Aurinkolaulu.
Näin lauloin ma kuolleelle äidillein ja äiti mun ymmärsi heti. Hän painoi suukkosen otsallein ja sylihinsä mun veti: "Ken uskovi toteen, ken unelmaan, viis siitä, kun täysin sa uskot vaan, sun uskos' se suurin on totuutes' — usko, poikani, unehes'!"
Miten mielelläin, niin mielelläin hänen luoksensa jäänyt oisin luo Tuonen virtojen viileäin, mut kohtalot päätti toisin. Vielä kerran viimeisen viittasi hän kuin hän vain viitata tiesi; taas seisoin ma rannalla elämän, mut nyt olin toinen miesi.
Nyt tulkaa, te murheet ja vastukset niin saatte te kokea muuta! Nyt raudasta mulla on jänteret, nyt luuni on yhtä luuta. Kas, Apolloa, joka hymyilee, sitä voita ei Olympo jumalineen, ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon; hymyn voima on voittamaton.
Meri pauhaa ja ukkonen jylisee — Apollo saapuu ja hymyy. Ja katso! Ukkonen vaikenee, tuul' laantuu, lainehet lymyy. Hän hymyllä maailman hallitsee, hän laululla valtansa vallitsee, ja laulunsa korkea, lempeä on; lemmen voima on voittamaton.
Kun aavehet mieltäni ahdistaa, niin lemmi! ja aavehet haihtuu. Kun murheet sun sielusi mustaks' saa, niin lemmi! ja iloks' ne vaihtuu. Ja jos sua häpäisee vihamies, niin lemmellä katko sen kannan ies, ja katso, hän kasvonsa kääntää pois kuin itse hän hävennyt ois'.
Kuka taitavi lempeä vastustaa? Ketä voita ei lemmen kieli? Sitä kuulee taivas ja kuulee maa ja ilma ja ihmismieli. Kas, povet se aukovi paatuneet, se rungot nostavi maatuneet, taas kutovi lehtihin, kukkasiin ja uusihin unelmiin.
Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvää rinnassa jokaisen, vaikk' aina ei esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä: miss' ihmiset tuntevat tuntehin, liki liikkuvi Jumalakin.
Oi, antaos, Herra, sa auringon, mulle armosi kultaiset kielet, niin soittaisin laulua sovinnon, ett' yhtehen sais' eri mielet. Ei tuomita voi, ken ymmärtää. Sävel selvittää, mikä salahan jää, näin ihmiset toistansa lähemmä vie sen kautta vie jumalan tie.
Oi, onnellinen, joka herättää noin voimia hyviä voisi! Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi! Miks' emme me yhdessä käydä vois'? Jos murtuis' yks', muut tukena ois'. Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa. Tääll' on toki tilaa kaikilleni on ketoja auran kääntää, on lehtoja laulella neitojen ja saloja sulhojen vääntää. Kas, lempi maailman levittää! Oi, ihmiset, toistanne lempikää ja laivahan ääriä tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa. Niin pienet, pienet on piirit maan, mut taivas on suuri ja laaja, kupu jumalten kuultava korkeuttaan, pyhä kirkkaus tähtistä aja: yks' vaan on taivas, yks' jumala vaan, on jokaisella se sielussaan, ja taivas on rauha täytetyn työn; se estävi aavehet yön.
Sun mieles' jos kaäntyvi murheisaks' elon pitkillä pientaroilla, niin aitaa sarka ja aitaa kaks' ja onnes' sa löydät noilla. Ja kohtalos' kuinka se muuttuukin, käy elosi päivään tai pilvihin, niin yksi, yksi on varma ain': työn onni on oikea vain.
Oi, kaikuos, kantelo, kautta maan, soi, soittoni, kodasta kotaan, niin mökkiin kuin linnahan ruhtinaan, kaikk' kutsuen suurehen sotaan! Oi, kaikuos kauniisti, kantelein, oi, helise hellästi, sydämein, nyt sykkiös kerrankin päivähän päin työn onnea ylistäin!
Se talo, min portilla kilpi on: "Tässä talossa tehdään työtä," se talo on pyhä ja pelvoton ja pelkää ei se yötä. Työs olkoon suurta tai pientä vaan, kun vain se tähtää suurempaan, ja kun sitä palkan et tähden tee, se arvonsa ansaitsee.
Työ raatajan riemulla palkitsee ja tekijän terveydellä, työ himoja huonoja hillitsee myös syyttömän sydämellä. Oi, rauhaa päätetyn päivätyön! Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön, ja nuorena, vankkana nousevi hän taas uutehen päivähän.
Ah, antaos, Herra, sa armas sää, kun raatajan ilta raukee! Hyvät enkelit, kauniisti hymyilkää, kun työmiehen hauta aukee! Ah, nouskosi kirkasna päivyt uus', kun loppuvi raatajan rauhattomuus ja päättyvi pitkä päivätyö! Herra, valkaise vaivamme yö!
On monta uskoa päällä maan ja toinen toista kiittää, mut laulajalla yks' usko on vaan, elin-ijäksi hälle se riittää: min verran meissä on lempeä, sen verran meissä on iäistä, sen verran meistä myös jäljelle jää, kun päättyvi päivä tää.
Ja yhden ma varman tiedän sen, kun löydy ei tietä mistään: on työtä tehtävä jokaisen, puu tutaan hedelmistään. Se usko, mi sitä ei opeta, sitä uskoa täällä ei tarvita, se on uskoa usmien, haamujen, ei uskoa ihmisten.
Kuka tietävi, mistä me tulemme ja missä on matkamme määrä? Hyvä, että me sitäkin tutkimme, ei tutkimus ole väärä. Mut yhden me tiedämme varmaan vaan me kuljemme kumpuja mustan maan, ja täällä meidän on eläminen, miten taidamme parhaiten.
Me olemme kaikki nyt laivalla ja kynnämme suurta merta. Me synnyimme tänne vaivalla ja vaivalla kuolemme kerta. Mut se mikä niiden on välillä, se olkohon lämpöä, lempeä. Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks, käy kulkukin helpommaks.
Mut emmehän yössä vain astukaan, myös aamussa astelemme. Vaikk' kuljemme kumpuja mustan maan, niin maassa tok' kiinni emme. Tääll' onhan niin paljon muutakin kuin multaa, on kaunista, kultaakin, kun elämän ääriltä etsimme vain tai kuiluista kuolevain.
Tai katsokaa, miten lainehet ikikauniisti rantoja kaulaa! Tai kuunnelkaa, miten lintuset ikilempeesti lehdossa laulaa! Tai ootteko nähnehet illan kuun ja kuullehet kuisketta metsänpuun, min ylitse valkeat hattarat suvitaivaalla vaeltavat?
Tai ootteko koskaan te painaneetpään kesäistä nurmea vastaan,kun heinäsirkat on helisseetja raikunut laulu rastaan.Sinikellot tokko ne keinuivat?Lepinkäiset tokko ne leijuivat?Ne tuoksuiko kukkaset tuhannet? —Sitä hetkeä, tuoksua unhota et.
