Hän vain kertoi tosiasian kuin nähneenä. Ja hän näki luettunsa kuin suurennuslasilla ja kertoi esimerkiksi näin: "Kahdentoista tykin patteri on korkealla vuorella, salaisessa paikassa lähellä kaupunkia. Se lähettää sieltä pommejaan säännöllisesti, määrättyjen väliaikojen kuluttua: dum, dum, dum! Sen ulottuvissa on myös valkoinen talo vihannan puutarhan keskellä, ja ihmiset tulevat ja menevät siellä, luullen olevansa turvassa, koska se on hyvän matkan päässä kaupungista, yksinänsä. Mutta päällikön kaukoputki keksii sen sattumalta, ja kohta hän antaa käskyn. Dum, dum, dum, jymisee kirkkaassa auringon paisteessa, ja pian ovat valkoinen talo, sen vihreä ympäristö ja häärivät ihmiset raunioina."
Tämäntapaiset yksityispiirteet säilyivät elävinä lapsen mielessä, kunnes niiden yhteiskuva kerran oli nouseva hänelle tajuttavaksi, hänen oman ihmisyystuntonsa herättyä.
Mutta aikaisemmin olisi sen herättäminen ollut tuskallista. Tiedän sen hyvin, sillä kerran unohduin puhumaan hänelle kuin ikätoverille.
Hän oli lukenut sodasta ja kertoi, esittäen kuvia vilkkaasti maalailevan tapansa mukaan. Niistä sain vaikutelman miehestä, joka oli taistellut vuosikausia rintamalla kärsien nälkää ja muuta epäinhimillistä kurjuutta, menettäen kaikki rakkaimpansa, ystävänsä ja toverinsa. Hänen ympärillään puhui kaikki hävityksestä, eikä enää ollut mitään elävästä luonnostakaan jäljellä. Kilometrittäin oli pommituksella kynnetty maata ja kuljettu penikulmia aina vain surmaten, tuhoten ja raiskaten. Vallanpitäjät ja käskyläiset olivat poissa, lakia ei toteltu eikä ollut. Oikeus ja totuusko? Kuka niistä välitti? Lähimmäiset…? Missä oli lähimmäinen? Hänellä ei ollut enää lähimmäistä. Kansa, oma maako…? Oi, ne kyllä olivat, mutta niistä ei ollut tälle ahdistetulle turvaa! Lyöty oli kaikki! Vain aurinko taivaalla näytti tietävän ja näkevän kaikki, paistaessaan kirkkaasti ihmisten hirmuisen vihan yllä.
— Mitä sinä luulet, lapsi, tuon miehen tunteneen? kysyin Avulta, tehtyäni hänen kuvistaan tämän yhteenvedon.
Hänen kasvoilleen nousi vähitellen kuin varhaisvanha surun ilme, ja hän tuijotti minuun kysyvästi.
— Niin, ajattelehan tuota sodan näyttämöä ja yksinäistä miestä, jolla uupuneena, kärsivänä, kuolevana on vain auringon valo jäljellä kaikesta, mihin hän on uskonut ja mille hän on työnsä ja elämänsä antanut. Kaikki inhimillinen ja ajallinen on hänet hyljännyt. Jos hänessä on kipinä jotakin muuta kuin pelkkää katoavaisuutta, niin etkö luule sen silloin heräävän hänessä eloon? Etkö luule hänen silloin alistuvan Ijankaikkisen edessä, vaikka olisi kuinka ylpeä?
Apu nosti molemmat kätensä kasvojensa eteen ja parkaisi — kuin nuorukaiseksi kehittyvä poika parkaisee karhean ja kimakan sekaisella äänellä.
Se tuli liian äkkiä, valmistamatta. Hän oli nähnyt ylivoimaisen, salamantapaisen välähdyksen oudosta maailmasta.
Hän itki ja meni yksinäisyyteen. Silloin hänen herkkyytensä oli minulle arvoitus.
Ja sitten tiesin hänen tuijottavan äänetönnä ja jännittyneenä suureen tuntemattomaan. Se ilmeni hänelle elämässä silloin tällöin kaukaisena välähdyksenä jostakin sanasta, käsitteestä, äkillisen tuskan piirteestä tai kauneusnäystä, soitosta… Mutta hän ei vielä voinut tuota hetkellistä pidättää, ei tempaista sitä pysyväisesti omakseen. Hänellä oli siitä kaikesta yhä edelleen vain aavistuksellinen tuntemus, ja se oli miellyttävä, hilpeä ja riemuisa. Se herätti hänessä kainoa kunnioitusta ihmistä kohtaan. Siihen yhtyi utelias ja välistä kiihkeä halu saada tietää, mitä ihmiselämä oikeastaan tarkoitti.
Nyt se oli ottanut hänet omaksensa. Apu oli tempaistu väkisin ja äkillisesti mukaan. Hän oli parkaissut tuskasta, mutta sitten kerännyt kaikki voimansa, jännittänyt ne kuin rautaiset lihaksensa vastaanottamaan iskuja, joita sateli tiheään.
Se pyhin ja salaisin, puhdas ja suuri, mitä hän omisti, painui syvälle sieluun, ettei saastuisi, loukkaantuisi väkivaltaisen ja ruman raivotessa.
Ja kun kärsimys ja kipu kävi ylivoimaiseksi, täytyi hänen käskystä väistyä tanterelta. Mutta kotona levätessä elpyi jälleen hänen oma minuutensa, kirkastui ensi kiirastulen kestettyään täyteen selvyyteen. Hän näki nyt elämänsä päämääränä uhrin, näki itsensä sitä antamassa.
Apu oli jo tointunut ja liikkui kaupungilla, lepäellen vain joskus päivällä. Hänen maltittomuutensa kasvoi samassa määrässä kuin voimatkin, ja palaaminen rintamalle oli hänen kiihkein toivonsa. Häntä pidättivät vain jotkut käytännölliset seikat.
Taju oli saanut määräyksen jäädä kotikaupunkiin hoitamaan tiedusteluasemaa, jolla oli monenlaisia tehtäviä. Vain välillisesti pääsimme aavistamaan sen salaperäisiä päämääriä, silloin kun Tajun oli pakko pyytää kotiväenkin myötävaikutusta oman henkilökohtaisen toimintansa turvaksi.
Meidän ajatuksissamme kaikki tuo oli kuin labyrintti, joka houkutteli ja peloitti. Sen varjoisilla käytävillä pilkahti valo vain sieltä täältä, luoden himmeää hohdetta pimeälle taustalle. Sen laajuus oli peloittava, ja nuoriso jakaantui kulkemaan siellä eri suuntia, sydän täynnä synkkää uhkaa.
— Eksymmekö? Mahdollisesti!
Hilpeä uskallus ohjasi yhä edemmäksi.
— Eksymme tai emme, yhtäkaikki, mars vain eteenpäin!
He uskoivat lujasti kohtalon Ariadnen jumalalliseen johtolankaan. Mikä oli se suuri uhka, se Minotauros, jonka pahaenteinen hengitys jo kosketti heidän kasvojaan? Miksi näytti siltä, kuin ei olisi ajassa ollut muuta kuin tuo yksi, yhä valtavammaksi paisuva punainen lippumeri, joka tulvi laajan rautatientorin täytteisestä kansanpaljoudesta pitkin valtakatuja, laulaen hymnejään, todistaen voimastaan?
Eivätkä he voineet selvittää ajatuksissaan enempää kuin todellisuudessakaan niitä tuskan ja taistelun syitä, jotka saattoivat heidät kaikki ponnistamaan voimiaan viimeiseen hengenvetoon saakka. He torjuivat annettuja iskuja, he valmistuivat työntämään yltään sen, mitä raaka voima edellään vyörytti. Mutta ajan arvoitus jäi odottamaan ratkaisuaan. Mikä oli pannut liikkeelle tämän lainehtivan punaisen meren?
Hetket, päivät, viikot olivat täynnä odotusta, ja maltiton jännitys valitti ja voihki ihmisissä kuin palotorven ääni maan uumenista nousseena. Siinä oli ajan tuska ääneksi purkautunut, ja sellaisena levisi sodan kauhu ympäri maan.
Ikäänkuin sen kehoituksesta kerättiin murha-aseita varastoihin ja kannettiin ainaisina seuralaisina salaa ja julki. Ja mitä kauemmin tätä uhkatilaa kesti, sitä luonnollisemmalta ja tutummalta se tuntui. Siitä kehittyi julma ja vallaton leikki luvattomalla ja turmiollisella tavalla, ja juuri siksi se oli niin houkutteleva. Nuori kansa leikki valtaa ja sotaa. Nosti vihan lipun siksi, että muutkin niin tekivät. Ampui omia kansalaisia, ryösti ja murhasi keskenänsä — koska muuallakin niin tehtiin. Ja kuitenkin oli kehityksen laki kaiken tämän johtaja.
