"Dain!" huusi hän varoittavasti. "Dain!"
Tämä heilautti rauhoittavasti kättään Ninalle ja kääntyen Almayerin puoleen alkoi puhua perin kohteliaasti.
"Nyt me voimme puhella, tuan. On helppo tuottaa toiselle kuolema, mutta voitko viisaudellasi myöskin loihtia esille elämän. Tyttäresi olisi voinut vahingoittua," puhui hän edelleen viitaten Ninaan. "Sinun kätesi vapisi pahasti. Itsestäni en ollut peloissani."
"Nina!" huudahti Almayer, "tule heti luokseni. Mistä tämä päähänpisto johtui? Mikä on sinut lumonnut? Tule isäsi luo, yhdessä me koetamme unohtaa tämän kamalan painajaisen!"
Almayer levitti käsivartensa luullen varmasti heti saavansa painaa tyttärensä poveaan vasten. Mutta tämä ei liikahtanutkaan. Kun Almayerille selvisi, että hänen tyttärensä ei ajatellutkaan häntä totella, tuntui hänestä kuin jotain kuollettavan kylmää olisi hiipinyt hänen sydämeensä. Hän painoi käsillään ohimoitaan ja tuijotti epätoivosta mykkänä maahan. Dain tarttui silloin Ninan käsivarteen ja vei tyttären isänsä luo.
"Puhu hänelle hänen oman kansansa kielellä," sanoi Dain. "Hänen sydäntään painaa suru ja kukapa ei surisi menettäessään sinut, sinä aarteeni! Puhu hänelle viimeiset sanat, jotka hän saa huuliltasi kuulla. Puhu ne hänelle äänelläsi, joka hänen korvissaan varmaankin suloiselta kaikuu ja joka minulle antaa elämän."
Dain laski Ninan menemään, peräytyi itse muutamia askeleita valokehästä ja pysähtyi pimeään katsellen rauhallisesti isää ja tytärtä. Etäisen salaman heijastus valaisi äkkiä heidän yläpuolellaan olevat pilvet, ja hetken kuluttua kuului hiljaista ukkosen jyrinää, juuri kun Almayer alkoi puhua.
"Tiedätkö sinä, mitä sinä nyt teet? Tiedätkö sinä, mikä sinua odottaa, jos seuraat tuota miestä? Etkö sinä ollenkaan sääli itseäsi? Etkö sinä tiedä, että sinusta ensin tulee hänen leikkikalunsa ja sitten ylenkatsottu orja, työjuhta — tuon miehen tulevan lemmityn palvelija?"
Nina kohotti kättään saadakseen isänsä vaikenemaan ja kysyi vähän päätään kääntäen:
"Sinä kuulit, Dain, mitä hän sanoi! Onko se totta?"
"Kaikkien jumalien nimessä!" kuului pimeästä vakuuttava vastaus, "kautta taivaan ja maan, kautta minun ja sinun pääsi minä vannon: se on valkoisen miehen valhetta. Koko sieluni olen sinun käsiisi antanut ikuisiksi ajoiksi. Minä hengitän sinun keuhkoillasi, minä näen sinun silmilläsi, minä ajattelen sinun järjelläsi, minä kätken sinut sydämeeni ainiaiksi ajoiksi."
"Varas!" karjasi raivostunut Almayer.
Syvä hiljaisuus seurasi tätä mielenpurkausta, kunnes taas kuului Dainin ääni.
"En ole varas, tuan," sanoi hän leppeästi. "Se ei ole totta. Tyttö tuli vapaaehtoisesti. Minä en ole tehnyt mitään muuta kuin osoittanut hänelle kunniallisen miehen tavoin rakkauttani. Hän kuuli sydämeni huudon ja tuli. Lunnaat minä olen hänestä antanut naiselle, jota sinä sanot vaimoksesi — —."
Almayer voihki suunniltaan raivosta ja häpeästä. Nina laski kevyesti kätensä hänen olkapäälleen. Ja tuo kosketus, niin kevyt kuin putoavan lehden, näytti rauhoittavan häntä. Hän alkoi puhua nopeasti ja tällä kertaa englanniksi.
"Sanohan minulle," hän sanoi, "sanohan minulle, mitä ne ovat tehneet sinulle, oma äitisi ja tuo mies? Mikä sai sinut antautumaan tuolle villille? Sillä villi hän on. Hänen ja sinun välilläsi on juopa, jota ei mikään voi täyttää. Minä näen sinun silmissäsi mielettömän itsemurhaajan katseen. Niin, mieletön sinä olet. Älä naura. Se särkee sydämeni. Vaikka minun täytyisi nähdä sinut hukkumassa silmieni edessä voimatta sinua auttaa, niin en voisi siitäkään kärsiä tämän enempää. Oletko sinä unohtanut niin monen vuoden opetukset?"
"En", keskeytti hänet Nina. "Minä muistan ne hyvin. Ja minä muistan myöskin, mitenkä ne päättyivät. Ylenkatseeseen vastattiin ylenkatseella, vihaan vihalla. Minä en ole sinun heimoasi. Sinun kansasi eroittaa myöskin minusta juopa, jota ei voi mikään täyttää. Sinä kysyt, miksi tahdon lähteä. Mutta minä kysyn sinulta, miksi minä jäisin."
Almayer horjahti, kuin olisi saanut iskun kasvoihin. Mutta nopeasti ja päättävästi tarttui Nina häntä käsivarteen ja sai hänet pysymään pystyssä.
"Miksikä sinä jäisit!" toisti hän hämmentyneenä verkalleen ja vaikeni äkkiä kurjuutensa täyttyneen mitan murtamana.
"Sinä sanoit minulle eilen," jatkoi taas Nina puhettaan, "että minä en voinut ymmärtää tai nähdä sinun rakkauttasi minua kohtaan. Niin onkin. Mitenkä minä voisinkaan? Ei ole kahta ihmisolentoa, jotka ymmärtäisivät toisiaan. Ne ymmärtävät vain oman sydämensä ääniä. Sinä tahdoit, että minä olisin unelmoinut sinun unelmiasi ja nähnyt sinun tulevaisuudennäkyjäsi — näkyjä elämästä niitten valkonaamain parissa, jotka vihaisella ylenkatseella viskasivat minut joukostaan. Samaan aikaan kuin sinä puhuit, kuuntelin minä oman sydämeni ääniä. Sitten tuli tämä mies. Povessani oli hiljaista. Kuulin ainoastaan hänen rakkautensa vienoja säveleitä. Sinä sanot häntä villiksi. Miksi sinä sitten sanot äitiäni, omaa vaimoasi?"
"Nina!" huusi Almayer. "Miten sinä rohkenet katsoa minua silmiin?"
Nina loi heti katseensa maahan, mutta puhui melkein kuiskaten edelleen.
"Aluksi", sanoi hän. "ymmärsimme me, tuo mies ja minä, ainoastaan korvillamme sen hellän sävyn, mikä sanoissamme soi. Sinä puhuit silloin kullasta, mutta meidän korvissamme kaikui vain rakkautemme laulu. Me emme kuulleet sinun puhettasi. Sitten minä huomasin, että me voimme nähdä silmiemme kuvastimen taakse. Minä huomasin, että hän näki siellä sellaista, jota ei kukaan muu, paitsi minä itse ja hän, voinut nähdä. Me siirryimme maailmaan, jonne ei kukaan voinut meitä seurata, ei ainakaan yksikään teistä. Silloin vasta minä aloin elää."
Hän vaikeni hetkeksi. Almayer huokaili syvään. Katse yhä maahan luotunaNina alkoi taas puhua.
"Nyt minä aijon ruveta elämään. Ja minä aijon seurata Dainia. Valkoihoiset ovat halveksien työntäneet minut luotaan. Nyt minä olen malaiji! Dain sulki minut syliinsä, hän antoi elämänsä minun käsiini. Hän on uljas mies. Hänestä tulee mahtava hallitsija. Minä ohjaan omin käsin hänen uljuuttaan ja mahtavuuttaan. Minä teen hänestä suuren miehen. Hänen nimeänsä muistellaan vielä kauan senjälkeen, kun meidän molempien ruumiimme on laskettu maan poveen. Minä rakastan sinua yhtä paljon kuin ennenkin, mutta minä en milloinkaan jätä Dainiä, sillä ilman häntä en voi elää."
"Jos hän nyt olisi ymmärtänyt, mitä sinä äsken sanoit," vastasi Almayer ylenkatseellisesti, "niin hän varmaankin olisi ollut perin hyvillään. Joku käsittämätön kunnianhimosi oikku saa sinut pitämään häntä tarkoitustesi välikappaleena. Jo olen kuullut kylliksi, Nina. Jos sinä et heti mene tuonne puron rantaan, missä Ali odottaa meitä kanootissani, niin käsken minä hänen palata siirtolaan ja tuoda hollantilaiset upseerit tänne. Sinä et voi päästä pakoon tältä riisivainiolta, sillä minä olen päästänyt sinun kanoottisi tuuliajolle. Jos hollantilaiset saavat käsiinsä sinun sankarisi, niin ne hirttävät hänet, niin varmaan kuin tässä seison. Ala jo mennä."
Almayer astui askeleen tytärtään kohden ja tarttui hänen olkapäähänsä osoittaen vapaalla kädellään venerantaan vievää polkua.
"Pysyhän loitolla!" huusi Dain. "Tämä nainen on minun!"
Nina riuhtaisi itsensä irti ja katseli suoraan Almayerin vihaisen näköisiin kasvoihin.
"Minä en tahdo mennä," kivahti Nina epätoivoisen jyrkästi. "Jos Dain kuolee, kuolen minäkin!"
"Sinäkö kuolisit!" virkkoi Almayer ylenkatseella. "Et toki! Sinä olet elävä elämääsi valheiden ja petosten ilmakehässä, kunnes joku toinen kulkuri tulee sinulle laulamaan — miten sinä sanoitkaan — rakkauden laulua! Päätä nopeasti."
Almayer odotti hetken aikaa ja lisäsi sitten merkitsevästi:
"Huudanko jo Alille?"
