Konsuli oli hirveän pahalla tuulella näinä päivinä.
Hän ei puhunut sanaakaan. Hän kulki vaan ajatuksissaan ja puri huuliaan.
Eikä hän myöskään ollut tavallisilla ajeluretkillään kaupungissa. Hän kävi vaan sahaa tarkastamassa kuten tavallista; ja tuli yhtä hajamielisenä, synkkänä ja miettiväisenä taas kotiin.
Se vaikutti hermostuttavasti koko talonväkeen. Säpsähdettiin pienimmästäkin äänestä, ovi, joka paukahti kiinni, voi saattaa koko perheen hypähtämään paikaltaan ja pelästyneenä katsomaan toisiinsa.
Rouva oli eräänä päivänä antanut sanan pankinjohtajalle jaWendelbolle että tulisivat illalla vhistiä pelaamaan.
Mutta isää ei saatu irtautumaan ajatuksistaan. Hän oli tyly ja epäkohtelias pankinjohtajaa kohtaan, ja aivan hävitön Wendelbolle, — niin että siitä ei ainakaan ollut minkäänlaista virkistystä.
Ei tämä pahantuulen puuska ollut niinkään tavaton. Mutta tällä kertaa se kesti päiväkausia!
Rouva oli allapäin.
Margrethe tähän oli syypää — Hän oli aina ollut isän lemmikki, jolla oli ollut etuoikeutensa, — oli tottunut pitämään oman tahtonsa. Mutta tämä hänen hämmästyttävä, äkkinäinen esiintymisensä, — se oli kuin molempien tahtojen kaksintaistelu, — se näytti olleen liikaa isälle. Ja, kun he nyt kohtasivat toisensa, ei hän ollut Margrethea näkevinäänkään.
Siitä syntyi painostava tunnelma koko taloon.
Sitten eräänä aamuna johtui rouvan mieleen ehdoittaa Margrethelle pientä matkaa sisarensa, täti Jutan luo, olemaan läsnä hänen nuorimman tyttärensä ensi ripilläkäynnillä.
Ja hyvin mielellään lähti Margrethe pois joksikin aikaa.
Kun rouva siitä puhui isälle, nyykäytti hän vaan päätään ja sanoi:
"Anna vaan mennä, anna vaan mennä"…
— Niin oli Margrethe sitten lähtenyt. Mutta isä oli vaan yhtä synkkä ja ajatuksissaan.
Nyt aamupäivällä oli hän kaikkien hämmästykseksi antanut valjastaa kiesit ja oli ajanut pois.
Kaikki tunsivat kuin helpotusta ja hengittivät keveämmin, kun hän oli lähtenyt.
"Mutta ennen hän aina ajoi jahtivaunuissa tai trilloissa, kun kaupunkiin lähti", sanoi rouva Bolettelle "niin että varmaan hän ajoi jonnekin maalle. Sieltä ei hän saane paljoakaan mielen virkistystä!"
Heidän vielä seisoessa rappusilla, näkyi Martinen pony pyrkivän mäkeä ylöspäin…
— "No, — mikä ääni on kellossa tänään?" — kuulusteli hän, astuessaan ylös rappusia, — "samalla tuulellako?"
"Margrethe parka! Isä on antanut hänen olla liian vapaana. Ja nyt äkkiä pannaan päitset ja kuolaimet ja opetetaan juoksemaan!" — jutteli hän riisuessaan päällysvaatetta eteisessä.
"Kiitos lämpimästä teekupista, neiti Tank!" — huusi hän kyökin ovesta ja heitti tarkastavan silmäyksen kyökin seinälle, joka oli täynnä kirkkaita kupari ja messinki astioita…
"Hututu, — miten kolakka ja kylmä", — hän hieroi käsiään. "Pistä muutamia puita uuniin, Grethe…
"Minä jään tänne siksi kun isä palaa, kuule äiti. Tahdon nähdä, millä mielellä hän on."
— Viiden aikaan konsuli vihdoinkin palasi. Näytti siltä, että kaikki, koiratkin, huomasivat, että nyt oli tuuli kääntynyt.
Halvor hymyili ja koirat telusivat, hevonen hirnui talliin päin, ja kasvot, jotka kurkistivat ruutujen takaa olivat kirkastuneet.
Puhuttiin ja huudettiin taas kovaäänisesti ja kaikki arkuus sekä puheista että käytöksestä oli kuin pois puhallettu.
Kaikki johtui vaan siitä, että konsuli heitti piiskan niin leikillisellä liikkeellä Halvorille ja noustessaan rappusia nyökäytti iloisesti Martinelle, joka seisoi ikkunassa.
Hän kulki suoraan eteisen läpi arkihuoneeseen, jossa Martine riisui hänen yltään päällystakin ja Grethe päällyssaappaat.
… "Rupesi lopputaipaleella satamaan. Muuten olisi ollut erinomaisen hauska ja virkistävä retki. —
"Päivällisellä olin Wolmarin luona Grong'illa", sanoi hän iloisena. "Tulin sinne aivan sattumalta. Aikomukseni oli vaan puhutella metsäpäällysmies Evenseniä. Ja sitten täytyi minun lähteä katsomaan hänen ruutanalampeaan. Se kuului aikoinaan ruukille…
"Se oli oikein harvinainen ilmiö ja luonnontieteellinen ihme…Ruutanoita siellä niin ylhäällä!
"Kyllä oli, — sitten hän pyysi minut vanhanpojan asuntoonsa ruutanoita syömään. Ne olivat todellakin lihavia ja hyviä, niin että minä päätin itsekseni, että sellaisen ruutanalammen me myöskin hankimme tänne Lindestadiin.
"Ja tuskin minä olin sen sanonut, ennenkun hän jo hyvin kohteliaasti kutsui sinut, äiti, ja minut ja tytöt sinne huomenna katsomaan paikkaa ja koettamaan miltä ne maistuvat.
"Erityisenä harvinaisuutena antoi hän palvelustytön nostaa haavilla muutamia hyvin vanhoja muhkeita kaloja, varmaankin ruukin ajoilta: jotka jo olivat niin puutuneita, etteivät kelvanneet syötäviksi…
"Niin, siellä se vanhapoika istuu — eikä tiedä varmaan — onko taskuissaan kaksi tai yksi miljoona… Sanotaan, että hän on hiukan omituinen. Mutta sen nimen saa pian, kun on rikas ja kadehdittu. Eikä hän mene ansaan vaan kauniiden sanojen vuoksi.
"Ja, vaikka hän ei kulekaan puettuna viimeisen muodin mukaan, — tänään hän oli sarkavaatteissa, — niin on hän sensijaan laajojen Grongmetsien ja mastopuiden omistaja, niin että hän voisi vaikka pukeutua kultaan."
Konsuli ojensi jalkansa uunin eteen ja oikasihe mielihyvällä itseään.
Hän hieroskeli käsiään ja halusi kolmenkesken Narnan ja Martinen kanssa pelata pienen vhistin. Halvor ajaisi kyllä Martinen kotiin; tänä iltana oli pimeä, sillä kuu pysyisi pilvien takana.
Hän tahtoi aikaisin maata, — ei ollut nukkunut hyvin viime öinä.
"Ja sitten tyttöseni, tuoppas vähän vhiskyä ja lämmintä vettä. Se tekee hyvää — noiden lihavien ruutanoiden jälestä". sanoi konsuli silmää iskien.
