Yhä nousevi hän, ikimiettehen mies, ei lannista hänt' elon ankaran ies, ei häälytä häntä se kuoleman kuoro, hän tuntee, on hällä nyt voittajan vuoro, halu hällä on hehkuva, sammumaton, hän pyrkivi aatteensa aurinkohon, hän murtavi allensa maalliset lait, hän tuntonsa tuskille huutavi: vait! hän käy yli hellimmän, armaimpansa, jo loitolle jäi koti, ystävät, kansa, nyt lempensä ruusut hän murskaksi astuu, nyt jalkansa orpojen kyynelin kastuu, hänet tyhjyys jo ympäri vyöttävi, raastaa, ei kauhua kammo, ei säiky hän saastaa, hän polvia myöten jo polkevi lokaa, kuin kukkia orjantappura okaa, pois kaikosi ammoin jo kauneus lauha, ovat outoja rakkaus, onni ja rauha, ei tunne hän autuutta tuokion hempeän, käsi kosketa häntä ei lapsosen lempeän, on kielletty hält' ilo kiitävän hetken, lepo hällä on päässä vain päätetyn retken, hän riemunsa raiskaa, hän haaveensa hautaa, hänen tahtonsa on vain tulta ja rautaa, kuin kuolo hän käy, kuin miekka hän murhaa, itell' aatteensa tuon hälle kaikki on turhaa, jo allansa rauniot sortuvat ryskää, hän käy, missä pilvet ja ukkonen jyskää, hänen mielensä on kuni autio yö, min halki vain kaikkeus-aattehet lyö, sydänhaavoista itse hän vuotaa jo verta, hän tahtovi korkeimman kohdata kerta, hänen tahtonsa taivaan jo portteja ratkoo, hän teljet ne seitsemänkertaiset katkoo, hän askelin mittaa jo määrättömyyttä, käsin koskee hän kohta jo äärettömyyttä, on hällä jo kourassa kuolottomuus, sen eess' yhä ilkkuva uudin ja uus, hän syöksyy, hän ryntää, hän kaatuu, hän voittaa, hänen yllänsä korkea aurinko koittaa.
Helkkyvät hopeiset kieletyllä, alla, ympärillä:"Katso, mik' ihana ihme!
Kaikki, minkä polki miesitaivas-tietä käydessänsä,nyt miehen keralla käypi.
Minkä luonnonvastaiseksiluuli mies valon-väkevä,luonnonmyötäista olikin.
Minkä uhmaksi jumaltenuskoi mies tulen-tukeva,olikin jumalten juhla.
Minkä tahdoksi omaksi,oli tahto taivahisten,itse aurinko elämän.
Kaikessa sama on tahto,vaisto valtava, ijäinen:toivo kuolemattomuuden.
Suurimmassa, pienimmässä:elää itsensä ylitse,suojata oman-sukuista.
Tuo on luonut luomakunnan,linnut puihin laulamahan,maat, ilmat iloitsemahan.
Tehnyt valtiaat väkevät,templit, linnat, taidetarhat,askaret aren ja pyhän.
Soinut kansan kanteleissa,työssä, toimessa inehmon,leikissä suvisen luonnon.
Lasten laulut, naisten naurut,kevätvirtojen vilinät,tuota kaikki kuuluttavat.
Sama kuoro kaikkialtayhtyy äänehen inehmon,vyöryy, paisuu pauanteena.
Kuolon kanssa kamppaella, tuo on aateluus elämän, ritar-lyönti luomakunnan."
yltä, alta, kaikkialta, Helkkyvät hopeiset kielet, toiset raikuu kultakielet, laulaa luonnon kaikkivalta: "Ei ole eloa eikä kuolemata ehdotonta. Kunkin on kuolema sikäli, mikäli hänellä mieli, kullakin on kuolottuutta, min verran vaatia osasi. Tehnet suuria tekoja, elät sä tekosi verran, nähnet kauniita unia, elät sä unesi verran, luonet laulun lentämähän, elät laulun lentimillä, väkipyörän vääntämähän, sen kera pyörit ja pysähdyt. Siittänet pojan pätöisen, elät kanssa heimon helmen, puun pyhäisen istuttanet, itse kaadut puusi kanssa, koonnet maata, mammonata, elät maassa, mammonassa, jättänet jälelle muiston, kera muistosi murenet."
1910.
Pikku Helka.
Kun sa naurat, nauraa sydämeni, kun sa itket, hyytyy hurmeheni, tunnen tuskaa, avutonta aivan, kun en arvaa aina syytä vaivan.
Vaan kun silmäs, miettivät ja hyvät,minuun katsoo niinkuin kaivot syvät,silloin kasvonsa pois kääntää taattos,itkee kuin jo näkis kuolinsaattos.
Tunnen katseen, kysymyksen tunnen.Kysyt: Mikä? Kuka? Mistä? Kunne?Kysyt, kysyt, eikä vastaa kukaan;vierit vihdoin muiden lasten mukaan.
Ah, tuo ilmees varhaisvanha, arka,siitä tunnen sinut, Helka parka!Olet tyttäreni, kuulut sukuun,surun heimoon, surman lasten lukuun;
Rotuun, joka rakkautta janoo,hirven silmin armahdusta anoo,kärsii, herkistyy, ei kauan kestä,kuolee sydämensä herkkyydestä.
1911.
Vanha Täti.
Hapses jo harmeni, vanha Täti,etkö jo levätä voisi?
— "Hoitelen lapsia siskovainaan,leponi hyödytön oisi."
Selkäsi köyrtyy, vanha Täti,aika on huolesi heittää.
— "Talutan siskoni lapsen lasta,sikskuin multa mun peittää."
Jalkasi horjuu, vanha Täti,katkeat kadulle kerran.
— "Silloin kun en ole tarpeen enää,nukahdan huomahan Herran."
1911.
Tähtitarha.
Kuljen, kuljen kummallista tietä tähtitarhan, sadan saanut surman suitse, haavehen ja harhan.
Täällä eivät piikit pistä,polta haavat okaan,täällä voi vain nousta, nousta,eikä mennä lokaan.
Tääll' on käydä turvallistatuollapuolen vihan,yläpuolla yön ja hallan,taivas-tietä ihan.
Päätä huimaa katsellessamaailmoita alla,hurmaa kahta kaunihimmintoiset korkealla.
Ensi kerran elämässä elän rinnan rauhaa, sopusoinnun suurta unta, laulun mieltä lauhaa.
1912.
Titanic.
"Lähemmä, Jumala, sua!"
"Lähemmä, Jumala, sua!"Uppoo linnamme uiva.Maailma hukkuu,katoo kaikki jo kuiva."Lähemmä, Jumala, sua!"Aukee allamme syvyys,laulumme lakkaa,päättyvi pahuus ja hyvyys.
