Rakkauden ja velvollisuuden taistelu.
Ukko Flink oli tapansa mukaan jo varhain seuraavana aamuna mennyt kokemaan kalanpyydyksiään, jättäen Ivarssonin häiritsemättä nauttimaan sitä lepoa, jota tiesi hänen niin hyvin tarvitsevan kuukautisten vaivojen ja taistelujen perästä. Aamu-aurinko onkin jo korkealla kuin hän säpsähti väsymättömästä koputuksesta tuvan ovella.
Kaikki äsken kokemansa seikkailut vielä tuoreessa muistossa nousi hän sykkivällä sydämellä vuoteeltaan, puki nopeaan vaatteet yllensä ja meni varovasti ovelle eräästä ra'osta siinä nähdäkseen ken tuntematon vieras oli. Vaan epäselvästi voi hän nähdä mustan olennon ääriviivat, mutta sen kasvoja oli mahdoton porstuassa olevan puolihämärän tähden lähemmin nähdä.
Koputus toistettiin taas vielä innokkaammin.
— Flink ei ole kotona, vastasi nuorukainen viimein teeskennellyllä äänellä; mutta tällä selityksellä ei näkynyt olevan tarkoitettua vaikutusta.
— Avaa vaan, lausui heikko nais-ääni murteellisella Ruotsin kielellä, on saman tekevä kun vaan saan ajaa asiani.
Ivarsson meni kuitenkin varmuuden vuoksi katsomaan jos joku salavaino väijyisi häntä ulkona, mutta kun ei voinut havaita mitään pienintäkään vivahdusta semmoiseen, avasi hän oven.
Edessään seisoi nainen, jonka sylfiidisessä olennossa hän heti tunsi yhden herttuattaren hovinaisista. Oli nähnyt hänen ennen monet kerrat, ensikerran tanssijaisissa Raaseporin seuratuvassa ja tummat, ihanat silmät olivat aina katselleet häntä erityisellä ikävöimisellä.
Vähän ujona antoi hän vieraallensa tuolin.
Pitkä, tuskallinen vaitiolo seurasi, jona molempien näkyi etsivän sanoja niille ajatuksille, joita salasivat luonaan.
— Voitte vakaasti antautua vanhan Flinkin suojaan kunnes pakonne ehtii unohtua, sanoi nainen viimein; innokkaista etsimisistä huolimatta ei kuitenkaan kukaan tule näin kauvas. Sanotaan ukon olevan herttuan suosikeista.
Pilkkanaurun ja kummastuksen piirre näkyi Ivarssonin kasvoissa kuullessaan näitä sanoja.
— Te, hyvä neiti, tunnette siis minun ja hiljakkoin elämäni vaiheet? kysyi Ivarsson hätäillen.
— Siihen voitte luottaa, vastasi tämä, ja ystävällinen hymyily leikitteli hänen huulillaan.
— Ja te rohkenette uskoa, ett'ei pakolaista etsitä näillä seuduilla.
— Siinä suhteessa voitte olla aivan levollinen, olen jo johtanut heidän askeleensa aivan vastaiseen suuntaan.
—Te, huudahti hän hämmästyneenä.
— Se hämmästyttää teitä, niinpä niinkin, minä en pidä sitä ensinkään ihmeellisenä; ehkäpä asia kuitenkin näkyy teistä luonnolliselta, kun saatte kuulla, että juuri minä olen aikaansaanut koko teidän pelastussuunnitelmanne.
Hän töytäsi esiin ja vaipui innostuneena alas ihanan puolalaisnaisen jalkain juureen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä; mutta pian tointui hän kuitenkin ensimäisestä malttamattomuudestaan ja lausui sen sijaan lyhyesti: hm, minä kiitän teitä!
— Ette ole minulle missään kiitollisuuden velassa, vastasi hän, kiittäkäät Jumalan äitiä, joka antoi minulle voimaa ja rohkeutta taitaakseni työskennellä hyväksenne. Kiittäkäät Jumalan äitiä, joka auttoi teitä kovassa vankeudessanne seisomaan vastaan kaikkia niitä kiusauksia, joilla väärintekevä linnanvouti kiusasi teitä kuunnellessaan halpoja kielityksiä.
— Hyvä neiti, luulen ett'ette oikein tunne koko asian laatua.
— Tunnenpa paremmin kun ehkä te itse, ja voin todistaa teille, että linnanvouti on julma tyranni, jota kaikki vihaavat, vaikka hänelle osoitetaan teeskenneltyä luottamusta. Saattaa löytyä yksi ja toinen joka myös on hänen puolestansa, elääksensä niin hyvin kuin mahdollista, Peder Rank esim. on yksi näistä hänen uskotuistaan.
— Se oli tuo lurjus, joka ilmiantoi minun. Odota, ehkä vielä joskus tulen tilaisuuteen maksamaan sinulle samassa rahassa.
Tätä sanoessaan puristi hän käsiään, ikäänkuin osoittaakseen niitä tunteita, joita tunsi tätä hävytöntä kätyriä kohtaan viekkaan herransa palveluksessa.