Mutta kansat riehuivat kuin hyödyttömiin tuskiin tuomitut raivottaret…
* * * * *
Apu oli jo valmis lähtemään toisen kerran "harjoituksiin".
Tiesinhän varsin hyvin, mitä Pohjanmaalla odotettiin tapahtuvaksi, mikä hänet tällä kertaa kuten edelliselläkin vei kotoa.
Alistuminen on ainakin vaikeata, mutta myöntyä rakkaimpansa ehdottomaan päätökseen uhmata ylivoimaisia vaaroja, mennä — surman suuhun! Ja myöntyä pakosta, ilman vetoamista, ilman neuvottelua. Se on kova tuomio.
Jo aamulla varhain oli Apu laittanut kuntoon varustuksensa, mutta hänen sotilastodistuksensa, se pieni, rähjäinen paperilappunen, jonka hän oli tuonut mukanaan retkeltä, oli minun hallussani. Emme uskaltaneet sitä säilyttää kirjoituspöydän laatikossa, johon se ensin pantiin.
Apu vaati sitä minulta matkaansa.
— Etkö ymmärrä, että siitä koituu sinulle suuri vaara? Lähdethän muutenkin kovin myöhään, sanoin.
— Samantekevä. Minä tahdon ja tarvitsen sen!
Hän tarttui käteeni ja pakotti minut antamaan lappusen itselleen.Minä olin kuin pelkkä esine hänen käsissään, tahdoton ja voimaton.
Lähtiessään hän kuiskasi:
— Terveiseni Säteelle ja Siiri-tädille.
Ensimmäisinä päivinä Avun toistamiseen mentyä tuntui kotona toivottoman tyhjältä, kun Tajukin oli päiväkaudet poissa. Suurena lohdutuksena oli saada tavata ihmisiä, joille hän jotakin merkitsi, ja sen vuoksi menin juttelemaan Siirin ja Säteen kanssa.
— Meillä on ihan kädet täynnä, sanoi Siiri ommellen jotakin vihreää, kovaa vaatetta.
— Kuinka niin?
Siiri oli salaperäinen ja selitti hiljaisella äänellä:
— Me ompelemme sotilastarpeita, kudotaan sukkia…
— Siitä en minä ole mitään tiennyt, sanoin hämmästyneenä.
— Me annoimme Avullekin matkaa varten yhtä ja toista, lisäsi Siiri.
— Apu ei sanonut mitään.
— Eikö? Hyvä onkin, että se pysyy näin meidän kesken.
— Sinä näytät olevan koko sielullasi mukana, sanoin yhä enemmän ihmetellen, sillä Siiri oli muuten kaikkein maltillisimpia ihmisiä ja mietti aina tarkoin, ennenkuin antautui mihinkään uuteen.
— Enkö olisi, ja eivätkö kaikki ole? Meikäläiset, tarkoitan, vastasi hän katsoen minuun avoimesti.
— Minä tiedän niin vähän näistä puuhista, vakuutin yhä rauhallisena.
— Ja oikeastaan sinä voisit olla ylpeä, kun sinulla on kaksi poikaa antaa isänmaalle. Sinä olet totisesti rikas. Jos minulla olisi niitä pitkä rivi — kaikki antaisin! sanoi hän silmät loistavina.
— En luule voivani ylpeillä enkä ole niitä antanut ilomielellä — olenko antanut heitä kumpaakaan. He itse päättävät, itse toimivat ja menevät. Minulla on tuskin mistään tietoa, niinkuin näet. Minulta on otettu…!
En voinut jatkaa antamatta ilmi tuskaani.
— Suuri rikkautesi. Älä huoli, tulee aika, jolloin siitä iloitset.Apu tulee takaisin, sitä emme epäile, lohdutti Siiri.
— Hän siis kävi täällä?
— Niin, meillä oli oikein juhla, kun hän taas oli täysissä voimissa ja karaistunut vaaroja varten. Apu on jo miehistynyt, varmistunut, ja hänen koko ryhtiinsä on tullut enemmän rautaa. Vaikkei hän koskaan ole ollut mikään helläkoura, puhui Siiri.
— Mitä Säde sanoo?
— Säde tahtoisi mennä mukaan, jos vain olisi joku mahdollisuus!
— Et suinkaan sinä suostuisi?
— Miksikä en? Menisin itsekin ja ehkä vielä tarvitaan, ja varmasti tarvitaankin, kunhan joudutaan.
— Oliko Apukin sitä mieltä, että Säde voisi mennä mukaan? kysyin ihmeissäni.
— Ei, meillä oli siitä kinastelu. Hän oikein tuimistui ja hermostui, kun Säde puhui mieliteostaan päästä jollakin kulmalla sotilaita auttamaan. "Se on yksinomaan meidän tehtäväämme ja me kyllä selviydymme", sanoi hän varmalla tavallaan.
— Missä Säde nyt on? kysyin.
— Hän kyllä tulee pian, meni vain noutamaan valmiita töitä. Minulla on niitä jo aika varasto.
— Ihmeellistä!
— Varsin luonnollista. Pitää olla valmiina, kun kerran tarvitaan. Sadat naiset ompelevat ja keräävät aineita. Saatpa nähdä! Tule katsomaan!
Hän vei minut suureen vaatekomeroonsa, jonka avain oli hänen taskussaan, ja siellä näin röykkiön vöitä, olkalappuja, hattuja, säärystimiä, sukkia…
Se peloittava ja suuri, mitä olin pitänyt etäisenä uhkana, sai nyt entistä näkyvämmän muodon. Avun hahmo välähti mieleeni puettuna noihin merkkeihin: valkoinen nauha hatussa ja hihassa, sinivalkoinen lappu olalla, vyö ja siinä vihreä patruunasäiliö.
— Me olemme koetelleet näitä Avun pukuun, sanoi Siiri.
— Samoinhan minä juuri ajatuksissani yritin, myönsin punastuen.
— Ja sinä punastut kuin kaino tyttö, pilaili Siiri. — Eiköhän vain sydämesikin syki nopeammin?
Siiri painoi kätensä rinnalleni vallattomana ja riemuitsi saadessaan ilmi kiihtyneen mielentilani.
— Ja sinä tekeydyt vielä hiukan happameksi, vaikka olet mukana ja ihan ilmitulessa pelkästä innosta.
— Minä en vielä ymmärrä tätä. Se on niin uutta ja outoa. Minua peloittaa ja…
— Olisitpa nähnyt Avun niinkuin Säde ja minä, kun hän sotilaalliseen tapaan leikillään teki kunniaa. Täytyy myöntää, että hän on pulska nuorukainen.
— Lujatekoinen, sanoin vedet silmissäni, ja se hävetti minua. — Apua eivät voi kärsimykset nujertaa, ei muu kuin väkivaltainen kuolema…
— Mutta sankarina kaatuminen on kunniakasta. Pitäähän olla valmiina antamaan uhri! sanoi Siiri yhä innoissaan, jollaisena olin häntä harvoin nähnyt.
Samassa tuli Säde kotiin, mukanaan joku tuntematon nuorukainen kantamassa suurta myttyä. Siinä oli vaatevarastoa.
— Se karttuu joka päivä, sanoi Siiri. — Pian viemme sen keskussäiliöön.
Säde oli mielestäni kuin kasvanut ja kirkastunut. Hänen puhdasta ja hienoa ihoansa somisti heleänvihreä, kapea reuna kauluksessa, ranteissa ja vyössä.
Siiri teetti omat ja tyttärensä vaatteet hyvällä ompelijalla. Hänellä oli siihen varaa.
Säteen puvut olivatkin aina oikein somia ja näyttivät vaivattomilta. Siinä ei oltu yritetty, mutta kuitenkin onnistuttu. Pikku neitosessa oli sitä varmuutta, jonka kauneus suo. Hän puuhasi kotona kaikenlaista, soitteli ja lauleli, mutta kävi myös usein vieraissa ja iloitsi elämästä toverien parissa, joita hänellä oli hyvin paljon.
Hän erosi kuitenkin huomattavasti muista tytöistä. Hän ei pyrkinyt olemaan ajan tavan mukainen — vapaa.