Tai ootteko mennehet milloinkaan te aamulla järven rantaan, kun aurinko noussut on aalloistaan ja paistanut valkosantaan? Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin? Sumun keskeltä nousiko seijastuin sadun saaret, niemet ne terheniset? — Sitä utua unhota et.
Oi, ootteko silloin te tunteneet maan luonnossa maailman Luojan? Oi, ootteko silloin te löytäneet yön aaveilta aumahan suojan? Ja ootteko silloin te itkeneet ja hyviä olleet ja hymyilleet, oi, ootteko silloin te lempinehet? — Sitä lempeä unhota et.
Oi, ootteko silloin te uneksineet utuneitoa tummatukkaa, ja ootteko silloin te rakastaneet joka puuta ja joka kukkaa? Ja oliko veli joka ihminen? Ilo loistiko silmistä jokaisen? Ja oliko kaikilla kasvoillaan iki-armaus ihanan maan?
Ken yhtä ihmistä rakastaa, hän kaikkia rakastaapi. Ken kerran itsensä unhottaa, hän unten onnen saapi. Ken kerran itse on onnellinen, hän tahtois' onnehen jokaisen ja antaa ja antaa ja antaa vain poven paisuvan riemua ain'.
Mitä siitä, jos ei sua lemmi hän, sa jolle lempesi annoit! Hän antoihan sulle elämän, ja kuvaa sa kaunista kannoit. Ja vaikka hän vaatisi elosi taas, niin kulkeos riemulla kuolemaas ja julista virsillä Jumalaa, kun kaunis niin oli maa!
Siis kiitos, Luojani armollinen, joka hetkestä jonka elin, kun sain minä ruumihin tervehen, sydänlämmön, mi läikähteli, kun annoit sa vankkaa kättä kaks', kaks' silmää sieluni ikkunaks', ja hengen herkän ja avoimen, joka tuutia tuulosen.
Sua kiitän ma, Jumala armollinen, kun annoit sa kodin hyvän, soit äidin niin hellän ja herttaisen, isän iloisen ja syvän, kun annoit sa myös pari ystävää ja ne hyvää, en pyydä ma enempää, ja annoit sa armahan syntymämaan, jota kyntää ja lempiä saan.
Ja kiitospa vihdoin viimeinen, kun laulun lahjan sa annoit, kun riemut ja murheet lapsosen näin sävelten siivillä kannoit; sen Sulta, Sulta ma yksin sain ja Sinulle siitä ma vastaan vain, tilin leiviskästäni kerran teen, miten käytin ma kanteleen.
Soi, helise, siis sävel hempe'in! Halo aaltoja laulajan haaksi! Käy purjehin täysin ja pullistuvin, jätä välkkyvä jälki taaksi! Ja vaikka mun nuorena laineet vei, niin eipä se hukkahan vaipunut, ei, joka upposi laulujen laineisiin ja untensa unelmiin.
Se soutavi seljässä delfiinein, sen lempeä lainehet laulaa, ja kanssa Vellamon impyein, hän aikojen aalloilla kaulaa. Siis viritä virtesi, nuori mies! Voi, pian se riittyvi rinnan lies, ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa. Suo kantelos kajahtaa!
Hiihtäjän virsiä
Hiihtäjän hyräily.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu — mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu tuul' ulvovi, polku on ummessa ja tuisku on taivahalla.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun ystävä häll' on myötä, kun latu on aukaistu edessään — mut parempi hiihdellä yksinään, tiens' itse aukaista itselleen ja yksin uhmata yötä.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun tietty on matkan määrä, kun liesi viittovi lämpöinen, — mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen, joka outoja onnen vaiheita käy eikä tiedä, miss' oikea, väärä.
Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun riemu on rinnassansa, kun toivo säihkyvi soihtuna yöss' — mut käypä se laatuun hiihtää myös hiki otsalla, suurissa suruissa ja kuolema kupeellansa.
1898.
Se Herra, jota ma palvelen
Se Herra, jota ma palvelen, se ei ole Herra teidän, ei tunne se kirkkoja, munkkeja, ei kuule se messuja heidän. Se Herra se asuvi korvessa ja hän on korven Herra. Hänet kasvoista kasvoihin siellä ma näin, kun metsiä hiihdin kerran.
Sinä hiihdät päivän ja hiihdät kaks' ja yksin jo olevas' luulet ja olevas' herra jo metsän ja maan — niin kaukaa sa kohinan kuulet ja humisten taipuvi metsän puut ja kalliot haljeten huhuu. Oi, lankea maahan sa polvillesi Se on Herrasi ääni, mi puhuu.
Hän tuli ja nosti mun jalkeillen mua katsoen silmäteriin: "Sinä siiskö se kaipaat metsähän? Mikä miehen on mennyt veriin? Hyvä! Korpi on asua annettu ja suksi on hiihtää suotu, mut muistaos ihminen metsässäi, sa että vaan olet luotu.
Ota viita, viljele, kesytä maa, ota vesi ja verkkosi heitä, pane paulat, aseta ansapuut ja sangat sammalin peitä, mut lähde laululla metsähän, älä veikaten vettä souda, vaan hyviä virsiä hyreksien sinä eräsi viidasta nouda!
Näät mun on meri ja mun on maa ja mun on metsän valta. Ja vaikka sa kylästä väistyitkin, et väisty mun voimani alta. Mut että sa ihminen tietäisit, mitä metsien Herra vaatii, niin kuuntele korvin avoin nyt, kun sulle hän lakinsa laatii:
Ei riitä ne ripit, ei mittapuut, kun ahmaa aalto syvä. Ja vasta kun paha sa olla voit, niin voit sinä olla hyvä. Ole hyvä kuin laps', ole syvä kuin mies, ole voimakas niinkuin vuori, min povessa palkeet ja vasarat käy, mut päällä on kivinen kuori.
Pidä pääsi pystyssä metsämies, sinä maailman silmäterä! Mut jos sinä korpehen kaadutkin, älä kantoja syyksesi kerää, kukin päähänsä silmää kaksi sai, kukin oman on onnensa seppä. Sitä onneas et sinä antaa saa, jos kuivuis' kuu ja leppä.
Pyri aina ja ylemmä, joutsimies,kuin siipesi täysin kantaa.Mies kasvavi kanssa tahtonsaja tahto voimia antaa.Ken täällä ei kurota kuusehen,ei kapsahda katajaankaan.Ken täällä ei tavota taivaihin,ei pääse se päälle maankaan.
Näe unia suuria, unten mies!Uni puoli on todellisuutta.Uni kulkevi edellä kyntäjänja viittovi uraa uutta.Vain yksi valta on metsässä:On mies ja miehen usko!Sitä kuulevi pedot ja metsän puutja aika ja aamurusko.
Mut yksi on Herra herrallakin,jota pääse et palvelemasta.Näät siinä, miss' alkavi velvollisuus,siin alkavi elämä vasta.Ja sen on meri ja sen on maaja sen on metsän valtaja vaikka sa kylästä väistytkin,et väisty sen voiman alta.
