Höglannin taistelun jälkeen oli Ruotsin laivasto rauhallisesti ankkurissa Viaporin edessä, ja venäläinen, joka oli toista vertaa suurempi, asettui Räävelin edustalle. Ainoasti pieniä risteilijöitä kummaltakin puolen kiisteli toisiensa kanssa, tutkimaan vihollisen asemaa ja häiritsemään sitä. Pikapurjehtija Ulla Fersen oli etenkin yhtämittaa liikkeellä. Joka kerta kuin se onnellisesti palasi laivastoon, oli se kestänyt jonkun uuden seikkailun. Sen päällikkö kävi aina, kun siihen sai tilaisuutta, Helsingissä, tervehtimässä haavoitettua parooni Gyldenstubbea, joka oli sinne muutettu, yksityisen talossa saadakseen parempaa hoitoa ja mukavuutta.
Joka käynnillä oli parooni yhä parantunut ja, eipä aikaakaan, oli hän tykkönään saanut takaisin terveytensä. Kun Sjöstjerna eräänä päivänä tuli hänen luoksensa, astui hän odotettua ystäväänsä vastaan. Molemmat nuoret miehet olivat nimittäin sitouneet ystävyyden liittoon, joka molemmille tuntuikin kalliilta.
"Minä olen saanut kirjeen kotoani," sanoi parooni, "ja toivon pian sinne pääseväni. Isäni, joka, en tiedä miten, on päässyt herttuan suosioon, on kirjoittanut hänelle, ja H.K.K:tensa on myöntänyt, että minä saan kunniasanallani palata kotiin, kun nyt taas olen ihan terve."
"Sydämmestäni toivon teille onnea," sanoi Sjöstjerna. "Onko tämä siis viimeinen kerta, kun näen teidät, paroonini? Yöllä minun taasen täytyy tehdä risteily Kotkaan ja Teeriluotoon päin. Jos nyt olisin saanut käskyn mennä länteen päin, niin olisin pyytänyt luvan saada saattaa teidät Hiidenmaalle."
"Silloin en olisi päästänyt teitä, ennenkuin olisitte poikennutMarienhagiin," lausui parooni. "Mutta nyt matkustan Pietarin kautta."
"Pietarin kautta!" kertoi Sjöstjerna. "Jos minäkin kerran pääsisin Pietarissa käymään! Minun olisi siellä etsiminen tietoja, jotka elämälleni ovat suuresta merkityksestä."
"Toivonpa saavuttaneeni teidän ystävyytenne," sanoi parooni. "Esittelisimpä siis teille, että uskoisitte minulle, mitä tietoja sieltä etsisitte. Jos ne teille ovat tärkeitä ja rakkaita, niin voitte olla vakuutettuna siitä, että minä panen kaikki voimani liikkeelle, voidakseni niitä teille hankkia. Mutta istukaamme. Voinpa teille sanoa, että, ellen erehdy, ovat ne tiedot, joita te etsitte, meidänkin perheellemme tärkeitä, ja minulla on syytä arvata, että meidän perheittemme asiat sangen lähelle koskevat toisiinsa."
"Minuunkin on semmoinen aavistus tunkeunut," virkkoi Sjöstjerna. "Sentähden suonette minun ilmoittaa teille mitä tiedän vanhemmistani. Isäni oli erinomaisen taitava meriupseeri, ja oli hankkinut itsellensä välttävän varallisuuden. Minulla on vieläkin hänen taitavuutensa todisteeksi mitä tarkimpia karttoja, etenkin Suomenlahdesta, joita hän itse on piirtänyt. Kummallista kyllä, olen huomannut, että hän on jättänyt Hiidenmaan karttaan piirtämättä siellä olevan salakarin. Se on sama kari, jonka ympärillä me sodimme. Mutta siitä ei nyt. Isäni vähäisellä maatilalla Bleking'essä asui eräs hänen sisarensa, joka vieläkin elää. Häneltä olen saanut ne tiedot, jotka minulla on, ensimmäisestä lapsuudestani. Hän kertoi, että minä olin ainoasti parin kuukauden vanha, kun minä imettäjälleni tuotiin Ruotsiin. Tuo vaimo oli epäilemättäkin venakko, sillä hän ei ymmärtänyt meidän kieltämme, ja kuoli ennenkuin oli oppinut sitä puhumaan. Vieras herra, joka oli saattanut meidät meren ylitse, jätti, paitsi meidät, tädilleni kirjeen, joka on näin kuuluva."
Sjöstjerna otti lompakostansa taitetun paperin ja luki:
Pietarista Heinäkuun 9 p:nä v. 1766.
Rakas sisareni!
Epäilemättäkin kummeksit, kun nyt, lähes kahden vuoden päästä, näin odottamattomalla tavalla saat minulta tietoja. Mutta tiedän varmaan, että juuri nämät tiedot ovat sinulle rakkaita. Minä lähetän sinulle poikani. Hänen nimensä on Otto. Nyt olen vuoden ollut aviomiehenä, ja olisin vielä onnellinen isäkin, jos ei salaiset ja sekasortoiset seikat, keisarittaren vaihtelevan mielen nostamina, pakoittaisi minun pitämään avioliittoani salassa. Niin pitkälle on käynyt, että vaimonikin on minulta otettu. Mutta minä olen tehnyt päätökseni. Saadakseni poikani turvaan, lähetän minä hänet sinun luoksesi, kun itse koen rakastettuani pelastaa. Kokeeni ei ole vaaratta, mutta rakkaus ja toivo suovat minulle intoa ja minä voitan viholliseni hyökkäämällä äkkiarvaamattansa heidän päällensä. Toimita nyt kuitenkin, että poikani kirjoitetaan seurakuntamme kirkon kirjoihin. Pian toivon tapaavani sinun ja tutustuttaa sinun Ulrikani kanssa. Uskollinen veljesi.
Adolf Sjöstjerna.
"Kuitenkaan ei isääni milloinkaan kuulunut tulevaksi. Kaikkien tiedustelemisiemme uhaksi emme ole saaneet muuta tietää, kuin että hän, vähän jälkeen tämän kirjeen kirjoittamisen, oli laivalla lähtenyt Pietarista. Hänen nimensä tunnettiin kyllä hovissa; mutta emme ole vielä tavanneet ketään, joka olisi tuntenut hänen avioliittonsa ja puolisonsa kohtalon."
Parooni, joka mitä suurimmalla tarkkuudella oli kuunnellut Sjöstjernaa, vaipui syviin mietteisin. Vihdoin sanoi hän. "Varmaankin meidän kohtaloillamme on läheinen yhteys, sen mukaan kuin ennen olen kuullut ja mitä te äsken puhuitti. Mutta minä pelkään ett'ei niiden selitys oikein ole mieliksemme. Sen mukaan kuin minä voin päättää, oli varmaankin isänne sama Sjöstjerna, joka voitti tätini rakkauden ja oli syynä hänen onnettomaan kohtaloonsa. Olettehan kuullut että hän tuli mielipuoleksi ja kuoli Dagerortin valotornissa."
Sjöstjerna vaaleni ja kiinnitti parooniin tuijottavan katseen. "Hänkö siis olisi ollut äitini!" puhkesi hän sanomaan.
"Se ei voi olla mahdollista," virkkoi parooni. "Hän oli keisarittaren hovineiti ja ruhtinas Palitkin'in kihlattu. Keisaritar oli jo määrännyt heidän hääpäivänsä, kun tätini rakastui ruotsalaiseen meriupseeriin, jonka nimi oli Sjöstjerna. Isäni, joka oli vanhempi veljensä, vei hänen heti pois Pietarista ja semmoisesta rakkaudesta, jonka asianhaarat pakoittivat loppumaan. Minä luulisin että Sjöstjerna jo ennen oli ollut naimisissa ja sentähden olisi lähettänyt poikansa Ruotsiin, kätkeäkseen tämän vanhemman liittonsa eli mikä syy hänellä lienee ollut. Tätini kuoli ainakin naimatonna heti kotiin tulonsa jälkeen. Muuan laiva joutui nimittäin Hiidenmaan luona haaksirikkoon, hän luuli hulluudessaan yhden ruumiin, jonka tuuli toi rantaan, muka tuntevan rakastetuksensa, ja hyökkäsi epätoivoissansa tästä näöstä, joka teki hänen mielensä vian täydelliseksi, eräästä tornin akkunasta mereen."
Sjöstjerna näytti olevan syvästi liikutettuna näitä onnettomuuksia kuullessaan. "Kummalista," huudahti hän, "jos he kuitenkin olisivat vanhempani, haaksirikkoinen ja mielipuoli! Mitenkä te voitte luulla, parooni, että isäni olisi jo ennestään ollut naimisissa? Se ei olisi ollut hänen käytöksensä ja luontonsa tapaista; siitä olen varma."