Se vapaus merkitsi sitä, ettei mikään saanut kovin hämmästyttää, tuntua uudelta ja oudolta, ja kuitenkin piti tavoitella rohkeaa ja ennen saavuttamatonta. Tämä vei elintavoissa liioitteluun, jolle annettiin vapauden nimi. Tosin se ei merkinnyt lankeemusta eikä edes kompastusta. He säilyttivät puhtautensa, ja sehän juuri olikin tuon pyrkimyksen voimana, mutta he joutuivat vaaraan paljastaa pelkästä uteliaisuudesta ja uhkamielestä sellaista, mikä kuuluu vain rakkaudelle salaperäisenä viehätyksenä.
Säde osasi vielä ihailla ja ihmetellä, nauraa raikkaasti, eikä aina muistanut kaikkia seuraelämän peitteleviä temppuja. Hän oli rakastettava lapsi.
Vai olinko minä puolueellinen, koska Apu piti hänestä, jopa niin paljon, että se olisi riittänyt koko elämäksi.
Kärsimys oli jo herättänyt Avun sitä tajuamaan. Säde ja hänen sydämensä uinui vielä. Se tuotti minulle tuskallista pelkoa Avun puolesta. Uinuva voisi herätä jonakin päivänä, jolloin Apu ei olisikaan hänen läheisyydessään, ja silloin…
Niin, silloinhan Avun pitäisi jaksaa "sekin uhrata".
Hän sanoi sen kerran, mutta kuinka paljon noihin sanoihin mahtuu, sitä on turha yrittää kuvata. Kuinka monta vuotta, kuinka monet kerrat loputtoman kaipauksen huokaus pusertuu sydämestä, kuinka raskaana se tuska elämän lennossa painaa siipiä, kuinka tyhjältä tuntuu itse menestyskin, ellei se ainoa, jota on toivonut, ole sitä jakamassa! Ja kuinka tyhjänpäiväistä on ponnistelu vaikeuksia voittamaan, ellei ole tuota rakasta päämäärää, tuota yli ymmärryksen käyvää suloisuutta levittämässä taikaharsoaan elämän kierouden ja rumuuden ylle!
Ja juuri Avulla oli taipumus lumoutua ja sen siipien suojassa antautua elämälle, työlle ja kaikelle taistelulleen. Hän tarvitsi sitä enemmän kuin Taju, se oli hänelle elämän ehto. Ja siksi sydämeni vapisi hänen puolestaan.
Säde jutteli uusista puuhista seuralaisensa kanssa, joka kertoi meille kaikesta, mitä hänen tiedossaan sattui olemaan, ja lisäksi omia arvelujaankin. Näin paljastui moni piilopaikka, arvoituksellinen seikka.
— Kiitoksia avomielisyydestänne, sanoin erotessamme, — mutta älkää kertoko muualla. Me jo pelkäämme, jos jotakin sattuisi… Ja tällaisena aikana sattuu melkein säännöllisesti juuri ilmituloa ja ilmiantoa, petosta ja väkivaltaa.
— Olenko tehnyt väärin? huudahti nuorukainen hätkähtäen.
— Ette, ellei ole kielletty kellekään puhumasta.
— On kielletty kelle on kielletty. Emmehän me koskaan erehdy kertomaan syrjäisille, vakuutti Siiri tyynnyttäen.
— Mikä ero Tajun ja tämän herttaisen pikkumiehen välillä! sanoiSiiri nuorukaisen mentyä.
— Hän lienee Tajun lähettejä. Pelkään, ettei Taju oikein tunne sitä poikaa.
— Ole huoletta. Nuo tiedot olivat vanhoja, ja piilopaikat ovat jo muuttuneet, vastasi Siiri.
— Mistä sinä tiedät? kysyin ihmeissäni.
— Minulla on ollut tekemistä niissä asioissa.
— Tietääkö Taju?
— Totta kai, sillä hänen kauttaan käyvät tiedustelulangat, annetaan varoitukset ja vartioidaan. Ja paljon muuta.
Siiri nauroi hilpeästi ja alkoi laskea Tajusta pilaa.
— Siinä on kerrankin poika, jonka suu on lukossa. Häneltä ei saa millään keinolla kuulla mitään, ellei hän itse näe hyväksi. Hän ei unohdu lörpöttelemään.
— Mutta sehän on vain ansio! huudahdin tyytyväisenä. — Mihinkä se sellainen veisi, jos kaikki…
— Minä en tahtoisi tietää sellaista, mitä ei saisi kellekään kertoa, sanoi Säde.
— Ei, lapsi kulta, se synkistää elämää, sanoin viehättyneenä Säteen kirkkaasta ajatustavasta.
— Mutta eihän Taju ole synkkä, naureskelee aina ja ivailee, väittiSäde.
— Taju on sellainen luonnostaan. Hänelle on helppoa, mikä muille olisi vaikeata, sanoin.
— Taju on syntynyt diplomaatiksi, huomautti Siiri leikillään.
— Herra ties!
— Miksi Apu on syntynyt? kysyi Säde lapsekkaalla tavallaan.
— Sankariksi! huudahti Siiri vilkaisten minuun.
— Taivas varjelkoon, sanoin ehdottomasti säpsähtäen. — Se olisi liian paljon ja kuitenkin liian vähän.
— Meidän aikamme etuoikeutta! vakuutti Siiri.
— Etuoikeudet velvoittavat niin paljoon.
— Apuhan on valmis uhraamaan vaikka henkensä! sanoi Säde pikkuvanhasti, ja pieni nykäys pään ylväästi kohotessa ilmaisi hänen ihailuaan.
— Niin, oman henkensä uhraamaan, ottamatta kenenkään muun! myönsin hiljaa.
— Sodassa se on mahdotonta, sanoi Siiri.
Minä en voinut vastata mitään. Mieleeni laskeutui raskas paino. Apu oli siis täälläkin jätetty — uhrattavaksi. Enkä voinut nousta sitä vastaan, loukkaamatta Avun oikeuksia, ehkä katkomatta siteitä ja helliä suhteita.
Olihan Apu itse jättänyt minut epätietoiseksi, kieltänyt aikaisemman vakaumuksensa. Samassa muistui mieleeni, mitä Apu oli sanonut Säteen kammosta tappaa ihmisiä.
— Säde, eikö sinusta ole julmaa, kun ihmisten pitää kaatua?
— On, se on hirmuista. Sitä ei voi ajatella, vastasi hän vaistomaisesti torjuen sellaista mielikuvaa.
— Sinähän tahdoit mennä mukaan.
— Niin, minäkin tahtoisin auttaa. Ja Apu sanoi, ettei yhtään peloita, kun on kaiken aikaa menossa ja kovassa työssä. Silloin unohtaa vaarat ja vastuksetkin.
Hänen vetoamisensa Apuun voitti minut täydellisesti.
— Sinun työsi sodassa olisikin yksinomaan itsesi uhraamista ilman ristiriitaa ja syyllisyyden taakan ottamista hartioillesi.
— Kuinka niin? kysyi Säde viattomasti.
— Eihän sinun tarvitsisi ampua tai tehdä muuta sellaista. Läsnäolosi innostaisi.
— Minä olisin kuitenkin mukana! huudahti hän.
— Ja se antaisi taistelijoille uutta rohkeutta. Se on totta. Sinulle tulisi silloin myöskin edesvastuuta, sanoin enkä voinut olla tarkkaamatta, herättäisikö se Säteessä mitään ajatuksia.
— Ja kunniaakin voitosta! jatkoi Siiri puuhatessaan vaatteiden järjestelyssä.
— Mutta se voitto toisi mukanaan myös korvaamatonta vahinkoa! sanoin empien.
Siiri katsoi minuun hämmästyneenä.
— En ymmärrä vähääkään! huudahti hän.
— Aseet osuvat omaan kansaan, ja loppujen lopuksi kansa ei ole kahtia jaettava, se on yksi.
— Tällä hetkellä ei voi tinkiä, sanoi Siiri.
— Ja jälkeenpäin tulee tilitettäväksi satakertaisesti.
— Sinä taidat olla hiukan punainen, virkkoi Siiri vakavissaan, jaSäde loi minuun hämmästyneen katseen.
— En tiedä, ihmisyystuntoni ja kansallisuusvaistoni tuo suuhuni sellaisia sanoja.
— Jaa, jaa. Ihminen tulisi rikki revityksi, jos kaikkia vaistojaan tottelisi, vastasi Siiri maltittomasti.
— Sinä siis kuitenkin uskot minua.
— Tietysti, mutta eihän se kelpaa nyt.
— Uhrit pitää siis ottaa ja antaa, niinkö? kysyin, ja tuskani vei voiton äänen varmuudesta.
