"Joku on myöskin edessämme," sai Nina läähättäen sanoneeksi kesken melomistaan.
"Luulenpa tuntevani hänet," lisäsi Dain. "Aurinko helottaa kovasti hänen veneeseensä, mutta eiköhän se ole Taminah-tyttö. Hän tulee joka aamu prikilleni myömään leivoksia ja viipyy siellä usein koko päivän. Hänestä ei väliä, melo enemmän rantaan päin, meidän täytyy päästä pensaiden suojaan. Minun kanoottini on piilossa tässä lähellä."
Puhuessaan Dain ihaili leveälehtisiä nipapalmuja, joiden vieritse he suuntasivat nopean, äänettömän kulkunsa.
"Katsohan tuonne Nina," sanoi hän viimein. "Tuonne, missä vesipalmut loppuvat ja pensaitten oksat riippuvat tuon kallistuneen puun alta. Ohjaa tuon suuren viheriän oksan kohdalle."
Dain nousi varuiksi seisomaan, ja vene liukui hitaasti rantaan, Ninan ohjatessa sitä pehmeän näppärillä melan liikkeillä. Kun oltiin kylliksi lähellä, tarttui Dain suureen oksaan ja nojautuen taaksepäin työnsi kanootin tiheistä, toisiinsa punoutuneista köynnöskasveista muodostuneeseen matalaan, viheriään holvikäytävään. Siitä tultiin pienoiseen lahukkaan, jonka viime tulvavesi oli uurtanut rantaan. Hänen oma veneensä oli siellä kiviriipalla ankkuroituna. Dain astui veneeseen pidellen kädellään kiinni Ninan kanootin laidasta. Hetken kuluttua molemmat pienet alukset liukuivat omistajineen kuin pähkinän kuoret rauhallisesti rinnakkain. Ne kuvastuivat mustaan veteen himmeässä valossa, joka pyrki esille läpi korkean, tiheän lehtikatoksen. Ylhäällä, kirkkaassa päivänvalossa, hohtivat uhkeat, punertavat kukat, ja niistä putoili joukottain heidän päälleen suuria kastehohteisia verholehtiä, jotka hitaasti vaappuen laskeutuivat kuin keskeymätön, tuoksuava kukkasade. Kaikkialla heidän yläpuolellaan, heidän alapuolellaan ja heidän ympärillään runsautta uhkuvassa kasvikunnassa, joka kylpi väkevillä tuoksuilla kyllästytetyssä, lämpimässä ilmassa, kaikkialla jatkoi troopillinen luonto voimaperäistä työtään. Kasvit työnsivät vesojaan taivasta kohden, ne punoutuivat eroittamattomasti toisiinsa ja kapuilivat kiihkeästi toistensa yli. Peloittavassa hiljaisuudessa ne kamppailivat epätoivoisesti päästäkseen ylhäällä hallitsevan, elämää antavan auringon piiriin. Tuntui siltä, kuin ne äkkiä olisi vallannut kauhu alhaalla majailevaa, kuohuvaa turmelusta, kuolemaa ja rappioitumista kohtaan, mistä ne itse johtivat juurensa.
"Nyt meidän täytyy erota", sanoi Dain pitkän vaitiolon jälkeen. "Sinun täytyy Nina palata heti kotiin. Minä odotan, kunnes priki ajaa tästä ohi, ja nousen sitten laivaan."
"Viivytkö sinä kauan poissa, Dain?" kysyi Nina hiljaa.
"Kauanko!" huudahti Dain. "Viipyisikö ihminen mielellään kauan pimeässä? Kun en ole lähellä sinua, Nina, olen kuin sokea. Mitä olisi elämä minulle ilman valoa."
Nina kumartui eteenpäin ja otti, ylpeä ja onnellinen hymy huulilla, Dainin kasvot käsiensä väliin katsellen hänen silmiinsä syvään ja kysyvästi. Varmaankin Nina näki niitten ilmeen vahvistavan äsken lausutut sanat, sillä kiitollisuuden ja varmuuden tunne kevensi hänen sydämessään erohetken raskasta surua. Nyt hän uskoi, että Dain, tuo mahtavien rajahien jälkeläinen, tuo mahtavan päällikön poika, tuo elämän ja kuoleman valtias, tunsi elämän auringon paistavan ainoastaan hänen rinnallaan. Valtava kiitollisuuden ja rakkauden aalto kumpusi esille hänen sydämestään Dainia kohtaan. Miten voi hän ulkonaisesti osoittaa kaikki tuohon mieheen kohdistuvat tunteensa, mieheen, joka oli täyttänyt hänen sydämensä niin runsaalla riemulla ja ylpeydellä? Ja kesken kiihkeitten tunteittensa kuohuntaa välähti kuin salama hänen mieleensä tuon halveksitun ja melkein unohdetun sivistyksen muisto, johon hän oli ainoastaan päällimmiten tutustunut pakoituksen, surun ja katkeruuden päivinä. Tuon inhoittavan, kurjan menneisyyden kylmenneestä tuhkasta hän löysi rakkauden ulkonaisen merkin, nykyisen, rajattoman onnensa parhaimman ilmaisumuodon, valoisan ja loistavan tulevaisuutensa pantin. Hän kietoi käsivartensa Dainin kaulan ympäri ja painoi huulensa tämän huulia vasten suudellen pitkään ja tulisesti. Dain sulki silmänsä, hämillään ja peloissaan siitä myrskystä, jonka tämä kummallinen, hänelle tähän asti vieras kosketus nostatti hänen rinnassaan. Pitkän aikaa sen jälkeen, kun Nina oli työntänyt kanoottinsa vesille, seisoi Dain liikkumatta paikallaan uskaltamatta avata silmiään, peljäten kadottavansa sen hurmaavan riemun tunteen, jota hän ensimäisen kerran elämässään oli tuntenut.
Nyt kaipasi Dain mielestään ainoastaan kuolemattomuutta ollakseen jumalien vertainen. Ja sen olennon, joka voi aukaista hänelle paratiisin portit, täytyi olla hänen — ja pian tulisikin hänen omakseen ikuisiksi ajoiksi!
Dain aukaisi silmänsä nähdäkseen juuri parahiksi köynnöskasvien katoksen läpi prikinsä puomin tulevan näkyville, laivan kulkiessa myötävirtaa ohi. Hän ajatteli, että nyt hänen täytyi nousta laivalle. Mutta hän ei halunnut jättää tätä paikkaa, missä hän oli oppinut käsittämään, mitä onni merkitsi. "Vielä on aikaa. Antaa heidän mennä," puheli hän itsekseen. Ja hän sulki silmänsä uudelleen tuoksuvien verholehtien punertavassa kukkasateessa koettaen näin palauttaa mieleensä äskeisen kohtauksen kaikkine riemuineen ja vavistuksineen.
Kaikesta huolimatta oli Dain kai sittenkin ajoissa ennättänyt prikilleen ja hänellä oli nähtävästi ollut matkallaan kylliksi puuhaa, sillä turhaan odotteli Almayer ystäväänsä pian palaavaksi. Virran alajuoksulla, jonne hän niin usein ja niin kärsimättömästi suuntasi katseensa, ei näkynyt muuta liikettä kuin muutamia nopeasti häviäviä kalastajaveneitä. Mutta yläjuoksulta päin tuli mustia pilviä ja rankkoja sateenkuuroja ennustaen lopullista sadeaikaa, ukkosilmoja ja tulvia, jotka tekisivät melkein mahdottomaksi muukalaisten kanoottien nousun virran latvoille.
Kuljeskellen edes takaisin talojensa välistä liejuista rantaäyrästä Almayer seurasi levottomasti virran nousua tuuma tuumalta. Vesi kohosi hitaasti yhä lähemmäksi veneitä, jotka jo olivat kunnossa ja riviin vedetyt. Niitä peittivät vettä tihkuvat kajangi-matot. Onni näytti taas luistavan hänen käsistään, ja saapastellessaan väsyneesti edes takaisin sateessa, jota yhtenään valui matalalla kulkevista pilvistä, epätoivoinen välinpitämättömyys valtasi hänet. Vaan viis' siitä! Sellaistahan hänen onnensa aina oli! Nuo kaksi hirtehistä raakalaista, Lakamba ja Dain, saivat hänet, lupaamalla apua, panemaan viimeisenkin dollarinsa veneitten varustelemiseen. Ja nyt toinen heistä oli mennyt menojaan ja toinen sulkeutunut paaluvarustuksiinsa, mistä hän ei antaisi elon merkkiäkään itsestään. Ei tietystikään. Eikä tuo Babalatchi heittiökään, ajatteli Almayer itsekseen, näyttäisi enää täällä naamaansa, nyt kun he olivat myöneet hänelle kaiken riisin, kaikki gong-gongit ja vaatteet, jotka olivat hänen retkellään tarpeen. Heillä oli hänen viimeinenkin penninsä. Siksi he eivät välittäneet hituistakaan hänen puuhistaan. Näissä ajatuksissaan Almayer, usein peräti lannistuneena, kapusi hitaasti uuden talonsa parvekkeelle päästäkseen sadetta pakoon. Ja nojautuen ulommaiseen kaidepuuhun, pää hartioitten väliin luhistuneena, hän painui katkeriin ajatuksiin huomaamatta ajan kulkua ja nälkää ja kuulematta liioin vaimoansa, joka kimakasti kutsui häntä illalliselle.
Kun ensimäinen ilta-ukkosen jyrinä oli herättänyt Almayerin surullisista mietteistään, mennä kompuroi hän hitaasti vanhasta talostaan tuikkivaa valoa kohden. Koska hän ei vielä kokonaan ollut menettänyt toivoaan, niin oli hänen kuulonsa tavattomasti herkistynyt eroittamaan pienimmänkin äänen, joka tuli virralta. Hän oli muutamana yönä peräkkäin kuullut airojen loisketta ja nähnyt hämärästi jonkun veneen hahmon. Mutta kun hän oli tervehtinyt tuota varjomaista ilmiötä ja sydän sykähtäen oli toivonut saavansa kuulla Dainin äänen, oli hän saanut joka kerta pettymyksekseen äkäisen vastauksen, josta oli voinut päättää, että arapialaisia oli virralla. He olivat olleet menossa tervehtimään Lakambaa, tuota kotikissaa.
Nämä pettymykset aiheuttivat Almayerille monta unetonta yötä, jotka hän vietti miettimällä, minkälaista koirankujetta nuo arvossapidetyt henkilöt nyt taas hautoivat mielessään. Kun näin viimein kaikki toivo näytti menneen, oli Almayer ylen riemuissaan kuullessaan yht'äkkiä Dainin äänen. Mutta kun Dain vain kaikin mokomin tahtoi päästä Lakamban puheille, niin tuli Almayer levottomaksi, sillä hän oli yhä perin epävarma siitä, miten Lakamba itse asiassa suhtautui häneen. Mutta pääasia oli se, että Dain viimeinkin oli palannut. Tietenkin hän aikoi pitää kiinni kauppasopimuksestaan. Almayerin toiveet saivat taas virikettä, ja hän nukkui sinä yönä hyvin. Mutta Nina sensijaan tähysteli yhä äkäistä virtaa, jota merta kohti painuvat ukkossateet pieksivät.