Nainen jatkoi ikäänkuin lieventääkseen hänen sytytettyä vihaansa:
— Osoittakaat nyt jaloilla töillä, että olette oikein ymmärtäneet arvostella vaivojani teidän tähtenne. Vihaatte herttuata, minä tiedän sen, ja tiedän myös että hänellä on harvoja totisia ystäviä tässä maassa; mutta olette kuitenkin hänen palvelijansa ja velvollisuutenne vaatii, että olette uskollinen hänelle niin kauvan kuin olette hänen palveluksessaan. Älkäät luulko että minäkään olen hänen ihailijoitansa kuultuani kaikki, mitä huhu on tietänyt kertoa hänestä, mutta minä rakastan herttuatarta, sillä hänellä on harvinaisen jalo sydän ja hänen kohtalonsa en myös tästälähin yhdistetty herttuan kohtaloon. Tahdon myös lisätä vielä, että jokainen uskollisuuden osoitus aikaisemmin tahi myöhemmin saa oikeuden mukaisen palkkansa. Olettehan hairahtaneet tekin, mutta kun kerran teidän aikeenne tulevat tunnetuiksi ja ne menevät siihen suuntaan, kun olen viitannut, on rangaistuksen sijasta kiitollisuus odottava teitä.
Hän nousi ja tarjosi kätensä jäähyväisiksi, mutta Ivarsson pidätti häntä ja lausui:
— Yksin teille tulee minun puolestani osoittaa kiitollisuuttani, mutta kuinka voin minä, vähäpätöinen sotilas, palkita teitä kaikesta hyvyydestänne.
— Tehkäät kun olen käskenyt ja silloin olen myös minä palkittu. Olen puhunut yleisen ihmisrakkauden nimessä ja niiden tietojen mukaan kun olen saanut. Jos olen erehtynyt jossakin, ei se suinkaan tapahtunut pahassa aikeessa. Mitä taas arvoon ja syntyperään meidän välillämme tulee, olette täysin minun vertaiseni, jos kohta onnellinen kohtalo on kohottanut minun hovin, useasti painavaan ilmaan.
— Kuinka olette jalo, kuinka sydämellisesti toivon, että kaikki se hyvyys, minkä olette minulle osoittaneet ilman että olen rohjennut siitä uneksiakaan, palkittaisiin teille tuhatkertaisesti ja tekisi teidän onnelliseksi.
— Kiitän teitä tästä onnentoivotuksestanne, vastasi nainen vähän vapisevalla äänellä; mutta vastatkaat minulle: mitä on onni?
— Tarkoitan että ainoastaan sitä voidaan kutsua täydellisesti onnelliseksi, joka kerran näkee kaikki ihanimmat toiveensa toteutetuiksi ja joka samalla tietää ansainneensa kaiken sen hyvyyden, jota hänelle osoitetaan, vastasi nuorukainen teeskentelemättä.
— Aivan saman selityksen olisitte tekin saaneet minulta, ja jos minulle joskus suodaan tämä lahja, olen kiitollisuudella muistava teitä. Mutta viellä yksi pyyntö: jos tiemme joskus vastaisuudessa yhtyvät, älkäät tekään silloin unohtako Zaida Barinskya, vaatimatonta hovinaista, joka tarkoitti teidän parastanne.
Taas antoi neiti kätensä hänelle merkilliseen vastaanottoon. Väristys, vielä kylmempi ja kammottavampi kun oli tuntenut linnan hautaholvissa, väristytti nuorukaisen jäseniä. Ymmärsi nyt kaikki, mitä oli salattu tähän kädenantoon. Tunsi samalla pelonkaltaisen tunteen valloittavan itsensä. Oli tällä hetkellä lähellä panemaan kätensä tuon viettelevän olennon soikean vartalon ympäri ja likistämän hänen rintaansa, painamaan tulisen suutelon hänen punertaville huulilleen — mutta hän rohkaisi mielensä, mahdotonta oli hänen olla petollinen poissa olevaa kohtaan — ja päälliseksi oli neiti ehkä viellä lopullisesti herttuan ystävä, herttuan, jota hän itse sydämestään halveksui.
Pysyäkseen voittamattomana hehkulta ihanan puolalaisnaisen mustista silmistä, katsoi hän ujokkaasti alas ja suuteli kiitollisella nöyryydellä ainoastaan hänen pientä pehmoista kättänsä.
Veliriita.
Katkaisemme tässä kertomuksemme johtavan juonen antaaksemme kunnioitetulle lukijalle, jos kohta vaillinaisenkin tiedon valtiollisista rettelöistä y.m. Kustaa Vaasan kuoltua. Tämä tieto ollenee luullaksemme hyödyksi ennen kun edemmäs kerromme tapausten menoa.
Jo eläissään oli Kustaa nimittänyt vanhimman poikansa Eerikin Ruotsin kuninkaaksi ja antanut muille pojilleen Juhanalle, Maunolle ja Kaarlelle perittäviä herttuakuntia. Näistä sai Juhana suuren osan Suomea, nimittäin Turun läänin, Kokemäenkartanon läänin tahi Satakunnan, Raaseporin läänin ja Ahvenanmaan. Heinäkuun 1 päivänä 1560 tekemässään testamentissa vahvisti kuningas Kustaa vielä nämät läänitykset, jota paitsi herttua Juhanan suhteen määrättiin, "että hänen tämän lahjoitusmaan edestä tulee aina käyttää itsensä uskollisesti ja hyvin, kuuliaisuudella, uskollisuudella ja vakavuudella Ruotsin kruunua kohtaan, ja läänistään pitää miten mahdollista kansaa, hevosia ja sotavarustuksia tarjona antaakseen Ruotsin kuninkaalle ja rakastetulle isänmaallensa, kaikessa tapahtuvassa hädässä, apua, tukea ja turvaa maalla ja merellä."