"Sinäkö muka huutaisit!" vastasi Nina malaijinkieleliä. "Sinä, joka et osaa olla rehellinen edes omille maanmiehillesikään. Vain pari päivää sitten sinä möit ruutia heidän surmakseen. Ja nyt sinä tahdot luovuttaa heille miehen, jota vielä eilen kutsuit ystäväksesi. Oi Dain!" lisäsi hän kääntyen pimeässä seisovan liikkumattoman, mutta tarkkaavaisen hahmon puoleen. "Elämän sijasta tuonkin sinulle kuoleman, sillä isäni lupaa kavaltaa meidät, jos en ainaiseksi eroa sinusta!"
Dain astui valokehään, kietoi käsivartensa Ninan kaulaan ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Minä voin surmata hänet tuohon paikkaan, missä hän seisoo, eikä ääntäkään ole kuuluva hänen huuliltaan. Sinun vallassasi on kieltää tai käskeä. Babalatchi ei voi olla enää kaukana."
Dain oikasihe suoraksi, otti kätensä Ninan olkapäältä ja asettui seisomaan Almayerin eteen, joka katseli heitä molempia suunniltaan raivosta.
"Ei, älä tapa häntä!" huusi Nina painautuen hirveästi hätääntyneenä Dainiä vasten. "Ei! Tapa minut! Sitten hän ehkä päästää sinut rauhaan. Sinä et ymmärrä valkoisen miehen mieltä. Hän näkisi minut mieluummin kuolleena kuin tässä seisomassa. Suo anteeksi, olen orjasi, mutta älä sittenkään sitä tee." Hän lankesi Dainin jalkojen juureen nyyhkyttäen kovasti ja hokien yhtämittaa: "Tapa minut! Tapa minut!"
"Minä tahdon, että sinä elät," sanoi Almayer puhuen tällä kertaa synkän vakavana malaijia. "Joko sinä menet tai Dain on hirressä. Aijotko totella?"
Dain työnsi Ninan syrjään ja tehden äkkihyökkäyksen iski Almayeriä keskelle rintaa tikarinsa kahvalla, terä itseänsä kohden.
"Hei, katsohan! Minun olisi ollut helppo kääntää terä vastakkaiseen suuntaan," sanoi Dain rauhallisesti. "Mene, tuan Putih," lisäsi hän arvokkaasti. "Minä säästän sinun henkesi, oman henkeni ja tyttäresi hengen. Minä olen tämän naisen orja. Hän määrää nytkin tekoni."
Taivaalla ei nyt huomannut valon välähdystäkään, ja puitten latvat olivat yhtä näkymättömiä kuin rungotkin. Niitä peittivät sankat pilvet, jotka majailivat matalalla metsien, riisivainion ja virran yläpuolella. Kaikki ääriviivat olivat häipyneet synkkään pimeään, joka näytti hävittäneen kaiken muun paitsi avaruuden. Ainoastaan nuotiotuli välkähteli kuin tähti, joka oli unohduksissa jäänyt jäljelle kaiken näkyväisen hävityksestä. Ja Dainin lakattua puhumasta ei kuulunut muuta kuin Ninan nyyhkytyksiä, kun tämä nuotion ääreen polvistuneena lepäsi Dainin käsivarsilla. Synkkiin ajatuksiin vaipuneena seisoi Almayer katsellen maassa olevaa paria. Juuri kun Almayer avasi suunsa puhuakseen, kuului virralta päin varoittava huuto ja pian senjälkeen useitten airojen loisketta ja äänten sorinaa.
"Babalatch!" huusi Dain kimmahtaen pystyyn ja nostaen samalla Ninankin jaloilleen.
"Terve! Terve!" huusi vastaukseksi hengästynyt valtiomies, joku juoksi pitkin polkua ja oli pian heidän keskellään. "Juokse kanoottini luo," sanoi hän kiihtyneenä Dainille, välittämättä vähääkään Almayeristä. "Ala juosta! Meidän täytyy joutua. Tuo nainen on ilmoittanut niille kaikki!"
"Mikä nainen?" kysyi Dain katsahtaen Ninaan. Hän ei tällä kertaa tietänyt muista kuin yhdestä naisesta.
"Se valkeahampainen narttu, tuhannesti kirottu Bulangin orja. Se kirkui Abdullan veräjällä kunnes sai koko Sambirin jalkeille. Nyt valkoiset upseerit ovat jo tulossa Reshidin ja tuon orjan opastamina. Jos tahdot elää, niin älä tuijota minuun, vaan ala laputtaa!"
"Mistä sinä tuon kaiken tiedät?" kysyi Almayer.
"Oi, tuan! viis' siltä, mistä sen tiedän! Minulla on vain yksi silmä, mutta näin kuitenkin tulia Abdullan talossa ja sen ympärillä, kun me sousimme siitä ohi. Korvat minulla on myöskin, ja kun me kuljimme Abdullan rantaäyrään suojassa, kuulin, mitenkä lähettiläitä lähetettiin valkoisen miehen talolle."
"Lähdetkö ilman tuota naista, joka on minun tyttäreni?" sanoi Almayer kääntyen Dainin puoleen. Mutta Babalatchi polki vain kärsimättömänä jalkaa ja murahteli: "Ala juosta! Ala heti juosta!"
"En," vastasi Dain varmasti. "Minä en lähde. En jätä kenellekään tätä naista."
"Tapa sitten minut ja pelasta oma henkesi," pyyteli Nina nyyhkyttäen.
Dain painoi Ninaa poveansa vasten, katseli häntä hellästi ja kuiskasi:"Oi Nina, me emme erkane milloinkaan!"
"Minä en rupea enää täällä odottelemaan", puuttui äkäisesti puheeseen Babalatchi. "Tämähän on suurta hulluutta. Ei löydy naista, jonka tähden kannattaisi panna alttiiksi miehen henkeä. Minä olen jo siksi vanha ja kokenut."
Hän sieppasi maasta sauvansa ja kääntyessään menemään hän katsahti Dainiin, ikäänkuin olisi tahtonut vielä viimeisen kerran kehoittaa tätä pakenemaan. Mutta Dainin kasvot olivat Ninan mustien palmikkojen peitossa, niin että hän ei nähnyt tätä viimeistä varoittavaa silmäystä.
Babalatchi hävisi pimeään. Pian senjälkeen he kuulivat, mitenkä sotakanootti lähti maihinnousupaikasta ja vesi loiskahteli, kun monet airot yht'aikaa pistäytyivät virrassa. Melkein samaan aikaan tuli Ali rannasta kaksi airoa olkapäällä.
"Meidän kanoottimme on kätkössä puron yläpuolella, tuan Almayer," sanoi hän. "Se on siinä tiheässä pensaikossa, missä metsä laskeutuu rantaan asti. Minä piilotin sen sinne, kun kuulin Babalatchin soutumiehiltä, että valkoiset miehet ovat tulossa."
"Odota minua siellä," sanoi Almayer, "mutta pidä kanootti piilossa."
Almayer seisoi vaijeten paikoillaan kuunnellen Alin askeleita, sitten hän kääntyi Ninaan päin.
"Nina," sanoi hän suruissaan, "etkö sinä yhtään sääli minua?"
Vastausta ei kuulunut. Nina ei edes kääntänyt päätään, jonka hän oli painanut Dainin rintaa vasten.
Almayer liikahti kuin lähteäkseen, mutta jäikin paikoilleen. Sammuvan tulen himmeässä hehkussa hän näki kaksi liikkumatonta hahmoa. Nainen seisoi selkä häneen kääntyneenä, pitkä musta tukka valui yli valkoisen puvun. Dain taas katseli häneen rauhallisesti yli tytön pään.
"Minä en voi," mumisi Almayer itsekseen. Pitkän äänettömyyden jälkeen hän alkoi taas puhella vielä entistä hiljempaa, epävarma sävy äänessä. "Se olisi liian suuri häpeä. Minähän olen toki valkoinen mies." Näin puheltuaan hän näytti ihan masentuneelta, mutta jatkoi kuitenkin itku kurkussa. "Minä olen valkoinen mies ja hyvästä perheestä. Oikein hyvästä perheestä," hän toisti itkien katkerasti. "Siitä tulisi häpeätä … koko saaristossa … ainoa valkoinen itärannikolla. Ei, se ei saa tapahtua … valkoiset miehet näkisivät minun tyttäreni malaijin parissa. Minun tyttäreni!" huusi hän kovasti, epätoivon sointu äänessä.
Hetken kuluttua hän kuitenkin tointui ja sanoi selvällä äänellä:
"Minä en anna, Nina, sinulle milloinkaan tätä anteeksi. En milloinkaan! Vaikkapa sinä nyt tulisitkin takaisin luokseni, niin myrkyttäisi tämän yön muisto minun elämäni. Minä koetan unohtaa kaikki. Minulla ei ole enää tytärtä. Talossani oli erään sekarotuisen naisen tapa oleskella, mutta nyt hänkin menee menojaan. Kuulehan, sinä Dain, tai mikä nimesi lieneekin! Minä vien itse sinut ja tuon naisen virran suussa olevalle saarelle. Ala seurata minua."
Almayer kulki edellä seuraten rantaa niin kauan kuin metsää riitti. Sitten hän huusi Alille, ja tämä vastasi. He raivautuivat nyt läpi tiheän viidakon ja astuivat kanoottiin, joka oli nuokkuvien oksien alla piilossa, Dain asetti Ninan veneen pohjalle ja istuutui itse viereen pitäen tytön päätä polvillaan. Almayer ja Ali ottivat kumpikin airon. Mutta juuri kun he aikoivat työntää veneen vesille, vihelsi Ali varoittavasti. Kaikki alkoivat kuunnella.
Oli perin hiljaista, kuten tavallisesti on, ennenkuin rajuilma puhkee. He kuulivat äänen, joka syntyy tahdissa soudettaessa airojen ja hankaimien välisestä kitkasta. Tuo ääni läheni tasaisesti. Dain, joka pälyili oksien lomatse, voi jo eroittaa suuren valkoisen veneen hämärät ääriviivat. Muuan nainen kuului varotellen sanovan:
"Tuolla on se paikka, missä voitte laskea maihin, valkoiset miehet.Tuolla, vähän ylempänä!"