"Lähemmä, Jumala, sua!"Nyt ei tuoll' ole ero,liet rikas, köyhä,tuhma tai maailmanmero."Lähemmä, Jumala, sua!"On joka usko nyt vapaa.Yksi on varma:huomen meitä ei tapaa.
"Lähemmä, Jumala, sua!"Vaivumme vitkaan ja varmaan,yllämme tähdet,vierellä jäävuori harmaa."Lähemmä, Jumala, sua!"Tyynet on taivahan pielet,tyyni on meri,tyynemmät meillä on mielet.
"Lähemmä, Jumala, sua!"Ei hätämerkkimme auta,ei sana sähkön,ei valo, ei tuli, rauta."Lähemmä, Jumala, sua!"Ei anovaisina armon,suorina seisten,patsaina paatisen tarmon.
"Lähemmä, Jumala, sua!"Soittaen sorrumme, veikot.Meilläi on vaimot,meilläi on lapsoset heikot."Lähemmä, Jumala, sua!"Yksin on kuoltava kunkin.Auta ei mua,jos näen suistuvan sunkin.
"Lähemmä, Jumala, sua!"Siteet sielujen kätkee,ihmiset eroo,rakkaus, ystävyys ratkee."Lähemmä, Jumala, sua!"Kulkeva kuu on ja päivä,meiltä ei koskaanhäipyvä kuoleman häivä.
"Lähemmä, Jumala, sua!"Seisomme polviin jo veessä.Kumppani, soita,soita kuoleman eessä!"Lähemmä, Jumala, sua!"Soi tuhat-ääninen kuoro.Jäävuori vastaa:huomenna toisten on vuoro.
"Lähemmä, Jumala, sua!"Tyhjyys yllä ja alla.Hyinen on meri,hohkaa maailman halla."Lähemmä, Jumala, sua!"Huulemme hyytyvät torviin,soitamme sentään,huudamme kohtalon korviin
"Lähemmä, Jumala, sua!"Tuo elon kaiken on tunnus,on joka teon,on joka tehtävän punnus."Lähemmä, Jumala, sua!"Vaipuu nyt Salliman vaa'at,lienemme hienot,lienemme halvat tai raa'at.
"Lähemmä, Jumala, sua!"Kuole ei kauneus, joskaantäyty ei kaipuu,pääty ei etsintä koskaan."Lähemmä, Jumala, sua!"Ihmisen kunnia soikoon,ihmisen voimavoittaa kuolonkin voikoon.
"Lähemmä, Jumala, sua!"Laineet jo päällemme pauhaa —"Lähemmä, Jumala, sua!"Soitamme ihmisen rauhaa —"Lähemmä, Jumala, sua!"Ihmisen kunnia olkoon —"Lähemmä, Jumala, sua!"Ihmisen ihanuus tulkoon —
1912.
Totuuden etsijä.
Lensi aattehet aroilla niinkuin raisut villiratsut — en niitä tavannut kiinni.
Keinuivat kuvien sarjat Intian ikilehoissa, virran vienon lainehilla — olivat uinuttaa minutkin.
Entäpä Egyptin maasta löytäisin salasanani?
Matkusti matematiikka mittoinensa, muotoinensa haudoilla entisen Egyptin — sit' oli kotona kyllin.
Synagoganko sylistä löydän vannan vastauksen, Galilean laaksoloista, ristin kultaisen kuvusta?
Jehova jyrisi siellä niinkuin pitkän pilven ääni, värisi veriset uhrit, vavahteli kaikki kansa alla Abramin Jumalan, Isakin ja Jakobinkin:
Itse vaati ihmis-uhrin isä poialta omalta, kuolon kurjan ristinpuussa vuoksi herjan ihmisheimon.
En ma löydä etsimääni.
Menen sieluni sisälle, oman rinnan onkaloihin, löydän luottehen lujimman, jolla torjun turmat kaikki.
1912.
Lapsen kirkko.
Kuulkaa, kuinka kirkon kellot kaikuu kautta maiden merten: pou pau, pou pau!
Kuunteli sitä hän läsnä kodin köyhän kynnykseltä, oman äitinsä sylistä, keskeltä sinisalojen. Salot raikui, vaarat vastas, kierteli pyhäinen kaiku, sai lapsi sanelemahan: "Äiti, milloin me menemme sinne, joss' on joulukirkko?"
Virkkoi äiti: "Toisti, toisti, kun sa vartut vaaksan verran."
Varttui lapsi vaaksan verran, vieri jo veräjän suulle, näki hän kirkkotien katoovan kaukaisehen hongikkohon, juoksi hän kohin kotia: "Olen nähnyt kirkon, kirkon!"
Kysyi äiti: "Minkä kirkon?"
"Näin minä ikkunat isoiset, harjat pilven-piirtäväiset, niitä patsahat piteli maasta asti taivahasen. Äiti, milloin me menemme sinne, joss' on joulukirkko?"
Hymyili hyväinen äiti:"Kun sa saat paremman koltun."
Sai poika paremman koltun, pääsi kerran kirkkohonkin, näki hän oikean tapulin, tapulissa kellot kaksi, tuli itkien kotihin, kaihomielin kartanolle: "Oma kirkkoni parempi oli huojuhongikossa. Nyt sekin on minulta mennyt."
Eikä kohdannut enempi, ei elossa, kuolemassa eikä kuoleman takana kaukometsä-kirkkoansa.
1912.
Painuva päivä.
— "Ah, painuva päivä, mi kiire on sulla?En jaksa, en jaksa ma jäljessä tulla,niin paljon, niin paljon ois tointa ja työtä,ma pelkään pitkää yötä."
— "Laps onneton, leiki, jos joudu et mukaan!Mun orheini kanssa ei kilpaile kukaan.Mut jos halu sulla on haaveesi luokse,sa kiireemmin, kiireemmin juokse!"
— "Ah, painuva päivä, jo voimani vaipuu.Kera orheisi rientävi henkeni kaipuu,mut tien kivet, kannot estävät jalkaa,mun ruumiini raueta alkaa."
— "Mies mieletön, heitä jo tuumasi turha!Sun henkesi kaipuu on henkesi murha.Miks ennemmin et sinä alkanut matkaa?Nyt liian on myöhäistä jatkaa."
— "Ah, painuva päivä, ma aamusta aloin,jo lapsena leimusin, nuorena paloin,mut tahtoni vielä ei tuhkaksi tulla,jos vielä on valkeutta sulla!"