Jo kesäkuun 27 päivänä 1556 oli Juhana saanut herttuakuntansa ja pari päivää myöhemmin sai hän myös ylimmäisen käskyvallan koko Suomessa, jossa ymmärsi panna vaikutusvaltansa voimaan lahjoitusmaidensa ulkopuolellakin. Mutta tämä vaikutusvalta vähennettiin heti Eerikin tultua hallitukseen, kun tämä nimittäin lähetti lähettilään Suomeen saadakseen asujamet myös veljensä herttuakunnassa vannomaan itselleen kuuliaisuuden valan. Tätä tointa vastusti luonnollisesti Juhana ja vähän huoli hän myös siitä rajoituksesta herttuain vallassa, joka Arbogan valtiopäivillä 1561 saatiin aikaan.
Nurjamielisyys kuningas Eerikin ja herttua Juhanan välillä, joka jo heidän isänsä eläissä tuli ilmi enenevässä ynseydessä ja epäluulossa heidän keskenään, synnytetty etupäässä siitä etusijasta, minkä Juhana imartelevalla, liehakoitsevalla tavallaan oli onnistunut saamaan isänsä luona, kasvoi yhä enemmän ja sodan ilmestyessä Ruotsin ja Puolan välillä 1561 oli tämä eripuraisuus jo kasvanut vihaksi. Herttuan naimispuuhat vihamielisen maan kuninkaan, Sigismund II:sen nuorimman sisaren kanssa, melkoisesti puolestaan enensi tätä kireätä suhdetta.
Näistä naimispuuhista lainaamme seuraavat lähemmät tiedot:
Eerikki-kuningas oli kyllä hallituksensa alussa antanut myöntymyksensä Juhanan kosimiseen, mutta kun erimielisyys Vironmaasta, joka suurimmaksi osaksi oli ruotsalaisten vallassa, oli syntynyt Ruotsin ja Puolan välillä ja Sigismundin koetettu sovinto ei tahtonut onnistua, katui Eerikki, kirjoitti taas ja varoitti Juhanaa aikomastansa naimisesta, mutta Juhana pysyi lujana päätöksessään ja Eerikki antoi taas suostumuksensa. Juhana käsitti kuitenkin, että sota piakkoin syntyisi Eerikin ja Sigismundin välillä ja että silloin olisi myöhäistä ajatella naimista; hän matkusti sentähden tavallisesta residensistään Turussa 1562 salaisesti Danzigiin viettääkseen häitään. Tuskin oli Eerikki saanut tiedon tästä ennenkun taas katui ja lähetti sananlennättäjän Juhanan perään, peruutti suostumuksensa ja kutsui hänen takaisin. Tästä pelästyi Juhana; hän oli sitäpaitsi tyytymätön kuningas Sigismundille, joka nyt nuorimman sisaren Katariinan sijasta tahtoi antaa hänelle vanhemman sisaren Annan. Juhana päätti sentähden totella Eerikkiä ja palata. Jo oli hän astunut laivaan kun Sigismundilta tuli uusi sanantuoja, joka toi mukanaan parempia tietoja. Juhana meni jälleen maalle ja matkusti Puolaan huolimatta Eerikin kiellosta. Täällä vietettiin myös, niinkuin jo mainittiin, häät lokakuun 4 päivänä 1562.
Tämä yhdistys maan vihollisen kanssa antoi Eerikille varmuuden siitä, mitä oli pelännyt. Helmikuussa 1563 meni Turkuun sanansaattaja saamaan Juhanan selitystä hänen menettelystänsä, mutta annettu vastaus ei tyydyttänyt Eerikkiä. Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Tukholmiin kesäkuun 1 päivänä 1563 ja siellä esiintyi kuningas itse veljensä päällekantajana. Juhana tuomittiin valtakunnan pettäjänä menettämään hengen ja tavaran, jollei kuningas armahtaisi ja säästäisi häntä.
Tiedot tästä ja Juhanan pelko selvän uppiniskaisuutensa tähden veljeänsä vastaan saivat hänen enennetyllä innolla varustamaan itseään vastarintaan, sillä hän ymmärsi mitkä seuraukset kaikesta tästä piakkoin olisivat. Tässä tarkoituksensa kääntyi hän suomalaistenkin puoleen, kun nämät Heikinmarkkinoilla lukuisasti olivat kokoontuneet Turkuun, ja pyysi heidän apuaan veljensä vääryyksiä vastaan, siinä suhteessa tehden vaikeimpia syytöksiä, useimmat täydellisesti valheteltuja. Suomalaiset, jotka uskoivat häntä, lupasivat myös apuansa, apua, josta ei Juhanalla kuitenkaan hänen oman peräänajattelemattomuutensa tähden ollut mitään hyötyä, koska hän nimittäin, niinkuin pian saamme nähdä, sulkeusi Turun linnaan, jonka elokuun 12 päivänä täytyi antautua piirittäjien valtaan.