… "Miten soma puku sinulla on, lapseni, yksinkertainen ja perin sievä, — se vaatettaa niin hyvin pientä, hienoa vartaloasi", hän nyökäytti hänelle herttaisesti päätään. "Sinun pitää panna se yllesi kun huomenna lähdemme Grongiin."
Bolette katosi iloisena kyökkiin hankkimaan vhiskyä.
— — — Isä oli poistunut makuuhuoneeseensa ja Martine seisoi eteisessä pukien ylleen matkavaippaa.
"Uskomattoman pian tuuli kääntyi!" — ihmetteli hän…
Tämä ilta oli ollut niin rauhallinen ja hupaisa. Isä niin hyvällä tuulella, lasketellen vanhoja sukkeluuksiaan ja juttujaan.
"Huomasitteko miten hyvä hän oli minulle", sanoi Bolette ihastuneena.
"Ei huomannut vähääkään, että hän olisi kaivannut Margrethea, — tai huomasitko sinä?" sanoi hän saatellessaan sisartaan vaunuihin. — — —
Oli käyty katselemassa sekä ruutanoita, että talon muita merkillisyyksiä, ja nautittu hienot päivälliset.
Ja tuossa neljän, viiden tienoilla vierivät konsulin vaunut, kaksi mustaa hevosta edessä ulos Grongin portista.
"Ajetaan alempaa maantietä, Halvor!" huusi konsuli, — "ajetaan kylän läpi Wendelbon kautta."
"Kietokaa turkit hyvästi ympärillenne", muistutti hän naisia. "Täällä vuorilla on ilma raaempaa."
Hän asetti vaipan hyvästi Boletten ympäri… "Ethän sinä nyt vaan palele, lapseni?" sanoi hän, istuutuessaan paikalleen vaunuissa.
He ajoivat tiheän, puolihämärän metsän läpi, ja konsuli vaipui ajatuksiinsa…
Hän alkoi nähdä edessään pienen, hennon tyttärensä, jonka tunteet olivat aina niin lämpimät ja herkät…
Ei, ei, ei, hän ei sitä tahtonut, — ei tahtonut…
Pikku Bolettetyttönen, josta hän niin vähän oli välittänyt. Joka aina katseli niin arasti ja pelokkaasti, — ujo raukka.
Margrethe oli aina ollut lempi lapsi —.
Mutta nyt muuttuisi asiat.
Hän laski hetkeksi kätensä Boletten käteen ja nyykäytti hänelle…
Päivällisestä ja vaununtärinästä tuli hän uniseksi.
— — Mutta, mikä, mikä onkaan heillä mielessä? — Majurilla,Robertilla ja Niils Bjelkellä? — hän oikasihe äkkiä suoraksi.
Ei, ei, se on vaan Niils Bjelke!
Ja, kun hän pääsee peräsimeen, ei hän sitä vähällä päästä. Minä tunsin isän ja tiedän, miten olisi käynyt, jos mies olisi päässyt hallitsemaan paikkakunnalla.
… Ensin alkavat he varovasti, hiljaisesti, aivan pienestä. Ja sitten yhdestä toiseen —
Tehtaan toisensa perästä, ehkä… Kaikki ajanmukaista, — sähkö valaistus. Poika on tutkinut kaikkea ulkomailla!
Kyllä hän eteenpäin pääsee… Vesivoimaa vaikka koko laaksoon.
Grongin soista saavat voimaa vaikka kuinka paljon! Ja Wolmarin silmät loistavat, kun hän näkee rahoja… Hän on vaan mielissään kun noita mätiä, epäterveellisiä alueita möyhitään.
Sitten jonain kauniina päivänä tehtaanpyörät surisevat, kaupungin loistaessa kiitollisena sähkövalossa.
Ja me Lindestadissa saamme katsella ihmettä ja ihaella ihanuuksia, jotka Niils Bjelke, tuo suuri mies on luonut, — ja kaikkia niitä hyviätekoja, joita virta luo molemmille rannoilleen…
Ja majuri nimitetään kaupungin pyhimykseksi.
Silmänräpäyksen aikaa kaikui vaunussa ivallinen naurun rähähdys, joka sai rouvan ja Boletten säpsähtämään, heidän siinä istuessaan hämärässä.
Ei milloinkaan. Ennen sydän haletkoon.
Siihen ei Knut Ulfvung suostu! "Kuule Halvor!" — huusi hän äkkiä, —"Ovatko nuo kaikki Grongin soita, joiden yläpuolella sumu leijailee?— Suuret on alat."
"Ovat ne, siellä ei tarvita ei kuokkaa eikä kirvestä käyttää", sanoiHalvor.
"Ovatkohan ne syviäkin? Eivät taida tietä kannattaa, ennenkun ovat jäässä?
"Ei toki! Mutta sitten siellä ajetaankin hirsiä, sadottain hevosia on vetämässä joka talvi, tietääkö konsuli."
"Niin, niin, niin", virkkoi konsuli kärsimättömästi… "Siellä on vähintäin viisitoista, kaksikymmentä kertaa niin suuret suoalat kuin ne, joita nyt kaivetaan", mutisi hän. "Siellä on kokonainen salattu sisäjärvi!"
Hän katseli hyvin tarkkaavaisesti maisemaa…
Näköala aukeni laaksoon päin, ja meri välkkyi etempää.
— Kaupungissa sytytettiin jo kaasuliekit.
Vastaantulijat ja kävelijät, jotka olivat ulkona iltahämärissä, tervehtivät kunnioittavasti ja vähän ihmeissään konsulia, joka ajoi niin odottamattomalta suunnalta…
— — "No, nyt olemme nähneet Grongin kuninkaan!" huudahti konsuli, heidän astuessaan sisään Wendelbon luo.
"Hyvä mies. Olen varma siitä, ett'ei hän vielä ole viittäkymmentä vuotta. Linna nyt ei ollut erityisen hauska — tuommoinen muisto vanhoilta ajoilta. — Mutta metsät, Wendelbo — sankkaa petäjikköä ja kuusimetsää niin pitkältä kuin silmä kantoi! Ja ylempänä näkee kosken valkoisena vaahdoten syöksyvän tähän viheriään mereen.
"Sehän se täyttää koko laakson, niin että siitä syntyy kuollut suo ja rämemaa, siltä puuttuu viemäri", sanoi hän mielissään… "Viemäri niin, viemäri"…
"Tänäkin syksynä on tuolla miehellä vähintäin sata ajo- ja työmiestä, jotka hakkaavat ja kaatavat hirsiä ja puhdistavat metsää."
"Hänellä on sukulainen taloudenhoitajana", kertoi rouva. "Mutta nyt hän oli käymässä sukulaisten luona, väsyttävien syystöiden jälestä.
"Nimi Wolmar on aikoinaan kuulunut tunnettuun, suureen sukuun, ja hän hyvin mielissään näytteli meille muutamia vanhoja harvinaisia koristeita, — vyösolkia ja kengänsolkia, ainakin olivat ne viimeiseltä vuosisadalta. Ja ylhäällä suuressa salissa oli flyygeli tai vanha klaveeri… Kuka sen tietää milloinka se viimeksi on ollut avattu", — ihmetteli rouva.
"Sitä minäkin", jatkoi Wendelbo… "Sen miehen kasvot ovat niin jäykät ja umpimieliset, — vieraat kaikille inhimillisille tunteille."
"Haaveiluja", keskeytti hänet konsuli terävästi.
