5TOTTUMUKSEN VOIMASTA JA MIKSI EI SAISILIIAN HELPOSTI MUUTTAA HYVÄKSYTTYÄ LAKIA(I, 22)

Inter se mortales mutua vivunt,et quasi cursores vitai lampada tradunt.[19]

Pitääkö minun teidän tähtenne muuttaa tuo kaunis olojen rakenne? Kuolema se on teidän luomisenne ehto, se on osa teistä; te koetatte paeta omaa itseänne. Se olemuksenne, jota nautitte, on yhtä osallinen kuolemaan kuin elämään. Ensimmäinen syntymänne päivä vie teidät kuolemaan, niinkuin elämäänkin.

Prima, qua vitam dedit, hora, carpsit.[20]Nascentes morimur, finisque ab origine pendet.[21]

Kaiken sen ajan, minkä elätte, sen riistätte elämältä; se tapahtuu sen kustannuksella. Elämänne alituinen työ on kuoleman rakentamista. Te olette kuolemassa, ollessanne elämässä; sillä te olette kuoleman jäljessä, kun ette enää ole elossa. Tahi, jos niin mieluummin tahdotte, elettyänne olette kuollut, mutta eläessänne olette kuoleva; ja kuolema koskee paljoa kovemmin, kipeämmin ja oleellisemmin kuolevaa kuin kuollutta. Jos olette käyttäneet elämää hyödyksenne, niin olette nauttineet sitä kylliksi; lähtekää siitä tyytyväisenä.

Cur non ut plenus vitae conviva recedis?[22]

Jos ette ole osanneet sitä käyttää, niin mitäpä siitä, että olette sen menettäneet? Mitä varten sitä enää haluatte?

Cur amplius addere quzrisrursum quod pereat male, et ingratum occidat omne?[23]

Elämä ei ole itsessään hyvä eikä paha: se on hyvän ja pahan paikka, sen mukaan kuin ne siihen sijoitatte. Ja jos olette eläneet yhden päivän, niin olette nähneet kaikki; yksi päivä on samanlainen kuin kaikki päivät. Ei ole mitään muuta päivänvaloa eikä muuta yötä. Tämä aurinko, tämä kuu, nämä tähdet, tämä maailmanrakenne on sama, jota esi-isännekin ovat käyttäneet hyväkseen, ja joka on ylläpitävä kaukaisinten jälkeläistennekin elämää.

Non alium videre patres aliumve nepotes adspicient.[24]

Ja pahimmassa tapauksessa; näytelmäni kaikki toisiaan seuraavat ja vaihtelevat näytökset suoritetaan loppuun yhdessä vuodessa. Jos olette tarkanneet neljän vuodenaikani menoa, niin ne käsittävät maailman lapsuuden, nuoruuden, miehuuden ja vanhuuden. Se on näytellyt osansa; se ei tiedä muuta temppua kuin aloittaa alusta taas; se on aina oleva samaa.

Versamur ibidem atque insumus usque.[25]Atque in se sua per vestigia volvitur annus.[26]

En aio valmistaa teille muita uusia ajanvietteitä:

Nam tibi praeterea quod machiner, inveniamque,quod placeat, nihil est: eadem sunt omnia semper.[27]

Tehkää tilaa toisille, niinkuin toiset ovat tehneet teille. Tasapuolisuus on oikeudenmukaisuuden ensimmäinen ehto. Kuka voi valittaa olevansa mukaan luettuna siinä, missä kaikki ovat mukaan luettuina? Ja vaikka elätte, niin ette sillä mitenkään saa vähennetyksi sitä aikaa, joka teidän on oltava kuolleena: siitä ei ole apua; saatte olla tuossa pelkäämässänne tilassa yhtä kauan kuin jos olisitte kuolleet rintalapsina:

Licet, quot vis, vivendo vincere saecla,mors aeterna tamen nihilominus illa manebit.[28]

Ja saatanhan teidät tilaan, jossa ette tunne mitään tyytymättömyyttä:

In vera nescis nullum fore morte alium te,qui possit vivus tibi te lugere peremptum,stansque jacentem?[29]

ettekä kaipaa elämää, jota nyt niin kovin surette;

nec sibi enim quisquam tum se vitamque requirit,nec desiderium nostri nos afficit ullum.[30]

Kuolema on vähemmin pelättävä kuin ei mitään, jos olisi jotakin vähempää kuin ei mitään.

Multo ... mortem minus ad nos esse putandum,si minus esse potest quam quod nihil esse videmus.[31]

Se ei koske teitä kuolleena eikä elävänä: elävänä ei, koska olette olemassa, kuolleena ei, koska ette enää ole olemassa. Sitäpaitsi ei kukaan kuole ennen aikaansa: se aika, jonka jätätte jälkeenne, ei ollut teidän omaanne enempää kuin se, joka on kulunut ennen syntymäänne, eikä teitä koske sen enempää.

Respice enim quam nil ad nos anteacta vetustasTemporis aeterni fuerit.[32]

Missä elämänne loppuneekin, siinä se on kaikki. Elämän hyödyllisyys ei ole sen pituudessa, vaan sen käyttämisessä; monikin on elänyt kauan, joka on elänyt vähän aikaa. Pitäkää se mielessänne vielä eläessänne: teidän tahdostanne, ei vuosien lukumäärästä, riippuu, oletteko kylliksi eläneet. Ettekö luulleet koskaan saapuvanne sinne, minne lakkaamatta olitte kulkemassa? Kuitenkaan ei ole sitä tietä, joka ei kerran loppuisi. Ja jos seura voi teitä lohduttaa, niin eikö maailma mene samaa menoa kuin tekin?

Omnia te, vita perfuncta, sequentur.[33]

Eikö kaikki ole mukana samassa liikkeessä, jossa tekin? Onko mitään, mikä ei vanhenisi samalla kuin tekin? Tuhannet ihmiset, eläimet ja muut luontokappaleet kuolevat samalla hetkellä kuin tekin.

Nam nox nulla diem, neque noctem auvora secuta est,qui non audierit mixtos vagitibus aegrisploratus, mortis comites et funeris atri.[34]

Miksi sitä arastelette, kun kerran ette voi siitä peräytyä? Olette nähneet kyllin monta niitä, joille kuoleminen on ollut hyväksi, he kun siten ovat välttäneet suuria kärsimyksiä; mutta oletteko nähneet ketään, jolle se olisi ollut pahaksi? Onhan kovin yksinkertaista paheksia seikkaa, jota ette ole kokeneet, ette itsessänne ettekä muissa. Miksi olet tyytymätön minuun ja kohtaloosi? Teemmekö sinulle vääryyttä? Onko sinun hallittava meitä vai meidän sinua? Vaikka ikäsi ei olekaan päässyt täyteen määrään, niin elinaikasi on. Pieni ihminen on kokonainen ihminen niinkuin suurikin. Ei ihmisiä eikä heidän elinpäiviään mitata kyynärämitalla. Ajatelkaahan todenteolla, kuinka paljon vähemmin siedettävä ja kuinka paljon tukalampi olisi ihmiselle ainainen elämä kuin se, jonka minä hänelle olen suonut. Jos teillä ei olisi kuolemaa, niin te kiroaisitte minua lakkaamatta siitä, että olin teiltä sen riistänyt. Olen tahallani sekoittanut siihen jonkin verran katkeruutta, estääkseni teitä, huomatessanne sen mukavaksi käyttää, tavoittelemasta sitä liian ahnaasti ja maltittomasti. Saadakseni teidät pysymään sillä kohtuullisuuden kannalla, jota teiltä vaadin, ettette karta elämää ettekä kammoksu kuolemaa, olen sovitellut kummankin keskinkertaisen makeaksi ja katkeraksi. Minä opetin Thaleelle, ensimmäiselle viisaistanne, että eläminen ja kuoleminen oli yhdentekevää: senpätähden hän sille, joka kysyi häneltä, miksikä hän ei kuollut, vastasi sangen viisaasti:senvuoksi, että se on yhdentekevää. Vesi, maa, ilma ja tuli ynnä muut tämän rakenteeni osat eivät ole enemmän elämäsi kuin kuolemasi välineitä. Miksi pelkäät viimeistä päivääsi? Se ei vaikuta kuolemaasi enempää kuin muutkaan: viimeinen askel ei vaikuta väsymystä, se päästää sen valtaan. Jokainen päivä kulkee kohti kuolemaa; viimeinen saapuu perille.'