Tästä ajasta alkaen jatkettiin myös, niinkuin olemme nähneet, aikaisemmin aljettua varustustyötä lakkaamatta ja levähtämättä ja apua pyydettiin Puolasta, apua, joka, vaikka myönnetty, kuitenkin jäi tulematta.
Valtiopäiväin loputtua lähetettiin Hogenskild Bjelke Suomeen ilmoittamaan Juhanalle siellä tehdystä päätöksestä ja ehdoittamaan ehtoa, että jos vastustamatta tahtoisi antautua kuninkaan valtaan saisi elää, mutta mennä ikuiseen vankiuteen.
Herttuan vastaus saapui pian, se sisälsi luonnollisesti kiellon; hän tahtoi vastustaa kovaa kovalla ja puolustaa itseään viimeiseen saakka.
Pian senjälkeen lähetti Eerikki tänne sotajoukon Anders Rolambin johdolla, jonka kanssa kuninkaalle uskolliset Suomen päälliköt Ivar Maununpoika Stjernkors ja Jakob Hästesko olivat yhdistyneet.
Herttua ja herttuatar.
Kanuunien jyske ja se ristituli, joka päivä toisensa perästä melkein lakkaamatta oli kestänyt kuninkaallisen laivaston ja Turun linnan välillä, oli keskeytetty pimeän tähden, lyhyt aselepo, joka seuraavana aamuna taas lopetettaisiin. Lähes neljä viikkoa oli tätä jäykkää sotaa pitkitetty kummankaan vastapuolueen tahtomatta antaa perään, kärsimistä suurista tappioista huolimatta. Erittäin puolustavalle puolueelle olivat nämät tulleet sitä tuntuvimmiksi sitte kun puolustusvarustukset Korpolaisten niemellä olivat joutuneet vihollisten valtaan ja hyökkäys maan puolelta siten tuli mahdolliseksi.
Herttua istuu alakuloisena jo synkkämielisenä työhuoneessaan ja antaa lyhyvin arvollisin sanoin käskyjänsä päällikkyydelle, joka, hyvin tietäen että heidän viipymisensä vaan enemmän vaivaisi häntä, heti senjälkeen erkanee.
Herttua Juhanan residenssi oli vanhan linnan pohjoisessa sivurakennuksessa, missä suuri kuningassali, iso paneelisali tahi ruhtinatarsali, Juhana herttuan sali, Juhanan kamari ja miksi ne kaikki kutsuttaneekin vielä löytyvät. Täällä tavataan vielä nytkin myös jäännöksiä runsaista koristeista ja kaunistuksista, jotka todistavat menneiden aikojen komeudesta.
Uuden linnan itäisen sivurakennuksen ylisessä kerroksessa löytyy n.k. uudempi residenssi, joka sanotaan olleen herttuan yksityinen huoneusto. Huoneista täällä mainitaan kysymyksessä olevana aikana "vastaanottosali", suuri ja avara sali neljällä ikkunarei'ällä, suuremmat muita uudessa linnassa olevia, joissa melkein kaikkialla on ainoastaan neljä ruutua ja ovat pienemmät entisessä asussaan jälellä olevia vanhassa linnassa. Vastaanottosalista vei porras ylös neljänteen kerrokseen, joka oli yksi ainoa suuri huone, "huvihuoneeksi" kutsuttu ja myös se neljällä ikkunalla. Vastaanottosali sekä herttuan ruokasali, jonka myös mainitaan olleen täällä, ovat nyt jaetut kahtia.
Hänen mietiskellessään on puolisonsa Katariina huomaamatta hiipinyt hänen luokseen ja yhtä huomaamattomana pannut kätensä hänen kaulaansa.
— Jätä mietiskelemisesi, rakas Juhana, sanoo hän, pahan tahi hyvän, mikä meitä kohdanneekin, tahdon jakaa kanssasi, katso tässä todistukseni siitä.
Hän on oikaissut vasemman kätensä, jonka nimittömässä sormessa kantaa kihlasormuksensa tunnetulla latinalaisella lauseella "nemo nisi mors" (ei kukaan paitsi kuolema).
Herttuan katse valkenee silmänräpäykseksi, taas heti haperoidakseen epävarmuutta kohden, missä turhaan koettaa löytää jotain valkenemista.
— Puolan kaunistettu apu on saattanut minun tähän riivattuun pulaan, lausuu hän viimein vihaisella äänellä; mutta mikä on vielä pahempi: tämän linnan varustusväen laita ei myöskään ole niinkuin pitäisi: yksi sotilaista, joka salahankkeiden tähden minun arvokasta persoonaani vastaan on ollut vangittuna täällä, on hiljakkoin selittämättömällä tavalla pudistanut tomun jaloistansa eikä ole häntä sittemmin voitu tavata. Ihmettele sitte jos mieleni tätä kaikkea ajatellessa tulee synkäksi ja mielialani äreäksi.
— Rakas Juhana, jos kaikki muut jättäisivätkin sinun, on sinulla kuitenkin jälillä minä ja se rakkaus, jota ei kenkään voi meiltä ryöstää.