"Hän tulee pian Lindestadiin katsomaan isän uusia puimakoneita", sanoi rouva.
"Sitten saat sinä, äiti, Boletten kanssa näyttää hänelle koko talon", — jatkoi konsuli, — "aina ylhäältä alas maitokamariin asti. Ja uudet mehiläiskeot, — Boletten oma erikoisala. Se häntä huvittaa. Hän on viisas ja harrastava mies, joka ottaa asiat niiden käytännölliseltä puolelta, — eikä elä tuulentupien ja omien mietteidensä varassa", sanoi hän lopuksi, vilkaisten Wendelbohon.
"Hm. hm, — hän alkaa seurustella Lindestadissa?… se… se…" mietti Wendelbo… "Katsotaanpas. Annahan kun mietin"…
Konsuli ja rouva pukivat päällysvaatteitaan ylleen. Heidän täytyi joutua kotiin, ennen pimeän tuloa.
"Jotain on tekeillä", sanoi Martine miettiväisenä, vanhusten kulkiessa alas rappusia.
Bolette tarttui äkkiä Martin en käsivarsiin ja tuijotti häneen kuolonkalpeana.
"Minä pelkään niin, — pelkään niin kovasti", kuiskasi hän, väristen kuin kuolontuskassa.
Martine kietoi matkavaipan yhä uudelleen hänen ympärilleen…
"Tuntuu kuin peitteleisin ruumista", — sopersi hän soinnuttomasti ja syleili suojellen sisartaan.
Sisar luisui alas rappusia…
Tukkukauppias Breien siristeli silmiään ja rypisteli koirannenäänsä, — ojensi sikarinsa hitaasti ja miettivästi eteensä, niinkuin tahtoisi sitä katsella ja tutkia.
Kaupungin juorut olivat turhaan koettaneet selvitellä syitä siihen miksi Grongmetsän erakko oli ruvennut käymään konsulin luona.
Vanhanpuolinen erakko tuli kuin tulikin Lindestadiin. Ja konsuli vastasi vierailuun, — viimeksi rouvan ja tyttären kanssa.
Pyhänä oli hän päällepäätteeksi peruuttanut tavallisen säännöllisen kahvivhistinsä, kun Grongin herra saapui yksinajettavassa reessään.
Ei vaan tahdottu saada selville syitä, — "Eihän se nyt oikeastaan ole niinkään ihmeellistä", — huomautti Breien. "Grongin herra ei pelaa vhistiä."
"Mutta minusta tuntuu siltä", — sanoi apteekarin rouva innostuneena, — "että konsulin perhe on osannut asettua pikkumaisuuksien yläpuolelle. Minä uskon, että juuri seuran puute on tehnyt hänet niin omituiseksi — ja meidän pitäisi oikeastaan sääliä häntä!"
"Vai niin, minun mielestäni voisi kohdistaa säälinsä muuhun kuin miljoonaan, joka on unohdettu ottaa huomioon", sanoi rehtorin rouva purevasti. "Teidän mielestänne pitäisi tuoda tuommoinen puolivillainen herrasmies sivistyneeseen seuraan vaan senvuoksi, että hänellä on rahoja."
"Niin, ja nyt puuhataan uutta aallonmurtajaa", virkkoi Breien. "Konsuli ajaa edestakaisin Lindestadin ja sataman väliä, niin että reenanturat ulvovat ja ulisevat rantakadun kivityksellä, — hän on korviaan myöten innostunut. —
"Nyt on uusi satamapäällikkökin, Andersen", ivaili hän. "Heti hän ymmärsikin asettua 'paikallisen laivaliikkeen mukaan', hän…
"Se entinen, Rasting parka, joutui hyvin pian pois!" hymyili hän.
— Breien meni neiti Bjelken kauppaan tilaamaan muutaman kirjan paperia…
… "Mitä kuuluu insinöörille, neiti!… Jääkö hän koko talveksi sinne konetehtaisiin?
"Hän varmaankin on pitämässä silmällä naulatehtaan konetilauksia… Ja ehkä muidenkin koneiden?" hän koetti urkkia ja kuulostella.
"Hän on sokea… sokea"… mutisi neiti kiivaasti itsekseen.
— "Saadaan nähdä. Saadaan nähdä!"… kuului kuin oraakelin äänellä… "Olen nähnyt saman ennenkin. Kun Ulfvung itse jo toisen kerran matkustaa pääkaupunkiin, tekee hän sen vaan senvuoksi, että saa Niilsin työt poispyhkäistyiksi maanpinnalta."
Neidin mustissa silmissä välähti jotain vanhoilta ajoilta yhtä tuoreena, kun olisi se tapahtunut eilen.
Konsulin tiheät kaupunkimatkat tänä talvena kiihoittivat häntä ja ne olivat saaneet hänen hulluuteen asti kehittyneen epäluuloisuutensa vireille.
Breien tarttui äkkiä hattuunsa:
"Teidän mielestänne, vaikka taivas ja maa katoaisivat, niin jää tänne kuitenkin kaikkivaltias konsuli jälelle", hän poistui hymyillen.
* * * * *
— Wendelbon reki pysähtyi Lindestadin rappujen eteen.
Martine rouva istui hautautuneena syvälle turkiksiinsa ja tuli näyttämään uutta päällysvaatettaan…
"Ei, minä kulen tämän kautta, Wendelbo", sanoi hän, — "pistäydyn hetkeksi Anne Weums'in luo…
"Mitä sanot. Miltä tämä sinusta näyttää, Anna", — kyseli hän siellä sisässä, ja käänteli itseään Annan edessä. "Hienointa majavan nahkaa.
"Sanoppas minulle, Anna", sanoi hän äkkiä hiljaa ja istuutui. "Millä tuulella täällä oikein ollaan? Täällä on viime aikoina tuntunut niin oudolta ja omituiselta kuuletkos, minä en oikein tahdo ymmärtää… Tämä Wolmar! — Häntä hyvitellään täällä, vai miten?
"Minä en pidä hänestä, minä en kärsi häntä, Anne! Mitä hän täällä tekee? Entä Bolette, kuule?…"
"Niin, minä pesen käteni, rouva Wendelbo", sanoi Anne päätään puistaen. "Kunhan muutkin voisivat tehdä samaten.
"Tänne neiti Bolette tulee ja istuu, eikä puhu ainoata siunattua sanaa, on ääneti kuin kivipatsas, ja kun sitten joskus kuulee pienen, varovaisen tukahutetun huokauksen, niin kuuluu siltä kuin tulisi se sisimmästä sydämmen pohjukasta.
"Vanhemmat ihmiset ajattelevat niin vähäsen mitä nuoret tuntevat.Ja kuitenkin he heittelevät arpaa heidän koko elämänsä onnella…Minusta on hän kuin hallayön vioittama kukkanen.
"Minä kyselen vaan itseltäni, rouva, että mikä tästä tuleekaan?"
"Niin, sitä minäkin kysyn, Anne", — huokaili Martine.
"Entä isä, hän on niin levoton tänä talvena! Minusta tuntuu, ett'ei hän milloinkaan kuuntele sitä, mistä muut puhuvat. Ja yhä on hän matkoilla ja menossa"…
"Niin, sitähän sinäkin mietit, Anne…
"Ja minä myöskin", — hän sanoi sen raskaasti, ottaessaan turkkinsa käsivarrelleen ja astuessaan sisään.