Kas siinä luontoäitimme hyvät huomautukset.

Mutta nyt olen usein miettinyt sitä, mistä johtuu, että sodissa kuoleman kasvot, olkoonpa että näemme ne itsessämme tahi muissa, ovat verrattoman paljon vähemmän peloittavat kuin kodeissamme (muutoinhan armeija olisi pelkkiä lääkäreitä ja itkusuita), ja että, vaikka se on aina sama, maalaisilla ja halpasäätyisillä ihmisillä kuitenkin on siihen paljon enemmän uskallusta kuin muilla. Luulen itse asiassa, että nuo peloittavat elkeet ja laitteet, joilla me sen ympäröimme, peloittavat meitä enemmän kuin se itse: aivan muuttunut elämän meno; äitien, vaimojen ja lasten valitushuudot; hämmästyneitä ja tyrmistyneitä ihmisiä käymässä luonamme; paljon kalpeita ja itkettyneitä palvelijoita ympärillämme; päivänvalosta suljettu huone, vahakynttilöitä palamassa, vuoteemme ääressä lääkäreitä ja saarnaajia; lyhyesti: kaikki ympärillämme kaameata ja peloittavaa; johan olemme kuin käärinliinoissa ja haudassa. Lapset pelkäävät ystäviänsäkin, nähdessään heidät naamioituina; samoin teemme mekin. Täytyy riisua naamari asioilta niinkuin henkilöiltäkin: kun se on riisuttu, emme löydä sen alta muuta kuin sen saman kuoleman, johon eräs palvelija tahi yksinkertainen kamarineitsyt hiljattain meni pelkäämättä. Onnellinen se kuolema, joka ei anna aikaa tuollaisten menojen valmisteluun.

Tottumuksen voiman näyttää minusta sangen hyvin käsittäneen se, joka ensimmäisenä keksi tuon tarinan, että eräälle maalaisvaimolle, joka oli tottunut hyväilemään ja kanniskelemaan sylissään vasikkaa sen syntymähetkestä saakka ja yhä edelleen sitä jatkoi, tämä tuli sellaiseksi tavaksi, että vaikka vasikka jo oli suuri härkä, hän yhä vain sitä kantoi. Sillä tottumus on todellakin voimakas ja ovela koulumestari. Vähitellen, salavihkaa se laskee valtansa meissä lujalle pohjalle; mutta kun se, noin hiljalleen ja vaatimattomasti aljettuaan, on ajan oloon sen vakaannuttanut ja juurruttanut, näyttää se meille piankin tuimaa ja tyrannimaista naamaa, jota vastaan meidän ei enää ole lupa nostaa edes silmiämmekään. Näemme sen joka hetki pakottavan luonnon säännötkin taipumaan:Usus efficacissimus rerum omnium magister...[35]

Minusta näyttää, että suurimmat paheemme pääsevät alkuunsa jo hennoimmassa lapsuudessamme, ja että tärkein osa kasvatustamme on jätetty imettäjäin käsiin. Äitejä hauskuttaa nähdä lapsen vääntävän kananpojalta niskat nurin ja vallattomuudessaan mukiloivan koiraa ja kissaa; ja monikin isä on niin typerä, että pitää hyvänä urheuden enteenä sitä, kun näkee poikansa herjaten antavan nyrkiniskuja talonpojalle tahi palvelijalle, joka ei puolusta itseään, ja näppäryytenä sitä, kun näkee hänen jollakin ilkeällä vilpillä ja kepposella ovelasti petkuttavan toveriaan. Siinä ovat kuitenkin julmuuden, tyrannimaisuuden ja kavaluuden oikeat siemenet ja juuret. Ne itävät siellä ja kasvavat sitten ripeästi ja rehoittavat voimakkaasti tottumuksen vaalimina. Ja sangen vaarallinen kasvatusmenetelmä on puolustella noita häijyjä taipumuksia iän hentoudella ja asian vähäpätöisyydellä: ensiksikin siinä puhuu luonto, jonka ääni silloin on puhtaampi ja teeskentelemättömämpi, kun se on hennompi ja uudempi; toiseksi pettämisen rumuus ei riipu eroituksesta kultarahojen ja nuppineulojen välillä, se riippuu siitä itsestään. Ymmärtääkseni on paljon oikeampaa päätellä näin: "Miksei hän pettäisi kultarahoissa, koska hän kerran pettää nuppineuloissa?" kuin kuten tavallisesti päätellään: "Asiahan koskee vain nuppineuloja; hän varoisi niin tekemästä, jos se koskisi kultarahoja." Tulee huolellisesti opettaa lapset vihaamaan paheita niiden oman luonnon vuoksi, tulee opettaa heille niiden luonnollinen rumuus, jotta he eivät välttäisi niitä vain teoissaan, vaan varsinkin sydämissään, niin että niiden pelkkä ajatuskin on heille inhoittava, minkä naamarin alla ne piillevätkin.

Omantunnon lait, joiden me sanomme syntyvän luonnosta, syntyvät tottumuksesta; kun kukin sisimmässään kunnioittaa ympäristössään hyväksyttyjä ja omaksuttuja mielipiteitä ja tapoja, niin hän ei voi niistä vapautua tunnonvaivoitta eikä niitä noudattaa hyväksymättä menettelyään. Kun kreetalaiset muinoin tahtoivat kirota jotakuta, niin he rukoilivat jumalia totuttamaan hänet johonkin pahaan tapaan. Mutta sen mahdin päävaikutus on, että se vangitsee ja valtaa meidät siihen määrään, että meidän tuskin on mahdollista irtautua sen kynsistä ja syventyä itseemme, pohtiaksemme ja arvostellaksemme sen määräyksiä. Kun me itse asiassa imemme ne itseemme äitimme maidon mukana, ja kun maailma esiintyy meille sellaisena ensi näkemästämme asti, niin meistä tuntuu, että synnynnäinen kohtalomme on elää ja toimia juuri niin; ja yleiset ajatustavat, joiden näemme olevan arvossa ympäristössämme ja jotka ovat juurtuneet sieluumme isiemme siemenestä, tuntuvat meistä kaikkialla vallitsevilta ja luonnollisilta: ja siitä sitten johtuu, että mikä on totutusta tavallisuudesta poikkeavaa, sen luullaan olevan järjenkin tolalta poikkeavaa: jumala tietää kuinka mielettömästi useimmiten!...