— Tiedän aivan hyvin kaikki mitä olet minulle ollut ja mitä semmoinen urhollisuus, kun sinun on, lupaa minulle tulevaisuudessa, mutta muista, meidän tulee säilyttää korkea asemamme että minun tuumani kerran toteutuisivat.
— Tuleepa niinkin, sinun asemasi, sinulla on oikein, olet myöskin suurin Kustaa Vaasan pojista ja Eerikki on mielipuoli, tyranni, joka ei ansaitse kauvemmin sitä valtioistuinta, johon kohtalo on hänen asettanut. Mutta rakas Juhana, anna asiain mennä omaa menoaan. Veljes joutuu kuitenkin aikaisemmin tahi myöhemmin hullumaisella ylpeydellään ja epäilevällä luonnollaan perikadon partaalle, ja silloin on aika toimia.
— Silloin, kun minua ei enään ehkä löydy, vastasi Juhana, teeskennellyllä surumielisyydellä.
— Luulet siis, että hän olisi valmis vaikka veljenmurhaan? Niin kovin ei hän toki voi häväistä pyhää muistoa. Kustaan poika veljenmurhaaja!
— Olet lapsi, Katariina, hyvä viaton lapsi, jota eivät vielä ne puuskaukset ole kohdanneet, mitkä monesti tuottavat häpeän tahi vihan punan poskillemme, ja vievät kätemme saaliinhimosta miekkaan, ja hyvä että niin on; toivon että koko elämäsi saisit häiritsemättä nauttia samaa puhdasta katsantotapaa ja kuolla oppimatta elämän puuhista ja taisteluista.
— En oikein ymmärrä sinua, Juhana, et vaan tarkoita että sinäkin voisit tehdä semmoisen häpeällisen työn joutuessasi raivoon ja vallanhimosta.
— Sattumus usein pakoittaa joko tahallaan eli tahtomatta tekoihin, joita ehkä sitten saa katua, jo toisten juonet pakoittavat itsepuolustukseen. Kateus on kun juurtunut meihin, emme voi enää täydellisesti päästä siitä.
— Tottapa, Juhana, me voimme; me emme saa huolimattomasti sysätä itseämme eikä muita vaaroihin, joita on mahdoton voittaa.
— Mutta jos kosto tahi rikos seuraa kintereillämme ja tikari kiikkuu väijyen takanamme, valmiina tahraantumaan verestämme ja huomautetaan vaarasta, silloin tulee meidän tehdä vastarintaa ja lyödä pahantekijä maahan jos sitä tarvitaan ja kykenemme sen tekemään. Eerikki tahtoo nyt musertaa minun niinkuin koiran, joka on uskaltanut vastustaa isäntänsä vääryyksiä, kuitenkin, sanon sen sinulle suoraan, on hän liian pelkuri tappaakseen minua. Ja tiedätkö, Katariina, vankeuden pimeydestäkin voi vanki katsella ulos valoon päin ja ilmauksia ulkona.
— Rakas ystävä, sanoi Katariina levottomasti, olet varmaankin sairas liiallisista ajatuksen ponnistuksista, sillä niin en koskaan ennen kuullut sinun puhuvan. Tule kanssani ja rukoile Jumalan äitiltä apua tukalassa tilassamme, tule rakas Juhana, oletpa nähnyt miten rukous aina tekee mieleni tyveneksi ja rauhalliseksi.
— Tiedä, Katariina, vastasi Juhana lyhyesti, siitä on kauvan kun minä voin rukoilla — luulen melkein ett'en enään laisinkaan voisi sitä tehdä, pelkään että se kaikki olisi vaan paljaita sanoja — ja sinun uskoasi en myös vielä oikein ymmärrä, vaikka kyllä kunnioitan sitä; ehkäpä muutaman tunnin lepo olisi minulle hyvä; mutta tee sinä miten omatuntosi vaatii, minä kyllä odotan sinua täällä niinkauvan.
Nähdessään Katariinan jäävän nousi hänkin ylös, pani vuoroonsa kätensä puolisonsa ympäri ja likisti häntä rintaansa vasten. Sitten kulkivat he äänettöminä linnan salien läpitse etsimään lyhyttä, mutta virkistävää lepoa.
Yöllisillä aalloilla.
— Koston hetki on siis tullut, unohtakaamme kaikki menneet ja kohdatkaamme reippaasti sitä mikä tulee, lausui ukko Flink Ivarssonille heidän myöhäisenä iltahetkenä mennessään rannalle, missä vene oli valmis matkaan.
Hieno yötuuli saatti Airiston lavean pinnan karehtimaan ja purjeet löivät levottomasti odottaen saada pullistua ja viedä keveätä alusta pois kaukana odottavaan päämäärään.
Ukko Flink itse istui perää pitämään ja Hans hoiti purjenuoria, pesti irroitettiin maasta ja heti oltiin matkalla Auran rantoja kohti.
Pian siinsi esiin puolipimeässä Ruotsin laivaston tummat ääriviivat. Kaikki oli niin hiljaista heidän ympärillään, mutta mitä enemmän lähenivät laivoja sitä selvemmin taisivat kuulla aaltojen hiljaisen loiskinan sileätä sivua vastaan tahi jonkun vanhan tunnetun kansanlaulun säveliä kotiseuduilta Pohjanlahden tuolla puolla.