Ja vaikka sa korpea hiihtäisit kuin hirvi ja jalopeura, se Herra sun kulkevi kupeellas, se kantapäilläsi seuraa, se kurkistaa joka kuusesta ja pensaista, puista se puhuu, ja ympäri nuotios' yöllisen käy ääni, mi käskee ja huhuu,
Ja vaikka sa vuorille kiipeisit kuin kotka, mi saalista noutaa, se pilvenä piirtävi vierelläs', se sotkana järvet soutaa, se kasvaa ja paisuu ja karttuu vaan, sadan virstan on saappahat hällä, ja vuortenkin huipuilta huutavi se ukkosen jylinällä:
Ja vaikka sun ois koko mahti maan, veen kunnia, vuorten kulta, niin sentään ma ropohon viimeiseen olen veroni vaativa sulta. Minä taivahan rantoja taivallan, käyn Otavan olkapäitä. Ja jos sinä tahdot korpehen, niin laulele lakeja näitä!"
Pois kulki mun Herrani korvessa.Taas kaikki, kaikk' oli hiljaa,Mut uudet tuulet mun sydämmessäinne tuutivat uutta viljaa.Ja taasen ma tartuin sauvahainja sukseni sujutin jälleen.Mut usein, niin usein korvessainolen saanut ma huoata tälleen:
"Oi, ethän sa kasvojas' käännä pois, sinä Herra, ystävä, veikko, jos olikin suuri sun korpesi ja hiihtäjä jos oli heikko. Sinä käskithän ylemmä lentämään kuin siivet heikot kantaa. Mies kasvavi kanssa tahtonsa ja tahto voimia antaa."
1898.
Laulu onnesta.
Kell' onni on, se onnen kätkeköön, kell' aarre on, se aarteen peittäköön, ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.
Ei onni kärsi katseit' ihmisten. Kell' onni on, se käyköön korpehen ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan.
1898
Orvon laulu.
En apua saanut, en apua saanut, kun nuorna ma äidistä orvoksi jäin, kun kuljin ma kerjäten mieron teillä ja anelin rakkautta kyyneleillä, en apua saanut ja yö oli ainoa ystäväin.
En apua saanut, en apua saanut, kun taistelin, eksyin ja epäilin, kun epäilin muita ja itseäni ja sylkytin sairasta sydäntäni, en apua saanut ja yksin ma kuljin ja kamppailin.
En apua saanut, en apua saanut, en olisi paljoa pyytänyt, vain vähäsen lämpöä ympäriltä, vain hiukan hienoutta ystäviltä, — kun oisin saanut, niin ehkä paljon ois paremmin nyt.
En apua saanut, en apua saanut, nyt sitä en pyydä, en kaipaakaan. Minä elelen kaukana korvessani ja kehrään öisiä aatteitani ja mitä ma mietin, sen tietävi huojuvat hongat vaan,
En apua saanut, en apua saanut, mut joku jos heltyis' mun laulustain, ja käsi jos poskelle kohois' kellä, ja miettimään kävis' mieli hellä, niin hälle, hälle
sois' laulu hiihtäjän ladulta ain'.
Jos voisin laulaa kuin lintu laulaa, tai lailla honkien huoju vain kun metsän äänillä puhua voisin, kun purona pulppuisin, käkenä soisin, niin näinpä, näinpä sois' laulu hiihtäjän ladulta ain':
"Oi, älkää ihmiset ilotella, jos orpo tiellänne lankeaa, ei ole orvolla äidin kättä, vaan yksin hoippuen, ystävättä, hän etsii, eksyy ja yksin syynsä hän sovittaa!"
En apua saanut, en itse saanut, mut näin jos kuiskisi kuusipuut ja käsi kun poskelle kohois' kellä ja miettimään kävis' mieli hellä, niin ehkä, ehkä, mit' en ma saanut, sen saisi muut.
1899.
Iltatunnelma.
Mun päiväni ammoin mennyt on,yhä mailla on illan rusko.Mit' tää on? Miks' ei joudu jo yö,kun hiljaa, hiljaa niin sydän lyöja kuollut on kunto ja usko?
Kas, taivahat kuinka ne loimottaa!Joko tullut on tuomion päivä?Tää heijastus silmäni huikaisee.Tuhat kertaa mieluummin pimeyteen,missä ympär' on huuru ja häivä!
Olin minäkin nuori ja onnellinen.Näin unta ma kesästä kerta.Kas, hämärän neittä ma lempiä sain,ma hirveä hiihdin, mi pakeni vain —te nähkää hangilla verta.
Veri punainen ratkesi rinnastain.Veit paljon sa tyttöni multa.Ja vereni nuori ja lämpöinense kirjoja kirjoitti hangillen:sinä siunattu, kiitetty, kulta!
Runoruusut rintani raadellunte rastitte hiihtäjän matkaayli vuorien, yli laaksojen,ohi murheen ja onnelan ovien —Mihin? Tee ei miel' juuri jatkaa.
On päivä jo ammoin laskenut,yhä poissa on hiihtäjän rauha,käs' vaipuvi, henkeni herpoutuu.Oi, eikö jo kohoa kalpea kuuja lasken yöhyt lauha?
1898.
Hautalaulu.
Levoton on virta ja vierivä laine,meri yksin suuri ja meri ihanainen.Nuku virta helmassa meren.
Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.Nuku lehti helmassa laakson.
Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.Ei se ijäks' sammu, ken elämästä lähti.Nuku tähti helmassa päivän.
1898.
Oi, varjele Herra mun järkeäin —
Oi, varjele Herra mun järkeäin, mua varjele hullun yöstä, mua kurita, mut älä anna mun näin elävänä hautahan syöstä. Mun pääni on niin sairas, mun päiväni levoton ja yö kun musta joutuu, niin poissa mun uneni on. Herra, varjele järkeni valo!
Minä kuulen ääniä kummia,joit' eivät toiset kuule.Ja vaikka ma syntiä paljon tein,mua paatuneeks' älä luule.Ei aina ole huono, ken täällä lankeaa,voi olla jalka heikko ja kivinen olla maa.Herra, varjele järkeni valo!
Älä usko, mit' ihmiset sanovat, älä kysele heiltä mua, mut kysy mun kuolleelta äidiltään, joka lienevi lähellä sua. Mua ihmiset ei nähneet, ne näki mun varjoni vain, minä itse kaukana kuljin ja kaukaa viestit sain. Herra, varjele järkeni valo!
Sain viestit mailta vierailta,joit' eivät toiset tunne.Minä nään vain sumua silmissäin,ma vaikka katson kunne.En erota ma muuta kuin kasvot äityein.Oi, äiti, äiti, äiti, oi ota mun sydämein!Herra, varjele järkeni valo!
Minä olin hänen kultasilmänsäja hän mua hemmotteli.Hän rukoili mun puolestainniin kauan kuin hän eli.Oi, ethän, ethän, äiti, mua heitä vieläkään.Kun sua vain ma muistan, niin itken yhtenään.Herra, varjele järkeni valo!
Kas itku syömen puhdistaa — Oi, kiitos, kiitos Herran, viel' että voin ma itkeä — kai anteeks' annat kerran. Oi, Herra, Herra, Herra, ota multa kaikki muu, ota leipä, laulun lahja, tai sulje mullalla suu, mutta varjele järkeni valo!
1898.
Kuoleman renkinä.
Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin,kuolema kynti ja minä itse itkin.