— Pelkäätkö poikiesi puolesta?
— Kysymyksesi on luonnollinen, vaikka siitä voisi loukkaantua.
— Eihän sen tarvitse olla loukkaus, jos omatuntosi on kirkas, sanoiSiiri hymyillen säälivästi.
— Jos pelkäisinkin poikieni puolesta, ei se ole oikeastaan minun vallassani. Suhteessani heihin on olemassa salaperäinen vaisto, johon olen oppinut luottamaan vuosien kuluessa. Toistaiseksi olen rauhallinen.
— Mitä se on? kysyi Siiri kummastellen.
— Eihän sitä voi määritellä. Se on mielialoja, jotakin alitajunnan ohjaamaa yhteyttä eikä aina sitäkään. Minä tunnen heidät itsessäni ja elän heille kaikesta sielustani ja mielestäni, niinkuin sanassa sanotaan. Ja kun nainen on ihan täydellisesti jonkun tunteen vallassa, lienee joku viisas sanonut, silloin hän näkee asioita edeltäpäin.
— Hm, merkillistä, ja siihen sinä luotat.
— Se tunne on kasvattanut ja opastanut minua luottamaan itseeni. Mutta mitä siitä! Eihän nyt ole puhe pojistani ja minusta. Yksi perhe ei paljoa paina.
— Kukin on kuitenkin itseään lähinnä, myönsi Siiri tuijottaen miettiväisenä eteensä, vaatemytty polvillaan.
— Niin, mutta se tieto ei toisi minulle lohtua, että tuhannet surevat samoin. Se vain suurentaa onnettomuutta.
Suuret tapahtumat seurasivat toistensa kintereillä. Maailmansota oli joutunut ratkaiseviin vaiheisiinsa, ja jännitys piti mieliä yhä vallassaan. Voimat herpaantuivat joka puolella, vaikka sotahirviö pärskyttikin myrkkyään, ollen itse lähellä loppuaan.
Isänmaamme kohtalo oli vielä ratkaisematta, ja pääkaupungissa oltiin täysin epätietoisia tulevaisuudesta. Valkoisten rintama oli Vilppulassa ja pysyi siellä yhä. Millä voimilla ja kuinka kauan siellä voitaisiin taistella, se oli hämärää meille, joiden pojat olivat mukana sodassa.
Punaiset saivat aseita venäläisiltä ja ottivat heiltä oppia sodankäynnissä. Mahdollisuudet olivat heidän puolellaan — miksi ei siis onnistuminenkin?
Nälkä oli kaikkialla maassa kuitenkin ylin herra ja pakotti vihankin alistumaan. Me aseettomat valkoiset ja punaiset seisoimme loppumattomissa jonoissa ruoka-annoksiamme tavoittamassa. Se liitti onnettomuustoverit yhteen kuin eksyneet lapset metsässä.
Kansan sydän oli sairas. Sen tuskat yltyivät raivoksi ja murhanhimoksi, kunnes verta vuoti virtanaan ja kaatuneita oli jo tuhansittain kautta maan.
Voi, mistä tämä vaino, tämä viha!
Elävästi muistui mieleeni se aika, jolloin kantaen Apua vielä rintani alla kävin suurissa työväen kokouksissa. Siellä kalahtelivat sanat kovina ja särmikkäinä yhteiskuntarakennetta vastaan kuin painavat kivet, niitä sinkoili elämän teille, ja nyt saimme nähdä niistä kasaantuneen vaarallisia, korkeita röykkiöitä. Ne sortuivat niiden päälle, jotka niitä lähinnä vartioivat, samoin kuin niidenkin, joiden oli määrä raivata ne pois. Samalla ne kaatoivat ympäriltä kaiken mädän ja lahonneen, mikä ei kestänyt uuden ajan painoa, vaan oli ohimenevänä tuomittu väistymään antaakseen tilaa uudelle ja elinvoimaiselle.
Päivä liittyi päivään, ja entisyys suli nykyisyyteen. Tuntui kuin vielä eilen olisin ollut noissa kokouksissa salaperäisen voiman sinne ajamana ja aika olisi odottanut meitä hetkisen, kunnes kaikki täyttyisi ja Apu voisi käydä hänelle määrättyä latua.
Olinko nyt yhtä valmis kuin silloin antamaan uhrini?
Oi en, tuhat kertaa en! Miksi en?
Silloin en tiennyt, kuinka paljon elämä vaatii työtä, tuskaa, kärsimystä ja pettymystä. Nyt sen kaiken tunnen, ja omani ovat siksi minulle rakkaat, tuhatkertaisesti kalliit. Apuni ei ole vain mahdollisuus, hän on nyt itse elämän täyttymys, ja minun elämäni työ on hänessä ja hänen kauttaan. Jos hänet menettäisin…! Saisinko panna ehtoja? En, olinhan aseeton, toivoton. Vain armollinen sattuma voisi pelastaa. Ja niin koetin pysyä levollisena.
Odotin Avulta kirjettä, jota ei koskaan tullut. Mutta eihän kukaan muukaan saanut, Pohjoiseen menneet olivat saavuttamattomissa.
Viikot vierivät, alkoi jo tulla kevätpuoli. Sitten eräänä päivänä tuotiin viesti: Apu oli Viipurissa vankina.
— Kuinka hän on voinut sinne joutua? kysyi Heikki sanantuojalta. —Eiväthän punaiset jätä vankeja henkiin.
Sitä viestintuoja ei tiennyt, oli vain sattumalta nähnyt Avun vankilassa käydessään, ja koska hän tunsi hyvin meidän perheemme, ei hän tahtonut jättää ilmoittamatta. Apuahan ei saanut puhutella eikä uskaltanut antaa ilmi olevansa tuttava, sillä Apu oli ollut kovin salaperäinen ja tuskin vilkaissut häneen.
— Sepä on merkillistä, ihmetteli Heikki.
— Minä menen Viipuriin, päätin heti.
— Se voisi olla vaarallista. Avun salaperäisyys jo viittaa siihen, sanoi Heikki.
— Ei se mitään vaarallista ole, äiti menee vain, kehoitti Taju. — Viipurissa käy valkoisten vankien olo pian hyvin kuumaksi, kun rintama lähenee kaupunkia ja punaiset joutuvat saarroksiin.
Aloin valmistella matkaani maltittomalla kiireellä. Hankin punaisten leimalla varustetun passin ja mainitsin syyksi erään sukulaisen sairastumisen Viipurissa.
Ennen lähtöäni menin tapaamaan Siiriä.
— Onko Apu vankina? Sehän on kummallista! huudahti Siiri. — Hän lähtikin täältä liian myöhään. Taisivat siepata jo matkalla kiinni. Samalla tavalla kävi niiden, jotka koettivat Tampereen kautta pohjoiseen, ja Apu sanoi yrittävänsä päästä ensin Lahteen.
— Me emme kotona tiedä. Viestintuoja ei saanut häntä puhutella, oli vain sattumalta nähnyt.
Säde oli tullut toisesta huoneesta kuullessaan meidän puheemme.
— Onko Apu vankina? tiedusti hän eloisalla tavallaan. — Voiko hänestä sitten tulla upseeri?
— Pitäisikö Avusta tulla upseeri? kysyin ihmeissäni, sillä se mahdollisuus ei ollut vielä juolahtanut mieleeni.
— Tietysti pitää, ja vähintään luutnantti, intoili Säde.
— Oletko pahoillasi?
— Apu olisi niin hyvin sopinut upseeriksi, vastasi hän.
— Kuka on sanonut, ettei hän vielä voi saada ylennystä. Syyt vangiksi joutumiseen voivat olla monenlaiset, lohdutti Siiri.
— Pian saatte kuulla, mitä Avulle on tapahtunut. Aion huomenna matkustaa häntä katsomaan.
— Pääseekö sinne? kysyivät Siiri ja Säde samalla kertaa.
— Sain ainakin passin, ellei matkalla tie pystyyn nouse.
— Niinkin voi käydä. Helsinkiläisiä jätettiin hiljattain Lahteen ja teljettiin koko vuorokaudeksi pieneen koppiin, jossa he olivat vähällä tukehtua. Joku punainen toimitti heidät sitten pääkaupunkiin takaisin, kertoi Siiri.
— Kyllä minä aion päästä Viipuriin vaikka kävellen! huudahdin ja tunsin matkahaluni kiihtyvän.
— No, sinä nyt menet vaikka mistä! kehui Siiri. — Ja kyllä minäkin sinun sijassasi menisin.
— Kiitos, sinä annat minulle rohkeutta.