Vene sivuutti heidät niin läheltä kaidassa metsäpurossa, että pitkien airojen lappeet miltei koskettivat heidän kanoottiaan.
"Tehkää tietä! Olkaa valmiit hyppäämään rantaan! Hän on yksin ja aseitta." Tällaisia käskyjä jakeli miehen ääni hollanninkielellä.
Joku toinen joukosta kuului kuiskaavan: "Luulenpa näkeväni tulen tuiketta oksien läpi." Samassa kiisi vene heidän ohitsensa ja hävisi heti pimeään.
"Nyt," kuiskasi Ali terävästi. "Nyt työnnetään vene vesille ja aletaan soutaa pakoon!"
Tuossa tuokiossa oli pieni kanootti virrassa. Voimakkaat airojen vedot saivat sen ihan hyppien kiitämään eteenpäin. Äkkiä kuului virralle vihainen huuto:
"Hän ei olekaan nuotiolla. Hajaantukaa miehet ja etsikää häntä!"
Nyt näkyi riisivainiolta monesta kohden sinertäviä tulia. Ja äkkiä kuului naisen kimakka ääni, joka oli raivon ja tuskan läpitunkema.
"Liian myöhäistä! Voi teitä, te typerät valkoiset miehet! Hän on päässyt käsistämme!"
"Tuolla on se paikka," sanoi Dain osoittaen melan lappeella pientä saarta, joka oli noin mailin päässä heidän edessään — "tuolla on se paikka, jonne Babalatchi lupasi toimittaa laivasta veneen minua noutamaan auringon korkeimmalla ollessa. Me odotamme siellä veneen tuloa."
Almayer, joka piti perää, nyökäytti ääneti päätään ja käänsi pienellä melan nykäisyllä kanootin keulan Dainin osoittamaan suuntaan.
He olivat juuri jättäneet taakseen Pantai-virran eteläisen suun. Virta näytti suoralta, pitkältä kanavalta, kun se kimallellen lepäsi kahden tuuhean, viheriän rantaäyrään välissä, jotka vähitellen lähenivät toisiaan, kunnes ne viimein kaukana eroittamattomasti sulivat yhteen. Tyventen vesipintojen yli kohoava aurinko osoitti omat tiensä valojuovalla, joka kulki pitkin merenpintaa ja valaisi äkkiä virran leveän vuon. Kas siinä valon ja elämän nopsajalkainen lähetti rantojen tummille metsille! Ja tuolla säteilevällä auringon polulla kulki kanootti suoraan saarta kohti, joka kylpi päivän paisteessa. Saarta ympäröivät keltaiset hiekkarannat kimallellen auringossa kuin kultakiehkura peilityvenen meren teräksenharmaassa pinnassa. Saaren pohjois- ja eteläpuolella pisti merestä esille muitakin pikku saaria, jotka näyttivät niin hymyileviltä vihertävine ja kellertävine väreineen. Pääsaaren rannikolta pisti silmiin mangrove-puiden tumma vyö, joka etelässä päättyi Tanjong Mirrahin punertaviin kallioihin. Ne laskeutuivat jyrkkinä ja varjottomina mereen. Siinä ne väikkyivät aamuauringon kirkkaassa valossa.
Kanootin pohja karahti hiekkaan, kun pieni alus laski maihin. Ali hyppäsi rannalle ja piteli venettä, sillä aikaa kun Dain astui maihin kantaen käsivarsillaan Ninaa, joka oli aivan uupunut viime tapahtumista ja pitkästä yömatkasta. Almayer tuli viimeisenä veneestä ja veti sen Alin kanssa kunnolleen rannalle. Ali, joka oli väsynyt pitkästä soudusta, heittäytyi pitkäkseen kanootin varjoon ja vaipui rentonaan uneen. Almayer istui veneen laidalla ja katseli kädet rinnalla ristissä eteläistä merta.
Laskettuaan Ninan keskellä saarta kasvavien pensaiden varjoon Dain heittäytyi itse tytön viereen ja katseli äänetönnä säälien kyyneleitä, jotka pusertuivat esille Ninan suljettujen silmäluomien alta ja hävisivät hienoon hiekkaan, heidän levätessään maassa kasvot vastakkain. Nuo kyyneleet ja tuo suru olivat Dainista ihan käsittämättömiä ja tekivät hänet levottomaksi. Miksi piti Ninan nyt surra, kun vaara oli ohi? Dain epäili Ninan rakkautta yhtä vähän kuin omaa olemassaoloaan. Mutta kun hän nyt katseli tytön kasvoihin ja tarkkasi tämän kyyneleitä, avonaista suuta ja vieläpä hengitystäkin, niin huomasi hän levottomana, että Ninan mielessä liikkui jotakin hänelle käsittämätöntä. Varmaankin Nina omasi täydellisten olentojen viisauden. Ja hän huokasi. Hän tunsi vaistomaisesti, että heidän välillään oli jotakin näkymätöntä, jotakin, joka estäisi häntä pääsemästä välittömän lähelle Ninaa. Ei mikään halu, ei mikään kaipaus, ei mikään tahdon ponnistus, ei edes pitkä ikä voisi poistaa sitä hämärää aavistusta, että he olivat sittenkin erilaiset. Surumielisenä, mutta samalla perin ylpeänä hän päätteli, että tuo eroavaisuus riippui hänen vaillinaisesta täydellisyydestään. Nina oli hänen, vaikkakin näytteli olevan jostakin toisesta maailmasta. Hänen! Yksin hänen! Hän oli ihan haltioissaan ajatellessaan, mikä kunnia hänen osakseen oli tullut. Mutta sittenkin nuo kyyneleet kiusasivat häntä.
Arasti ja kunnioittaen Dain otti käteensä Ninan tukan kiehkuran ja koetti hellästi — niin kömpelösti kuin se kävikin — kuivata kyyneleitä, jotka värjyivät Ninan silmäripsissä. Palkakseen hän sai hymyn välkähdyksen joka edes siunaamaksi hetkeksi sai Ninan kasvot kirkastumaan. Mutta samassa alkoi taas kyyneleitä vuotaa vielä entistä runsaammin. Dain ei jaksanut sitä enää sietää. Hän nousi ja astui kohti Almayeriä, joka yhä ajatuksiinsa vaipuneena katseli merta. Siitä oli hyvin pitkä aika, kun hän, Almayer, viimeksi oli nähnyt meren, tuon meren joka vie kaikkialle, tuo kaikkea ja ryöstää niin paljon. Hän oli jo melkein unohtanut, miksi hän täällä oli. Mielikuvituksessaan hän voi nähdä koko menneen elämänsä kiitävän ohitseen tuolla tyvenellä, äärettömällä ulapalla joka kimalteli hänen edessään.
Dain laski kätensä Almayerin olalle. Hätkähtäen Almayer heräsi unelmistaan, jotka olivat vieneet hänet ties miten kaukaisille maille. Hän kääntyi, mutta näytti katselevan pikemminkin sitä paikkaa, missä Dain oli kuin itse miestä. Hänen tuijottava katseensa teki Dainin rauhattomaksi.
"Mitä nyt?" virkkoi Almayer.
"Tyttö itkee," sanoi Dain pehmeästi
"Itkeekö? Miksi?" kysyi Almayer välinpitämättömästi.
"Tulin juuri sitä sinulta kysymään. Raneeni hymyilee nähdessään sen miehen, jota hän rakastaa. Mutta nyt itkee valkoinen nainen. Ja sinä ehkä tiedät, miksi?"
Almayer kohautti olkapäitään ja kääntyi taas katselemaan merta.
"Mene, tuan Putih!" pyyteli Dain. "Mene häntä lohduttamaan. Hänen kyyneleensä peloittavat minua enemmän kuin jumalien viha."
"Niinkö peloittavat? Vielä sinä saat niitä monasti katsella. Hän sanoi, ettei hän voisi mitenkään elää ilman sinua," vastasi Almayer, ja hänen kasvoillaan ei näkynyt vähintäkään mielenkiinnon merkkiä. "Sinun täytyy siis pian mennä hänen luokseen, muuten pelkään, että voit tavata hänet kuolleena."
Almayer purskahti ääneen nauramaan. Ja hänen naurunsa kuulosti niin vastenmieliseltä, että Dain katsahti häneen ja alkoi jo epäillä hänen järkeänsä. Almayer nousi kuitenkin veneen laidalta ja asteli hitaasti Ninaa kohden silmäillen mennessään aurinkoa.
"Ja te lähdette sitten, kun aurinko on ylimmillään?" sanoi Almayer.
"Niin, tuan. Silloin me lähdemme," vastasi Dain.
"Sittenhän minun ei tarvitse enää kauan odottaa," mumisi Almayer."Minun täytyy välttämättä nähdä teidän lähtevän ja vieläpä molempien.Välttämättä," toisti hän, lopettaen äkkiä puheensa ja tuijottaentiukasti Dainiin.
Sitten hän asteli taas Ninaa kohden, Dain pysyi jäljessä. Almayer tuli tyttärensä luo ja seisoi vähän aikaa paikoillaan katsellen maassa makaavaa lastaan. Nina ei aukaissut silmiään, mutta kuullessaan lähellään askeleita hän sanoi hiljaa nyyhkyttäen: "Dain".
Almayer epäröi hetkisen, mutta laskeutui sitten kuitenkin tyttärensä viereen hiekalle. Kun Nina ei kuullut mitään vastausta eikä tuntenut hyväilyä, aukaisi hän silmänsä, näki isänsä ja kohosi äkkiä kauhistunein elein istumaan.
"Oi, isä!" sai hän vaivoin kuiskatuksi. Mutta tuossa ainoassa sanassa ilmeni kaipausta, pelkoa ja heräävää toivoa.