"Tule mies rengiksi!" kuolema huusi —"Saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi".
"Tulen minä rengiksi," huusin ma vastaan.Tottahan Tuonela hoitavi lastaan.
Siitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa —viikot ne vierii ja elonhetket karkaa.
Ystävä on kaukana ja sydämeni jäässä —Herra, koska seison ma sarkani päässä?
1898.
Rauhattoman rukous.
Minä tääll' olen vieras, vieras vaan, olen ollut alusta saakka, ovat outoja minulle laaksot maan ja outo on elämän taakka. Minä kuljen ja katson kummastuin joka puuta ja joka kukkaa, minä kuljen kumpuja itkusuin ja itken ihmisrukkaa.
Me soudamme haahta haurasta, min ympäri aallot pauhaa; me kuljemme suurta korpea ja emme löydä rauhaa. Tiet riidellen ristivät toisiaan ja ystävä toista pettää. Mikä riemu se koskaan päällä maan on päättynyt kyynelettä?
Mikä laps' se on matkalle lähtenyt, joka joutunut tääll' ei harhaan? Mikä hyvä se täällä on hyötynyt, joka kuollut ei liian varhaan? Kun ystävän parhaan sa kohtasit jo aika on hyvästi heittää. Ketä hellimmin tänään sa rakastit, sen huomenna hauta peittää.
Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö, oi, syntyös sydämihin, oi, syntyös syömehen jokaiseen, joka tutkivi: mistä? mihin? Oi, syntyös rauha mun rintaani kuin syntyi seimehen lapsi, sinä rauhani nuori ja naurusuu, sinä kukkani kultahapsi.
Ja kilvan kulkisi kumartamaan sua turhan tietoni aatteet, kuka kullat tois, mikä mirhamit, mikä päärlyt ja purppuravaatteet, Mun henkeni tietäjät harmaapäät erämaita ne etsien käypi, mut taivas on tumma ja tähdetön ja yö yhä hämärtäypi.
Minä lapsena vanhaksi vanhenin.En nuor' ole koskaan ollut.Toki kerran ma keväästä haaveilin,mut haavehet nuo oli hullut.Olen väsynyt lauluni valheeseen,Herra, tee minut lapseksi jälleen!Minä tahdon soittoni särkyneenviedä suurelle virittäjälleen.
1898.
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks'.
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks' ja haaveet ne käy yhä haikeammiks', ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa. Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus' tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus! Yö loppuu, mut murheet ne palaa.
Ne tulevat niinkuin kotihin, ne tuovat uusia vieraitakin, jotka nimeltä tunnen ma juuri. Se murhe, mi eilen mun murtaa oli, suli hymyks', kun tänään suurempi tuli — koska tulee se suurin, se suurin?
Koska saavut sa tuskani korkein, sinä maailman valtias mahtavin, jota lapsesta saakka ma uotin, jota vapisin öisin mä vuoteellani, jonk' katsehen tunsin ma kasvoillani, kun hetkeksi onneeni luotin?
Sun edessäs' tahdon ma polvistua, mut silmihin katsoa tahdon ma sua ja sanoa: Henkeni annan! mut mieltäni nuorta en milloinkaan. Se tuskassa tulta iskevi vaan, sen kanssani hautahan kannan.
1899.
Mua pelottaa.
mua pelottaa, Mua pelottaa, mua pelottaa tämä erämaa, mua pelottaa nämä ihmiset, nämä katsehet niin oudot ja kylmät ja kylläiset.
En tunne ma muita, en itseäin.Miten outojen joukkoon ma jouduinkin näin?Toki jossakin muualla parempi ois'?Kun huoata vois'tai nukkua, nukkua nuorena pois!
Oi, vieraita oomme me ihmisetkuin eri tähdillä syntynehet,kuka kotoisin kuuhuen helmasta on,kuka auringon,kuka aivan, aivan on koditon.
Minä lapsonen koditon laaksoissa maan, minä hankia hiihdän ja harhailen vaan, minä sydäntä etsin, mi sylkähtäis', joka luokseni jäis', yö vaikka mun ympäri hämärtäis'.
Minä etsin suojoa itseltäin ja omilta hulluilta mietteiltäin; mua pelottaa nämä ihmiset, nämä katsehet, mut enin mun syömeni syvyydet.
1899.
Sydämeni talvi.
Talvella lauluja tehdä ei, talvella tehdään työtä, talvella tuvassa istutaan, iltoja pitkiä iloitaan, talvella paljon on yötä.
Talvella talossa kiirettä ei, talvell' on pitkät puhteet, talvella hiljaa haastellaan, lauluja vanhoja lauletaan, kuulu ei isännän nuhteet.
Huurtehessa on honkapuut,hyyteessä ikkunalaudat.Ihmiset takkahan tuijottaa,hiljaa hiiliä liikuttaa —liikkuvi muistojen haudat.
Talvella murheita muisteta ei, talvella paljon on lunta, muistoja kauniita katsellaan, riemuja vanhoja riemuitaan, nähdähän kesästä unta.
Varpuset jäätyvät oksillaan, paksu on hanki maassa, ihmiset kulkee ja askaroi — mielessä lintujen laulut soi, kellojen kilke haassa.
Sisällä siintävi taivas sees, kukkivat kummut ja kedot, laulavi leivot ja linnut muut — ulkona huojuvat honkapuut, ulvovat metsien pedot.
Kuollut on usko ja rakkaus,jäässä on ruusurukat.Mutta kun illalla ikkunaanloistavi kuu tahi tähti vaan,kauniit on hallankin kukat.
Suru on siltoja siskojen,sääli on hallan kukka.Talvella toistansa säälitään,itseään sekä ystäviään:Ystävä, ystävä rukka!
Voi sinun hullua sydäntäs',voi sinun hullua päätäsiTiedä en, kump' oli hullumpi,hullut ne vaan oli kummatki,tarvis ol' talven jäätäs'.
Tahdoitko toivoja toteuttaa,näitkö sä onnesta unta?Hangessa toivojen hauta lie.Kaikilla meillä on yksi tie.Talvella paljon on lunta.
1899.
Metsän kosija
(1898).
Yksin hiihtäjä.
Minä hiihtelen hankia hiljakseen, jo aurinko maillehen vaipuu, minun mieleni käy niin murheisaks', minun rintani täyttää kaipuu. Latu vitkaan vie. Vai vääräkö lie? Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.
Ja kuusien varjot ne tummentuu.Minä annan aattehen luistaa.Ja jos minä korpehen kaadun näin,mua tokkokan kukaan muistaa?Kylä kaukana on.Nyt lepohonei aikaa vielä, ei aattelohon.
Olen hiihtänyt metsää, järveä ja rimpeä rannatonta, olen laskenut rinteitä laaksojen ja kohonnut vuorta monta, ja vuorien taa mun jäi kotomaa, mut voimani, voimani raukeaa.
Olen vierinyt maita ma vieraita ja ottanut merkkejä puista, olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut ja levänneeni en muista. Mut määräni pää yhä loitoksi jää, Mun on niin kylmä, mua väsyttää.