— — Konsuli seisoi juuri Margrethelta saamansa kirje kädessä ja luki siitä ääneen vaimolleen:
"Hiihtoretkiä ja luistinretkiä!" huudahti hän. "Ei ainoatakaan hyödyllistä tulevaisuuden ajatusta…
"Muuten, Narna, — on se oma syyni! Hevonen, joka kerran on oppinut nelistämään, on kokonaan pilattu.
"Täytyy käyttää pakkokuolaimia, — siinä, katsos, on voima", — sanoi hän erityisen painavasti.
Joku ajatus johtui hänen mieleensä ja hän kääntyi äkkiä:
"Me annamme hänen jäädä sinne talveksi… Täällä, — täällä hän vaan on häiriöksi.
"Ei mutta katsokaa, — katsokaa", huusi hän leppyneenä ikkunan luota —
"Meidän ystävämme Wolmar uuden uutukaisessa karhuntaljoilla varustetussa reessä ja loistavat lyhdyt"…
Konsuli kiiruhti ulos rappusille.
"Hm, — hm", — mutisi Wendelbo. "Minä en käsitä miksi ihmiset eivät pelkäisi? — kun on saanut selville tämän maailman kataluuden. Ei ole kovinkaan turvallista tässä ihmeellisessä maassa kuun alla, — onni ei ole lähimainkaan taattua.
"Mutta kirjoitettu on: — Kolme asiaa on käsittämätöntä: 'Kalojen kulku meressä, lintujen kulku ilmassa ja miehen kulku naisen luo'…
"Mutta minä osoittaisin suurella kepillä neljättä:Miehen kulkua valtaan!"…
— Konsuli huusi kaikkia ulos katsomaan Wolmarin komeaa rekeä ja kulkusilla varustettua tömistelevää hevosta…
"Kun tämä mies ostaa, niin ostaa hän ensiluokan tavaraa, maksakoon, mitä maksoi", — sanoi hän kehuen…
"Mukava ja hyvä istuin", sanoi hän, koetellessaan reen toppauksia."Entä nämä vällyt!
"Kuule äiti — ja sinä Bolette", — hän viittasi heille, — "sinä olet niin ohuesti puettu. Heitä yllesi turkit ja pyydä Wolmaria ajamaan kanssasi puistokäytävän ympäri, niin saat koetella rekeä…
"Joutuun, joutuun" — kiirehti hän.
Bolette melkein pakeni eteiseen.
"Grethe", huusi hän, — "anna turkki neidille. Hartioille vaan"…
… "Kas noin", sanoi konsuli ja tukki vällyt hänen ympärilleen.
Hän läiskäytti piiskaa ja ojensi sen Wolmarille. Hevonen lähti menemään ja kulkusten helinä eteni etenemistään…
Apteekarin, tullinhoitajan ja rehtorin rouvat olivat vuokranneet itselleen vaunut ja kauniina kevätpäivänä olivat he tehneet retken Grongiin, tervehtiäkseen nuorta Bolette rouvaa.
He eivät olleet käyneet siellä kuin kuukausi sitten, jolloin olivat olleet häävierailullaan. He olivat innokkaat saamaan selville, miten asiat siellä oikein luistivat.
Mutta kotimatkalla Grongista olivat he kaikki hyvinkin hiljaisia…
Kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.
"En minä ymmärrä. En minä ymmärrä", — huoahti viimein tullinhoitajan rouva. "Tuo kamala metsä, jonka helmassa voi piillä vaikka karhujakin, — ja minä olin ajatellut, että nyt kun rakkauden jumala oli päästetty taloon, olisi sinne avattu leveä tie ja kaikki olisi valoista. Mut-ta —"
"Mutta siinä täti Narna oli oikeassa, kun hän antoi Bolettelle kotoa Grethen mukaan", virkkoi apteekarin rouva, "niin ettei hän tunne itseään niin vieraaksi."
"Hän oli niin ihmeellisen hajamielinen, — ettekö te sitä huomanneet, silloin kun hän vastaanotti meidät rappusilla", — jatkoi tullihoitajan rouva… "Auttaessaan ylleni päällysvaatteita kertoi Grethe, että hän päivät pitkään istuu salissa soittelemassa vanhalla klaveerilla. Onhan hyvä, jos edes sillä voi keksiä huvia itselleen."
"Keksiä huvia itselleen kuherruskuukausina", sanoi rehtorin rouva, omituisesti huuliaan nyrpistellen…
"Minä en ole luotu tutkimaan ihmisten sydämmiä ja munaskuita!" sanoi apteekarin rouva, vilkaisten rehtorinrouvaan. "Ajan mukaan voi Bolette siihen tottua. Tulivathan nämät kaikki niin äkkiä, — häät ja kaikki tapahtuivat kaikessa hiljaisuudessa, ei edes Margrethe ollut kotona."
"Tuntui oikein vaikealta", sanoi tullinhoitajan rouva, — "nähdä tuon pienen, hennon olennon siellä, noiden kamalien, vastaostettujen, raskaiden huonekalujen keskellä!
"Sekin oli niin ihmeellistä, että vaikka siellä oli tuo uusi, hieno soittokone, soitteli Bolette mieluummin vanhaa klaveeria yläkerrassa…"
Tukkukauppias Breien tuli rantakatua ja viittaili heille:
"Oletteko käyneet katsomassa neittä, jonka haltija ryösti?" sanoi hän tervehtiessään.
"Sanotaan, että hän häiden jälkeisenä aamuna antoi Bolette-rouvalle kaksitoista nippua avaimia hoidettavaksi."
"Nii-in, — ja ne saa hän kantaa koko elämänsä läpi. —"
* * * * *
Koko kaupungin puheenaineena oli näinä päivinä ollut konsuli Ulfvungin rahtilaiva "Clio", joka purjehdittuaan monta vuotta toisella puolella maapalloa, oli palannut takaisin kotiin.
Kun laiva liehuvine lippuineen ja valkoisine purjeineen liukui saarien lomitse ja laski ankkuriin satamassa, oli suuri ihmisjoukko kokoontunut rannalle ja sillalle sitä katsomaan.
Kun sähkösanoma saapui, että Clio oli odotettavissa, syntyi kova levottomuus Wendelbon talossa. Siellä puhdistettiin paikat katosta lattiaan asti. Harjoja ja vesisankoja oli kaikkialla, ja täydellä voimalla hierottiin ja harjattiin.
Ja jos ei Martine rouva ollut niissä hommissa, niin oli hän alhaalla puutarhassa antamassa neuvoja ja käskyjä työmiehille, jotka kuokkivat ja kaivoivat tuoksuavaa, tuoretta maata.
Tasailtiin pensaita ja puita, laitettiin multapenkkejä, joihin istutettiin ja kylvettiin semmoisella kiireellä, kuin olisi maailman loppu jo huomenna.
Ja sitten lähti rouva uudessa kevätpuvussa merimieskadulle ja seisoi siellä katsellen satamaan.
… Clio lepäsi nyt satamassa ja kuivaili purjeitaan kevätauringon paisteessa.
Siellä oltiin täydessä työssä, purettiin tavaroita, jotka olivat tuodut kotiseutua varten, ja puhdistettiin laivaa.
Joka kerta tuli Martine aina lähemmäksi satamaa, — tarkastellen yhä terävämmin miehistöä…
Tuo, jolla oli kultanauhainen hattu päässä, joka niin reippaasti juoksi komentosillalle, olisikohan se hän?