Pian oli Dain toisella puolen virtaa lähdettyään Almayerin talosta. Hän laski maihin paaluvarustuksen sisällä olevaan venevalkamaan. Tämä paaluvarustus ympäröi rakennusryhmää, joka oli Sambirin rajahin asuntona. Näki aivan selvästi, että sinne vierasta odotettiin, sillä veneväylän portti oli auki ja soihtujen kantajat olivat valmiina osoittamaan vieraalle tietä alas painunutta lankkusiltaa pitkin komeimpaan rakennukseen, missä Lakamba silloin majaili ja missä kaikki valtiolliset asiat ratkaistiin. Muihin paaluvarustuksen sisäpuolella oleviin rakennuksiin oli majoitettu hallitsijan lukuisa palveluskunta.
Lakamban oma asunto oli lujista lankuista tehty, vankka rakennus. Se seisoi korkeilla patsailla, ja sitä ympäröi joka taholta halaistuista bamburuoista kyhätty parveke. Tätä kaikkea suojasi tavattoman korkea ja jyrkkä, palmun lehdillä peitetty katto, joka lepäsi patsailla. Ne olivat mustuneet alituisesti käytettyjen soihtujen savusta.
Rajahin rakennus oli virran suuntainen. Toinen sen pitkistä sivuista oli paaluvarustukseen johtavaan väylään päin. Lyhyellä sivulla oli ovi, josta oli näköala virran yläjuoksulle, ja painunut lankkukäytävä johti venevalkamasta suoraan tuolle ovelle. Savuavien soihtujen himmeässä valossa Dain huomasi joukon asestettuja miehiä seisovan pimeässä varjossa hänen oikealla puolellaan. Tästä ryhmästä astui esille Babalatchi aukaistakseen oven, ja Dain kävi sisään rajahin virka-asunnon vastaanottohuoneeseen. Tilaisuutta varten oli noin kolmas osa huoneesta verhoiltu eurooppalaisella raskaalla kankaalla. Lähellä ikkunaverhoa oli mustasta puusta tehty suuri nojatuoli lukuisine kaiverruksineen. Sen edessä karkeatekoinen mäntynen pöytä. Muuten oli huone kalustettu ainoastaan ylenpalttisen runsailla matoilla. Ovesta vasemmalle seisoi vankkatekoinen pyssyteline, jossa oli kolme kivääriä pistimineen. Seinän vierillä nukkui varjossa Lakamban henkivartiosto: kaikki ystäviä tai sukulaisia. Olipa siinä sekava rykelmä ruskeita käsivarsia ja jalkoja sekä monivärisiä vaatteita! Silloin tällöin kuului joukosta jonkun rauhattoman nukkujan kuorsaus tai pidätetty voihkaus. Eurooppalaismallinen lamppu, jolla oli viheriä varjostin, seisoi pöydällä. Sen valossa Dain kaiken yllämainitun hämärästi näki.
"Sinä olet tervetullut tänne lepäämään", virkkoi Babalatchi katsoen kysyvästi Dainiin.
"Minun täytyy heti puhua rajahille," vastasi Dain.
Babalatchi teki myöntävän liikkeen, kääntyi ottamaan messinkistä gong-gongia, joka oli ripustettu pyssytelineen alle, ja iski siihen kaksi kertaa terävästi.
Korvia särkevä pärinä herätti vartiat. Kuorsauksia ei enää kuulunut, nukkujat vetivät koukkuun ojennetut koipensa, koko rykelmä rupesi liikehtimään ja vähitellen alkoi siitä irtautua yksilöllisiä hahmoja, kovasti siinä haukoteltiin ja hierottiin unisia silmiä. Verhojen takaa kuului äkkiä naisten rupatusta ja sitten Lakamban matala ääni.
"Arapialainen kauppiasko siellä on?"
"Ei, herra," vastasi Babalatchi. "Dain on lopultakin palannut. Hän on tullut tänne tärkeissä asioissa, on totta vie — jos te nyt armollisesti suvaitsette."
Lakamba näytti armossaan tähän suostuvan, sillä hetken kuluttua hän tuli esille verhon takaa, mutta niin pitkälle ei hänen armonsa kuitenkaan mennyt, että olisi saatu hänet houkutelluksi pukeutumaan kunnollisesti. Lyhyt, punainen uumaverho käärittiin hänen vyötäreilleen. Kas siinä oli hänen koko pukunsa! Sambirin armollinen hallitsija näytti uniselta ja tympeältä. Hän istui nojatuolissa, hajasäärin, kyynärpäät kädennojilla, leuka rintaa vasten. Näin odotti hän raskaasti hengittäen ja vastahakoisen näköisenä, että Dain alkaisi puhua tärkeästä asiastaan.
Mutta Dain ei näyttänyt pitävän kiirettä. Hän suuntasi katseensa Babalatchiin, joka mukavasti istua nökötti herransa jalkojen juuressa ja vaikeni yhä pitäen päätänsä hieman eteenpäin taivutettuna, ikäänkuin olisi tarkkaavana odottanut kohta kuultavia viisauden sanoja.
Babalatchi yskäsi hillitysti ja kumartuen vähäsen työnsi Dainille muutamia mattoja istuinpaikaksi. Sitten hän kohotti piipittävän äänensä kuuluville ja vakuutti Dainille tulisen kaunopuheisesti, mitenkä kaikki nyt olivat ihastuksissaan, kun Dain kauan kaivattuna viimeinkin oli palannut. Hänen oli kaikesta sydämestään halajanut nähdä Dainin kasvoja, ja hänen korvansa olivat ihan kuihtua, kun ne eivät olleet saaneet kuulla Dainin virkistävää ääntä. Kaikkien sydämet ja korvat olivat Babalatchin vakuutuksen mukaan samassa surullisessa tilassa. Ja hän viittasi sulavalla käden liikkeellä virran toiselle rannalle, missä kaikki nukkuivat rauhallisesti, tietämättä mitään siitä suuresta ilosta, joka heitä odottaisi aamulla, kun saisivat kuulla Dainin tulosta. "Sillä", jatkoi Babalatchi, "mikäpä voisi tuottaa köyhälle miehelle suurempaa iloa kuin jalomielisen kauppiaan antelias käsi tai mahtavan — — —"
Tässä hän äkkiä katkaisi puheensa muka hämmentyen, mutta kaikki oli edeltäpäin suunniteltua. Hänen harhaileva katseensa painui lattiaan, samalla kun hänen muodottomilla huulillaan hetken aikaa viivähti anteeksi pyytävä hymy. Pari kertaa välähti Daininkin kasvoille hymy, häntä huvitti Babalatchin imartelu. Mutta heti oli hän taas olevinaan perin vakava. Lakamba rypisteli kulmakarvojaan, ja hänen huulensa liikkuivat kiivaasti, kun hän kuunteli pääministerinsä lavertelua. Babalatchin lopetettua puheensa alkoi huoneessa vallitsevassa hiljaisuudessa kuulua ihan kuorossa eritapaista kuorsausta. Se tuli siitä nurkasta, missä henkivartijat olivat jatkaneet keskeytettyä untansa. Mutta etäinen ukkosen jyrinä, joka sai Ninan sydämen vapisemaan rakastettunsa turvallisuuden puolesta, jäi huomaamatta noilta kolmelta mieheltä. Jokainen heistä ajoi sellaisella innolla omaa asiaansa, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.
Hetken vaitiolon jälkeen Babalatchi, hyljäten imartelevan kaunopuheisuuden kukat, alkoi taas puhua, mutta tällä kertaa lyhyin, hätäisin lausein ja hiljaisella äänellä. He olivat olleet hyvin levottomia. Miksi oli Dain viipynyt niin kauan poissa? Virran alajuoksulla elävät miehet olivat kuulleet suurten kanuunain pauketta ja nähneet hollantilaisen sotalaivan virran suussa olevassa saaristossa. Siksi he olivat huolissaan. Muutamia päiviä sitten oli Abdullan korviin tullut huhuja jostain onnettomuudesta. Ja siitä alkaen he olivat odottaneet Dainin paluuta peljäten, että jotakin ikävää oli tapahtunut. Päiväkausiksi he olivat pelossaan sulkeneet silmänsä kaikelta, olivat hätääntyneinä heränneet aamuisin ja liikkuneet vavisten ulkosalla kuin vihollisen silmien edessä. Ja kaikki Dainin tähden. Eikö hän nyt poistaisi sitä pelkoa, mikä heillä oli ollut hänen turvallisuudestaan — mutta ei suinkaan omastaan? He olivat itse rauhallisia ja luottavia. He luottivat Batavian mahtavaan rajahiin — johtakoon kaitselmus aina hänet voittoon palvelijainsa iloksi ja eduksi! "Ja täällä", jatkoi Babalatchi, "minun herrani Lakamba alkoi ihan laihtua, niin oli hän huolissaan kauppiaasta, jonka hän oli ottanut suojelukseensa. Ja samoin oli Abdullan laita, sillä mitä sanoisivatkaan kaikenlaiset heittiöt, jos sattumalta — — —"
"Ole vaiti, hupsu!" ärähti Lakamba äkäisesti.
Babalatchi vaikeni alistuen, tyytyväinen hymy huulilla. Dain taas, joka oli katsellut häntä aivan kuin lumottuna, kääntyi helpoituksesta huoaten Sambirin hallitsijaan päin. Lakamba ei liikahtanutkaan ja katseli päätään nostamatta Dainiin silmäkulmainsa alta. Hän hengitti ääneen, huulet pitkällä, kaikin puolin tyytymättömänä.
"Puhu! Oi Dain!" virkkoi hän viimein. "Me olemme kuulleet monellaisia huhuja. Monena yönä peräkkäin on ystäväni Reshid tullut tänne, mukanaan ikäviä uutisia. Uutiset kulkevat nopeasti pitkin rannikkoa. Mutta voivathan ne olla perättömiä. Tähän aikaan on ihmisten huulilla enemmän valhetta kuin nuoruuteni päivinä, mutta minä en ole silti helpommin petettävissä nykyään kuin ennenkään."
"Joka sanani on totta," virkkoi Dain huolettomasti. "Jos tahdotte tietää, miten minun prikini on käynyt, niin tietäkää, että se on hollantilaisen käsissä. Usko minua, rajahi," jatkoi hän äkkiä ponnella. "Valkoisilla käärmeillä on hyviä ystäviä Sambirissa, miten ne olisivat muuten tietäneet, että minä olin sieltä tulossa?"
Lakamba lennätti Dainiin lyhyen, vihamielisen silmäyksen. Babalatchi nousi nopeasti, meni pyssytelineen luo ja iski kovasti gong-gongiin.
Oven ulkopuolelta kuului paljaitten jalkojen sipsutusta, sisällä heräsivät vartiat, he istuivat tuijottaen eteensä ja ihmettelivät unipäissään melua.
