»Chatellerault oli petturi! Ei yksikään kunniallinen mies koko Ranskassa olisi pitänyt sen vedon maksamista velvollisuutenaan. Minä suoritin sen, en senvuoksi, että olisin katsonut sen velvollisuudekseni; vaan senvuoksi, että siten voin antaa teille parhaan todistuksen vilpittömyydestäni.»
»Olkoon se kuinka tahansa», sanoi Roxalanne. »Minä annoin hänelle sanani — että menen hänen kanssaan naimisiin, jos hän vapauttaa teidät.»
»Se lupaus ei ole sitova, sillä silloin kun sen annoitte, olin minä jo vapaana. Sitäpaitsi on Chatellerault nyt kuollut — tai ainakin hyvin lähellä kuolemaa.»
»Kuollut?» kertasi hän, katsahtaen minuun.
»Niin, kuollut. Me taistelimme —» Heikko, äkillistä halveksivaa ymmärtämystä osoittava hymy välähti valonsäteen tavoin tuokioksi hänen kasvoilleen. »Pardieu!huudahdin. »Siinä teette minua kohtaan väärin. Hän ei kaatunut minun kädestäni. Kaksintaistelu ei tapahtunut minun aloitteestani.» Sitten kerroin hänelle koko jutun yksityiskohtaisesti, ilmoittaen samalla, ettei vapauttamiseni millään tavoin johtunut Chatelleraultin toiminnasta ja että kuningas olisi rangaissut häntä hyvin ankarasti, koska hän oli koettanut saada minut oikeusmurhan uhriksi, jollei hän olisi vapauttanut kuningasta siitä vaivasta syöksymällä itse miekkaansa.
Kun lopetin kertomukseni, syntyi hiljaisuus. Roxalanne istui yhä paikallaan ja näytti miettivän.
»Kuinka saatoitte antautua sellaisen sopimuksen tekoon?» oli hänen seuraava kysymyksensä.
»Kuinka, tosiaankin?» kysäisin vuorostani. »Äidiltänne olette jonkun verran kuullut Bardelysin maineesta. Olin huoleton ihminen, kyllästynyt kaikkeen siihen loistoon, mitä elämä voi tarjota, sen kaikki ylellisyys tympäisi minua. Oliko ihmeellistä, että annoin narrata itseni tähän juttuun? Sehän lupasi kiihoitusta, uutuutta, vaikeuksia tielläni, jota olin — voi! — aina pitänyt liian sileänä — sillä Chatellerault selitti perustavansa arvelunsa siitä, etten voittaisi teitä omakseni, etupäässä teidän väitettyyn kylmyyteenne.
— Eivätkä myöskään liian hienotuntoiset arvelut vaivanneet minua. En vähääkään salaile heikkouksiani, mutta älkää moittiko minua liian ankarasti! Jos saisitte nähdä hienoja pariisilaisneitosiamme, kuunnella heidän periaatteitaan ja läheisesti tutustua heidän elämäänsä, ette lainkaan ihmettelisi minua. En ollut milloinkaan tuntenut muita naisia kuin heidät. Sinä iltana, jolloin saavuin Lavédaniin, huikaisi minua teidän suloutenne, teidän puhtaan viattomuutenne, teidän melkein lapsellisen hyveellisyytenne uutuus. Siitä ensi hetkestä asti olen ollut orjanne. Senjälkeen olin puutarhassanne päivän toisensa jälkeen. Ja onko kummallista, että ollessani täällä, tässä vanhassa languedocilaisessa puutarhassa teidän ja ruusujenne seurassa, minunkin sydämeeni hiipi hieman teidän ja ruusujenne puhtautta ja suloutta, puhdistaen sitä? Oi, mademoiselle!» Astuin aivan hänen eteensä ja olisin polvistunut rukoilemaan, jollei hän' olisi estänyt minua.
»Monsieur», keskeytti hän minut, »kiusaamme itseämme turhaan. Tämä voi loppua vain yhdellä tavoin.» Hänen äänensävynsä oli kylmä, mutta tiesin, että kylmyys oli teennäinen — muutoin hän ei olisi sanonut »kiusaammeitseämme.» Se ei suinkaan laimentanut intoani, vaan antoi sille uutta virikettä.
»Se on totta, mademoiselle», huudahdin melkein voitonriemuisesti. »Se voi päättyä vain yhdellä tavoin!»
Hän käsitti ajatukseni, ja hänen otsansa meni entistä syvempiin ryppyihin. Olin nähtävästi liian hätäinen. »Olisi parasta, että kaikki loppuisi nyt, monsieur. Meitä erottamassa on liian paljon. Te löitte vetoa saadaksenne minut vaimoksenne.» Häntä puistatti, »Sitä en voi ikinä unohtaa.»
»Mademoiselle», intin jyrkästi vastaan, »en lyönyt.»
»Mitä?» Hän pidätti henkeään. »Ettekö lyönyt?»
»En», jatkoin rohkeasti »En lyönyt vetoa siitä, että voittaisin teidät, vaan erään neiti de Lavédanin, jota en tuntenut — en teitä, en.»
Hän hymyili hieman halveksivasti. »Esittämänne erotus on perin hieno — liian hieno minusta, monsieur.»
»Rukoilen teitä olemaan järkevä, ajattelemaan järkevästi.»
»Enkö ole järkevä? Enkö ajattele? Mutta on niin paljon ajattelemista!» Hän huokaisi. »Jatkoitte liian kauan valheellista esiintymistänne.» Hän ojensi kätensä. »Adieu, monsieur!»
Vilkaisin ensin hänen kättään ja sitten hänen kasvojaan. Hänen käyttäytymisensä alkoi raivostuttaa minua, sillä näin, ettei hän vastustanut ainoastaan minua, vaan myöskin itseään. Hänen sydäntään kalvoi yhä epäilys. Hän tiesi — tai hänen olisi pitänyt tietää — ettei enää olisi pitänyt olla sijaa epäilykselle, mutta itsepäisesti hän antoi sen vaivata itseään edelleen.
»Roxalanne, en tullut Lavédaniin sanomaan teille jäähyväisiä. Tulin kuulemaan teiltä tervetuliaiset enkä lähtökäskyä.»
»Mutta muuta en voi teille antaa kuin lähtökäskyn. Ettekö tahdo tarttua käteeni? Emmekö voi erota ystävinä?»
»Emme; emme voi, sillä emme eroa lainkaan.»
Tuntui siltä kuin olisi päättäväisyyteni teräs kalahtanut hänen sisunsa piikiveen. Hän katsoi minua hetkisen silmiin, kohottaen moittivasti kulmakarvojaan; sitten hän huoahti, kohautti toista olkaansa, pyörähti kantapäällään ympäri ja lähti ovea kohti.
»Anatole tuo teille virvokkeita, ennenkuin poistutte», virkkoi hän hyvin kohteliaasti ja muodollisesti.
Silloin iskin pöytään viimeisen korttini. Olinko turhaan heittänyt omaisuuteni menemään? Jollei hän antaudu, niin jumal'auta, minä pakotan hänet myymään itsensä. Eikä se teko minua ollenkaan hävettänyt, sillä siten pelastin hänet sekä itseni viettämästä onnetonta elämää.
»Roxalanne!» huusin. Ääneni käskevä sävy sai hänet pysähtymään— kenties vastoin hänen nimenomaista tahtoaan.
»Monsieur?» äänsi hän hyvin empivästi. »Tiedättekö, mitä olette tekemäisillänne?»
»Kyllä toki — täydellisesti.»
»Pardieu, te ette tiedä. Minä sanon sen teille. Olette lähettämäisillänne isänne mestauslavalle.»
Hän kävi harmaan kalpeaksi, hänen jalkansa näyttivät huojuvan, ja hän nojautui oven pielukseen. Sitten hän tuijotti minuun, silmät kauhusta levällään.
»Se ei ole totta», väitti hän, mutta ilman vakaumuksen pontta. »Hänen henkensä ei ole vaarassa. Häntä vastaan ei voida todistaa mitään. Herra de St. Eustache ei löytänyt täältä minkäänlaisia todistuksia — ei ainoatakaan.»
»Mutta herra de St Eustache puhuu; ja se seikka — se merkityksellinen seikka — ettei isänne tarttunut aseisiin kuninkaan puolesta, antaa jonkun verran tukea chevalierin syytökselle. Toulousessa ei nykyisin olla turhantarkkoja. Muistakaa, kuinka olisi käynyt minulle, jollei kuningas olisi saapunut parhaaseen aikaan!»
Se tehosi häneen. Hänen voimiensa viimeisetkin rippeet lamaantuivat Ankara nyyhkytys pani hänet vavahtelemaan, sitten hän peitti kasvonsa käsillään ja rukoili: »Taivaallinen äiti, armahda minua! Oi, niin ei voi olla, ei voi!»
