Ensikerran kohtasin ystäväni Parisissa.
Vaimoni ja minä olimme viettäneet jonkun aikaa Italiassa, etupäässä Venetsiassa ja Napolissa, viivähtäneet pari viikkoa Schweitsin vuorilla ja vastikään tulleet Parisiin.
Kun eräänä iltapäivänä ajoimme Champs Élysées'n sivua matkalla kotihotelliimme, huomasin vaimoni nyökkäävän jollekin tervehdykseksi. Ehdin vielä nähdä solakan herrasmiehen, joka hymyillen katseli meihin ja jonka omituiset, voimakkaat kasvot painuivat mieleeni. Mutta vaimoni oli käynyt kalpeaksi ja väisti katsettani. Sitäpaitsi vapisi hän huomattavasti. Silloin ensikertaa salainen epäily pisti rintaani.
En tiedä onko mitään kiusallisempaa kuin tuollainen yhtäkkiä mieleen välähtänyt epäily, jonka syytä ei oikeastaan käsitä ja joka senvuoksi on hyvin voimakas. Sille antaa tukee mikä tahansa, etenkin kaikki sellainen, mikä selvästi todistaa sen vastakohdan. Se valtaa mielen niin täydellisesti, että silmä terottuu huomaamaan uusia puolia elämästä ja se kiduttaa ajatuksia alinomaa. Minussa se puhkesi uteliaihin sanoihin.
— Onpa hänellä omituiset kasvot! Kuka hän on?
Ääneni terävyys loukkasi omaakin korvaani ja sai minut tuossa tuokiossa katumaan kysymystäni.
— Kuka niin? sanoi vaimoni ja hieno ryppy ilmaantui hänen kulmakarvojensa väliin.
— Hän, joka tervehti.
— Joku suomalainen luullakseni. Ylioppilas tai jokin sellainen. En muista tällä haavaa hänen nimeänsä.
— Et muista!
— En. Hänet on esitetty minulle jossain tanssitilaisuudessa tai semmoisessa.
Hän sanoi sen äänellä, joka sai minut ehdottomasti vaikenemaan. Mutta silti en uskonut hänen sanoihinsa. Niin, ensi kertaa epäilin häntä. Sillä se, että hän oli kalvennut ja joutunut pois tasapainosta, herätti mustasukkaisuuden kaltaisen kivun sydämessäni ja teki minut synkäksi.
Voi tuntua kummalliselta, että minä, joka vasta lyhyen ajan olin ollut avioliiton paratiisissa, nyt jo rupesin kantamaan sydämessäni kyykäärmeen sikiötä. Mutta vaimoni oli niin omituinen ja omituisuus rakkaudessa on usein tuskan alku. Koko yhdessä olomme aikana ei hän ollut paljastanut minulle kertaakaan sisintään, seisonut antautuneena ja avoimena edessäni. Hän ei koskaan puhunut minulle yksityiskohtia varhaisemmasta elämästään. Hän salasi minulta sielunsa syvimmät kätköt tai sitten oli hän paljasta pintaa. Hän vain rakasti minua tulisella hehkullaan, tai ilveili kanssani kuin pieni kissan pentu.
Koko matkalla emme enää vaihtaneet sanaakaan. Mutta kun pääsimme hotelliimme, hyökkäsi hän äkkiä takaapäin kimppuuni ja sai minut kaadetuksi leveälle sohvalle istumaan. Sitten heittäytyi hän viereeni ja vallattomaan nauruun purskahtaen kiersi hän kätensä kaulaani. En kuitenkaan ollut leikkisällä päällä, sillä kiihottuneet ajatukset ärsyttivät hermostoani. Senvuoksi jäinkin totisena tuijottamaan suoraan eteeni.
— Jörri! sanoi hän silloin veitikkamaisesti ja suuteli minua.
Hänen suutelonsa lumosivat minut aina, enkä koskaan voinut niitä vastustaa. Nytkin tulin heti iloisemmaksi ja vedin hänet polvelleni. Mutta äskeinen, ulkona sattunut tapaus oli vielä siksi elävänä mielessäni, etten jaksanut hillitä itseäni.
— Märta, sinä et puhu totta. Mikset sano totuutta, rakas? kysyin.
Hän katsoi minuun ihmeissään, mutta olin varma, että se oli teeskenneltyä.
— Mitä totuutta?
— Sitä, jonka tiedät. Kuka oli se henkilö, joka tervehti sinua? Mikset sinä sano sitä?
— Hyvänen aika! Ethän vain liene mustasukkainen? sanoi hän nauraen ja nipistäen minua leuvasta, mutta huomasin selvästi kuinka hermostunutta hänen naurunsa oli.
— Älä viitsi nyt, Märta. Näethän, että kysymys kiusaa minua.
Silloin hieno ryppy ilmaantui taas hänen kulmainsa väliin.
— Mutta mikä sinua oikein vaivaa, Arnold? kysyi hän muuttunein äänin.
— Sinä et puhu totta. Se ei ollut totta, mitä sanoit hänestä.
— Sinä siis epäilet sanojani, Arnold! Sinä siis todellakin epäilet niitä!… Arnold, miten onnettomaksi tuleekaan avioliittomme, ellemme luota toisiimme!
— Ja luotatko sinä minuun! Sinä et koskaan anna minun aavistaakaan sisäisiä mietteitäsi. Sinä pysyt aina sulettuna, etkä koskaan sano ainoatakaan varomatonta sanaa. Sinä olet kuin sfinksi, jonka edessä minä ennen pitkää menehdyn omaan voimattomuuteeni!… Märta, sano että puhuit totta, vakuuta se minulle niin uskon sinua.
Ryppy hänen otsallaan syveni huomattavasti.
Hän katsoi minua pitkään, säihkyvin silmin. Sitten hän kääntyi ja poistui huoneeseensa sanaakaan vastaamatta.
Olin asemassa, joka aina on kiusallinen. Joko katuu sanojaan, mutta ei tahdo pyytää anteeksi, eikä nöyrtyä, tai sitten pyytää heti anteeksi ja katuu perästäpäin nöyrtymistään. Ensin olin minäkin syöksyä hänen jälkeensä ottaakseni sanani takasin. Mutta hillitsin itseni. Sillä käsitin, ettei minun sopinut antaa ohjaksia kokonaan hänen käsiinsä. Minunkin täytyi osottaa voimaani, näyttää, etten sentään kokonaan ollut hänen vallassaan. Jäin siis tyynesti odottamaan mitä seuraisi. Mutta hän pysyi järkähtämättömästi huoneessaan ja antoi minun olla yksinäni. Siitä kävi mieleni katkeraksi ja ärtyisäksi, ja tunsin yhä enemmän hermostuvani sen mukaan kuin aikaa kului.
Kun ei häntä kuulunut, lähdin viimein yksin ulos ja suuntasin askeleeni erästä pelihuonetta kohti, missä nuorena miehenä usein olin oleskellut ja missä siis toivoin tapaavani tuttavia. Siellä olikin pari entistä toveriani, ja me alotimme pelin ja samppanjan juonnin aivankuin muinaisina aikoina.
Oli tuokio kulunut. Peli oli hetkeksi lakannut ja kilistelimme paraikaa laseja, kun ihmeekseni huomasin saman henkilön, joka äskettäin oli vaimoani tervehtinyt, lähenevän pöytäämme. Hän ei näyttänyt minua ollenkaan tuntevan, mistä tein sen johtopäätöksen, ettei hän päivemmällä ollut kiinnittänyt minuun lainkaan huomiotaan. Hän laski tuttavallisesti kätensä ystäväni vicomte de la Éen olkapäälle, jolloin tämä nopeasti kääntyi ja tervehti hämmästyneenä ja iloisena.
Sillä aikaa oli minulla oiva tilaisuus tarkastaa vierasta. Hän oli hiukan keskimittaa pitempi, solakka ja tavattoman huolellisesti, mutta yksinkertaisesti puettu herrasmies, iältään ehkä hiukan minua nuorempi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja niin omituiset, ettei niitä kerran nähtyään enää voinut unohtaa. Niissä ei silti ollut mitään erikoista eikä silmään pistävää, ellei kenties voimakas leuka ja hiukan kulmikkaat piirteet. Nenä oli suora ja moitteeton, huulet kaareutuivat nautinnonhaluissa; tukka oli tumma ja sileäksikammattu, mutta viiksensä oli hän ajellut. Koko miehessä oli melkolailla englantilainen leima.
Keskusteltuaan hetken uuden tulokkaan kanssa, kääntyi de la Ée minun puoleeni:
— Teitä varmaankin huvittaa tulla tuntemaan toisenne, koska olette molemmat suomalaisia. Saanen siis esittää: Kurimo — Broman.
Vieras loi minuun terävän katseen; ja vasta silloin huomasin hänen silmissään omituisuuden, jota sittemmin olen usein ihmetellyt. Hänen silmäteränsä olivat näet tavattoman suuret, kun sitävastoin irikset niiden ympärillä olivat vain kapeat, teräksenharmaat renkaat. Täten näyttivät hänen silmänsä mustilta ja niiden ilme liikehti alinomaa.
Hän lausui minulle ranskaksi muutamia tavallisia kohteliaisuuksia, jotka ovat häipyneet mielestäni ja joihin minä vastasin samaan tapaan.
Juotuamme vielä jonkun verran samppanjaa päätimme alkaa pelin uudelleen ja sovimme summien suuruudesta. Silloin käännyin uuden tuttavani puoleen kysyen:
— Ettekö tekin liity peliin, herra Kurimo?
Hän hymyili kummallisesti ja vastasi syvällä, sointuvalla äänellä:
— En. Pelaan ainoastaan uhkapeliä.
En tiedä voiko mikään loukata niin syvästi kuin ilkeä hymy. Hymyn solvasua ei käsitä täydellisesti, se jää epämääräiseksi ja sen tarkotus on hämärä. Senvuoksi se ärsyttääkin paljoa enemmän kuin sanat. Loukkaavimmatkin sanat muodostavat käsitteen, jonka kokonaisuudessaan ymmärtää ja jolle usein voi nauraa, mutta hymy tekee epätietoiseksi. Hänenkin hymyssään, hänen kasvojensa ilmeessä ja äänensä sävyssä oli jotakin kiihottavaa, joka sai minut raivostumaan. Sitäpaitsi alkoi samppanja jo vaikuttaa. Ja kohtaus vaimoni kanssa oli järkyttänyt hermostoni tasapainosta. Minä kimmahdin seisomaan, ja katsoen häntä suoraan kasvoihin sanoin jokseenkin kiihtyneenä.