Ne nousevat lapsuusmuistot nuo, ne aukee maailmat armaat, näen silmät mä äitini lempeän taas ja taattoni hapset harmaat. Se vast' oli mies! Se taruja ties, kun joutui ilta ja leimusi lies'.
Minä hiihtelen hankia hiljakseenTuul' hiljaa heittävi lunta.Koti tuuliako ollut ja siskot ois'vai oisko se ollut unta?Miten korvessa näinnyt yksinäinminä hiihtäisin? Missä on ystäväin
Ei, enhän mä korpea hiihdäkään, minä hiihdänhän siskojen kanssa, koti tuolla se vilkkuvi kultainen, tuli taasen on takassansa, emo huolella käy, eikö lapsia näy, kun ilta jo hangilla hämärtäy.
Älä murehdi turhia, äitini mun, me tullaan, tullaanhan kyllä, me tulemme poskin niin lämpimin, meill' onhan villaista yllä, ja jos kylmäksi jää sormi yks' tai tää, sun suukkosi kyllä sen lämmittää.
Me hiihdämme alta ikkunan,me katsomme salaa sisään:Isä pitkää piippua polttelee,emo takkahan halkoja lisää.Hei, hip hip huraa!kaikk' kerrassaan!Ovi auki ja äidin helmahan vaan.
Ja kuusien varjot ne tummentuu, Tuul' hiljaa heittävi lunta. Joko kotihin korpien hiihtäjä sai vai ollutko lie vain unta? Uni tuskat vie. Päivä loppunut lie ja loppunut yksin hiihtäjän tie.
Tellervo.
Ken siellä? Ken metsässä huhuilee? Kuka viidakon oksilla vilkkaa? Ken heittävi huntua valkeaa ja puuhun piirtävi pilkkaa? Se Tellervo on, tytär hongikon, opas metsien vieno ja vallaton.
Hän saapuvi, hämärän iMpeni mun, luo sen, joka vaipui varhain, hän tarttuvi kätehen tarmottoman, hänet ohjaten ohitse harhain. Hän hymyilee ja hän lymyilee ja hän kuusikon lehviltä kuiskailee:
"Mitä mietit sa poikanen poloinen, kun korpehen yöpyä aiot? Ei vastahan Pohjolan pakkasta teho laulajan tieot, ei taiot. Mut tulkosi näin minun jäljissäin, niin menemme Metsolan linnoja päin."
Kas, Mielikki, metsien muori, on minun äitini kultainen, kallis. Ei koskaan hän laulajan uupunehen näin hangelle uinua sallis'. Näet lempeä on emo hongikon ja lempeä honkien tytärkin on.
Ja vaikka sa et mua tunnekaan, sun tunsin jo kauvan, kauvan. Kun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs', minä seurasin sompoa sauvan. Ja hiljaa vain vaikka laulelit ain, minä kuulin ja riemusin rinnassain.
Sua eivät ihmiset kuullehet,mut metsä, metsä sun kuuli.Minä laulua lemmin ja laulajaaja mulla on lämmin huuli.Se suukkosen saa,joka saavuttaa.Tulet Metsolan tuolla jo pilkoittaa.
Ja Tellervo huntua huiskuttaaja laulaja kutsun kuulee.Hän sauvahan tarttuu ja tavoittaa,tytön kiini jo saaneensa luulee:Suo suudelmasiMut kaukana, kas,taas tyttö on petturi, peijakas.
Hän huntua heittää ja häilähtää, hän vierii ja väijyy ja väikkyy, hän milloin vierellä virnakoi. taas milloin loitolla läikkyy. Näet veitikka on tytär hongikon ja tanssi on luontoa Tellervon.
Itku pitkästä ilosta.
"Oi, Tellervo viekas ja vienoinen, mihin poikasen polosen veitkään, miks' piirtelit syömeeni pilkkojas' ja sen hurmaten hulluksi teitkään! sua vihaa en, sua soimaa en, mut tee minut järkihin jällehen.
Oi, Tellervo huima ja huoleton, en ole ma leikkihin luotu, ei minulle kaunojen karkeloon Lipon tiukkahan suksia suotu, minut luotihin vaan pojaks' erämaan ja Hiisien hirviä ajelemaan.
En luotu ma vaan huvihiihtäjäks', en käymähän saloa samaa, minut luotihin uria uurtamaan ja oksia osoittamaan. En viipyä saa pois vuorien taa käy tieni, miss' yhtyvi taivas ja maa.
Ma olen sua pettänyt onneton; ja pettänyt kauvan liika: minä olen vain ihminen syntinen, sinä metsien sinipiika. Mua lemmi et. Siis kahlehet nämä katkaise kaunihit, utuiset!
Kas, sun on jalkasi keveä ja sulla on mieli nuori, mut mulla on murhe sydämessäin ja harteilla harmaja vuori. Sinä semmoinen, minä tämmöinen — mitä leikistä meidän molempien!
Sa näethän, ett' olen orjasi —mitä vaadit sa enempi multa?Ei mull' ole kultia, hopeita.Oli ylpeys köyhän kulta.Sen saithan sa jo.Oi, Tellervo,et kovempi liene kuin kohtalo!
Minut kohtalo korpehen tuomitsi ja synkkä on sydämen yöni, mut latuja uusia laulella kylän kansalle kaunis on työni. Ja hankihin jos vaivunkin, niin kuolen ma miehenä kuitenkin.
Näet meihin pannut on muutamiin Isä-Jumala semmoisen vaivan, me ettemme tyydy tomuhun, vaan tahdomme ilmaa taivaan, ja lennämme vaan ja laulamme vaan — ja laulajoiks' meitä sanotaan.
Ei leimua meille ne liedet maan, ei vilku ne ikkunan valot, meille tuikkivat taivahan tähdet vaan ja pilkkuvat pilvien talot. ja kuun polut vain yli kunnahain — oi, kauniit on kartanot laulajain!
Olen kyllin jo lyönyt mä leikkiä.Niin pitkä on taival mulla.Mun täytyvi kärsiä, taistella.Oi, suothan mun kotihin tulla!Siis hyvästi jää!Yö yllättää.Taas yksin-hiihtäjä hiihtämään!"
Näin lauleli hiihtäjä hiljakseen,käden hyvästiksi hän tarjos'.Mut Tellervo itkuhun purskahtija hän kädellä silmänsä varjos'.Yö hiljainen,Humu honkien.Ja laulaja lauleli jällehen.
Kuoleman kannel.
Mut jos mua tyttö sä rakastat, niin vie minut Metsolaasi! Me heitämme maailman herjan tään ja etsimme elomaasi, ja minä olen sun ja sinä olet mun ja me elämme onnea unhotetun.
Me tahdomme kaiken sen unhottaa, mikä maailmassa on väärää, mikä sydämet sykkivät erottaa ja ihmisten onnen määrää, mik' on likaista mik' on lokaista sekä orjantappura-okaista.
Me tahdomme kaiken sen unhottaa ja meitä ei kukaan muista. Sun taattosi Tapion linnan luo majan teemme me pienistä puista, ja vuotehen mesinukkaisen, sen päälle peittehen kukkaisen.