Tai, olisikohan se tuo? — tai tuo? — olihan paitsi kapteeni Wittiä vielä kaksi perämiestäkin laivalla.
Tänään hän oli tullut alas sillalle asti, Ulfin laivakonttoorin luo.
Martine tarttuu äkkiä kaiteeseen…
Nyt hän ei voinut erehtyä. Tuossa hän seisoi.
Hän melkein vapisi.
Se oli hän. Se oli hän… Mutta miten muuttunut! — tumma, ruskea kuin etelämaalainen, — tanakka ja vahva…
Mutta kaunis, kaunis.
Hän havahti siitä, että käsikärryjä työntävä mies huusi kovaa:
"Holoi. Holoi… Väistykää vähän tieltä, rouva Wendelbo!"
Kapteeni Witt tuli äkkiä tarkkaavaiseksi… Hän tunsi kuin pistoksen nähdessään Martinen.
"Onko se rouva Wendelbo?" tervehti hän huomattavan liikutettuna ja tarttui hattuunsa… "Martine Ulfvung?"
Syntyi äänettömyys, jonka aikana hän melkein uteliaana ja ihmetellen tarkasti Martinea.
Martine tunsi hänen katseensa syventymistään syvenevän.
"Niin, siitä on aikoja kun me tapasimme", virkkoi hän viimeinkin…"Silloin me olimme nuoria", — sanoi hän heikosti hymyillen.
"Niin, ja silloin te olitte vain perämies! ja poikanulikka", sanoiMartine leikillisesti.
"Ja nyt on teistä tullut oikein komea kapteeni, näen minä. Teillä on oivallinen laiva kuletettavananne. Täytyihän minunkin tulla sitä katsomaan."
"Niin hyvästi!" — tervehti hän. "Varmaankin lähdette nytStrömvikiin, vanhempienne luokse. Siellähän he asuivat?"
Martine kiiruhti kotiin päin…
Huoneessaan pysähtyi hän peilin eteen ja tarkasti itseään hetken aikaa.
Samassa viskasi hän hattunsa pois ja astui konttooriin.
Siellä heittäysi hän äkkiä miehensä kaulaan.
Miehensä katsoi pelästyneenä häneen, luullen vaimonsa tulleen hulluksi.
"Meidän suhteemme ei ole ollut oikea", sanoi hän katkerasti…
"Mutta nyt minä tiedän ketä minun tulee rakastaa, — enkä tarvitse kulkea maailman ympäri maapallolla", mutisi hän mennessään ovesta.
Wendelbo katseli ihmeissään hänen jälkeensä: "Meilläkin on vähän auringon paistetta niinkuin muilla linnuilla", — virkkoi hän hiljaisesti.
* * * * *
— Ilma oli suhinaa täynnä ja voimakasta, luovaa kevättä.
Aurinko paistoi kuumasti ja paahtavasti, sulatellen routaista maata.
Syvällä puissa kohisi kuin näkymätön voima, mahla virtaeli niiden suonissa ja hellitteli kuorta simapilleiksi.
Pikkupurot, joista ei kukaan tiennyt, yhdistyivät paisuen valkeiksi, kuohuviksi koskiksi, jotka riehuvin: syöksyivät eteenpäin.
Jäät pehmenivät ja sulivat…
Pensaissa ja puissa paisuivat lehtien nuput, — kaikki pyrkivät ylös elämään.
Nuo vapautuneet, pulppuavat voimat, ne täyttivät ilman ja laakson huumaavalla kohinallaan, — kaikkialla kihisi vastasyntynyttä, märkää ja kiiltävää —, Ihmistenkin mieliin syntyi uudet halut ja toiveet…
Insinöörit, jotka ulkona tekivät mittauksiaan veden korkeudesta, kuulivat tuskin toistensa huudot, niin korvia huumaava oli suhina ilmassa.
Vesi oli korkeimmillaan suomailla, nyt oli kiire töillä.
Oli alotettu heti jäittenlähdön jälkeen, — tehtiin työtä jo aikaiseen keväällä. Ja sieltä kuului aina väliin kumeita laukauksia.
Konsuli oli tänä talvena neuvotellut neuvottelemistaan asiantuntijain kanssa pääkaupungissa ja oli tilannut parhaat insinöörit.
Siellä mittailtiin, — tutkittiin ja otettiin selville suovesien laajuus, tarkastettiin mihin vedelle tie porattaisiin… puhuttiin puhdistamisesta, poraamisista ja suluista.
Siellä tehtiin työtä täydellä voimalla. Paljon piti olla tutkittuna ja valmisna, ennenkun Lindestadjärvi kuivui matalaksi ja pieneksi ja korkeat hiekkasärkät estivät sisään- ja ulos-pääsön.
Ilmassa suhisi suuria sanoja.
Arvoitus, joka aikojen kuluessa oli ollut laakson yläpuolella, se oli nyt selvitetty.
Mutta sitä eivät selvittäneet Niils Bjelken eikä Robert Düringin pikkupuuhat, joissa rahallinen puoli oli aina ollut esteenä.
Se mikä muille oli ollut mahdotonta, sen oli konsuli Ulfvungin mahtava tahto ja voima saanut aikaan.
Hänellä oli nyt Grongsuot käsissään… piteli niitä niinkuin vääntäisi hän hanaa, josta ohjasi tämän äärettömän vedenpaljouden laakson läpi.
— — Pitkä, hiukan kumaraharteinen mies käveli siellä käsiään hieroskellen:
"Kaikki enteet näyttävät, että sekä maalaiskunta että kaupunki tahtovat kannattaa yritystä."…
— Konsuli oli tehnyt pitkän retken alusmailleen ja lepäsi nyt nojatuolissaan, ennenkun taas lähtisi ulos…
"Etkö sinä, Narna, voisi keksiä jotain, josta Bolettelle olisi iloa", sanoi hän, leikkiessään tuolinkaiteen ripsuilla, — "jotain, joka virkistäisi häntä, — jotain, josta hänelle olisi seuraa, — jolla saisi päivän kulumaan?…
"Etkö voisi ostaa jotain hänelle? Eikö hän pidä kauniista koirista?
"Minä näin yöllä niin pahaa unta hänestä. Mutta te olitte varmaan antaneet minulle jotain epäterveellistä ruokaa", sanoi hän pukiessaan ylleen päällystakkia.
Hevonen oli valjaissa. Hän aikoi satamapäällikön luokse tuumimaan erästä ehdotusta, joka koski aallonmurtajaa.
Isä oli oikein liikuttavan sydämmellinen, — ajatteli rouva; hän seisoi ikkunassa katsellen konsulin lähtöä. Tänään hän oli ollut oikein levoton Boletten suhteen… Muuten hän ei mielellään kosketellut sitä asiaa…
Rouva Narna huokasi…
Siihen tarvittiin aikaa. "Katsotaan nyt vaan Martinea. Ja nyt on hän hyvinkin tyytyväinen ja innokas ja toimelias emäntä.
"Wolmar on sekä hyvä, että taipuvainen… Bolette tulee viihtymään siellä mainiosti, kunhan hän vaan pääsee tämän vaikeimman ohi."
* * * * *
"Lindestadin päivänpaiste on tullut ihmeen kauniiksi", juteltiin kaupungissa, kun Margrethe eräänä päivänä palasi höyrylaivalla käynniltään voudin luona. Kasvot olivat laihtuneet, mutta sitä somemmat.