Ken tahtoo päästä riippumattomaksi tästä tavan ankarasta ennakkotuomiosta, se tapaa monenmoista ehdottoman varmalla päätöksellä hyväksyttyä, joka ei perustu muuhun kuin siihen liittyvän tavan harmaaseen partaan ja vanhuudenryppyihin: mutta poistettuaan tuon naamarin, perustaen asiat totuuteen ja järkeen, hän tuntee ajatustapansa ikäänkuin kokonaan mullistuneen ja kuitenkin asettuneen paljon varmemmalle pohjalle. Kysyn häneltä silloin esimerkiksi, mikä saattaa olla eriskummaisempaa kuin nähdä kansan olevan pakoitetun noudattamaan lakeja, joita se ei koskaan ole ymmärtänyt, olevan sidotun kaikissa yksityisissä asioissaan, avioliitoissaan, lahjoituksissaan, testamenteissaan, myynneissään ja ostoissaan sääntöihin, joita se ei voi tuntea, ne kun eivät ole kirjoitetut eivätkä julkaistut sen kielellä, ja joiden selittäminen ja käyttö sen pakostakin täytyy maksaa rahalla...

Onko mitään hurjempaa kuin nähdä kansa, jonka keskuudessa tuomarin toimi lakivoimaisen tavan nojalla on myytävissä ja tuomiot maksetaan käteisellä, ja oikeus laillisesti kielletään siltä, jolla ei ole millä sen maksaisi? Ja tämä kauppatavara on niin suuressa arvossa, että valtiossa syntyy neljäs sääty ihmisistä, jotka ajavat oikeusasioita, kolmen entisen: papiston, aatelissäädyn ja kansan lisäksi; ja tämä sääty, jonka hoidettavina ovat lait, ja jolla on ylin valta ihmisten omaisuuksiin ja henkiin nähden, on aatelistosta erillinen yhdyskunta; tästä taas johtuu, että on olemassa kaksinaiset lait, kunnian ja oikeuden, jotka monissa asioissa ovat hyvin vastakkaiset; että edelliset yhtä ankarasti tuomitsevat ojennuksen suvaitsemisen kuin jälkimmäiset ojennuksen kostamisen; että sotilaallisen velvollisuuskäsityksen mukaan se menettää kunnian ja aateluuden, joka jättää kostamatta kärsimänsä loukkauksen, ja siviilipiirien velvollisuuskäsityksen mukaan se, joka sen kostaa, joutuu hengenrangaistuksen alaiseksi; ken vetoaa lakeihin, saadaksensa hyvitystä loukatulle kunniallensa, se häpäisee itsensä, ja ken ei vetoa niihin, sitä lait siitä rankaisevat ja kurittavat; ja näistä kahdesta niin erilaisesta säädystä, jotka kuitenkin riippuvat samasta päämiehestä, edellisellä on rauha, jälkimmäisellä sota toimenaan, edellisellä rahanansio, jälkimmäisellä kunnia, edellisellä tiedot, jälkimmäisellä hyve, edellisellä sana, jälkimmäisellä toimi, edellisellä oikeus, jälkimmäisellä urheus, edellisellä järki, jälkimmäisellä voima, edellisellä pitkä viitta, jälkimmäisellä lyhyt osanaan...

Tällaiset mietteet eivät kuitenkaan saa houkutelluksi ymmärtäväistä miestä noudattamasta yleistä tapaa; niinpä minusta päinvastoin näyttää, että kaikki poikkeavat ja erikoiset käytöstavat johtuvat pikemmin houkkamaisuudesta tahi kunnianhimoisesta teeskentelystä kuin tosijärkevyydestä, ja että viisaan tulee sisäisesti irroittaa sielunsa enemmistön painostuksesta ja pitää se vapaana ja kykenevänä vapaasti arvostelemaan asioita, mutta ulospäin kokonaan noudattaa hyväksyttyjä käytöstapoja ja muotoja. Yhteiskunnalla ei ole mitään tekemistä meidän ajatustemme kanssa, mutta kaikki muu, kuten tekomme, työmme, omaisuutemme ja henkemme, ne tulee antaa ja uhrata sen palvelukseen ja yleisten mielipiteiden alaisiksi: niinkuin tuo hyvä ja suuri Sokrates kieltäytyi pelastamasta henkeään olemalla tottelematta tuomaria, vieläpä sangen väärää ja kohtuutonta tuomaria; sillä sääntöjen sääntö ja yleinen lakien laki on, että kukin noudattakoon sen paikan lakeja, missä elää: νόμοις επεσθαι τοισιν εγ χωροις καλόν.[36]

Kas tässä toisenlaisia mietteitä. On hyvin epäilyksen alaista, saattaako olla niin ilmeistä hyötyä hyväksytyn lain, olkoonpa se millainen tahansa, muuttamisesta, kuin on vahinkoa sen järkyttämisestä, semminkin kun valtio on ikäänkuin rakennus, joka on pantu kokoon niin tarkasti toisiinsa liittyvistä osista, että on mahdoton liikuttaa yhtä niistä kokonaisuuden siitä kärsimättä. Thurialaisten lainlaatija määräsi, että jokainen, joka tahtoisi joko kumota jonkin vanhoista laeista tahi säätää uuden, esiintyisi kansan edessä nuora kaulassa, jotta hänet, jos jokainen ei hyväksyisi tuota uutuutta, heti kuristettaisiin; ja Lakedaimonin lainlaatija pani henkensä vaakaan saadakseen kansalaisensa varmasti lupaamaan, etteivät rikkoisi ainoatakaan hänen säädöksistään. Efori, joka niin tylysti katkaisi ne kaksi kieltä, jotka Phrynis[37]oli lisännyt soittimeensa, ei välitä siitä, paraneeko se niistä, tahi kaikuvatko sen soinnut niiden vaikutuksesta täyteläisempinä; hänelle riittää, tuomitakseen ne, että ne tiesivät vanhan tavan muuttamista. Samaa merkitsi tuo oikeuden ruostunut miekka Marseillessa.

Inhoan uutuuksien tavoittelua, esiintyköönpä se missä muodossa tahansa, ja olen oikeassa; sillä olen nähnyt sangen vahingollisia seurauksia siitä. Se, mikä on meitä jo niin monta vuotta painanut, ei ole tuottanut kaikkea odotettua hyvää: mutta todenmukaisesti voi sanoa, että se syrjäseurauksena on tuottanut ja aiheuttanut kaikkea, vieläpä ne onnettomuudet ja vauriot, joita sittemmin on tapahtunut ilman sitä ja vastoin sitä; syyttäköön se niistä itseään:Heu, patior telis vulnera facta meis.[38]

Ne, jotka järkyttävät jotakin valtiota, joutuvat helposti itse ensimmäisinä vedetyiksi mukaan sen kukistumiseen. Mullistuksen hedelmät tuskin jäävät pysyväisesti sille, joka sen on pannut alkuun; hän myllertää ja samentaa veden toisille kalastajille. Se seikka, että tämän monarkian liitokset ja kokoonpano ja koko tämä suuri rakennus ovat vääntyneet sijoiltaan ja purkautuneet, varsinkin sen vanhoilla päivillä, tämän uuden virtauksen vaikutuksesta, avaa mielin määrin pääsyä ja tietä samanlaisille loukkauksille: kun kuninkaan majesteetti kerran vaivoin on saatu alennetuksi korkeimmalta huipultaan keskitasolle, niin se sitten helposti luhistuu keskitasolta maahan asti. Mutta jos alkuunpanijat ovat turmiollisempia, niin jäljittelijät ovat paheellisempia, heittäytyessään noudattamaan esimerkkejä, joiden kauheuden ja turmiollisuuden he ovat tunteneet itsessään ja rangaisseet muissa; ja jos on olemassa jonkinlainen kunnian aste pahanteossakin, niin jälkimmäisten tulee tunnustaa edellisille keksinnön kunnia ja ensimmäisen yrityksen uskallus. Kaikenlaiset uudet vallattomuudet ammentavat hyvällä menestyksellä tästä ensimmäisestä ja antavasta lähteestä esikuvansa ja mallinsa yhteiskuntamme rauhan häirinnälle...