— "Polo ihminen, kuulunet siis sukukuntaan,mi Luojalta lahjaksi saanut ei untaan,siis taistele, iske ruskossa illan!Jätän jälkeeni välkkyvän sillan."
— "Ah, painuva päivä, sua pyydän ja vaadin,siks varro kuin viimeisen lauluni laadin!Olen kohta jo valmis, en paljoa palvo,yks tuokio yössäkin valvo!"
Pois aurinko painui, lankesi ilta,jäi taivahan rannalle säihkyvä silta,mut kaukaa korven tummuvan yöstäsoi laulu ihmisen työstä.
1913
Syyslehtiä.
Syyslehdet pään päällä lentelee,suru kulkijan rinnassa kumahtelee.
— Ah, lentävä lehti, sun laillasko lienpian päässä ma lempeni, lauluni tien?
"Ole huoleti, vieras veljemme!Tuhat vuotta tai hetki, on yhtä se."
— Ah, lentävä lehti, sun laillasko jäinilonpuustani irti ja elämästäni?
"Pysy tyynenä! On elo unta vaan,ilo ainoa itkeä unelmataan."
— Ah, lentävä lehti, sun laillasko voinpäin haihtua haaveita nousevan koin?
"Tule viisaaksi, vieras veljemme!Koi koittavi, mutta ei murheelle."
Yli lentävät poloisen kulkijan pään,mi kaipaa kaunista elämätään.
1913.
Syyssäteitä.
Mikä valkeus äkkiä ympäri pääni?Mi lempeä äänikuin kieliltä kantelon hopeisen?Mun mieleni synkkyys haavehin haihtuu,suru kaihoksi vaihtuuja muistoksi päivien menneiden.
Ja valkeus kasvaa ja kasvaa yhä,ja kantelo pyhäsoi helisten täydellä voimallaan,veet veisaavat myötä ja kuuraiset puistot,ja mieleni muistotpian peittävät minulta taivaan ja maan.
Noin laulaa ne sätehet syksyisen mielen:"Sun soittosi kielenme tahdomme jällehen soinnuttaa:kun kului pois elos kaunehin kulta,et tuntehen tultasa saa, mutta härmää sa saat, hopeaa."
Ja vastaavat lempeät tyttäret taivaan:"Et taas elonvaivaansaa pois meiltä mennä, et tummua pois;vain valjeta saa polo, vaivattu pääsi,niin kohtalo sääsi,sen huolimme huntuun kuin onnea ois."
Jo tanssivat ilmassa taivaiset hunnut,jo saapuvat tunnutnuo elämän mennehen, arpeuneen.Suo kohtalo joskus kaunihin ehtoonmaan lapsien lehtoon,elon onnea anna ei uudelleen.
1913
Maininkeja.
Pitkinä, loivina maininkeinamieleni myrskyt päilyy,elämänseikkailun, haaveen halutvain kokemuksina säilyy.
Vanhenin vuosia kuukausissa.Mistä sen saatan tietää?Siitä, että jo suuttumattavoin loukkauksia sietää.
Siitä, että on mieleni murhemun suurempi tunteeni tulta,että jo kiellän itseltäni,mitä ennen en kieltänyt sulta.
Pitkät, kauniit aurinkopäivätsaattavat eessäni ollataikka kuolema, köyhyys ja kurjuus —kuolema tunkiolla.
Merkitse mulle ei enää, mi muille,ei mulle se merkkitapaus,ei rikkaus, ei rakkaus, ei arvo, ei valta,vain sieluni ijäinen vapaus.
1914.
Kukkialta.
(1914).
1.
Kylmä ilta.
Kesken kesää syksyn valju valta; hohkaa kalman henki kaikkialta, hallatuulen hammas luihin puree, metsä, järvi murheellisna suree, saaret seisoo liikkumattomassa ikävässä ikiharmajassa, puhuu kuolemaa jo puiden tohu, uhkaa kadotusta korven kohu, aalto lyijynraskas rantojaan huuhtoo ikuisilla huolillaan.
Viiltää veno kesken luonnon karun; vana kertoo orvon onnentarun, joka tuskin päästen päivänkukkaan kuihtui kylmyyteen ja joutui hukkaan, vaan ei sentään elämästä laannut, vaikk'on vuosia jo maassa maannut, kulkee kummitellen ihmismaita, muistaa aikojansa autuaita, joskus laikahtavi laulamaan kylmin rinnoin kevätriemujaan.
Saaret seisoo liikkumattomassa ikävässä ikiharmajassa, järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy, tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy; ah, ne päättyi elon juhlapäivät, autius, tyhjyys, tuijotus vain jäivät, pulmain päästely ja kummastelu, kunne joutunut on lapsen lelu, mietiskely, miksi inehmoin elonlangat niin on, eikä noin.
2.
Pilvinen päivä.
Jälkeen aamu-usmien järvi hopeoituu, päivätönnä päilyen koreaksi koituu.
Kuvastelee koivu, kuus,rannan viita viilee,kummallinen hiljaisuussyvyydessä piilee.
Sadekuurot kulkevatkaukaa siellä täällä,käy kuin aallon unelmatvirit vetten päällä.
Harras niinkuin ystäväntaivahan on tuntu,vaihtuva kuin elämänkaukometsän huntu.
Sataa munkin mieleheinhopeainen seule,kaartuu kautta aatosteinsamettinen neule.
Niinpä hunnun alle jään, sillä peitän pääni, uskon yhteen ystävään, yhteen elämääni.
3.
Kuudan-yö.
— Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet?"Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet."
— Mitä tiedätte taivaalla yön sinipilvet?"Me peitämme taistosi kalvat ja kilvet."
— Mitä kerrotte pilvistä kuun kultajuovat?"Ett' immet jo Salliman anteheks suovat."
— Mitä virkat sa viitojen, lehtojen tuoksu?"Jo että sun päättyvi päiväsi juoksu."
— Ja Kukkian kuusten ja koivujen humu?"Sun että jo häipyvi silmies sumu."
"Taas saat elon nähdä kuin kehdossa kerran,näin tuntea itsesi, tuntea Herran."
4.
Aamun sarastaessa.
Ja jos vähän mulla vain aikaa on, mun mieleni kaari on mittaamaton, taas riennän ma riemuun ja huoleen; ovat kauniita Kukkian päivät ja yöt, mut kauniimmat vaativat ihmisten työt mua myrskyn ja maailman puoleen.
Levon lempeän lapset ei muistele mua, mut kuitenkin, Kukkia, siunaan ma sua, jos tartunkin sauvaan ja viittaan; menen matkaani hattua heilauttain! kun säilyi mun sieluni vapaus vain, vähät muusta ma maan päällä piittaan.