— Hyvä herra! Niinkuin olette itse kuullut, on tässä melkoisia summia kysymyksessä. En luule löytyvän ketään, joka sanoisi peliämme muuksi kuin uhkapeliksi. Kieltäytymisenne syy on siis mielestäni lievimmin sanoen omituinen.
Hän kääntyi aivan tyynesti poispäin ja kohauttaen olkapäitään halveksivasti — ellei se ole kiihtyneisyydestäni johtunutta luulottelua — sanoi hän, ollenkaan katsomatta minuun.
— Kuten sanoin, pelaan ainoastaan uhkapeliä.
Sitten rupesi hän puhumaan vicomte de la Éelle aivan kuin ei minua olisi ollutkaan.
Se sai minut kokonaan pois suunniltani. Verivirta syöksyi kasvoilleni ja minulla oli täysi työ hillitessä itseäni menemästä yli rajojen. Mikä oikeus oli hänellä ivata peliämme kuin lasten leikkiä, vaikkeivät hänen rahansa olisi kenties ollenkaan riittäneet siihen? Mikä oikeus oli hänellä niin halveksivasti kohdella minua?
— Herrani! Te loukkaatte minua suuresti ylenkatseellanne! En voi sallia, että halveksitte minua pelaajana, ja minä vaadin teitä kunnianne nimessä kanssani peliin, joka teidänkin katsantokantanne mukaan on uhkapeli. Olkaa hyvä ja määrätkää summa, sanoin kiukusta vavahtelevin äänin.
Hän katsoi minuun ihmeissään. Sitten kumarsi hän kevyesti ja kaunis hymy ilmausi hänen huulilleen.
— Suokaa anteeksi. Tarkotukseni ei ollut loukata teitä. Valitan, etten voi ehdottaa suurempia summia sillä en ole varakas. Mutta jos te kunnianne tähden tahdotte…
— Minä vaadin! keskeytin hänet karkeasti.
Hänen kasvojensa väri muuttui aivan kalpeaksi, mutta hymy ei kadonnut huulilta. Hän oli tuokion vaiti ja näytti miettivän. Sitten sanoi hän:
— Suostun kernaasti.
Vaikka olin äärimmilleen kiihtynyt, säpsähdin hänen muuttunutta ääntään. Se oli kokonaan menettänyt sointunsa, se tuntui tulevan syvältä kurkusta, se oli rätisevän kuiva, mutta ei käheä, selvästi kuuluva, mutta soinnuton. Niin, en edes kykene sitä kuvaamaan.
— Tehkää siis hyvin ja määrätkää ehdot.
— Panen oikean käteni teidän oikeaa kättänne vastaan. Joka häviää, se luopuu kädestään.
Hänen hymynsä oli hirvittävä.
Ehdotus oli niin luonnoton, että hetken tuijotin häneen sanattomana. Nykyhetki menetti todellisuusarvonsa. Sen sekunnit pitenivät iäisyydeksi ja jäivät mykkinä ihmettelemään omaa tyhjyyttään. En ajatellut mitään. Olin vailla järkeä ja vapaata tahtoa, ikäänkuin näkymättömän voiman vallassa. Kuitenkin kumarsin ja molemmat istuuduimme.
Toisten pöytien luota olivat kaikki kerääntyneet ympärillemme. Vallitsi syvä hiljaisuus. Nuo hurjat henkilöt, jotka hymysuin ja kompia lasketellen antoivat vaikka viimeisten pennien vyöryä taskustaan pelipöydälle, he vaikenivat ja silmät pyöreinä katselivat meitä kuin lapset, joille kerrotaan taruja jättiläisistä.
Kurimo jakoi kortit ja peli alkoi. Huomasin heti olevani tyynen ja harkitsevan pelaajan kanssa tekemisissä. Mutta omakin kykyni oli tunnustettu. Sitäpaitsi olivat korttini siksi hyvät, että voitostani varmana tyynnyin kokonaan. Peli kulki hitaasti. Kurimo oli niin huolettoman näköinen kuin olisi lasten leikki ollut kysymyksessä ja kirkas, hieno hymy valasi koko ajan hänen kasvojaan.
Kun olimme jo aivan lopussa ja minä, kauan mietittyäni ja aivan oikein, löin pataässän pöytään, sanoi hän hyvin ystävällisellä ja iloisella äänellä.
— Nyt te teitte virheen, joka saattaa teidät häviöön. Pataässää seuraa aina hertta tässä pelissä ja silloin minä voitan.
Hämmennyin kokonaan. Tietysti tuo oli vain pelilause, vain kylmäverisyyden osotus, sillä eihän hän edes tuntenut pelitapojani. Mutta minulle jäi todellakin herttakuningas käteeni. Aivan voimattomana pudotin sen pöydälle… Olin menettänyt pelin.
Kun katsoin vastapelaajaani, niin syvä sääli kuvastui hänen kasvoiltaan.
On hetkiä, jolloin ei mikään tunnu niin vastenmieliseltä kuin myötätuntoinen ilme. Kuuntelisi ennen tuhansia pistosanoja, mutta säälivää katsetta ei voi sietää. Minäkin jouduin uudelleen raivon valtaan ja sanoin terävin äänin.
— Olkaa hyvä ja antakaa minulle osotteenne. Lähetän teille vielä tänään voittosaaliinne. Vai vaaditteko sen paikalla?
Kesti tuokion, ennenkuin hän vastasi.
— Te käsitätte minua aivan väärin. Tarkotin tietysti vasta kuoleman jälkeen.
Hänen hirtehis-huumorinsa pöyristytti minua. Vaikka pirullinen hymy hänen kasvoiltaan oli hetkeksi kadonnut, ymmärsi jokainen, että hän säälistä tai jostakin muusta yhtä vastenmielisestä vaikutteesta käänsi ehdotuksensa tällaiseksi, ja hiljainen suhina alkoi kuulua ympäriltäni. Se sai minut mielipuoliseen vimmaan. Nousin seisomaan ja sanoin kähein äänin.
— Teillä ei ole mitään oikeutta osottaa minulle myötätuntoa! Olen varma, että tarkotuksenne oli alkujaan toinen, enkä voi sallia, että minun nauretaan käyttävän kättäni teidän armostanne. Vai luuletteko minua raukaksi?… Olette heti saava voittonne!
Hänen kasvonsa muuttuivat silloin ilmehikkäiksi ja sieramet värähtelivät herkkinä. Hänen syvä, miehekästä surua ilmaseva katseensa ei milloinkaan mene mielestäni. Vakavana, hiukan kumartaen vastasi hän hillitysti.
— Kunnioitan suuresti kylmäverisyyttänne ja vakuutan, etten hetkeäkään ole epäillyt rohkeuttanne. En myöskään voi estää tekojanne. Mutta jos nyt luovutte kädestänne minun tähteni, niin en voi pitää tappiotanne kunniallisesti maksettuna. Tarkotukseni oli alkuaan toinen, ja te itse annoitte minulle ehdotusoikeuden. Pidän kuitenkin teitä kunnian miehenä, enkä luule, että voitte menetellä vastoin pelisopimuksia.
Tämän sanottuaan kumarsi hän kunnioittavasti ja poistui mennäkseen puhuttelemaan muuatta nuorta herraa, joka juuri oli tullut ovesta ja jonka oikea käsi oli mustalla siteellä sidottu, riippuen rinnalla, kaulan ympäri kulkevan nauhan varassa. Jäin aivan masentuneena paikalleni. Minulla ei ollut enää mitään vastattavaa. Turhaan koetti de la Ée minua lohduttaa. En edes viitsinyt kuunnella hänen puhettaan. Join pari lasia samppanjaa rauhottuakseni ja menin sitten sivuhuoneeseen saadakseni olla yksin.
Huoneen sivuseinällä oli pieni komero ja siellä olevan sohvan piiloisimpaan nurkkaan heittäydyin nyt voimattoman kiukun jäytäessä mieltäni. Tunsin vihaavani Kurimoa. Ja vihani oli sitä raivokkaampi, kun se oikeastaan kohdistui itseeni hänen kauttaan. Sillä oma hillittömyyteni, oma päivällisten tapahtumain johdosta ärsyttynyt hermostonihan oli sittenkin kaiken alkusyynä.
Olin viipynyt hetken ajatuksissani kun Kurimo astui sidekätisen herran kanssa huoneeseen. Kumpikaan heistä ei näyttänyt minua huomaavan. He pysähtyivät verraten lähelle minua pienen pöydän ääreen, jolla komeileva tupakkakuppi oli ihmeellinen jäljennös Cellinin kuuluisasta suola-astiasta. Vieras näytti olevan englantilainen. Hänen kasvonsa olivat sairaan kalpeat ja suun ympärille oli kärsimys piirtänyt merkkinsä huolimatta hänen ilmeisestä nuoruudestaan.
— Aarne, mitä ihmeitä sinä taas olet tehnyt? Koko salihan on aivan kiihdyksissä, kysyi vieras.
— Rakas ystävä, ainoastaan mitättömyyksiä. Muuan herra Broman väitti olevansa uhkapelin pelaaja ja on nyt aivan suunniltaan, vaikka on menettänyt vain toisen kätensä, vastasi Kurimo ottaen hymyillen sikarin kotelostaan.
Sanat ikäänkuin sokasivat minut. Ympäristö pimeni silmissäni. Tunsin vain vihaa, vain mieletöntä raivoa, petomaista ja luonnotonta. Vapisin kuin horkkatautinen, ja melkein tietämättäni vedin pistolin taskustani. Kuitenkaan en kiirehtinyt. Tunne siitä, että ampuisin, oli niin varma, etten ollenkaan hätäillyt, mikä usein tapahtuu epäröidessä. Hitaasti kohotin käteni ja ojensin aseeni Kurimoa kohti.
Hän oli vastikään pannut sikarin suuhunsa, mutta nyt otti hän sen jälleen pois. Hän kääntyi minuun päin, katsoi suoraan kasvoihini ja hänen silmänsä olivat raukeat ja surulliset. Sitten sanoi hän suomeksi, syvällä, teatralisella äänellä ja hyvin hitaasti:
— Tähdätkää tarkkaan herra Broman. On ikävää, jos osutte harhaan. Senjälkeen kääntyi hän jälleen ystäväänsä päin ja sytytti rauhallisesti sikarinsa.
Käteni vaipui kuin salaisen iskun herpasemana. Unohdin silmänräpäyksessä äskeisen vihani ja tuo uhmaileva kylmäverisyys pakotti minut ihailuun. Sellaista ihmistä en vielä ollut nähnyt.
Hänen ystävänsä oli sanaton hämmästyksestä. Käsitin sen helposti, sillä hän ei ollut ensinkään huomannut läsnäoloani, vaikka Kurimo oli nähnyt minut vastaseinän peilistä.