"Mutta se, jonka voin teille vakuuttaa," alkoi taasen parooni, "on että tätini oli naimaton, eikä minulla ole aihetta luulla, että hänellä olisi ollut perillistä. Muuten hän oli melkein vieras perheessämme, eikä hänellä oikeastaan ollut oikeutta kantaa meidän nimeämmekään. Tietäkää, että isäni äiti, jouduttuansa leskeksi, meni naimiseen erään ruotsalaisen kreivi Fersen'in kanssa. Parin kuukauden kuluttua tehtiin avioliitosta ero, kun kuultiin, että kreivi ennestään oli naimisissa Ruotsissa. Iso-äitini muutti silloin Marinenhag'iin asumaan. Siellä syntyi onneton Ulrika, se oli tyttären nimi."
"Ulrika!" kertoi Sjöstjerna, "Ulrika!" Ja hän kutsuttiin isänsä jälkeenFersen'iksi.
"Hänellä ei oikeastaan ollut oikeutta käyttää sitä nimeä. Hän sai sentähden meidän nimemme."
"Ja tämä onneton nainen," kysäsi Sjöstjerna, "eikö hän olisi äitini! Kuitenkin, nimi Ulrika Fersen! Tätini on joskus maininnut sen. Hän oli sen kuullut isältäni."
"Mutta isännehän oli kaksi vuotta ollut poissa kodistanne ja sisarensa luota, kun te synnyitte," muistutti parooni. "Hän oli siis jo ennen maininnut Ulrika Fersen'in nimen! Ehkä tätini nimi oli Ulrika, ei hän kuitenkaan kutsunut itseänsä Fersen'iksi, kuten jo sanoin, ja täytyi isänne siis vasta myöhemmin hänet tavata ja saavuttaa hänen rakkautensa; sillä sill'aikaa oli hän ruhtinaan kanssa kihloissa."
"Minun täytyy saada valoa tästä epäselvyydestä." sanoi Sjöstjerna. Minun on itse käyminen Pietarissa. Keisarittaren hovissa löytyy epäilemättäkin joku, jolla un tarkempia tietoja asiasta."
"Minä koen tutkia asiaa," vastasi parooni. "Siihen voitte luottaa. Minä laitan teille ne tiedot, kuin mahdollisesti voin saada kokoon."
Sjöstjerna nousi ylös ja alkoi levottomasti kävellä edes takaisin lattialla. Vihdoin sanoi hän: "Velvollisuuteni estää minun nyt antaumasta näille epäselville unelmille. Minä saan niistä kylläksi tekemistä jahka sota loppuu."
"Teidän täytyy luvata minulle, silloin käydä Marienhag'issa. Jos emme saakaan olla sukulaisina, löydätte aina minun rinnassani veljellisen ystävyyden. Jos taasen asia olisi niin, kuten te näytte luulevan, että, nimittäin, minun tätini olisi teidän äitinne, silloin, sen tunnustan vakaasti, lepää synnyllänne varjo, joka meidän perheellemme olisi kahden verran surettavaa, siksi, ettei teidänkään ruotsalainen sukutaulunne olisi laillista ja toden-peräistä."
Tumma puna levisi Sjöstjernan kasvoille. "Isäni kirjoittaa puolisostansa," sanoi hän, "eikä rakastajattarestansa. Aviollista syntyperääni ei ole kukaan kotimaassanikaan epäillyt ja minä toivon, että, minkä nimen äitini kantoikin, se vielä todistetaan."
"Kapteeni Sjöstjerna," keskeytti parooni, "minäpä juuri sitä toivonkin. Isänne menetystä tätini kanssa tuskin käynee hyväksyä. Mutta kun en luule sen olleen rikoksellista, älköön sitä kovasti tuomittako, etenkin semmoisessa hovissa, jossa sydäminen oikeus aina pidettiin vähemmin pyhänä, kuin soveliaisuuden."
"Tulevaisuuden toivon sen selittävän," vastasi Sjöstjerna. "Onnea matkalle, herra, parooni. Minä pyydän teidän viemään terveiseni — — — vierailleni Ulla Fersenillä."
Ystävät erosivat.
Jo aikaisin alkoivat syysmyrskyt tänä vuonna raivoella Dagerortin ympärillä. Mahtava valo-torni levitti aalloille oppaista valoansa yön pimeydessä, mutta yhä harvenivat laivat, jotka sitä tarvitsivat. Valpas vartija ei milloinkaan unhoittanut sytyttää tulta, samassa kuin aurinko laski maillensa. Kuten ennenkin kävi parooni Gyldenstubbe melkein joka päivä niemekkeen kolkossa rakennuksessa. Mutta syvän surun tuska häntä, raskautti siitä asti, kuin hän Ulla Fersen'in ja Naduktan taistelun jälkeen, maalle tuoduilta haavoitetuilta oli saanut murehduttavan tiedon, että parooni Reinhold oli pahasti haavoitettuna joutunut vangiksi.
Neiti Natalia seurasi halusta isäänsä torniin, johon nyt hänen sydämmensä merkillisimmät muistot olivat kiinnitetyt. Usein hän ikävyydellä katseli ulapalle, ja hänestä oli omituista huvia, katsella ohi kiitäviä purjeita, ja vanhalta vartijalta pyytää selityksiä niistä. Oli kuin, jos hän aina olisi toivonut saavansa kuulla odottamiansa sanoja: tuolla on tuo kaunis ruotsalainen rekatti. Jota autiommaksi ja kolkommaksi meri kävi, sitä innokkaimmiksi tulivat hänen kysymyksensä. Mutta Ulla Fersen ei tullut hänen vakoilevien silmiensä näköpiiriin.
Oli lokakuun päivä. Parooni ja Natalia katselivat kuinka myrsky raivosi ulapalla. Sen ulvoessa ja kirskuessa tornin ympärillä, tyrskyivät aallot raskaasti ähkyen niemekettä vastaan ja pirskoittivat kuohuansa rannalle. Ulommalla kiersivät pyryävät vesi-paljoudet semmoisella raivolla, että näytti mahdottomalle ihmisluoman voivan kestää irti-päästettyjen luonnon-voimien hurjaa taistelua. Ja kuitenkin näkyi etäällä, niin kaukana että silmä tuskin voi eroittaa, musta piste kuohun keskellä, laiva, kuitenkin purjeitta, tuulen ajamana liikkuen Suomen saaristoa kohden.
"Isäni," alkoi neiti, "eikö sota lopu, kun vuoden aika on niin myöhäiseksi tullut, ja talvi pian valloittaa maat ja meret?"
"Päivä päivältä vartoomme laivastomme lähtevän Räävelistä Kronstadt'iin," vastasi parooni. "Ruotsin laivaston luullaan talveksi jäävän Viaporiin."
"Sinne jää siis Ulla Fersenkin," tuumi Natalia.
"Ajatteletko sinä taasen häntä," sanoi parooni pahoillaan. "Hän on saattanut meille niin paljon onnettomuuksia, ettemme milloinkaan voi niitä unhoittaa. Kuinka vähältä kävi, ettei hän tappanut Reinholdiakin."
"Ei kapteeni Sjöstjernan tarkoitus ainakaan ollut paha," sanoi impi. "Päin vastoin Reinholdin piti estämän hänen matkaansa. Mutta ovathan molemmat täyttäneet velvollisuutensa, kuni urhot ainakin. Reinholdin häviö ei ole vähentänyt hänen urhollisuuttansa eikä halventanut hänen kunniaansa. Sen te olette itse sanonut, isäni. Ja onpa hän jo kirjoittanut parantuneensakin."
"Hänen haavojensa kaltaisia ei milloinkaan tykkönään paranneta," sanoi vanhus. "Minä en sitä voi nuorelle ruotsalaiselle antaa anteeksi. Hän on meidän perheemme kovan onnen kokooja, etenkin jos asia on niin, kuin olen ruvennut luulemaan."
"Teihin on syttynyt väärä luulo, isäni, hyväntekijäämme kohtaan, sitä miestä kohtaan, joka vankeutemme aikana osoitti meille niin suurta hyvyyttä. Sanokaa, isäni, miksi hän ansaitsee tyytymättömyyttänne?"
"Hän on saattanut meille pelkkiä onnettomuuksia ja hänen synty-peränsä, jos se on kuten pahaa pelkään, tekee meidän yhteytemme erittäin pakolliseksi ja vastenmieliseksi."
"Eikö hän siis olekaan ruotsalainen aatelismies, isäni? Eli mitä te tarkoitatte noilla salaperäisillä puheillanne hänen synnystänsä?"
"Ehkä olen tehnyt väärin, Natalia, kun en selvemmin ole sanonut sinulle mitä pelkään. Nyt sen te'en. Jos ei aavistukseni ole turha, niin on hän meidän heimolaisemme; mutta rikos on antanut hänelle elämän ja sepä juuri repäiseekin ylitse pääsemättömän juovan meidän välillemme. Tiedä, Natalia, minä pelkään hänen olevan äpärän, tosin meidän vertamme, mutta kuitenkin semmoinen, jota ei kirkko eikä yhteiskunta laillisesti tunnusta."
"Jumalani!" huudahti neiti. "Ketkä ovat sitten hänen vanhempansa?"