»Niin voi käydä, niin käy, niin totta kuin Jumala elää, niin käy, jos pysytte järjettömällä kannallanne.»
»Monsieur, sääliä!»
»Kyllä, sittenkun te suvaitsette näyttää minulle esimerkkiä osoittamalla sääliä minua kohtaan. Jos olenkin rikkonut, niin olen myöskin sovittanut. Mutta se kysymys on nyt loppuun käsitelty; siihen kajoaminen olisi turhaa. Huomatkaa, Roxalanne: on yksi asia — vain yksi asia koko Ranskassa — joka voi pelastaa isänne.»
»Ja se on, monsieur?» tiedusti hän, pidättäen henkeään.
»Minun sanani St. Eustachen sanan vastapainona, kun selitän hänen majesteetilleen, ettei isänne valtiopetosta voida pitää todistettuna St. Eustachen syytöksen perustuksella, kun ilmoitan kuninkaalle, mitä tästä herrasmiehestä tiedän.»
»Lähdettehän, monsieur?» rukoili hän. »Oi, pelastattehan hänet!Mon Dieu, kun ajattelen, kuinka paljon aikaa olemme tuhlanneet täällä, te ja minä, sillä aikaa kun häntä viedään mestauslavalle! Oi, en aavistanut, että hän on niin suuressa vaarassa! Hänen vangitsemisensa teki minut lohduttomaksi; ajattelin hänen saavan muutamia kuukausia vankeutta, mahdollisesti. Mutta että hänen pitäisi kuolla —! Herra de Bardelys, pelastattehan hänet! Sanokaa, teettehän sen minun tähteni!»
Nyt hän oli polvillaan edessäni, syleillen saappaitani; hänen katseensa, josta kuvastui rukous — hyvä Jumala, millainen rukous! — oli suunnattu silmiini.
»Nouskaa ylös, mademoiselle, pyydän», kehoitin rauhallisesti, vaikka mieleni ei suinkaan ollut tyyni, »Tuo on ihan tarpeetonta. Olkaamme levollisia. Isäänne ei vaara uhkaa niin nopeasti Meillä on vielä aikaa joitakuita päiviä — kenties kolme, neljä.»
Nostin lempeästi hänet pystyyn ja talutin hänet tuolille istumaan. Mieleni teki kovasti pidellä häntä käsivarsieni varassa, Mutta sellaista etua en voinut ottaa hänen tuskastaan. Omituista hienotuntoisuutta, arvelette te kenties, kun halveksien nauratte minulle. Mahdollisesti on teillä oikeus nauraa minulle — mutta aivan oikeassa ette sittenkään ole.
»Menettehän Toulouseen, monsieur?» pyysi hän Kävelin kerran edestakaisin lattialla, pysähdyin sitten hänen eteensä ja vastasin:
»Kyllä, minä menen.»
Hänen silmiensä kiitollinen ilme koski minuun kipeästi, sillä lauseeni oli vielä kesken.
»Minä menen», ehätin jatkamaan, »kun te olette luvannut tulla vaimokseni.»
Ilo häipyi hänen kasvoiltaan. Hän silmäili minua vähän aikaa, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt.
»Tulin Lavédaniin voittamaan teidät omakseni enkä hievahda Lavédanista, ennenkuin olen saanut aikomukseni toteutetuksi», puhelin hyvin tyynesti. »Käsittänette senvuoksi, että riippuu teistä, kuinka pian lähden.» Hän pillahti hiljaa itkemään, mutta ei vastannut mitään. Vihdoin käännyin poispäin ja astuin ovea kohti.
»Minne aiotte mennä?» huudahti hän.
»Raittiiseen ilmaan, mademoiselle. Jos mietittyänne voitte suostua tulemaan vaimokseni, niin lähettäkää minulle sana Anatolen tai jonkun toisen mukana, ja minä lähden heti Toulouseen.»
»Seis!» äänsi hän. Pysähdyin tottelevaisesti, käteni jo ovenrivassa.»Olette julma, monsieur!» valitti hän.
»Rakastan teitä», vastasin selitykseksi. »Julmuus näkyy olevan rakkaudelle ominaista. Tekin olette ollut julma minua kohtaan.»
»Voisitteko — voisitteko ottaa, mitä ei vapaaehtoisesti anneta?»
»Toivon, että te, kun huomaatte teidän olevan pakko antaa, annatte vapaaehtoisesti.»
»Jos — jos lupaan teille sen —»
»Niin?» kävin kalpeaksi kiihtymyksestä.
»Täytättekö te oman osanne sopimuksesta?»
»Se on tapani, mademoiselle — kuten Chatelleraultin juttu todistaa.»
Hän vavahti kuullessaan kreiviä mainittavan. Se johti hänen mieleensä sen toisen, aivan samanlaisen sopimuksen, jonka hän oli tehnyt kolme päivää sitten. Sanoinko aivan samanlaisen? Ei, ei aivan.
»Minä — minä lupaan tulla vaimoksenne», sanoi hän, äänen pyrkiessä takertumaan hänen kurkkuunsa, »milloin te vain haluatte, senjälkeen kun isäni on vapautettu.»
Kumarsin. »Minä lähden heti matkaan.»
Ja kenties tuntematta häpeää, kenties tuntematta — kukapa voi sanoa mitä tunteita? — käännyin ympäri virkkamatta mitään muuta ja poistuin hänen luotaan.
Olin iloinen ollessani jälleen ulkoilmassa — hilpeänä liikkeestä ratsastaessani uljaan seurueeni etunenässä pitkin Garonnen rantaa kultaisissa syysväreissä komeilevien puiden varjossa.
Olin jossakin määrin äkeissäni itseäni kohtaan, sentähden että olin käynyt sellaista kauppaa Roxalannen kanssa, ja jossakin määrin harmissani hänelle, koska hän oli itsepäisyydellään pakottanut minut siihen. Olinpa minä, kautta sieluni autuuden, soma herrasmies; olin haukkunut Chatelleraultia roistoksi, vaikka hän ei ollut tehnyt sen pahempaa, kuin nyt itse olin tehnyt! Mutta oliko asia sittenkään niin? Ei, vakuuttelin itselleni, se ei ollut niin. Tuhat kertaa ei! Minä olin menetellyt niin yhtä paljon voittaakseni Roxalannen itselleni kuin saadakseni hänet selviämään järjettömyydestään. Tulevaisuudessa hän kiittäisi minua tylyydestäni, jota hän nyt kenties piti oikeuden ja kohtuuden loukkaamisena.
Aikomukseni oli ollut vaihtaa ratsuja Grénadessa ja jatkaa sitten matkaa sekä saapua Toulouseen joko samana iltana tai varhain seuraavana aamuna. Mutta Grénadessa ei ollut saatavissa hevosia enempää kuin kolme, ja niinpä minä jätin seurueestani suuremman osan sinne ja lähdin edelleen vain Gillesin ja Antoinen saattamana. Tuli pimeä paljoa ennen kuin ennätimme Lespinasseen ja sen mukana ruma ilma. Alkoi tuulla lännestä, tuuli yltyi rajuksi myrskyksi, johon yhtyi niin rankka, purevan kylmä sade, jollaisessa en koskaan ollut joutunut ratsastamaan. Lespinassen ja Fenouilletin välillä on tie usein hyvin alava, ja sellaisissa kohdissa meistä aina tuntui, kuin olisimme ratsastaneet tulvavedessä, ratsujemme pärskytellessä vuohisia myöten mudassa.
Antoine valitteli ähkymällä; Gilles murisi peittelemättä, mennen niin pitkälle, että ratsastaessamme Fenouilletin huonosti kivitettyjä, veden peittämiä katuja pyysi minua pysähtymään sinne. Mutta päätökseni oli horjumaton. Olin likomärkä, kastuneet vaatteeni riippuivat tiukasti ympärilläni, ja olin läpeensä viluinen, mutta siitä huolimatta purin yhteen kalisevat hampaani ja vannoin, ettemme nukkuisi ennenkuin Toulousessa.
Mutta kaitselmus antoi ratsuni kompastua puolen penikulman päässä Blagnacista, ja se oli ajettu niin lopen uuvuksiin, ettei sillä voinut ratsastaa enää pitemmälle.
Miesteni hevoset eivät olleet paljoakaan paremmassa kunnossa, ja niin täytyi minun rajattomaksi harmikseni tunnustaa kärsineeni tappion ja suostua lepäämään loppuyön Blagnacissa. Eikähän sillä oikeastaan ollut juuri mitään väliä. Parin tunnin ratsastuksen jälkeen olisimme seuraavana aamuna Toulousessa, ja me lähtisimme liikkeelle hyvissä ajoin.
Käskin Gillesin nousta satulasta — hänen valituksensa olivat olleet äänekkäämmät — ja seuraamaan meitä jalkaisin, tuoden ratsuni Auberge de l'Étoileen Blagnaciin, jossa me odottaisimme häntä. Sitten nousin hänen nääntyneen hevosensa selkään ja Antoinen — viimeisen seuralaiseni — saattamana ratsastin Blagnaciin, pysähtyen »Tähden» kilven kohdalle.