Niinpä minusta näyttää, suoraan sanoen, osoittavan suurta itserakkautta ja röyhkeyttä, että arvioidaan omat mielipiteet niin suuriarvoisiksi, että niiden voimaan saattamiseksi täytyy järkyttää yleinen rauha ja aiheuttaa niin paljon ehdottoman varmoja onnettomuuksia ja niin kauhea tapojen turmelus kuin minkä kansalaissodat ja niin tärkeillä aloilla tapahtuvat olojen mullistukset tuovat mukanaan, ja aiheuttaa ne omalle maallensa. Eikö ole huonoa taloudenhoitoa edistää niin monia varmoja ja tiettyjä paheita taistellakseen harhakäsityksiä vastaan, jotka ovat väittelynalaisia ja joista saattaa olla eri mieliä? Onko mitään rumempia paheita kuin ne, jotka loukkaavat omaatuntoa ja luonnollista tietoa?...

Tämän niin jokapäiväisen totuuden vaarinottaminen on vahvistanut kantaani ja pidättänyt minut uhkarohkeammassa nuoruudessanikin sälyttämästä hartioilleni niin raskasta taakkaa, että olisin ottanut vastatakseni niin tärkeästä tieteestä ja uskaltanut tässä sen, mitä terveellä järjellä en voisi uskaltaa helpoimmassakaan niistä, joita minulle oli opetettu ja joissa rohkea päätteleminen ei mitenkään ole haitaksi; minusta kun näytti sangen väärältä tahtoa tehdä yleiset ja muuttumattomat perussäännöt ja noudatetut menot riippuvaisiksi yksityisen vaihtelevasta mielikuvituksesta (yksityisen järjellä on tuomiovaltaa vain yksityisen asioissa) ja ryhtyä jumalallisiin lakeihin nähden hankkeisiin, joita ei mikään esivalta sallisi siviililakeihin nähden...

Madame Diane de Foixille, kreivitär de Gursonille.[39]

En ole koskaan nähnyt isää, joka olisi ollut tunnustamatta poikaansa, olipa tämä vaikka kyttyräselkäinen ja rupipäinen; ei sillä, ettei hän, jollei ole täydellisesti tämän hellyytensä huumaama, huomaisi tämän heikkoa puolta: mutta se on joka tapauksessa hänen poikansa. Niinpä minäkin näen paremmin kuin kukaan muu, että nämä tässä ovat vain sellaisen miehen haaveita, joka ei ole maistanut tieteistä muuta kuin päällimmäistä kuorta lapsuudessaan, eikä ole säilyttänyt niistä mielessään muuta kuin ylimalkaisen ja muodottoman hahmon: vähän kutakin lajia, eikä mitään kokonaista, suoraan puhuen. Sillä yleensä sanoen kyllä tiedän, että on olemassa lääketiede, lakitiede, neljä erikoisalaa matematiikassa, ja pääpiirteittäin mihin ne tähtäävät; ja mahdollisesti tiedän vielä tieteiden yleensä pyrkivän palvelemaan meitä elämässämme; mutta perehtynyt niihin syvemmälti en koskaan ole, en kynnet hampaissa pinnistänyt ajatuksiani tutkiessani Aristotelesta, yksinvaltiasta nykyisen oppineisuuden maailmassa, enkä sitkeästi harrastanut mitään tiedettä; eikä ole sitä tiedettä, josta osaisin piirtää edes ensimmäiset peruspiirteet, eikä sitä keskiluokkain koululasta, joka ei voisi sanoa itseään oppineemmaksi kuin minä, joka en pysty edes kuulustelemaan häneltä hänen ensimmäistä läksyään; ja jos minut siihen pakoitetaan, täytyy minun jokseenkin sopimattomasti pusertaa siitä jonkinlainen yleiskeskustelun aihe, jonka nojalla tutkin hänen luontaista ymmärryskykyään: jollainen läksy on heille yhtä outo kuin heidän on minulle.

En ole tutustunut mihinkään ainettaan perusteellisesti käsittelevään kirjaan, paitsi Plutarkhokseen ja Senecaan, joista ammennan kuin Danaidit, täyttäen ja tyhjentäen lakkaamatta. Panen siitä jotakin tähän paperille; omaan mieleeni tuskin jää mitään.

Historia se on minun mieleistäni luettavaa, tahi runous, johon olen aivan erikoisesti rakastunut ja mieltynyt: sillä, kuten Kleanthes sanoi, aivan niin kuin torven ahtaaseen putkeen pakoitettu ääni lähtee siitä raikuvampana ja voimakkaampana, samoin näyttää minusta ajatus, puserrettuna runon rytmillisiin mittoihin, ponnahtavan esiin paljoa äkkinäisemmin ja iskeytyvän minuun voimakkaammalla vauhdilla. Mitä luontaisiin kykyihini tulee, joita tässä koetellaan, tunnen niiden pettävän taakan alla; ajatukseni ja ymmärrykseni kulkevat vain hapuillen, horjahdellen, kangerrellen ja kompastellen; ja kun olen mennyt niin pitkälle kuin voin, niin en kuitenkaan ole lainkaan tyytyväinen itseeni: näen maata vielä edempänäkin, mutta himmeästi ja kuin sumussa, jota en voi häivyttää. Ja jos, ryhtyessäni puhumaan eroituksetta kaikesta, mitä mieleeni johtuu, ja käyttäessäni siinä vain omia ja luontaisia keinojani, minulle tapahtuu, niinkuin usein käy, että sattumalta tapaan hyvien kirjailijain teoksissa nämä samat aiheet, joita olen ryhtynyt käsittelemään, niinkuin vastikään tapasin Plutarkhoksella hänen esityksensä mielikuvituksen voimasta, niin säälin tahi halveksin itseäni tuntiessani itseni niin heikoksi ja heiveröiseksi, niin kömpelöksi ja unteloksi noihin miehiin verraten; kuitenkin onnittelen itseäni siitä, että mielipiteilläni on kunnia usein käydä yhteen heidän mielipiteittensä kanssa, ja että edes kaukana kuljen heidän jäljissään yhtyen heidän sanoihinsa, ja myöskin siitä, että vaikka osaankin (mitä kaikki eivät tee) huomata suunnattoman eroituksen heidän ja minun välilläni, siitä huolimatta päästän julkisuuteen niin heikot ja halvat keksintöni semmoisinaan, paikkailematta ja parsimatta puutteellisuuksia, jotka tämä vertailu on minulle niissä paljastanut. Täytyy olla aika vankkaselkäinen ryhtyäkseen astumaan rinnan noiden miesten kanssa. Meidän aikakautemme häikäilemättömät kirjailijat, jotka mitättömiin teoksiinsa sirottelevat kokonaisia otteita muinaisajan kirjailijain teoksista, lisätäkseen kunniaansa, saavat sillä aikaan aivan päinvastaisen vaikutuksen: sillä tuo ääretön kiiltojen erilaisuus saa sen, mikä on heidän omaansa, näyttämään niin kalpealta, niin himmeältä ja niin rumalta, että he sillä menettävät paljoa enemmän kuin voittavat.