"Nina, minä en anna sinulle milloinkaan anteeksi," sanoi Almayer tyynesti. "Sinä olet raadellut minun sydämeni juuri silloin, kun minä uneksin sinun onnestasi. Sinä olet pettänyt minut. Sinun silmäsi, joita minä pidin totuuden kuvastimina, valehtelevat minulle joka katseellaan ja ties miten kauan? Itse sen parhaiten tiedät. Ja jos sinä joskus hyväilit minun poskiani, niin laskit sinä koko ajan mielessäsi, montako minuttia vielä auringon laskuun oli, jolloin sinun piti tavata tuo mies — tuo tuolla!"
Almayer taukosi puhumasta. Vaijeten istuivat isä ja tytär rinnakkain. He eivät katselleet toisiinsa, vaan tähystelivät kumpikin meren laajalle ulapalle. Almayerin sanat olivat saaneet Ninan kyyneleet kuivumaan. Ja tytön katse kovettui, kun hän tuijotti eteensä tuohon rajattomaan sinipintaan, joka hohti läpikuultavana, peilityynenä ja mahtavana kuin taivaankansi. Almayer katseli myöskin merta, mutta hänen kasvojensa ja varsinkin silmiensä ilme näytti muuttuneen aivan elottomaksi. Hänen kasvonsa olivat kelmeät. Niissä ei huomannut vähintäkään merkkiä mielenliikutuksesta, tunteista, järkevistä ajatuksista eikä edes oman itsensä tietoisuudesta. Kaikki voimakkaat tunteet — kaipaus, murhe, toivo ja viha — olivat hävinneet. Kohtalon käsi oli ne pyyhkäissyt pois. Oli kuin sen viimeinen isku olisi tuhonnut Almayerin elämän kokonaan, niin että hänen elämäkertaansa ei ollut enää mitään lisättävää. Niihin kasvoihin, jotka näkivät Almayerin hänen lyhyen loppuelämänsä aikana, teki syvän vaikutuksen hänen kasvojensa ilme. Hän ei näyttänyt itse tietävän vähintäkään siitä, mitä hänen povessaan liikkui. Hänen kasvonsa muistuttivat vankilan jylhiä seiniä, jotka jäätävän kalsealla muurisavellaan ja kivillään sulkivat sisäänsä ihmislapsen synnit, kaipaukset, tuskat ja tuhotun elämän.
"Mitä anteeksi annettavaa sinulla olisi?" kysyi Nina kääntymättä suoranaisesti Almayerin puoleen, vaan selvitellen pikemminkin asiaa itselleen. "Voinhan minä elää edelleenkin elämääni, niinkuin sinäkin olet elänyt omaasi? Se elämän polku, jota sinä olisit tahtonut, että minä olisin vaeltanut, on ollut minulle suljettuna. Mutta minä en ole ollut siihen syypää."
"Sinä et ole milloinkaan siitä puhunut minulle," sopersi Almayer.
"Sinä et ole milloinkaan kysellyt sitä minulta," vastasi Nina. "Ja minä taas arvelin, että sinä olit muitten kaltainen etkä siksi välittänyt koko asiasta. Yksin minä olen kantanut nöyryytykseni taakkaa. Ja miksipä olisin sinulle ilmoittanut, että tuo taakka on tullut osakseni siksi, että olen sinun tyttäresi? Minä tiesin hyvin, että sinä et voinut puolestani kostaa."
"Ja kuitenkin olen yksinomaan ajatellut juuri sinua," keskeytti Almayer. "Minä tahdoin antaa sinulle monta onnellista vuotta lyhyen kärsimysaikasi korvaukseksi. Mutta minä tunsin vain yhden onnen tien."
"Voi, niin tunsit! Mutta se ei ollut minun onneni tie!" huudahti Nina. "Mitenkä sinä olisit voinut antaa minulle onnea ilman elämää? Elämää!" toisti hän äkkiä niin kovasti, että tuo sana kiiri kaikuen pitkin meren pintaa. "Elämää, joka tarjoo valtaa ja rakkautta," lisäsi hän hillitymmin.
"Häntäkö tarkoitat!" sanoi Almayer viitaten sormellaan Dainiin, joka seisoi aivan heidän lähellään ja katseli heitä uteliaasti ihmetellen.
"Juuri häntä!" vastasi Nina, joka katsoi isäänsä suoraan silmiin ja vasta ensi kerran hätkähtäen huomasi, mitenkä luonnottoman jäykät isän kasvonpiirteet olivat.
"Mieluummin minä olisin kuristanut sinut omin käsin kuoliaaksi kuin antanut sinut tuolle miehelle," virkkoi Almayer niin ilmeettömästi, että hän itsekin hätkähti äänensä sävyä, joka ei vähimmälläkään ilmaissut hänen epätoivoisen katkeria tunteitaan. Hän ei ollut oikein itsekään selvillä siitä, kuka puhui. Ja silmäiltyään hitaasti ympärilleen, ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä jonkun vieraan, hän suuntasi taas katseensa merelle.
"Sinä puhut noin siksi, että et ymmärrä sanojeni oikeata merkitystä," sanoi Nina surullisesti. "Sinä ja äitini ette ole milloinkaan rakastaneet toisianne. Kun minä palasin Sambiriin, vallitsi siinä paikassa, jonka minä luulin tulevan sydämeni rauhalliseksi tyyssijaksi, väsymys, viha ja — keskenäinen halveksuminen. Minä olen kuunnellut sekä sinua että äitiäni. Mutta pian minä huomasin, että sinä et voinut ymmärtää minua. Virtasihan suonissani tuon naisenkin verta? Tuon naisen, joka oli elämäsi surun ja häpeän aihe. Minun täytyi valita — minä epäröin. Miksi olit niin sokea? Etkö sinä nähnyt minun taisteluani omien silmiesi edessä? Mutta kun hän tuli, hävisivät kaikki epäilykseni, ja minä näin ympärilläni ainoastaan pilvettömän sinitaivaan hohteen — —"
"Minä kerron sinulle lopun," keskeytti Almayer. "Kun tuo mies tuli, näin minäkin taivaan sineä ja päivän paistetta. Mutta salama iski tuolta taivaalta, ja äkkiä ympäröi minut ijäksi pimeä ja hiljaisuus. Minä en anna sinulle milloinkaan anteeksi, Nina. Huomenna olen sinut jo unohtanut! Minä en anna sinulle milloinkaan anteeksi," toisti Almayer itsepäisesti kuin kone. Nina istui paikallaan pää kumarassa. Näytti siltä, kuin tytär olisi peljännyt katsoa isäänsä silmiin.
Almayer piti tavattoman tärkeänä, että hän nyt vakuuttaisi Ninalle, mitenkä leppymätön hän aikoi tälle olla. Hän oli itse puolestaan varma siitä, että kaikki hänen toiveensa olivat perustuneet juuri hänen luottamukseensa Ninaan. Tämä luottamus oli herättänyt hänen rohkeutensa eloon, saanut epäröimättä elämään ja taistelemaan sekä voittoisasti toimimaan ja juuri tyttärensä hyväksi. Ja nyt tuo luottamus oli mennyt. Omin käsin oli Nina sen hävittänyt. Säälimällä ja petollisesti hän oli sen tehnyt, salassa ja vieläpä silloin, kun onnistuminen näytti varmimmalta. Nyt kun hänen rakkautensa ja yleensä kaikki tunteensa olivat kärsineet täydellisen haaksirikon, kun hänen ajatuksensa risteilivät selvittämättömän sekavina, nyt kun hän tunsi joka paikassa ruumiillisia tuskia, jotka tuntuivat yhtenäiseltä kirvelyltä, aivan kuin ruoskan iskut olisivat kiemurrellen sattuneet häneen hartioilta kantapäihin asti, nyt oli hänellä ainoastaan yksi selväpiirteinen, varma ajatus: olla leppymätön Ninalle. Yksi ainoa voimakas halu: unohtaa Nina. Ja tämä täytyi tehdä selväksi Ninalle ja hänelle itselleen toistamalla tämän tästäkin tuota samaista asiaa. Sen hän vain käsitti velvollisuudekseen omaa itseänsä, rotuansa, arvokkaita tuttaviaan ja koko maailmaa kohtaan, joka varmaankin joutuisi aivan ymmälle kuultuaan tämän, hänen elämänsä hirvittävämmän onnettomuuden. Selvästi hän tuon kaiken jo näki ja hän luuli olevansa voimakas mies. Hän oli aina ylpeillyt järkkymättömästä mielenlujuudestaan. Ja sittenkin häntä peloitti. Nina oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Jospa kävisikin niin, että hänen omanarvonsa tunto heikkenisi juuri sen kautta, että hän yhä muistelisi rakkauttansa Ninaan? Nina ei ollut mikään tavallinen nainen. Hän voi sen kylläkin jo huomata. Kaikki hänen luonteessaan piilevät suurenmoiset piirteet, joita hän vilpittömästi luuli itsellään yhä olevan, olivat siirtyneet tuolle hennolle, tyttömäiselle olennolle. Ihmeellisiä asioita voisi vielä tapahtua! Jospa hän yht'äkkiä ottaisikin Ninan sydänystäväkseen, unohtaisi häpeänsä, tuskansa ja vihansa ja — seuraisi tytärtään! Jospa hänen sydämensä muuttuisi, vaikka maallinen majansa jäisikin entiselleen. Silloin hänen tyttärensä elämä varmasti tulisi onnelliseksi, kun kaksi ihmislasta kilvan häntä rakastaisi ja varjelisi kaikilta mahdollisilta onnettomuuksilta! Sydämensä pohjasta Almayer kaipasi Ninaa. Mitähän olisi, jos hän sanoisi Ninalle, että hänen rakkautensa lapseensa oli suurempi kuin…
"Minä en milloinkaan anna sinulle anteeksi, Nina!" huusi vielä kerran Almayer hypähtäen mielipuolen tavoin pystyyn. Niin säikähti hän äskeisiä unelmiaan.