Hetken perästä katsoi Kurimo jälleen minuun ja tuo omituinen hymy karehti taaskin hänen huulillaan.
— No, sanoi hän hiljaa.
Sitten tuli hän luokseni.
— Herra Broman, te olette liian kiihtynyt tänään. Ihailen kylmäverisyyttänne ja olen varma, että meistä suotuisemmissa olosuhteissa tulisi ystävät. Nytkin, huolimatta siitä, mitä on tapahtunut, rohkenen tarjota teille käteni. Olkaa ystäväni!
Silloin liikutus valtasi minut. Kyynelinen kosteus kohosi silmiini ja haikea herkkyys tulvehti sydämessäni. Tartuin kiihkeästi hänen käteensä ja puristin sitä voimakkaasti.
— Suokaa minulle anteeksi, olin aivan suunniltani.
Hän vain hymyili.
— Ja nyt sallikaa minun esittää teille ystäväni lordi Henry Burton.
Nuori lordi ojensi minulle tuttavallisesti vasemman kätensä.
Kun jännitys näin oli lauennut tunsin niin voimakasta iloa, että jokeltelin tyhjänpäiväisiä kuin pieni poika. Niinpä sanoin ilman minkäänlaista syytä nauraen lordi Henrylle:
— Onko herra Kurimo pelannut teidänkin kätenne vai onko onnettomuus kohdannut teitä?
Silloin hirveä kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Hänen piirteensä vääristyivät ja hän katsoi minuun kauhun valtaamana. Huomasin tehneeni tyhmyyden.
— Suokaa anteeksi, sammalsin, huomaan loukanneeni teitä. Se ei mitenkään ollut tarkotukseni.
— Ystäväni käsi on vaikeasti haavottunut, sanoi, Kurimo vakavasti.Sitten vaihtoi hän nopeasti puheenaiheen.
Palasimme jälleen saliin saadaksemme de la Éen seuraamme. Kurimo pyysi meitä kohteliaasti ravintolan puolelle illalliselle. Keskustelimme vilkkaasti ja tuttavallisesti.
Sain tietää, että uusi ystäväni oli kuusi vuotta oleskellut ulkomailla, etupäässä Parisissa, mutta myöskin Lontoossa. Hän oli opiskellut kemiaa, kunnes hän vuosi sitten oli päässyt lordi Henryn rikkaan ja kuuluisan isän suosioon ja ollut senjälkeen nuoren lordin seuralaisena. Minäkin kerroin hänelle omasta elämästäni. Mainitsin vaimoni nimen ja puhuin häämatkastani. Koetin silloin tarkasti tutkia hänen kasvojaan, mutta yksikään lihas ei niissä värähtänyt. Kysyin myöskin, eikö juuri hän ollut tervehtinyt vaimoani päivemmällä. Siihen vastasi hän myöntävästi ja sanoi tuntevansa vaimoni ylioppilasajoiltaan. Enempää en tietenkään voinut kysyä.
Lordi Henry näytti kokonaan olevan Kurimon vallassa. Hän ikäänkuin ahmi ystävänsä jokaisen sanan. Se oli minusta sitäkin kummallisempaa, kun Kurimo oli vain suomalainen opiskelija ja hänen ystävänsä englantilainen ylimys.
Muistaessani nyt perästäpäin, kuinka herkullisen aterian Kurimo oli tilannut ja kuinka vastoin se oli hänen yksinkertaisia tapojaan, jotka myöhemmin opin tuntemaan, en ollenkaan ihmettele vicomte de la Éen sanoja:
— Te saatte minut hämmästymään, herra Kurimo. Teistähän on tullut täydellinen herkkusuu! Kerran te väititte minulle Platon sanoneen, että herkuttelu on aivan yhtä vaarallista ruumiille kuin sofistien viisastelut sielulle.
— Olette hyvin ystävällinen, vastasi Kurimo hymyillen. Mutta Plato ei luullakseni tarkottanut täyttä totta tuolla lauseellaan. Onpa olemassa asianhaaroja, jotka viittaavat siihen, että hän sanoillaan olisi vain tahtonut ärsyttää sofisteja. Ja entäpä Aristoteles, joka ankarassa Etiikassaan luettelee kokonaista kaksikymmentäviisi eri soppalajia, nähtävästi mitä suurimmalla mielihyvällä. Ah, kyllä entisajan ihmiset osasivat herkutella. Ajatelkaahan vain Sicilialaista Smindyridestä, joka kuletti mukanaan tuhat kokkia matkustaessaan Kreikkaan, taikka Cheiripposta, jonka pojat pääsivät Atenan kansalaisiksi, syystä, että heidän isänsä oli keksinyt uuden ruokalajin.
— Teidän kyökkihistoriikkinne klassillisuushan on aivan hirveätä, sanoi de la Ée nauraen.
— Sillä on ainakin se viehättävä ominaisuus, että se on hyvin pintapuolista — jatkoi Kurimo heikon lämmön värähtäessä hänen sanoistaan. — Vai ettekö ole ensinkään huvitettu näistä asioista? Eikö teistä Caligulan suunnattoman kalliissa aterioissa ollut jotain ihmeellistä. Ja ajatelkaapa Vitelliusta, joka kahdeksan kuukautisena hallitusaikanaan ehti tuhlata lähes puolitoista sataa miljonaa herkutteluun. Tietysti sillä oli ikäviä seurauksia, eikä syyttä sanota: Graecia victa vicit victores. Mutta sittenkin. Nuo vanhanajan ihmiset uskalsivat uhrata rahansa nautinnolle; me uhraamme nautintomme, ruumiimme ja sielumme rahalle.
— Minusta teki Cleopatra kaikkein kauniimmin liuottaessaan kallisarvoisen helmen maljaan, uskalsin minä huomauttaa.
— Olette taiteellinen ja rakastatte yksinkertaisia keinoja. Vai onko nykyaika opettanut teitä pitämään kivennäisjuomista? vastasi Kurimo viehättävästi hymyillen. Sitten kääntyi hän lordi Henryn puoleen, joka piti oluesta enemmän kuin viinistä ja juuri otti hyvän siemauksen mielijuomaansa.
— Sinä olet parantumaton! Sinä annat vaikka maailman jaloimpien viinien juosta kuiviin kunhan sinulle vaan jää oluesi!… Jos te, herra Broman, joskus tahdotte tehdä ystävälleni mieliksi niin ostakaa hänelle Diodorus Siculuksen teoksia. Hän puhuu oluesta ja väittää sitä Osiris jumalan keksimäksi. Se onkin ystäväni parhain puolustus. Hän kerskuu aina sillä, että egyptiläiset jo aikaa ennen Kristusta tunsivat oluen ja kantoivat sitä katakombeihinsa.
Vaikka en olekaan osannut matkia Kurimon paradoksalista esitystapaa, olen kuitenkin kirjottanut tämän vähäpätöisen keskustelun, koska tein siitä silloin hyvin todennäköisen johtopäätöksen. Luulin näet, että uusi ystäväni oli henkilö, joka kaikissa tilaisuuksissa tahtoi herättää huomiota ja loistaa omituisuudellaan. Mutta myöhemmin tulin näkemään kuinka täydellisesti tässäkin erehdyin.
Hyvästi jättäessään kertoi Kurimo pian lähtevänsä kotimaahan ja toivotti näkemiin siltäkin varalta, ettemme enää Parisissa tapaisi. Pyysin häntä käymään vaimoani tervehtimässä, mutta hän sanoi aikansa olevan täpärän.
Palasin kotiin de la Éen seurassa, ja häneltä sain kuulla, että Kurimo oli päässyt Burton-perheen suosioon pelastamalla lordi Henryn henkensä uhalla jostakin hirvittävästä vaarasta. Kukaan ei tiennyt asiaa tarkemmin, ainoastaan pöyristyttäviä huhuja liikkui siitä. Se oli salaisuus, joka kätkeytyi yön pimeyteen synkkine kauhuineen. Mutta siitä lähtien oli lordi Henry kantanut kättään siteessä ja luopunut kokonaan hurjasta irstailustaan.
Saavuttuani perille oli vaimoni vielä ylhäällä vaikka puoliyö oli jo käsillä. Hän riensi vastaani hymyillen ja silmät veitikkaa säteillen.
— Kuinka kauan sinä paha poika olet antanut minun odottaa! Et milloinkaan saa sitä anteeksi… No, oletko yhä huonolla tuulella? torui hän.
Silloin minä hellästi sulin hänet syliini, mutta täysin onnellinen en ollut.
On verraten helppoa säilyttää salaisuus, jos on sitoutunut vaikenemaan, mutta olla kertomatta tapausta, joka itsessään ei ole mikään salaisuus, vaan jonka julkituomista käsittämättömät aavistukset vastustavat, se on hirveää. Joka hetki pelkää, että se sivultapäin tulee tiedoksi ja samalla toivoo sitä salaisesti. Minäkään en voinut sanoa mitään vaimolleni. Omituiset vaistot pakottivat minut vaikenemaan ja olemaan varovainen. Sillä päivällisten selkkausten perusteella pelkäsin sopumme uudelleen rikkoutuvan, ellen osaisi vaieta.
Kun nyt jälestäpäin ajattelen näitä seikkoja, on minun ensiksi todettava, että niiden sattuessa olin kiihtyneempi ja hillittömämpi kuin koskaan ennemmin elämässäni. Tapaukset tuntuvat nyt hämärältä unelta ja niiden tavaton luonnottomuus herättää minussa epäluuloa. Mikä toi Kurimon pelisaliin? Vaikka hän oli taitava pelaaja, ei hän silti ollut pelisalin vieraita. Jos hän edes olisi ollut lordi Henryn seurassa — de la Ée kertoi minulle, että he joskus tapasivat siellä käydä, sillä nuori lordi oli ennen ollut intohimoinen pelaaja — mutta hän tuli yksin, edeltäkäsin, eikä nähtävästi odottanut toveriaan. Hän ei vähintäkään hämmästynyt huomatessaan minut, eikä värähdystäkään liikahtanut hänen kasvoillaan kuin ilmasin vaimoni nimen. Tämä on saada minut uskomaan, että hän tahallisesti oli seurannut minua pelisaliin, että hän siis oli nähnyt minun sinne menevän. Oliko hänen kummallinen käytöksensä teeskentelyä, tarkoin harkittua petosta, jonka takana piili halu tutustua minuun, vaikuttaa minuun ja saada ihailua osakseen? Tahtoiko hän jostakin syystä päästä ystäväkseni? Sitä on ainakin omiaan todistamaan hänen luonnoton ystävyydentarjouksensa. Mutta voi yhtähyvin olla toisinkin, sillä myöhemminkään ei ilmaantunut mitään seikkoja, jotka tukisivat epäilyjäni. Vaikka hänestä tulikin ystäväni, en voi toiselta puolen uskoa, että hän käytti sitä lasketusti tarkotustensa perilleviemiseen. En edes luule hänellä olleen mitään tarkotuksia. Kaikki saattoi siis olla aivan satunnaista ja kulkea luonnollista tietään mielentilojemme käänteiden mukaan. Joka tapauksessa tuntuu näiden seikkojen eriskummallisuus tavattoman teennäiseltä, enkä kaiketi milloinkaan voi tyydyttävästi selittää enemmän omaani kuin ystävänikään menettelyä.