Voin kuiskata sentään: jo orjasi olin, kun, Kukkia, saartesi kumpuja polin, elinkautinen valtasi vanki. Mut aamu kun koitti, se armahti lastaan, sain voiman ma taistella rauhaani vastaan, näin voittaen vaikeimmanki.
Oli tenhoa ilmassa, tiesin ma sen, mut ett' ero oisi niin tuskallinen, ei arvata saattanut kukaan; ma pelkään, sun öin sekä päivin ma nään, mut ennen kuin loihtusi lankahan jään, vien kultaiset muistoni mukaan.
Kuvia Rautalammelta.
(1915).
1.
Iltatunnelma.
Taa korpien päivä painuu, vesi kultana kimmeltää, mut kultaisempina kaislat ja salmet ja saaren pää.
Ah, rinta rauhaton, jospalevon täältä se löytää vois,ja muistoistaan jos pääsiseik' ollut toivoja ois!
Tuon auringon kullan kenpä vois kätkeä sydämeen ja itselleen olla outo kuin kaislat ja väike veen!
2.
Yliskamarissa.
Hiljaa, hiljaa, sydänparka! Vaikk'en liene liian arka, säikyn Suomen suviyötä, siin' on tenho, taika myötä; pelkään puita kukkivia, valkamia valoisia, punapurtta rannan alla, kauneutta kaikkialla.
Hiljaa! Enin säikyn noita posken nuoren purppuroita, impeyttä silmän syvän, hempeyttä huulen hyvän, tuota kaulan kaareutta, poven kummun kukkeutta, pelkään pettymystä uutta, ihmislemmen ihanuutta.
Venematka.
Tähdet yllä ja tähdet alla, veen yli valju kuudan; vierii äänetön pursi yössä, purressa miesi muudan.
Metsät kaikki jo kellastuivat,talvi jo tulla taitaa,jättää ystävät yksiksensä,aatoksiinsa aitaa.
Ihmiset hankihin hautautuvat,miettivät talvitöitään,tutkivat elonsa tarkoitusta,synkkiä sydän-öitään.
Tuumivat, seulovat selviöitä,jäljelle jää vain hyvyys,ylle yöllinen taivaankansi,alle tähtinen syvyys.
Häipyvät taakse jo talojen lamput iltahan äärettömään; purskahtaa mies purressansa itkuhun äänettömään.
Eräs Kajaani-muisto.
Syystunnelma.
Paistaa kuuhut päältä Pöllyvaaran, kohu Ämmän, Koivukosken soi, valkeana takaa virranhaaran terhen kylmä tienoon auteroi, syksyn henkäys on maassa, puissa, metsä harva huokaa verkalleen, nurmi nukkuu talven haaveiluissa, talot häipyy yöhön yksikseen.
Nousee rintaan niinkuin kaiho kumma jotain kallista on mennyt pois! Elämäkö? Ei, on tuoni tumma… tää on harmajaa kuin hallaa ois. Haihtunut lie elon aika parhain, toivot, taistot, tuskat päättyneet; miesnä seison, mistä lähdin varhain, eessäin öisen synnyinseudun veet.
Lehti keltainenko lensi? Tuolla mua tahtovatko tervehtää tienoot, joissa onnen päivänpuolla elin rikkahinta elämää, missä lauloin elon ensi laulut, töitten suurten unta nähdä voin, hehkuin niinkuin hehkui luonnon taulut alla heinäkuisten aurinkoin.
Nytkö muistelo vain mulla eessä,muistot siitä, mit' on takanain?Kiilto kylmä myöskin kyyneleessä?…Sammuneet on riehut rinnastain.Katson elämään kuin ruumislautaan:tähän asti, tästä eespäin ei!Tänne jään, ma tänne hankiin hautaankaiken, minkä mielen murhe vei.
Siispä astua ma aion täällä, siks'kuin kumpu kaartuu kodoksein, katson kuuta Pöllyvaaran päällä, vierittelen virttä sydämein, muutun muuksi, olen mies jo toinen kuin mun tunsi veikot, tuttavat, armaskin tuo ainut… Ah, ma voinen uudistua niinkuin unelmat!
Ei, en mitään voi! Mun täytyy tänne jäädä sellaisna kuin saavuinkin, tuonen-tyynnä joka hermo, jänne, palaneena päin ja sydämin… Värisyttää! Täältä pois! Mun täytyy päästä maille päivän, laulun, työni Täällä järki hämyyn himmentäytyy, täällä alkaa taika Turjan yön.
1915.
Elämän koreus.
Kiinni riipun elämässä kaikin vaistoin, kaikin taistoin, vaikka kaikki tuskat tunsin, vaikka kaikki maljat maistoin.
Tartun elon sorjan tukkaan,pidän kiinni enkä päästä,sääli muita en, en itsemyöskään itseäin mä säästä.
Kiitän joka tuokiosta,kiitän Sallimusta syvää,minkä elää vielä salli,minkä antoi pahaa, hyvää.
Teen sen itsetietoisesti:rikon taikka kärsin, — kestän,noin ma pelon peikot torjun,noin ma kuolon kauhut estän.
Tiedän, että sorrun, sentään —taikka kenties juuri siksi —elän suurta sunnuntaita,tunnen kaikki kaunihiksi.
Kenties juuri siksi mulletaivaan tuliruskot palaa,etten eespäin enää toivo,etten taapäin enää halaa.
Tässä seison enkä taidamuuta: tällaiseksi loi munaika, ijäisyys ja luontosuuri, joka elää soi mun.
Pyydä anteheks en mitään,mitään en ma anteeks anna,olen niinkuin luonto itse,joka lausuu: kärsi, kanna!
Harmetkohot hapset, menköönselkä poikki taakan alla,sentään elämää ma laulan,kiitän miellä kirkkahalla.
Hyvät herrat, kauniit naiset,kyynelin ma täältä lähden,itken niinkuin syksyiltäpeittyessä pohjantähden.
Rakastan ma raivoon saakkatähteäni omaa tätä,elon joka ilmausta,Maata sydän-sykkivätä.
Rakastajan lailla eroonkerran elämästä tästä:ikihyvästit kun heitän,vielä nautin elämästä.
Pyhä, suuri Tuntematon,turhaan mulle huntus nostat,tiedän, että kuolen silloin,koska näkös mulle kostat.
Siksi painan silmät kiinni,umpiluomin uskon sinuun,rinnoillesi pääni painan,tunnen, että uskot minuun.
Ah, te kuolevaiset! Kuulkaa,nähkää onnellista kahta,jotka punapursin soutaa,joutaa pitkin Lemmenlahta!
Kukat tuoksuu tuhtopuulla,tähkät täyteläiset häilyy,riemut rypäleinä tiukkuu,päivä alla, päällä päilyy.