— Äiti, onko meillä vielä oman puutarhan omenia? Apu piti niistä kovasti, sanoi Säde.
— Tietysti me lähetämme, ja täti vie ne nyt heti mukanaan, ettei vain unohdu, vastasi hänelle Siiri.
— Täti sanoo terveisiä, että Avun pitää laittautua tänne ja ajaa punaiset pois, sanoi Säde.
— Tappaa lohikäärme ja saada prinsessa ja puolet valtakuntaa. Eikö niin?
— Sitä ei saa tietää, ennenkuin lohikäärme on voitettu, vastasi Säde nauraen.
— Tuskinpa ne päästävät Apua irti, epäili Siiri.
— Sehän siinä onkin pulmallista. Taju sanoo käyvän vaaralliseksi viipyä Viipurissa, kun itäinen rintama painuu sinne päin.
— Kunhan vain saisit hänet kotiin! huokasi Siiri levottomana.
— Ainakin voin hankkia hänelle ruokaa, ettei tarvitse nälkää nähdä, ja muuten viivyn siellä pari päivää lohduttamassa, sanoin.
— Jos lasketaan katsomaan, lisäsi Siiri, — mutta jos he ottavat sinutkin kiinni.
— Mitä he minulla tekisivät? Ja sitäpaitsi, eiväthän he ole vanginneet naisia. Jos olisin edes poliittinen henkilö!
— Onnea matkallesi ja Avulle terveiset.
— Minulta myös, lisäsi Säde.
— Niistä Apu kyllä tulee onnelliseksi, vastasin rohkaistuneena heidän ystävällisyydestään.
* * * * *
Matka tuntui seikkailulta heti junaan päästyäni. Ihmiset olivat kaikki levottomia, peloissaan matkan keskeytymisestä ja omiensa luo pääsemisestä. Useimmat olivat kuin eksyneitä pyrkimässä mikä vanhempiensa luo, mikä etsimään lapsiaan, mikä kuolinvuoteelle. Aina oli jokin äärimmäinen hätä painamassa.
Perin hämmästyin, kun eräs tuntematon mieshenkilö puhutteli minua nimeltä ja kysyi, minne olin menossa.
— Viipuriin, vastasin. — Mutta kuka te olette?
— Entinen oppilaanne. Tietysti ette enää tunne, kun siitä on kohta jo kaksikymmentä vuotta, vastasi hän.
— Kasvot ovat tutut, nimi on unohtunut.
— Eihän ole tarpeellista sitä tietää, sanoi hän.
Me puhelimme ajan surkeudesta, ja vähitellen kävi selville, että hän oli vielä äskettäin ollut sosialistien edustajana.
— Miksi rouva nyt Viipuriin matkustaa? kysyi hän kuin olisi aavistanut huoleni.
— Poikani on siellä punaisten vankina.
— Pulmallinen juttu. Onko hänet otettu kiinni ase kädessä? tiedusti hän hiljaisella äänellä.
— Matkalla, vastasin arviolta.
— Oliko hänellä papereita? kysyi hän vielä.
— Oli, tulin hätäisesti sanoneeksi, ajatellen vaarallista sotakoulun paperia, mutta heti kuitenkin muistin, että Apu oli hankkinut työtodistuksen, jossa sanottiin hänen olevan menossa Raudun asemalle sementtitöihin. — Hänellä oli työtodistus, jonka hän sai Raudun asemarakennuksen urakoitsijalta. Hänellä on määräys johtaa siellä töitä. — Ei siis aseissa…?
— Ei! vakuutin umpimähkään.
— Hänet voisi siinä tapauksessa ehkä vapauttaa, sanoi tuttavani.
— Voisiko? huudahdin riemuissani, ja kyyneleet nousivat ilosta silmiini.
— Enhän minä varmasti voi mitään sanoa, kun olen siviilihenkilö enkä kernaasti puutu sotilaallisiin asioihin.
— Ehkä siitä ei sentään tulisi teille ikävyyksiä.
— Ei, kyllä minä yritän, ja vaikka vielä olisikin vaikeuksia, ei se minua tässä tapauksessa estäisi.
— Olen tosiaan hyvin kiitollinen, teidän apunne tulee minulle kuin kohtalon kädestä.
— Harvoinhan sitä elämässä sattuu niin paikalleen, että hyvät työt palkitaan, sanoi hän hymyillen.
— Minun hyvät työni lienevät hyvin vähäpätöisiä.
— Henkisen työn suuruutta on vaikea mitata, vastasi hän.
Viipuriin tultuamme hän otti matkalaukkuni ja kantoi sitä. Ovet aukenivat meille selkoselälleen, ja punaisten selkä oikeni sivutse kulkiessamme. Tulin perin uteliaaksi tietämään matkatoverini nimen.
— Ette sanonut nimeänne, huomautin hänelle.
— Eihän se mitään merkitse, sanoi hän hymähtäen. — Ajuri vie teidät ystävänne asuntoon. Minä olen antanut määräyksen, lisäsi hän, nosti lakkiaan ja astui kiireisesti poikki raitioradan.
Hän oli kaikesta päättäen merkkimies, ja minussa vahvistui yhä se toivo, että Apu pääsisi vapaaksi. Ystäväni kotiin saapuessani olin melkein iloisella mielellä.
— Oi, sinä vanha Maija, taaskin me tapaamme toisemme sodan merkeissä, huudahdin eteisessä, päästyäni onnellisesti sisälle ja tavattuani hänet kotona.
— Tiedätkö, minä olen sinua odottanut, ihan maltittomana kaivannut. Näin unta, kuuletkos, että tulisit. Ja minä näen usein sellaisia tosiunia, tiedäthän, vallan erikoisia. Ja kun Apu nyt on täällä…
— Rakas, kuinka poika jaksaa? Ja kuinka sinä tiedät? Oletko nähnyt?
— Tu, tu, tuu, älä kaikkea yhtaikaa kysy.
— Kun minä olen niin onnellinen ja riemuissani.
— No, noo, älähän nyt nelistä, ylämäessä sitä vielä ollaan, lauhdutti Maija.
Hän on entinen koulutoveri, opettajatar, ja pääkaupungissa käydessään hän tavallisesti asuu meillä.
Kerroin hänelle junassa sattuneesta kohtauksesta ja kysyin, tunsiko hän sellaista miestä.
— Ei ole kunnia…, vastasi hän, — eikä niihin herroihin voi luottaa.
Intoni ja iloni oli kuin tyhjää unta, ja uusi levottomuus palasi entistä pahempana.
— Onko Apu siis vaarassa? kysyin. — Tiedätkö mitään?
— Koko kaupunki tietää ja puhuu, mutta hiljaa.
— Avustako?
— Kaikista vangeista meillä on tieto. Minä olen erikoisesti huolehtinut juuri Avun asiasta.
— Oi, kiitos!
— Älähän nyt hätäile. Ei pojallasi tällä kertaa ole pahaa vaaraa.
— Entä ruoka … saako hän sitä vankilassa?
— Sielläkin, niin että juuri eläisi, mutta minä olen lähettänyt hänelle säännöllisesti.
— Kuinka kiltti sinä oletkin, Maija kulta!
— Ei minun kiltteyteni ensi hädässä paljoa auttanut. Se oli totisesti tärisyttävää.
— Onko ollut selkkauksia?
— Vielä häntä kysyt. Maltahan nyt, niin saat kuulla. Se on pitkä juttu. Noin kymmenen päivää sitten olin siellä aseman puolella ja satuin näkemään Avun astuvan suorana ja kalpeana kahden pistinniekan välissä. Hän oli muuttunut: laiha, huulet yhteen puristetut ja uhma katseessa, mutta astuma oli sama kuin Avulla aina, joustava, ylpeä kuin antiloopilla. Se oli varmasti Apu. En kyennyt sillä hetkellä ajattelemaan enempää, seurasin vain jäljestä poliisilaitokselle, kylmään kellarikerrokseen, jonne poikaparka vietiin. Minä en voinut mitään, vahti ajoi tylysti pois. Hädissäni menin entisen vankilanpapin puheille ja pyysin häntä ottamaan asiasta selvää.
— Mikä onni, että tunsit hänet.
— Pastori tuli samana iltana kertomaan, että Apu oli herra Ylänteen kanssa, joka oli vasta vangittu, samassa kellarikerroksessa. Siellä he vartijan kanssa yksissä puuhin lyhentelivät seinältä punatakkisten elämää. Niitä kuului siellä olevan ihan sileänään.
— Huh, ja Apu…!
— Poikasi oli kovin huolissaan erään paperilappusen vuoksi. Se oli jäänyt tavaroiden joukkoon.