En enää tavannut Kurimoa koko Parisissa oleskelumme aikana. Vaikka tähystelin ympärilleni kaduilla ja vaimoni kanssa kävimme julkisissa paikoissa, ei häntä missään näkynyt. Ystäväni de la Ée ei hänestä tiennyt sen enempää.
Vaimoni ja minä elimme kerrassaan onnellista elämää — ainakin ulkonaisesti. Se epäily, jonka hänen omituinen käytöksensä oli herättänyt, iti kyllä sielussani. Se muodosti välillemme kuilun, mutta vielä en tuntenut sen hämäriä syvyyksiä. Minä osasin vaieta. Sillä tiesin, että jos kerran vaimoni oli ollut jossakin suhteessa tuohon merkilliseen mieheen, oli minun turhaa koettaa sitä udella. Olisin vain pilannut asiani, tuottanut vaimolleni tuskaa ja tehnyt oman elämäni onnettomaksi. Olin siis kokonaan ääneti ja odotin mitä tulisi, milloin sumu ympäriltäni hälvenisi ja kohtaloni päähermo värähtelisi paljastettuna edessäni. Sillä aavistin — vaikken käsittänyt aavistukseni perussyitä — että Kurimo oli henkilö, joka vielä tulisi vaikuttamaan elämääni. Ikäänkuin salaperäisen vaiston avulla tunsin kohdanneeni ihmisen, jonka kohtalo oli minun kohtalooni sidottu ja jonka voimakas personallisuus kerran saisi minut kauhusta vapisemaan. Siitä huolimatta olisin tahtonut olla hänen seurassaan ja tutustua tarkemmin häneen. Minä suorastaan kaipasin häntä ja odotin jännittyneenä hetkeä, jolloin saisin jälleen tavata hänet. Olin samallaisessa kuumeisessa tilassa, joka meille on niin ominainen suuren vaaran uhatessa. Me etsimme sitä, jos se kätkeytyy. Me ajamme sitä takaa jos se pakenee. Ja kun se vihdoin on edessämme, tuijotamme sitä tuhkanharmaina ja kauhusta sanattomina.
Parisista matkustimme vähäksi aikaa Skottlantiin ja huhtikuun lopulla palasimme Turkuun. Vietimme kesän äitini huvilassa ja kävimme Pietarissa katsomassa isääni.
Syksyllä vuokrasimme Helsingistä soman huoneuston asunnoksemme, sillä vaimoni tahtoi kaikin mokomin olla talven siellä. Elelimme sitten hiljaisesti ja verraten suletusti, ja onni ja tyytyväisyys viihtyivät luonamme.
Kun eräänä iltapäivänä rauhallisesti astuskelin Bulevardilla, kuulin sointuvan äänen sivullani sanovan:
— Hyvää päivää, herra Broman! Tervetuloa kotimaahan!
Käännyttyäni näin ihmeekseni Kurimon hymyilevät kasvot. Siitä minä ilostuin ja puristin sydämellisesti hänen kättään.
Hän kertoi minulle lähteneensä Parisista pari päivää tapaamisemme jälkeen erään perintöasian vuoksi. Haukiojan kartanon omistaja oli kuollut, ja kun Kurimo oli tämän yksinäisen vanhanpojan lapsi, vaikkakin avioton, oli hän testamentissään määrännyt kartanonsa ja koko omaisuutensa pojalleen.
Kun nyt jälestäpäin muistan, miten avomielisesti hän kertoi jokaisen yksityiskohdankin, niin en taaskaan saata olla ihmettelemättä. Hän ei peitellyt mitään. Ja kuitenkin sain myöhemmin kokea kuinka läpitunkemattoman itseensäsulkeutunut hän oli, yksinpä vähäpätöisimmissäkin asioissa.
Keskustelun kestäessä olimme tulleet aivan kotini lähelle, joten pyysin Kurimoa sisään tervehtimään vaimoani. Pyyntöni oli ensin laimea, mutta hänen omituiset estelynsä virittivät minut äkkiä kuin jousen. Polttava liekki syttyi sieluuni. Kaikki ajatukseni kääntyivät siinä määrin sisäänpäin, etten oikeastaan tietänyt mitä ympärilläni tapahtui, ja ne hartaat pyynnöt, joilla rupesin häntä ahdistamaan, tulvivat huuliltani vaistomaisesti ja sisäisestä pakosta. Enempää vastustelematta hän suostuikin.
Vaimoni otti meidät vastaan kalpeana ja silmät hämmästyksestä synkkinä. Omituinen, vääristynyt hymy vavahteli hänen huulillaan. On selvää että tarkastelin häntä nautinnolla.
— Minun ei tarvinne esitellä teitä. Tehän olette vanhoja tuttuja, vai kuinka? sanoin.
— Tuttavuutemme on vain vähäpätöinen. Epäilen tokko rouva enää muistaa minua näin pitkän ajan perästä, vastasi ystäväni.
Säpsähdin hänen ääntään. Vaikka hymy valasi hänen kasvonsa, oli ääni kuiva ja tukahtunut. Palava tulivuori tuntui hehkuvan sen hillityn sävyn takana, Se oli samallainen kuin kerran pelisalissa. Toistamiseen elämässäni kuulin sen muuttuneena.
Vaimoni oli sillävälin saanut takasin tyyneytensä ja ojensi nyt aivan rauhallisesti ja luonnollisesti kätensä uudelle ystävälleni.
— Muistan teidät varsin hyvin herra Kurimo. Mutta miten ihmeessä olette nyt täällä? Luulin nähneeni teidät Parisissa keväällä.
— Tekin, rouva, olitte silloin siellä, vastasi ystäväni sointuvin äänin ja niin koomillisesti, että kaikki purskahdimme nauruun ja jännitys väliltämme laukesi.
— Mutta milloin maailmassa te olette mieheeni tutustunut? Arnold ei ole siitä koskaan maininnut, kysyi vaimoni meidän asettuessamme istumaan.
Kurimo katsoi minuun terävästi kissan silmillään.
— Tuttavuutemme on aivan uusi. Tapasimme toisemme sattumaltaParisissa, ja miehenne on varmaankin unohtanut koko jutun, vastasi hän.
— En voinut siitä puhua, kultaseni. Ystävyytemme syntyi pelisalissa, eikä sellaisesta voi kertoa kuherruskuukausien aikana, sanoin minä hymyillen.
Vaimoni nauroi ja häristi minulle sormeaan.
Mitään erityisempää ei puhuttu. Kurimolla oli kiire, — ainakin hän väitti sitä — ja kaikista estelyistämme huolimatta lähti hän pian. Mutta elämä ei tahtonut tuntua enää samallaiselta sen jälkeen. Kerroin vaimolleni pelitapahtumat niin lievässä muodossa kuin suinkin mahdollista, mutta salasin sen, että olin aikonut ampua Kurimoa. Märta vain naureskeli koko jutulle ja teki minulle kiusaa. Kuitenkin huomasin, että hän oli hermostunut ja rauhaton ja kun suutelin häntä, olivat hänen huulensa kylmät ja hän värisi huomattavasti.
Nyt alkoi aika, jonka kuluessa yhä kiinteämmin liityin Kurimoon. Päästyään perinnön kautta varakkaaksi mieheksi, oli hän jättänyt kaikki huolet aineellisesta toimeentulosta ja järjestänyt elämänsä kokonaan mielensä mukaan. Hän oli vuokrannut sievän huoneuston. Itsellään oli hänellä joltisenkin runsas kirjasto ja oma laboratorio, jossa hän teki merkillisiä kemiallisia kokeita.
Minusta tuli suorastaan hänen kiusanhenkensä. Keskellä hänen työaikaansa tunkeuduin laboratorioon, missä hän istui pullojen, lasiputkien ja retorttein keskellä kellertävään mekkoon puettuna. Siellä kyselin häneltä monellaisia asioita, vieläpä sain hänet selittämään kemiaa itselleni ja näyttämään muutamia kokeita.
Me kulimme yhdessä teatterit ja konsertit sen vähän minkä niitä yleensä Helsingissä oli. Hän rakasti suuresti näytelmätaidetta, ja musiikkia hän suorastaan jumaloi. Hän piti sitä aristokraattisempana kuin mitään muuta. Sen vaikutus oli hänestä ylhäisempi kuin toisten taiteiden. Se kohotti mielen korkeihin ilmapiireihin, jossa kaikki oli puhdasta ja eterisen läpinäkyvää. Tietenkin ihaili hän myös maalareita, ja sain usein ihmetellä hänen omituista makuaan ja rakkauttaan hillittyihin väreihin. Hän tiesi taiteenkin alalta suunnattomasti enemmän kuin minä ja syvensi melkoisesti käsityskantaani.
Mitä hänen ulkonaisiin tapoihinsa tulee, on minun mainittava muutamia ominaisuuksia.
Milloinkaan ei hän juonut itseään päihdyksiin. Hän otti vain pari lasillista ja lopetti sitten jyrkästi, niin jyrkästi ettei mikään saanut häntä horjumaan. Jos kehotti häntä, vastasi hän kohteliaasti "kiitos, kyllähän minä", mutta siinä olikin kaikki. Kuitenkaan ei hän koskaan hermostunut eikä poistunut kesken, vaikka seuramme toisinaan oli hurja jopa räyhääväkin erikoisissa tilaisuuksissa. Päinvastoin! Joka kerta kun kilistimme, nosti hänkin lasinsa huulilleen, mutta laski sen täyteläisenä takasin pöydälle.