Ampumamatkan päähän saavuttua laivastosta otettiin purjeet alas ja käytiin soutamaan.
Sanakaan eivät yölliset merirosvot vaihettaneet, olivat ajatuksillaan niin kiinni siinä tuumassa, jota nyt kävivät toteuttamaan, että kaikki muu oli heistä täydellisesti joutavaa.
"Seis, ken siellä?" herätti heidät viimeinkin uinastuksestaan ja vakavalla äänellä vastasi ukko:
— Hyviä ystäviä ja Ruotsin miehiä, jotka ovat valmiita palvelukseenne.
Heidän tulonsa näkyi olevan arvatun, sillä ilman mitään pidempiä temppuja saivat he lähestyä amiraalilaivaa, laskutikkaat päästettiin alas ja pian olivat he sen muhkean laivan kannella.
Emme tahdo edeltäpäin kertoa heidän tarkoituksiaan, huomautamme vaan, että he heti pääsivät Rolambin puheille, jolla ynnä muiden päällikköjen kanssa piirityksen aikana oli pääkortierinsa tällä laivalla.
Pahoja huhuja,
Asema Turun linnassa tuli päivä päivältä tukalammaksi ja mieshukka oli suuri. Eikä se ollut ihmeellistäkään, kun kuulat suhisivat korvien ympäri jo tunkeusivat kaikkialle; kerrotaanpa että semmoinen eräänä päivänä erehtyi herttuattaren makuukammioonkin ja repäisi rikki hänen vuoteensa edessä alaslasketun poimutelman.
Valitus ja levottomuus ilmestyi pian linnan naispuolisten asujanten kesken, minne tahansa silmäili ympärilleen oli helposti ymmärrettävä kauhu nähtävänä kaikkien kasvoilla.
Herttuatar oli useat kerrat liikuttavilla sanoilla kehoittanut puolisoansa autaumaan eikä turhaan vuodattamaan viatonta verta, sillä mikään pelastus ei nyt enää ollut mahdollinen, sanoi hän; mutta ylpeä luonnoltaan ja järkähtämätön uppiniskaisuudessaan antoi hän herttuattaren rukousten tässä suhteessa mennä kuulematta.
Zaida Barinsky oli nyt enään ainoa koko hovissa, jolla vielä oli jotain toivoa asiain onnellisesta menosta ja joka päivä nähtiin hän ylhäällä jossakin varmassa näköpaikassa vakoilevan jos ei jonakin arvaamattomana hetkenä mitään iloisempaa sanansaattajaa kun ne sovintolähettiläät. jotka aina ja yhäti kävivät piiritettyjen luona, lähestyisi. Hänelläpä oli oikeus odottaa hyvitystä tehdyistänsä uhrauksista, siitä hyvästä, mitä oli toimittanut. Ja mitenkä taisikaan tämä muuta kun täyttää hänen toivomuksensa sitte kun oli saanut tietää ken hyväntekijättärensä oli ja mitä se korvaukseksi toivoi. Paljon ei hän myös ollut pyytänytkään, vaan paljaastaan sitä, jota on oikeus vaatia jokaiselta rehelliseltä kansalaiselta: velvollisuuden täyttämistä ja miehuullista rohkeutta.
Mutta mitään Ivarssonia ei kuulunut hyvillä eikä huonoilla sanomilla, vaan huhuja, joita tähän asti oli pitänyt paljaana parjauksena ja jotka kylmänä oli sysännyt luotaan, huhuja, jotka tiesivät kertoa miten paennut sotilas nyt istui ja vietti hauskoja päiviä ruotsalaisella laivastolla, milloinka tahansa valmis antamaan herttuan vihollisille apuansa tätä vastaan tarkoitetulla toimella.
Tappio.
Eräänä iltana elokuussa, kun yön varjot jo levittivät mustan vaippansa Auralinnan harmaiden muurien yli ja suurin osa väestöstä oli etsinyt vähäisen lepoa, kutsuttiin kaikki, ylhäiset ja alhaiset, eteläiseen sivurakennukseen sen ikkunoista katsomaan eriskummallista näkyä. Eräällä saarella, sittemmin Hevoskariksi kutsuttu ja sijaitseva aivan Aurajoen suussa, havaittiin palava esine, joka suurilla keikahduksilla ja vikellyksillä juoksi ympäri siellä. Tämä näky synnytti huvia linnan mieltyneissä katsojissa ja oli tavallaan, niin sitä pidettiin, tervetullut keskeytys siinä surkeudessa, joka viikkokaudet oli vallinnut täällä. Kaikellaisia mielenilmauksia ja lausuntoja lausuttiin siitä harvinaisesta kummituksesta ja muutamat pitivät sitä itse paholaisena, joka oli mennyt piirittävien joukkoon; aivan selvästi voi nähdä pukinsorkan vilkahtavan esiin raivokkaan hypyn kestäessä.
Vihollisen sanotaan nimittäin keksineen seuraavan kujeen: Kun eräs hevonen, joka oli laitumella luodolla, oli voideltu piellä ja tervalla, sytytettiin se. Palava hevonen alkoi luonnollisesti kaikin voimin juosta luodon ympäri ja herätti siten linnan väestön huomion. Kaikki kiiruhtivat sinne, mistä parhain voi nähdä tämän ihmeellisen leikin. Vihollinen käytti tätä tilaisuutta ja teki väkirynnäkön linnaa vastaan maan puolelta.