Koputin raipallani ovea ja sainkin kolkuttaa lujasti, jos mielin saada sen kuulumaan tuulessa, joka vinkui ja ulvoi ahtaan kadun räystäskouruissa. Mutta näytti melkein siltä, että oli odotettu jotakuta, sillä tuskin olin lakannut kolkuttamasta, kun ovi avautui ja sen takana seisoi isäntä, suojaten kädellään kynttilää. Hetkisen näin sen valossa hänen punertavat, vaaleapartaiset kasvonsa; sitten tuulenpuuska sammutti sen.
»Diable!» sadatteli hän »Ilkeä yö matkustajille», lisäsi hän sitten. »Olette myöhään liikkeellä, monsieur.»
»Olette erinomaisen harkitseva mies, herra isäntä», ärähdin suuttuneesti työntäen hänet syrjään ja astuen käytävään. »Aiotteko pitää minua sateessa aamuun saakka pohtiessanne sitä, kuinka myöhään ratsastan? Onko tallirenkinne makuulla? Huolehtikaa sitten itse noista hevosista! Senjälkeen antakaa minulle ruokaa — minulle ja palvelijalleni — ja vuode kummallekin!»
»Minulla on vain yksi huone, monsieur» vastasi hän kunnioittavasti. »Te saatte sen, ja palvelijanne saa maata heinäylisillä.»
»Palvelijani nukkuu minun huoneessani, jos teillä on vain yksi. Laittakaa hänelle vuode lattialle! Voiko tänä yönä jättää koiraakaan heinäparvelle? Jälkeenpäin saapuu toinen palvelijani. Hän on täällä muutamien minuuttien kuluttua. Teidän on hankittava tilaa hänellekin — käytävään oveni edustalle, jollei mukavampaa paikkaa ole.»
»Mutta, monsieur —» alkoi hän, vastustellen.
»Tehkää niin!» keskeytin hänet käskevästi. »Saatte hyvän maksun. Nyt menkää vaalimaan hevosiamme!»
Käytävän seinälle lankesi vierashuoneesta lämmin, punertava hohde, joka osoitti, että siellä oli tuli takassa, ja se oli siksi houkuttelevaa, etten malttanut enää kauempaa keskustella hänen kanssaan. Astuin senvuoksi eteenpäin.
Huoneeseen tullessani tervehti eräs nurkassa tulen ääressä istuva mies minua äänekkäästi kuorsaamalla. Hänen päänsä oli kallistunut taaksepäin, niin että ruskea, jäntevä kaula näkyi, ja hän nukkui — tai näytti nukkuvan — suu selkosen selällään. Liedellä, palavien halkojen punertavassa hohteessa virui, kuten ensi katsauksella luulin, läjä vaateriekaleita, mutta lähemmin tarkastaessani huomasin sen toiseksi, pitkänään makaavaksi mieheksi, joka nähtävästi myöskin nukkui.
Heitin märän hattuni pöydälle, pudotin vettätihkuvan vaippani lattialle ja menin raskain askelin ja meluisasti kalistellen kannuksiani lattian poikki. Mutta rääsyinen herrasmies nukkui yhä. Nykäisin häntä keveästi raipallani
»Holà, mon bonhomme!» huusin hänelle. Sittenkään hän ei liikahtanut. Menetin kärsivällisyyteni ja töytäisin häntä navakasti kylkeen. Iskuni osui niin hyvin, että hän heti vetäytyi koukkuun, kimmahtaen sitten istumaan, samalla äristen kuin vihainen koira, jota on pahasti ärsytetty.
»Hyvät miehet», kivahdin tuikeasti, »jollette te tahdo nähdä, kuinka märkä olen, ettekä senvuoksi suvaitse siirtyä päästääksenne minut tulen ääreen, niin toimitan niin, että joudutte viettämään yönne, ette vainà Vertoile, vaan vieläpäà la belle étoile. Lausuen tämän pilan siirsin tuon miekkosen jalallani syrjään. Sävyni ei ollut hempeä, eikä ulkonäköni tavallisestikaan lupaa enempää kuin voin tehdä.
Miehet murahtelivat keskenään nurkassa, kun Antoine saapui riisumaan takkiani ja saappaitani. He nurisivat vielä sittenkin, kun Gilles piakkoin liittyi meihin, vaikka he hänen tullessaan vaikenivat, mittaillen katseillaan hänen kokoaan. Sillä Gilles oli jättiläinen, ja miehet tavallisesti katsoivat taakseen — niin, ja naiset samoin — ihaillakseen hänen sopusuhtaista vartaloaan. Nautimme illallisen — se oli niin huono, etten henno kertoa teille, mitä söimme — ja sitten käskin isäntää opastamaan minut huoneeseeni. Mieheni olin päättänyt jättää yöksi arkitupaan, jossa oli tuli takassa ja jossa heidän — noista kahdesta retkaleesta huolimatta, joiden lupaa en ollut viitsinyt tiedustella — epäilemättä olisi parempi olla kuin missään muualla tässä kurjassa majatalossa.
Kootessaan vaippani, takkini ja muut tamineeni viedäkseen ne keittiöön, aikoi isäntä ottaa miekkanikin, mutta nauraen tempasin sen häneltä pois, huomauttaen, ettei se kaivannut kuivamista.
Mennessämme portaita ylös kuulin ylhäältä ääntä, joka muistutti oven narahdusta. Isäntä kuuli sen myöskin, sillä hän pysähtyi äkkiä silmäillen hyvin kysyvästi ympärilleen.
»Mitä se oli?» hän virkkoi.
»Tuuli kai», vastasin välinpitämättömästi. Vastaukseni tuntui rauhoittavan häntä, sillä hän äänsi:
»Ah, niin — tuuli», lähtien sitten eteenpäin.
Vaikka en olekaan arka enkä taipuvainen aiheettomasti aavistelemaan vaaraa, alkoi tämä »Tähti» majatalo, totta puhuen, vaivata hermojani. Jos minulta olisi kysytty, olisin tuskin voinut selittää sen syytä, istuessani isännän poistuttua vuoteeni reunalla ja ajatellessani sitä. Syynä ei ollut mikään tullessani sattuneista mitättömistä tapauksista, vaan luullakseni ne kaikki yhdessä. Ensinnäkin oli isäntä halunnut eristää minut palvelijoistani ehdottamalla, että he nukkuisivat heinäylisillä. Se oli ilmeisesti tarpeetonta, koska hän kerran suostui muuttamaan arkihuoneensa makuuhuoneeksi. Sitten hän oli ilmeisesti ilostunut, kun minä, ensin ilmoitettuani tahtovani toisen heistä nukkumaan huoneeseeni ja toisen käytävään oveni viereen, suostuin siihen, että he saivat viettää yönsä alhaalla. Lisäksi tuli kahden ilkeännäköisen hirtehisen läsnäolo, yritys viedä pois miekkani ja lopuksi oven narahdus sekä isännän hätääntynyt ilme.
Mitä se oli?
Nousin äkkiä pystyyn. Oliko mielikuvitukseni, joka yhä harhaili, viimeksimainitun sattuman ympärillä, narrannut minut luulemaan, että taaskin ovi narahti? Kuuntelin, mutta kaikki oli hiljaista, eikä kuulunut muuta kuin arkihuoneesta kantautuva äänten sorina. Kuten olin portaissa vakuuttanut isännälle, vakuuttelin nyt itselleni, että se johtui tuulesta, että kenties myrsky heilutteli majatalon nimikilpeä.
Mutta kun sitten olin jo melkein herjennyt epäilemästä, kun oli alkamaisillani riisua vielä ylläni olevia vaatteita, näin sellaista, mikä sai minut kiittämään taivasta siitä, etten ollut sallinut isännän viedä pois säilääni. Katselin ovea ja näin säpin hitaasti kohoavan. Se ei ollut näköharha; järkeni oli selvä ja näköni terävä; ei ollut vähääkään syytä pelätä, että näin olemattomia. Hiivin varovasti sängyn päädylle, johon olin ripustanut miekkani kantimestaan, ja vedin sen meluttomasti tupestaan. Ovi työnnettiin auki ja erotin hiipivästi lähestyviä askelia. Oven takaa työntyi huoneeseen paljas jalka ja sekunnin ajan arvelin naulata sen säilälläni lattiaan; sitten seurasi sääri ja reisi sekä puolipukimissa oleva vartalo, jolla oli — Rodenardin kasvot.
»Mitä hittoa —» aloitin. Mutta kuullessaan ääneni hän kävi hyvin hätääntyneen näköiseksi.
»St!» hän kuiskasi, vieden sormen huulilleen. »Olkaa taivaan tähden hiljaa, monseigneur!»