Ja viikot ne vierivät hiljalleen ja päivä seuraa toistaan. Mut kauvaksi kuusien lomitse tuli illoin tuvasta loistaa. Ja kulkija, ken luo majan sen yöss' eksyvi, löytävi lämpöisen.
Hän löytävi lieden lämpöisen ja huuruvan hutun mi maistaa. Mut kun hän on käynyt nukkumaan ja kuutamo sisähän paistaa, niin herää hän sävelhyminään — hän kuulee ja koettavi sydäntään.
Hän kuulevi laulun kummallisen kuin kuoleman kannel soisi eikä se häntä säikytä, vaan on kuin tuttua oisi, se soittavi vaan, mitä kodistaan hän sai sekä unohti matkallaan.
Se soittavi rauhaa maailmaan ja se silmihin utua seuloo, se yhtehen yön ja päivän soi ja hämärän huntua neuloo, yli linnojen, yli töllien, ja ylitse kruunujen kultaisten.
Ja silloin prinssit ja prinsessat ne silmänsä kiinni painaa ja ajatus lentävi aurinkoon, joka valonsa kaikille lainaa, niin hyville kuin pahoille, niin köyhille kuin myös rikkaille.
Ja on kuin lamput ne linnoissa niin heikosti liekuttaisi, ja alla sammalekatonkin sydän särkynyt hoivan saisi ja on kuin ois' surut, riemut poiss' ja elämä kaukana karkelois'.
Ja ihmiset tuumivat itsekseen:Mikä on tuo laulu kumma?Miks' kullan kiilto kalpeneeja hopean hohto on tumma?Miks' herkut nääkaikki pöydälle jää?Mit' tää on? Miks' meitä väsyttää?
Ja äidit ne laulavat lapsilleen: "Hussa, hussa, lulla, oi nuku mun nuppuni kultainen, ei eess' ole elämä sulla, vaan Tuonen maat, hyvät, autuaat; siellä silmät auki sa uinua saat."
Ja mies, joka tahtoi mullistaa maan kaiken juuriltansa, hän äkkiä seisoo ja hämmästyy: "On poissa valtio, kansa, poissa toimi ja työ, ei kenkään myö, ei kenkään osta. On maailman yö."
Näin laulaja lauleli hiljakseen, käden tervehdyksehen tarjos'. Mut Tellervo selin hän seisoi vaan ja hän kädellä silmänsä varjos'. Yö hiljainen. Humu honkien. Ja sitten muuta ma muista en.
Metsolassa.
Mut oli kuin hiihtäjän syömehen ois' syttynyt oudot mielet ja oli kuin ilmassa kaartuneet ois' korkeat pihtipielet ja ikkunat isot, valoisat — kah, Metsolan linnat jo kangastavat!
Kas, tuossahan Tapio harmaapää jo seisovi portahilla: "Ohoh, mun poikani poloinen, olit jäädä jo suuhun illan. Käy tupahan, niin katsotaan, mitä talossa on sekä tarjotaan!"
Ja Mielikki, metsien muori, vie minut päähän honkaisen pöydän: "Syö poikani, pistä piirakkaa, mut uota kun oltta löydän." Kera isännän näin me istumme päin ja rauha on suloinen sydämessäin.
Hän haastavi metsien haluista ja hirvien hiihtäjistä. Minä kerron suurista kylistä ja pienistä ihmisistä. Kuink' ollakaan, niin huomataan, että kumpikin yhtä tarkoittaa.
Ja Tapio tarttuvi kätehein: "Kun ollaan me veljet ja kuomat, niin miks' emme yhtenä asua vois' kuin yhden Luojan luomat. Talo riittää kai, tytär metsän nai, niin sulla on elo kuin sunnuntai.
On kyllin kystä mun aitassain, on peuroja, kontioita, ja metsän tyttäret kirnuaa kesät meille keltaista voita. Me syödään vaan, me juodaan vaan ja juotua sitten me nukutaan."
Näin haasteli Tapio harmaapää ja sitten me kättä lyötiin ja kun oli lyöty tarpeeksi, niin tarpeheksi myös syötiin. Ja syödessä niin, me päätettiin, mikä tyttö se talosta naitaisiin.
Kas, siinähän Tellervo vienosuu jo tuopilla oltta kantaa: "Oi, juo'os mun veioni väsynyt, olut Metsolan onnea antaa." Minä oltta join, hän katseen loi, — ja niin hän oli minun morsioin.
Ja niinpä jäin minä metsähän ja mull' oli metsän mieli. Mitä kaikkea siellä mä nähdä sain. sitä kertoa ei voi kieli. Minä kerron vaan, miten Metsolaan, minä tulin ja kuinka taas maailmaan.
Tähdet.
En tiedä, kauanko elellyt lien, minä Metsolan mesimailla. Mut syntyi hiuka mun sydämessäin kuin öisin ma jotakin vailla. Meni päivä, kaks', yhä kummemmaks' kävi pääni ja mieleni tummemmaks'.
Minä astuin Tapion etehen ja lausuin: "Tee mulle sukset! Mun mieleni palaa kotihin, ovat ahtahat linnasi ukset. Mut tyttöni vien minä päähän tien, vaikka tielle sille ma vaipuva lien!"
Teki Tapio sukset ja varoitti: "Toki poikani matkalla muista, kun ilta alkavi hämärtää, maja laittele laakson puista niin tiivis ain', ett' taivahain ei tähtöset lävitse tuikkine vain!"
Se Tapio peijakas puijasi!Tuon huomasin sitten vasta.Mut kanssa kaunihin Tellervonme läksimme Metsolasta.Yöks' tehtihinmaja tiivis niinja majassa makeesti nukuttiin.
Ja nukuttu ois' kai vieläkin, jos ei olis' erhe tullut: Tein kerran ma majani kiireessä, joka ei niin tiivis ollut. Kun heräsin, ma säikähdin, — yö yll' oli tähdin tuhansin.
Ei kenkään voi sitä aavistaa, mitä tähdet ne pienet haastaa, kun niitä ääneti katselee mies yksin miettivä maasta. Mua itketti, mua hävetti — ja sitten mua myös suututti.
Ne kertoivat tarua muinaista, miten isänmaall' oli hätä, miten vieraan miekalla lyötihin ja ristillä maata tätä. Mut kansa nous' kuin teräsjous' ja sotapurret maassa sous'.
Mut tähtien silmät ne hämärtyy,jo katkesi kansan jousi.Ja vesillä Suomeni sorjan täänvain sorron haahdet sousi.Käsi vierahanoli ohjissa maan.Savut hiljaiset korvesta kohosi vaan.
Taas tähdet ne tuikkivat kiivaammin, ja korven kansa nousi, ja kautta Suomeni sorjan tään taas Suomen purret sousi. Maat, kunnahat jo kukkivat. Helavalkeat vuorilla leimuavat.
Ken tohtii ne valkeat sammuttaa?Ken ryöstää soihtusi sulta?Ken kurja uhata uskaltaatään kansan pyhää tulta?Miks' itketteoi, tähdet te,mitä mietitte, miksi te pelkäätte?
Ulos juoksin. Yö oli haihtunut puut punasi aamurusko. Pois sammui soihdut tähtien, mut mull' oli uusi usko. Ja kun katsahdin, niin huomasin, että kodin jo nurkilla olinkin.