"Sisar-puoleni Ulrika oli hänen äitinsä. Kihloissa ruhtinas Palitkin'in kanssa, petti hän tämän liiton. Ruotsalainen aatelismies Sjöstjerna oli hänen viettelijänsä, ja hänen rikoksensa sukunsa ikivanhaa kunniaa kohtaan, synnytti sen nuorukaisen, jonka me vankeutemme ajalla opimme tuntemaan. Kun vein onnettoman Ulrikan Pietarista, en luullut hänen olevan äidin. Hulluutensa aikana hän sen kuitenkin ilmoitti, yhä huutaessaan lastansa. Oi onnetonta! Vieläkin vapisee sydämmeni kauhusta, kun muistan hänen hirmuista loppuansa. Mutta rauha hänen muistollensa! Aikoja sitten olin antanut hänelle syyllisyytensä anteeksi ja jo ennenkuin tuo rikoksellinen joutui haaksirikkoon ja kuoli juuri tällä rannalla, olin antanut hänelle takaisin kaiken veljellisen helleyteni ja raukkauteni, ehkä jo oli myöhäistä pelastaa hänen järkeänsä. Minä luulin kuolon rauhaisuuden jo aikoja sitten laskeuneen hänen haudallensa ja muistollensa; kun yhtäkkiä, ikäänkuin pahojen henkien kutsumana, hänen häpeänsä synnykki tulee meidän keskellemme, tekee meidät vangiksi, eikä säästä poikani vertakaan! Sallima, lapseni, sallima vain on pelastanut meidät vihollisiemme käsistä ja sallima vain on säästänyt Reinhold'in hengen."
"Sananne ovat kauheita, isäni," sanoi Natalia surullisen vakavasti katsellen vanhusta. "Mutta mitä puhunettekin häpeästä ja arvottomuudesta; varmaa on, että Otto Sjöstjerna on kunnian mies, sivistynyt, jalo ja hellätunteinen mies. Te ette voi olla hänelle antamatta kunnioitustanne."
"Minä tosin, häneen yksin katsoen, suon hänelle kunnioitukseni ja myönnän muutenkin hänen ansionsa hyvyyden, mutta hän ei sovi meidän keskuudellemme, meidän perheellemme. Hänen syntynsä on häneen painanut epäkunnian merkin. Ja sinä, Natalia, kuule mitä isäsi sinulle sanoo! Onneton sisareni on so'aissut nimensä ja siten itse sen pyhäissyt sukutaulustamme. Mutta ketään muuta sukunsa häpäisijää siihen ei panna. Jos et sinä, Natalia, rupea kreivi Telepnoff'in vaimoksi, en tahdo sinua siksi pakoittaa. Mutta kukaan, joka ei ole puhdasta sukua, älköön sinua pyytäkökään."
Natalia katseli isäänsä rauhallisesti, mutta uljaasti ja suoraan. Tämä silmäys soi hänen muuten lempeille kasvoillensa erittäin omituisen, mutta miellyttävän nä'ön. "Minä olen tyytyväinen isäni," sanoi hän, "jos ei pakko vaan sido kättäni sydämmeni uhaksi. Salli minun elää ja kuolla sinun sivullasi, rakas isäni. En milloinkaan nurkuele, kun vaan tiedän, ett'ei kukaan tempaa minua lapsuuteni kodista."
Vanhus käveli edes takaisin salissa. Tyytymättömyys valtasi hänessä, mutta hän oli vaiti.
Nyt kuului joku astuvan tornin portaissa. Isä ja tytär katsoivat ovelle päin. Vitkaan astui saliin nuori, kalvea soturi. Hän ojensi kätensä ja — huudahtaen: "Reinhold!" riensivät isä ja sisar häntä syleilemään.
"Äidiltäni kuulin, että olitte valotornissa," sanoi nuori parooni, "ja minä kiirehdin teitä molempia tapaamaan täällä. Nyt olen taasen terve ja olen kunniani sanalla saanut lähteä kotiin. Minä olen nimittäin luvannut, etten enään tässä sodassa palvele Ruotsia vastaan."
"No, sittenhän jäät meidän luoksemme!" huudahti isä. "Nyt toivon saavamme elää yhdessä kaikessa rauhallisuudessa sotatoimiin puuttumatta."
"Jään minä tänne muutamaksi päiväksi," sanoi Reinhold. "Onnettomuuteni, että minä voitettiin ja että kadotin Naduktan, ei ole vähentänyt keisarittaren suosiota minua kohtaan. Minä matkustan pian Italiaan ja saan Välimeressä toisen laivan päällikkyyden."
Vanhus ei näyttänyt tyytyneeltä, mutta virkkoi kuitenkin: "Siellä et ainakaan tapaa samaa vihollistasi."
"Muistutattepa minua, isäni," sanoi Reinhold, hymyillen, "että minulla on terveisiä teille kapteeni Sjöstjernalta. Minä olen hänessä oppinut tuntemaan urhoollisen ja taitavan upseerin ja jalon ihmisen."
Vanhan paroonin katse synkistyi. "Todella olisi meille ollut onnellisempaa," sanoi hän, "jos toisin olisimme oppineet hänet tuntemaan."
"Se luulo, jonka ilmoititte minulle yöllä viimein täällä käydessäni, isäni, ei ollut ihan turha. Sjöstjerna on minulle uskonut elämänsä vaiheet ja kohtalot, ja minä olen pyynnöstänsä tiedustellut asioitansa Pietarissa. Te ette ole ilmoittanut, isäni, että Ulrika tädillä oli poika."
"En olekaan, Reinhold," tunnusti vanhus; "en tietänyt sitä ennen, kuin hänen olin vienyt häpeänsä onnettomasta todistuksesta. En tahtonut vetää näkyviin sen häväistyksen muistoja, jotka ovat perhettämme kohdanneet. Kuinka voin aavistaa, että tuo häpeän sikiö kasvaisi omaa poikaani voittamaan!"
"Isäni," alkoi taasen Reinhold, "Luojan sallimat ja sodan laki ovat asettaneet Oton ja minun toistamme vastaan. Hän on käyttäynyt jalosti ja arvollisesti ja niinpä minäkin. Täytyy tunnustaani, että jos jokin hänen syntyänsä sokaisee, niin on hänen sielunsa aateli sen soaistuksen puhdistanut."
Taivaallisen katseen sai Reinhold sisareltansa.
Vanhus vain pudisti päätänsä. Sitten sanoi hän vitkalleen: "Minä säälin häntä. Mutta minä kiitän Jumalaa ett'emme enään joudu hänen yhteyteensä. Sillä minun päätökseni on vakaa ja järkähtämätön: minun perheeseni älköön kukaan pyrkikö, jonka syntyä ja oikeutta ei laki ja kirkko pyhitä ja myönnä."
"Minun ei sovi riidellä isääni vastaan," sanoi Reinhold. "Mutta minä toivon, ett'ei tämä päätös vain olisi äkkinäinen, eikä olisi syynä mihinkään onnettomuuteen."
Parooni heitti pelästyneen katseen tyttäreensä, "Natalia!" sanoi hän tuskallisella vakavuudella, "Natalia! — Ei, sinä et saata surua isäsi harmaille hapsille."
Nuorta impeä väristytti isän synkät sanat. Mutta hän oikaisi vartalonsa, katsoi häntä arvollisesti silmiin ja sanoi päättävästi, lumentapaisen vaaleuden yhä enemmän levitessä hänen kasvoillensa: "Vaikka vapaasti, Jumalan ja ihmisten edessä, itse tahdon vallita sydäntäni, isälleni voin kuitenkin vakuuttaa: minun haudallani ei häpeän varjokaan lepää."
Reinhold katsoi sisareensa yhä innokkaimmin silmäyksin. Hän levitti kätensä ja syleili häntä: "Jalo, uljas sisareni," sanoi hän; "se jolla on voimaa kärsiä kunniansa tähden, se on kylläksi arvollinen itse määräämään sydämmensä kohtalon."
Vanhus läheni heitä ja likisti heidät molemmat syliinsä: "Minä siunaan teitä, rakkaat, jalomieliset lapseni! Mutta nyt poistukaamme menneestä ajasta ja sen synkistä varjokuvista nykyisyyteen ja iloitkaamme siitä, että taasen saamme olla yhdessä!"
Kaikin kolmin lähtivät he linnalle. Heitä kietoi joka askeleella tomupyry, ja uhkaavasti karjui myrsky heidän ympärillänsä.
Vuonna 1788 oli talvi erinomaisen aikainen ja kylmä. Rannat alkoivat jo jäätyä, eivätkä Suomenlahden ja Itämeren aallot enään kesäisinä ja keveinä leikkineet äärettömän suurella tasangolla, vaan vaahtoisina, raskaina ja jäätyneinä murtuivat ryskyen ja pauhaten toisiansa vastaan.
Perhe Marienhag'illa valmistuikse pian sattuvan erohetken varaksi, ja monet tunnit istui Natalia kyyneleitä vuodattaen ajatellessansa, että sekin, joka, hänen omaisistansa ainoa, käsitti ja hyväksyi hänen sydämmensä syvimmän tunteen, pian oli hänen jättävä.