Hän sulki oven äänettömästi ja nilkutti sitten luokseni varovasti, vaikka tuskallisesti.
»Teidän murhaamistanne suunnitellaan, monseigneur», hän kuiskasi.
»Mitä! Täällä Blagnacissako?»
Hän nyökkäsi kauhuissaan.
»Pyh!» naurahdin. »Sinä hourit, mies.. Kukapa olisi tietänyt minun tulevan tätä tietä? Ja kukapa punoisi juonia henkeäni vastaan?»
»Herra de St. Eustache», vastasi hän. »Ja muuten he eivät odottaneetkaan teitä tänne, mutta he valmistautuivat senkin vähäisen mahdollisuuden varalle. Sikäli kuin olen saanut tietooni, ei tämän ja Lavédanin välillä ole ainoatakaan majataloa, johon chevalier ei ole jättänyt salamurhaajiaan, luvaten tavattoman suuret palkkiot niille miehille, jotka surmaavat teidät.»
Pidätin henkeäni. Epäilyni hälvenivät.
»Kerro kaikki, mitä tiedät!» kehoitin. »Lyhyesti!»
Sitten tämä koiramaisen uskollinen olento, jota olin niin pahasti pieksänyt vain neljä päivää takaperin, kertoi, kuinka hän tunnettuaan kykenevänsä jälleen kävelemään oli lähtenyt etsimään minua rukoillakseen, että antaisin hänelle anteeksi enkä kokonaan hylkäisi häntä, joka oli viettänyt koko elämänsä palvellen isääni ja minua.
Hän oli herra de Castelrouxilta saanut tietää, että olin mennyt Lavédaniin, ja hän päätti seurata minua sinne. Hänellä ei ollut hevosta ja vain vähän rahaa, minkä vuoksi hän oli lähtenyt jalan samana päivänä ja kävellä retuuttanut Blagnaciin asti, missä hänen voimansa kuitenkin olivat uupuneet ja hänen oli ollut pakko pysähtyä. Tuntui siltä kuin olisi kaitselmus sen niin tahtonut. Sillä täälläEtoilessahän oli samana iltana kuullut St. Eustachen keskustelevan noiden kahden alhaalla olevan salamurhaajan kanssa. Chevalierin puheitten nojalla näytti siltä, että hän oli ryhtynyt samanlaisiin toimenpiteisiin Grénaden ja Toulousen välillä jokaisessa majatalossa — missä minun vain saatettiin otaksua yöpyvän.
Heidän aikomuksensa oli karata kimppuuni nukkuessani.
»Monseigneur», lopetti hän, »tietäen kuinka suuri vaara väijyi teitä pitkin matkaa, olen istunut valveilla koko yön, rukoillen Jumalaa ja hänen pyhimyksiään, että tulisitte tänne saakka, joten voisin varoittaa teitä. Jollei ruumiini olisi ollut niin surkeassa kunnossa ja hellänä, olisin hankkinut hevosen ja ratsastanut teitä vastaan; mutta nyt en voinut muuta kuin toivoa ja rukoilla, että saapuisitte Blagnaciin ja että —»
Silloin suljin hänet syliini, mutta syleilyni puristi hänen suustaan ähkäyksen, sillä uskollinen palvelija-parkani oli täynnä kipeitä haavoja.
»Ganymedes-rukkani!» mutisin, ja silloin oli myötätuntoni vilpittömämpää kuin koskaan ennen koko itsekkään elämäni aikana. Kun hän kuuli hyväilynimensä, välähti hänen silmissään äkkiä toivon kipinä.
»Otattehan minut takaisin, monseigneur?» vetosi hän. »Te otatte minut takaisin, otattehan? Vannon, etten ikinä anna kieleni —»
»St, hyvä Ganymedes! Tietysti otan sinut takaisin ja koetan myöskin hyvittää raa'an käytökseni. Ystäväni, saat kaksikymmentä louisdoria, joilla voit ostaa voiteita selkäparkaasi varten.»
»Monseigneur on perin hyvä», jupisi hän, ja minä olisin syleillyt häntä jälleen, jollei hän olisi vapisten peräytynyt.
»Ei, ei, monseigneur», kuiskasi hän peloissaan. »Se on suuri kunnia, mutta — tekee niin kipeätä, jos minuun kosketaan.»
»No, sitten syleilen sinua hengessäni. Ja nyt noihin alakerrassa oleviin herrasmiehiin.» Nousin seisomaan ja siirryin ovelle.
»Käskekää Gillesin iskeä heidän kallonsa mäsäksi», kuului Ganymedeen laupias ehdotus.
Pudistin päätäni.
»Meidät voitaisiin pidättää murhasta. Meillä ei vielä ole minkäänlaisia todistuksia heidän aikeistaan. Mielestäni —» Äkkiä välähti päähäni ajatus. »Mene takaisin huoneeseesi, Ganymedes!» määräsin, »Lukitse ovesi äläkä hievahda mihinkään, ennenkuin kutsun sinua. Toivon, ettei heissä herää epäluuloja.»
Aukaisin oven, ja kun Ganymedes oli tottelevaisesti pujahtanut ohitseni ja kadonnut käytävään, huusin:
»Herra isäntä! Hoi, Gilles!»
»Monsieur?» vastasi isäntä.
»Monseigneur?» kuului Gillesin ääni, ja alhaalla syntyi liikettä.
»Onko jossakin vika?» kysäisi isäntä ja hänen äänessään oli huolestunut sointu.
»Vika?» kertasin kärtyisesti teeskennellyllä äänellä. »Pardieu!Pitääkö minun itseni riisuutua, samalla kun nuo palvelijalaiskurit kuorsaavat allani? Tule heti ylös, Gilles! Ja», lisäsin ikäänkuin mielijohtumasta, »sinun olisi parasta nukkua täällä huoneessani.»
»Heti paikalla, monseigneur», vastasi hän, mutta hänen äänessään oli hieno hämmästyksen väre, sillä voimakas, kömpelö Gilles ei ollut koskaan sitä ennen joutunut auttamaan minua pukeutuessani tai riisuutuessani.
Isäntä jupisi jotakin, ja kuulin Gillesin vastaavan kuiskaamalla.Sitten portaat narahtelivat hänen raskaista askelistaan.
Hänen saavuttuaan selitin hänelle puolellakymmenellä sanalla, mitä oli tekeillä. Vastaukseksi hän karkeasti kiroten kertoi, että isäntä oli sekoittanut hänelle tuopin hehkuviiniä, jota hän nyt varmasti luuli myrkytetyksi. Käskin hänen mennä alas noutamaan viinin ja sanomaan isännälle, että minäkin pidin siitä.
»Entä Antoine?» tiedusti hän. »He nukuttavat hänet.»
»Nukuttakoot! Me, sinä ja minä, kykenemme hoitamaan tämän jutun ilman hänen apuaankin. Jolleivät he nukuttaisi häntä, niin mahdollisesti he murhaisivat hänet. Niin ollen on unessa hänelle turva »
Hän teki käskyni mukaisesti, ja pian hän palasi, tuoden muassaan ison höyryävän kulhon. Sen tyhjensin vesikannuun ja annoin sen sitten hänelle takaisin, että hän palauttaisi sen isännälle, vieden samalla kiitokseni ja kehumiseni. Siten saisimme heidät uskomaan, että tie oli selvä ja sileä.
Sitten kävi aivan niin kuin edeltäkäsin saattoi arvata. Odotettuamme hiiskumatta kenties noin tunnin saapui heistä ensimmäinen. Olimme jättäneet oven telkeämättä joten hän pääsi helposti sisään. Mutta tuskin oli hän astunut ovesta, kun Gilles ja minä nousimme pimeästä hänen kummaltakin puoleltaan. Ennenkuin hän aavistikaan, oli hänet nostettu ilmaan ja laskettu vuoteelle hänen ennättämättä päästää huudahdustakaan. Ainoa syntynyt ääni oli hänen hervottomaksi käyneestä kädestään tipahtaneen puukon kalahdus. Hänen viruessaan vuoteella, Gillesin jykevä polvi rinnallaan ja tukevat kädet kurkussaan, ilmoitimme hänelle perin vakuuttavasti, että surmaisimme hänet, jos hän vähääkään äännähtäisi. Sytytin kynttilän. Sidoimme hänen kätensä ja jalkansa vuodevaatteilla, ja sitten, hänen maatessaan voimattomana ja äänettömän kauhun vallassa, aloin puhella hänen kanssaan asiasta.