Miks en laulais, laikahtaisi,koska sopii sorja raikusiihen, mist' on miesten retki,missä naisten naurun kaiku?
Rakas, pyhä, suuri Luonto,sulle soitan, sormet liitän,lumosit mun läsnä kerran,siitä miesnä nyt sun kiitän.
Sulle uskoton en olla taida enkä tahdo, — helmaas suutelen ja kuolen, vaivun valheesees ja kuvitelmaas.
24/1 1915.
Syyskylväjä.
"Syys tullut on. Miks yhä kylvät, mies?Pian peltosi kattaa jo talven ies."
— "Kylvän ma keväitä uusia varten,antaudun armoille kohtalotarten." —
"Olet vanha jo, mennyt on kevääsi oma.Sun eikö jo maassa maata ois soma?"
— "Kannan ma kuormani riemun ja huolen,siementä kylvän, sikskuni kuolen." —
"Näin uskoen uutehen keväimeesisa uskotko myös ylösnousemukseesi?"
— "Tiedä en. Teen vain tehtävääni.Soi läpi sieluni ijäinen ääni." —
"Mitä sulle siis virkkavi ääni tuo?Se kauhua kuolon vai lohtua luo?"
— "Virkkaa: on valhetta vain moni verho.Totuus on kotelo, toukka ja perho!" —
1915.
Uudenvuoden mietteitä 1916.
Upposi onni aikoinaan synkkihin sydänvesiin vaiko astuikin alle maan, ei ole tullut esiin; upposi unelmat, laulutkin sydänsuruun syvään, jäi vain aatos ijäisin, usko ihmishyvään.
Voi en onnea toivottaa, toivotan siis vain rauhaa, vuotta suurta ja valoisaa, uskoa uutta, lauhaa, rauhaa muille ja itsellein, rauhaa maailmalle, ettei kylpien kyynelein, mentäis mullan alle.
Vaiko haudassa vasta tuo valkea vuosi koittaa, vuosi uus, joka rauhan suo, rakkaudella voittaa, vuosi kansojen, ihmisten, ihmis-ijäisyyden, tahto taivahan, tähtien, ääni äärettömyyden?
Ei! Sen täytyy jo täyttyä täällä maailmassa, toivotun todeksi näyttyä kuin sen näimme lassa. Lapsenko uskohon uudestaan? Lien jo tullut itse, koska aivoilla tunnen vaan, aattelen sydämitse.
Tähti.
Yksi etsi viisautta, toinen etsi rauhaa, kolmannenpa sydämessä veren kosket pauhaa, nuorin on hän tietäjistä, pyhyyteensä pyrkivistä.
Virkkaa vanhin viisas yössä "Vaikka vuodet painaa, onpa rinnanriemu, että viel' en ollut vainaa, koska Herra salli hetken, määräs tämän tähtiretken.
Tiedän, etten kotimaahan koskaan enää palaa, että täyttyy täällä kaikki, mitä mieli halaa, minkä vuoksi olin, elin, mitä mietin, tutkistelin.
Totuutta on monta mulla, enempiin ne jakoo, ajatukset aivojani niinkuin aurat vakoo, yhtä vain en tietä keksi: tulla yksinkertaiseksi."
Huokaa toinen tietäjistä:"Tunnen, että palaan,vaan en tiedä: minne? mistä?Toki tuonne halaan,minne painui päivä ehtoontaivaanrannan palmulehtoon.
Poltto povessain on täällä, eikä ennen raukee kuin mun kerran pääni päällä kuolon kukka aukee, mielen murhe, tuska tunnon murtaa multa miehen kunnon.
Tiedän, etten maailmassa enää muuksi muutu, miesnä oon, mik' olin lassa, elämään en suutu, tahtoisin vain nähdä kerran rakkauden ja rauhan Herran."
Jatkaa kolmas jaksajista: "Koska teitä kuulen, heräjän kuin horroksista, päättyneen jo luulen, tämän pitkän tähtiretken, tulleen elon juhlahetken.
Autuaammat ootte mua: teitä vaivaa Henki, mua, maahan vangittua, valta ainehenki, kauneus ja kaiken kaiho, mitä kukkii luonnon laiho.
Sielustain en vielä riistä siemeniä vaiston, vaikka tiedän, että niistä varttuu vilja taiston, nuo kun voitan voimat elon, kukistan myös kuolon pelon."
Pysähtyi jo tähti pyhä, tietäjille näytti, mitä kukin etsi yhä, mikä mielen täytti, kaikui heille kaikkialta sopusoinnun suuren valta.
Heilimöivät henki, aine heille kerran yhteen, lauloi rinnan riemulaine siemenestä lyhteen, joka kelpas jumalille, mutta kasvoi ihmisille.
1916.
Kulkuset.
Muistan, kuinka lasna muinen taivon tähtiä tähysin, elon etsin arvoitusta tuoltapuolelta elämän.
Mitä löysin? Miettehiä raskasmielisen sydämen, autiutta ilman aavan, illan tummuvan tuloa, varjoja piteneviä, päiviä lyheneviä, kaiken kaunihin menoa, jähmetystä jään ikuisen.
En totuutta nimeksikänä, viisautta vähemmän vielä.
Kuuntelen nyt kulkusia, tiukuja elon iloisen, soipien, sorea-äänten, kyläteillä kiitävien.
Mitä löydän? Vaikka onkin lumi valkea kujilla, mennytkin minun kesäni, löydän kukkivan elämän, luonnon laajan, Luojan suuren, kuulen kaikkeuden sävelet, tunnen riemut ihmisrinnan, tuhat tuskaakin totista.
Päivä päivältä enemmän arvailen elämän arvat.
Enkä syrjässä alati istu, kuule ikkunasta, valjastan runonkin varsan, istun itse korjahani, annan tiukujen helistä, joulukulkusten kulista, käyn kera ilohon, ajan taloihin Tapanin kanssa.
1916.
Tuli ja rauta
Joulu Belgiassa.
He asuivat kaikessa rauhassaan, he raatoivat, tekivät työtä, tulet hehkuvat heidän tehtaistaan ylt'ympäri valkaisi yötä; he padoin sulkivat valtameren. Ken sulkee, ken sulkee nyt syyttömän veren, jota pellot poljetut huppeloi, mi huutaa, min huuto taivohon soi? Laps siellä nyt itkee taattoaan, emo miestänsä miekkavyötä.
Tääll' lepäävät arki-askaret, maa nauttivi joulurauhaa, kyläteillä kaikuvat kulkuset vain lapsuus-iloa lauhaa; siellä soi sota täydellä voimallansa, koko kansa on häädetty kodeistansa, ei rauhan, vaan kuolon enkeli yli talvisten tannerten kulkevi; siell' lepää myös arki-askaret, mut tykkien jylinä pauhaa.