Viimeisen kerran kuultiin Almayerin elinaikanaan koroittavan ääntään. Siitä lähtien hän puhui aina yksitoikkoisesti kuiskaten kuin soittokone, jonka kaikki kielet, yhtä lukuunottamatta, kovasta iskusta katkenneina ovat särähtäneet viimeisen kerran.
Nina nousi ja katseli isäänsä. Juuri hänen isänsä silmitön kiivaus sai hänet vaistomaisesti vakuutetuksi siitä, että tämä sittenkin häntä rakasti. Ja hän kätki sydämeensä tuon rakkauden vaivaiset rippeetkin. Hän teki sen häikäilemättömän kiihkeästi, kuten ainakin nainen, joka epätoivoisesti pitää kiinni rakkauden — minkälaisen tahansa — viimeisistäkin pirstaleista. Ne kuuluivat hänelle kaiken oikeuden nimessä, ne olivat hänelle välttämättömänä elinehtona. Nina laski kätensä Almayerin olkapäille ja katsellen isäänsä veitikkamaisen hellästi, hän sanoi:
"Sinä puhut noin siksi, että rakastat minua."
Almayer pudisti päätään.
"Kyllä asianlaita niin on," väitti yhä Nina lempeästi. Sitten hän lisäsi hetken vaitiolon jälkeen: "Ja sinä et milloinkaan unohda minua."
Almayer vavahti hieman. Mitään julmempaa ei Nina olisi voinut sanoa.
"Tuolla tulee jo vene," sanoi Dain osoittaen kädellään mustaa täplää, joka näkyi vesillä — rannan ja saaren välimailla.
Kaikki alkoivat sitä katsella ja jäivät vaijeten seisomaan, kunnes pieni kanootti pehmeästi karahti rantaan. Mies nousi veneestä maihin ja asteli heitä kohden. Hän seisahtui jonkun matkan päähän ja näytti epäröivän.
"Mitä uutta?" kysyi Dain.
"Me olemme viime yönä saaneet salaisen käskyn noutaa tältä saarelta muuan mies ja nainen. Naisen minä näen. Mutta kumpi teistä on se mies?"
"Tule, silmieni ihastus!" sanoi Dain Ninalle. "Nyt me lähdemme, ja tästälähtien kaikuu sinun äänesi ainoastaan minulle. Sinä olet sanonut nyt viimeiset sanottavasi tuan Putihille, isällesi. Tule!"
Nina epäröi hetkisen katsellen Almayeriin, joka järkähtämättä tuijotti merelle. Sitten hän suuteli isäänsä pitkään otsalle, ja kyynel — yksi Ninan kyyneleistä — putosi Almayerin poskelle ja vieri hänen kivettyneitä kasvojaan alas.
"Hyvästi," kuiskasi Nina ja jäi epäröiden paikalleen, kunnes isänsä äkkiä työnsi hänet Dainin syliin.
"Jos vähänkin tunnet sääliä minua kohtaan," mumisi Almayer Dainille, ikään kuin toistaen ulkoa opitun lauseen, "niin vie pois tuo nainen."
Almayer seisoi suorana, rinta koholla, pää pystyssä ja katseli nuoria, kun he laskeutuivat toinen toiseensa nojaten rantaäyrästä kanootin luo. Hän katseli heidän jälkiään, jotka olivat painuneet hiekkaan. Hän seurasi heitä, kun he liikkuivat kohtisuoraan heloittavan auringon räikeässä valossa, tuossa valossa, joka on voimakas ja värähtelevä kuin messinkipasuunista räjähtävä fanfari. Hän katseli miehen ruskeita olkapäitä ja punaista uumavyötä. Ja hän katseli sitä pitkää, solakkaa, häikäisevän valkoista olentoa, jota mies tuki. Hän katseli valkoista pukua ja pitkiä, mustia hiuskiehkuroita, jotka runsaina hulmusivat hartioilla. Hän katseli heitä, kun he astuivat kanoottiin. Hän katseli venettä, joka loitoten näytti yhä pienemmältä ja pienemmältä. Ja hänen sydäntään raastoi raivo, epätoivo ja suru. Mutta hänen kasvoillaan ilmeni rauha, aivan kuin unhoitusta esittävässä veistokuvassa. Hän tunsi sisässään kaikki rikkirevityksi, ainoastaan Ali, joka pirteänä seisoi isäntänsä rinnalla, näki hänen kasvoillaan tuon kuolleen ilmeen, jonka tapaa ainoastaan sokeuden toivottomassa yössä vaeltavilla ihmispoloisilla.
Kanootti hävisi näkyvistä, mutta Almayer seisoi yhä liikkumatta tuijottaen sen vanaveteen. Ali tähysteli tarkkaavana vastaista rantaa varjostaen kädellään silmiään. Kun aurinko alkoi kallistua länteen, nousi pohjoisesta merituuli, joka henkäyksellään sai väräjämään veden lasimaisen pinnan.
"Dapat!" huudahti Ali iloisesti. "Jo minä sen näen, herra! Jo näen laivan! Katso tuonne, Tanah Mirahiin päin. No niin! Sinne päin! Joko herra näkee? Nyt näkyy selvästi. Eikö näy?"
Almayer tähysteli pitkän aikaa Alin etusormen osoittamaan suuntaan, mutta turhaan. Viimein hän sai silmiinsä kolmikulmaisen, keltaisen valopinnan, joka eroittautui Tanjong Mirrahin vuorten muodostamaa punaista taustaa vasten. Se oli laivan purje, joka kimalteli auringossa ja huomautui selvästi kirkkaan värinsä kautta niemen tummanpunaisesta kallioseinämästä. Keltainen valopinta liukui hitaasti kallioitten ohi, kunnes se viimein sivuutti niemen äärimmäisen nenän ja hohti kimallellen silmänräpäyksen ajan meren sinertävällä ulapalla. Sitten laiva kääntyi etelään. Valo poistui purjeesta, ja samassa hävisi koko laivakin häipyen jyrkkärantaisen niemen varjoon, niemen, joka kärsivällisen ja yksinäisen näköisenä tähysteli eteensä, vartioiden autiota ulappaa.
Almayer seisoi yhä liikkumatta. Pikku saaren rannoilta kuului joka taholta loiskivan veden tarinaa. Harjapäiset laineet syöksähtivät pelottomasti ilakoiden ja nuortean kevyesti rantaäyrästä ylös. Ja ne häipyivät vastustelematta, nopeasti ja sirosti läpinäkyvään vaahtoon, joka mahtavana valkovyönä liikahteli kellertävällä rantahiekalla. Ylhäällä kiisivät valkoiset pilvet hyvää vauhtia etelää kohti, ikäänkuin olisivat tahtoneet jotakin saavuttaa. Ali näytti huolestuneelta.
"Herra," sanoi hän arasti, "nyt on parasta lähteä kotiin. Sinne on pitkä soutumatka. Kaikki on valmiina, herra."
"Odota!" kuiskasi Almayer.
Nyt kun Nina oli poissa, oli Almayerin ensimäisenä tehtävänä unohtaa tyttärensä. Ja hänellä oli tästä tehtävästään se kummallinen käsitys, että unohtamisen täytyi tapahtua järjestelmällisesti. Alin suureksi kauhuksi hän laskeutui yht'äkkiä käsilleen ja polvilleen ja ryömien hiekassa poisti kädellään Ninan askelten jäljet. Hän rakenteli niistä pieniä hiekkakasoja, ja niin muodostui hänen jälkeensä aina vedenrajaan asti rivi pieniä hautakumpuja. Peitettyään hiekalla Ninan sandaalin viimeisen kepeän jäljen hän oikasihe suoraksi ja käännettyään katseensa nientä kohden, missä viimeksi oli nähnyt purjelaivan, hän yritti vielä kerran äänekkäästi julistaa lujan päätöksensä: olla ijäti leppymättä. Ali, joka levottomana piti häntä silmällä, näki vain hänen huultensa liikkuvan, mutta ei kuullut pienintäkään ääntä. Almayer polkasi jalallaan maata. Hän oli sittenkin luja mies — luja kuin kallio. Antaa tytön mennä. Hänellä ei ole milloinkaan ollut tytärtä. Hän unohtaisi entisen elämän. Hän oli jo hyvällä alulla.
Ali tuli taas Almayerin luokse kehoittaen häntä heti lähtemään. Tällä kertaa Almayer siihen suostuikin, ja he menivät yhdessä kanoottinsa Iuo, Almayer edellä. Huolimatta mielen lujuudestaan Almayer näytti kovin alakuloiselta ja raihnaiselta, kun hän verkkaan laahusteli rannan hietikossa. Ja hänen rinnallaan asteli Alille näkymättömänä tuo omituinen henki, jonka tehtävänä on ravistaa hereille ihmisten muistoja, jos he unohtavat elämän tarkoituksen. Se kuiski Almayerin korvaan lapsen löpertelyä, jota hän oli kuunnellut monta vuotta sitten. Almayer näytti pää kallellaan kuuntelevan näkymättömän toverinsa kuiskeita. Mutta hänen kasvonsa muistuttivat sellaisen ihmisen kasvoja, joka oli saanut kuollettavan iskun takaapäin. Ne muistuttivat kasvoja, joista aavistamattoman kuoleman käsi äkkiä oli pyyhkäissyt tunteitten ja elon ilmeen.