Huomautin hänelle tietävämme, että hän oli tehnyt tekonsa St. Eustachen yllytyksestä; senvuoksi oli todellinen syyllinen juuri St. Eustache, ja rangaistus kohtaisi yksin häntä. Mutta, että niin voisi käydä, pitäisi hänen tulla vahvistamaan meidän — minun ja Rodenardin — todistukset oikeiksi. Jos hän lähtisi Toulouseen ja tekisi sen — tunnustaisi peittelemättä, kuinka hänet oli viekoiteltu murhaamaan — joutuisi chevalier de St. Eustache, joka oli todellinen syypää, yksin kärsimään laissa säädetyn rangaistuksen. Jollei hän suostuisi siihen, niin silloin hän saisi itse kantaa seuraukset — ja seurauksena olisi joutuminen pyövelin käsiin. Kummassakin tapauksessa vietäisiin hänet seuraavana aamuna Toulouseen.
Olimme parhaiksi ehtineet sopia asiasta molemminpuoliseksi tyydytykseksi, kun ovi taaskin avautui ja hänen rikostoverinsa — jota epäilemättä hänen pitkä poissaolonsa oli alkanut hermostuttaa — tuli katsomaan, mikä saattoi olla syynä siihen, että parin nukkuvan miehen kaulan katkaisemiseen kului näin tolkuttoman kauan.
Nähdessään meidän neuvottelevan hyvässä sovussa tämä kohtelias herrasmies, arvellen että hänen tunkeutumisensa asiain näin ollen ei voinut olla muuta kuin sopimatonta, päästi huudahduksen — jota mielelläni pitäisin anteeksipyyntönä siitä, että hän oli häirinnyt meitä — ja pyörähti ympäri poistuakseen perin kömpelömäisen hätäisesti.
Mutta Gilles kouraisi kiinni hänen likaiseen niskaansa ja kiskoi hänet sisälle. Vähemmässä ajassa kuin tarvitsen sitä kuvatakseni virui hän toverinsa vieressä, ja häneltä tiedustettiin, eikö hänen sopinut ajatella asemasta samalla tavoin. Ylenmäärin ilostuen siitä, ettemme aikoneet hänelle sen pahempaa, hän vannoi kaikkien almanakan pyhimysten nimessä noudattavansa tahtoamme; hän oli muka vastahakoisesti ryhtynyt chevalierin puuhaan, hän ei ollut mikään salamurhaaja, vaan köyhä mies, jolla oli vaimo ja lapset huollettavinaan.
Sillä tavoin lyhyesti esitettynä kävi, että chevalier de St. Eustache suunnitellessaan minun tuhoani tulikin valmistaneeksi tuhon itselleen. Kun minulla oli nämä kaksi todistajaa ja Rodenard vannomassa, kuinka St. Eustache oli lahjonut ensinmainitut murhaamaan minut, ja kun minä ja Gilles todistaisimme, kuinka yritys oli tehty, mutta rauennut tyhjiin, saatoin nyt mennä hänen majesteettinsa puheille varmasti luottaen voivani osoittaa kaikki chevalierin syytökset epäiltäviksi, ketä vastaan ne sitten lieneekään tehty, ja lisäksi saavani chevalierin itsensä hirsipuuhun, jonka hän oli niin runsaasti ansainnut.
»Minua varten», sanoi kuningas, »eivät nämä todistukset olisi tarpeen. Sananne, paras Marcel, olisi riittänyt. Mutta kenties on hyvä, että olette hankkinut ne oikeusistuinten varalle. Sitäpaitsi ne ovat arvokkaana lisätodistuksena herra de St. Eustachea vastaan valtiopetoksesta esittämällenne syytökselle.»
Seisoimme — ainakin La Fosse ja minä seisoimme, Ludvig kolmastoista istui — eräässä Toulousen palatsin huoneessa, johon olin päässyt hänen majesteettinsa puheille. La Fosse oli siellä, koska kuningas tuntui alkaneen pitää hänestä eikä Toulouseen saavuttuaan osannut olla ilman hänen seuraansa.
»Pidän huolta siitä», jatkoi Ludvig, »että ystävänne chevalier vangitaan heti paikalla, ja yhtä paljon hänen yrityksestään murhata teidät kuin hänen poliittisten mielipiteittensä epävakaisuudesta on lakia käytettävä häntä kohtaan — jyrkästi.» Hän huoahti. »Minusta tuntuu aina tuskalliselta ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin hänen laatuisiaan ihmisiä vastaan. Pään riistäminen hullulta näyttää liialliselta velvollisuusintoilulta.»
Taivutin päätäni ja hymyilin hänen leikinlaskulleen. Ludvig Oikeamielinen suvaitsi harvoin puhua pilaa, ja silloinkin hänen huumorinsa muistutti huumoria yhtä paljon kuin vesi viiniä. Mutta kun hallitsija laskee leikkiä, niin jokainen viisas mies, jolla on suosionosoitus pyydettävänä tai joka haluaa saada paikan tahi säilyttää paikkansa hovissa, hymyilee, vaikkapa hallitsijan kömpelön pilan sopimattomuus olisi pikemminkin omiaan aiheuttamaan surua.
»Luonto tarvitsee joskus pientä apua», rohkeni La Fosse viisastella kuninkaan tuolin takaa. »Tämä St. Eustache on eräänlainen Pandoran lipas, joka on hyvä sulkea ennenkuin —»
»Menkää hiiteen!» murahti kuningas. »Me emme laske nyt leikkiä. Meidän on jaettava oikeutta.»
»Ah! Oikeus», jupisi La Fosse, »olen nähnyt kuvia siitä naisesta. Hän peittää siteellä silmänsä, mutta ei ole niin varovainen ruumiinsa muihin sulopuoliin nähden.»
Hänen majesteettinsa punehtui. Hän oli ennen kaikkea puhdasmielinen mies, siveä kuin nunna. Ympäristössään vallitsevaa siveettömyyttä hän tavallisesti ei tahtonut kuulla eikä nähdä, kunnes sen remu ja melu kävivät niin voimakkaiksi, ettei hän enää voinut pysyä siihen nähden sokeana eikä kuurona.
»Herra de La Fosse», virkkoi hän ankarasti, »te väsytätte minua, ja kun ihmiset rasittavat minua, lähetän heidät pois — mikä on yhtenä syynä siihen, että tavallisesti olen niin paljon yksin. Pyydän teitä silmäilemään tuota metsästyskirjaa, niin että voitte selostaa minulle siitä saamanne vaikutelman, kun olen lopettanut puheluni herra de Bardelysin kanssa.»
La Fosse peräytyi nöyränä, mutta joutumatta hämilleen, siirtyi ikkunan luona olevan pöydän ääreen ja avasi kirjan, jota Ludvig oli osoittanut.
»Ja nyt, Marcel, sillä aikaa kun tuo ilveilijä valmistautuu selittämään minulle, että kirja on itse Dianan innoittama, puhukaa minulle, mitä muuta puhuttavaa teillä on.»
»Ei mitään muuta, sire »
»Eikö muuta? Entä varakreivi de Lavédan?»
»Varmastikin teidän majesteettinne on huomannut, ettei häntä vastaan ole mitään syytöstä — ei mitään pätevää syytöstä.»
»Mutta onhan häntä vastaan tehty syytös — hyvin paha syytös. Ja tähän asti ette te ole esittänyt minulle hänen syyttömyydestään minkäänlaisia todistuksia, joiden nojalla voisin suostua hänen vapauttamiseensa.»
»Arvelin, sire, että olisi tarpeetonta esittää todistuksia hänen syyttömyydestään, ennenkuin näytettäisiin toteen hänen syyllisyytensä. Ei ole tavallista, teidän majesteettinne, vangita ketään herrasmiestä sitä varten, että hän voisi todistaa vangitsemisen aiheettomaksi. Tavallisempi menettely on, että hänet vangitaan, koska voidaan tuoda esiin todisteita hänen rikoksestaan.»
Ludvig siveli partaansa ajatuksissaan, ja hänen melankoliset silmänsä saivat miettivän ilmeen.
»Arka kohta, Marcel», myönsi hän, haukotellen. »Arka kohta. Teidän pitäisi olla lakimies.» Sitten hänen olemuksensa muuttui äkkiä. »Annatteko minulle kunniasananne siitä, että hän on viaton?» kysyi hän terävästi.
»Jos teidän majesteettinne tuomarit esittävät todistuksia hänen syyllisyydestään, niin annan sanani siitä, että revin ne todistukset kappaleiksi.»
»Se ei ole vastaus kysymykseeni. Vannotteko, että hän on syytön?»
»Voinko tietää, mitä hänellä on omallatunnollaan?» huomautin, yhä kierrellen. »Kuinka voisin antaa sanani sellaisesta asiasta? Ah, sire, turhaan ei teitä nimitetä Ludvig Oikeamieliseksi», jatkoin, turvautuen imarteluun ja käyttäen hänen omaa mielilausettaan. »Te ette voi sallia, että sellainen mies, jota vastaan ei ole todistuksen hiventäkään, tuomitaan vankeuteen.»