"Niin, sinä valkoisen rajahin uskollinen ystävä," jatkoi Dain puhettaan, kääntyen ivallisesti Babalatchiin päin, joka oli palannut paikalleen. "Niin, minä olen pelastunut ja olen nyt täällä ilahuttamassa sinun sydäntäsi. Kun minä näin tuon hollantilaisen laivan, ohjasin prikini riuttojen turviin ja vein sen maihin. Ne eivät uskaltaneet seurata meitä laivalla, vaan panivat veneet liikkeelle. Me turvauduimme myöskin veneisiimme ja koetimme päästä pakoon, mutta laivasta sinkautettiin meitä kohti tulikuulia, ja moni meikäläisistä sai surmansa. Mutta minä jäin henkiin, oi Babalatchi! Hollantilainen on tulossa tänne. Ne etsivät minua. Ne ovat tulossa vaatimaan minua uskolliselta Lakamba ystävältään ja hänen orjaltaan, Babalatchilta. Riemuitkaa!"
Mutta ei kumpikaan hänen kuulijoistaan näyttänyt olevan ilakoivalla tuulella. Lakamba oli asettanut toisen jalkansa polvelle ja raaputteli sitä miettivän näköisenä. Babalatchi taas, joka istui jalat ristissä, tuntui äkkiä tulleen tavallista pienemmäksi ja kumarammaksi ja tuijotti ilmeettömästi suoraan eteensä. Henkivartiatkin osoittivat jonkunverran mielenkiintoa tapahtumain menoon ja heittäytyivät pitkin pituuttaan matoille ollakseen lähempänä puhujaa. Muuan heistä nousi pystyyn ja seisoi nyt nojaten pyssytelineeseen ja leikitteli hajamielisesti miekankahvansa tupsuilla.
Dain odotti, kunnes ukkosen jyrinä oli muuttunut kaukaiseksi kuminaksi.Sitten hän taas puhui.
"Oletko sinä kuuro, oi sinä Sambirin valtias! Tai eikö mahtavan rajahin poika ansaitse sinun huomiotasi? Minä olen tullut tänne etsimään suojaa ja varoittamaan sinua. Ja nyt minä tahdon tietää, mitä sinä aijot tehdä."
"Sinä tulit tänne valkoisen miehen tyttären vuoksi," tokasi äkkiä Lakamba. "Sinun turvapaikkasi on isäsi luona, joka on Balin rajahi, taivaan poika, itse 'Anak Agong'. Mikä minä olen suojelemaan mahtavia ruhtinaita? Eilen viimeksi istutin riisiä kaskettuun uutismaahan, ja sinä sanot, että elämäsi on minun käsissäni."
Babalatchi vilkasi herraansa. "Ei kukaan voi paeta kohtaloaan," mutisi hän hurskaana. "Kun rakkaus valtaa miehen, niin on hän kuin lapsi ilman ymmärrystä. Ole armollinen, Lakamba," hän lisäsi nykäisten varoittavasti rajahia uumaverhosta.
Lakamba tempasi vihaisesti irti liinan liepeen. Kun hänelle alkoi selvitä, mitenkä sietämättömään pulaan he olivat joutuneet Dainin paluun kautta Sambiriin, niin menetti hän vähitellen mielenmalttinsa, minkä hän tähän asti oli voinut säilyttää. Hän kohotti äänensä kuuluville, vaikka ulkona vinkui tuuli ja sade rapisi katolla, kovan tuulispään pyyhkästessä yli talon.
"Sinä tulit tänne ensin kauppiaana, huulilla makeat sanat ja suuret lupaukset, ja pyysit minua valmistamaan sinulle maaperää, samalla kun sinä taivuttelit tahtosi alaiseksi tuon valkoisen miehen. Ja minä tein tahtosi. Mitä sinä nyt vielä kaipaat? Kun olin nuori, niin tappelin. Mutta nyt olen vanha ja haluan rauhaa. Minulle on helpompaa surmauttaa sinut kuin tapella hollantilaista vastaan."
Tuulispää oli mennyt ohi, ja myrskyn lyhyenä väliaikana Lakamba toisteli hiljaa ikäänkuin itselleen: "Paljon helpompi. Paljon helpompi."
Rajahin uhkaavat sanat eivät kuitenkaan suurestikaan järkyttäneet Dainin rauhallista mieltä. Vielä Lakamban puhuessa hän oli kerran nopeasti vilkaissut yli olan ollakseen varma, ettei kukaan ollut hänen selkänsä takana. Rauhoituttuaan tässä suhteessa hän oli vetänyt esille uumavyön laskoksista pähkinärasian ja oli käärinyt huolellisesti pienen palasen betelpähkinää ja hyppysellisen kalkkia viheriään lehteen, jonka huomaavainen Babalatchi kohteliaasti oli hänelle ojentanut. Hän oli ottanut sen vastaan vaiteliaalta valtiomieheltä jonkunlaisena sovinnon merkkinä, ikäänkuin Babalatchin äänettömänä vastalauseena, jonka tämä pani herransa epäviisasta kiivautta vastaan, ikäänkuin mahdollisen keskinäisen ymmärtämyksen enteenä, ymmärtämyksen, johon vielä voitaisiin päästä.
Muuten Dain ei ollut ensinkään levoton. Vaikkakin hän myönsi oikeutetuksi sen Lakamban otaksuman, että hän oli tullut takaisin Sambiriin ainoastaan valkoisen miehen tyttären tähden, niin ei hän kuitenkaan huomannut itsellään olevan lapsen vajavaista ymmärrystä, mihin Babalatchi oli viittaillut. Dain tiesi kylläkin varsin hyvin, että Lakamba oli siksi pahasti sekaantunut ruudin salakuljetukseen, että tämä pelkäsi hollantilaisten viranomaisten puuttuvan asiaan. Kun hänen isänsä, Balin itsevaltias rajahi, oli lähettänyt hänet liikkeelle aikana, jolloin hollantilaisten ja malaijien keskeiset vihollisuudet uhkasivat levitä Sumatralta yli koko saariston, niin olivat kaikki suurkauppiaat olleet aivan kuuroja kuulemaan hänen varovaisia ehdotuksiaan eikä heitä olleet houkutelleet edes ne suuret palkkiot, joita hän oli ollut valmis maksamaan ruudista. Dain oli mennyt silloin Sambiriin, johon hän viimeiseksi, vaikkakin vähin toivein, oli turvautunut, kuultuaan Macassarissa kerrottavan sikäläisestä valkoisesta miehestä ja säännöllisestä höyrylaivan välittämästä kauppaliikenteestä Singaporeen. Häntä oli houkutellut Sambiriin myöskin se seikka, että virran varsilla ei ollut hollantilaisten viranomaisten päämajaa, mikä epäilemättä oli helpoittava hänen asiansa onnistumista. Lakamban itsepintainen lojalisuus, jolla oli juurensa hyvin ymmärrettävässä itsekkyydessä, oli vähällä tehdä tyhjiksi Dainin toiveet. Mutta lopulta nuoren miehen anteliaisuus, hänen vakuuttava intonsa ja hänen isänsä kunnioitusta herättävä, mahtava nimi saivat Sambirin varovaisen, epäröivän hallitsijan muuttamaan mielensä. Lakamba ei kuitenkaan itse tahtonut olla missään tekemisissä minkään laittoman liikeyrityksensä kanssa. Niinpä hän vastusti sitä ajatusta, että tässä hommassa käytettäisiin arapialaisia. Mutta sen sijaan hän ehdotti Almayeriä välittäjäksi, väittäen, että tämä oli heikkotahtoinen mies, jonka helposti voi taivutella puolelleen, ja että Almayerin ystävä, englantilaisen laivan kapteeni voisi olla suureksi hyödyksi. Oli muka hyvin luultavaa, että kapteeni yhtyisi yritykseen ja kuljettaisi salaa ruutia laivallaan, Abdullan siitä tietämättä. Mutta Dain sai taas Almayerin puolelta kokea aavistamattoman kovaa vastustusta. Lakamban täytyi lähettää Almayerin luo Babalatchi, joka juhlallisesti vakuutti, että hänen herransa takaisi rajattoman ystävyytensä valkoiselle miehelle ja että Dain vahvistaisi tämän vakuutuksen ja ystävyyden vihattujen, valkoisten pakolaisten mainioilla hopeaguldeneilla. Viimein Almayer kuitenkin suostui ja ilmoitti, että ruutia saataisiin, mutta Dainin täytyi lainata hänelle rahaa lähetettäväksi Singaporen ruudin maksuksi. Hän lupasi taivuttaa Fordin ostamaan ruutia ja kuljettamaan sitä salaa höyrylaivalla prikille. Hän ei tahtonut itselleen mitään rahassa siitä, mitä tämä yritys tuottaisi, mutta Dainin piti sensijaan avustaa häntä suuressa yrityksessään, sittenkun tämä oli lähettänyt ensin prikinsä matkalle. Vielä oli Almayer selittänyt Dainille, että hän ei voinut luottaa asioissaan yksin Lakambaan, hän näet pelkäsi menettävänsä aarteensa ja henkensäkin rajahin ahneuden tähden. Kuitenkin piti rajahille asiasta ilmoittaa ja saada hänet osakkaaksi yritykseen, sillä muuten valtiaan ystävyys loppuisi. Almayerin täytyi näin alistua kaikkeen.
Jos Dain ei olisi tullut nähneeksi Ninaa, niin olisi hän luultavasti kieltäytynyt omasta ja miestensä puolesta ottamasta osaa tuohon suunniteltuun retkeen, joka piti tehtämän Gunong Masin kultavuorille. Oikeastaan hän oli aikonut palata Sambiriin puolen miehistönsä kera, heti kun priki oli saatu irti koralliriutoilta, mutta hollantilaisen fregaatin hellittämätön takaa-ajo oli pakoittanut hänet ajamaan etelää kohti ja lopullisesti hävittämään laivansa. Näin säilytti hän vapautensa ja kenties uhatun henkensäkin. Niin, hän oli todellakin tullut takaisin Sambiriin Ninan tähden, vaikkakin hän arvasi, että hollantilaiset etsisivät häntä sieltä. Mutta hän oli samalla ottanut huomioon senkin, että Lakamba hyvinkin voisi häntä suojella. Huolimatta julmista puheistaan tuo armollinen valtias ei kuitenkaan surmaisi häntä, sillä jo aikoja sitten oli Lakamba ollut vakuutettu siitä, että Dain tiesi valkoisen miehen salaisuuden. Siksipä ei hän myöskään luovuttaisi Dainia hollantilaisille, sillä hän pelkäsi, että jonkun onnettoman paljastuksen kautta ilmenisi hänen osallisuutensa tuohon petolliseen liikeyritykseen. Näin ollen Dain tunsi olonsa siedettävän varmaksi, kun hän istui miettien vastausta rajahin verenhimoiseen puheeseen. Dain ajatteli, että hän osoittaisi rajahille, minkälaiseksi tämän asema tulisi, jos hän joutuisi hollantilaisten käsiin ja puhuisi suunsa puhtaaksi. Hänellä ei olisi silloin enää mitään menetettävää ja hän sanoisi suoran totuuden. Ja jos hän nyt palasikin Sambiriin ja häiritsi Lakamban rauhaa, entäs sitten? Hän tuli pitämään omaisuuttaan silmällä. Olihan hän syytämällä syytänyt hopeaa Mrs. Almayerin pohjattomaan syliin? Hän oli maksanut tytöstä lunnaat, jotka vastasivat mahtavan ruhtinaan arvoa. Mutta sittenkin olivat ne hänestä riittämättömät tuosta hurmaavasta olennosta, jota hänen kesyttämätön henkensä niin kiihkeästi kaipasi, että hän tunsi sydämessään kovempaa tuskaa, kuin mitä ankarin ruumiillinen kipu koskaan oli hänelle tuottanut. Hän kaipasi onneansa. Hänellä oli oikeus olla Sambirissa.