Kuten jo kerran olen maininnut, olin saanut hänestä ystävyytemme syntyessä sen käsityksen, että hän kaikin tavoin koetti herättää huomiota. Mutta asianlaita olikin aivan päinvastainen. Hänellä, jos kellään, oli se harvinainen ominaisuus, että hän osasi kuunnella mitä toiset sanoivat, pyrkimättä itse sekaantumaan keskusteluun. Hän ei missään tilaisuudessa tahtonut "esiintyä", eikä milloinkaan ottanut omaa personaansa puheenalaiseksi. Istuen aivan alallaan ja hermostuneita liikkeitä tekemättä, hän tarkkaavasti kuunteli ketä tahansa, kohtelias ilme kasvoillaan. Silti ei hän ollut äänettömänä. Hän osasi pistellä väliin keveitä lauseita, paradokseja ja omituisia epigrammeja, mutta hän ei korostanut niitä, eikä mitenkään tahtonut tehdä niillä itseään huomatuksi. Hänellä tuntui olevan ehtymätön varasto kaksimielisiä lauseita, joiden näennäinen merkitys oli aivan tavallinen, mutta jotka tarkemmin ajatellen saattoi selittää toisin, jopa varsin ilkeästikin joskus. Mutta hän viskeli niitä niin hillitysti ja sivumennen, että ainoastaan hyvin tarkkaavainen korva huomasi niissä kären.
Se mikä hänessä minua kuitenkin eniten ihmetytti, oli hänen tavaton salaperäisyytensä. Hän oli kääriytynyt kuin läpinäkymättömään vaippaan, josta hän mystillisenä ja tutkimattomana tähysteli maailmaa. Ei kukaan päässyt näkemään vilahdustakaan hänen sisimmästään, ei kukaan tiennyt hänen suunnitelmistaan tai aikeistaan, olivatpa ne miten vähäpätöisiä tahansa. Jos kysyi häneltä häntä itseään koskevia asioita, vastasi hän kohteliaasti ja laajasti. Mutta siitä ei paljoa viisastunut. Itse asian ydin eteni ja häipyi olemattomiin, mutta ympärillä olevat sivuseikat tuntuivat kohoavan vähäpätöisestä asemastaan ja liittyvän yhteen eksyttäväksi kokonaisuudeksi. Minä suorastaan ihmettelin sitä neroutta, millä hän selviytyi pulmallisimmistakin kysymyksistä, ilmasematta mitään erityisempää.
Tuollainen salaperäisyys on verho, jonka taakse — joko kätkeäkseen entiset tekonsa, tai salatakseen uusien suunnitelmat — turmeltuneet sielut usein vetäytyvät. Mutta en voi uskoa hänessä olleen mitään rikollista. Hän pikemmin tutki itseään salaperäisyydessään, tai sitten salaperäisyytensä vaikutusta muihin. Hän jollaintavoin nautti itsekseen sulkeutumisestaan, samalla kuin sen mystillinen vaikutus toisiin henkilöihin tuotti hänelle hiljaista iloa. Läpitunkemattomuus teki hänet mielenkiintoiseksi ympärilläoleville, lumosi heidät ja pakotti heidät uteliaisuuteen, ja tuo helposti havaittava uteliaisuus teki hänelle toiset värikkäämmiksi ja tuotti hänelle salaista nautintoa. Onhan ehkä tenhoavaa, omistaa kätkö, johon kellään ei ole avainta, sielu, jonka syvyyksiä ei kukaan voi paljastaa ja jonka edessä senvuoksi toisten sielut itsestään avautuvat. Salaperäisyys oli hänessä voimaa, jota kantamaan hän kuitenkin oli liikaa terve; siksi oli se samalla hänen vikansa. Mutta voi olla myöskin mahdollista, että erehdyn luullessani häntä tällaiseksi nautiskelijaksi. Kenties kaikki olikin luonnollisuutta. Kenties hän todellakin oli niin yksinäinen, että kosketus jonkun toisen henkilön kanssa olisi tuottanut hänelle tuskaa.
Vaikka hän siis oli itseensäsulkeutunut ja pysytteli syrjässä, jouduin ennenpitkää kokonaan hänen vaikutuksensa alaiseksi. Hänen katseensa ikäänkuin tunkeutui läpi sisimpäni ja lumosi minut hypnottisella voimalla. Hänen äänensä syvä sointu ja värikäs vivahdusrikkaus tenhosivat minut, ja hänen salaperäisyytensä kiihotti uteliaisuuttani. Mutta minuunkaan ei hän luottanut. Hän oli kyllä toisinaan tavattoman avomielinen ja kertoi muutamia elämänkokemuksiaan aivan yksityiskohtaisesti. Mutta hän tiesi aina tarkoin mitä sanoi, eikä koskaan ilmassut enempää kuin tahtoi. Minä sitävastoin olin kuin avoin kirja hänelle. Hän tunsi jokaisen askeleeni, eikä minulla ollut salaisuutta, jota hän ei olisi saanut selville. Kuitenkaan ei hän milloinkaan kysellyt suoraan, hän pakotti minut puhumaan. Hän kietoi minut niin taitavasti pauloihinsa, etten huomannutkaan ennenkuin oli myöhäistä.
Oli omituista kuulla hänen mielipiteitään, kun hän joskus, kahden ollessamme hairahtui niitä esittämään. Ne olivat aina varmoja ja tarkasti harkituita, enkä kuitenkaan usko niiden olleen hänelle itselleenkään todellisia. Minulla olisi ollut paljonkin vastaansanomista, mutta en voinut väitellä hänen kanssaan. Sillä minun käsitykseni monesta asiasta olivat ennakkoluulojen rajottamia. Hänen mielipiteensä teki taas ennakkoluulottomuus liikaa yksilöllisiksi.
Meille ei hän tahtonut tulla usein. Hän vakuutti, ettei hän voinut viihtyä perheissä, koska niissä vallitsi aina niin huono sopu, että syötiin liikaa kiukusta. Vaikka parhaani mukaan koetin todistaa hänen väitteensä valheellisuuden, ainakin minun suhteeni, pysyi hän siitä huolimatta periaatteelleen uskollisena. Se tietysti oli omiaan kiihottamaan salaista epäilyäni, jolle kaikin tavoin koetin saada perusteita. Mutta hän näki minun lävitseni. Hän tiesi mitä sielussani liikkui. Minä huomasin sen ja se raivostutti minua. Tietenkin hän silloin tällöin pistäytyi vaimoani tervehtimässä, mutta hän viipyi vaan lyhyen ajan, ja ainoastaan pari kertaa koko talvessa sain hänet jäämään päivälliselle. Hän puhui vaimolleni hyvin ylimalkaisista asioista, tai leikitteli hymyillen paradokseillaan. Ja vaikka kuuntelin tarkasti, en milloinkaan huomannut heidän keskustelussaan salaisia viittauksia entisyyteen. Kuitenkin varmentui aavistukseni, että heillä joskus oli ollut jonkinlaisia yhdyssiteitä, vaikka ne sittemmin olivat rauenneet.
Hänen elämänsä kulki omituisissa jaksoissa, ollen sisäisessä merkityksessä hyvin levotonta ja hapuilevaa. Jokin ahdistus näytti häntä vaivaavan. Toisin ajoin syventyi hän viikkomääriksi kemiaansa, toisinaan heitti hän sen kokonaan sikseen. Edellisessä tapauksessa koetti hän luullakseni hukuttaa tunteensa työhön ja työn avulla tukahuttaa levottomat äänet sielussaan, jälkimäisessä ahdisti häntä työnsä tunteettomuus ja hän pyrki sisäänpäin kääntyneiden tutkimusten kautta rauhaan ja selvyyteen. Tästä syntyi ristiriita, josta ei hän kaiketi milloinkaan ollut vapaa.
Työjakson kestäessä oli hän alituisesti laboratoriossaan. Silloin oli hän tavattoman vaitelias ja ajatuksiinsa vaipunut. Niin, hän puhui tuskin mitään. Mutta vaikka mihin aikaan olisin mennyt hänen luokseen, ei hän hermostunut, eikä tullut kärsimättömäksi.
— Jaksatko odottaa muutaman minuutin, Arnold? En mielelläni jättäisi koettani aivan keskeneräiseksi, sanoi hän lasiputkiaan tarkastellen.
Silloin seisoin usein hänen vieressään katsellen hänen hommiaan, vaikken niistä suuriakaan ymmärtänyt. Ja kun hän oli saanut "keittonsa" valmiiksi, riisui hän mekkonsa ja vei minut toiseen huoneeseen.
Mutta kerran oli hän sulkeutunut lukon taa. Kun koputin ovelle ja ilmotin nimeni, sanoi hän hyvin kiihtyneesti.
— Rakas Arnold, suo anteeksi, nyt en voi ottaa sinua vastaan. Tule tunnin perästä uudelleen, jos tahdot minua tavata.
— Olen kirjastossasi niinkauan, vastasin hänelle
Kului kuitenkin lähes kaksi tuntia, ennenkuin kuulin hänen askeleensa. Kun hän astui ovesta sisään, olivat hänen kasvonsa harmaankalpeat ja kauhu kuvastui hänen silmistään.
Niinä aikoina, jolloin hän kokonaan oli erossa laboratoriotöistään oli hän raskasmielinen, mutta puhui enemmän. Hän luki silloin kaunokirjallisuutta ja omisti kaiken huomionsa taiteelle. Klassikot olivat hänen mieliluettavaansa, mutta myöskin vanhat kansanmyytit ja eritoten Ossianin laulut. Ne tunsi hän tarkoin ja hän selitti minulle usein niiden kauneuksia.
Oli merkillistä kuulla hänen puhuvan taiteesta. Toisinaan lasketteli hän mitä kummallisimpia ja ristiriitaisimpia aforismeja. Silloin sauhusi sikari yhtämittaa hänen hampaissaan ja hänen huulillaan leikki tuo omituinen hymy, joka kärjistyi ivaksi suupielissä, ympäröi sydämellisenä oikean posken hymykuoppaa, ja eteni kauemmas kasvoille liikehtivänä, kuin kevyen harson varjo. "Filosofia on usein vain runoutta", saattoi hän esim. sanoa, "mutta runous ilman filosofiaa on vain epäoikeutettua luonnon jäljittelyä. Tiede on vain sikäli filosofiaa, mikäli siinä erehdykset voivat tulla kysymykseen, mutta taide on vain sikäli tosirunoutta, mikäli siinä filosofia ei ole tiedettä." Luulen hänen kuitenkin tahtoneen yksinomaan hämmästyttää minua ja tutkia minua sellaisessa mielentilassa. — Toisinaan hän taas vakavasti innostui selittämään minulle jotakin kirjateosta. Silloin tavaton lämpö värähteli hänen sanoistaan ja puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen. Hän esitti minulle monta seikkaa kokonaan uudessa ja ennentuntemattomassa valossa. Hän kiinnitti usein huomionsa pikkuseikkoihin ja teki niistä johtopäätöksiä, jotka saivat minut ihmettelemään. Hän sanoi aina, ettei kirjaa pitänyt ensikertaa lukiessa ollenkaan arvostella. Tuli vain antautua sen tunnelman tuuditettavaksi, joka runoilijan mielessä oli luodessa liikkunut. Tuli tarkistaa korvansa teoksen salaisia säveliä kuulemaan, sulautua niihin, heittäytyä niiden aalloille ja unohtaa hetkeksi kaikki muu. Arvostelu ja tutkimus saivat jäädä tuonnemmas.