»Eikö sitten ole?» Virkkoi hän, mutta hänen äänensä kävi lauhemmaksi.Hän oli luvannut itselleen, että historiassa hänet tunnettaisiinLudvig Oikeamielisenä, eikä hän tekisi mitään, mikä saattaisi pannaepäiltäväksi hänen oikeutensa tähän ylvääseen nimitykseen. »Onhan St.Eustachen todistus!»
»Suostuisiko teidän majesteettinne hirtättämään koiraakaan tuon kaksinkertaisen petturin sanojen nojalla?»
»Hm. Olette etevä asianajaja, Marcel. Te kartatte kysymyksiin vastaamista; vältätte kysymykset vastakysymyksillä.» Hän näytti puhelevan enemmän itsekseen kuin minulle. »Olette esimerkiksi paljoa parempi asianajaja kuin varakreivin vaimo. Hän vastaa kysymyksiin, ja hänellä on sisu —Ciel!minkälainen sisu!»
»Oletteko nähnyt varakreivittären?» huudahdin ja mieleni jähmettyi pahoista aavistuksista, sillä tunsinhan kuinka vapaasti tuo nainen saattoi käytellä kieltään.
»Nähnyt hänet?» kertasi hän kärtyisesti. »Olen nähnyt hänet, kuullut häntä ja melkeinpä koskettanut häntä. Tämän huoneen ilma aaltoilee vieläkin levottomasti hänen käyntinsä johdosta Hän oli täällä tunti sitten.»
»Ja tuntui siltä», lepersi La Fosse metsästyskirjansa äärestä, »kuin olisivat kaikki kolme Acheronin tytärtä lähteneet Pluton valtakunnasta ja ruumiillistuneet tähän yhteen naiseen.»
»En olisi ottanut häntä vastaan», jatkoi kuningas, ikäänkuin La Fosse ei olisikaan puhunut, »mutta hänpä ei alistunutkaan estelyihin. Kuulin hänen sadattelevan etuhuoneessa, kun epäsin häneltä puheillepääsön; ovelta kuului hälyä; se tyrkättiin auki, ja vartioiva kaartilainen lennähti huoneeseeni, ikäänkuin hän olisi ollut kääpiö.Dieu!Koko sinä aikana, jonka olen ollut Ranskan kuninkaana, ei ympärilläni ole ollut sellaista hälinää. Hän on vahva nainen, Marcel — pyhimykset teitä suojatkoot, kun hänestä tulee anoppinne. Koko Ranskassa, sen vannon, ei ole mitään vankempaa kuin hänen käsivartensa paitsi hänen kielensä. Mutta hän on hupsu.»
»Mitä hän sanoi, sire?» tiedustin huolissani.
»Sanoi? Hän vannoi —Ciel!kuinka hän vannoi! Hän ei jättänyt rauhaan ainoatakaan almanakan pyhimystä. Hän kiskoi ne kaikki vuoronperään haudoistaan todistamaan sanojensa todenperäisyyttä.»
»Nimittäin —»
»Että hänen puolisonsa oli pahin petturi, mitä helvetissä on, mutta että hän oli typerä, järjetön mies, jota ei voida pitää vastuunalaisena teoistaan, ja että hän vain mielettömyytensä tähden on joutunut harhateille. Niillä perusteilla hän pyysi minua antamaan hänelle anteeksi ja päästämään hänet vapaaksi. Kun vastasin hänelle, että hänen miehensä asia tulee oikeuden käsiteltäväksi ja että hänen vapauttamisestaan on varsin vähän toiveita, ilmoitti hän minulle itsestäni sellaisia seikkoja, joista minä itserakkaudessani — kiitos siitä teille, minua ympäröineille imartelijoille — en ollut uneksinutkaan.
— Hän nimitteli minua rumaksi, hapannaamaiseksi ja rujomuotoiseksi, papin talutusnuorassa kulkevaksi hupakoksi; olin kokonaan toisenlainen kuin veljeni, joka — niin hän vakuutti minulle — on ritarillisuuden ja miehisten hyveiden perikuva. Hän lupasi minulle, ettei taivas ikinä ota vastaan sieluani, vaikka lukisin rukouksiani tästä hetkestä tuomiopäivään saakka, ja ennusti, että olen tervetullut kadotettujen joukkoon, kun hetkeni lyö. En tiedä, mitä kaikkea muuta hän olisi minulle ennustanut. Hän alkoi uutuudestaan huolimatta lopulta väsyttää minua, ja minä lähetin hänet tiehensä — se on», hän lisäsi, »määräsin neljä muskettisotilasta kantamaan hänet pois. Jumala teitä armahtakoon, Marcel, kun teistä tulee hänen tyttärensä aviomies!»
Mutta minua ei hänen leikillisyytensä voinut temmata mukaansa. Tämä nainen, joka ei kyennyt hillitsemään kiihkoaan eikä kieltään, oli tuhonnut kaikki.
»Minusta ei ole lainkaan todennäköistä, että minusta tulee hänen tyttärensä puoliso», vastasin surullisena.
Kuningas katsahti minuun ja purskahti nauruun.
»Polvillenne sitten», hän huudahti, »ja kiittäkää taivasta!»
Mutta minä pudistin päätäni perin vakavana
»Teidän majesteetistanne se on hupaisa ilveily», virkoin, »mutta minusta,helas, se on paljoa pikemmin murhenäytelmä.»
»No, no, Marcel», torjui hän, »enkö saa edes vähän nauraa? Ranskan kuninkaana oleminen tekee ihmisen niin surumieliseksi! Kertokaa minulle huolenne!»
»Neiti de Lavédan on luvannut tulla vaimokseni vain siinä tapauksessa, että pelastan hänen isänsä mestauslavalta. Tulin tänne sitä varten hyvin toiveikkaana, sire. Mutta hänen vaimonsa on ennättänyt ennen minua ja nähtävästi hankkinut hänelle peruuttamattoman tuomion.»
Hän loi katseensa maahan, ja hänen piirteensä saivat tavallisen synkän ilmeensä. Sitten hän katsahti jälleen ylöspäin, ja hänen surumielisten silmiensä pohjalla näin pilkottavan jotakin, mikä muistutti hyvin suuresti myötätuntoa.
»Tiedätte, että pidän teistä, Marcel», puhkesi hän puhumaan lempeästi. »Jos olisitte oma poikani, en voisi rakastaa teitä enempää. Olette huima, hillitön vintiö, ja useammin kuin kerran olen kuullut teidän ilkeistä kujeistanne; mutta te olette toisenlainen kuin nämä toiset tomppelit ettekä ainakaan ole ikävystyttänyt minua. Ja se on paljon tehty. En tahtoisi menettää teitä; ja minä menetän teidät, jos te otatte puolisoksenne tämän Languedocin ruusun, sillä otaksuttavasti hän on liian suloinen kukka tuotavaksi kuihtumaan hovin ummehtuneeseen ilmaan. Tämä mies, tämä varakreivi de Lavédan, on ansainnut kuoleman. Miksi en antaisi hänen kuolla, koska te, jos hän kuolee, ette mene naimisiin?»
»Kysyttekö minulta miksi, sire?» sanoin. »Siksi, että teitä nimitetään Ludvig Oikeamieliseksi eikä yksikään kuningas ole paremmin ansainnut sitä nimitystä.»
Hän säpsähti, rypisti huuliaan ja vilkaisi La Fosseen päin, joka oli syventynyt kirjansa salaisuuksiin. Sitten hän veti luokseen paperiarkin, otti kynän ja jäi istumaan sitä hypistellen.
»Koska minua nimitetään Oikeamieliseksi, on minun annettava oikeuden mennä menoaan», vastasi hän vihdoin.
»Mutta», huomautin, alkaen äkkiä toivoa, »oikeus ei voi vaatia, että varakreivi de Lavédan joutuu pyövelin käsiin.»
»Miksi ei?» Hän loi minuun pöydän yli juhlallisen vakavan katseen.
»Siksi, ettei hän ollut aktiivisesti mukana kapinassa; jos hän olikin valtiopetturi, niin hän oli vain sydämessään ja ennenkuin mies tekee rikollisen teon, ei häneen voida sovittaa lakia kaikessa ankaruudessaan. Hänen vaimonsa on selvästi paljastanut hänen uskottomuutensa. Mutta kohtuutonta olisi rangaista häntä samalla tavoin kuin niitä, jotka ovat olleet aseissa teitä vastaan, sire.»
»Ah!» Hän mietti. »No? Entä sitten?»
»Eikö siinä ole kylliksi, sire?» huudahdin. Sydämeni sykki kiivaasti ja suoneni värähtelivät tämän tärkeän hetken jännityksestä.
Hän taivutti päätään, kastoi kynäänsä ja alkoi kirjoittaa.
»Minkä rangaistuksen tahtoisitte minun määräävän hänelle?» kysyi hän kirjoittaessaan. »No, Marcel, olkaa vilpitön minua ja vilpitön häntä kohtaan — sillä sellainen kuin te olette häntä kohtaan, olen minäkin hänen kauttaan teitä kohtaan.»