Dain nousi, meni pöydän luo ja nojasi siihen molemmat kyynärpäänsä. Lakamba siirsi niinikään istuintaan vähän lähemmäksi pöytää, samalla kun Babalatchi ryömi nelinkontin joukkoon ja työnsi uteliaan päänsä isäntänsä ja Dainin väliin. Nyt vaihtoivat he nopeasti ajatuksiaan. He puhuivat kuiskaillen toisilleen, kasvot aivan lähekkäin. Dain teki ehdotuksiaan, Lakamba vastusteli niitä, Babalatchi koetti sovitella ja oli levoton, sillä nopealla käsityskyvyllään hän hyvin tajusi tulevat vaikeudet. Babalatchi puhui eniten, kuiskaillen vakavana ja kääntäen päänsä hitaasti puolelta toiselle, ikäänkuin olisi tahtonut ainoalla silmällään vuorotellen vaikuttaa kumpaankin kuulijaansa. Miksi piti riidellä? sanoi hän. Annetaan tuan Dainin, jota hän rakasti isäntänsä jäljestä eniten, mennä rauhassa piiloon. Olihan piilopaikkoja kylliksi. Bulangin talo tuolla syrjäisillä uutisviljelyksillä oli kaikista paras. Bulangi oli luotettava mies. Siellä kiemurtelevien kanavien sokkeloissa ei yksikään valkoihoinen tulisi toimeen. Valkoiset miehet olivat kyllä väkeviä, mutta peräti typeriä. Ei heidän kanssaan mielellään tapellut, mutta helppo oli heitä pettää. He olivat tyhmien naisten kaltaisia, eivät osanneet käyttää järkeään, hän pitäisi puolensa kenelle tahansa niistä, lisäsi Babalatchi luottaen itseensä, kuten ainakin mies, jolta puuttui riittävää kokemusta. Luultavasti hollantilaiset etsisivät Almayeriä. Ehkäpä he veisivät mukanaankin maanmiehensä, jos nimittäin epäilivät häntä. Ja se olisikin hyvä. Kun hollantilaiset olisivat menneet pois, saisivat Lakamba ja Dain aarteen ilman minkäänlaista häiriötä, ja silloin olisi yksi vähemmän saaliin jaossa. Eikö hän puhunut viisaasti? Ja jos tuan Dain haluaisi mennä Bulangin taloon siksi, kunnes vaara oli ohi, niin pitäisi hänen mennä heti.
Dain suostui kylläkin piiloittamistuumaan tuntien samalla jonkunlaista kiitollisuuttakin Lakambaa ja huolekasta valtiomiestä kohtaan, mutta hän kieltäytyi jyrkästi menemästä heti katsoen merkitsevästi Babalatchia silmään. Valtiomies huokasi, kuten ainakin se, joka suostuu välttämättömään, ja viittasi vaijeten virran toiselle rannalle. Dain nyökäytti hitaasti päätään.
"Niin, sinne minä menen", virkkoi Dain.
"Vieläkö ennen päivän nousua?" kysäsi Babalatchi.
"Minä menen sinne heti," vastasi Dain päättävästi. "Valkoiset miehet eivät ole luullakseni täällä ennen huomisiltaa, ja minun täytyy kertoa Almayerille meidän tuumistamme."
"Ei, tuan. Ei, älä kerro mitään," kielteli Babalatchi. "Minä menen sinne itse auringon noustessa ja ilmoitan hänelle kaikki."
"Minäpä käväsen ulkona katsomassa," sanoi Dain varustautuen lähtemään.
Ulkona alkoi rajuilma raivota uudelleen, sankat pilvet liikkuivat matalalla pään päällä. Kuului herkeämättä kaukaista ukkosen jyrinää ja läheltä tuon tuostakin ankaria räjähdyksiä. Sinertäväin salamain taukoamatta singahdellessa näyttäytyivät tämän tästä metsät ja virta häikäisevän selvin yksityispiirtein, mikä on niin ominaista moisella ukkosilmalla. Rajahin talon oven ulkopuolella seisoivat Dain ja Babalatchi huojuvalla parvekkeella. Myrskyn rajuus näytti heitä ihan hämmentävän ja huumaavan. Heidän ympärillään näkyi joka taholla maassa kyyköttäviä hahmoja. Ne olivat rajahin orjia ja palvelijoita, jotka etsivät suojaa sateelta. Äkkiä huusi Dain kovasti venemiehilleen, jotka vastasivat hänelle kuin yhdestä suusta: "Ada,[11] tuan!" ja katselivat levottomina virtaa.
"Nyt käy kova virta!" huusi Babalatchi Dainin korvaan. "Virta on aika kiukkusella tuulella. Katsohan! Katsohan kiitäviä puunrunkoja! Voitkohan mennä?"
Dain tähysteli epäröiden tummansinistä, kuohuvaa veden pintaa, jota metsä kaitana tummana juovana kaukana toisella puolella rajoitti. Äkkiä välähti valkoinen salama. Näkyviin tulivat matala niemi, sen tuulessa taipuvat puut ja Almayerin talo. Vain hetken ne väikkyivät silmissä ja hävisivät samalla. Dain tyrkkäsi Babalatchin tieltään ja juoksi rantaan venevalkamaan. Häntä seurasivat hänen vilusta värisevät venemiehensä.
Babalatchi vetäytyi hitaasti sisään ja sulki oven, sitten hän kääntyi ympäri ja katseli vaijeten Lakambaan. Rajahi istui liikkumatta tuijottaen ilmeettömästi pöytään. Babalatchi katseli tarkkaavasti tuota hämmentynyttä miestä, jota hän oli palvellut niin monta vuotta hyvinä ja pahoina päivinä. Varmaankin tunsi yksisilmäinen valtiomies villissä, aina järkeilevässä povessaan outoa kiintymyksen ja ehkäpä säälinkin tunnetta tuota miestä kohtaan, jota hän sanoi herrakseen. Nyt kun hän oli ensimäisen neuvonantajan turvallisessa asemassa, voi hän kaikessa rauhassa tarkastella elämäänsä halki menneitten vuosien hämärän. Niin, olihan hän kerran ollut rosvonakin ja saanut silloin turvapaikkansa tuon miehen kodissa, perin alkuperäisillä, vaatimattomilla riisiviljelyksillä. Sitten oli seurannut pitkä ajanjakso, jolloin menestys oli ollut keskeymätöntä ja viisaita neuvoja oli riittänyt. Peloton Lakamba oli silloin päättäväisesti pannut käytäntöön tarkoin harkitut salajuonensa, kunnes koko itärannikko Poulo Lautista aina Tanjong Batuun asti kuunteli Babalatchin järkeviä neuvoja, joita Sambirin valtias heille ominaan jakeli. Miten monta vaaraa olikaan vältetty, miten monta kertaa uljaasti katsottu vihollista silmiin, miten monta valkoista miestä olikaan petetty noina pitkinä vuosina! Ja kun hän nyt katseli niin monen vuoden kärsivällisen työn tulosta, niin näki hän edessään Lakamban, jonka uhkaavan vaaran pelkkä varjokin oli masentanut. Hallitsija alkoi vanheta, ja Babalatchi, tuntien rauhattoman tunteen vatsansa pohjassa, asetti sinne vaistomaisesti molemmat kätensä. Yht'äkkiä hänkin surukseen huomasi, että vanhuushan se häntä itseäänkin jo vaivasi. Uhkarohkean toiminnan aika oli heiltä kummaltakin jo mennyttä. Varovainen viekkaus oli heidän ainoa tukensa ja turvansa. He kaipasivat rauhaa. He olivat jo taipuvaisia muutoksiin, olivatpa he valmiit supistamaan elintapojaankin, jotta heillä olisi varoja, millä torjuisivat päältään vaikeat ajat, jos ne olivat niin torjuttavissa. Babalatchi huokasi jo toisen kerran sinä yönä asettuessaan istumaan Lakamban jalkojen juureen ja tarjotessaan herralleen äänettömällä myötätunnolla tämän pähkinärasian. He istuivat lähekkäin, mutta ääneti, kuten pähkinäin pureksijain tapa oli, liikuttivat hitaasti leukojaan, syljeksivät säädyllisesti avosuiseen kädestä käteen kulkevaan messinkiastiaan ja kuuntelivat ulkona raivoavien elementtien hirvittävää mellastusta.
"Siellä on aika kova tulva," huomautti Babalatchi surunvoittoisesti.
"Niin on," sanoi Lakamba. "Menikö Dain?"
"Kyllä hän meni, tuan. Hän juoksi rantaan kuin pahan hengen riivaama."
Seurasi pitkä vaitiolo.
"Hän voi sinne hukkua," arveli viimein Lakamba, tavallista myötätuntoisempi sävy äänessä.
"Puunrunkoja ajelehtii kyllä paljon," vastasi Babalatchi, "mutta Dain on hyvä uimari," lisäsi hän veltosti.
"Hänen pitäisi jäädä eloon," virkkoi Lakamba, "sillä hän tietää, missä aarre on."
Babalatchi murahti pahantuulisesti myöntymisen merkiksi. Sambirin valtiomiehen loistavassa toiminnassa oli yksi ainoa epäonnistunut yritys, joka hänen mieltään kirvelsi. Hän näet ei ollut päässyt selville siitä valkoisen miehen salaisuudesta, joka koski tuota kultasuonta.
Myrskyn raivoa oli nyt seurannut täydellinen rauha. Ainoastaan pienet myöhästyneet pilvet, jotka riensivät kiireissään ohi yhtyäkseen kaukana ääneti salamoivaan pääjoukkoon, lähettivät mennessään pieniä sadekuuroja. Vienosti sihisten putoilivat pisarat palmun lehdillä peitetylle katolle.
Lakamba riuhtasi itsensä irti tylsästä mielentilastaan ja näytti vihdoinkin käsittäneen aseman.
"Babalatchi!" huusi hän reippaasti tyrkäten jalallaan palvelijaansa.
"Ole hyvä! tuan! Minä kuulen."
"Jos valkoiset paholaiset tulevat tänne, Babalatchi, ja vievät Almayerin Bataviaan rangaistakseen häntä ruudin salakuljetuksesta, niin mitä sinä luulet hänen tekevän?"
"En tiedä, herra."
"Sinä olet typerä," tokasi Lakamba karkeasti. "Hän ilmoittaa tietysti heille, missä aarre on, saadakseen armoa. Sen hän tekee."
Babalatchi kohotti katseensa herraansa ja nyökkäsi päätään surullisena tästä yllätyksestä. Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Siinä oli taas uusi pulma.
"Almayerin täytyy kuolla," sanoi Lakamba päättäväisesti, "jotta meidän salaisuutemme ei tulisi ilmi. Hänen täytyy kuolla kaikessa hiljaisuudessa. Sinun täytyy saada se aikaan."
Babalatchi oli samaa mieltä ja nousi väsyneesti seisaalleen."Huomennako?" kysyi hän.