Seuraavassa esimerkki kahdesta vastakkaisesta ajatustavasta: filosofi Khrysippos ei liittänyt kirjoihinsa vain kohtia toisten kirjailijain teoksista, vaan kokonaisia teoksia, esimerkiksi erääseen Euripideen Medean; ja Apollodoros sanoi, että jos niistä karsisi pois sen, mikä oli muiden omaa, niin hänelle ei jäisi muuta kuin tyhjä paperi. Epikuros sitävastoin ei ollut pannut ainoatakaan lainausta niihin kolmeensataan niteeseen, jotka hän jätti jälkeensä.

Satuin tässä eräänä päivänä tapaamaan tuollaisen kohdan: olin raukeana seurannut ranskalaisia sanoja, niin verettömiä, niin laihoja, niin sisällyksettömiä ja merkityksettömiä, että ne todellakaan eivät olleet muuta kuin ranskalaisia sanoja; pitkän ja ikävän matkan taivallettuani sattui eteeni ylevä, uhkea, jopa pilviin saakka kohoava lainakohta: jos rinne olisi tuntunut loivalta ja nousu vähän verkkaiselta, niin asia olisi ollut anteeksi annettavissa; mutta siinä oli niin pysty ja äkkinäinen jyrkänne, että kuudesta ensi sanasta huomasin olevani lentämässä toiseen maailmaan; sieltä näin lokalätäkön, josta tulin, niin alhaalla ja niin syvänä, etten sitten enää koskaan rohjennut jälleen laskeutua siihen. Jos pukisin jonkin esityksistäni moisiin upeisiin lainakoruihin, niin se valaisisi liiaksi muiden kohtien typeryyttä.

Että moitin omia virheitäni muissa, se ei minusta näytä sopimattomammalta kuin että moitin muiden virheitä itsessäni, niinkuin usein teen. Niitä tulee syyttää kaikkialla eikä suoda niille missään tyyssijaa. Tiedän kyllä, kuinka suurta uskallusta minulta itseltäni vaatii yritys vetää joka hetki vertoja niille kohdille, jotka olen ryöstänyt muilta, pysytellä niiden tasalla, uhkarohkeasti toivoen voivani pimittää tuomarien silmät sellaisia kohtia eroittamasta; mutta yritän sitä yhtä paljon ponnistuksieni kuin kekseliäisyyteni ja kykyni avulla. Ja sitten en painiskele noiden vanhojen mestarien kanssa rutosti, enkä sylipainia, vaan moneen otteeseen, pienin ja kepein hyökkäyksin; en täyttä totta hyökkää heidän kimppuunsa, minä vain tunnustelen heitä, enkä niin paljon käy päälle kuin hankin päällekäymistä. Jos voisin pitää puoleni heille, niin olisinpa aika mies: sillä käyn käsiksi vain heidän vahvimpiin puoliinsa. Tehdä niinkuin olen huomannut muutamain tekevän: peittää itsensä toisten aseilla niin tyystin, ettei näytä edes omien sormiensa päitäkään, kehittää suunnitelmaansa (niinkuin on helppo taitavien tehdä, kun sisällys on yleistä laatua) vanhojen keksintöjen varassa, paikaten näitä sieltä täältä, sellainen on niiden taholta, jotka tahtovat niitä peitellä ja esittää ominaan, ensiksikin vääryyttä ja raukkamaisuutta, koska he, kun ei heillä ole mitään omaperäistä, millä esiintyä, koettavat tehdä itsensä huomatuiksi yksinomaan muiden ansioilla, ja toiseksi suurta typeryyttä, joka tyytyy petkuttamalla hankkimaan tietämättömän alhaison hyväksymisen, mutta joutumaan huonoihin kirjoihin asian ymmärtäjäin taholla, jotka halveksivat tuollaisia lainakoristeita; ja he ovat kuitenkin ainoat, joiden kiitos jotakin painaa. Minä puolestani tahdon kaikkein vähimmän menetellä niin. Käytän toisten sanoja vain lausuakseni sitä paremmin omat ajatukseni. Tämä ei koske otekokoelmia, jotka julkaistaan sen nimisinä: ja sellaisia olen, paitsi muinaisaikuisia, nähnyt sangen näppäriä omalta ajaltani, muiden muassa erään, jonka on julkaissut Capilupi.[40]Tekijät ovat älykkäitä miehiä ja todistavat sen sekä muilla teoksillaan että näillä, kuten esim. Lipsius[41]tuolla oppineella ja huolellisesti rakennetullaValtio-opillaan.

Oli miten oli, tarkoitan, ja olivatpa nämä mietelmäni millaisia jaarituksia tahansa, en ole päättänyt salata niitä, enempää kuin salaisin kaljupäistä ja harmahtavaa kuvaani, johon maalari ei olisi pannut ihanteellisia kasvoja, vaan minun kasvoni. Sillä nämä ovat myöskin minun mielialojani ja mielipiteitäni; esitän niillä sitä, mikä on minun uskoni, en sitä, mitä muiden tulee uskoa; tarkoitukseni tässä on vain näyttää oma itseni, joka mahdollisesti jo huomenna on toinen, jos uusi kokemus minut muuttaa. Minulla ei ole sitä arvovaltaa, että minua uskottaisiin, enkä sitä pyydäkään, koska tunnen olevani liian vähän oppinut opettaakseni muita.

Eräs henkilö siis, joka oli nähnyt edellä olevan kirjoitelman, sanoi minulle kotonani tässä eräänä päivänä, että minun pitäisi hiukan laajemmin esittää käsitykseni lasten kasvatuksesta... Totta puhuen en ymmärrä siitä muuta kuin että inhimillisen tieteen suurin vaikeus ja tärkeys näyttää olevan tuolla alalla, joka käsittelee lasten kasvatusta ja opetusta... Heidän taipumuksensa näyttäytyvät tuolla varhaisella iällä niin heikosti ja hämärästi, lupaukset ovat niin epävarmoja ja pettäviä, että on vaikea niistä päättää mitään varmaa. Katsokaa Kimonia, katsokaa Themistoklesta ja tuhansia muita, kuinka suuresti alkuperäisestä poikkeavaan suuntaan he ovat kehittyneet. Karhujen ja koirien pennut näyttävät luontaisen kehityssuuntansa, mutta ihmiset, omaksuen heti tottumuksia, mielipiteitä, lakeja, muuttuvat helposti tahi pukeutuvat valepukuun. Kuitenkin on vaikea voittaa luontaisia taipumuksia. Siitä johtuu, että kun ei ole oikein valittu lasten uraa, nähdään usein turhaa vaivaa ja kulutetaan paljon aikaa harjaannuttaessa heitä sellaiseen, missä he eivät voi menestyä, joka tapauksessa olen tästä vaikeasta kysymyksestä sitä mieltä, että heidät on aina suunnattava parhaaseen ja hyödyllisimpään, eikä ole pantava varsin paljon huomiota noihin herkkiin ennustuksiin ja arvelmiin, joihin heidän lapsuutensa oireet antavat meille aihetta. Platon näyttää minustaValtiossaanantavan niille liiaksi arvoa.