Tunsin kalpenevani kiihtymyksestä. »Onhan karkoitus, sire — se on tavallinen sellaisissa valtiopetostapauksissa, jotka eivät ole kylliksi ilmeisiä rangaistaviksi kuolemalla.»
»Niin!» Hän kirjoitti ripeästi, »Kuinka pitkäksi ajaksi, Marcel? Hänen eliniäkseen?»
»Ei, sire. Se olisi liian pitkä aika.»
»Minun eliniäkseni sitten?»
»Myöskin se olisi liian pitkä aika.»
Hän nosti katseensa kirjoituksesta ja hymyili. »Ah! Käyttekö profeetaksi? No, kuinka kauaksi sitten? Antakaa tulla, mies!»
»Arvelisin, että viisi vuotta —»
»Olkoon viisi vuotta! Älkää virkkako enää mitään!» Hän kirjoitti vähän aikaa, otti sitten hiekkatolpon ja siroitteli hiekkaa asiakirjalle.
»Tiens!» huudahti hän, karistaen paperin puhtaaksi ja ojentaen sen minulle. »Tuossa on määräykseni herra varakreivi Leon de Lavédanista, Hänen on lähdettävä maanpakoon viideksi vuodeksi, mutta hänen tiluksiaan ei takavarikoida, ja karkoitusajan kuluttua hän saa palata nauttimaan niistä — toivoaksemme uskollisempana kuin tähän saakka. Käskekää panna tämä määräys heti toimeen ja pitäkää huolta siitä, että varakreivi lähtee tänä päivänä saattojoukon seuraamana Espanjaan. Se on samalla todistus, jonka voitte esittää neiti de Lavédanille osoittamaan, että tehtävänne on luonnistunut.»
»Sire!» Olin niin kiitollinen, etten kyennyt lausumaan sen enempää, vaan polvistuin hänen eteensä ja vein hänen kätensä huulilleni.
»Kas niin», virkkoi hän isällisesti. »Menkää nyt ja olkaa onnellinen!»
Kun nousin pystyyn, kohotti hän äkkiä kättään.
»Ma foi!Olinpa vähällä unohtaa; herra de Lavédanin kohtalo on niin paljon askarruttanut ajatuksiani.» Hän otti pöydältään toisen paperin ja ojensi sen minulle. Se oli Chatelleraultille antamani, tunnustus, jolla luovutin hänelle Picardiessa olevat tilukseni.
»Chatellerault kuoli tänä aamuna», jatkoi kuningas. »Hän oli pyytänyt teitä luokseen, mutta kun hänelle oli ilmoitettu, että olitte poistunut Toulousesta, oli hän sanellut pahoista töistään pitkän tunnustuksen, jonka hän lähetti minulle yhdessä tämän kanssa. Hän ei voinut, kirjoitti hän, sallia perillistensä nauttia teidän tiluksistanne; hän ei ollut niitä voittanut; oikeastaan hän oli menettänyt oman panoksensa, koska hän oli rikkonut pelin sääntöjä. Hän jätti minun ratkaistavakseni, oliko hänen maansa joutuva teidän omaisuudeksenne. Mitä sanotte siitä, Marcel?»
Melkeinpä vastahakoisesti otin paperiliuskan vastaan. Olisi ollut niin kaunista ja sankarillista heittää rakkauden tähden omaisuuteni kuin tuhka tuuleen, että sieluni autuuden nimessä minusta tuntui pahalta nähdessäni omistavani muutakin kuin Beaugencyn. Sitten välähti mieleeni keskitie.
»Osallisuuteni siihen vetoon, sire», sanoin, »hävettää minua; sen häpeän tähden olin innokas maksamaan sen, vaikka olinkin täysin tietoinen siitä, etten ollut menettänyt sitä. Mutta nytkään en missään nimessä voi suostua siihen, että Chatellerault jäisi häviölle, kuten hän olisi ollut valmis. Emmekö — emmekö unohda koko vedon lyömistä?»
»Tämä päätös on teille kunniaksi. Juuri sellaista olin teiltä toivonut. Ja nyt menkää, Marcel! Uskon, että teillä on kiire. Rakkaudentuskanne hieman helpotettua toivomme näkevämme teidät jälleen hovissa.
Huokasin.
»Helas, sire, se ei tapahdu koskaan.»
»Niin sanoitte jo kerran ennenkin, monsieur. Se on typerä mieliala avioliittoon astuttaessa; mutta — kuten niin monet muut typeryydet — se on kaunis. Hyvästi, Marcel!»
»Hyvästi, sire!»
Olin suudellut hänen kättään; olin tuonut esiin tulvivan kiitollisuuteni; olin jo ovella, ja hän oli kääntymäisillään La Fosseen päin, kun päähäni pälkähti silmätä hänen antamaansa määräystä. Hän huomasi sen ja äkillisen pysähdykseni.
»Onko jotakin vinossa?» hän tiedusti.
»Teiltä — teiltä on jäänyt eräs seikka pois, sire», rohkenin lausua ja palasin pöydän luokse. »Olen jo niin kiitollinen, että minua epäilyttää pyytää vielä yhtä suosionosoitusta. Mutta se ei tuota teille muuta vaivaa, kuin että lisäisitte muutamia rivejä kynällä, ja asiallisesti se ei muuta ajatusta.»
Hän vilkaisi minuun, ja hänen otsansa rypistyi, kun hän koetti arvata tarkoitustani.
»No, mies, mistä on kysymys?» virkkoi hän kärsimättömästi.
»Mieleeni juolahti, että varakreivi-parka, joka joutuu vieraaseen maahan, yksin, outojen ihmisten seuraan, ja saa kaivata rakkaitaan nähtyään heidät niin monia vuosia aina luonaan, tuntee itsensä surkuteltavan yksinäiseksi.»
Kuningas katsahti äkkiä minua silmiin.
»Onko minun siis karkoitettava myöskin hänen perheensä?»
»Koko perheen karkoittaminen ei ole tarpeellista, teidän majesteettinne.»
Kerrankin katosi surumielinen ilme hänen silmistään, ja hän purskahti nauramaan niin hilpeästi kuin koskaan olen nähnyt tämän ikävystyneen hallitsija-paran nauravan.
»Ciel!Mikä vekkuli olette! Voi, että menetän teidät!» huusi hän, tarttui kynään ja lisäsi määräykseen pyytämäni sanat.
»Oletteko vihdoinkin tyytyväinen?» kysyi hän, antaen paperin minulle takaisin.
Vilkaisin sitä. Nyt se sisälsi, että rouva varakreivitär de Lavédanin oli seurattava miestään maanpakoon.
»Sire, te olette liian hyvä!» sopersin.
»Ilmoittakaa sille upseerille, jolle uskotte tämän määräyksen toimeenpanon, että hän löytää rouvan alhaalta vahtihuoneesta, missä hän on pidätettynä odottamassa päätöstäni. Jos hän tietäisi, että hän on varronnut teidän päätöstänne, niin vapisisin ajatellessani tulevaisuuttanne, kun viisi vuotta on kulunut.»
Mademoiselle piteli kädessään kuninkaan määräystä hänen isänsä karkoittamisesta. Hän oli kalpea, ja hän oli tervehtinyt minua arkaillen. Minä seisoin hänen edessään, ja ovenpielessä oli Rodenard, jonka olin käskenyt tulla mukaani.
Lähestyessäni sinä päivänä Lavédania oli minut vallannut voimakas, masentava häpeäntunne sen sopimuksen tähden, johon olin hänet pakottanut. Olin miettinyt sitä, ja minulle oli selvinnyt, kuinka oikea oli hänen huomautuksensa, että rakkaudessa ei kannattanut ottaa mitään, mitä ei vapaaehtoisesti annettu. Häpeästä ja tästä johtopäätelmästä oli muodostunut uusi päätös. Ettei sitä mikään voisin horjuttaa ja ettei Roxalannen nähtyäni voimakas kaipaukseni saattaisi minua kiusaukseen luopua aikomuksestani, olin arvellut viisaaksi, että viimeisen keskustelumme aikana olisi todistaja minua pidättämässä. Sitä varten olin käskenyt Ganymedeen seurata itseäni salonkiin saakka.
Hän luki asiakirjan loppuun; sitten hän loi minuun arkailevan katseen, vilkaisten sitten Ganymedeeseen, joka seisoi jäykkänä paikallaan ovensuussa.
»Oliko tämä kaikki, mitä voitte tehdä, monsieur?» tiedusti hän vihdoin.
»Ihan kaikki, mademoiselle», vastasin tyynesti. »En halua suurennella palvelustani, mutta valittavana oli joko se tai mestauslava. Äitinne oli pahaksi onneksi tavannut kuninkaan ennen kuin minä ja pahentanut isänne asiaa myöntämällä, että hän oli syypää valtiopetokseen. Yhteen aikaan olin senvuoksi menettämäisilläni kaiken toivoni. Olen kuitenkin iloinen siitä, mademoiselle, että sain taivutetuksi kuninkaan olemaan näinkin lempeä.»