Muutamana päivänä tuli kreivi Telepnoff vieraisin. Hänen ottivat kaikki vierasvaraisesti ja ystävällisesti vastaan, etenkin vanha parooni. Reinhold jonkinlaisella säälin tunteella huomasi hänen onnistumattomat kokeensa, yhä vieläkin toivoessaan Natalian suostuvan hänen tuumaansa.
Mutta Telepnoff'in käytös oli muuttunut. Se oli käynyt synkäksi ja umpimieliseksi. Hänen katseensa oli arka ja levoton. Siinä voitiin helposti huomata pahojen aikeiden tietäminen.
"No vihdoinkin," kertoi hän, teetä kaadettaissa kuppeihin, "on meidän laivastomme purjehtinut Räävelistä. Luultavasti Ruotsin laivasto jää Viaporinsa eteen. Keisarittarella on tuuma sitten antaa maasotaväkensä samota Suomeen piirittämään Viaporin ja ottamaan laivaston. Varmaankin moni vanki tuodaan meidänkin seuduillemme."
"Ei Viaporia eikä laivastoa niin helposti oteta," muistutti Reinhold. "Me olemme tosin saaneet kokoon niin paljon apuvoimia, että meidän laivastomme olisi voinut pidättää ruotsalaisen asemallansa. Mutta kun meidän laivamme ovat palanneet Kronstadt'iin, voivat ruotsalaistenkin purjehtia Karlskrona'an."
"He eivät voi tietää meidän laivastomme lähdöstä," väitti Telepnoff, "sillä heidän risteilijöistänsä ei mikään ole enään moneen päivään uskaltaunut ulapalle. Sitä paitsi tulee tänne pian käsky, että Dagerortin valotornista tuli pitää sammutettaman."
Vanha parooni säpsähti. "Tuli sammutettaman!" huudahti hän. "Se on mahdotonta. Semmoista käskyä ei milloinkaan voida antaa. Sehän olisi hirmuista. Tulihan on välttämätöntä, ei ruotsalaiselle laivastolle, sillä se on jo kyllä asemaansa jäätynyt, vaan kaikille yksityisille, rauhallisille laivoille, jotka ovat liikkeellä ja uskovat henkensä ja omaisuutensa ohjaukselle, jonka meidän valotornistamme toivovat saavansa."
"Mutta te saatte amiraalin käskyn, herra parooni," sanoi Telepnoff kylmästi. "Joku kauppalaiva enempi tai vähempi ei merkitse paljoa, kuin ei vaan Ruotsin laivasto pääse perikadostansa."
Vanhan paroonin kasvoille kuvastuikse mitä syvin närkästys. "Tuon tempun täydellisyydeksi," sanoi hän, "koska näytte sen hyväksyvän, kreivi Telepnoff, puuttuu ainoasti, että sytytetään valetulia rannalle."
"Enpä pidä ensinkään ihmeteltävänä, jos niin tapahtuisi," vastasi Telepnoff. "Sodassa on lupa tehdä mitä tahansa, joka vain on vihollisen vahingoksi."
Reinhold ei virkannut mitään, mutta hän koki katseillansa rauhoittaa innostunutta isäänsä. Paroonitar ja Natalia eivät puuttuneet puheesen. Mutta jälkimmäinen ei voinut estää halveksimisen katsetta, jonka hän heitti Telepnoff'ille.
Tämä katse koskikin häneen kuni puukon pisto, ja syvä kiukku yhä enemmän alkoi raivoamaan hänessä. "Toivoisinpa, totta vieköön," sanoi hän, "saavani nähdä tuon pöykeän ja uhkean rekatin, joka hinasi meitä vankeina pitkin aaltoja, ja joka hävitti teidän Naduktanne, parooni Reinhold, murtavan keulakaransa ja peräsimensä rantamme kiviin. Minä ottaisin halusta kapteeni Sjöstjernan talooni samoilla ehdoilla, kuin minäkin olin hänen vieraanansa. Meidän pitää aina antaman verta verrasta."
Natalian kasvoilla säihkyi yhä kuumempi rusko. Mutta hän oli vaiti ja lähti huoneesta. Telepnoff myös huomasi ett'ei hän enään ollut kaivattu vieras. Hän otti sentähden jäähyväiset ja lähti pois.
Kun hän oli lähtenyt sanoi parooni pojallensa: "Telepnoff on tänään ollut kovan onnen kantajana. Hän on puhunut totta; voi meitä! Käykö raakuus niin pitkälle, että hallituksemme käskee käyttämään niin ilkiöntapaisia keinoja kuin valotornin tulen sammuttamisen? Sitä käskyä on toden totta raskas totellani. Ihmisyyden la'it ovat korkiammat ja pyhemmät, kuin yhteiskunnan."
Reinhold näytti huolestuneelta. "Pelkäänpä kyllä," sanoi hän, "että niin raaka käsky on annettu, sillä monikaan meidän mahtavistamme ei vielä tunne mitä sivistyneissä kansakunnissa pidetään velvollisuutena ja ihmisoikeutena. Eivätpä he tietäneet kuinka heidän piti kohteleman ensimmäistä lähettilästä, joka tuli Rääveliin. Maaherra oli jo vangita hänen. Mutta jos suurelle ja nerokkaalle keisarittarellemme ilmoitettaisiin mikä on oikeata ja sopivaa, niin hän varmaankaan ei hyväksyisi tuommoista käskyä, vaan kieltäisi heti sen täyttämisen."
"Niin minäkin luulen," tuumi vanhus, "ja vielä tänä päivänä minä kirjoitan Pietariin, estääkseni tämän käskyn seurauksia."
"Te olitte varomaton, isäni, Telepnoff'in läsnä ollessa," muistuttiReinhold. "Pelkäänpä että me olemme hänestä saaneet vihollisen."
"Minä en voi sitä auttaa. Enemmän tulee kuulla Jumalaa, kuin ihmisiä.Minä menen nyt valotornille katsomaan kuinka sen tuli palaa."
Mutta parooni ei vielä ennättänyt lähteä, ennen kuin kasakka tuli Räävelistä, tuoden mukanansa sinetityn kirjeen. Parooni avasi sen ja luki saman käskyn, jonka Telepnoff äsken oli ennustanut. Vaikka se jaloa vanhusta kovin suretti, ei tuskan haivettakaan hänen kasvoissansa näkynyt, vaan hän talletti vai'eten kirjeen ja lähetti kasakan matkaansa, annettuaan hänelle aterian ja juomarahaa.
Parooni Reinhold seurasi isäänsä torniin. Hämy oli jo alkanut ja tuli paloi paraallansa. Vanha Stolpe astui heitä vastaan. Hän katseli äänettömällä ihmeellä ja kunnioituksella pilveä, joka lepäsi molempain näössä.
Vihdoin sanoi vanha parooni: "Tänne on tullut käsky, Stolpe, että tuli pitää sammutettaman."
"Sitä ei ole sammutettu ainoanakaan yönä kahtena kymmenenä vuotena, joina olen Dagerort'illa palvellut," virkkoi vartija, hänessä ihan oudolla kiivaudella. "Niin kauvan kuin Stolpe elää, luulin, ei kenenkään tarvitse kaivata sen valoa. Nyt se kuitenkin on sytytetty, ja saahan se palaa kunnes se sammuu?"
Parooni oli vaiti.
"Oletteko nähnyt purjehtijaa tänään, ukko Stolpe," kysäsi parooniReinhold.
"En ainoatakaan," vastasi hän. "Mutta minä tunnen sielussani, että he tulevat."
"Sinulla on aavistuksiasi," sanoi parooni hymyillen lähteissään isänensä pois.
Seuraavana päivänä oli jäähyväis-hetki käsissä. Kyynelein syleilivät vanhemmat poikaansa. Mutta hän lohdutti heitä, vakuuttaen pian takaisin palaavansa. "Minä toivon," sanoi hän, "pääseväni keisarittaren puheille matkustaessani Moskovan lävitse."
"Jos silloin sopisi ilmoittaasi hänelle meidän valotornimme asian —!" sanoi vanha parooni Akatius.
Reinhold lupasi tehdä parastansa, ja kääntyi sitten Natalian puoleen."Muista minua sisareni!"
"Sinä olet sydämmeni turva, Reinhold," vastasi hän hiljaa. "Minä muistelen sinua pysyäkseni jalona. Minä ylpeilen siitä, että tunnet sydämmeni etkä pidä sen tunteita halpoina. Jää hyvästi, Reinhold vapauteni suojelija! Tiedänpä, että sinua saan kiittää siitä, että sielullani on oikeus vapaasti ajatella ja tuntea. Sentähden seuraakin vapaa sieluni sinua, missä purjeesi keijuilevatkin, rukoillen sinulle kaikkea mitä parasta, ihaninta ja jalointa on."
"No, Natalia!" kuiskasi hän, "jos hän tulee, kas tässä, minä lasken sinun käteesi ystävyyteni tervehdyksen hänelle. Sano hänelle, että minä kunnioitan, rakastan häntä, en heimolaisuutemme tähden, vaan hänen kunniansa ja meidän molempaimme mielipiteiden tähden. Sano hänelle, että hän on sieluni veli, ja sentähden sallin sinun olla hänen sisarenansa."