Hän kokosi huoneisiinsa mitä omituisimpia veistoksia, usein sellaisia, jotka minun mielestäni olivat varsin vähäpätöisiä, ja hänen seinillään oli tauluja, joiden kauneusarvoja en ollenkaan ymmärtänyt. Mutta kun kerran rohkenin väittää erästä Venus-veistosta epäsiveelliseksi, jopa suorastaan aistillisesti kiihottavaksi, ryhtyi hän sitä puolustamaan innolla, jota en luullut hänen edes omaavan. Jäin kuuntelemaan hänen sanojensa vuolasta tulvaa kuin kosken kohinaa hämärässä korvessa. Hänen mielikuvituksensa väririkkaus lumosi minut. Hänen äänensä sointu ja lauseiden hillitty hehku tenhosivat minut. Minä kohosin ikäänkuin korkeampiin ilmapiireihin, missä uusi, voimakas kirkkaus valasi sieluni. Aistillisuus ikäänkuin puhdistui ja kuona sen ympäriltä katosi hänen sanojensa ahjossa. Se muuttui mielestäni luonnollisuudeksi. Se tuntui valtavalta hymniltä, joka luonnossa humajaa silloin, kuin tuoreus ja elinnesteet ovat runsaimmillaan ja salaperäinen luomisvoima tykähtelee sen kätketyissä valtimoissa. Itse Venus-kuva näytti saavan glorian ympärilleen, se ikäänkuin kohosi jalustalle, jonka ympärillä viinirypäleet kypsyneinä kimaltelivat; raikas, vavahduttava tuoksu lähti sen valkeista jäsenistä ja äsken saastaisina pitämäni kasvot aukenivat eteeni kuin lilja, jonka lehdillä yökaste kyynelehtii. Ympäristön ääriviivat hukkuivat ja ajan humaltuneet hetket sykkivät valheellisina kuin unessa. Olin joutunut mielentilaan joka siihen asti oli ollut minulle täydellisesti vieras. Uudet, hienovivahduksiset tunnelmat värisyttivät sieluani, ja minä kuuntelin kuin hypnotisoitu, silmät ihastuksesta jäykkinä.
Tuo hiljainen mies, joka seuroissa oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut, saattoi siis puhua hyvin kuin klassillinen kaunopuhuja. Hän osasi sanojensa musikilla herättää uusia näkemyksiä toisessa henkilössä ja saada toisen sydämessä ennentuntemattomat kielet väräjämään. Hän hurmasi minut niin täydellisesti, etten pitkään aikaan osannut puhua mitään. Ja kun lumouksesta vapautuminen vihdoinkin salli minun käyttää kieltäni niin huudahdin innostuksen valtaamana.
— Mutta sinähän olet mainio! Mikset sinä koskaan esiinny? Sinun pitäisi esitelmöidä ja pitää puheita!
Silloin hymy palasi hänen kasvoilleen ja hän sulkeutui jälleen kuoreensa. Tehden kädellään torjuvan liikkeen sanoi hän:
— Rakas ystävä. Sinä näet hyväksi imarrella minua. Puhe on aina kokonaan hyödytöntä. Sen viehätys on vain siinä, että niin yleisö kuin itse puhujakin ovat sen seuraavana päivänä täysin unohtaneet, ja sen ainoa etu on siinä, että se totuttaa kuulijoita kärsivällisyyteen.
Hänen sulkeutuneisuutensa sai minut väliin epätoivoiseksi, ja monasti päätin pysytellä pois hänen seurastaan. Tahdoin nöyryyttää häntä, olla kylmä ja välinpitämätön ja antaa hänen tulla tiedustelemaan poissaoloni syytä. Mutta olin hänen suhteensa kokonaan voimaton. Hänelle näytti olevan aivan samantekevää, olinko maailmassa olemassakaan. Hän ei etsinyt minua, eikä tullut minua hakemaan seuraansa. Silloin salaperäinen voima, jonka olemusta en ensinkään käsittänyt, mutta jonka vaikutus oli sitä tuntuvampi, veti minua hänen luokseen. Jos viivyin poissa muutaman päivän, tulin niin rauhattomaksi, etten saanut tilojani missään. Tuhansia asioita ilmaantui, joista olisin tahtonut hänelle puhua, tuhansia pikkuseikkoja, jotka sytyttivät minussa kiihkeän halun, niin, suorastaan pakottivat minut häntä tapaamaan. Ja kun vihdoin väsyin ja antausin, niin ei hän edes huomauttanut pitkästä poissaolostani. Vai näkikö hän aina lävitseni? Tunsiko hän nämätkin taisteluni?
Vietimme vaimoni kanssa tyyntä elämää. Hän oli oppinut luottamaan minuun ja sydämellisyyteni teki hänet herttaiseksi. Kuitenkin oli välillämme juopa, joka leveni päivä päivältä, kuin sumuvyöhyke, jonka harmaus kävi yhä selvemmäksi. Keskustelumme rajottuivat. Ne pysyttelivät aina määrätyillä aloilla, joiden ulkopuolelle en uskaltanut ainakaan kauas tunkeutua. En tohtinut kosketella hänen entisyyttään, sillä hän muuttui aina omituisesti — vaikka hän koetti sen huolellisesti salata — jos siitä tuli puhe. Niinikään oli Kurimo harvoin puheenaiheenamme. Olin niin varovainen kuin mahdollista, enkä tahtonut loukata vaimoani, vaikka epäily kyti sydämessäni. Sillä minä rakastin häntä. Minä jumaloin hänen ylhäistä ylpeyttään. Ja olin siinä uskossa, etten mistään olisi voinut löytää mieleisempää puolisoa. Hänkään ei rasittanut minua pikkumaisilla nuhteilla tai kyselyillä. Jos milloin viivyin myöhään poissa ei hän näyttänyt hapanta naamaa, eikä hysterinen, hermostuttava sanatulva odottanut minua palatessani. Siitä oli seurauksena, että sanoin hänelle usein minne menin ja pyysin häntä mukaani, vaikkapa vain muodollisesti. Se oli myöskin omiaan tekemään seurusteluni Kurimon kanssa miltei jokapäiväiseksi.
Tietenkin oli vaimoni mukana kun kävimme konserteissa tai muissa sellaisissa. Ja minun täytyy sanoa, ettei Kurimoa miellyttävämpää konserttitoveria juuri voinut toivoa. Hienoilla, terävillä huomautuksillaan sai hän vaimonikin usein haltioihinsa.
Mutta minä pidin aina ystävääni silmällä. Joka tilaisuudessa vakoilin häntä ja punnitsin hänen sanojaan. Sillä palava halu tietää, mitä ystäväni kivisen kuoren alle oli kätkettynä, vaivasi minua alituisesti. Olisin tahtonut saada selville, vieläkö hänen sydämensä oli lämmin, vai olivatko tunteet jähmettyneet ja omatunto menettänyt herkkyytensä. Mitä tuskia, mitä koettelemuksia olikaan tarvittu, ennenkuin noin kylmä liikkumattomuus oli asettunut hänen kasvoilleen? Mitä sisäisiä taisteluja hän olikaan kestänyt? Nämä kysymykset pyörivät aivoissani koko talven, ja niihin liittyi omituinen aavistus siitä, että jos minun kerran onnistuisi halkasta hänen panssarinsa, jos kerran näkisin hänen sielunsa kätköt, niin omakin kohtaloni seisoisi edessäni alastomana ja värähtelevin jäsenin.
* * * * *
Kun nyt tarkastelen kirjotuksiani, niin avuttomuus ja outo tuska saavat minut valtoihinsa. Luulin noiden vaiheiden, jotka selvinä elävät mielikuvituksessani, olevan helposti kuvattavissa. Uskoin saavani ne tunteet ja mielentilat, jotka nuo tapaukset minussa synnyttivät vähin vaivoin ymmärrettäviksi. Mutta nämät rivit eivät ilmasekaan mitään. Ne ovat sekavia ja antavat huonon, kenties epätodellisen kuvan ystävästäni. Ja ne hienot salaperäiset vivahdukset, jotka milloin jännittivät hermoni äärimmilleen, ja tuottivat minulle kauhunsekaista tuskaa, milloin hurmasivat minut ja herättivät ihmettelyäni, pysyvät kokonaan salassa vieraan silmältä. Ne olivat senlaatuisia yksityiskohtia, ettei taitoni riitä niitä kuvailemaan. Omaamatta kykyä tunkeutua välittömästi ihmissieluun, minä olen ollut pakotettu turvautumaan deskriptivisiin keinoihin ja syrjäyttämään erikoiset tapahtumat. Sillä jos yrittäisin niitä esittää, niin luulen, etten itsekään olisi työhöni tyytyväinen. Ja toisten mielestä tuntuisivat nuo seikat varmaankin liian vähäpätöisiltä, pelkäänpä naurettavilta. Kuitenkin minä hartaasti toivoisin, että jokainen pulmallinen kysymys sielussani saisi ratkasunsa, että jokainen varjo sieltä pakenisi ja minä voisin rauhallisena kääntää katseeni tulevaisuutta kohti.
Koko talven aikana kävi Kurimo vain muutamia kertoja maatilallaan, viipyen siellä ainoastaan joitakuita päiviä. Mutta kesäksi aikoi hän muuttaa sinne.
Vaimoni ja minä olimme päättäneet oleskella vuoroin äitini huvilassa, vuoroin vapaaherra af Silfverhornin kartanossa; väliin pistäytyisimme saaristoon huviretkelle.
Lähtiessään pyysi Kurimo minua kaikin mokomin käymään luonaan. Ainakin syksymmällä, jolloin metsästys hänen suurissa saloissaan tuottaisi minulle varmasti nautintoa.
Suvi kului hupaisesti, mutta kaipasin usein ystävääni. Olin monasti aikeessa noudattaa hänen kutsuaan. Kuitenkin sain hillityksi itseni, niin että ainoastaan kirjotin hänelle muutaman sanan. Sillä ymmärsin, että välinpitämättömyys, kylmyys ja teennäinen etääntyminen olivat ainoat keinot, joiden avulla voin päästä häntä lähemmäksi. Sitäpaitsi tunsin jonkunlaista pelkoa, vai oliko se itsesäilytysvaistoa. En tahtonut näyttää, että hän merkitsi niin paljon minulle. En tahtonut antaa hänen salaisesti riemuita vallastaan ylitseni ja vaikutuksestaan minuun.