Minä huusin ja hurjana riemastuin, mut kun minä katsoin taaksi, oli poissa mun metsäni morsian ja maja oli mennyt maaksi. Kaikk' untako? Sen tiesin jo. Toki kiitos kaikesta, Tellervo!
Pyhä kevät
(1901)
Pyhä kevät.
Hertan henki mailla kulkee, haudat kaikki aukeaa. Kas, jo kätkee kääriliinat, sydän uuden uskon saa.
Maa, mi nukkui hangenherää uuteen elohon,kautta ilman kannel kaikuu:"Vapahtaja noussut on!"
Herää sydän ihmisenki iloinensa suruineen. Astu, aatos, lennä, liidä kirkastuksen korkeuteen!
Aleksis Kivi.
[Sylvester, vuoden viimeinen päivä: Kivi kuoli Uudenvuoden päivänä, syntyi 10 p. lokak.]
Syntyi lapsi syksyllä — tuulet niin vinhasti vinkui — tuult' oli koko elämä, nähnyt ei kesää, ei kevättä, eli vain syksystä jouluun.
Syksyn lapsilla kiire on — päre pihdissä sammuu — aatos lentävi, aivot takoo, veri paksuna päähän sakoo, ovella Sylvester uottaa.
"Varro vielä, oi vanha vuos'!" —tuulet niin vinhasti vinkuu —"jouda en viel' sua seuraamaani"Vanhus ovella nyökkää vaan:"Saat elää syksystä jouluun."
"Viivy, viivy, oi vanha vuos'!" — päre pihdissä sammuu — "niin täysi, niin täysi on sydämein sen tahtoisin antaa ma kansallein, en vielä jouda ma kuolooni"
Hetket rientävi, kello lyö —tuulet niin vinhasti vinkuu —"Onko, onko jo keskiyö?""Päätä, lapsi, nyt päivätyö,jo aamun tähtöset tuikkii."
Vielä hetki, oi vanha vuos'!" — päre pihdissä sammuu — kannel heikosti helkähtää, kääntyvä ovella harmaapää — loppui laulajan vuosi.
*
"Minne viet mua, vanha vuos'?" tuulet niin lauhasti tuoksuu — "minä niin pelkään ja vapisen". "Rauhoitu, rakas lapsonen, ovella taivaan jo ollaan."
Astuvi sisähän vanha vuos' —taivaan kynttilät loistaa —saattavi laulajan Luojan luo:"Tässä poian ma pienen tuon,jok' eli vain syksystä jouluun."
Virkkavi Herra Jumala —tuulet niin lauhasti tuoksuu —"Etkö kesää sa nähnytkään?""Näin vain syksyn ja talven sään,"laulaja vavisten vastaa.
Kyyneltyy silmä Jumalan —taivaan kynttilät loistaa —"Siis suvi suli' olkohon ikuinen!Mut virka, poikanen poloinen,ken olet ja mistä sa tulet?"
"Laulaja olen ma laadultain" —tuulet niin lauhasti tuoksuu —"tulen tähtösestä ma pienestä,min nimi on maa." — "Mihin kuolit sä?""Kurjuuteen kuolin ja nälkään."
Vihastuu Herra Jumala —taivaan kynttilät sammuu —"Sano kansas', niin kostan ma kuolosi sun!""Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun,et sille saa sinä kostaa.
Mut hiukan hillitse viimojas',ne liian vinhasti vinkuumun maani armahan aukoilla.Suo paistaa päiväsi Suomen soilla!" —Näin laulaja tuskassa huutaa.
Hymyilee hyvä Jumala — taivaan kynttilät loistaa — "Voi oikein olla. Ehk' koetin ma sun kansaas' liiaksi tuulilla. Taas kukat kummuille nouskoon!"
Mökkiläinen ja hänen poikansa.
"Noh pojat, päivä valkeaa, on aika työn ja toimen. Jo aura pelloll' odottaa ja hepo eessä soimen.
On sääli heitä herättää,ois' hyvä maata heidän,mut säälittää myös kaunis sää,ja pien' on mökki meidän.
Ken nuorna tottui nukkumaan,ei vanhanakaan herää.Vain työttömyys se ruostuttaa,ei kyntö auran terää.
Ja näin ma heitä lohdutan,kun väsyvät ne milloin:tuo aika uuden huomenen,jo parempi on silloin.
Ja usein huomen valkeaaja työ on yhtä kovaa,ma silloin koetan lohduttaa:nyt saatte hetken lomaa.
Ja tyytyväisnä työhönsä he nousee nukkumasta. Oi, heitä siunaa, Herra sä, oi, siunaa mökin lasta!"
Pursi yössä.
Ilta hiljainen lankeaa, purje leutona lepattaa, terhen nousevi tuolta, täältä, lahden pohjasta, laineen päältä, kutovi verkkonsa ylitse veen — poikanen yössä on yksikseen.
Huokaa öiset ulapat, saapuu sadat unelmat.
Vait'! Mikä valkoinen välkähtää Vellamon neitosen kyynärpää, tuolla polvi ja täällä kaula: "Laula, poikanen, mulle laula synnyt lempivän sydämen. Saat sinä suukkoni lämpöisen!"
Ja poikanen laulavi lauluaan niin vienon-soipoa, sorjaa, miten kuinka jos kauniit on kukkaset maan ne kuolo kuitenkin korjaa,
Mut tummanpa Tuonelan laineillasiell' lumpehet valkeat päilyy;ken siellä kohtaa kultansa,sen rakkaus iäti säilyy.
Varo, poikanen!joki eessä lie.Käy airoillenijo virta vie!
Siellä kasvavi korkeat tammipuut,tuvat tummat on tammien alla,ei paistele siellä päivät, ei kuut,ei tähtöset taivahalla,
vaan iäti pirtissä pienessä vainsiell' loistavi silmä armaan,ja keskellä leppien varjoavainui Tuonelan joutsen harmaa,
Ylös, onneton!Vesi kiihtyvi!Kohta koski on!Se surmasi!
Ja Tuonelan joutsen se joikuu näin:"Yö, maailman äiti, sä hellä!Moni poikasi pyrkivi päivähän päin,mut kellä on onnea, kellä?
On hullu ja houkka se lapsonen maan,joka suruja syömeensä sulkee."Ja kauaksi orhit ne korskahtaa,kun kuoleman valtias kulkee.
Lakkasi laulu poikasen, Heräs' hän keskellä kuohujen; koski pauhasi, vaahto pärskyi, mela vapisi, venhe tärskyi, kastuvi poski poikasen — se on suudelma Vellamon neitosen.
Laulun lapsi.
Hyvä oli iso minulle, siskoset sitäi paremmat, paras armas äitimuori.
Mie itse hyväpä kelle?
Paha oli maailma minulle, pahempi impi ilkkuvainen, pahin paatunut poveni.
Mie itse pahapa kelle?