Sisar ja veli syleilivät toisiansa. Reinhold tempaui omaisistansa, ja pian veivät vaunut hänen vieraille maille, uusia kohtaloita kokemaan.
Telepnoff'in kertomukset ruotsalaisesta laivastosta eivät olleet perättömiä. Sen asema Viaporin luona kävi yhä arveluttavammaksi. Se oli eroitettuna varoistansa, jonka tähden, jos sen täytyisi viettää talveansa täällä, eikä Karlskronassa, sillä ei ollut toivoa seuraavana vuonna, palvelukseen kelvollisena, ryhtyä sota-toimiin. Sairaus vähensi miehistöä ja ruoka- sekä muiden tarpeellisien varojen puute kävi yhä tuntuvammaksi. Venäläisestä laivastosta ei tiedetty mitään, ja vaikka Ulla Fersen ja laivaston muutkin risteilijät rohkeilla retkillänsä etsivät tietoja, ei niitä kuitenkaan saatu. Marraskuun 8:na päivänä sai vihdoin luutnantti Klint pika-purjehtija Makrilli-jahdillansa lyhyen, näöltänsä mahdottoman käskyn, 48 tunnin kuluttua tuoda tieto missä venäläinen laivasto oli.
Aimo lumipyryllä ja käyttäen kaikkia keinoja, joita taitava merimies voipi keksiä, onnistui hänen, muutamalla luodolla Hollannin lähellä köyhältä kalastajalta, ainoa, joka koko kuukausi sitten oli ollut merellä, saada toivottu tieto, että venäläinen laivasto jo Marraskuun 2:na päivänä oli mennyt Kronstadt'iin. Tämä tieto herätti mitä vireämmän mielihyvän ja uutteramman toimellisuuden Ruotsin laivastossa. Mutta vielä viipyi lähtö 20:teen päivään, jolloin vihdoin Ruotsin merivoima, tuo kansakunnan ponnistuksien ja huolien kallisarvoinen ja tärkeä hedelmä, tuulien ja aaltojen yhdistettyjen voimien avulla, kävi etsimään turvapaikkaa kodissansa.
Tuuli oli koillinen ja kova pakkanen muodosti aalloille sumun, joka esti näkö-alan ja teki luodot ja karit yhä vaarallisemmiksi. Mutta rohkeudella ja taidolla muodosti laivasto osuutensa ja kiiti länteen päin.
Ulla Fersen käskettiin vakoilemistansa pitämään äärimmäisenä laivaston läntisellä siivellä. Sen suunta kulki siis niin likeltä Dagerort'ia kuin mahdollista, voidaksensa varoittaa muita laivoja tämän saaren vaarallisista kareista.
Koko päivä pitkitettiin matkaa samaan suuntaan, ja kun aikainen ilta tuli, ko'ettiin jokaisen maston huipusta nähdä Dagerort'in valotornia, että sen ohjauksen mukaan voitaisiin päättää, milloin suunta käännettäisiin etelään päin.
Aurinko oli jo laskenut ja arvaamisien mukaan olisi valotornin jo pitänyt oleman näkyvissä. Mutta ei mikään tuli valaissut aaltoja; synkkä pimeys vain valtasi Vironmaan rannoilla.
Ulla Fersen lisäsi purjeitansa ja kiiti nyt isonmoisen matkan laivaston edellä asian laitaa tutkimaan. Kuitenkin nosti se lyhdyn etumaston huippuun, täten antaaksensa laivastolle merkin.
Marienhag'issa kävi yksitoikkoinen elämä yhä kolkommaksi. Telepnoff kävi vieraissa, mutta näiden käyntien tarkoitusta epäiltiin. Näytti siltä kuin hän olisi paroonia vakoillut. Sentähden hän otettiin yhä kylmäkiskoisemmasti vastaan.
Eräänä iltana, juuri hämyn tullessa, tuli vanha Stolpe huoneesen ja pyysi saada puhutella herraansa. Hän ei milloinkaan ennen ollut käynyt linnalla. Oli kuin hän olisi ollut valotornin henki, joka ei voinut hengittääkään sen muurien ulkopuolella. Niin hän oli kiintynyt asuntoonsa ja toimeensa. Hänen tulonsa herätti siis koko talon väessä hämmästyksen.
Parooni vei hänen omaan huoneesensa. Siellä sanoi uskollinen palvelija, oudon tuskan väristäessä hänen koleata, syvää ääntänsä: "Täällä ei ole asiat oikein, herra parooni. Me olemme vihollisten keskellä. Varmaankin on huomattu, että tuli on palanut valotornissa, vaikka minä olen pannut lautaluukkuja maan puolelle. Tänä iltana en vielä ole sitä sytyttänyt. Minä olen nähnyt sotamiehiä tulevan tänne päin. Varmaankin ne parin tunnin kuluttua ovat täällä, vaikka käveleminen tämmöisellä säällä onkin raskasta."
Parooni löi hämmästyen kätensä yhteen. "Täällä piilee petos!" sanoi hän. "Epäilemättäkin Telepnoff on asian antanut ilmi. Minne minun pitää menemän? Jos vain voisin saada turva-paikan muutamaksi päiväksi, kunnes poikani ehtisi puhutella keisaritarta!"
Vanha Stolpe oikaisi vartaloansa, nosti leveitä hartioitansa ja sanoi: "Tulkaa valotorniin, parooni! Sinne minä kätken teidät, ett'ei kukaan teitä löydä. Minä tunnen pimeimmätkin loukot muurien lomissa, ja minä takaan, ei mikään vihollinen elävänä niihin pääse."
Parooni hymyili suruisesti: "Minä kiitän sinua hyvästä tahdostasi, Stolpe; mutta tässä kohden on vastarinta turhaa ja mahdotonta. Minä menen kuitenkin valotornille. Ainakin tahdon, että minä siellä vangitaan, jos se olisi keisarittaren käsky. Mene edellä, Stolpe! Minä tulen heti!"
Vanhus lähti pois ja parooni meni puolisonsa ja tyttärensä luo.
Malttavaisuudella, jonka välttämättömyys tässä kohden teki la'iksi, autaui parooni Gyldenstubbe kohtalollensa. Hän ilmoitti omaisillensa lähenevän vaaran ja käski panna kaikki kuntoon matkansa varaksi. Hän luuli nimittäin, että tässä, kuten tavallista, oli kysymys matkasta Siperiaan.
"Minä seuraan sinua," huusi päättävästi paroonitar, joka usein oli kuullut miten semmoiset matkat tehdään, voidaksensa tietää mitä uskollinen puoliso voipi tehdä. "Minä kiirehdin panemaan kaikki kuntoon meille molemmille."
"Äitini, ettehän tytärtänne hylkää?" huudahti Natalia silmiensä säihkyessä ja heleämmän punan hänen poskillensa noustessa. "Minä seuraan teitä."
"No niin," sanoi parooni. "Tuon rakkautenne todistuksen kyllä arvasin. Valjastettakoon hevoiset vaunujen eteen. Sinä ja Natalia valmistautte matkustamaan vaunuissa. Sotamiehet kyllä pitävät minusta huolen. Vaunut ajettakoon rantaan, jossa niitä ei kukaan huomaa. Sinä ja Natalia odotatte niissä, kunnes nähdään viedäänkö minä todellakin pois. Käskekää Istvan'in, joka on taitava ajaja, ja tuntee tien, ajamaan rantaa pitkin Seele-salmeen asti. Te ehditte sitten päästä lautalla ylitse, ennenkuin sotamiehet vievät minun alas. Matkustakaa sitten kiireesti Pietariin, ja pyytäkää päästä ministerin puheille. Ehkä pelastukseni siten käy mahdolliseksi. Ei kukaan estä kahden naisen matkaa. Mutta jos minä kokisin paeta ja seurata teitä, minua epäilemättäkin etsittäisiin ja olisin siis vaan asiani pahentanut. Kirjoittakaa Reinholdillekin! Ehkä kirje vielä ennättää hänen Moskovassa. Hän sitten kyllä puhuu puolestani keisarittarelle. Jopa rauhoitunkin, häntä ajatellessani."
Parooni otti esiin rahoja ja kalleuksia, joilla paroonitar ja Natalia varustivat itsensä. Välttämättömimmät valmistukset pitempää matkaa varten tehtiin myös häthätää. Sitten sanoi parooni; "Nyt menen valotornille. Olkoonpa se taikauskoa; mutta minä tahdon löytyä siltä tilalta, jolle korkeampi voima on määrännyt minulle elämäni huolien ja toimien vaikutusalan."
Kun vanhemmat ja tytär hetken ajan katkerin kyynelein olivat syleilleet toisiansa, ikäänkuin päästääksensä tuskaansa valtoihinsa ja sitten sitä suuremmalla pontevuudella sitä hillitä, lähti parooni erääsen saliin, johon kaikki hänen väkensä kutsuttiin.
Täällä hän nyt ilmoitti hämmästyneille palvelijoillensa sen kohtalon, joka oli häneen sattuva. Hän jakoi lahjoja ja palkintoja itkeville, ja antoi käskyjä ja neuvoja talonsa hoidosta, kunnes hän tahi poikansa joutuisi tilaisuuteen sen hoitoon ryhtymään. Hän antoi myös käskyjä siitä, joka nyt heti oli tehtävä. Sitten hän lähti valotornille.