"Niin huomenna, ennenkuin hollantilaiset tulevat. Hän juo paljon kahvia," lisäsi Lakamba kuin ohimennen.
Babalatchi oikoili haukotellen jäseniään. Mutta Lakamba, joka oli perin tyytyväinen itseensä, kun oli ilman apua älynsä ponnistuksella ratkaissut pulmallisen kysymyksen, alkoi äkkiä tulla kovin virkeäksi.
"Babalatchi!" sanoi hän uupuneelle valtiomiehelleen, "tuo tänne se soittorasia, jonka valkoinen kapteeni minulle antoi. Minä en saa unta."
Kun Babalatchi kuuli tämän käskyn, asettui synkkä alakuloisuuden varjo hänen kasvoilleen. Vastahakoisesti hän meni verhon taakse ja palasi heti sieltä kantaen käsivarsillaan pientä posetiivia, jonka hän sitten hyvin masentuneena laski pöydälle. Lakamba asettui mukavasti istumaan nojatuoliinsa.
"Väännä, Babalatchi, väännä!" mutisi hän silmät ummessa.
Babalatchi tarttui epätoivoisella vimmalla kädensijaan. Ja kun hän siinä väänsi konetta, muuttui hänen kasvojensa synkkä ilme vähitellen toivottoman alistuvaksi. Avonaisesta ikkunaluukusta häipyivät Verdin säveleet syvään hiljaisuuteen, joka vallitsi virralla ja metsissä. Lakamba kuunteli soittoa silmät ummessa, onnellinen hymy huulilla. Konetta väännellessään Babalatchi toisinaan torkahti ja horjahti eteenpäin, mutta heti hän taas kapsahti kovasti säikähtäen pystyyn ja kiskasi muutaman kerran vimmatusti kädensijasta. Luonto uinaili hurjan rajuilman tauottua uupuneen unta, mutta Sambirin valtiomiehen epävarma käsi sai Trovatoren tuon tuostakin itkemään ja vaikeroimaan ja yhä uudestaan sanelemaan jäähyvästejään Leonorelle. Valittaen toistuivat kuin loppumattomassa kehässä Trovatoren kyynelöivät sanat.
Kirkkaan, sumuttoman aamun loistava aurinko lähetteli virtanaan säteitään sille siirtolan pääpolulle, joka kulki Bantai-nimisen virran haaran matalalta rannalta Abdullan alueen portille. Polulla ei näkynyt liikettä tänä aamuna. Tummankellertävänä, monen paljaan jalan kovaksi polkemana se kulki palmupuuryhmien lomatse. Puitten korkeat rungot ikäänkuin sulkivat sen tuon tuostakin leveillä, tummilla varjoviivoillaan, samalla kuin vasta noussut aurinko viskasi niitten lehtevien kruunujen varjot kauaksi virtaa reunustavien rakennusten katoille ja jopa itse virrallekin, joka nopeasti ja ääneti vilaji sivu tyhjien talojen. Kaidalla, kovaksi poljetulla ruohokaistaleella, joka kulki avattujen ovien ja tien välissä, savusivat aamutulet lähettäen ohuita, uurteisia savupatsaita vilpoiseen ilmaan ja levittäen salaperäisen näköistä, sinistä auteretta, kuin hienointa harsoa, yli auringon valaiseman aution siirtolan.
Almayer, joka juuri oli noussut riippumatostaan, tähysteli unisesti oudonnäköistä Sambiria ja ihmetteli vaistomaisesti asutuksen autiutta. Hänen omassa talossaankin oli hyvin hiljaista. Hän ei kuullut vaimonsa ääntä eikä liioin Ninan askeleita parvekkeen puoleisesta suuresta huoneesta, jota hän nimitti seurusteluhuoneeksi, aina kun valkoihoisten vieraillessa tahtoi osoittaa, että hänkin ymmärsi sivistyneitten yleiset tavat. Ei kukaan siellä milloinkaan istunut. Eikä ollut siellä millä istua, sillä Mrs. Almayer oli hurjalla tuulella ollessaan, kun hänen merirosvoaikansa muistot oikein saivat hänet kiihkoon, repinyt ikkunoista verhot tehdäkseen niistä orjatytöille uumaverhoja ja polttanut komeat huonekalut pala palalta keittääkseen niistä perheen jokapäiväisen riisiruuan. Mutta Almayer ei ajatellut tällä kertaa huonekalujaan. Hän ajatteli Dainin paluuta, Dainin yöllistä neuvottelua Lakamban kanssa ja sen mahdollista vaikutusta hänen kauan harkittuihin suunnitelmiinsa, joiden toteuttamisen hetki nyt oli lähellä. Almayer oli lisäksi levoton siitä, että Dain ei ollut jo tullut, vaikka oli luvannut varhain aamulla pistäytyä talossa. "On sillä miekkosella ollut jo kylliksi aikaa tulla yli virran," mietiskeli Almayer itsekseen. "Ja täällä olisi vielä niin paljon tekemistä tänään. Kaikki pitäisi yksityiskohtia myöten järjestää huomenaamuista varhaista lähtöä varten. Veneet pitäisi työntää vesille ja senkin seitsemät seikat viimestellä, sillä retkikunnan täytyi lähteä liikkeelle täydessä kunnossa, ei mitään saisi unohtaa, ei kerrassaan mitään — —."
Äkkiä valtasi Almayerin outo yksinäisyyden tunne. Tässä harvinaisessa hiljaisuudessa hän huomasi jo kaipaavansa vaimonsa muuten niin vastenmielistä ääntäkin. Hän toivoi, että se edes keskeyttäisi tämän painostavan hiljaisuuden, joka sai hänen herkän mielikuvituksensa aavistamaan taas jonkun uuden onnettomuuden tuloa. "Mitä on tapahtunut?" puheli hän puoliääneen laahustellessaan liian isoissa tohveleissaan parvekkeen kaidepuuta kohti. "Ovatko kaikki vielä unessa vai ovatko kuolleet?"
Siirtolan asukkaat olivat kylläkin hengissä ja hyvinkin valveilla. He olivat olleet valveilla jo varhaisesta aamusta asti, jolloin Mahmat Banjer oli ennen kuulumattoman työtarmoisena noussut, siepannut kirveensä, harpannut kahden nukkuvan vaimonsa yli ja astellut väristen rantaan ollakseen varma siitä, että talo, jota hän parhaillaan rakensi, ei ollut mennyt virran mukana viime yönä.
Yritteliäs Mahmat oli rakentanut taloansa suurella lautalla ja hän oli sen varta vasten sitonut lujasti mutaisen niemen suojaan, missä Pantain haarajoet yhtyivät, jotta se ei sattuisi ajelehtivien puun runkojen tielle, jotka varmaankin törmäisivät niemen kärkeen tulvaveden aikana. Mahmat kulki läpi märän heinikon ja kiroili mielessään työmiehen kovaa elämää, joka ajoi hänet lämpimästä vuoteestaan kylmään aamuilmaan. Yhdellä silmäyksellä hän huomasi, että talonsa oli vielä paikallaan. Ja hän kiitti onneaan, kun oli ollut niin varovainen, että oli hinannut lauttansa pois vahinkoa kärsimästä. Valkeneva päivä näet paljasti hänen nähtäväkseen sekavan ruuhkan ajopuita, jotka olivat, mikä mistäkin, takertuneet liejuiseen, matalaan rantaan. Ne olivat kietoutuneet toisiinsa oksistaan yhtenäiseksi lautaksi, kieppuivat sinne tänne ja hieroivat toisiaan vuolaassa virrassa, joka muodostui haarajokien yhtymäkohtaan. Mahmat meni ihan veden rajaan asti tarkastamaan talonsa rottinkisia kiinneköysiä. Aurinko toi samassa näkyviin vastakkaisen rannan metsän. Mutta juuri kun hän kumartui tutkimaan kiinneköysiä katsahti hän vielä kerran ohimennen puunrunkojen rauhatonta kuppelehtimista ja näki silloin jotakin, joka sai hänet pudottamaan kirveen, nousemaan pystyyn ja varjostamaan kädellään silmiään kohoavan auringon säteiltä. Se oli jotakin punaista. Puunrungot vyöryivät sen yli, milloin sulkivat sen väliinsä, milloin taas peittivät sen. Se näytti ensin hänestä punaiselta vaatesiekaleelta. Mutta pian pääsi Mahmat siitä täydellisesti selville ja hän kirkaisi kovasti.
"Voi, voi! Katsokaa tuonne!" huusi Mahmat. "Tuolla on ihmisen ruumis, tuolla puitten joukossa!" Hän painoi kätensä huulilleen ja huusi niitten välitse lausuen joka sanan selvään, kasvot siirtolaa kohti: "Täällä on ihmisen ruumis virrassa! Tulkaa katsomaan! Täällä on kuollut — muukalainen!"
Lähimmän talon naiset olivat jo ulkona sytyttämässä tulia ja puhdistamassa aamuriisiä. He yhtyivät kimakasti huutoon ja niin se kiiri talosta taloon häipyen etäisyyteen. Miehet törmäsivät ulos jännitettyinä, mutta ääneti ja juoksivat liejuista nientä kohti, missä itsetiedottomat puut kelluivat, hieroivat, kuppelehtivat ja pyöriskelivät kuolleen muukalaisen ympärillä typerän itsepintaisesti, kuten hengettömät oliot ainakin. Naiset seurasivat miehiä laiminlyöden kotitehtävänsä. He eivät ottaneet huomioonkaan sitä mahdollisuutta, että heitä tällä kertaa huolimattomuudestaan kotona moitittaisiin. Lapsilaumoja tuli joukon jatkona iloisesti liverrellen, he olivat riemuissaan tästä aavistamattomasta hälinästä.
Almayer kutsui kovalla äänellä vaimoansa ja tytärtään, mutta kun ei saanut vastausta, alkoi hän tarkkaavasti kuunnella. Kansanjoukon hälinä kuului heikosti hänen korviinsa. Se oli varma merkki jostakin tavattomasta tapahtumasta. Juuri kun Almayer aikoi lähteä parvekkeelta, tuli hän vilkaisseeksi virralle ja jäi paikoilleen nähdessään pienen kanootin tulevan rajahin venevalkamasta poikki virran. Yksinäinen soutumies, jonka Almayer pian tunsi Babalatchiksi, ei suunnannut kulkuaan suoraan talon kohdalle, vaan siitä jonkun verran virran suuhun päin, ja meloi Lingardin laiturille, joka oli rantaäyrään alla suvannossa. Babalatchi komppuroi hitaasti maihin ja kiinnitteli kanoottiaan harmittavan huolellisesti, aivan kuin hänellä ei olisi ollut vähintäkään kiirettä tavata Almayeriä, jonka hän kyllä näki tarkastelevan itseään parvekkeelta. Tämä viivytteleminen antoi Almayerille aikaa panna merkille ja ihmetellä Babalatchin virkapukua. Sambirin valtiomies oli puettu korkean arvonsa mukaisesti. Kirkasvärinen, kirjava uumaverho oli hänen vyötäreillään. Ja sen runsaista poimuista pisti esille tikarin hopeinen kahva, tikarin, joka oli näkyvissä ainoastaan suurina juhlina ja virallisilla vastaanotoilla. Yli ijäkkään valtiomiehen vasemman olan ja tavallisesti paljaan rinnan kimalteli hieno nahkavyö messinkilevyineen. Ja siihen oli kaiverrettu kirjoitus "Sambirin sulttaani" ja sen alapuolelle Alankomaiden vaakuna. Babalatchilla oli päässä punainen turbaani, jonka hetaleiset tupsut laskeutuivat yli vasemman posken ja olkapään. Hänen vanhan näköiset kasvonsa saivat näin hullunkurisen keikarimaisen leiman. Kun kanootti vihdoin viimein oli hänen mielestään kylliksi hyvin kiinnitetty, oikasi hän vartalonsa suoraksi, pudisteli paikoilleen uumaverhon laskokset ja asteli pitkin askelin Almayerin talolle päin heiluttaen säännöllisessä tahdissa pitkää, ebenholtsista sauvaansa, jonka kultainen, kalliilla kivillä koristettu pää kimalteli aamuauringon säteissä. Almayer viittasi kädellään oikealle niemekkeelle päin, jonne ei nähnyt parvekkeelta, mutta kylläkin laiturilta.