— Voi, se onneton sotakoulutodistus! huudahdin, ja uusi pelko nousi kaameana sydäntäni ahdistamaan. — Missä se nyt on?
— Hän keksi kyllä keinon saadakseen sen haltuunsa. Uhkarohkea poika!
— Mitäs luonteelleen voi, sellainen hän on aina. Kuinka hän…?
— Herra Ylänteen rouva toi vankikoppiin ruokaa joka päivä, ja Apu kysyi tarkastettiinko häntä. "Ei suinkaan, miksi niin?" kysyi rouva Ylänne. Sitten Apu kertoi pelostaan, ja rouva Ylänne lupasi ottaa paperin mukaansa pois vankilasta. "Mutta millä keinoin tuon paperin saamme tänne?" sanoi herra Ylänne.
— Apu oli sitten lyöttäytynyt juttusille vahdin kanssa ja pyytänyt saada tavarainsa joukosta erään kirjan. Hän oli mukamas lapsena oleskellut Amerikassa monta vuotta, ja siksi hän nytkin kuljetti mukanaan matkalukemisena englantilaisia romaaneja. Ja vahti oli niin yksinkertainen, että lähetti noutamaan Avun kaikki tavarat hänen koppiinsa.
— Jännittyneinä he tutkivat sitä kirjaa, jonka päällyslehden ja kannen väliin Apu oli pistänyt vaarallisen paperinsa, ja siellä se vielä oli tallella. Seuraavana päivänä rouva Ylänne vei sen povessaan kotiinsa.
— Se vaara on siis vältetty. Ajattele, jos se olisi joutunut punaisten käsiin!
— Apu olisi varmasti ammuttu, sanoi Maija. — Minä vain pelkään sittenkin sitä paperia, jos juttu tulee punaisten korviin, sillä joka puolellahan siitä seikkailusta puhutaan. Eihän rouva Ylänne ole voinut pysyä vaiti.
— Meidän pitää käydä häntä tapaamassa.
— Ensi työksemme, varmisti Maija. — Jos olisin uskaltanut hävittää sen paperin, olisin jo aikoja… Ylänteen kotia pidetään silmällä, ja tarkastus voi tapahtua koska tahansa.
Me menimme heti samana iltana tavoittamaan rouva Ylännettä ja saimme levottomuutemme aiheen käsiimme. Se oli hyvin näkyvällä paikalla, valokuvatelineen välissä pöydällä, ja pilkisti esiin houkuttelevalla tavalla. Me poltimme sen juhlallisesti uunissa ja palasimme rauhallisempina Maijan kotiin.
— Sinä et voi aavistaa, missä jännityksessä minä olen nämä viimeiset kymmenen päivää elänyt, sanoi hän.
— Onko vielä jotakin vaarallista? kysyin uudestaan levottomana.
— On ollut — paljon. Seuraavana päivänä meni pastori jälleen Apua tapaamaan mainiten hänen nimensä. Siellä vastattiin, ettei ollut ketään sennimistä. "Työmies Rantanen on tuotu tänne eilen, ja hänet on jo tuomittu. Ensi yönä se pannaan täytäntöön", selitettiin lisäksi. "Viekää minut hänen puheilleen", pyysi pastori.
— Ihmeellistä! Mitä se merkitsi? kysyin kauhuissani.
Pastori vietiin työmies Rantasen ja Ylänteen huoneeseen. TyömiesRantanen oli juuri Apu.
— Kuinka sellaista voi sattua?
— Apu oli antanut heille sennimiset paperit.
— Voi taivas? Miksi?
— Hän oli aluksi pelännyt tuon sotilastodistuksensa vuoksi, ja sitäpaitsi hänellä lienee ollut jokin muu syy salata nimensä. Kenties hänelle on sattunut joitakin seikkailuja matkallaan itäistä rintamaa kohti.
— Kerro nyt pian! Minä tuskin uskon, että Apu on pelastunut.
— Pastori kertoi sitten työmies Rantasen tuomiosta vahdin läsnäollessa. Silloin Apu oli aluksi hämmentynyt, mutta pian vetänyt esille toiset paperit matkatavaroista, jotka hän juuri oli saanut haltuunsa. Niissä oli hänen passinsa, työtodistus ja valokuva. "Tässä on totuus", sanoi Apu, "eikä miestä toki väärällä nimellä ammuta".
— Vahti oli silloin kohta lähettänyt ilmoittamaan asianomaisille. Mutta pastori ei luottanut siihenkään. Hän vartioitsi ulkopuolella koko yön, kävi vain pikimmältään minulle ilmoittamassa.
— Voit kuvitella mielentilani sinä yönä. Luulin kuulevani laukauksia. Ja Apu, ihan sellaisena kuin olin nähnyt hänet pistinniekkojen saattamana, oli edessäni, seisten ammuttavana.
— Voi voi, kuinka se selvisi?
— Pastori tuli aamulla varhain tänne ja kuiskasi minulle ovessa: "Pelastettu!" Samassa lysähdin polvilleni, ja pastoriparka sai hoidella minua, vaikka itse oli viluissaan ja nälissään, ääni ihan käheänä.
— No kuinka se oli selvinnyt se Avun asia?
— Hm, punaiset ovat suuria lapsia, julmia ja herttaisia, aina kuinka sattuu. Tuomio oli peruutettu ilman muuta, ja ne Rantasen paperitkin jäivät penkomatta. Ei edes kysytty, mistä ne oli saatu. Apu oli vain nauranut ja sanonut vahdille: "Taisin kiireessä kietaista ylleni väärän takin, ja sen taskusta te sitten ne otitte."
— Sitten Apu oli noilla papereilla sytyttänyt savukkeensa ja antanut vahdille koko laatikollisen.
— Onko sillä raukalla ollut rahaakaan?
— Minäkö häntä siellä nyt rahatta pitäisin, sellaisessa loukussa? sanoi Maija.
— Voi sinua, rakas, vanha Maija, sinä olet kärsinyt ja huolehtinut kuin omasta pojastasi.
— Kun ei minulle ole omia annettu, eikä se oikein lyö yhteen tässä vanhanpiian säädyssä, niin sitä hanakammin sitä menee vaikka tuleen tuollaisen rakkaan pojan puolesta.
— Minä vain toivoisin, että maailma olisi täynnänsä tuollaisia Maijoja. Silloin ei koskaan sodittaisi. Entä se pastori … milloin ja missä saan häntä kiittää?
— Ehditäänhän tässä.
Näin paljon olin kuullut ja elänyt heti ensimmäisenä iltana Viipuriin tultuani. Apu oli muutettu lyseolle pian sen jälkeen kun tuomio peruutettiin, ja hänen huonetoverinsa, herra Ylänne, oli päästetty vapaaksi.
Aamulla menin palvelijan mukana ruokaa viemään, ja suuri oli Avun hämmästys, kun hän näki minut.
— Mistä te kotona tiesitte? kysyi hän hiukan levottomana.
Vahti oli aina kolmantena puhellessamme, niin etten voinut kertoa, kuinka asian laita oikeastaan oli.
— Sinä näytät taas kasvaneen, ja leuassasi taitaa jo olla vähän parranhaivenia, vaikka ihosi on vielä niin hieno kuin mamselleilla, juttelin naureskellen, enkä ollut tietääkseni hänen kysymyksestään.
— Niin, täältä puuttuu parturi, vaikka muuten eletään herroiksi, vastasi Apu, yhtyen leikilliseen sävyyni.
Puhuimme vielä yhtä ja toista hänen voinnistaan toivoen, että vahti edes hiukan poistuisi, mutta hän pysyi kaiken aikaa lähellä. Samanlaista oli niinä kolmena päivänä, jotka viivyin Viipurissa.
Yritin kyllä käydä punaisten virastoissa saadakseni Avun vapautetuksi, mutta mitään selkoa en mistään saanut. Kaikki oli sekamelskaa.
Minussa kyti kuitenkin se toivo, että salaperäinen ystäväni voisi jotakin vaikuttaa, mutta en puhunut siitä Avulle. Jättäessäni hänet olin sentään toivehikkaampi kuin uskalsin näyttää.
Kotiin tultuani kerroin seikkailuni, jonka hyviin tuloksiin ei osattu luottaa. Mutta kovinpa Heikki ja Taju hämmästyivät, kun Apu äkkiä ilmestyi muutamia päiviä myöhemmin kuin minä.