En ole hyvä, en paha, olen lapsi laulavainen, laulun lapsena pysynkin, kunis kuoppahan kuperrun. Kaikki' on kaunista minulle tämän ilman kannen alla: ilo, murhe, itku, nauru, luonto, maailma, lokakin, rauha suuren rakkauden, vihurit vihan ja lemmen; kaiketi' on kajastuksensa Luojan suuresta suvesta, ikuisesta auringosta tähtitarhojen takana.
Välirauha.
Ma tiedän, tunnenhan tarkalleen, ett' tää on vain välirauhaa, vain hetkisen virtaa vierivää. Taas kohta jo kosket pauhaa.
Vain hetkeksi rauhan ma tehnyt oonsun kanssasi, sydän kulta.Ole valmis, kun leijona valveutuu!taas silloin me iskemme tulta.
Ja tietköhön myös koko maailma sen, ett' tää on vain väliaikaa. Sun tänään ma rauhassa levätä suon. taas huomenna torvet raikaa!
Sähkö fantasia.
Voima mahtava, voima ankara, ken olet sa, oletko Jumala?
Tulen tunnen ma kyllä. Hän veljeni on. Tuli sieluni onhan sammumaton. Maan tunnen ma myös, meren välkkyvät veet, pihat taivahan, pilvien jyrkänteet, oman itsenikin osaks' tuntea voin — sa yksinkö outo ja verhottu noin?
Siis lienet sentään Jumala. Sun ukkosessa kuulen ma, nään revontulten räiskehessä, myös ihmisessä, eläimessä, kannella taivaan, kaikkialla, ilmassa, maassa, maankin alla.
Mun sielussainkin olet siis. Jumala, Lempo taikka Hiis, Sa hirmuinen, sua palvelen. Sa suloinen, sua rukoilen: "Suo voimasi minussa vallita, minut lataa liekeillä, laululla!"
Kuin? Kaksi virtaako tarvitaan? Ne minusta löydät ainiaan, yön virran yhden ja toisen pyhän, epätoivon ja uskon uuden yhä, ivan ilkeän, haavehet hartahimmat, ujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat, pelon pelkurimman, myös miehen mielen, meren kantelon, laaksojen, lampien kielen, kaikk' kaikki löydät. Ei sinulta ole vastavirtoja puuttuva.
Ja olenhan itse vain vastavirta. Käy halki henkeni elämän pirta, teen työtä, taistelen, pyrin, toimin, en tiedä, lienenkö kude, loimi. Ma kuulun jonnekin. Minne? mietin.
Sukkulan surinan pääni päällä kuulen enkä arvaa, päivän neitikö helskyttää hääkangasta kultakarvaa. Mut jos hän Paivatär päreä ois', niin tottahan aamu koittais', ja jos hän kultakangasta lois', niin ilosta ilmat soittais'!
En tiedä. Yön sylissä yksin seison. Ukon jyrinän kuulen, nään salamat, tunnen päässäni nousevan hiusten — pelostako? kauhustako? Sanasta salaisen sähkön.
Voima mahtava, voima ankara, ken olet sa, oletko Jumala?
Jos olet myötäinen minulle, miksi et minulle taivu? Jos olet viholliseni, iske, että eessäs' vaivun! Virrat sieluni sulata yhdeksi! Asetu itse myötä tai vastahan! Valitse!
Maininkeja.
Tahtoi meri taideniekaks' tulla, lepäs' tyynnä, peilipintaisena, kajasteli kaikki ilman kaaret, rannan raidat, suvi-illan ihmeet; kysyi vanhemmalta veljeltänsä taivahalta: "Oonko taideniekka?"
Päätään pudistaen veikko virkkoi"Viel' ei riitä, viel' et taideniekka."
Muutti meren poika muotoansa, meni sydämensä syövereihin, nosti hyökyaallot hyrskymähän, pirstoi purret, mastot maalle heitti; kysyi vanhemmalta veljeltänsä: "Taitanen jo olla taideniekka?"
Päätään pudistaen veikko vastas':"Viel' ei riitä, viel' et taideniekka."
Lakkas' myrskylaulu meren rinnan, souti selkää pitkät, loivat laineet, kajastellen sinikantta taivaan, muistutellen meren pohjatuulta, antain aavistusta myrskysäistä mennehistä. Kysyi meri jälleen: "Onko taiteen tarkoitus siis tämä?"
Nyökkäs' päätään vanhempi ja vastas'"Jo nyt riittää. Olet taideniekka."
Taideniekan yö.
Yössä istuu taideniekka.Miksi helkkää rannan hiekka?
Yön on neitoset tulevat,yön on mustat morsiamet,valkeilla varsoillansa,ruskeilla ruunillansa.
"Kunnet neitoset kulette?Minun luokse miks' tulette?"
"Tuomme sulle tuomisiameren suurilta seliltä,ilman pitkiltä pihoilta;joko on ovesi auki?"
"On se auki auringolle,paistoa Jumalan päivän,ei yön yrityksille,Manan neitten maanehille."
Ilkkuivat Manalan immet,tytöt Tuonen tyrskyttivät:"Voip' on miestä mieletöntä!Vieläkö valohon luotat?
Jo pimeni Suomen päivä, sammui jo salojen huomen, meni usko miesten nuorten — ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa."
Huusi hurja taideniekka, välkkyi nuoren hengen miekka: "Jos menikin muilta usko, minun viel' ei mennyt ole, Jos pimeni maani päivä, on mulla omakin päivä, tyttö kultainen kylässä, kaunokutri kartanossa, jonk' on sielu silkin hieno, katse kaunoinen sametin; unista utuisen lemmen luon ma maalle uuden aamun."
Ilkkuivat Manalan immet, tytöt tuonen tyrskyttivät: "Voip' on miestä mieletöntä! Vieläkö valohon luotat? Jo pimeni silkkisielu, sameni sametin välke kylän irstahan iloissa, naisten kahvinauruloissa; ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa."
Painoi päänsä taideseppä, juoksi julman haavan leppä, juoksi päivän, juoksi toisen, kuni hän kolmanna kohosi, kastoi kalvan hurmehesen, nosti kohti korkeutta, vannoi näin valan ikuisen: "En minä levänne ennen kuin minun miekkani terästä revontulet roihuavat yössä pohjolan pimeän!"
Vyötti varren rautavyöhön, ulos astui talvi-yöhön, talven tähtöset näkivät, kun hän korpehen katosi. — Ei ole sitten kuulununna.
Virta venhettä vie.
Virta venhettä vie.Mihin päättyvi tie?Lyö kuuhut purren puuta ja taikaa.Mikä ihminen on?Virvaliekki levoton.Jo miekka heljä riiteleepi jalkaa.Yks' syntyy meistä riemuun ja toinen murheeseen,ja kullakin on kellonsa pohjass' sydämen;kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?Niin synkehinä synnit ne uhkaa.Hetken hehkuvi mies,sitten tummuvi lies,jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa.Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihinja poika perii kehdossa synnit isänkin,ja rinta täys' on ruumenta ja ruhkaa.Mihin päättyvi tie?
Virta venhettä vie.Koko maailma mun purressani häilyy,Meri ääretön, o!Etkö joudukin jo,suur' suvantoni, jossa pilvet päilyy.Ois' aika maata Sunkin jo, suuri Jumala,ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.Virta venhettä vie.