Tiede on jalo kaunistus, rouvani, ja ihmeen tehokas väline nimenomaan niin korkeassa asemassa oleville henkilöille kuin te olette. Oikeastaan sitä eivät halvat ja alhaiset kädet voi oikein käyttää; se on paljon ylpeämpi antaessaan apuaan sodan johtamiseen, kansan hallitsemiseen, jonkun ruhtinaan tahi vieraan kansakunnan ystävyyden hankkimiseen kuin dialektisen todistelun laatimiseen, tahi valitusasian ajamiseen tahi pillerilääkkeen määräämiseen. Siispä, rouvani, koska uskon että te ette unohda tätä puolta omaistenne kasvatuksesta, te joka olette maistanut sen makeutta ja olette kirjallisella alalla toiminutta sukua (onhan meillä vielä kirjoitelmia noilta vanhoilta de Foixin kreiveiltä, joista Herra Kreivi teidän puolisonne ja te polveudutte, ja François Monsieur de Candale, teidän setänne, luopi niitä joka päivä toisia, jotka ulotuttavat tiedon tästä sukunne ominaisuudesta useampiin vuosisatoihin), tahdon esittää teille siitä yhden ainoan käsitystavan, joka minulla on ja joka on päinvastainen kuin tavalliset. Siinä kaikki, millä voin teitä palvella tässä asiassa.

Sen opettajan toimessa, jonka pojallenne annatte ja jonka valinnasta riippuu koko hänen kasvatuksensa tulos, on useita muita tärkeitä puolia, mutta niihin en koske, kun en tiedä niistä sanoa mitään arvokasta; ja mitä tulee tähän asiaan, josta ryhdyn antamaan hänelle neuvoja, uskokoon hän minua, mikäli katsoo sanani todenmukaisiksi.

Tahtoisin, että ylhäissukuiselle lapselle, joka pyrkii kirjalliseen sivistykseen ei ansion vuoksi (sillä niin halpamainen tarkoitusperä ei ole runotarten armon ja suosion arvoinen, ja sitäpaitsi se tarkoittaa toisia ja on riippuvainen toisista), eikä niin paljon vierasten etuja kuin omiansa varten ja sisällisesti siitä rikastuakseen ja kaunistuakseen, haluten sen avulla kehittää itsensä pikemmin taitavaksi kuin oppineeksi mieheksi, tahtoisin, että hänelle myöskin huolellisesti valittaisiin ohjaaja, joka olisi pikemmin älykäs kuin tietorikas, ja että siihen vaadittaisiin kumpiakin, mutta enemmän siveellisiä ominaisuuksia ja ymmärrystä kuin tietoja, ja että hän toimessaan noudattaisi uutta menettelytapaa.

Lakkaamatta huudetaan korviimme, niinkuin kaadettaisiin suppiloon, ja meidän tehtävänämme on vain toistaa, mitä meille on sanottu; tahtoisin, että hän korjaisi tämän kohdan ja heti alun alkaen, ohjattavansa henkisten kykyjen mukaan, ryhtyisi panemaan ne koetukselle, antaen hänen itsensä päästä asiain makuun, valita ja eroitella ne, joskus avaten hänelle tietä, joskus antaen hänen itsensä avata sen. En tahdo, että hän yksin esittää omia ajatuksiaan ja puhuu; tahdon, että hän kuuntelee, kuinka hänen oppilaansa vuorostaan puhuu. Sokrates ja sittemmin Arkhesilaos[42]panivat ensin oppilaansa puhumaan ja puhuivat sitten heille.Obest plerumque iis, qui discere volunt, auctoritas eorum, qui docent.[43]On hyvä, että hän panee hänet ravaamaan edessään, voidakseen arvostella hänen juoksuaan ja päättää, kuinka pitkälle hänen tulee alentua, asettuakseen hänen kykynsä kannalle. Jollemme vaarinota tätä suhdetta, niin turmelemme kaikki; ja osata määrätä se ja noudattaa sitä hyvin täsmällisesti, se on vaikeimpia tehtäviä mitä tunnen; ja etevän ja voimakkaan hengen osoituksena on osata alentua noiden lapsellisten elkeiden tasalle ja ohjata niitä. Minä astun vakavammin ja varmemmin ylä- kuin alamäkeä.

Ei ole kumma, jos ne, jotka, niinkuin meillä tavallisesti tehdään, ryhtyvät samalla opetuksella ja samanlaisella menetelmällä ohjaamaan useampia niin erimittaisia ja -muotoisia henkiä, kokonaisessa lapsilaumassa tuskin tapaavat pari kolme, jotka saavat jotakin oikeata hyötyä heidän opetuksestaan. Älköön opettaja vaatiko oppilaalta tiliä vain opetuksensa sanoista, vaan myöskin sen ajatuksesta ja sisällyksestä, ja älköön hän arvostelko hänen edistystään hänen muistinsa, vaan hänen elämänsä antaman todistuksen mukaan. Pankoon hän oppilaan muuntelemaan vasta oppimansa sataan muotoon ja soveltamaan sen yhtä moneen eri aiheeseen, nähdäkseen, tokko hän vielä on sen hyvin käsittänyt ja hyvin omaksunut, ottaen ohjeen työnsä kululle Platonin kasvatusopillisista mielipiteistä. Ruuan purkaminen takaisin sisästään sellaisena, kuin sen on niellyt, on ruuan sulamattomuuden ja huonon sulatuskyvyn merkki; vatsa ei ole tehnyt tehtäväänsä, jos se ei ole saanut sitä, mikä sen sulatettavaksi on annettu, muuttamaan näköä ja muotoa. Meidän sielumme liikkuu vain toisten turvissa, sidottuna ja pakoitettuna jäljittelemään toisten ajatuksia, heidän opetuksensa mahdin orjana ja vankina; meidät on siihen määrään totutettu talutusnuoriin, ettemme enää osaa liikkua vapaasti; meidän voimamme ja vapautemme on riutunut.Numquam tutelae suae fiunt.[44]

Seurustelin hänen kodissaan Pisassa erään henkilön kanssa, joka oli hieno mies, mutta niin jyrkkä aristotelikko, että hänen yleisin uskonkappaleensa oli, "että kaikkien paikkansa pitävien ajatusten ja kaiken totuuden koetuskivi ja ojennusnuora on niiden yhtäpitäväisyys Aristoteleen opin kanssa, että sen ulkopuolella on vain harhakuvitelmia ja tyhjyyttä, että hän on kaikki huomannut ja kaikki sanonut". Kun tätä hänen väittämäänsä oli tulkittu vähän liian laajasti ja väärin, joutui hän taannoin ja jäi pitkäksi aikaa rettelöihin inkvisitsionin kanssa Roomassa.