Pistinniekat olivat saattaneet häntä Helsingin punaisten tutkintovankilaan asti ja jättäneet hänet papereineen sinne, tuomittavaksi kotipaikkansa vallankumousoikeudessa. Apu sai ehdollisen vapauden, kunnes hänen asiansa jonkun päivän kuluttua tuli esille, ja silloin hän pääsi ihan vapaaksi.
Koko viikko oli ollut kuin unta, eivätkä minua enää hämmästyttäneetAvun kertomukset valkoisen armeijan etenemisestä eri rintamilla.Hän puhui katkonaisesti, kuin karttaen sitä, mikä väkisinkin tahtoipalata muistiin.
— Onhan se siunattu asia, että olet päässyt terveenä kotiin, sanoin hänelle.
En voi koskaan unohtaa hänen hymyään, joka teki nuoret kasvot vanhoiksi.
— Mitä on kipu tai mikään sen rinnalla… Siitä ei ole hyvä puhua, sanoi hän vältellen. — Tarvitsen aikaa. Vankila oli kyllä hyvä koulu.
— Kuinka sinä kiinni jouduit? kysyi Taju.
— Meitä oli vain kolme. Olimme edenneet erästä kylää kohti, kun töksähdimme lähellä metsänlaitaa punaisten puurotulille. He ampuivat varoituslaukauksen, ja silloin huomasin, että olimme saarroksissa. Toverini painuivat pensastoon ja hävisivät metsään, punaisten laukaukset kintereillään. Heidän kohtalostaan en enempää tiedä, ehkä pääsivät. Luultavampaa on sentään…
— Entä sinä?
— Olin joutunut liian kauas edelle tovereistani. Mahdotonta oli elävänä päästä edes metsään. Ei auttanut muu kuin antautua.
— Ja sitten sinua kuulusteltiin.
— Sehän siinä jännää olikin. Ja minun juttuni meni heihin kuin häkä. Pääasia oli, että minut oli ammuttava, ja toimeenpanijaksi määrättiin eräs Rantanen. Se sama muurari, jonka kanssa viime vuonna marssin miliisissä. Aika lailla hämmästyimme kumpikin, kun tapasimme toisemme. No niin, Rantanen tekeytyi töykeäksi, ärjyi ja haukkui niin julmetusti, että heti ymmärsin miehen meiningit. Seuraus olikin, että hän sai minut yksin huostaansa. Me pääsimme sitten metsään. Minun oli vain pakko jatkaa matkaani aseettomana, enkä voinut pyrkiä rintamalle, sillä punaiset olivat joukkoineen välissä.
— Varmuuden vuoksi Rantanen antoi vielä omat paperinsa, jos uudestaan joutuisin punaisten pakeille. Suuntasin matkani rautatietä kohti siinä toivossa, että saisin matkustaa Rautuun päin. Sinnehän minulla oli komennus kuularuiskukomppaniaan jo silloin, kun kotoa lähdin. Mutta pahaa aavistaen ne vietävät sieppasivat minut taas kiinni ja lähettivät junalla Viipuriin.
— Hm, myhähti Taju. — Ei sinusta vain sotapäällikköä tulisi.
— Kyllä sodan sitten pitäisi paljon muuttua, jos minä siksi pyrkisin, vastasi Apu.
Hän oli yhä alakuloinen ja miettiväinen. Entinen välitön iloisuus ja toimintahalu oli poissa.
— Onko sinulle jotakin tapahtunut? kyselin.
— On, äiti, niin paljon, ettei kannata siitä puhua.
Hän elpyi kuitenkin vähä vähältä, ja vauhko katse muuttui kiinteämmäksi ja samalla syväksi, mutta hän pysyi yhtä saavuttamattomana.
Mitä he olivat tehneet hilpeälle ja avomieliselle Avulleni? Elämä ei enää viehättänyt häntä niinkuin ennen. Hän ei toivonut mitään, ei ryhtynyt mihinkään, kaikki oli yhdentekevää, ja hänen katseensa syvyydestä nousi syytös, salainen kammo ihmisiä kohtaan. Kuinka paljon julmuutta ja epäihmisyyttä hän lieneekään retkellään nähnyt!
Kun yritin udella, käänsi hän pois kasvonsa kuin olisi muistellut jotakin järkyttävää ja tahtonut sen minulta kätkeä.
Kuinka kummallisesti kaikki tuntui epätodelliselta. Päivät vierivät yhä valoisampina kevään luvattua vapautta kohti, ja kuitenkin asui raskas suru ja tuska kansan katseissa.
Avun mieliala pysyi painuksissa ja vaikutti minuunkin masentavasti.
Heikki huomasi myöskin tämän alakuloisuuden ja ehdotti, että kutsuttaisiin vieraita.
— Ehkä se repäisee pojan irti tuosta jurotuksesta, sanoi hän.
— Voimmehan yrittää, vaikken minä sitä usko. Se on niin syvällä — ehkä ikuisiksi ajoiksi hänen sieluunsa painunut.
— Tuossa iässäkö? Älä nyt haudo sellaisia luuloja, varoitti Heikki.
— Jospa tietäisit, kuinka raskasta lapsen murhe on nähdä! — Vaikka onkin, niin ei siitä saa puhua! huudahti Heikki kärsimättömänä, ja nyt vasta ymmärsin, kuinka levoton hänkin oli Avun mielialasta.
Joukko nuorta väkeä kerääntyi kotiimme, ja pojilla oli täysi puuha heidän vastaanottamisessaan. Näytti siltä kuin Apu olisi mielellään ollut mukana ja tahallaan heittäytynyt reippaaksi.
Mutta kun kaikki oli valmiina ja leikki käynnissä, vetäytyi hän syrjäiseen soppeen, ikäänkuin olisi unohtanut ympäristönsä.
Leikittiin postia, ja pieni pielus lensi jostakin hänen päähänsä.
— Posti toi uneksijoita! sanoi heittäjä.
Apu heitti sen hidastellen takaisin lausuen harvakseen:
— Posti toi onnellisia tietämättömiä! Mutta hän sai postin yhä uudestaan. Se toi "sotavangin mietteitä, Lemminkäisen päiväkirjoja, Graalin ritareita, mustaa mieltä ja tervasydämiä"… Näin syttyi täysi sota Avun valloittamiseksi, eikä hän saanut olla hetkeäkään mietteissään. Hänet karkoitettiin keskilattialle ja ympäröitiin piirillä. Joku istuutui pianon ääreen, ja toinen komensi: — Soita!
— Mitä? kysyi komennettu.
— Riemuhymni!
— Ja niin edespäin! huudettiin toisaalta. — Ja varsinkin valssia!
Se oli tuskin sanottu, kun jo parit kiitivät lattialla ja Apu oli tempaistu mukaan. Hän tanssi rajusti, "lennätti" entiseen tapaansa, mutta siinä oli jotakin outoa, liiaksi kiihkeätä. Ja hänen äänensä kuului ylinnä muita, kasvot hehkuivat, ja silmissä paloi uhmaava tuli.
Tämä ilonpito huolestutti minua enemmän kuin hänen miettiväisyytensä ja synkkyytensä.
Säde oli siitä myös tietoinen.
— Täti, onko Apu jostakin pahoillaan? kysyi hän minulta hiljaisella äänellä arasti ja kainosti kuin olisi pelännyt ilmaista sydämmensä syvintä salaisuutta.
Kuinka hän oli minulle kallis tuon tunteen vuoksi, koska se ilmaisi, että Apu oli hänelle todella rakas.
— Voi, lapsi, kotiin palattuaan hän on ollut niin synkkä ja miettii yhtä mittaa.
— Minkätähden?
— On syitä, joita emme saa pyrkiä koskettamaan, kipeitä haavoja…
Säde vaikeni ja palasi toisten tyttöjen pariin, ja minä jäin ihmettelemään, että hän noin osasi peittää nousevan murheensa.
Illemmalla kuiskasin hänelle:
— Älä ole milläsikään. Avulla on lapsesta saakka ollut säälintunne voimakkaampi kuin muilla ihmisillä, ja sinä ymmärrät, että sota…
— Kyllä käsitän, mutta Apuhan on aina ollut niin luja ja perinpohjainen, sanoi Säde.
— Ehkä juuri sen vuoksi tämäkin tunne nousee niin voimakkaana hänessä.
Tunsin vaistomaisesti, että Avun mielentila vaikuttaisi vieroittavasti Säteeseen, mutta tuota outoa iloisuutta ei riittänyt kauan. Apu erkani äkkiä nuorisoparvesta ja piiloutui pimeään huoneeseeni.
Jotakin oli kuitenkin voitettu pienellä ilonpidolla. Jännityksen kärki taittui ja pojat neuvottelivat saksalaisten vastaanotosta. Se kiinnitti myös Avun mieltä.