Halvor seisoi hevosineen siellä odottamassa, ja Margrethe kiiruhti rattaille, kiihkeästi haluten kotiin.
Ajaessaan mäkeä ylös, tuntui hänestä kuin kaikki olisi muuttunut.
Heidän kääntyessään sisään portista, katsahti Margrethe tuskaisesti hänen ja Boletten makuuhuoneeseen päin. Hänestä tuntui kuin sieltä olisi pitänyt näkyä vilahdus sisaresta…
Oh, tämä oli niin kurjaa, niin kurjaa… Kuinka oli hän niin raukkamaisesti voinut antautua?
Ikäänkuin jotain harmaata kertyi isän ja äidin ympärille…
— Makuuhuoneessaan seisoi Margrethe kauvan ympärilleen katsellen.
Se oli tullut tilavammaksi ja niin autioksi… Oli kuin itkua olisi jäänyt seiniin.
Boletten vuode ja hieno piironki, jonka hän oli saanut ripille päästyään, olivat poissa, — ja kaikki hänen lukemattomat pikkuesineensä. Ja myöskin viuhkanmuotoinen kehys valokuvineen, joiden taakse hän niin taitavasti oli kätkenyt Stenvigin kuvan.
Ja kaikki tämä oli tehty, suoritettu, kestetty ja kärsitty hänen ollessaan poissa!
Ei, sitä ei voinut käsittää.
Hän jäi istumaan kädet helmassa ja katsoi ja tuijotti eteensä…
Ja oliko Niils tullut? — se välähti kirkkaasti hänen ajatuksissaan.
Hänen on täytynyt tulla — täytynyt tulla!
Hän hypähti ylös ja alkoi innokkaasti purkaa ja järjestää tavaroitaan.
… Äiti oli sanonut, että Bolette tulisi Grongista häntä tervehtimään. —
Grongista. Uh, kuinka kamalaa… Grongista!
Hetken kuluttua oli hän alhaalla tervehtimässä koiria ja muita kotieläimiä. Ja sitten suoraa päätä Anne Weums'in luokse, saadakseen häneltä jotain tietää.
Mutta Anne oli tänään järkähtämättömän vaitelias.
Äkkiä kuului joku ajavan tiellä.
Margrethe riensi makuuhuoneeseensa. Hän ei tahtonut tavata Bolettea alhaalla muiden seurassa…
Vähän myöhemmin tartuttiin oveen, ja pieni, kuihtunut olento hiipi sisään.
Hän tuskin katsoi ylös.
Ja Margrethe, joka oli aikonut kysellä niin paljon… Kuinka saatoit sinä… Kuinka saatoit sinä… hän voi vaan ottaa sisarensa syliinsä ja kuulla hänen itkevän, itkevän, itkevän.
"Minä en uskaltanut hypätä Lindestadin lahteen… niinkuin Kaja täti", — kuiskasi hän.
— — Sisaret jäivät istumaan kahden. Heillä oli kummallakin sydän täynnä toisilleen uskottavaa.
Ja kun Margrethe sitten joutui kertomaan voudin talossa viettämästään talvesta ja serkuista, miehistä ja naisista, niin oli taas melkein kuin entisinä aikoina, — ulkomaailma ja kaikki olivat unohduksissa!
Mutta kun ilta lähestyi, ja Bolette istui yksin rattailla, kuului avuton pyyntö:
"Sinä tulet pian minun luokseni. Margrethe… Tulethan huomenna"…
— — Konsulilla oli kiire.
Hän tervehti ystävällisesti ja sydämellisesti, vaikkakin hieman lyhyesti Margrethea.
Illallispöydässä hän keskusteli innokkaasti Ulfin kanssa satamarakennusta kohdanneista uusista vaikeuksista. Väylä oli yhä liian matala.
Hänellä oli paljon asioita mielessä, hän poltti aterian jälkeen sikarin ja meni varhain makuuhuoneeseensa.
— Oi ihanaa olla kotona ja nukkua omassa vuoteessaan, niin tuntuiMargrethesta.
Hän makasi käsi posken alla ja taisteli unta vastaan.
Ei voinut olla monta päivää Niilsin tuloon. Jäät olivat lähteneet ja maa oli paljas. Siitä oli hän ottanut selvän, ajaessaan kotiin tänään…
Pää vaipui tyynylle, ja uni vei hänet maailmaansa.
Hän ja Niils kulkivat yhdessä kaivoveden rannalla…
On niin, sanoi Niils, että jokainen nuori neito, joka uskaltaa katsoa alas lampeen täysikuun paistaessa, hän näkee siellä sen, jonka tulee saamaan omakseen maailmassa.
Häntä alkoi niin peloittaa. Jospa hän ei saisikaan nähdä Niilsiä!
Mutta tämä vei itse hänet veden reunalle. Se on välttämätöntä, sanoi hän.
Ja sitten yhtäkkiä ei kuuta ollutkaan. Kuinka hän tuijottikin ja etsi silmillään vedestä ja ruskeasta pohjasta, — ei hän epätoivossaan nähnyt mitään. Honka siinä varjostaa, sanoi Niils. Silloin kuului äkkiä hirvittävä huuto, aivankuin kuikan, joka kirkuen lentää vedenpinnan yli.
Hän heräsi pelästyneenä…
Aivan varmaan joku huusi!
Hän istui ahdistavassa tuskassa ja kuunteli, ikäänkuin odottaen, että tuo varoitushuuto uudistuisi.
Huoneessa oli hämärä. Tuolinjalkojen heikot, unisen näköiset varjot muodostivat viivoja pitkin lattiaa. — — —
Vasta myöhään aamulla hän heräsi. Arkihuoneen pöydällä oli posti ja päällimmäisenä eräs kirje —
Hän näki sen heti, — tuo leveä päällekirjoitus! — ja hän riensi takaisin makuuhuoneeseensa kirjeineen.
Niilsin käsiala — ja niin peittelemättä lähetetty postissa…
Hän tunsi kuin jäätyvänsä, — istuutui ja puristi kirjettä, — hän vapisi niin että tuskin saattoi sen avata.
'Rakas Margrethe!
Sinulle, jonka otsa on puhdas, silmät syvät, joka päätäsi jalosti nostat ja jonka kanssa sieluni sisimmässään puhuu. —
Jotain merkitsee se, että voi nähdä enkelinsä. Sinä olet ollut minun enkelini siitä hetkestä, jolloin nuorena tyttönä aloit vallita mielessäni ja mielikuvituksessani! Margrethe Ulfvungin kanssa minä aina sommittelin satuni elämän seikkailuista, hänelle puhelin ja kaikki ajatukseni uskoin, — kaikki, mitä saatoin uneksia.
Minä tunsin sisässäni polttavan hengen, joka väräjämättä tahtoi viedä eteenpäin, — raivata minulle tilaa elämässä. Yhdessä suhteessa oli uskoni horjumaton — minun jälkeeni tulisi jäämään suoritettu työ.
Rakas, ihana, vapaasyntyinen Margrethe!
Nyt tulevat ne raskaat sanat, joita kaikista vähimmin tahtoisin sinulle sanoa. Ja anna anteeksi, jos niistä kylmää huokuu ja katkeruutta valuu. Ne tulevat mieheltä, jota on loukattu kyvyssään ja syvimmässä kutsumuksessaan, — nerossaan uskallan sanoa.