Mutta kun syyskuun alussa palasimme Helsinkiin ja hän yhä viipyi poissa, tuli janoni nähdä häntä ja kuulla hänen ääntään niin voimakkaaksi, että oloni tuntui tuskalliselta. Olinhan niin yksin, ja suhteeni Märtaankin oli omituinen, sanoisinko alakuloinen. Ulkonaisesti oli kyllä kaikki ennallaan, mutta sisäisesti olimme yhä enemmän eristyneet ja vieraantuneet toisistamme, ja meitä kumpaakin ahdisti se, ettei vielä ollut toivoakaan perillisestä. Kun siis, viettäessäni tällaista yksitoikkoista elämää, sain Kurimolta kirjeen, jossa hän jälleen uudisti kutsunsa, niin on helposti ymmärrettävää, etten voinut kauemmin kaipaustani vastustaa. Mutta enhän saattanut lähteä yksin ja jättää vaimoani kaupunkiin. Ehdotin siis hänelle matkaa niin varovasti kuin mahdollista. Hän kuitenkin kieltäytyi viitaten siihen, ettei ystäväni ollut häntä erityisesti kutsunut. Silloin hurja halu sai minut valtaansa. Tahdoin nähdä heidät vierekkäin, jokapäiväisessä seurustelussa toistensa kanssa ja siten saada selville kaiken mikä yleensä oli selvillesaatavaa. Ja tuon ajatuksen, tuon äkkinäisen mielijohteen kiihottamana esitin pyyntöni niin hartaasti, että vaimoni suostui siihen.
Kun saavuimme Haukiojalle, ihastutti valtava luonto minua suuresti. Puistossa huminoivat ikivanhat puut. Keltaset lehdet lentelivät kahisten tuulessa ja sambucuspensaiden marjat punottivat. Jylhän järven aallot solisivat hiljaa, ja saarissa kohottivat suuret kuuset latvojaan kuin jättiläiset. Itse kartanokin oli lumoava pensasten ja murattien keskellä.
Kun huomautin tästä vaimolleni, niin hän ainoastaan nyökkäsi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Silmät katsoivat raukeina jonnekin etäälle. Hän näytti uneksivan. Se kummastutti minua, mutta koetin uskotella itselleni kaiken johtuvan väsymyksestä. Sillä en tiennyt silloin — niin omituiselta kuin se kuuluneekin — että hän ennen oli ollut Haukiojalla.
Kurimo oli portailla meitä vastassa.
— Hyvää päivää, herra Kurimo! Älkää nyt vain olko pahoillanne, että omin lupineni tunkeudun kotiinne. Syy onkin enemmän Arnoldin kuin minun, huusi vaimoni nauraen.
— Olette sydämellisesti tervetullut, rouva! Olen hyvin kiitollinen, että teitte Arnoldille seuraa. Muuten hän olisikin menehtynyt ikävään täällä yksinäisyydessä, vastasi ystäväni herttaisesti hymyillen, mitä lieneekin ollut hänen hymynsä takana.
Oli verraten myöhäinen iltahetki parisen päivää saapumisemme jälkeen. Istuimme kaikki kolme suuressa, vanhanaikaisessa salongissa, jonne ystäväni oli sijottanut vastaostamansa pianon. Olimme juuri juoneet teetä. Ja kun keskustelu ei tahtonut sujua, pyysi Kurimo vaimoani soittamaan.
Salongissa oli hämärä. Ainoastaan kaksi kynttilää, joita pianoon kiinnitetyt, kullatut jalustat kannattivat, levitti soittokoneen ympärille himmeää valoa, mikä ei kuitenkaan jaksanut huoneen etäisimpiin osiin. Kuu valoi hopeitaan läpi akkunoiden. Ja kynttilöiden sekä kuun yhteisvaikutuksesta kävi pimeys läpikuultavaksi. Se keveni utuiseksi hämyksi, joka ikäänkuin keinui sävelten aalloilla ja herätti mielessä mystillisen tunnelman. Esineiden ääriviivat erottautuivat pehmeinä ja epäselvinä. Ja kun nopeastikiitävät pilvenhattarat kulkivat yli kuun, niin salaperäiset varjot liitelivät huoneessa. Ne kiiruhtivat yli lattian, ajoivat toisiaan takaa seinillä, heittäytyivät sohvalla toistensa syliin ja häipyivät äänettöminä suuren muurin nurkkaan.
Vaimoni soitti pari Chopinin kappaletta. Niiden omituinen, valtava surumielisyys ja aristokrattinen ylevyys vaikuttivat puolihämyssä melkein ahdistavasti ja aavistus siitä tunteesta, joka ne oli taiteilijasta pusertanut, kulki liikuttavana läpi sydämen. Autio, alakuloinen tunto tuuditti mielen olemattomia kaipaavaksi. Silmissä hupeni kaikki kuin uneksi. Ja tuntui kuin olisivat suonetkin alkaneet tykähdellä samassa tahdissa riutuvien sävelten kanssa.
Kun viimeinenkin sävel oli sammunut ja sen kaiku vähitellen kuollut, niin hiljaisuutta huoneessa kesti kauan. Kukaan ei liikahtanut. Kynttiläin liekit lekottivat hitaasti ja varjot leikkivät lattialla. Ei hiiskahdustakaan kuulunut, ennenkuin vaimoni kääntyi meihinpäin ja hymyillen lausui:
— No?
Vasta silloin näytti ystäväni heräävän unelmistaan ja minäkin ikäänkuin säpsähdin.
— Te soitatte mainiosti, rouva. Teidän esityksessänne on tunnetta ja sielukkuutta, joka tempaa mukaansa. Suokaa anteeksi, mutta en todellakaan luullut kykyänne näin suureksi. Olette taiteilija, sanoi Kurimo pehmeällä äänellä, jonka sointu hillittynä värähteli läpi kuutamoisen hämärän.
— Kuinka hirveästi te imartelette! Tosiaan, aivan liikaa punastuakseni tai tullakseni hämilleni!
— En ollenkaan huoli teitä imarrella. Sanon ihan suoraan, ettei teknikkanne ole vielä lähimainkaan huipussaan. Mutta olen kuullut esityksiä, jotka uskomattoman etevästä teknillisestä suorituksesta huolimatta, tekevät kylmän ja vieraan vaikutuksen. Sielukkuus ja syvä musikalinen tunne, ne juuri valtaavat kuulijan. Ja ne ominaisuudet havaitsin soitossanne niin voimakkaina, että moni taiteilija niitä varmaan kadehtisi teiltä.
He alkoivat nyt puhua musikista ja suurista säveltäjistä lähtien aina Palestrinan ajoilta asti. He vertasivat Niccolinin ihania luomia Galeazzin teoksiin, kertoivat tapauksia Bachin, Beethovenin ja Chopinin elämästä ja analysoivat kuuluisaa Lisztiä, jonka kättä Kurimo oli saanut lordi Burtonin kodissa puristaa. Heidän puheensa omituisesti luisui asiasta toiseen — mikä keskustelulle juuri on ominaista — ja ennen pitkää olivat he siirtyneet käsittelemään elämän ongelmia. Heidän vuorosanansa muuttuivat jonkunlaiseksi hämäräfilosofiaksi, joka puki heidän ajatuksensa lauseiksi, niin että ne välittöminä ja alakuloisin rytmein pulpahtelivat kuuluviin kuin suoraan palavista ihmissydämistä.
Minä kuuntelin heitä äänettömänä ja ihmettelyni kasvoi kasvamistaan. Mitä pitemmälle he tulivat, sitä vaikeampi minun tuli olla ja sitä enemmän outo ahdistus pusersi sydäntäni. Ja vihdoin, yhtäkkiä, nousin ylös ja sanoin, pakottaessani huuleni hymyyn.
— Älkää antako poistumiseni häiritä itseänne. Minulla olisi pari kirjettä kirjotettavana.
— Työhuoneesta löydät mitä tarvitset, sanoi ystäväni sivumennen.
Senjälkeen jätin heidät kahden.
Kun nyt jälestäpäin ajattelen tätä tapausta, on minun turhaa koettaa uskotella itselleni, että mainitsemani kirjeet olisivat olleet todellisena syynä poislähtemiseeni. Tosin pälkähti muisto tuosta velvollisuudestani aivan äkkiä päähäni. Vieläpä olivat kirjeet tärkeitä. Mutta sittenkin. Olisinhan voinut ne kirjottaa yhtähyvin vähää myöhemminkin. Pikemmin olivat ne vain satunnaisena keinona, jolla koetin pettää sekä heitä että itseäni, myöskin itseäni. Sillä koskaan ennen ei ystäväni ollut puhunut vaimolleni tällätavoin. Koskaan ei hän ollut näin teeskentelemättä ja avoimesti ilmassut omia mietteitään. Ainoastaan minulle olivat hänen sanansa joskus hehkuneet yhtä hartaina ja mukaansatempaavina. Ja vaimoni! Milloinkaan en olisi uskonut hänelle olevan mahdollista pukea ajatuksiansa näin sointuviin lauseihin. En edes tiennyt hänen mielipiteittensä olevan näin varmoja ja harkittuja. Hänen sielustaan paljastui syvyyksiä, jotka olivat minulle kokonaan vieraita ja joiden salaisissa sopukoissa varmaankin moni kallis helmi kimalteli. Huomasin hänen sisimmässään elävän elämää, joka oli pysynyt minulle tuntemattomana ja jonka kulku nytkin kuului salattuna kuin maanalaisten vetten kohina.
Mitä kauemmin heitä kuuntelin, sitä kiusaantuneemmaksi tunsin itseni ja sitä enemmän katkeruutta tulvi sydämeeni. Käsitin olevani kokonaan tarpeeton ja syrjäytetty. Kykyni ei täysin riittänyt ottaakseni osaa heidän keskusteluunsa, enkä sitä — jostakin salaisesta syystä — erityisemmin tahtonutkaan. Minun täytyi vaieta. Minun täytyi syrjästä katsella miten toinen mies sai vaimoni avaamaan pyhäkkönsä ja esiintuomaan kätketyt aarteensa. Se teki minuun niin masentavan vaikutuksen, että oloni rupesi tuntumaan tuskalliselta. Ja kun vihdoin mieleeni välähti äskenmainitsemani tekosyy, niin poistuin heidän paristaan, missä oma mitättömyyteni kuvastui selvänä kuin peilistä.