Stolpe odotti herraansa veräjällä. Vanhan palvelijan otsalla lepäsi synkkä päättäväisyys, kun hänen vartalollensa lankesi valo lyhdystä, jonka hän oli asettanut tornin oven sisäpuolelle. Vai'eten kumarsi hän paroonia ja näytti häntä valkealla portaita ylös välisaliin. Täällä istuihe parooni sohvalle ja antaui surullisen mielialansa valtaan.
"Nyt minä menen sytyttämään tulen," sanoi Stolpe. "Jos se nyt valaisee viimeisen yönsä, niin tämä yö on oleva minunkin viimeiseni! Minulla on sentähden muutama sana teille puhuttavana, herra parooni, ennenkuin kuolen. Mutta ensin täytyy valotornin tehdä tehtävänsä, ennenkuin minä vapaasti ja käsitettävästi voin ajatella ja puhua."
Hän meni.
Parooni heitti silmäyksen ympärillensä, hämärässä tornin salissa. Kuinka moni merkillinen muisto häntä täällä ympäröi. Mielipuolen sisaren haamu väikkyi nuhtelevin katsein hänen kuvituksessansa. Mutta hän tutki sydämmensä, tarkasti kuluneen elämänsä tapaukset, eikä hänen omatuntonsa vääräksi tuominnut hänen käytöstänsä sisartansa kohtaan, kun hän vei hänen pois viettelijästänsä ja siitä rikoksen sikiöstä, jota hän ei silloin luullut hänellä olevan. Hän oli tehnyt paraan vakuutuksensa mukaan; mutta senkään tieto ei hänelle rauhaa suonut. Jalon, väärin tunnetun nuorukaisen kuva nousi hänen sielunsa eteen. Se oli Otto Sjöstjernan. Tosin hän aavisti, että Ulrikan pojan ja hänen oman tyttärensä välillä oli äänettömien tunteiden vyö sommeltunut; mutta hän ei voinut hyväksyä yhdistystä, joka ei täyttänyt niitä vaatimuksia, joita hän arvonsa ja perityn nimensä nojassa piti oikeutenansa vaatia tyttäreltänsä. Onneton isä voi sentähden sydämmessänsä etsiä lohdutusta varmassa tiedossa, että aina oli rehellisesti täyttänyt velvollisuutensa. Rikos, josta hän nyt oli syytetty, ei voinutkaan olla rikos syvemmässä merkityksessä: hän oli tehnyt mitä ihmisyyden laki vaati, ja ainoasti jalon päätöksen tieto tässä kohden, antoi hänelle voimaa kestämään sitä kärsimystä, joka nyt oli häntä kohtaava.
Vanha tornin vartija palasi toimestansa ja sanoi hänessä harvastaan huomatulla innolla: "Me olemme tehneet hyvän työn, parooni! Tuolla ulapalla on purjehtija. — Minä näin selvästi valon lyhdystä, jonka se on nostanut mastoon. Tänä hetkenä se siunaa meidän valoamme."
Parooni katsoi ulos akkunasta. Ulkona, tyrskyvien aaltojen hämärässä näkyi lyhdyn valaisema pilkku. Oli mahdotonta tornista katsoen päättää, kuinka kaukana se oli. Ainoastaan sen liikkeistä voitiin huomata, että se läheni koillisesta.
"Vielä siis lohdutus!" huudahti parooni. "Vapauteni viimeisenä hetkenä, te'en kuitenkin vielä hyvän työn."
"Onko viimeinen hetkeni käsillä, herra parooni?" sanoi tornin vartija juhlallisella vakavuudella. "Voinko katsoa olevani kuolemani hetkellä?"
"Ei sinun tarvitse pelätä, ukko Stolpe!" vastasi parooni. "Sinua ei mikään onnettomuus kohtaa. Sinä olet tehnyt tehtäväsi ja totellut minun käskyjäni."
"Minä olen totellut itseäni ja omaatuntoani," puhkesi vartija sanomaan. "Minä olenkin valmis vastaamaan te'oistani. Mutta minä tahdon tietää onko kuolinhetkeni lähellä, sillä ainoasti silloin pääsen valastani."
"Mitä tarkoitat, vanhus?" kysyi parooni. "Mutta — minä en tahdo vietellä sinua valan rikkomiseen. Sentähden sanon sinulle: ole rauhassa. Sinuun ei mikään kova onni kohtaa."
Silloin astui vanhus keskelle salia. "Mutta minä tahdon kuolla," huudahti hän. "Minä kaipaan kuolemaa! Muuten en saa sanoa mitä minun täytyy sanoa."
"Säilytä sinä valasi, Stolpe!" sanoi parooni. "Onhan mahdollista, että minä kuitenkin tiedän, mitä sinä et saa ilmaista."
"Mitä parooni tietää en minä voi arvata," lausui ukko. "Mutta minä tiedän, että valani, jonka vannoin entiselle herralleni hänen kuolinhetkellänsä, olen pitänyt ja pidän vastedeskin. Jo siitä asti, kun herrani ruumiin kera aallot minun ajoivat rantaan tuolla niemellä, olette te, parooni, ollut hyväntekijäni ja auttajani. Jo silloin heti näin, ett'en salaisuuteni ilmoittamalla voinut saada mitään hyvää aikaan; sentähden olen sitä uskollisemmasti pitänyt valani ja salannut sen."
"Onneton salaisuus on kyllä tuttu perheessäni!" tokasi parooni."Sisareni häpeän tietävät lapsenikin."
"Häpeän?" toisti Stolpe, tuimasti närkästyen, "Ei sanaakaan, parooni, joka sokaisisi vanhan herrani muistoa!" Hän nyrkitti kätensä ja puri yhteen hampaansa.
"Kuule, Stolpe!" keskeytti häntä parooni. "Täällä on pimeä. Sytytä lamput! En tahdo kätkeytä pimeyteen, kun he tulevat, jotka etsivät minua."
Vartija hillitsi tunteensa ja teki mitä hänen oli käsketty. Sali valostui ja molemmat vanhukset odottivat äänettöminä kohtaloinsa päätöstä.
Kun, tällä ajalla, sotamiehet yhden upseerin komentamina ja kreivi Telepnoff'in seuraamina saapuivat Marienhag'iin, olivat jo paroonitar ja Natalia matkapuvuissa puutarhan kautta lähteneet vaunuille meren rannalla. Kun palvelijat ilmoittivat, ett'ei parooni ollut sisällä, sanoi Telepnoff heti: "Hän on valotornissa. Se on vähän matkan päässä tästä, ja sieltä me hänen löydämme."
Vähäinen joukko, kaksitoista sotamiestä, jatkoivat matkaansa osoitetulle paikalle. Kreivi ei aavistanutkaan, että matkueen, jonka etupäässä hän kulki, voivat paroonitar ja Natalia helposti nähdä ollessansa muutamien pensaitten ja kivien takana rannassa, levottomalla tuskalla odottaen mitä valotornissa piti tehtämän.
Sinne astui sisälle kreivi aseilla varustettuine seuralaisineen. Telepnoff koki kuolettaa sitä hävyn tunnetta, joka liikkui hänessä; kun hän astui paroonin eteen ja sanoi: "Suonette anteeksi, herra parooni, että kutsumattanne näin myöhäiseen tulen luoksenne. Mutta meriasiain-ministeri on nähnyt hyväksi käskeä minun tutkimaan Dagerort'in valotornin asioiden laitaa ja on sitä paitsi täst'edes uskonut minulle sen hoidon. Olen sentähden ottanut mukaani tarpeeksi väkeä, voidakseni sitä puolustaa, jos vihollisia sattuisi tulemaan."
Parooni astui arvollisesti häntä vastaan. Näytti siltä, kuin vasten-mielisyyden ja nurjuuden tunne, joka häneen nousi, kun hänelle ilmoitettiin, että valotornin hoito oli toiselle uskottu, olisi hänessä myös herättänyt rauhoittavan ja toiveisenkin tunteen. "Siinäkö koko asianne minulle, kreivi?" kysyi hän.
"Minulla ei omasta puolestani ainakaan ole muuta," vastasi kreivi."Mutta tuli on sytytetty annettujen käskyjen uhaksi! Missä on vartija?"
"Tässä!" vastasi Stolpe ynseästi, astuessaan esiin ja oiasten voimakasta vaikka harmaapäistä vartaloansa.
"Eikö parooni ole sinulle ilmoittanut keisarittaren käskyä, että valotornista pitää tuli sammutettaman?" kysäsi kreivi taasen.
"On!" oli Stolpen vastaus. "Mutta Jumala, joka hallitsee myrskyn ja aallot, on suurempi, kuin keisaritar. Ja kirjoitettu on: joka teidät eksyttää, hän saa tuomionsa, kuka hän onkin. Minä en tahdo ketään eksyttää, sentähden olen sytyttänyt tulen."
"Minä hankin toisen vartijan," sanoi kreivi. "Sinun tottelemattomuudestasi pidetään tutkimus ja päätös."