"Oi, Babalatchi!" huudahti hän. "Mitä tuolla on tekeillä? Voitko nähdä?"
Babalatchi seisahtui ja katseli tarkkaavasti rantaäyräällä hyörivää kansanjoukkoa. Hetken kuluttua Almayer näki hänen kummakseen poikkeavan polulta, keräävän käteensä uumaverhonsa ja juosta hölköttävän liejuiselle niemekkeelle. Nyt kohosi Almayerin jännitys ylimmilleen, ja hän juoksi parvekkeen portaita alas. Hän kuuli jo selvästi miesten puheen sorinan ja naisten kimakat huudot. Ja heti kun hän oli pyörähtänyt talonsa nurkan taa, näki hän mitenkä ihmisjoukko matalalla niemekkeellä tungeksi jonkun mielenkiintoisen esineen ympärillä. Hän kuuli epäselvästi Babalatchin äänen. Sitten hän näki, mitenkä väkijoukko antoi tietä ijäkkäälle valtiomiehelle ja sulkeutui taas tämän mentyä. Kuului kiihkeätä puhetta ja lopulta äänekkäitä huutoja.
Almayerin lähestyessä joukkoa lähti siitä muuan mies juoksemaan ja kiisi hänen ohitseen siirtolaa kohti huomaamatta ollenkaan Almayeriä, kun tämä pyysi miestä seisahtumaan ja selittämään kiihkonsa syytä. Tultuaan väkijoukon liepeille Almayer huomasi, että hänen edessään oli väistymätön ihmisjoukko, joka ei ottanut kuuleviin korviinkaan hänen pyyntöään päästä eteenpäin eikä liioin välittänyt hänen tyrkkäyksistään, kun hän koetti raivata itselleen tietä rannalle.
Juuri kun Almayer näin varovasti ja hitaasti pyrki eteenpäin, oli hän äkkiä kuulevinaan vaimonsa äänen tiheimmästä väkijoukosta. Tuskinpa hän voi erehtyä Mrs. Almayerin korkeasointuisesta äänestä, vaikkakin hän kuuli sanat niin epäselvään, ettei voinut ymmärtää niitten merkitystä. Hän jätti hetkeksi tunkeilemisensa sikseen aikoen saada jotakin selvitystä ympärillään olevilta, mutta silloin kajahti ilmoille pitkä, korvia vihlova parkaus. Heti vaikeni joukon hälinä, ja Almayerin naapurien selitykset jäivät sikseen. Almayer seisoi jonkun aikaa paikoillaan kuin kivettyneenä hämmästyksestä ja kauhusta, sillä nyt hän oli vakuutettu siitä, että oli kuullut vaimonsa vaikerrukset, jotka tämä varmaankin oli päästänyt nähdessään kuolleen. Hänelle muistui heti mieleen, miten Nina vastoin tavallisuutta oli ollut poissa kotoa, ja hän tuli ihan raivoon ajatellessaan, että Ninalle oli tapahtunut jokin onnettomuus. Hän työntyi sokeasti ja hurjasti eteenpäin. Väki väistyi parkaisten ihmetyksestä ja kivusta, kun Almayer mielipuolen tavoin tyrkki heitä tieltään.
Niemekkeen nenässä virui pienellä avonaisella paikalla muukalaisen ruumis, joka vast'ikään oli kiskottu puunrunkojen joukosta maalle. Sen toisella puolella seisoi Babalatchi nojaten leukaansa sauvansa päähän ja katsellen herkeämättä ainoalla silmällään muodotonta möhkälettä: taittuneita raajoja, viilleksittyä lihaa ja veren tahraamia vaatesiekaleita. Kun Almayer oli raivautunut läpi tyrmistyneitten katselijain kehän, viskasi Mrs. Almayer oman pääverhonsa hukkuneen kasvoille, kyykistyi sen viereen ja parkasi taas niin surkeasti, että kauhun väristys kulki kautta vaikenevan joukon. Mahmat, joka oli likomärkänä, kääntyi vuorostaan Almayerin puoleen. Hänen piti taas välttämättä saada kertoa kertomuksensa kuolleen pelastamisesta.
Kun pelon kauhu oli asettunut, näki Almayer ensiksi auringon säteiden väreilevän edessään ja hän kuuli ympärillään puhuttavan, ymmärtämättä kuitenkaan mistä puhuttiin. Mutta kovalla tahtonsa ponnistuksella hän tuli taas tuntoihinsa ja kuuli Mahmatin kertovan:
"Näin se oli, herra. Hänen uumaverhonsa oli takertunut tuohon taittuneeseen oksaan, ja hän roikkui siinä kiinni pää veden alla. Kun minä näin, mitä siellä oikein oli, en tahtonut sitä tänne. Minä olisin antanut sen irtautua ja mennä menojaan. Miksikä me hautaisimme muukalaisen talojemme keskelle? Senhän henki säikyttäisi vain naisiamme ja lapsiamme? Onhan meillä jo kylliksi henkiä näillä seuduin?"
Hyväksyvä ääntensorina keskeytti hänet puheessaan. Mahmat vilkasi moittivasti Babalatchiin.
"Mutta tuan Babalatchi käski minun vetää ruumiin rantaan" jatkoi hän katsellen ympärillä olevaa kuulijakuntaansa, mutta puhuen ainoastaan Almayerille — "ja minä vedin sen jaloista maihin. Läpi liejunkin minä sitä kiskoin, vaikka sydämestäni mielellä olisin nähnyt sen liukuvan virran mukana ja laskevan vaikkapa Bulangin uutismaan rantaan — tulkoon hänen isänsä hauta saastutetuksi!"
Silloin kuului joukosta tukahutettua naurua, sillä Mahmatin ja Bulangin vihamielinen suhde oli yleisesti tunnettu, ja se oli ollut Sambirin asukkaitten taukoamattoman mielenkiinnon esineenä. Kesken tätä ilon purkausta Mrs. Almayer alkoi taas äkkiä valittaa.
"Allah! Mitä tuo nainen vaikeroi!" kivahti Mahmat äkäisesti. "Minä olen täällä kosketellut ruumista, joka tuli ties mistä, ja olen varmaankin saastuttanut itseni ennenkuin sain syödä riisiä. Tuan Babalatchin käskystä kaikki tein, ollakseni valkoiselle miehelle mieliksi. Oletko nyt mielissäsi, oi sinä tuan Almayer? Ja mitä minä saan palkakseni? Tuan Babalatchi sanoi, että palkka siitä tulisi, ja sinulta. Ajattelehan nyt. Minä olen tullut saastutetuksi tai jos en ihan saastutetuksi, niin ainakin lumotuksi. Katsopas tuon nilkkakoristuksia! Kukapa olisi koskaan kuullut puhuttavan ruumiista, joka olisi ilmestynyt yön aikana puunrunkojen joukossa kultarenkaat jaloissa? Siinä on varmaan noituutta. Mutta yhtäkaikki," lisäsi Mahmat hetken tuumittuaan, "minä otan nuo renkaat, jos annetaan, sittenhän minulla on amuletti henkien varalta eikä minun tarvitse peljätä. Jumala on suuri!"
Mrs. Almayerin huulilta kuului taas kova surun purkaus, niin että Mahmatin vuolas sanatulva keskeytyi. Hämmentyneenä katseli Almayer vuoroin vaimoaan, vuoroin Mahmatia, vuoroin Babalatchia. Lopulta kiintyi hänen tuijottava katseensa mudassa viruvaan ruumiiseen. Sen kasvot olivat peitossa, sen katkenneet ja särkyneet jäsenet irvistivät luonnottoman näköisinä mikä mistäkin esille. Toinen käsivarsi oli ojennettuna sivulle päin. Se oli pahasti vääntynyt ja revitty, valkoisia luita pisti monesta kohdasta esille viilleskellyn lihan alta. Käsi, jonka sormet olivat harallaan, melkein kosketti Almayerin jalkaa.
"Tiedätkö, kuka tämä on?" kysyi hän hiljaa Babalatchilta.
Babalatchi, joka tuijotti suoraan eteensä, liikutti tuskin huuliaan puhuessaan. Hänen kuiskaileva vastauksensa, joka oli tarkoitettu ainoastaan Almayerin kuultavaksi, hävisi Mrs. Almayerin taukoamattomiin vaikerruksiin.
"Se oli kohtalon määräys. Vilkaisepas jalkojesi juureen, valkoinen mies. Minä näen noissa rikki revityissä sormissa erään sormuksen jonka varsin hyvin tunnen."
Tämän sanoessaan Babalatchi astui huolettomasti pari askelta eteenpäin, asetti kuin sattumalta jalkansa kuolleen kädelle ja painoi sen pehmeään mutaan. Hän heilautti sitten uhkaavasti sauvaansa väkijoukolle. Se peräytyi jonkun askeleen.
"Menkää matkoihinne," sanoi hän ankarasti, "ja lähettäkää vaimonne takaisin aamutulilleen, joita heidän ei olisi pitänyt jättää juostakseen katsomaan kuollutta muukalaista. Tämä on vain miesten työtä. Minä otan hänet haltuuni rajahin nimessä. Älköön kukaan muu jääkö tänne paitsi tuan Almayerin orjat. No, menkää nyt!"
Väkijoukko alkoi väkinäisesti hajaantua. Naiset lähtivät ensin liikkeelle kiskoen perässään lapsia, jotka pitivät kiinni äidin kädestä ja rimpuilivat vastaan koko ruumiinsa painolla. Miehet tulla vätystivät hiljalleen naisten jäljessä muodostellen kulkiessaan yhä uusia ryhmiä, kunnes vähitellen kaikki hajaantuivat omille tahoilleen lähestyessään siirtola-asutusta. Kukin asteli nyt nopeasti kotiansa kohti. Aamuriisin toivo kiirehti nälkäisten askeleita. Mutta pienelle kummulle, mistä maa vähitellen laskeutui mutaiselle niemekkeelle, jäi vielä muutamia miehiä — lienevätkö olleet Mahmatin ystäviä vaiko vihamiehiä — uteliaina katselemaan joksikin aikaa sitä pientä ryhmää, joka seisoi rantaäyräällä ruumiin ympärillä.