Meille oikeutta, totuutta opetetaan ja ijäistä ihmisyyttä, miten miekkojen asia päällä maan on suojata syyttömyyttä; siellä itse on oikeus kattoa vailla, monet hoippuvat haudoilla haamujen lailla yli kumpujen käy kuin huokaus: ei koita kansojen vapautus! Siellä miekan oikeutta opetetaan, miten kansa kuolevi syyttä.
Ah, tähdet kaunihit, kirkkahat vilun pohjolan viitojen yllä, te Karman korkeat taivahat, sen näätte ja kuulette kyllä, väkivalta nyt riehuu, on ihmiset hullut, tää tähti, tää tahti on hulluksi tullut, te sinne kauneimmin kaartukaa, missä raunioina on rakkain maa; tänä yönä on tähdet kirkkaimmat polon Belgian kenttien yllä.
1914.
Europa 1915.
Sata vuotta sitten: Napoleon ja Metternich, Pyhä liitto, ei unhotu Waterloo, Wellington, ei Moskovan surmaniitto, ne painuivat maahan ja hurmeeseen, ne nousevat aikojen takaa kuin muistelot murheiden, vapauden, kuin kansojen vartio vakaa.
Ne sortui, ne soturit urheat, se kaatui, se vanha kaarti, mut raukesi pilvetkin raskahat, jotka Europan taivaan saarti, jos hukkuikin hankihin Grande armée, jos Vive l'Empereur ei soinut, jäi kansoille usko vapauteen, jota murtaa ei vuossata voinut.
Taas surmaa pauhaavat tykkien suut, rajat maiden ja kansojen siirtyy, nyt Kitchner, Shilinski, Joffre ja muut nimet Klion kirjahan piirtyy, taas kärsivät, kuolevat miljoonat, taas vaarass' on kansojen vapaus. Mitä eessä on? Vaiensi profeetat tää aikojen ankarin tapaus.
Koko Europa vaieten vartoo niin, vain miekoilla on puhevuoro, soi Ranskan virroilta Weikseliin nyt vuossadan jättikuoro, maat järkkyvät alla armeijain, sota soi meren yllä ja alla, ja päällä kirkkojen korkeain käy taistelo taivahalla.
Mut kansain on vapaus loukkaamaton! Miten vaihtuukin tappio, voitto, ijät kaiket taivahan kaarista on tuo kaikuva syyttävä soitto: Itävalta hyökkäsi Serbiaan, meni Saksa Belgian sotaan, on häpeä iskeä heikompaan, ken kaatuukin miekan otaan.
Valkeat hanget.
Valkeat hanget mustan maan, toitteko rauhan maailmaan?
— "Emme, me peitimme vain veret, rauniot, ruhjotut ruumiit, asunnot autiot."
Valkeat hanget mustan maan, teidät ken tänne kutsuikaan?
— "Tulimme tuulien, tähtien teiltä,tuomahan valkeita viestejä heiltä."
Kuinka kuuluviviestinne?
— "Näe ja katso ja kuuntele!"
Ymmärrä teidän en kieltänne mykkää vaikka se tuhanten tuskia sykkää.
— "Tulimme tuomahan unhoitusta,kaivannee sitä maailma musta."
Liian on viestinnevarhainen!
— "Varromme, siks kuin on hetki sen."
Taidatte saadavartoa kauan,aika on myrskyn,aika on rauan.
"Myrskyn ja rauan on tehtävä ratkaista,elon ijäisen kulkua katkaista."
Voi suvi tullaja talvi uus —
"Palaamme jälleen kuin ikuisuus."
1915.
Surma hiihti suota myöten…
(1915).
1.
Kimmelsi kiteet.
Kimmelsi kiteet, miekkoina iskivät mielipiteet, välkkyi aattehen ankara teräs, nukkuva nousi, hengetön heräs, kasvoivat kansat jo oikeutta kohti, kullakin Vapaus tähtenä hohti.
Niin silloin tulikin Surma.
Välkähti rauta, aukesi myös monen aattehen hauta, haihtuivat ilmahan tuulien tuvat, lempeät haaveet, kaunihit kuvat; taas oli taivas kirkas ja seijas, kuoleman henki vain kummuilla leijas
Kimmelsi kiteet.
2.
Ratsumies.
— Minne riennät, ratsumies?"Kuolemahan kukaties."
— Sinnekö niin kiire sulla?"Tahdon eellä muiden tulla."
— Tuonelaanko tummaiseen?"Vievät voitonseppeleen!"
— Tuonko riennät riemun tähden?"Seppelpäänä täältä lähden."
— Vaan jos kaadut etkä voita?"Tahtoani kunnioita!"
— Tahtoasi tuhkaks tulla?"Ei lie vaalin valta mulla."
— Jos ei sulla, kellä sitten?"Tutki juoksut jumalitten!"
— Tutkin poves pohjaan asti."Sinne Luoja tiensä rasti."
— Rakkaus on Luojan rata."Oppinut en parempata."
3.
Äiti ja lapsi.
Tuli tuvan ovelle Surma.
Äkkäs äidin lapsinensa istumassa ikkunassa, viittas, nosti viikatteensa: "Lempeä lepo Manalan."
Liikahda ei äiti, lapsi.
Tutki Tuoni tarkempahan: kuolleet kumpikin olivat!
Tuumi tuota hetken, kaksi, jop' on muistui mielellensä hiihtäjätoveri toinen, Tauti, käyjä talviteiden.
Paukahteli kiuas kylmä:"Nää ei Taudin tappamia."
Tutki Tuoni tarkempahan:"Niinpä Nälkä ne näversi."
Hanki haastoi ikkunalta:"Viel' oli kapea kakku."
Tutki Tuoni tarkempahan: näki reijän pienenpienen puhki äityen povesta, halki lapsen hartioista.
Jop' on tunsi tuttavansa, irvisti ikeniänsä:
"Sota, sorja veikkoseni, aina eelleni ehätät, kuljet tuulen teitä myöten, riennät sa ratoja myrskyn, isket inhat, isket vanhat, poiatkin emon povelta."
Läksi tuosta läylimielin saloa samoamahan, kentän poikki potkimahan, eilisen kahakan kentän.
4.
Pääkallot.
Jo hanki haihtuu, lähtee jää, pääkallot suosta irvistää, ne kysyy toinen toisiltaan: — "Mink' olet mies sa vieraan maan?"
Ei tunne toinen toistansa,mut kaikki korjas kuolema,nyt kaikk' on samankaltaiset:— "Sua tunne en, mua tunne et."