Tämä ilo oli kuitenkin hyvin lyhyt, sillä naurun ja riemun par'aikaa kaikuessa ryntäsi eräs ulkomaisen linnanpihan vahdeista hengästyneenä sisään tiedolla, että Ruotsin sotajoukko teki väkirynnäkön linnan portteja vastaan kaupungin puolelta.
Jos ilo äsken oli ollut suuri, tuli häiriö sitä suuremmaksi. Muutamat tarttuivat aseisiinsa ja juoksivat huolimattomasti linnan pihalle, toiset jäivät seisomaan kun kiinninaulatut, tietämättä mitä tekisivät ja toisiansa kohtaavien komentohuutojen väliltä kuuli naisten valitushuudot, jotka yhä enensivät yleistä häiriötä.
Vanhan linnan käytävässä oli sota pian täydessä vauhdissa, vihollinen oli jo tunkenut tänne saakka. Ensimäinen kaatuneista piirittäjien puolella oli urhollinen Ivarsson, tavattuna hyvin tähdätyltä kuolettavalta miekaniskulta, annettu Peder Rankilta, joka yleisestä häiriöstä huolimatta oli tuntenut pakolaisen.
Voitto oli pian hyökkäävien puolella, jotka tuon tuostakin saivat uusia, terveitä voimia, kun suuri osa linnan väestöstä käänsi kilpensä herttuata vastaan ja meni vihollisten puolelle. Pian täytyi linnan jälillä olevain puolustajain ja kaikkein muiden siellä olevain henkilöin antautua armoille, herttua kuitenkin ehdolla että saisi nauttia tulot herttuakunnastaan sekä pitää viisikymmentä palvelijaansa ruhtinaallisessa vankeudessa. Tähän pyyntöön ei kuningas Eerik kuitenkaan sittemmin suostunut.
Herttua puolisoineen, neuvostoineen ja palvelijoineen pidettiin sill'aikaa vartioittuna tallella linnassa, kunnes laivasto tuli valmiiksi purjehtimaan.
Vangit vietiin Tukholmaan. Sinne saavuttua kysyi kuningas herttuattarelta, jos tahtoisi omaisuuksineen palata Puolaan tahi oleskella vapaana Ruotsissa. Vastaukseksi sanotaan herttuattaren ottaneen kihlasormuksen sormestaan ja, osoittaen sen kirjoitukseen, lausuneen ennen tahtovansa kuolla puolisonsa kanssa kun erota hänestä.
Tukholmasta vietiin herttuallinen parikunta 100 miehen vartioimana Gripsholman linnaan, jonne he majoitettiin yhteen ainoaan huoneesen. Herttuatar sai vankeutensa aikana käytettäväkseen kaksi hovinaista ja yhden kyttyräselkäisen puolalaisnaisen. Ainoastaan Juhanan puolison sallittiin joskus käyskennellä linnan puutarhassa. Puutetta kärsiessä synnytti hän vankeudessa 1564 tyttärensä Isabellan, joka kuoli jo 1566, sekä viimeksi mainittuna vuona pojan Sigismund. Myöhemmin saivat vangit käytettäväkseen kaksi huonetta, ja vieläpä ruokasalinkin.
Uhri.
Zaida Barinsky oli yleisen häiriön aikana tykkänään kadonnut. Pidettiin varmana että hän sodan pauhinassa ja pimeässä oli eksynyt taistelevien joukkoon ja siellä saanut olla osallisena kaatuneiden kohtalosta.
Myöhemmin saatiin kyllä todistus hänen lähdöstänsä, mutta todistus, joka ei tyydyttänyt arveluja.
Eräästä sisämäisen linnanpihaan päin olevasta ikkunasta läntisessä tornissa oli hän katsellut sitä kauhistavaa näyttelyä, jota tulisoittojen valossa näyteltiin hänen allansa. Hän näki raivoisan sodan linnanpihalle vievässä käytävässä, hurjan ottelun herttuan ystävien ja vihollisten välillä, näki Ivarssonin kuninkaan joukon etupäässä raivokkaasti raivaavan itselleen tien linnan sisään, kuuli voittavien joukkojen riemun, näki voimattomien hurjat ponnistukset jännistäessään viimeiset voimansa yhä kasvavaa ylivoimaa vastaan ja vielä näki hän myös sen miekaniskun, joka tähdättiin ihanan nuorukaisen päätä kohden, näki sen putoovan raskaasti hänen päälleen, näki miten hän vaipui maahan, ensi tuokiossa muserrettavaksi kuoliaaksi hänen ruumiinsa yli tunkeutuvalta joukolta.