"Kreivi!" keskeytti parooni; "vanhus tuossa tahtoo omistaa rikoksen, jota hän ei ole tehnyt. Minä olen uskaltanut käskeä tulen sytyttämisen. Minä luulin ihmisellisyyden ja kansan oikeuden sitä vaativan."
Venäläinen upseeri astui nyt esiin. "Minä olen saanut käskyn kutsua ja seurata herra paroonia Pietariin. Meidän täytyy heti lähteä matkalle, enkä minä voi teille antaa muuta kuin muutaman minuutin valmistusai'aksi. Minä pyydän sentähden, että käskette perheenne tekemään mikä tärkeintä on."
"Velvollisuuteni on totella hallitukseni käskyjä," vastasi parooni. "Minä olen valmis, milloin vain tahdotte, herraseni. Mutta sallikaa kysyäni: onko teillä käskyjä perheeni suhteen?"
"Ei, herra parooni," oli vastaus.
"Se on siis vapaa!" virkkoi parooni. "Minä jätän sen vaan hyvästi.Pietariin siis minun viette, hyvä herra?"
"Niin, aluksi Pietariin."
"Ja sitten?"
"En tiedä," oli lyhyt vastaus. Kreivi Telepnoff kääntyi samassa Stolpen puoleen ja sanoi: "Anna heti ylimmäisen salin avaimet! Tuli pitää nyt oitis sammutettamaan!"
"Oh," vastasi vanhus ynseästi, "tottahan se edes saa palaa, kunnes se itse sammuu."
"Etkö tottele!" ärjäsi kreivi vihan vimmassa. "Tänne avaimet!"
"Tuolla ne ovat!" vastasi ukko ja, pilkallisesti nauraa hohottaen, nosti hän voimallisen käsivartensa ja heitti yht'äkkiä koko kalisevan avainkimpun mereen muutamasta akkunasta, niin että särkyneet ruudut säristen lensivät pirstaleina pitkin.
"Herra luutnantti!" riehui kreivi, "vangitkaa tuo konna! Käskekää väkenne auttamaan minua ovia murtamaan! Tuli pitää sammutettaman. Valevalkea pitää sytytettämän tuolla lahden perässä, sillä ruotsalainen laivasto on lähtenyt purjeille. Se on jo läheisyydessä. Tuossa! Murtakaa tuo ovi!"
Sotamiehet, tottuneet tottelemaan, kiiruhtivat heti näytetylle ovelle ja koettivat sapeliensa ja painettiensa avulla särkeä sitä. Mutta ovi oli luja ja raudoitettu.
Luutnantti veti miekkansa ja asettuihe salin ovelle, työtä tehtäissä vankiansa vartijoitsemaan.
Raskaana lepäsi pimeä talviyö Suomenlahden ja Itämeren aalloilla, kun Ruotsin laivasto, kolmetoista linjalaivaa, yksitoista rekattia ja muutamia pienempiä haaksia, ohjasi kulkuansa Itämereen päin. Laivasto kulki niin pitkällä etelässä kuin suinkin uskalsi, sillä sen piti menemän niin läheltä Dagerort'in ohitse kuin mahdollista. Ensin etsittiin valotornia turhaan ja jo annettiin merkki, että kaikki laivat kääntyisivät enemmän etelään päin, kun yht'äkkiä tuo punertava valo liekähti ja osoitti, että jo oli menty lähemmälle kuin oli uskallettavaa. Pian annettiin merkki ohjata enemmän pohjoiseen päin, ettei törmättäisi Hiidenmaan niemiin ja luotoihin.
Mutta Ulla Fersen, joka, äärimmäisenä laivaston eteläisellä siivellä, kulki hyvänmoisen matkan laivaston edellä, oli jo mennyt liian likelle, kun leimuava tuli sille yht'äkkiä näytti vaaran. Mutta sen pelkäämätön päällikkö huomasi heti asemansa ja ryhtyi tarpeenmukaisiin toimiin.
"Me olemme kulku-väylässä, joka menee ihan Dagerort'in ohitse," sanoi hän. "Kun meillä on valotorni oppaanamme, me kyllä löydämme oikean tolan. Mutta laivaston on pysyminen enemmän pohjoisessa, ett'ei joutuisi karille. Nostakaat varoitusmerkki ja niinpian kuin siihen on vastattu, ottakaat alas kaikki lyhdyt. Meitä ei pidä huomattaman maalta."
Kaikella tarkkuudella ja huolella, jota taitavat merimiehet voivat hyväksensä käyttää, ohjattiin nyt Ulla Fersen sitä suuntaa, jota sen piti seurata karien ja luotojen lomitse. Vaikka yö oli pimeä ja myrsky pauhasi raskaasti pyörivillä, jäisillä aalloilla, keijui keveä rekatti kiitävän pilven tapaisena tyrskyvää kuohua pitkin.
Dagerort'in luona teki rekatti käännöksen itään päin, niin että se joutui niemekkeen taakse tuulen suojaan, ja heitti sitten purjeensa takaperin. Vene laskettiin vesille ja rohkea päällikkö, muutamien merisoturien seuraamana ja ravakkaiden merimiesten soutamana, kiiti rantaan. Hän huomasi että välisalin akkunoista loisti valkea ja päätti siitä, että paroonin perhe oli Marienhag'ista tullut vanhasta rakennuksesta nauttimaan raivoavan myrskyn juhlallista näytelmää.
Äänettä saapui vene rantaan. Hiljaa astelivat rohkeat seikkailijat rannalle, jossa hetkittäin heikko tähtivalo, joka pilkistihe vähän välistä hajonneiden pilvien lomista, ennemmin antoi aavistuksen vastassa olevista esineistä, kuin valaisi niitä. Muutama himmeä säde valotornin akkunoista oli paras ohje.
Äkkiä tapasivat sotamiehet vaunut valjastettuine hevoisineen. Silmänräpäyksessä oli hämmästynyt ajaja temmattu istuimeltansa alas, hevoisia pidettäissä suitsista kiinni.
"Hiljaa!" käski Sjöstjerna, kiiruhtaessaan vaunuille. "Onko ketään vaunuissa?"
"Jumalani! Ruotsin kieltä," huudahti paroonitar. "Kuka kysyy?"
"Se on Sjöstjerna! Minä tunnen hänen puheensa!" keskeytti Natalia."Kuinka te tänne tulette, kapteeni?"
"Vaiti, vaiti!" sanoi hän. "Minä tulen jäähyväisille. Vielä kerran tahdoin eläissäni laskea jalkani Dagerort'in maalle: sentähden olen tuokioksi tullut tänne."
"Ah! te tulette meitä auttamaan ja pelastamaan!" huudahti paroonitar.
Hän kertoi hänelle äkkiä mitä oli tapahtunut.
Sjöstjerna mietti hetkisen. Sitten sanoi hän päättävästi: "Matka Ruotsiin on kuitenkin lyhyempi kuin matka Siperiaan, Ulla Fersen on täällä ja ottaa taasen ilolla vieraansa vastaan!"
"Jalo pelastajamme!" rukoili paroonitar, "mutta ennen kaikkia; pelastakaa puolisoni! Pelastakaa hän! Me seuraamme häntä minne ikänäkin häntä vietänee."
"Oletteko tekin päättänyt seurata isäänne, neiti Natalia?" kysyi hän.
"Olen!" vastasi hän ilon tunteella, joka läpäisi koko Sjöstjernan sydämmen ja herätti sen sisimmissä sopissa erinomaisen ihanan vastasoinnun. Semmoinen myöntymys, sen tunsi hän, olisi jonakin pyhänä hetkenä elämänsä suloisin autuus.
Mutta hetken vaara herätti hänen taasen sotaiseen toimeensa. Varovasti hän otti tiedon venäläisten soturien luvusta. Kun hän myös sai tietää, ett'ei muuta sotavoimaa ollut läheisyydessä, teki hän heti suunnitelmansa. Hän käski naisien olemaan rauhallisina, eikä antautua levottomuuteen, jos taistelukin nousisi. Sitten hän kiirehti miehinensä valotornille.
Siellä antoi juuri rautaovi perää venäläisten soturien ponnistuksille. Upseeri, joka seisoi ovella, kuuli askeleita takanansa ja kääntyi sinne päin. Mutta äkkiä hän tunsi itseänsä otetuksi kauluksesta kiinni ja takaperin temmatuksi portaita myöden alas, ennenkuin oli ehtinyt tehdä vähintäkään vastarintaa.
"Vaiti!" ärjäsi ääni hänen korvaansa miekan terän salamoidessa silmäinsä edessä ja väkevien käsien häneltä aseitansa riistäessä. Hän antaui heti vangiksi ruotsalaisille merisotureille.
Kreivi Telepnoff oli huomannut hänen äkkinäisen katoamisensa ja juoksi säikähtyen ylös, kun painetin kärkiä näkyi oven rei'ässä. Mutta samassa töyttäsivät ruotsalaiset sisälle ja karkasivat heti hämmästyneiden venäläisten päälle, jotka muutamassa silmän räpäyksessä oli saatu vangiksi. Voitto oli minuutissa verta vuodattamatta saatu.