Sen herran asemasta, joka uneksi kultavaunuissa tulevansa noutamaan Lindestadin päivänpaistetta, kulkee täällä nyt mies, jonka pään päällä kaikki toiveet ja elämänunelmat ovat luhistuneet kokoon.
Minun työni, elämäni suuri suunnitelma, se, joka on saanut koko minun ajatukseni ja kykyni hehkumaan, se kun myöskin on perintö isältäni, — sen nyt konsuli Knut Ulfvung suorittaa.
Siitä ei ole mitään sanottavaa! — Hänellä on rahaa, hänellä onvaltaa…
Onnetonta, että meillä molemmilla piti olla sama tuuma… Minulleei ole vääryyttä tapahtunut.
On jonkunlainen kuolon hiljaisuus ja rauha ympärilläni, kun tätäkirjoitan haudatessani kaiken rakkaimpani elämässä.
Kohtalo on repäissyt aukon meidän väliimme, — auttamattomankuilun.
Minä lähetän tämän kirjeen Englannista, ollen matkallaAmeriikaan, — ryhtyäkseni siellä uudelleen taisteluun. Unhotustaon oikeassa voimatyössä.
Rakas, armas, kultakutrinen Margrethe, nyt täytyy meidän lentääkummankin omaa tietämme elämässä. —
Muutamien vuosien, — jonkun ajan kuluttua tulee rakkautemme muisto olemaan mielessä nuoruuden satuna. Niin käskee luonto — elämä —
Mutta sinä tulet olemaan minun suojelusenkelini ja loistamaansilmissäni tuolla meluisassa vieraassa maassa.
Minusta tuntuu kuin kuolema minuun tarttuisi, kun nyt sanonsinulle hyvästi!
Niils Bjelke.'
Noin parikymmentä vuotta oli kulunut.
Kokonaan uusi aika oli humissut laaksoon sen entisen sijaan, jolloin talonpoikaistalot mataline ikkunoineen tirkistivät soisille, hapanvetisille nevoille, ja kuoppaisilla, pehmeillä kyläteillä vaunut särkyivät.
Uusi aika niin, — entistä tuskin enää muistettiinkaan.
Vesi oli porauksilla ja suluilla tehty ihmistahdolle alamaiseksi, ja sen nyt luotettava voima synnytti alituiseen uusia ihmeitä.
Kaupunki oli kasvanut suuremmaksi. Liike oli paisunut toisenmoisesti voimakkaammaksi ja meluavammaksi kaduilla, — puulaivat olivat vähentyneet ja höyrylaivat enentyneet.
Kaupungin toiselle laidalle oli jo kohonnut pieni tehdaskaupunki. Ja pitkin laaksoa suhisivat konerattaat ja uutta alituiseen rakennettiin.
Konsuli Knut Ulfvungista saattoi sanoa, että hän nyt elämänsä ehtoona, valtaistuimellaan ylpeässä Lindestadissaan, eli omien loistavien tekojensa ympäröimänä.
Ne kiilsivät hänen silmiinsä sähköllä valaistusta kaupungista, — tehdasrakennuksista, joita oli saatu aikaan voiman siirtämisellä, ja satamasta, josta laivasilta näkyi.
Ei myöskään kaupungissa ollut ainoatakaan, joka olisi tahtonut riistää Knut Ulfvung-vanhukselta sitä kunniaa, että hän oli aatteen synnyttäjä ja että hän oli sitkeästi vienyt sen voittoon nyt hieman kumarilla hartioillaan.
Mutta ne erehtyivät, jotka luulivat hänen aikovan selittää olevansa vanhan tai ilmoittaa eroavansa pelistä. Hän oli edelleenkin osallisena kaikessa, — ei sitä johtokuntaa tai hallintoneuvostoa, johon hän ei olisi kuulunut, ainakin kunniajäsenenä tai etevimpänä neuvonantajana.
Hänellä oli niinkuin sanotaan, kansan usko ja luottamus. Kaikki, mikä liittyi häneen, se sai voiton!
Olihan niin, että se yritys, jolla ei ollut Knut Ulfvungin hyväksymistä, yhtä kernaasti saattoi lakata heti…
Pahansuopiahan on kaikkialla…
Ne, jotka eivät ymmärtäneet asemaansa, eivätkä osanneet sovittautua järjestöön, ne saivat rangaistuksensa itse asiain seurauksista, — jäivät yksinkertaisesti alle! Luonto itse raivasi tieltä senlaiset vahinkoeläimet…
— — Ulf, tukkukauppias, asui nyt Solvangissaan.
Hän oli nainut neiti Verön, Strömvigin tilanomistajan tyttären.Heillä oli aikoja sitten ollut pesä täynnä lapsia.
Sanottiin, että joka toinen polvi Ulfvungin suvussa oli vallanhimoinen ja lujatahtoinen. Heidän musertava voimansa lannisti seuraavan polven.
Ulf seurasi mieluummin isänsä tahtoa… Konsuli oli iltapäiväkävelyllään, hänen täytyi saada ilmaa, — ei voinut nukkua öisin.
Teräväkärkinen sauva, jolla hän koetteli eteensä, muodosti nyt suurempia puoliympyröitä, ja jalka asetettiin varovaisemmin lumelle…
Hän ei sietänyt istua yksin sisällä, — tarvitsi jotain hauskutusta.Hän ei sietänyt kaikkia noita ajatuksia, jotka valtasivat hänet.
Hän oli käynyt Grongissa tänään, se oli saattanut hänet huonolle tuulelle… Hän pysyi mieluummin sieltä poissa; mutta oli täytynyt neuvotella Wolmarin kanssa parin mastopuun ostosta…
Hän kinaa ja kinaa pennistä; mutta on aulis, kun jotain suurempaa on kysymyksessä.
Hoh, — hoh, — huoahteli konsuli, — nähdä Boletten seisovan siinä tylsästi hymyillen ja ikäänkuin pyytäen anteeksi Wolmarilta, ett'ei voi tehdä häntä onnelliseksi.
Siitä tuli kallis suonosto… Hän ei ole kestänyt menestystä…Aivojen pehmeyttä…
Nuo raskaat lyijysilmät voivat ilmestyä eteen yöllä ja päivällä — —
Noo!… keskeytti hän itsensä ja pisti kepin terävästi lumeen.
Tuolta, suoraan alhaalta, loisti säilyketehdas…
Menestyy erinomaisesti!… Uusia tilauksia ulkomailta. Kunnokas johtaja, tuo Jansen, — reklameeraa kuin amerikalainen…
Käyn siellä huomenna aamupäivällä… Somaa on katsella miten kaikkia noita hyviä tavaroita pannaan kokoon ja kuulla tehtaan melua. Siitä saa paljon hauskutusta.
Ei ole kuin entisinä aikoina, jolloin kaikki oli niin helppoa.
Niin, kolme tytärtä —
Oh hitto, eivätkö ajatukset voi jättää minua rauhaan. —
Minä olen vanha mies! — huusi hän… Noo, noo, noo, — voinko nukkua yöni tämän jälkeen?
Eikä hyödytä mennä lääkäriinkään, — murahteli hän.
… Se on vatsa…
Tyttö, Tyttö… Lempilapseni…
Se on raskainta. Ja on alituiseen silmien edessä.
Hänen sydämmessään on kuin jää minua vastaan, — joka ei koskaan sula!