Tätä tukee sekin seikka, ettei kirjottamisestani tullut mitään. En edes pannut huoneeseen, jonne tulin, lamppua palamaan, vaan heittäysin nojatuoliin. Sytytin sikarin. Ja kun pimeässä näkymätön sauhu pöllähti kuun valojuovaan, esiintyi se vihertävänä, läpikuultavana pilvenä. Annoin mielikuvien syntyä, kehittyä huippuunsa ja sitten raueta jälkeentulevien tieltä. Olin siksi kiihottuneessa mielentilassa, ettei minulla ollut mitään tietoa ajan kulusta.
Muita yhtäkkiä epäluulo pisti sydäntäni. Se jännitti jokaisen lihakseni ja herätti minut tuosta niinsanoakseni veltosta uinailusta. Tuo salainen epäily, joka toista vuotta oli rinnassani kytenyt, sai nyt voimakkuuden, jota en ennen ollut tuntenut. Se painoi ja kiusasi minua niin, että päätin lähteä takasin salonkiin.
Kun avasin oven oli huone kuitenkin tyhjä. Ääntäkään ei kuulunut, ainoastaan kynttilöiden liekit lepattivat ja varjot jatkoivat entistä leikkiään. Mutta yhtäkkiä huomasin jotain, joka sai minut pysähtymään kuin kivettyneenä paikalleni.
Salongista johti ovi pienelle takaverannalle, josta ihana näköala avartui yli Alhon. Kun katsoin läpi akkunan, näin verannalla ystäväni ja vaimoni. Kurimo istui tuolilla selin minuun, mutta vaimoni seisoi kaidepuuta vasten nojaten, ja kuu valasi hänen kasvonsa.
Sydämeni rupesi kiihkeästi sykkimään. Vaivuin tuolille aivan pianon lähelle ja toivoin ensin, että he olisivat minut huomanneet. Mutta kun kuu pääsi esiin kevyen pilven alta ja kirkasti täydellisesti vaimoni kasvot, niin huomasin ihmeekseni niiden ilmasevan syvää tuskaa. Silloin hermoni jännittyivät ja jouduin hyvin ristiriitaisten mielialojen valtaan. Seurasin tarkkaavasti heidän pienimpiäkin liikkeitään, enkä kuitenkaan olisi tahtonut heitä vakoilla. Toivoin joka hetki, että he olisivat keksineet minut ja varoin kuitenkin synnyttämästä vähäisintäkään ääntä.
Mutta he eivät huomanneet minua, sillä jokin mieltäkiinnittävä keskustelun aihe näytti vaativan kaiken heidän tarkkaavaisuutensa.
Yhtäkkiä astui vaimoni askeleen eteenpäin. Hänen vartalonsa kumartui hiukan ja kuin suunnattoman epätoivon vallassa väänteli hän käsiään ja tuijotti ystävääni. Mutta Kurimo istui liikkumattomana. Hän näytti katsovan ohitse vaimoni, kauas yli Alhon, jonka hiljaiset laineet välähtelivät kuutamossa. Vihdoin hän nousi nopeasti, kääntyi vaimooni päin ja tarttui hänen käteensä silmissään ilme, jota en milloinkaan unohda. Ja kuin tuskan pakottamana heittäytyi puolisoni hänen kaulaansa.
Tuntui kun sydän olisi riistetty rinnastani. En ollut uskoa omia silmiäni. Oma vaimoni, jota olin rakastanut ja rakastin ja jonka luulin itseäni rakastavan, hän heittäytyi tuon kirotun miehen syliin kuin kurja ilotyttö. Tuo hieno, ylpeä olento oli siis petollinen ja alentui halveksittavaan aviorikokseen. Raivoissani olisin tahtonut syöksyä heidän eteensä, lyödä heitä, huutaa heille vasten kasvoja tekonsa kauheuden. Mutta tuska vei minulta voimat. En voinut jäsentäkään liikauttaa, enkä ääntä päästää. Olin kuin kivettynyt tai maahan juurtunut. Mutta silmäni tuijottivat koko ajan heihin ja huomasin heidän jokaisen liikkeensä. Äkkiä ystäväni säpsähti ikäänkuin olisi terävä katseeni jollaintavoin koskettanut häntä. Nopeasti vilkasi hän läpi akkunan salonkiin ja — siitä olen aivan varma — huomasi minut, sillä hän muuttui heti entiselleen ja vetääntyi erilleen vaimostani. Märtakin käänsi hätäisesti päätään minua kohden ja koetti ottaa arvokkaamman asennon.
He viipyivät vielä verannalla jonkun aikaa, tietenkin rauhottuakseen. Sillävälin minäkin hiukan tyynnyin. Mutta vapisin vielä huomattavasti ja hiki kohosi otsalleni. Vaikka hetkisen olin aikeessa poistua, niin viivyin kuin lamaantunut paikallani ja varsin pian unohdin koko ajatuksen.
Sensijaan valtasi minut tunto, jota olen ihmetellyt enemmän kuin mitään muuta itsessäni. Tunto siitä, etten voisi mitään sanoa heille kummallekaan. Tuo omituinen mielijohde ei ollut itsensähillitsemiskykyä, niin paljon voimaa en omannut, se ei myöskään ollut harkinnan tulos — olinhan siksi kiihottuneessa mielentilassa, että järkeni tuskin toimi — vaan pikemmin oli se vaisto. Ja minun täytyy nyt jälestäpäin myöntää, että se vaisto oli oikea. Sillä miten olisinkaan kohdistanut hyökkäykseni Kurimoon, tuohon kylmään mieheen, jonka tyyneyttä ei mikään voinut järkyttää? Hän olisi vain hymyillyt ylenkatseellisesti ja halveksinut minua vaitiolollaan. Ja mitä olisin sanonut vaimolleni, hänelle, jota olen rakastanut ja rakastan ja jota rakastin ehkä eniten silloin kun hän petti minua. Mutta minä vihasin Kurimoa. Ja tuntiessani oman voimattomuuteni, muuttui se raivoksi, joka äänettömyydessään oli käydä yli voimieni. Kuitenkaan en voinut syyttää yksinomaan häntä. Sillä olinhan itse nähnyt miten vaimoni oli ottanut ratkasevan askeleen. Hän, juuri hän oli kiertänyt käsivartensa tuon tutkimattoman miehen kaulaan. Hänen eteensä olisi minun siis pitänyt syöksyä syytöksineni, hänelle purkaa raivoni ja musertaa hänet tuomioni oikeudenmukaisuudella. Mutta kuten jo sanoin, en voinut. Masentuneena, tuskan polttaessa sydäntäni, jäin istumaan paikoilleni, ja jotakin karheata, ikäänkuin hiljainen nyyhkytys pyrki kurkkuuni.
Vihdoin palasivat he salonkiin. Vaimoni oli kalpea ja rauhaton, mutta Kurimon kasvoja valasi kirkas hymy, niin kirkas, että se hirvitti minua. Tartuin nopeasti pöydällä olevaan sanomalehteen kätkeäkseni sen taakse tuskan vääristämät piirteeni.
— Vai niin. Sinä olet jo täällä, Arnold. Siellä on tavattoman kaunis kuutamo, rouvasi oli siihen hyvin ihastunut, sanoi ystäväni aivan rauhallisesti.
Hänen sanojensa pirullisuus pisti kuin käärme sydämeeni. Mutta sanaakaan en saanut suustani. Nyökäytin vain päätäni ja ikäänkuin hyvin syventyneenä lukemiseeni, murahdin jotakin, mikä oli vain käheää, epäselvää ääntä.
— Ettekö vielä tahtoisi soittaa jotakin, rouva? Jotakin tuudittavaa, joka houkuttelisi unettaret luoksemme ja tekisi yön suloiseksi, sanoi Kurimo viehkeimmällä äänellään.
— Sormeni ovat kankeat kylmästä ja on jo niin myöhäistä. Menen mieluummin nukkumaan, ellette pahastu, sai vaimoni vaivoin ja värähtelevin äänin pakotetuksi huuliltaan.
En muista enää, mitä ystäväni hänelle vastasi. Märta toivotti hermostuneesti hyvää yötä ja poistui.
Syntyi äänettömyys. Ainoastaan Kurimon askelten kaiku kuului onttona ja tahdikkaana kun hän hitaasti käveli edestakasin. Olin heittänyt pois sanomalehden ja tuijotin eteeni odotuksesta jännittyneenä. Kuin vilunväreet kulkivat läpi ruumiini.
Hän pysähtyi eteeni, katsoen minuun terävästi kissansilmillään, jotka kiiluivat syvinä ja mustina.
— Täällä on liian viileää. Käykäämme toiseen huoneeseen. Kenties polttaisit sikarin? sanoi hän tehden kädellään sulavan liikkeen.
Kummallinen aavistus siitä, että nyt tulisi tapahtumaan jotakin, joka ikuisiksi ajoiksi painuisi mieleeni, antoi minulle uutta voimaa ja sanaakaan vastaamatta seurasin häntä. Hän vei minut pieneen sivuhuoneeseen ja sytytti vihreällä suojuksella varustetun lampun. Sitten tarjosi hän minulle sikarin hopeisesta kotelostaan.
Vaitioloa kesti kauan ja oloni oli ahdistava. Vihdoin kysyi hän vakavasti:
— Sinä kai rakastat yhä uhkapeliä, Arnold?
Minä säpsähdin. Koko yhdessäolomme aikana emme kumpikaan olleet hiiskuneet sanaakaan pelistä, joka kuitenkin oli tehnyt meidät ystäviksi. Kuin yhteisestä sopimuksesta olimme vaienneet ja painaneet ikävät muistot unholaan. Mutta nyt otti hän kysymyksen jälleen esille. — Kauhu puistatti ruumistani. Nyökkäsin kuitenkin myöntävästi.
— Minä ehdotan sinulle nyt pelin, jonka jännittävyys varmasti tyydyttää sinua, jatkoi hän tuokion kuluttua.
Hänen äänensä tavaton koleus hirvitti minua. Tunsin vaipuvani ikäänkuin kokoon tuolille. Kuin kylmä käsi puristi rintaani niin että rupesin ahdistuksesta huohottamaan. Sillä aavistin jotain kamalaa. Tuntui kuin yliluonnollinen hirviö olisi uhannut minua ja samalla tunsin olevani kokonaan voimaton torjumaan sen hyökkäyksiä. Olin salaperäisillä siteillä kiinnitetty johonkin, joka piti minua vallassaan ja ohjasi tekoni. Epätietoisena, kauhistuneena, ja tuskallisesta odotuksesta jännittyneenä tuijotin ystävääni.