Pankoon opettaja oppilaan tyystin seulomaan kaikki älköönkä ajako mitään hänen päähänsä vain mahtisanalla ja uskonkappaleena. Aristoteleen perusajatukset älkööt olko hänelle perusajatuksia enempää kuin stoalaisten ja epikurolaistenkaan. Esitettäköön hänelle nämä eri mielipiteet; hän saa valita, jos voi; jollei, niin jääköön hän niistä epäilevälle kannalle:

Che, non men che saver, dubbiar m'aggrada.[45]

Sillä jos hän omaksuu Xenophonin ja Platonin mielipiteet oman päättelynsä nojalla, niin ne eivät enää ole heidän mielipiteitään, ne ovat hänen. Ken seuraa toisen mielipiteitä, se ei seuraa mitään, ei löydä mitään, eipä edes etsikään mitään.Non sumus sub rege; sibi quisque se vindicet.[46]Tietäköön hän ainakin tietävänsä. Hänen tulee imeä itseensä heidän henkensä, mutta ei oppia heidän sääntöjänsä; ja unohtakoon hän rohkeasti, jos tahtoo, mistä hän on ne saanut, mutta osatkoon omistaa ne omiksensa. Totuus ja järkipuhe ovat yhteisiä kaikille, eivätkä enemmän sen omia, joka ne ensiksi on sanonut, kuin sen, joka sanoo ne jäljestäpäin: sehän ei tapahdu enemmän Platonin mukaan kuin minun mukaani, koskapa hän ja minä ymmärrämme ja huomaamme asian yhtälailla. Mehiläiset kokoavat mettä siellä täältä kukkasista, mutta sitten ne tekevät siitä hunajaa, joka on kokonaan heidän omaansa; se ei ole enää ajuruohoa eikä meiramia. Niinpä hänkin muodostelee ja sulattaa yhteen toisilta lainaamansa ainekset, tehdäkseen niistä teoksen, joka on kokonaan hänen, nimittäin oman ymmärryksensä. Hänen kasvatuksensa, työnsä ja opiskelunsa tarkoittavat vain sen kehittämistä. Salatkoon hän kaiken sen, mistä hän on saanut avustusta, ja tuokoon julki vain sen, mitä hän siitä on tehnyt. Ryöstäjät, lainanottajat näyttelevät rakennuksiaan, ostoksiaan, eivätkä sitä, mitä ottavat toisilta; te ette näe hovioikeuden jäsenen saamia palkkioita: te näette ne naimisliitot ja kunniasijat, jotka hän on toimittanut lapsilleen. Ei kukaan pane julkiseen tiliin sitä, minkä on saanut lahjaksi; jokainen panee siihen sen, mitä on ansainnut. Opiskelusta saamamme hyöty on siinä, että siitä olemme tulleet paremmiksi ja viisaammiksi. Ymmärrys, sanoi Epikharmos,[47]se näkee ja kuulee, ymmärrys se hyötyy kaikesta, järjestää kaikki, toimii, hallitsee ja vallitsee; muu kaikki on sokeaa, kuuroa ja sielutonta. Tosiaankin me teemme sen orja- ja pelkurimaiseksi, kun emme anna sille vapautta tehdä mitään omintakeisesti.

Kuka on koskaan kysynyt oppilaaltansa, mitä hän ajattelee retoriikasta ja kieliopista, siitä ja siitä Ciceron mietelauseesta? Ne isketään muistiimme täysin valmiina, kuin oraakelin vastaukset, joissa kirjaimet ja tavut ovat asiallista sisällystä. Ulkoa osaaminen ei ole tietämistä, se on sen omistamista, mitä on antanut muistinsa säilytettäväksi. Mitä todella tietää, sitä voi vapaasti käyttää, katsomatta malliin, kääntämättä silmiään kirjaansa kohti. Pelkkä kirjanmukainen taitaminen ei ole kehuttavaa taitamista. Toivon, että sellainen saa olla koristuksena, ei perustana, Platonin mielipiteen mukaisesti, kun hän sanoo "vakavuuden, tunnollisuuden, vilpittömyyden olevan oikean filosofian; muiden ja muuta tarkoittavien tieteiden olevan vain ulkokiiltoa". Tahtoisinpa, että le Paluël tahi Pompée, nämä minun aikani hienot tanssijat, opettaisivat tanssihyppäyksiä antamalla meidän vain katsella, kuinka niitä tehdään, liikahtamatta paikaltamme, niinkuin nämä tahtovat opettaa meidän järkeämme panematta sitä liikkeelle; tahi että meitä opetettaisiin käsittelemään hevosta tahi keihästä tahi luuttua tahi ääntä, harjoittamatta meitä siihen, niinkuin nämä tahtovat opettaa meitä oikein arvostelemaan ja hyvin puhumaan, harjoittamatta meitä puhumaan tahi arvostelemaan. Nythän tuollaisessa harjoittelussa kaikki, mikä sattuu silmäimme eteen, käy riittävästi kirjan verosta: hovipojan oveluus, palvelijan typeryys, jokin pöytäpuhe, ne ovat kaikki uusia harjoitusaiheita.

Siitä syystä ihmisten seura ja vierailla mailla matkustaminen ovat siihen ihmeesti omiaan; ei palataksemme sieltä tietäen vain, kuten meidän ranskalaiset aatelisemme, montako porrasta onSanta Rotondassatahi, kuten toiset, paljonko pitemmät tahi leveämmät Neron kasvot ovat jonkin vanhan raunion kuvapatsaassa kuin jossakin samaa kuvaavassa mitalissa; vaan palataksemme sieltä tuntien ennen kaikkea noiden kansojen luonnonlaadut ja tavat, ja hieroaksemme ja hioaksemme aivojamme toisten aivoja vastaan. Tahtoisin, että alettaisiin antaa pojan jo varhaisessa lapsuudessaan liikkua, ja ensiksi, toimittaakseen yksin tein kaksi asiaa, niiden naapurikansain keskuudessa, missä kieli poikkeaa enemmän meidän kielestämme ja on sellaista, että kieli ei voi siihen kääntyä, jollei sitä ajoissa siihen taivuteta.

Myöskin on yleisesti hyväksytty mielipide, ettei ole järkevää kasvattaa lasta sen vanhempien povella: tuo luontainen rakkaus tekee heidät liian helliksi ja pehmeiksi, vieläpä järkevimmätkin; he eivät raahdi kurittaa häntä hänen vioistaan eivätkä nähdä hänen saavan yksinkertaista ruokaa, niinkuin pitää, ja mitä milloinkin sattuu; he eivät voi sietää, että hän palaa hikisenä ja pölyisenä ruumiinharjoituksistaan, että hän juopi lämmintä, juopi kylmää, eivätkä voi nähdä häntä vikurin hevosen selässä tahi floretti kädessä kovaa miekkailijaa vastassa tahi ensi kertaa pyssy kourassa. Sillä siitä ei päästä: jos mieli tehdä hänestä kelpo mies, niin täytyy epäilemättä olla häntä säälittelemättä tällä nuorella iällä ja useinkin rikkoa lääketieteen sääntöjä:

Vitamque sub dio et trepidis agat in rebus.[48]

Ei riitä, että karaistaan hänen sielunsa; täytyy myöskin terästää hänen lihaksensa; sielu rasittuu liiaksi, jollei sitä avusteta, ja sillä on liian paljon tehtävää, jos sen yksin täytyy toimittaa kahta virkaa. Tiedän, kuinka kovasti oma sieluni ponnistelee, yhtyneenä niin hentoon, niin arkatuntoiseen ruumiiseen, joka niin kovin turvautuu siihen; ja usein huomaan lueskellessani, että mestarini kirjoitelmissaan kiittelevät uljaan mielen ja suuren rohkeuden osoituksina esimerkkejä, jotka helposti todistavat pikemmin paksunahkaisuutta ja luiden kovuutta. Olen nähnyt miehiä, naisia ja lapsia, jotka piittaavat selkäsaunasta vähemmän kuin minä luunapista, jotka eivät hiisku sanaakaan, eivätkä rypistä kulmiaan, kun heitä lyödään. Kun atleetit kilpailevat filosofien kanssa kestävyydessä, niin se on pikemmin hermojen kuin hengen voimaa. Mutta tottuminen kestämään työtä on tottumista kestämään tuskaa:labor callum obducit dolori.[49]Täytyy totuttaa lapsi ruumiinharjoitusten vaivaan ja ankaruuteen, harjoittaakseen häntä jäsenen nyrjähdyksen, vatsanväänteiden, vetohaavan ja myöskin vankilan ja kidutuksen vaivaan ja ankaruuteen. Sillä näille viimeksi mainituillekin hän voi olla alttiina, koskapa ne tällaisena aikana uhkaavat hyviä niinkuin pahojakin. Me elämme koettelemuksen aikaa; jokainen, joka vastustaa lakeja, uhkaa kunnon ihmisiä ruoskilla ja hirttonuoralla.