Hän tekee paraansa. Olenhan hänen isänsä, — mutta ei saa koskaan tietää kuinka matalalle on vajonnut hänen kunnioituksessaan. — —
Hän oli ehtinyt takaisin pihamaalle ja seisoi siinä katsellen sähköllä valaistua kaupunkia…
Hoh, — hoh, — hän uhkasi kepillään —
Tietäisivätpä vain tuolla alhaalla, minkälaista vanhan miehen olo on.
Hän kulki tömistäen sisään…
"No, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän tyytyväisesti avatessaan arkihuoneen oven…
"Täysi korttiseura… Ja vanha tullinhoitajakin liikkeellä!
"No, — mitä uutta kaupungista", — tiedusteli hän.
"Ei muuta, mikäli tiedän", — vastasi apteekari, — "kuin että rouvaKaren Örnfeldt matkusti tänään kolmen poikansa kanssa takaisinpääkaupunkiin, pitkältä joulukäynniltään kotona… Wendelbo ja rouvaMartine olivat saattamassa asemalle".
"Karen niin", — lisäsi Ulf, haaveksivasti silmäten kattoon… "Tehtaan Karen on mar kauniin näköinen vieläkin, vaikka hän, — autuas muistossa", — hymyili hän.
"Oh", — murahti konsuli vastenmielisesti… "Menkäämme korttipöytään…
"Viskyä ja lämmintä vettä, Narna."…
* * * * *
Margrethe asui entisessä hauskassa huoneessaan Lindestadissa. Seinät olivat vähitellen peittyneet täysillä kirjahyllyillä.
Sittenkun rajuilma hävitti hänen nuoruutensa, oli hän antautunut lukemiseen.
Yksi toi toisen mukanaan. Kukin aine vaati tietoja toisessa aineessa. Harrastus yhtyi yhä enemmän siihen iloon, joka löytyy kirjojen henkisissä arvoissa.
Häntä miellyttivät pitkät, yksinäiset kävelyretket, elää ajatuksissaan, — käydä kaikissa niissä paikoissa, joissa hän ja Niils olivat tavanneet toisensa, ja uneksia uudelleen ja yhä uudelleen kaikesta, mikä oli murtunut. Hän seurasi omia jälkiään noilta ajoilta.
… Tumma lampi, jonka ylitse hongat kumartuivat, oli kaivovesi. Siihen oli eräs nuori neito hukkunut… Hän ei elänyt enää tässä maailmassa. — —
Margrethen ainoaksi seuraksi kaupungissa oli nyt vuosien kuluttua jäänyt paperikaupan vanha neiti Bjelke.
Niilsin lähdettyä oli vanhuksen sydän sulanut. He tunsivat molemmat olevansa yhtä yksinäisiä ja hyljättyjä.
Siellä sai hän tietää kaikki mikä koski Niilsiä.
Hänen pari kirjettään vuodessa olivat heidän syvimmän harrastuksensa ja keskustelunsa esineinä.
— Kun Margrethe tänään istui vaunuissaan, palatessaan neidin luota, oli hänen ympärillään omituinen loisto, — ikäänkuin entisinä aikoina.
Niilsin kirjeessä oli ollut suuria uutisia…
Monien vuosien taistelun perästä oli hän täydelleen voittanut. Hänen työnsä olivat onnistuneet ja saavuttaneet tunnustusta…
Kirjeessä oli omituinen tunnelma — ikäänkuin tuulahdus siitä mahdollisuudesta, että hän voisi tulla kotiin…
Margrethe ei tiennyt mitään tiestä, jota hän ajoi, — hän ei nähnyt, — ei kuullut. Jonkunlainen huumaus oli tullut hänen ylitseen… siinä oli taaskin Niils, Niils kuin ennenkin…
Huoneessaan puhkesi hän valtavaan itkuun.
* * * * *
Illalla käveli hän kauvan edestakaisin ajatuksiin vaipuneena.
Vihdoin meni hän hyllyn luo ja otti esille muutamia vanhoja, ruskahtuneita, painettuja lehtiä, Anne Weums'in jäännöksistä ja istuutui pienen sähkölampun ääreen lukemaan:
Geldernin Margrethe.
Kolme ruhtinaallista herraa, Flanderin, Itä-Frieslannin, sekäDortrechtin herrat, — he ratsastivat kosimaan ylhäissukuistanaista, Geldernin Margrethea.
Ja kukin heistä seisoi haarniskapukuisine ritariseurueineen kolme päivää kolkuttamassa keihäänsä kärjellä Geldernin linnanporttia, — että heidät laskettaisiin sisään.
Mutta neljäntenä päivänä he lähtivät.
Ja Margrethe sanoi:
En minä luule, että tämä minun kiusaantunut ruumiini voi enää olla huviksi ja iloksi yhdellekään miehelle, tai että hän tahtoisi puristaa tätä laihaa olentoa mielihyvikseen, paitsi tavaran ja voiton tähden. Ei ole suunikaan ruusunlehden kaltainen. Ja niiden nuorten käsivarsien ja valkeiden rintojen asemasta, joissa olisi ollut helma niin monelle lapselle, on minulla vain ryppyiset kasvot ja itkettyneet silmät miestä ilahuttaakseni. Miksi siis naimisen kautta antautuisin kidutukseen, josta ainoastaan kuolemassa vapautuisin?
Mutta piispa sanoi:
Sinä olet jumalallesi suuttunut, kun hän ei antanut sinun koskaan rakkautta saavuttaa.
Mutta hän vastasi:
Minä uneksuin niin ilmielävästi eräänä yönä, että täällä linnassa on asunut kuusi Geldernin neitoa, joiden kaikkien nimi oli Margrethe, paitsi minua, joka olin seitsemäs, — ja kaikki ovat he kaihonneet ja tuskalla odottaneet sitä oikeata ritaria, joka saapuisi portin eteen korkeine kypäritöyhtöineen, — ja siten eläneet, kunnes he tulivat vanhoiksi ja harmaiksi, ja heidän nuoret ruumiinsa kuihtuivat.
Minä näen heidät kaikki silmieni edessä, harmaine suortuvineen ja keltaisine kasvoineen, jotka kerran heidän nuoruutensa päivinä olivat ruusunpunaiset ihanuudesta.
Silloin neuvoi piispa innokkaasti häntä menemään Reingaun luostariin ja lahjoittamaan kirkolle kaiken omaisuutensa, — että hän voisi saavuttaa sen rauhan, joka sallisi hänen nähdä Herran teiden ihmeellisyydet, ja mitä Herra, häntä neitsyydessä pidättämällä, oli hänen sielunsa oikeaksi hyödyksi tarkoittanut.
Geldernin Margrethe ei mennyt luostariin. Mutta maatilojensa Monsin, Ledamin ja Sluysvaalin tuloilla perusti hän ja määräsi kaikkina aikoina ylläpidettäväksi sen suuren, valkoiseksi maalatun turvakodin niille varattomille aatelista syntyä ja sukua oleville neidoille, jotka saisivat jäädä ilman naimista tai kihlausta vielä viisiviidettä vuotta täytettyään.
Että he eläisivät rauhassa, hyvin tietäen, että heitä varten ei kukaan ritari enää portille kolkuta.
Margrethe hymyili hieman, pannessaan vanhan paperin takaisin hyllylle.
Kasvot vavahtivat ikäänkuin tuska olisi niissä värähdellyt.
Hän painoi kädet sydäntään vasten. Niils. Niils.