Sinä yönä he nukkuivat virralla. He sitoivat kanoottinsa pensaitten suojaan ja kävivät veneen pohjalle vierekkäin nukkumaan. Kumpikin oli niin lopen uupunut, että nälkä ja jano oli unohtunut, tunteet ja ajatukset tyrehtyneet. Välittömästi he kaipasivat sikeätä unta, joka hetkeksi tekee kuin olemattomaksi väsyneen ruumiin. Seuraavana päivänä he lähtivät taas liikkeelle ja tappelivat itsepintaisesti koko aamun virran voimaa vastaan. Vasta keskipäivän aikaan he saapuivat siirtolaan ja kiinnittivät pienen aluksensa Lingard ja Kumpp:in laituriin. Almayer astui suoraan talolle. Ali seurasi isäntäänsä airot olkapäällä, arvellen itsekseen, että jo tekisi mieli syödäkin jotain. Kun he astuivat talon edessä olevan pihamaan poikki huomasivat he, miten hyljätyltä kaikki näytti. Ali vilkasi useitten palvelijainasuntojen ovesta sisään: tyhjää kaikkialla. Takapihalla oli yhtä äänetöntä ja elotonta. Keittiösuojuksessa oli tuli sammunut, ja mustat kekäleet olivat kylminä. Pitkä, laiha mies tuli arastellen bananimaasta, poistui nopeasti poikki avoimen kedon ja vilkuili heihin yli olkansa suurin, pelokkain silmin. Se oli joku isännätön kulkuri. Niitä oli siirtolassa paljon, ja he pitivät Almayeriä suojelijanaan. He vetelehtivät milloin missäkin Almayerin alueella ja saivat sieltä ruokansa. He tiesivät hyvin, että pahempaa heidän osakseen ei voinut tulla kuin kirosanoja tukuttain, jos sattuivat tuon valkoisen miehen tielle. Häneen he luottivat ja hänestä he pitivät, vaikkakin sanoivat häntä keskuudessaan hulluksi.
Päärakennuksessa, jonne Almayer meni takaparvekkeen kautta, pisti hänen silmäänsä yksi ainoa elävä olento, nimittäin hänen pieni apinansa. Se oli saanut olla nälissään ja vailla kaikkea huolenpitoa kaksi viimeksi kulunutta päivää. Siksi alkoi se huutaa ja valitella omalla kielellään, heti kun näki tutut kasvot. Almayer rauhoitti sitä muutamalla sanalla ja käski Alin tuoda joitakuita bananeja. Sillä aikaa kun Ali oli niitä hakemassa, seisoi Almayer etuparvekkeen ovella ja katseli sikin sokin viskattuja huonekaluja. Hän kiepsautti pystyyn pöydän ja kävi sille istumaan. Samassa laskeutui apina ketjujensa varassa katossa olevasta tangosta alas ja asettui hänen olkapäälleen. Kun bananit tulivat, söivät he yhdessä aamiaista. Kumpikin oli nälissään. Ja kumpikin söi ahneesti ja viskeli huolimattomasti kuoret ympärilleen nauttien vaijeten vankasta ystävyydestään. Ali poistui murahdellen keittämään itse riisiä, sillä kaikki talon naisväki oli hävinnyt, ties minne. Almayer ei näyttänyt siitä välittävän, vaan istui ruokailtuaan pöydällä heilutellen jalkojaan ja tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena virralle.
Hetken kuluttua hän nousi ja meni ovelle, joka vei parvekkeen oikealla puolella olevaan huoneeseen. Se oli Lingard ja Kumpp:n konttori. Hyvin harvoin hän siellä oli käynyt. Ovi oli lukossa. Almayer seisoi sen edessä purren alahuultaan ja koettaen muistuttaa, missä avain voisi olla. Äkkiä hän sen muistikin: se riippui eräässä naisten huoneen naulassa. Hän meni ovelle, missä punainen verho liikkumattomine laskoksineen riippui. Hän epäröi hetken, ennenkuin työnsi verhoa olkapäällään syrjään, aivan kuin olisi murtanut tieltään ties miten lujan esteen. Aurinko, joka paistoi ikkunasta sisään valaisi laajalti lattiaa. Vasemmalla näkyi Mrs. Almayerin suuri puukirstu. Se oli tyhjänä, kansi selkosen selällään. Lähellä kirstua hohtivat Ninan eurooppalaismallisen kapsekin messinkiset naulanpäät, kannessa komeat alkukirjaimet N. A. Muutamia Ninan pukuja riippui puunauloissa. Ne näyttivät jäykistyneiltä, kun niiden arvokkuutta niin oli loukattu, että heidät oli ihan hyljätty. Almayer muisteli itse tehneensä nuo naulat ja huomasi, että ne olivat hyvin tehtyjä. Mutta missä oli avain? Hän katseli ympärilleen ja keksi sen läheltä ovea, missä seisoi. Se oli ruosteesta tullut punertavaksi. Tämä suututti häntä kovasti, mutta seuraavassa hetkessä hän jo ihmetteli tunteittensa purkausta. Mitä se häntä liikutti! Pian ei olisi enää avaimia, ei ovia, ei mitään! Hän pysähtyi miettimään avain kädessä ja kysyi itseltään, tokko hän tiesi edes, mitä aikoi tehdä. Hän meni takaisin parvekkeelle ja jäi mietteissään seisomaan pöydän luo. Apina hypähti lattialle, sieppasi bananin kuoren ja söi sen suuhunsa repien sen huolellisesti pieniksi kappaleiksi.
"Unohda!" mumisi Almayer, ja tuo ainoa sana loihti hänen mieleensä pitkän tapausten sarjan ja yksityiskohtaisen ohjelman siitä, mitä oli tehtävä. Ja hän tiesi erinomaisen hyvin, mitä nyt oli tehtävä. Ensin se, sitten se ja lopulta unohtaminen kävisi jo itsestään. Aivan itsestään. Hänellä oli se piintynyt käsitys, että jos hän ei unohtaisi kaikkia ennen kuolemaansa, saisi hän muistella onnettomuuttaan ijankaikkisesti. Hänen elämässään oli sellaista, mikä täytyi poistaa näkyvistä, hävittää ja unohtaa. Pitkän aikaa hän seisoi syviin mietteisiin vaipuneena. Ja hän aivan hätääntyi ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että entisajan muistot olivat voittamattomia. Häntä peloitti kuolema ja ijankaikkisuus. "Ijankaikkisuus!" sanoi hän ääneen, ja tuon sanan sointu herätti hänet unelmistaan. Apina hätkähti, pudotti bananin kuoren ja irvisteli ystävällisesti isännälle.
Almayer meni konttorin ovelle ja sai sen, vähän aikaa yriteltyään, auki. Kun hän astui sisään, pölähti lattiasta tomupilvi. Lattialla vetelehti sikin sokin avattuja kirjoja, lehdet rikki revittyinä. Toiset taas viruivat siellä likaisina ja mustina. Näytti siltä, kuin niitä ei olisi milloinkaan avattu. Ne olivat tilikirjoja. Noihin kirjoihin oli hän aikonut päivä päivältä merkitä, miten hänen omaisuutensa kasvaisi. Siitä oli jo pitkä, hyvin pitkä aika. Moneen vuoteen ei hänellä ollut mitään ollut merkittävänä sini- ja punaviivaisille sivuille! Keskellä huonetta oli konttoripulpetti. Yksi jalka oli siitä taittunut. Pulpetti oli kumollaan kuin maihin ajautunut laiva. Useimmat laatikot olivat pudonneet lattialle, ja niistä pisti silmiin tukuttain paperia, joka oli vuosien ja lian kellastama. Pyörivä konttorituoli seisoi paikallaan, mutta kun hän koetti sitä pyörittää, huomasi hän, että sen tappi oli takertunut lujasti kiinni. Vaan mitäpä se häntä liikutti. Hän jätti yrityksensä sikseen, ja hänen katseensa kulki hitaasti esineestä toiseen. Kaikesta tuosta oli aikoinaan saanut maksaa sievoisen summan. Mutta nyt olivat pulpetti, paperit, rikkinäiset kirjat ja särkyneet hyllyt, kaikki sekaisin, paksun pölyn peitossa. Kas siinä kuolleen ja hävinneen liikkeen tomu ja luut! Hän katseli tuota kaikkea, kaikkea, mikä oli jäänyt jäljelle niin monen vuoden ahertelun, kamppailun, väsymyksen ja lannistumisen perästä. Ja kuinka monta kertaa olikaan kaikki pitänyt uudestaan itselleen vallata! Ja minkä tähden? Hän seisoi paikallaan ajatellen suruissaan mennyttä elämäänsä. Äkkiä hän kuuli selvästi lapsen kirkassointuisen äänen puhuvan tämän kauhean hävityksen keskeltä. Hän säpsähti, ja hänet valtasi hurja pelko. Kuumeentapaisesti hän alkoi penkoa lattialle siroiteltuja papereita, iski tuolin pirstaleiksi, lyödä kumahutti laatikot pulpettia vasten palasiksi ja teki kaikesta tuosta rojusta suuren kasan huoneen nurkkaan.
Almayer tuli äkkiä ulos, läimäytti oven jälkeensä kiinni, väänsi sen avaimella lukkoon, kiskasi avaimen reijästä, juoksi parvekkeen etukaiteelle ja viskasi avaimen voimakkaalla käden heilauksella ilmaan. Suhisten se lensi virtaan. Tämän tehtyään Almayer asteli taas hitaasti pöydän luo, kutsui apinan alas, irroitti sen ketjuistaan ja sai sen pysymään hiljaa nuttunsa povessa. Sitten hän istuutui taas pöydälle ja katseli kiinteästi sen huoneen ovea, josta hän juuri oli tullut. Hän kuunteli tarkasti. Hän kuuli ensin kahisevaa ääntä, sitten kovaa räiskettä, aivan kuin kuiva puu olisi taittunut, ja lopulta pärinää, joka lähtee linnun siivistä, kun se äkkiä pyrähtää lentoon. Ja samassa hän jo näki ohuen savujuovan tulevan avaimenreijästä. Apina alkoi rimpuilla hänen nuttunsa sisässä. Äkkiä ilmestyi Ali silmät tuijottaen pyöreinä päässä.
"Herra! Talo palaa!" huusi hän.
Almayer nousi pidellen pöydästä kiinni. Hän kuuli jo, miten siirtolassa ihmiset kirkuivat hädissään ja hämmentyneinä. Ali väänteli käsiään valitellen ääneen.
"Heitä jo ulvomisesi, hupsu!" sanoi Almayer rauhallisesti. "Ota riippumattoni ja peitteeni ja vie ne toiseen rakennukseen. Joudu jo!"
Savu tunkeutui ulos oven raoista. Mutta Ali selvisi, riippumatto käsissään, yhdellä hyppäyksellä parvekkeen portaista.