»Ja viiteen vuoteen siis en saa nähdä vanhempiani.» Hän huoahti, ja hänen surunsa oli perin liikuttava.
»Se ei ole välttämätöntä. Vaikka he eivät saa tulla Ranskaan, niin voittehan te kyllä käydä heitä katsomassa Espanjassa.»
»Se on totta», haaveksi hän; »onhan sekin jotakin — eikö olekin?»
»Varmasti on; asiain näin ollen paljonkin.»
Hän huokasi taaskin, ja hetkisen vallitsi hiljaisuus.
»Ettekö tahdo istua, monsieur?» kehoitti hän vihdoin. Hän oli hyvin rauhallinen tänään, tämä pieni neito — hyvin rauhallinen ja ihmeellisen masentunut.
»Se on tuskin tarpeellista», vastasin lauhasti, minkä jälkeen hänen katseestaan kuvastui lukemattomia kysymyksiä. »Oletteko tyytyväinen puuhiini, mademoiselle?» tiedustin.
»Kyllä, minä olen tyytyväinen, monsieur.»
Siinä oli loppu, ajattelin, ja tahtomattani huoahdin minäkin. En kuitenkaan liikahtanutkaan poistuakseni. »Arveletteko, että olen — olen täyttänyt lupaukseni?»
Hän loi taaskin katseensa maahan ja astahti askeleen ikkunaan päin.
»Tottahan toki. Te lupasitte pelastaa isäni mestauslavalta. Sen olette tehnyt, enkä vähääkään epäile, että voitavanne mukaan olette koettanut lyhentää hänen karkoitusaikaansa. Niin, monsieur, lupauksenne on hyvin täytetty.»
Hohhoo! Tullessani kypsynyt päätös kuiskutti korvaani, että minulla ei ollut muuta tekemistä kuin poistua ja mennä tieheni. Mutta siitä päätöksestä — sadoista sellaisista päätöksistä — huolimatta en olisi voinut lähteä näin. Ainakin yhden ystävällisen sanan, yhden ystävällisen silmäyksen tahtoisin saada lohdutuksekseni. Puhuisin hänelle suorin sanoin aikomuksestani, ja hän saisi nähdä, että minussa vielä oli jotakin hyvää, jonkun verran kunnian tuntoa, ja hän pitäisi minua arvossa poistuttuani.
»Ganymedes», virkoin.
»Monseigneur?»
»Käske miesten nousta ratsaille!»
Sen kuullessaan Roxalanne pyörähti ympäri, silmät levällään kummastuksesta, ja katsahti kysyvästi ensin minuun, sitten Rodenardiin. Mutta hänen vielä katsoessaan viimemainittu kumarsi, teki täyskäännöksen ja poistui huoneesta täyttämään määräystäni. Kuulimme hänen kilisevin kannuksin astelevan eteissalin läpi pihalle. Kuulimme hänen jyrisevällä äänellä huutavan komentosanan, ja sitten kuului kavioiden töminää, varustusten kalahtelua ja muuta lähtövalmistelun hälyä.
»Miksi käskitte miehenne ratsaille?» kysyi Roxalanne vihdoin.
»Koska asiani täällä on lopussa, ja me lähdemme.»
»Lähdette?» Hänen katseensa oli nyt suunnattu maahan, mutta otsan rypistyksestä aavistin niiden ilmeen »Minne?»
»Pois täältä», vastasin. »Muulla ei tällä hetkellä ole mitään merkitystä.» Pysähdyin nielemään jotakin, joka esti minut puhumasta selvästi. Sitten sanoin: »Hyvästi!» ja ojensin rajusti hänelle käteni.
Hän katsoi minua silmiin pelottomasti, vaikkakin hämmentyneenä.
»Tarkoitatteko, monsieur, aikovanne poistua Lavédanista — tällä tavoin?»
»Kunhan vain lähden, niin mitäpä merkitsee lähtötapa?»
»Mutta» — hänen silmänsä osoittivat, että hän oli entistä pahemmin hämillään, ja hänen poskensa kävivät vieläkin kalpeammiksi — »mutta mehän — mehän teimme sopimuksen.»
»St, mademoiselle, rukoilen teitä!» huudahdin. »Minua hävettää sitä muistellessani, melkein yhtä paljon kuin ajatellessani sitä toista sopimusta, joka oli alkusyynä Lavédaniin tulooni. Viimeksimainitun häpeän olen pyyhkinyt pois — vaikka te kenties ette sitä usko. Aion pyyhkiä pois myöskin edellämainitun häpeän. Menettelin silloin arvottomasti, mademoiselle, mutta rakastin teitä niin sydämestäni, että minusta tuntui samantekevältä kuinka teidät saavuttaisin, että olisin tyytyväinen, kunhan vain voittaisin teidät omakseni. Sen jälkeen olen oppinut käsittämään, että se oli erehdys, että se oli väärin. En tahdo ottaa sellaista, mitä ei anneta vapaaehtoisesti.»
»Ymmärrän, kyllä ymmärrän», mutisi hän eikä ollut huomaavinaan ojennettua kättäni. »Olen siitä hyvin iloinen, monsieur.»
Vetäisin äkkiä käteni takaisin. Otin hattuni tuolilta, jolle olin sen viskannut. Tuon hän olisi voinut minulta säästää, mietin. Hänen ei olisi tarvinnut ilmaista riemuaan. Olisihan hän ainakin voinut puristaa kättäni ja erota minusta ystävällisesti.
»Hyvästi, mademoiselle!» sanoin uudelleen niin jäykästi kuin mahdollista ja käännyin ovea kohti.
»Monsieur!» lausui hän jälkeeni. Minä pysähdyin.
»Mademoiselle?»
Hän seisoi kainostellen, silmät alasluotuina ja kädet ristissä.
»Minulle tulee täällä yksinäistä.»
Seisoin liikahtamatta. Tuntui kuin olisin menettänyt liikuntakykyni. Sydämeni sykähti rajusti toivosta ja tuntui sitten lakkaavan sykkimästä. Mitä hän tarkoitti? Katsoin vielä kerran häntä suoraan silmiin ja epäilemättä olin hyvin kalpea. Mutta ettei turhamaisuus saisi minua narratuksi, en uskaltanut toimia arvelujen nojalla. Niinpä sanoinkin:
»Se on totta, mademoiselle. Teille käy olo yksinäiseksi; valitan sitä.»
Syntyi hiljaisuus, ja minä käännyin taaskin ovelle päin; toivoni lamaantui yhä enemmän joka askeleella, jonka astuin siihen suuntaan.
»Monsieur!»
Hänen äänensä naulasi minut kynnykselle.
»Mitä on tyttö-raukan tehtävä, kun tämä suuri tilus joutuu hänen hoiviinsa? Se menee rappiolle, jollei mies ole sitä hoitamassa.»
»Teidän ei pidä sitä yrittääkään. Teidän on otettava palvelukseenne isännöitsijä.»
Erotin jotakin, mikä ihmeellisesti muistutti nyyhkytystä. Olisiko se mahdollista?Dieu!Olisiko asia sittenkin niin? Mutta en tahtonut antautua olettamuksien varaan. Käännyin taaskin puolittain, mutta hänen äänensä pidätti minua. Nyt se oli pyytävä.
»Herra de Bardelys, te olette pitänyt lupauksenne ylevästi. Ettekö tahdo mitään palkkiota?»
»En, mademoiselle», vastasin hyvin lempeästi; »en voi ottaa mitään palkkiota.»
Hän nosti katseensa sekunnin ajaksi. Hänen syvät, siniset silmänsä näyttivät sumeilta. Sitten hänen katseensa vaipui jälleen.
»Oi, miksi ette auta minua?» puhkesi hän puhumaan, lisäten sitten vienommin: »Minusta ei ikinä tule onnellista ilman teitä!»
»Tarkoitatteko?» läähätin, astuen askeleen takaisinpäin ja sinkauttaen hattuni nurkkaan.
»Että rakastan sinua, Marcel — että kaipaan sinua!»
»Ja voit antaa anteeksi — voitko antaa anteeksi?» huudahdin, sulkien hänet syliini.
Hänen vastauksensa oli naurahdus, joka osoitti, kuinka vähän hän välitti mistään — mistään muusta kuin meistä kahdesta, meidän rakkaudestamme. Se ja hänen rusohuuliensa suipistus olivat hänen vastauksensa. Ja jos niiden huulien houkutus — Mutta kas, minähän käyn kovin avosuiseksi.
Painaen häntä yhäti rintaani vasten huusin:
»Ganymedes!»
»Monseigneur?» kuului hänen vastauksensa avoimesta ikkunasta.
»Käske miesten laskeutua ratsailta ja riisua satulat!»