Kauvemmin ei hän voinut katsella tätä kauheata näky-alaa; ne sisälliset taistelut, joita viimeksi kuluneina kuukausina oli taistellut, huhut Ivarssonin petollisista vehkeistä, Ivarssonin, jonka hän melkein mielipuolisuuteen menevän rakkauden tähden ihanaan, pulskeaan nuorukaiseen, oli pelastanut kuoleman vankeudesta, se viallisuuden tunne, joka, jos nämät huhut toteutuisivat, vaivasi häntä, oli uhannut painaa tämän jo muutenkin heikon olennon maahan, ja kun hän nyt näki nämät arvelut täysin todeksi, näki kaikki unelmansa rauenneen, koski se häneen niin kovasti, että mielipuolisuuden valoton yö samalla ympäröi hänen iäksi päiväksi.
Vapisten kauhusta ja hurjapäisenä juoksi hän hillittömästi alas kieruportaita, jotka johtivat läntisen tornin kaikkiin kerroksiin ja päättyivät vankipihaan, sekä sen oven läpi, jonka kautta hän ei kauvan sitte oli avannut tien vapauteen ennen niin rakastetulle, nyt vielä kuolleena vihatulle pettäjälle. Pian oli hän niiden vallien harjalla, jotka ympäröivät linnaa sen alla. Hänen allansa ammotti pimeä linnahauta. O kuinka yö oli hänestä erinomaisen ihana vaaleine kuuvaloineen vaahtopäisten laineiden yli ulkona ulapalla, mitenkä ihanata olisi, hänen mielestään, että juuri nyt päästä pois, pois elämästä, joka kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kärsinyt, kaikkien erhetysten jälkeen tulisi niin viheliäiseksi, niin köyhäksi rauhasta ja onnesta, päästä pois juuri nyt, saatettuna siltä ihanalta soitolta, minkä aaltojen loiske, myrskyn raivo ja taistelevien pauhu hänen takanaan saivat aikaan. Ja kylmässä, märjässä haudassa tuolla alhaalla olisi hänen mielestään niin hiljaista, siellä ei mikään myrsky enään häntä saavuttaisi, siellä saisi hän yksinään nauttia sitä lepoa, jota niin kauvan oli elämässä etsinyt, luullut löytävänsä, mutta ei kumminkaan ollut löytänyt.
Hyppäys vaan, hiljainen taistelu elämän ja kuoleman välillä, aaltojen hiljainen loiske kun peittivät uhrinsa, ja sitte oli taas kaikki tuolla ulkona entisellään, ennen kun hän henkensä uhraamalla irroitti itsensä kohtalosta, jonka pakkoa hän ei kauvemmin voinut kantaa.
Loppu.
Ennen kun annamme esiripun mennä alas sen näytelmän jälkeen jo kauvan sitte menneistä ajoista, minkä hajanaisissa piirteissä olemme esittäneet lukijalle, täytyy meidän vielä tehdä pieni käynti Blekingeen, missä ukko Flink puutteellisessa mökissään viettää erakon vaiheista köyhää, mutta puutteista rikasta elämää, kuitenkin ylevänä tietäessään saavuttaneen elämänsä tarkoituksen, kostaneensa niinkuin monet pitkät vuodet oli halunnut.
Tosin tuli tämä kosto kalliiksi, osti sen terveytensä menettämällä, joka oli seuraus niistä haavoista, mitkä hänkin raivoavassa taistelussa Turun linnaa valloitettaissa oli saanut, osti sen totisen uskollisen ystävän kadottamalla, ystävän, johon oli luullut voivansa luottaa vastaisuudessakin, kun voimansa riutuivat ja elämänsä ehtoo himmeni. Mutta vahinko oli vielä suurempi eräälle toiselle tuolla kaukana, Hansin nuoruuden morsiamelle, joka iloisen jälleentapaamisen sijasta sai tuntea haaksirikkoon joutuneiden haaveilujen tunnetta, joka siitä sai sydämenhaavan, mitä ei kenkään enään voinut parantaa.
Kuitenkin oli heillä molemmilla jälellä yksi luottamus, joka antoi heille voimaa ja sisällistä iloa myös elämän synkimpinäkin hetkinä, aavistivat että mitä olivat täällä ajassa kadottaneet saisivat runsaasti haudan tuolla puolen.
Onnellisia ovat jos tämä toivonsa on toteutunut.
Vuosisatojen vaiheet ovat vierineet heidän unhoitettujen hautojensa yli. Ken kyselee alhaista sotilasta hänen lopetettua matkansa myrskyisellä taistelutantereella ja vuodatettua verensä isänmaan edestä.
Ivarsson ja vanha Flink pettivät herttuan ja avasivat hänen linnansa portit viholliselle. Olkoonpa niinkin, mutta he eivät tehneet sitä tarkoituksessa sen kautta saada epäiltävää kunniaa; se tapahtui siinä vahvassa vakuutuksessa, että julkinen uppiniskaisuus tarvitsee rangaistusta, he tahtoivat ehkä estellä sitä eripuraisuutta, vihaa ja tottelemattomuutta, joka yhä enemmän ilmestyi veljesten väliin, tekivät sen kuninkaansa nimessä, jonka pitivät ainoana oikeutettuna perillisenä sille saaliille, minkä suuri Kustaa Vaasa oli koonnut. Ja jos joku määrä inhimillistä erehdystä löytyykin heidän hyvässä aikeessaan, älköön tuomio kuitenkaan kohdatko heitä liian ankarasti, "sillä inhimillistä on hairahtua, jumalallista on anteeksi antaa", sanoo runoilija ja tekee siinä oikein.