— "Ma sodin vuoksi synnyinmaan.— "Ma pyrin sankarkunniaan."— "Ma eestä ihmisyyden löin."— "Ma sotamiehen leipää söin."
Suo sulaa, hanget haipuvat,pääkallot mutaan vaipuvat,vain poreet sieltä täältä käy,ei kohta heitä ketään näy.
5.
Nykyaikainen Ikarus.
Sain ma siivet aurinkoon, itse ilman herra oon, ukkoselta vaajat vienen, jumalaksi luotu lienen.
Minkä tahdon, sen ma voin:päiden päällä salamoin,isken maihin ihmisien,katot särjen kaupunkien.
Suitsen surmaa helmastain,tapan, ketä tahdon vain,aseellista, aseetonta —niitä jo ma niitin monta.
Vuosisatain unelman,toivon pitkän toteutan,niinkuin lintu lennän, liidän,kimppuun ihmiskunnan kiidän.
Kunniaani laulakaa kaikki kansat, kaikki maa, kiitostani veisatkaatte, silloin tekin siivet saatte!
Eri tilaisuuksiin
Kotikansalleni.
Niin, sinne mun mieleni palaa, pois rannoille rakkahan Pohjanmaan, niin, siellä mun aatteeni kulkee, kuink' kaukana itse ma kuljenkaan; siell' äärillä virtojen vaahtoavain talot vilkkuvi koivujen takaa, siellä hehkun sain minä heimoltain, ja siellä mun maammoni makaa.
Niin jylhät siellä on korvet ja kodit on köyhät ja matalat vaan, mut kodeiss' on lämpimät liedet ja Jumalan pelkoa julistetaan; siellä muistoja aikojen menneiden isät harmajat haastavi illoin, ja poikasten veret poskillen niitä kuullessa kohoo silloin.
Isät harmajat muistoja haastaa, mut pohjolan valta on vastaisuus, ja isien intoa kuullen näin vaieten vannovi polvi uus: "Se maa, joka huovien hurmeet joi, kun Suomessa aik' oli ankee, joka johtajat toi, sotatorvi kun soi, pian meille, meille se lankee.
Pian meitä se taistohon kutsuu. Isänperinnöt vaatii, ne velvoittaa, ja sen ei velk' ole pienin, kelle kerran on kuuluva Pohjanmaa. Mut äärestä äärehen kyntäen sen me pelloksi, puistoksi luomme, joka torpallen, tiet tietojen, joka rintahan riemun tuomme."
Näin vaieten vannovat nuoret. Mut illalla honkia Pohjanmaan kun kuuntelet vaarojen alla, ne kuiskivat hiljaa ja vakaisaan: "Niin oikein, nuoret, kun vanhojen tavan tuon te muistatte vainen, koko Suomea ken kynti parhaiten, oli parhain se pohjalainen."
1897.
Henrik Ibsen
20/3 1828 — 20/3 1898.
Aina kun häntä ma aattelen, niin aattelen suurta vuorta, min huippu on lunta ja jäätä vaan, mut juuri nurmea nuorta.
Ja vuori hän onkin, hän sankari onja niitä on Norjassa monta —mut yhtään ei niin ylpeää,niin vankkaa, vaappumatonta.
Hän seisovi niinkuin Dovrefjeldja katsovi kääpiö-aikaa,ja kansa kertovi kammoksuin,että vuoressa siinä on taikaa.
Se tunturi heimoa hiisien on,on jättien juurta ja helmaa,se kutsuvi Alppeja kummikseenja serkukseen Sulitelmaa.
Ei aina se vanha Dovrefjeldole ollut jäätä ja lunta.Sen sydän on ollut nuori ja hellä,on sykkinyt suurta unta.
Se tahtonut nousta on taivaaseen,mut pilvihin tuskin pääsi,kun Luoja jo rohkean rankaisija lämpimän lumeksi sääsi.
Nyt lumessa seisovi Dovren ukko,on seisonut vuosia monta,niin pitkää, kylmää ja kaameaa,niin yöllistä, ilotonta.
Älä astu veikaten vuoren luo,kun aika on ankara tällä,se puhuvi vaan lumivyöryilläja ukkosen jylinällä.
Mut välistä, laaksossa lauletaan,kun ilta himmeä lankee,niin tuolla vanhassa vuoressakäy kuiske niin kumma ja ankee.
Ja on kuin lapset ne laulaisi,suvituulet tuutisi viljaa,ja on kuin liikkuisi Dovrefjeld —taas sitten kaikki on hiljaa.
Ja kansa se laulavi lauluaan ja laulu on laakson kukka. Mut lumessa seisovi Dovrefjeld ja lumessa Dovren on tukka.
Tiedon tultua Z. Topeliuksen kuolemasta.
Läksi lintu kotivaaran alta, koivu kaatui lahden rantamalta, jonka alla torpan lapset leikki, jota kuuli Maija, Liisa, Heikki.
Lintu lauloi kaukomaailmasta,koivu kuiski kultataivahasta,töllit avartui ja kuvat kulki,sydän nuori kaikki sisääns' sulki.
Ken nyt laulaa töllin lapsosille,ken nyt kuiskii salon kuuleville?Vaan jos koivu kaatui, lintu lähti,elää koivun päällä koiton tähti.
Elää ehtootähti armahainen, tähti ihmisyyden ihanainen, tähti ihanteiden, innostuksen — elää tahti Zachris Topeliuksen.
1898.
Hymni Z. Topeliuksen haudalla.
Nukkuos alla kukkaisen kunnahan, nukkuos niinkuin helmassa äidin armaan. Helppo on maata päivätyön tehneen; rauha on palkka raatajan parhain.
Kuolema kulkee, kaatuvi kukka, puu. Kansansa helmaan kaatuvi kansan urho. Nukkuos jälkeen päivätyön pitkän, nukkuos, lämmin on helma Suomen.
1898.
Pellervon laulu.
Maa on mainio meill', elo elpynyt ympäri maata,tehtahat jyskyen käy, pieneksi pirstou puu.Korskuvi rautaiset orhit ja kaupungit uljahat kasvaa.Kuulkatte kuitenkin oi, Maa-emo haastavi näin:"Aatran, aatran on valta ja pellossa Suomen on ponsi!Maita ken kyntämähän? Kauan jo kaivattu on."
Terve, tervepä siis, sinä Pellervo, peltojen poika,ken tuhatvoimilla käyt turvetta kääntämähän.Kylväös siementä maahan ja siementä kansani mieleen:Pois raja-riitaisuus! Hengen on vainto yks.Toimi kuin mielevä mies, käy kauppaa yhteisin voimin.Auta itseäs, niin Herrakin auttajas on.