"Minä en käsitä, mitä sinä oikeastaan tarkoitit, Babalatchi," sanoi Almayer. "Mistä sormuksesta sinä puhuit? Kuka hän lieneekin, ei sinun olisi pitänyt polkea miespoloisen kättä mutaan. Paljasta hänen kasvonsa," puhui hän edelleen kääntyen Mrs. Almayeriin päin, joka kyyhöttäen kuolleen pääpuolessa huojutteli yläruumistaan edes takaisin, pudistellen aina välillä hajalla olevia, harmaita hapsiaan ja mutisten suruissaan.
"Hei!" huudahti äkkiä Mahmat, joka oli oleillut koko ajan lähettyvillä. "Katsohan, tuan, puunrungot iskivät yhteen näin," ja hän puristi käsiään toisiaan vasten. "Hänen päänsä on varmaankin joutunut puitten väliin, ja nyt et hänen kasvojaan enää voi nähdä. Tuossa on hänen lihansa ja hänen luunsa, nenä ja huulet ja ehkäpä silmätkin, mutta kukaan ei voisi eroittaa niitä toisistaan. Kohtalon kirjaan kirjoitettiin sinä päivänä, jolloin hän syntyi, ettei kukaan voisi katsella häntä hänen kuolemansa hetkellä ja sanoa: 'Nämä ovat minun ystäväni kasvot.'"
"Vaiti, Mahmat. Jo riittää!" tiuskasi Babalatchi. "Ja lakkaahan ihailemasta hänen nilkkarengastaan, sinä sianlihan syöjä. Tuan Almayer," puheli hän edelleen hiljentäen ääntään, "oletko nähnyt Dainia tänä aamuna?"
Almayerin silmät aukenivat suuriksi, ja hän näytti hätääntyneeltä. "En", sanoi hän nopeasti. "Etkö sinä ole nähnyt häntä? Eikö hän ole rajahin luona? Minä olen juuri odottanut häntä. Miksi hän ei tule?"
Babalatchi nyökäytti surullisesti päätään.
"Kyllä hän tuli, tuan. Mutta hän lähti viime yönä, juuri kun myrsky oli ankarimmillaan ja virta äkäisesti ärjyi. Yö oli hyvin pimeä, mutta hänellä oli sydämessään valo, joka sai hänet näkemään tien sinun taloosi yhtä tyvenenä kuin kaidan metsäpuron pinnan ja lukuisat puunrungot yhtä pieninä kuin kuivuneen heinän korret. Siksi hän meni ja nyt hän makaa tuossa." Ja Babalatchi nyökkäsi päällään ruumiiseen.
"Mistä sinä sen tiedät?" tokasi Almayer kiihkoissaan ja työnsi samalla vaimonsa syrjään. Hän riuhtasi verhon ruumiin pääpuolesta ja katseli muodotonta liha-, hius- ja mutamöhkälettä, missä hukkuneen kasvojen olisi pitänyt olla. "Ei kukaan voi tästä mitään nähdä," virkkoi hän ja kääntyi kauhistuen pois.
Babalatchi oli maassa polvillaan ja pyyhkieli mutaa ojennetun käden kangistuneista sormista. Sitten hän nousi seisomaan ja antoi kultaisen, suurella jalokivellä koristetun sormuksen kimallella Almayerin silmien edessä.
"Sinä tunnet tämän hyvin," sanoi hän. "Se ei milloinkaan ollut poissaDainin sormesta. Minun täytyi ihan repiä lihaa saadakseni sen irti.Uskotko nyt?"
Almayer piteli käsillään päätään ja antoi niitten sitten ääneti vaipua sivuilleen. Hän oli rajattoman epätoivoinen. Babalatchi, joka tarkkaavasti katseli häntä, oli ihmeissään nähdessään hänen hymyilevän. Kummalliset mielikuvat heräsivät Almayerin aivoissa, jotka uusi onnettomuus kerrassaan oli hämmentänyt. Hänestä tuntui, että hän oli jo vuosikausia vähitellen vaipunut syvään rotkoon. Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta hän oli yhä vaipumistaan vaipunut. Tuo rotko oli sileä, pyöreä ja musta. Huimaavan nopeasti olivat sen mustat seinät syöksyneet ylöspäin. Se oli ollut hurjaa menoa, ja hän oli vieläkin kuulevinaan tuttua kohinaa. Ja nyt hän oli kauheasti kumahtaen tullut pohjaan asti. Mutta mitä ihmettä! Hän oli ihan elävä, kun sitävastoin Dain makasi ruhjoutuneena ja kuolleena. Se tuntui hänestä kummalliselta. Tuossa oli kuollut malaiji! Hän oli nähnyt monta kuollutta malaijia ilman vähintäkään mielenliikutusta. Mutta tällä kertaa hänen teki mieli itkeä, sillä nyt oli jo oikeastaan päättynyt sen valkoisen miehen elämä, jonka hän niin hyvin tunsi; miehen, joka putosi syvään rotkoon, mutta ei kuollut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän seisonut jonkun matkan päässä sivulla ja katsellut erästä Almayeriä, joka oli hyvin murheissaan. Miespoloinen! Miksi hän ei katkaissut kaulaansa? Hän tahtoi lohduttaa miestä. Hän olisi hyvin kernaasti nähnyt itsensä makaamassa kuolleena tuon toisen kuolleen päällä. Miksi hän ei jo kuole ja pääse kärsimyksistään? Almayer voihki ääneen aivan itsetiedottomasti, mutta hätkähti pelokkaasti kuullessaan oman äänensä soinnun. Tuliko hän hulluksi? Hän kauhistui ajatellessaan tätä ja alkoi juosta taloansa kohden hokien itsekseen: "Minä en tule hulluksi, en tule! En, en, en!" Hän koetti lujasti pitää kiinni tästä ajatuksesta. Hän horjahteli juostessaan sokeasti portaita ylös ja hokiessaan yhä kovemmin noita sanoja, joissa näytti piilevän hänen pelastuksensa. Hän näki Ninan seisovan edessään ja hän tahtoi sanoa jotakin tyttärelleen, mutta ei muistanut mitä. Niin tavattomasti hän pelkäsi unohtavansa sen ajatuksen, että hän ei tulisi hulluksi. Näitä sanoja hän yhä toisti mielessään juostessaan pöydän ympäri, kunnes lopulta törmäsi nojatuolia vasten, johon hän aivan uupuneena lyyhistyi. Hän istui siinä tuijottaen hurjasti Ninaan, vakuutellen yhä itselleen, että oli terve, ja ihmetellen, miksi tyttö säikähtynein katsein väitteli häntä. Mikä tyttöä vaivasi? Tämähän oli kerrassaan hullua. Hän iski kovasti nyrkillään pöytään ja karjasi karkeasti: "Anna minulle vähän viinaa! Juokse!" Mutta kun Nina oli livistänyt huoneesta, oli hän hiljaa ja vaiti ihmetellen, minkälaista melua oli pitänyt.
Nina toi puolipikarillista viinaa ja näki silloin, mitenkä isänsä ilmeettömästi tuijotti eteensä. Almayer tunsi nyt itsensä hyvin väsyneeksi, aivan kuin olisi tullut pitkältä matkalta. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kävellyt peninkulmia tänä aamuna ja kaipaisi nyt perinpohjaista lepoa. Hän otti pikarin vapisevin käsin vastaan ja juodessaan kalisivat hänen hampaansa lasia vasten, jonka hän joi pohjaan ja laski sitten raskaasti pöydälle. Hän käänsi katseensa hitaasti Ninaan, joka seisoi hänen vieressään ja alkoi puhua vakavasti:
"Nyt on kaikki mennyttä, Nina. Hän on kuollut. Nyt voin vaikka polttaa kaikki veneeni."
Almayeristä tuntui hyvältä, kun hän voi puhua niin rauhallisesti. Ei hän sittenkään tule hulluksi. Tuo varmuus rohkaisi häntä, ja hän kertoi nyt edelleen, mitenkä ruumis oli löydetty, kuunnellen mielihyvällä omaa ääntänsä. Nina seisoi rauhallisena isänsä rinnalla. Hänen kätensä lepäsi kevyesti isänsä olkapäällä, hänen kasvonsa näyttivät jäykiltä, mutta niitten pieninkin piirre ja koko ruumiin asento ilmaisi mitä terävintä ja tarkkaavaisinta mielenkiintoa.
"Dain on siis kuollut," sanoi Nina kylmästi, kun isänsä oli laannut puhumasta.
Almayerin näennäinen levollisuus puhkesi tuossa tuokiossa hurjaksi vihaksi.
"Sinä seistä toljotat siinä aivan kuin olisit puolikuollut ja puhelet minulle," tiuskasi Almayer tulisesti, "kuin mistäkin mitättömästä asiasta. Kyllä hän on kuollut. Ymmärrätkö sinä? Kuollut! Mutta mitäpä sinä siitä välität? Sinä et milloinkaan ole mistään välittänyt. Sinä olet nähnyt minun kamppailevan, ahertavan ja yrittävän, mutta ei se sinua ole liikuttanut. Ja minun kärsimyksiäni sinä et ole koskaan käsittänyt. Et koskaan. Sinulla ei ole sydäntä eikä ymmärrystä, sillä muuten sinä olisit käsittänyt, että juuri sinun hyväksesi, sinun onneksesi minä olen raatanut. Minä tahdoin tulla rikkaaksi, minä tahdoin päästä täältä pois. Minä tahdoin nähdä, mitenkä valkoiset miehet kumartaisivat sinun hurmaavalle kauneudellesi ja mahtavalle yhteiskunnalliselle asemallesi. Vanha kun olen, halusin päästä vieraaseen maahan, minulle vieraan kulttuurin piiriin voidakseni elää uutta elämää nauttimalla sinun korkeasta asemastasi, sinun voitoistasi, sinun onnestasi. Tämän kaiken toivoin palkaksi siitä, että olen kärsivällisesti kantanut näitten villien parissa työn, pettymysten ja nöyryytysten kuormaa. Ja tuo palkka oli minulla jo melkein käsissäni."
Almayer vilkasi tyttärensä tarkkaaviin kasvoihin ja kimmahti samalla pystyyn kaataen tuolin.
"Kuuletko sinä? Minulla oli se kaikki tuossa, ihan kätteni ulottuvilla."
Hän vaikeni hetkeksi koettaen lauhduttaa kiihtyvää vihaansa, mutta ei kyennyt.
"Eikö sinulla ole mitään tunteita?" jatkoi Almayer. Ninan vaikeneminen sai hänet raivoon. Hänen äänensä kiihtyi, vaikkakin hän koetti hillitä tunteitaan.
"Tyydytkö sinä elämään tässä kurjuudessa ja kuolemaan tässä kirotussa pesässä? Sano jotain, Nina! Etkö sinä tunne edes myötätuntoa? Eikö sinulla ole edes yhtä lohduttavaa sanaa minulle? Minulle, joka olen sinua niin rakastanut."
Almayer odotteli hetken vastausta, mutta kun ei sitä kuulunut, pui hän nyrkkiään tyttärelleen ja kirkasi:
"Sinä taidat olla ihan tylsämielinen!"