"Hyvinpä on syttynyt," mutisi Almayer itsekseen. "Ole hiljaa, Jack!" lisäsi hän apinalle, kun tämä epätoivoisesti yritti päästä vankeudestaan.
Ovi särkyi pirstaleiksi, ja kun tulta ja savua syöksähti esille, täytyi Almayerin vetäytyä pöydän luota parvekkeen etukaiteelle. Hän pysyttelihe siellä siksi, kunnes pään päältä kuuluva kova räiske sai hänet vakuutetuksi siitä, että kattokin oli jo ilmiliekissä. Sitten hän juoksi yskien parvekkeen portaita alas. Hän oli tukehtua savuun, joka ahdisteli häntä ja sinertävin vöin luikerteli hänen päänsä ympärillä.
Toisella puolen ojaa, joka eroitti Almayerin pihamaan siirtolasta, katseli joukko Sambirin asukkaita valkoisen miehen palavaa taloa. Tyynessä ilmassa liekit syöksähtelivät korkealle. Ne näyttivät räikeässä auringonpaisteessa vaaleanpunaisilta sinipunervine tuikkeineen. Ohut savupatsas kohosi suoraan ilmaan, kunnes se viimein häipyi taivaan sineen. Ja rakennusten välillä olevalta aukealta paikalta jännittyneet katselijat voivat nähdä kookkaan tuan Putihin pää kumarassa, laahustavin askelin kulkevan hitaasti tulen luota kohti "Almayerin tuulentupia."
Näin muutti Almayer uuteen taloonsa. Hän kesti vielä viimeisenkin onnettomuutensa. Horjumatta hän pysyi mielettömässä päätöksessään. Ja niin alkoi hän, huolen ja tuskan tunne sydämessään, odottaa unhoittavaa mieltä, joka niin hitaasti näytti tulevan. Hän oli tehnyt kaikki, mitä oli voinut. Vähinkin Ninaa muistuttava esine oli tuhottu. Ja nyt kysyi hän joka aamun koettaessa itseltään, eikö tuo kaivattu unhoitus jo tulisi ennen auringonlaskua — eikö se tulisikaan ennen hänen kuolemaansa? Hän tahtoi elää niin kauan, että voisi unohtaa. Ja hänet valtasi kuoleman pelko ja kauhu, kun hän ajatteli, miten itsepintaisesti muistot yhä pysyivät mielessä. Sillä jos kuoleman hetki löisi ennen, kuin hän oli suorittanut elämäntyönsä, täytyisi hänen ijäti elää muistoissaan! Hän kaipasi yksinäisyyttä. Hän tahtoi olla yksin. Mutta hän ei saanut olla. Hämärissä huoneissa, joissa ikkunaluukut olivat suljetut, parvekkeen kirkkaassa auringonpaisteessa ja kaikkialla, minne hän vain askeleensa suuntasi, hän näki pienen neitosen hennon vartalon. Hän näki sievät oliviväriset kasvot, pitkät mustat kutrit, pienen hartioilta valuvan, vaaleanpunaisen hamosen ja suuret silmät, jotka katselivat häneen hellästi ja luottavasti, kuten hemmotellun lapsen tapa on.
Ali ei nähnyt mitään, mutta hänkin huomasi, että talossa liikkui lapsen henki. Tarinoidessaan myöhään yöhön siirtolan iltatulilla, Ali kertoi usein parhaimmille ystävilleen Almayerin kummallisesta käytöksestä. Hänen herrastaan oli vanhoilla päivillään tullut noita. Ali kertoi, miten hän usein tuan Putihin vetäydyttyä yöteloilleen, kuuli tämän puhuvan jollekin huoneessa. Ali arveli, että puhuteltu oli joku lapsen hahmossa oleva henki. Muutamista herransa käyttämistä sananparsista ja sanoista hän voi päättää, että tämä puheli lapselle. Hänen herransa puhui toisinaan malaijinkieltä, mutta enimmäkseen englantia, jota hän, Ali, kyllä ymmärsi. Hänen herransa puheli tuolle lapselle tavallisesti ensin hellästi, mutta pian hän alkoi itkeä, nauraa, moittia, pyytää henkeä poistumaan ja kiroilla sille. Mutta se näytti olevan häijy ja itsepäinen henki. Ali arveli, että hänen herransa oli varomattomuudessaan loihtinut sen esille eikä voinut nyt päästä siitä irti. Hänen isäntänsä oli hyvin uljas mies. Hän uskalsi syytää kirouksia tuolle hengelle ihan vasten kasvoja ja kerran hän tappelikin sen kanssa. Ali oli kuullut äkkiä kovaa melua. Hänestä oli tuntunut kuin olisi huoneessa juostu edestakaisin. Lisäksi oli hän kuullut vaikerrusta. Hänen herransa oli varmaankin valitellut, henget näet eivät sitä tee. Hänen isäntänsä oli rohkea, mutta hupsu. Eihän henkeä voi lyödä. Ali luuli tapaavansa herransa kuolleena seuraavana aamuna, mutta tämä tulikin huoneestaan hyvin aikaisin ja näytti edellisestä päivästä paljon vanhentuneen. Almayer ei syönyt mitään koko päivänä.
Näin paljon Ali kertoi siirtolan väelle. Mutta kapteeni Ford sai häneltä kuulla paljon enemmän, mikä johtui siitä painavasta syystä, että kapteeni Ford hoiti kassaa ja antoi määräyksiä. Aina kun Ford kerran kuukaudessa tuli Sambiriin, piti Alin käydä laivalla tekemässä selkoa "Almayerin tuulentupien" asukkaasta. Käydessään Sambirissa ensi kerran Ninan lähdettyä Ford oli ottanut hoitaakseen Almayerin raha-asiat. Ne eivät antaneet hänelle paljon päänvaivaa. Tavarasuojus oli tyhjä, veneet olivat hävinneet. Ne olivat joutuneet — tavallisesti yöaikaan — milloin minkin Sambirin asukkaan käsiin, he kun tarvitsivat niitä tavaran kuljetukseen. Kovan nousuveden aikana oli Lingard ja Kumpp:in laituri irtautunut rannasta ja kulkenut virran mukana. Luultavasti se etsi vähän iloisempaa ympäristöä itselleen. Vieläpä hanhilaumakin — itärannikon ainoat hanhet — oli lähtenyt omille teilleen pitäen pensaikon vaaroja entisen kotinsa autiutta parempana. Ja vuosien vieriessä oli sille mustalle maakamaralle, jossa entinen talo oli seisonut, kasvanut ruoho. Näin ei ollut enää merkkiäkään jäljellä osoittamassa sen rakennuksen paikkaa, joka oli ollut Almayerin ensimäisten toiveitten, hänen mielettömien loistoajan unelmiensa, hänen yritteliäisyytensä ja hänen epätoivonsa tyyssijana.
Ford ei käynyt useasti Almayeriä tapaamassa, sillä se ei ollut niinkään mieluinen tehtävä. Alku-aikoina Almayer tapasi välinpitämättömästi vastata vanhalle merikarhulle, kun tämä kovaäänisesti kyseli hänen terveyttään. Vieläpä yritteli hän itsekin puhella kysellen uutisia. Mutta hänen äänensävystään voi selvästi kuulla, etteivät mitkään tämän maailman asiat häntä vähintäkään huvittaneet. Sitten hän alkoi asteittain tulla yhä vaiteliaammaksi, mutta ärtyisyyttä ei hänessä huomannut. Näytti siltä, kuin olisi hän vähitellen unohtanut puhumisen taidon. Toisinaan hän myöskin piiloutui talon pimeimpään huoneeseen, mistä Fordin täytyi etsiä häntä seuraamalla edellään loikkivan apinan tassutusta. Apina oli aina ottamassa Fordia vastaan ja vei hänet isäntänsä luo. Tuo pikku elukka näytti ottaneen tehtäväkseen huolehtia kaikin puolin herrastaan. Ja milloin se vain tahtoi saada isäntänsä parvekkeelle, kiskoi se itsepintaisesti häntä nutusta, kunnes Almayer viimein nöyrästi tuli päivänvaloon, jota hän muuten näytti kovasti vierovan.
Eräänä aamuna Ford tapasi Almayerin istumassa parvekkeen lattialla, selkä seinän nojassa, jalat jäykkinä hajallaan, kädet riipuksissa sivuilla. Kun Ford näki ystävänsä ilmeettömät kasvot, suurina tuijottavat silmät, liikkumattomat silmäterät ja tämän jäykän asennon, niin tuli hänelle mieleen tavattoman suuri, miestä esittävä nukke, joka oli särkynyt ja viskattu syrjään. Fordin noustessa portaita käänsi Almayer hitaasti päätään.
"Ford," murahti hän lattialta. "En minä voi unohtaa."
"Etkö voi?" virkkoi Ford viattoman näköisenä tavotellen puheessaan reipasta äänensävyä. "Minä tahtoisin olla sinun kaltaisesi. Minulta muisti vähitellen häviää — vanhuuttahan se on luullakseni. Eräänäkin päivänä perämies — —"
Ford keskeytti puheensa, sillä Almayer oli noussut, horjahti ja etsi tukea ystävänsä käsivarresta.
"Ohoi, ystäväni! Sinä olet tavallista reippaampi tänään. Pian olet taas entisellään," sanoi Ford iloisesti, vaikka hän pikemminkin tunsi pelon hiipivän sydämeensä.
Almayer irroitti kätensä, seisoi hyvin suorana, pää pystyssä, hartiat taakse vedettyinä ja katseli tylsästi virran vireessä runsaana läikehtivää auringonpaistetta. Hänen nuttunsa ja väljät housunsa läpättivät tuulessa hänen laihoilla raajoillaan.
"Anna hänen mennä!" kuiskasi Almayer korvia vihlovalla äänellä. "Anna hänen mennä. Huomenna hänet unohdan. Minä olen luja mies … luja kuin kallio … luja…"
Ford katsahti häntä kasvoihinsa ja — pakeni. Laivuri oli melko luja mies hänkin, minkä hänen purjehdustoverinsa voivat todistaa. Mutta Almayerin mielenlujuudelle ei hänenkään rohkeutensa voinut vertoja vetää.