— Menetkö taas toisten mukana taisteluun? kysyin häneltä.
— Menen, kerran tästä kurjuudesta pitää tulla loppu, mitä pikemmin sitä parempi, vastasi hän.
Vapautuksen toivo kävi yhä varmemmaksi ja meikäläisten mieli oli päässyt raskaan talven taakasta. Mutta sittenkin tuntui kaikki epätodelliselta, kuin unelta tai haaveelta, josta hapuillen pyrki tavoittamaan todellisuutta eikä uskonut, mitä silmin näki ja korvin kuuli.
Avun omituinen mielentila ei muuttunut sen kummemmaksi, ja vähitellen pidinkin sitä aivan luonnollisena. Hän kävi minulle siitä vain rakkaammaksi ja läheisemmäksi.
Hänkin tajusi vaistomaisesti tämän, katsoi silmiini luottavaisena ja nyökkäsi kuin olisin sanonut jotakin.
Vanha yhteistunteemme oli jälleen ottanut meitä opastaakseen, ja minä ryhdyin rauhallisena toimeen hankkiakseni pojille eväät ja mitä muuta he tarvitsivat liittyessään tovereihinsa Helsingin valloituksen ratkaisevina päivinä. Ei mitään pelkoa, ei epäilystä eikä aavisteluja. Levollinen ja juhlallinen mieli kotona yhdessä ollessamme ja sitten kahden kesken Heikin kanssa, kun he olivat jo menneet.
Avun oli määrä mennä Drumsöhön aseita takavarikoimaan. Ja sieltä hänet komennettiin Sörnäisiin.
— Ei surmata…! sain sanotuksi hänen lähtiessään.
— Älä pelkää, äiti. Veljesveri ei vielä tahri minun käsiäni — eikä vastakaan!
Hyvä Jumala — mikä helpotus oli kuulla nuo sanat hänen suustaan! Se oli hänen hyvästinsä ja kaikui kauan korvissani hiljaisena, melkein kuiskauksena, vapisevin huulin sanottuna.
Mutta uusia kysymyksiä nousi samalla. Miksi hänen mielialansa oli niin painunut? Oliko hänen sääli, ihmistuntoko hänessä oli niin voimakas?
Näiden päivien salaperäinen jännitys, joka antoi nähdä suurta, elää mukana kansan kohtalon hetkinä, otti niin täydesti valtoihinsa, että rakkauteni lapsiin ajaksi väistyi sen tieltä ja vaikeni, uhraten alttiisti, kysymättä, kärsimättä, pelkäämättä koko elämän työn, toiveitten tuloksen, kaikkensa yhteisön hyväksi.
Ja murheeni Avun mielialasta painui unhotuksiin ratkaisevina päivinä konekiväärien papattaessa ja laukausten paukkuessa joka puolella.
Keskikaupungilla, missä asuimme, ei niinä päivinä ollut hetkeäkään täysin turvassa. Luoteja sinkoili milloin mistäkin, oman talon ullakoita ja kellarista, pitkin katuja keskellä kirkasta päivää, ajoittain, hetkellisesti tai jatkuvasti. Punaiset ottivat valkoisten merkkejä ja ampuivat kaduilla vielä senkin jälkeen, kun kaupungin valtaus jo oli tapahtunut.
Kuinka kalliiksi se heille kävi, sen he vain itse tiesivät. Raskasta oli nähdä omaa kansaansa vangittavan… Tavatessani pitkän, toivottoman saattueen saksalaisten vartioimana ymmärsin Avun mielialan. Se oli nyt minunkin.
Iloni poikieni palaamisesta vahingoittumatta häipyi syvään sääliin, joka pusersi minut outoon ahdistukseen, elämää jäytävään vaivaan.
Mitä oli oikeastaan tapahtunut?
Turha kysellä, raskas havaita todeksi.
Apu ja Taju hoitivat nyt säännöllisesti heille määrättyjä tehtäviä. Tuskin sain pitää heitä jonkun tunnin kotona lepäämässä. Lukemattomat puuhat ja järjestelyt, uudet toimet ja velvollisuudet veivät kaiken heidän huomionsa, työnsä ja voimansa niin tyyten, että heidän terveytensä kärsi.
Apu pysyi johdonmukaisena ja tahtoi asua muiden sotilaiden kanssa tilapäisissä kasarmeissa.
— Minä tunnen jälleen kelpaavani johonkin, sanoi hän. — Voin kestää siinä kuin toisetkin.
Taju tuli öiksi kotiin ja myöskin päivälliselle, mutta Apu ei sitä hyväksynyt.
— Miksi hemmoittelisin itseäni? sanoi hän, kun varoittelin häntä liiasta uhraavaisuudesta.
Ja ikäänkuin tämä vapaaehtoinen kärsimys olisi keventänyt hänen mielensä raskautta, kävi hän päivä päivältä hilpeämmäksi.
Ja kun nuoret taas kokoontuivat kotiimme, loisti Avun ahavoittuneilla ja laihoilla kasvoilla tyyni ilo, ja yksinkertainen sotilastakki istui kuin valettu hänen sorjalla ja rautaisella vartalollaan. Joka liike oli miellyttävä hänen tanssiessaan, ja heleä nauru kajahti siellä, missä hän oli yhtenä joukosta. Hänen tarttuva ja sytyttävä hilpeytensä oli taaskin hereillä. Säde ja hän olivat eroittamattomat, ja heidän voittoisa ilonsa oli kuin keväinen aurinko. Siiri, Heikki ja minä olimme heistä ylpeät ja onnelliset.
Taju ahersi omissa sotilasjärjestelyissään ja kaivautui niihin niin tyyten, ettemme paljoa hänestä tienneet.
Vasta muutaman päivän kuluttua valtauksesta malttoivat pojat kertoa taisteluista, joiden meno tärisytti minua enemmän kuin olin kuvitellut.
— Otitko sinäkin Sörnäisissä vankeja? kysyin Avulta.
— En suinkaan minä niin hullu ole. Niitä on jo kovin paljon liikaa ennestään vankiloissa nälkään kuolemassa, vastasi hän. — Ei mahdu enää vaikka itkisi!
— Oliko sinulla lupa päästää menemään? kysyi Taju, joka ei itse ollut mukana missään vangitsemispuuhassa.
— Kuka sen luvan olisi minulle antanut? Minä vain otin aseet heiltä, ja itse ne niitä toivat, ja sanoin: "menkää nyt, minne mahtuu ja nopeanlaisesti!" Voitte ymmärtää, että he patikoivat.
— Sinä olet aina samanlainen. Kunhan vain et olisi usuttanut heitä omaan nilkkaasi, sanoi Taju.
— Jää niitä kylliksi vielä ottaakin, tuumi Apu taipumattomana.
— Hm, jäähän niitä. Sinnehän ne itäänpäin, Venäjälle, painuvat ja kauas pohjoiseen, Vienaan päin, kuuluu niitä vietävän.
— Sieltä ne eivät ainakaan minun kintereilleni kiiri, sanoi Apu.
Aika kului kesäkuuhun onnen auringon paistaessa, kunnes Apu eräänä päivänä tuli sanomaan minulle:
— Tiedätkös, äiti, minä pelkään, että tulen komennettavaksi mahdottomaan tehtävään.
Hänen iloisuutensa oli jälleen poissa, entinen miettiväisyys ja syvät tummat varjot silmien ympärillä puhuivat suruisesta, raskaasta mielestä.
— Mikä nyt on? sain kysytyksi, ja tuska laskeutui painamaan minua heti ensi silmäyksellä, kun näin hänen astuvan huoneeseen.
— Voi käydä niin, että täytyy mennä Santahaminaan. Sinä tiedät…
— Eihän, ei sinun — kuka tahansa muu — ehkei kukaan, et sinä!
— Ei siinä kysytä minun mieltäni.
— Kysytään, kysytään! väitin epätoivossa.
— Ei se niin ole. Yksi on varmaa: täytyy totella, kun komennus tulee, sanoi hän synkkänä tuijottaen minuun.
— Mitä sinä aiot?
— En ainakaan ampua aseettomia — usein syyttömiä — omaa kansaa!
— Jos täytyisi — — mitä sitten teet?
— En vielä tiedä.
Tämä synkkä varjo tempaisi meidät lujemmin kuin koskaan ennen surun ja toivottomuuden nieluun. Hän kävi nyt joka päivä kotona. Näytti siltä kuin hän olisi etsinyt turvaa epätoivoisia mietteitään vastaan, tahtonut välttää niitä kuin pahaa vaaraa.