Almayer kääntyi ympäri tavoitellakseen tuolia, nosti sen pystyyn ja istuutui siihen jäykkänä. Hänen vihansa oli jo sammunut, ja häntä hävetti malttamattomuutensa. Mutta samalla tuntui hänen sydämensä kevennetyltä, kun hän kerrankin oli tullut paljastaneeksi tyttärelleen elämänsä sisimmän tarkoituksen. Niin hän sydämensä pohjimmalla ajatteli. Mutta tunteiden kuohunta oli estänyt häntä oikein arvioimasta onnettomuutensa perussyitä. Hän ei kyennyt näkemään, miten väärällä pohjalla hänen elämänsä oli, miten mahdottomia hänen päämääränsä, miten turhia hänen surunsa. Almayer tunsi nyt sydämessään pelkkiä hellyyden ja rakkauden tunteita tytärtään kohtaan. Hän halusi nähdä tyttärensä murtuneena jakamassa kanssaan epätoivonsa taakkaa. Mutta hän toivoi sitä samasta syystä kuin kaikki heikot luonteet, hän toivoi onnettomuustoveria, joka oli kohtaloonsa syytön. Jos Ninalla itsellään olisi kärsimyksiä, niin hän ymmärtäisi ja säälisi isäänsä. Mutta nyt hän joko ei tahtonut tai ei osannut sanallakaan lohduttaa ja helliä isäänsä tämän kauheimpina hetkinä. Almayer tunsi äkkiä rajattoman yksinäisyyden tunteen valtaavan niin voimakkaasti sydämensä, että hän ihan pöyristyi. Häntä alkoi pyörryttää ja hän tupertui eteenpäin kasvot pöytää vasten, kädet sivulle ojennettuina ja jäykkinä. Nina syöksähti nopeasti isäänsä kohden, mutta pysähtyi samassa katselemaan harmaahapsista päätä ja leveitä hartioita, jotka suonenvedontapaisesti hytkyivät ankarasta mielenliikutuksesta. Suru suli viimein nyyhkytyksiin ja kyyneliin.
Nina huokasi syvään ja siirtyi pois pöydän luota. Hänen piirteistään hävisi tuo jäykkä välinpitämättömyys, joka oli saanut hänen isänsä purkamaan vihansa ja surunsa. Hänen kasvojensa ilme, jota isä ei enää nähnyt, oli äkkiä muuttunut. Nina oli kuunnellut näennäisesti kylmänä isäänsä, kun tämä oli anonut myötätuntoa tai edes yhtä lohduttavaa sanaa. Mutta sittenkin olivat hänen sydäntänsä raastaneet ristiriitaiset vaikuttimet. Ne olivat johtuneet arvaamattomista tapahtumista, joita hän ei ollut aavistanut, ei ainakaan vielä. Nina oli ollut syvästi järkytetty nähdessään isänsä kurjuuden. Hän tiesi kyllä, että hän olisi voinut lopettaa sen yhdellä sanalla, ja hän olisi tahtonut antaa rauhan tuolle murtuneelle sydämelle. Mutta hän oli kuullut silloin pelolla kaikki voittavan rakkautensa äänen joka oli käskenyt häntä vaikenemaan. Ja lyhyen, mutta tuiman taistelun jälkeen hänen entinen minänsä oli alistunut uuden elämän vaatimuksiin. Hän oli verhonnut itsensä ehdottoman vaitiolon vaippaan. Kas siinä varma varokeino pienimmänkin, mutta silti kohtalokkaan myöntymisen varalle! Hän ei ollut rohjennut näyttää vähintäkään elettä eikä sanaakaan kuiskata, sillä hän oli peljännyt sanovansa liikaa. Ja jo ne voimakkaat tunteet, jotka olivat tunkeutuneet hänen sydämensä sisimpiin soppiin, olivat saaneet koko hänen olentonsa miltei kivettymään. Ainoastaan laajentuneet sieraimet ja salamoivat silmät olivat tulkinneet hänen sisässään raivoavaa myrskyä. Mutta noita tyttärensä tunteiden tulkitsijoita Almayer ei ollut nähnyt, sillä oman itsensä sääli, viha ja epätoivo olivat sumentaneet hänen silmänsä.
Jos Almayer olisi katsellut tytärtään, kun tämä seisoi parvekkeella nojautuen yli otsakekaidepuun, niin olisi hän voinut nähdä, mitenkä kasvojen välinpitämätön ilme vähitellen muuttui tuskan ilmeeksi ja mitenkä sekin taas vuorostaan hälveni, ja uljaan kauniille kasvoille painuivat syvät huolen piirteet. Ninan katse kiintyi hoitamattoman pihamaan korkeaan ruohikkoon, jonka korret seistä törröttivät jäykkinä keskipäivän helteessä. Rannasta hän kuuli ääniä ja taloa lähestyvien paljaitten jalkojen tassutusta. Babalatchi siellä antoi määräyksiään Almayerin väelle, ja yhä selvemmin kuului Mrs. Almayerin hiljainen vaikerrus, kun talon takaa tuli näkyville pieni saattue, joka kantoi hukkuneen ruumista, surun murtama emäntä etunenässä. Babalatchi oli ottanut taittuneen nilkkakoristeen kuolleen jalasta ja piteli sitä nyt kädessään astellessaan kantajien vieressä. Mahmat hiiviskeli aran näköisenä joukon jatkona ja ajatteli vain hänelle luvattua palkkiota.
"Laskekaa hänet tuonne," sanoi Babalatchi Almayerin miehille osoittaen parvekkeen edessä kuivuvia lankkuja. "Laskekaa hänet tuonne. Hän oli kafferi, koiran kuonolainen, valkoisen miehen ystävä. Hän joi valkoisen miehen väkeviä juomia," lisäsi Balabatchi teennäisellä kauhulla. "Minä näin sen itse."
Miehet laskivat hukkuneen taittuneet jäsenet kahdelle lankulle, jotka he asettivat vierekkäin. Mrs. Almayer peitti sillä aikaa ruumiin valkoisella pumpulikankaan palasella ja puheltuaan hetkisen kuiskaillen Babalatchin kanssa, hän meni toimittamaan kotiaskareitaan. Kun Almayerin palvelijat olivat laskeneet taakkansa maahan, hajaantuivat he mikä minnekin, etsimään varjoisia paikkoja, missä voivat päivänsä parhaiten laiskotella. Babalatchi jäi yksin ruumiin ääreen, joka lojui kankeana valkoisen vaatteen peitossa kirkkaassa auringon paisteessa.
Nina laskeutui portaita alas ja yhtyi Babalatchiin, joka nosti kätensä otsalle ja painui kunnioittavasti kyykkyasentoonsa.
"Sinullahan on rannerengas," sanoi Nina katsellen Babalatchin ylös kohotettuihin kasvoihin ja ainokaiseen silmään.
"Niin on, neiti Putih," vastasi kohtelias valtiomies. Sitten hän kääntyi Mahmatiin päin ja viittasi tätä tulemaan lähemmäksi sanoen: "Tule tänne!"
Mahmat lähestyi vähän epäröiden. Hän koetti olla katsomatta Ninaan ja kiinnitti katseensa vain Babalatchiin.
"Kuulehan nyt Mahmat!" sanoi Babalatchi terävästi. "Sormuksien ja renkaan sinä olet nähnyt ja tiedät niitten olevan Dainin, tuon kauppiaan, eikä kenenkään muun. Dain palasi tänne viime yönä kanootissa. Hän neuvotteli rajahin kanssa ja keskellä yötä hän lähti kanootilla melomaan poikki virran valkoisen miehen taloa kohti. Virta oli kova, ja tänä aamuna sinä löysit hänet sen pyörteistä."
"Jaloista minä kiskoin hänet maalle", sanoi Mahmat kuiskaten. "TuanBabalatchi, saanhan minä palkkion!" huudahti hän sitten ääneen.
Balabatchi piteli kultaista rengasta Mahmatin silmien edessä. "Mitä minä sinulle olen sanonut, sen nähkööt yksin sinun silmäsi. Ota!"
Mahmat otti kiihkeästi renkaan ja kätki sen uumaverhonsa poimuihin."Olisinko minä nyt niin typerä että näyttelisin tällaista talossa,jossa on kolme naista?" murahti Mahmat. "Minä kerron heille vainDain-kauppiaasta. Jo siitä riittää heille puhetta."
Hän pyörähti ympäri ja lähti pois kiirehtien askeleitaan heti kun oli tullut Almayerin alueen ulkopuolelle.
Babalatchi katseli hänen jälkeensä, kunnes hän oli hävinnyt pensaitten taakse. "Teinkö oikein, neiti Putih?" kysäsi Babalatchi kääntyen alamaisesti Ninan puoleen.
"Oikein teit", vastasi Nina. "Sormuksen voit pitää itse."
Babalatchi kosketti kädellään huuliaan ja otsaansa, sitten hän nousi vaivoin pystyyn. Hän katseli Ninaan odottaen, että tämä vielä jotain sanoisi, mutta Nina kääntyikin taloon päin, nousi portaita ylös ja käski käden viittauksella Babalatchia poistumaan.
Babalatchi sieppasi sauvansa ja hankkiutui lähtemään. Oli hyvin kuuma, niin että häntä ei huvittanut pitkä soutumatka rajahin asunnolle. Ja kuitenkin hänen täytyisi mennä kertomaan rajahille viime tapahtumasta, muuttuneista suunnitelmistaan ja kaikista epäilyksistään. Hän meni venevalkamaan ja alkoi aukoa kanoottinsa rottingista kiinneköyttä.
Hänen edessään lepäsi virran leveä alajuoksu. Sen kimmeltävällä pinnalla näkyi kalastajaveneitä kuin mitäkin mustia täpliä. Kalastajat näyttivät melovan kilpaa. Babalatchi keskeytti työnsä ja katseli heidän kisailuaan. Se alkoi häntä huvittaa. Etumaisessa kanootissa oleva mies, joka oli jo lähellä Sambirin ensimäisiä taloja, laski äkkiä melan käsistään, nousi seisomaan ja huusi:
"Laivoja! Laivoja! Sotalaivoja on tulossa! Ne ovat jo täällä!"
Silmänräpäyksessä oli taas siirtola jalkeilla. Ihmisiä törmäsi rantaan. Miehet alkoivat irroittaa veneitään, naiset seisoivat ryhmissä tähystellen virran alajuoksun polvekkeelle päin. Virtaa reunustavien puiden yläpuolelle ilmestyi pieni savupilvi kuin musta tahra pilvettömän taivaan kirkkaalle sinelle.
Babalatchi seisoi neuvotonna rannalla kiinneköysi kädessä. Hän silmäili vuoroin alajuoksulle, vuoroin Almayerin talolle päin, aivan kuin epätietoisena siitä, mitä oli tehtävä. Viimein hän kiinnitti nopeasti kanoottinsa uudelleen, juoksi talolle ja sieltä parvekkeen portaita ylös.
"Tuan! Tuan!" huusi hän kiihkeästi. "Laivoja on tulossa. Sotalaivoja!Sinun on parasta pitää varasi. Upseerit tulevat varmasti tänne."
Almayer kohotti hitaasti päätään pöydästä ja tuijotti häneen tylsästi.
"Neiti Putih!" huusi Babalatchi Ninalle, "katsohan isääsi. Hän ei kuule. Olkaa varoillanne," lisäsi hän merkitsevästi.