Kun laiva seuraavan kerran saapui Sambiriin, tuli Ali varhain aamulla masentuneena laivalle. Hän valitteli Fordille, että kiinalainen Jim-Eng oli tunkeutunut Almayerin taloon ja oli elänyt siellä kuin kotona viime kuun.
"Ja he polttavat molemmat," lisäsi Ali.
"Hyi! Opiumiako tarkoitat?"
Ali nyökkäsi päätään, ja Ford jäi miettimään. Hetken kuluttua hän virkkoi itsekseen: "Mies parka! Kuta pikemmin, sitä parempi tällä kertaa." Iltapäivällä Ford meni Almayerin luo.
"Mitä sinä täällä teet?" kysyi hän Jim-Engiltä, jonka hän tapasi tallustelemassa parvekkeella.
Jim-Eng selitteli huonolla malaijinkielellä, puhuen varsin pitkälle menneen opiuminpolttajan yksitoikkoisella, välinpitämättömällä äänenpainolla, mitenkä hänen talonsa oli jo vanha, mitenkä sen katto vuosi ja lattia oli mädännyt. Ja koska hän oli ollut Almayerin hyvä ystävä monta herran vuotta, niin oli hän tässä kerran ottanut rahansa, opiuminsa ja kaksi piippuansa ja tullut elämään tähän suureen taloon.
"Täällä on paljon huoneita. Hän polttelee ja minä elän täällä. Mutta ei hän polta enää kaukaa," sanoi kiinalainen lopuksi.
"Missä hän on nyt?" kysyi Ford.
"Sisällä. Hän nukkuu," vastasi Jim-Eng väsyneesti.
Ford vilkasi ovesta sisään. Huoneen hämärässä valossa hän näki Almayerin makaamassa seljällään lattialla. Pää oli puualuksella, pitkä valkoinen parta hajallaan rinnalla, kasvojen väri keltainen, puoleksi suljetuista silmistä näkyi vain valkuainen.
Fordia värisytti ja hän kääntyi poispäin. Mennessään hän huomasi pitkän kaistaleen haalistunutta, punaista silkkiä ja siinä muutamia kiinalaisia kirjaimia. Jim-Eng oli sen juuri kiinnittänyt erääseen parvekkeen patsaaseen.
"Mitä tuo on?" kysyi Ford.
"Tuoko!" sanoi Jim-Eng värittömällä äänellään. "Siinä on talon nimi, aivan sama kuin omassa talossanikin. Oikein hyvä nimi."
Ford katseli kiinalaista hetken aikaa ja lähti. Hän ei tiennyt, mitä tuo punaiseen silkkiin söhritty, hullunkurisen näköinen kiinalainen kirjotus merkitsi. Mutta jos hän olisi kysynyt sitä Jim-Engiltä, niin olisi tuo rauhallinen kiinalainen erikoisen mahtavasti selittänyt hänelle, että silkkipalaseen oli kirjoitettu: "Taivaallisen ilon maja".
Saman päivän illalla Babalatchi kävi tervehtimässä kapteeni Fordia. Kapteenin hyttiin mentiin kannelta. Babalatchi istui hajareisin korkealla kynnyksellä, Ford poltteli hytin leposohvalla piippuaan. Laivan piti lähteä seuraavana aamuna, ja vanha valtiomies tuli tapansa mukaan vielä vähän rupattelemaan.
"Me saimme viime kuussa uutisia Balista," huomautti Babalatchi. "Vanhalle rajahille on syntynyt pojanpoika, ja nyt on siellä ilo ylimmillään."
Fordin mielenkiinto heräsi, ja hän kohosi istumaan.
"Kyllä," virkkoi Babalatchi vastaukseksi Fordin katseeseen. "Kyllä minä kerroin siitä hänelle. Tein sen jo, ennenkuin hän oli alkanut polttaa."
"Hyvä on. Entä mitä hän sanoi?" kysäsi Ford.
"Pääsin pakoon ehein nahoin," sanoi Babalatchi perin vakavana, "sillä valkoinen mies on jo hyvin heikko. Hän kaatui hyökätessään kimppuuni." Sitten lisäsi Babalatchi hetken kuluttua: "Eukko on aivan haltioissaan ilosta."
"Mrs. Almayeriäkö tarkoitat?"
"Juuri häntä. Hän elää meidän rajahin talossa. Hän ei tahdo vielä kuolla. Ja tuollaiset naiset elävätkin kauan," sanoi Babalatchi. Hänen äänessään tuntui hieman valittava sävy. "Eukolla on dollareita. Hän on haudannut ne maahan. Mutta me tiedämme kyllä, missä ne ovat. Meillä oli tuosta joukosta paljon vaivaa. Saimme maksaa sakkoja ja kuunnella valkoisten miesten uhkauksia. Ja nyt meidän täytyy olla varuillamme." Babalatchi huokasi ja oli pitkän aikaa vaiti. Mutta sitten hän jatkoi pontevasti:
"Pian taitaa sota riehua. Taistelun tuulahduksia tuntuu jo saarilla. Vieläköhän minäkin elän niin kauan, että saan omin silmin sen nähdä?… Oi, tuan!" jatkoi hän rauhallisemmin. "Entiset ajat olivat sentään hyvät. Olen minäkin purjehtinut Lanunin miesten kera ja noussut yöllä nukkuvien valkopurjeisten laivojen kannelle. Se oli ennen sitä aikaa, jolloin englantilainen rajahi hallitsi Kuchingissa. Silloin me tappelimme keskenämme ja olimme onnellisia. Mutta nyt, kun me tappelemme teikäläisten kanssa, on kuolema meidän ainoa onnemme!"
Babalatchi nousi aikoen lähteä. "Tuan!" sanoi hän. "Muistathan sen tytön, joka oli eräällä Bulangilla? Sen, joka sai kaiken tämän mylläkän aikaan?"
"Kyllä muistan," sanoi Ford. "Entä mitä hänestä?"
"Hän alkoi laihtua eikä jaksanut tehdä työtä. Silloin Bulangi, tuo varas ja sianlihan syöjä, antoi hänet minulle viidestäkymmenestä dollarista. Minä lähetin hänet naisväkeni pariin lihomaan. Tahdoin kuulla hänen heleätä nauruaan. Mutta hän lienee ollut lumottu ja … hän kuoli kaksi päivää sitten. Ei, tuan! Miksi sinä moittisit minua? Olen kylläkin vanha, mutta miksikä en silti saisi nauttia talossani nuorista kasvoista ja nuoren äänen soinnusta?" Babalatchi oli jonkun aikaa vaiti. Mutta sitten hän lisäsi naurahtaen surunvoittoisesti: "Minähän olen kuin valkoinen mies. Puhun liian paljon sellaista, joka ei sovi miehille puhuttavaksi."
Babalatchi läksi hyvin surullisen näköisenä pois.
* * * * *
"Almayerin tuulentuvan" portaiden edustalle oli kerääntynyt suuri väkijoukko. Se huojui äänettömänä edestakaisin ja teki tietä valkopukuiselle, turbaanipäiselle miesryhmälle, joka eteni halki ruohikon kohti taloa. Abdulla asteli ensimäisenä reshidin tukemana. Hallitsijaa seurasivat kaikki Sambirin arapialaiset. Kun he astuivat kunnioittavan väkijoukon muodostamaan kujaan, kuului hillittyä äänten sorinaa, josta selvästi voi eroittaa ainoastaan sanan "Mati". Abdulla pysähtyi ja katseli hitaasti ympärilleen.
"Elä kauan!" huusi kansa kuin yhdestä suusta. Huutoa seurasi haudan hiljaisuus.
Abdulla astui muutamia askeleita eteenpäin ja näki nyt viimeisen kerran vanhan vihollisensa silmiensä edessä. Miten vaarallinen liekin tuo mies Abdullalle aikoinaan ollut, niin oli hän nyt vaaraton, kun hän tuossa jäykkänä ja hengettömänä makasi varhaisen aamun vienossa valossa. Itäisen rannikon ainoa valkoinen mies oli kuollut, ja hänen sielunsa, vapaana tämän maailman hulluuden kahleista, oli nyt rajattoman viisauden lähteillä. Ylöspäin kääntyneillä kasvoilla lepäsi kirkastunut rauhan ilme, jonka kuoleva tavallisesti saa, kun hän äkkiä vapautetaan tuskistaan ja vaivoistaan. Äänettömästi se todisti pilvettömän taivaan nähden, että miehen, joka makasi tuossa välinpitämättömien katseiden uhrina, oli sittenkin sallittu unohtaa ennen kuolemaansa.
Abdulla katseli surullisesti tuota "uskotonta", jonka kanssa hän niin kauan oli otellut ja jonka hän niin monta kertaa oli voittanut. Tuollaisen palkan uskovainenkin saa! Arapialainen tunsi vanhan sydämensä pohjalla kaipauksen tunteen ajatellessaan, mitä hänen elämästään oli hävinnyt. Hänen täytyi kokonaan luopua ystävistä ja vihollisista, menestyksen ja pettymyksen päivistä — kaikesta, mikä tosielämälle on ominaista. Ja edessään häämöitti hänellä ainoastaan kaiken loppu. Rukouksissa hän saisi viettää ne jäljellä olevat päivät, jotka tosi-uskovaiselle olivat määrätyt! Hän otti käteensä rukousnauhan, joka riippui hänen vyötäreillään.
"Tuossa asennossa minä tapasin hänet täällä aamulla," sanoi Ali hiljaa ja kunnioittaen.
Kylmästi Abdulla vilkasi vielä viimeisen kerran rauhallisen näköisiin kasvoihin.
"Lähdetään!" sanoi hän kääntyen reshidin puoleen.
Ja heidän kulkiessaan läpi väistyvän väkijoukon kilahtelivat helmet Abdullan kädessä, kun hän juhlallisesti kuiskaten hurskain mielin lausui Allahin, tuon kaikkia armahtavan ja säälivän, nimen.