Ja sitäpaitsi vanhempien läsnäolo keskeyttää ja ehkäisee kasvattajan arvovaltaa, jonka lapseen nähden tulee olla ehdoton; lisäksi tulee vielä, että talonväen lapselle osoittama huomio, tietoisuus hänen sukunsa varallisuudesta ja ylhäisyydestä ovat mielestäni tuntuvia vastuksia tällä iällä.

Tuossa ihmisten seuran koulussa olen usein huomannut sen vian, että me, sensijaan että pyrkisimme tutustumaan muihin, koetamme vain tutustuttaa muita itseemme, ja näemme enemmän vaivaa saadaksemme tavaramme kaupaksi kuin hankkiaksemme uutta: vaitiolo ja vaatimattomuus ovat sangen edullisia ominaisuuksia seurustelussa. Opetettakoon tätä lasta käyttämään säästeliäästi ja tarkasti tietojaan, kun hän on ne hankkinut, olemaan pahastumatta tyhmyyksistä ja jutuista, joita kerrotaan hänen läsnä ollessaan: sillä on epähienoa tungettelevaisuutta törmätä kaiken sellaisen kimppuun, mikä ei ole meidän makumme mukaista. Tyytyköön hän ojentamaan itse itsensä, älköönkä näyttäkö moittivan toisia kaikesta, mitä hän itse ei tahdo tehdä, eikä jyrkästi eroavan kaikesta, mikä on yleisenä tapana:licet sapere sine pompa, sine invidia.[50]Karttakoon hän noita maailmaa mestaroivia ja epähienoja esikuvia ja tuota lapsellista halua, että tahtoo näyttää hienommalta siksi, ettei ole niinkuin muut ja, ikäänkuin moitiskelut ja uutuuksien tavoittelu olisi vaikeasti saatavaa tavaraa, tahtoo niiden höykällä saada sen nimen, että muka on jotakin aivan erikoista. Samoin kuin vain suurten runoilijain sopii sallia itselleen taiteellisia vapauksia, samoin on vain ylevien ja loistavien henkien suvaittava anastaa itselleen etuoikeuksia yli sen, mikä on tapana.Si quid Socrates et Aristippus contra mores et consuetudinem fecerunt, idem sibi ne arbitretur licere: magnis enim illis et divinis bonis hanc licentiam assequebantur.[51]Opetettakoon hänet puuttumaan keskusteluun ja väittelyyn vain siinä, missä näkee mestarin, joka on arvokas painiskelemaan hänen kanssaan ja siinäkin olemaan käyttämättä kaikkia temppuja, jotka voivat häntä hyödyttää, ja käyttämään vain niitä, jotka voivat hyödyttää häntä eniten. Opetettakoon hänet tarkaksi perusteittensa valinnassa ja valikoimisessa, sekä asiallisuutta ja siis myöskin lyhyyttä rakastavaksi. Opetettakoon hänet ennen kaikkea antautumaan ja laskemaan aseensa totuuden edessä, niin pian kuin hän sen havaitsee, olkoonpa että se näyttäytyy hänen vastustajansa käsissä tahi hänessä itsessään jonkin mielipiteenmuutoksen johdosta: sillä häntä ei panna saarnastuoliin latelemaan jotakin ennakolta kirjoitettua roolia, eikä häntä sido mihinkään asiaan mikään muu kuin se, että hän sen hyväksyy, eikä hän kuulu tuohon ammattikuntaan, jossa myydään puhtaalla käteisellä vapaus voida katua erehdystään ja oikaista itsensä:neque, ut omnia, quae praescripta et imperata sint, defendat, necessitate ulla cogitur.[52]

Jos hänen kasvattajansa on yhtä mieltä minun kanssani, niin hän kehittää hänessä tahdon olla ruhtinaansa sangen vilpitön, sangen harras ja sangen uljas palvelija, mutta laimentaa hänen haluaan sitoa itsensä häneen muilla kuin julkisen velvollisuuden siteillä. Puhumatta useista muista tuollaisten yksityisten velvoitusten tuottamista haitoista, jotka vahingoittavat vapauttamme, niin joko palkatun ja ostetun miehen arvostelu ei ole täysin turmeltumaton ja vapaa tahi moititaan häntä epäviisaaksi ja kiittämättömäksi. Puhtaalla hovimiehellä ei voi olla oikeutta eikä tahtoa puhua ja ajatella muutoin kuin suosiollisesti herrasta, joka on valinnut hänet niin monien tuhansien muiden alamaisten joukosta elättääkseen ja korottaakseen hänet omalla kädellään: tämä suosio ja etu lahjoo jonkinlaisella oikeutuksella hänen vapautensa ja sokaisee hänet; siitäpä syystä onkin tavallinen ilmiö, että noiden ihmisten puhe eroaa kaikista muista puheentavoista valtiossa ja on siinä suhteessa varsin vähän luotettava.

Hänen vilpittömyytensä ja hyveellisyytensä loistakoot hänen puheestaan, ja olkoon niillä järki ainoana ohjaajana. Hänet on saatava ymmärtämään, että erehdyksen tunnustaminen, jos hän sellaisen huomaa omissa väitteissään, vaikkapa sitä ei huomaisi kukaan muu kuin hän, osoittaa arvostelukykyä ja vilpittömyyttä, jotka juuri ovat tärkeimmät avut, mitä hän tavoittelee; että itsepäisyys ja vastaanväittäminen ovat halpoja ominaisuuksia, sitä silmäänpistävämpiä, kuta halpamaisempia ovat sielut; että erehdyksensä huomaaminen ja itsensä oikaiseminen, väärästä kannasta luopuminen keskellä väittelyn kiivautta, ovat harvinaisia, voimakkaita ja filosofisia ominaisuuksia. Neuvottakoon häntä seurassa ollessaan suuntaamaan katseensa kaikkialle, sillä mielestäni ylimmillä istuimilla tavallisesti eivät istu etevimmät miehet ja ylhäinen asema tuskin on yhtyneenä kykyyn. Olen nähnyt pöydän alapäässä menevän hukkaan paljon kauniita neronvälähdyksiä, sillävälin kun yläpäässä puheltiin jonkin koruompeluksen kauneudesta tahi muskottiviinin mausta. Tunnustelkoon hän, mitä kukin on miehiään: härkärenkiä, muuraria, ohikulkijaa, kaikkia pitää käyttää hyväkseen ja lainata kultakin hänen tavaransa mukaan, sillä kaikki on taloudessa tarpeen; jopa toisten typeryys ja heikkouskin on oleva hänelle opiksi. Tarkkaamalla itse kunkin viehättäviä puolia ja esiintymistapoja hän herättää itsessään miellyttävän käytöksen harrastusta ja epämiellyttävän inhoa.

Herätettäköön hänen mielessään rehellinen halu hankkia tietoja kaikesta; käyköön hän katsomassa kaikkea, mitä hänen ympärillään on merkillistä: rakennusta, suihkukaivoa, ihmistä, muinaisen taistelun paikkaa, tietä, jota on kulkenut Caesar tahi Kaarle Suuri,

Back to Index Next