1899.
Nuorten kiitos Ida Aalbergille.
On monta kansan neuvojaa ja monta maassa Jumalaa ne julistaa. Mut yks on neuvo nuorilla, kun aik' on ahdas matala: Se laajenna! Ja yksi vaan on urhon työ, kun häntä uhkaa peikot yön: Ne maahan lyö!
On monta rinnan riemua ja monta mielen murhetta ja pettymystä pelkkää. Mut yks on juhla nuorten, oi, kun sotalaulut maassa soi, kun pitkin linjaa salamoi ja hengen miekat helkkää.
Ja moni suihki säilä jous, ja monta miekkaa maassa nous ja monta urhon rintaa. Mut yksi nousi nainen vaan, mi säilän tempas huotrastaan, min maine kulki kautta maan ja piirsi merten pintaa.
Yks vaan on neuvo nuorilla, kun aik' on ahdas, matala: Se laajenna! Ja yks on Ida Aalberg vaan, mi monta rintaa laajentaa ja suureks saa. Ja siksi suusta monien nyt kuule kiitos yhteinen, tää toivo sataintuhanten: Hän kauan eläköön!
1899.
Kun saapuu Herra Zebaoth
Kun saapuu Herra Zebaoth,maan kruunut, vallat vaviskoot,Hän oikeuden Herra onja kantaa kalpaa tuomion.
On maassa paljon murhetta.O, kuule kansas huutoa!Sun sanahas me luotamme,ei koskaan, koskaan järky se.
Äl' itke, kansa onneton!Sun rukoukses kuultu on.Jo Herran miekka välkähtääja päättyy tuskan päivät nää.
1899.
Hymni.
Nouskaa aatteet murheiden alta Luojan luokse niinkuin nousee usmat yöni Kummut, maat kaikki itkee, huokaa niinipuu, maamies käy surren pitkin pellonpiennartaan. Anna, Herra, armosi paistaa! Taivahalla kaaret kauniit kimmeltää.
Eero Erkko.
Kävi myrsky, kun lippusi tankohon tartuit, nous taistelon lainehet korkealle, mut et sinä sortunut aaltojen alle, vaan kuohuissa seisoit ja kasvoit ja kartuit.
Tuli tyyni, — ja moni, jot'ei murtanut myrsky,nyt sortui tyynessä, veltossa veessä,mut ain oli Erkko joukkonsa eessä,oli aurinko mailla tai hyökäsi hyrsky.
Näin seisoi hän kohta jo kymmenen vuotta.Nyt kaatunut on hän. Ken hänet kaasi?Sa ääneti seisot. On vastaus suotta.Sun puolestas vastaa kansas ja maasi.
1900.
Proloogi
Tampereen teatterin avajaisiin 8 p. syysk. 1904.
Aatra, käyvä kynnökselle, lippu, luotu liehumaan, pyhä viiri, pystytetty sydämehen Hämeenmaan, lyylilehto laulun laajan, sanan soipa pyhäkkö, taimi taiteen suomalaisen, Suomen nuorin näyttämö!
Näin ma tähden lentäväksi, lensi suoraan sydämeen,käen kuulin kukkuvaksi yli syksyn synkän veen,tunsin posken tulta saavan, poven käyvän kukkasiin, —tiesin tuosta: taitehelle, jumaloille juhlittiin.
Suur' on taiteen valtakunta, mahtuu sinne maailmat,mahtuu nuoret, mahtuu vanhat, mahtuu köyhät, rikkahat,mahtuu kaikki onnen osat, riemu, murhe, kevät, syys,yksi vaan ei sinne sovi: sydän ahdas, itsekkyys.
Tasa-arvoisuus on täällä! Jumaluutta palvellaan.Aatos pienin, salaisinkin tuodaan julki, tuomitaan,tutkitahan töiden synnyt, syytkin: voiton seppelensaa, ken ollut elämässä enimmän on ihminen.
Onpa vakaa taiteen valta, on sen säädöt ankarat:ihmiskunnan parhaat henget tuomareina istuvat,auki sydänten on laki, vakavanha, aina uus,toinen todistaja aika, toinen — iankaikkisuus.
Eessä taiteen jumaloiden niinpä nöyrry, ihminenAstu taiteen taikapiiriin niinkuin Herran huoneesen!Näyttämö on pyhä paikka, kieli sen on kalleus,sana, kansan omatunto, ajan hengen heijastus.
Kaitse, kaitse kalleuttas, Suomen nuorin näyttämö!Laiminlöisit laulun kielen, vihastuisi Väinämö.Vaali isän, äidin kieltä, että orpo suojan sais,ettei itkis ihanainen, ettei kaunis karkkoais.
Taitehessa kansa laatii ihanteensa ikilait,taitehessa kansa puhuu, kun on ihmiskielet vait,taitehessa kansa tuntee kauneimpansa päällä maan,taitehessa kansa elää, kukkii vielä kuoltuaan.
Salome.
Aino Acktelle omistettu.
Salome, sa hurmasit meidät sotakirkkailla soinnuillas, Salome, sa surmasit meidät punahuulillas, hunnuillas; kun kauneus, luonto ja taide noin yhtyvät liittohon, profeetat on vaarassa silloin, moni valtias voimaton.
Joka liikkeesi jousena taipui, joka äänesi tiukuna soi, joka askelees oli laulu, joka elkesi kuvia loi. Kävi katsomon halki kuin henkäys lie unta tää armasta vaan, hän Suomesta Europan loihti, vei Suomen hän Europaan!
1910.
Savonlinnan laulu.
Juhlaruno laulu- ja soittojuhliin 4—6.7.1913.
Oli kerran — ah, mene mielestäin se milloinkaan ei ehtoo — näyn näin minä näillä silmilläin, kun katselin rannan lehtoon.
Tuli rantahan morsian seppelpää —oli salmi ja salmessa saari —suvi-illan ilmahan istahti tääkuin korkean taivaan kaari.
Hän lauloi laulun kummallisen —mene milloinkaan ei ehtoo —Hän lauloi: "Vei vesi kaunehen,sitä kaivaten kuljin ma lehtoon.
Sitä säilytin kerran ma sydämelläin —oli saari ja saaressa linna —minä elämän onnesta orvoksi jäin,en löydä ma riemua rinnan.
Minä luulen, se oli minun vapauteinsuru milloinkaan ei suistu —mull' ei ole aamua, iltaa ei,jona ei se mielehen muistu.
Näät kun olin nuori ja onnellinen —mene milloinkaan ei ehtoo —oli vapaus solkeni sorjin, senminä hukkasin rannan lehtoon.