Kun Sjöstjerna astui saliin, päästi vartija ilohuudon. "Hän on täällä taas!'" puhkesi hän sanomaan, "Se on hän; se on herrani poika!"
"Kummallista," sanoi Sjöstjerna katsoen ympärillensä. "Toiset täällä näyttävät tuntevan salaisuuksiani enemmän kuin minä itse. Mikä on tarkoituksesi, vanhus? Toisen kerran jo näyt tuntevan minun. Mitä tarkoitat? Missä olet minun ennen nähnyt? ja miksi nimität minua herrasi poi'aksi?"
Vanhus oikaisi, liikutuksesta väristen, kätensä häneen päin. "Minä tunnen jokaisen kasvojenne muodon. Te olette hänen näköisensä. Niin, te olette Adolf Sjöstjernan poika."
"Sinä olet maininnut isäni nimen," sanoi Sjöstjerna ja astui lähemmäksi häntä. "Sano pian, oletko tuntenut hänen? Oletko tuntenut äitini?"
"O, Jumalani!" huudahti vanhus, kyyneleiden kastellessa hänen harmaita silmäripsiänsä. "Niin, te olette herrani poika. Ja hänen rouvaansa, enkö olisi nähnyt sitä lempeätä enkeliä, äitiänne, nuori herrani! Niin, nyt loppukoon elämäni. Nyt tahdon kuolla saadakseni ilmaista, mitä minun pitäisi kuolinhetkeeni salata."
Vanha parooni, joka kivettyneen näköisenä oli katsellut tätä kohtausta, nousi nyt ja läheni heitä.
Silloin oikaisi Sjöstjerna vartalonsa ja sanoi suurella äänellä: "Minä huomaan että kohtaloni tänä hetkenä selviää. Tämä on pyhä hetki. Minä tahdon häiritsemättä kuunnella mitä sinulla on sanottavana, vanhus. Sotamiehet, viekäät vangit alas ja vartijoitkaat heitä ulkopuolella."
"Ovatko nämät herrat myös vankiamme?" kysäsi korpraali osoittaenTelepnoff'ia ja vanhaa paroonia.
"He minä vartijoitsen itse," vastasi Sjöstjerna ja sotamiehet lähtivät alas.
"No, mitä sinulla on sanomista?" sanoi Sjöstjerna kääntyen tornin vartijaan päin.
Vanhus oli ennättänyt rauhoittua ensimmäisestä innostansa. Myrskyiset tunteet, jotka äsken panivat hänen muuten vakavia kasvojansa liikkeesen, oli hän taasen sulkenut rintaansa. Silmässänsä vain sähkyi tuli, jota hän ei voinut hillitä. Suuren päätöksen teko osoittihe ukon jokaisessa katseessa ja liikkeessä. "Herra," sanoi hän Sjöstjernalle, "te tiedätte siis olevanne Adolf Sjöstjernan poika? Mikä teidän ristimänimenne on?"
"Otto," vastasi hän.
"Niin oikein," sanoi vanhus. "Se on nimenne — Tiedättekö kuinka isänne kuoli?"
"En," vastasi Otto utelevin silmäyksin.
"Niin kuulkaa siis," alkoi vanhus. "Me jouduimme haaksirikkoon muutamalla karilla Worms'in ja Hiidenmaan välillä."
"Haa!" huudahti Sjöstjerna, "sama kari puuttuikin kartasta."
"Niin," sanoi vanhus, "kaksi vuorokautta ajeli tuuli meitä sinne tänne muutamalla laivan palasella. Herrani vuoti verta. Hän ei puhunut selvään, mutta minä tiedän että hän ajatteli oikein. Hän vaati minulta valan ja minä annoin sen, ja olen pitänyt sen. Minä vannoin ett'en ennen kuolinhetkeäni ilmoittaisi mitä tiesin. Mutta nyt, herra, nyt tahdon puhua, sillä nyt se on välttämätöntä. Minä olen tänään kuullut sanan, joka pakoittaa minun puhumaan, vaikka tiedän, että minun pitää kuoleman jos puhun; sitä vaatii valani. Minä olen kuullut sanan; se oli: häpeä —"
"Häpeä," toisti vanhus vitkaan, tuimasti katsoessaan parooniin. I'ästynyt parooni Akatius tunsi punastuvansa ja Sjöstjernan kasvot säihkyivät tulesta.
"Häpeä," virkkoi Stolpe vielä kerran. "Häpeä ei ole milloinkaan saastuttanut Adolf Sjöstjernan nimeä, sillä häpeää ei takertunut hänen tekoihinsakaan. Häpeä ei sokaise hänen vaimoansa eikä lastansakaan. Te sanoitte tänään sanan, herra parooni, hänen häpeästänsä ja rikoksestansa. Teitä on petetty. Jos joku on teille semmoisia luuletellut, niin —."
"Jumala sen tietää," huudahti parooni ukkoa keskeyttäen, "ett'ei kukaan niin paljon kuin minä, surrut sisareni häpeätä. Mutta jos hän on tämän nuoren herran äiti, niin näytä hänen avioisuutensa toteen! Hän oli ruhtinas Palitkin'in morsian."
"Min'en tunne ketään ruhtinasta," vastasi Stolpe pikaistuneena. "Jos hän oli luvattu toiselle, oli se tapahtunut hänen tietämättänsä tahi ainakin hänen suostumattansa; sillä minä olin itse mukana pienessä kappelissa Kasan'in kirkon vieressä, kun herrani, evesti Sjöstjerna ja kaunis neiti Ulrika Fersen vihittiin. Kaksi upseeria ja kaksi korkeasukuista naista oli myös läsnä. Heidän nimensä ovat kirjoitetut herrani jälkeensä jättämiin paperiin."
"Sinä et voi valehdella, Stolpe'" sanoi parooni, "sinä et tahdokaan valehdella hyväntekijällesi!"
"Niin, parooni," jatkoi vanha tornin vartija, "minä olen teitä vihannut, mutta minä olen teitä rakastanutkin. Nyt se tietäkää. Kun yht'äkkiä veitte pois herrani rouvan, aavistamattansa tavatessanne hänet hovissa, ja sallimatta hänen edes ottaa jäähyväisiä puolisoltansa ja lapseltansa, syttyi minussa viha teihin. Mutta kun pelastitte minun tuulen ajamalta haaksirikolta veneesenne ja sallitte minun ottaa mukaani herrani ruumiin, jonka te hautasitte, minun ollessani sairaana ja tainnotonna; kun te parannuttuani uskoitte minulle vartijan toimen tässä tornissa: silloin opin minä teitä kunnioittamaan, rakastamaan. Tosin olen kuullut, että herrani onneton puoliso on asunut tässä tornissa ja että hän on heittäynyt jostakin akkunasta mereen ja hukkunut; mutta minä en ole sitä nähnyt. Se oli siis tapahtunut sairauteni ja tainnottomuuteni aikana. Mutta sen tiedän, että hänen ja herrani hauta minulle näytettiin; ja ett'ei hyödyttänyt, eikä ollut velvollisuuteni mukaistakaan rikkoa tainnottomalle herralleni antamaa valaani, sen tunsin."
"Niin," lausui parooni, "tainnoton hän varmaankin oli, kun vaati sinulta semmoisen valan. Ilman sitä valaa olisi todellakin moni synkkä ja surullinen hetki elämässäni ollut melkoista loitommalla."
"Jos niin on, parooni, että teillä on ollut surua, on se ollut liiankin helppo rangaistus kovuudestanne sisartanne kohtaan."
Sjöstjerna, vaikka mahtavat tunteet aaltoilivat hänen sydämmessänsä, kuunteli äänetönnä vanhuksen puhetta. Vihdoin hän ojensi ukolle kätensä. "Mutta kuka olet sinä, vanhus," sanoi hän, "joka annoit minulle sen valon, jota etsin. Sinä olet minun pelastanut elämäni raskaimmasta murheesta."
Ukon silmät säihkyivät. "Olenko todella, nuori herrani?" huudahti hän. "Olenko herrani pojalle saanut iloa aikaan? Sitten en ole turhaan elänyt näitä kahtakymmentä vuotta tällä autiolla niemellä ja nyt kuolen ilolla. Tässä, herraseni," sanoi hän, "tässä ovat isänne paperit." Hän otti taskustansa nahkaisen lompakon ja antoi sen Sjöstjernalle.
Vapisevin käsin otti hän lahjan ja avasi sen. Sen sisässä oli pienempi lompakko, johon oli kirjaelemalla ommeltu nimi ja vaakuna. Herrat tunsivat ne kummankin perheen omiksi. Vil'aistuansa papereihin huomasivat he niissä olevan tarpeeksi laillisia todistuksia, että neiti Ulrika Fersen oli vuoden ollut evesti Adolf Sjöstjernan puolisona, kun heidän poikansa Otto syntyi Pietarissa ja kastettiin kaupungin ruotsalaisessa seurakunnassa.
Vanha parooni avasi äkkiä helmansa; virtana vuotivat hänen kyyneleensä, kun hän Ottoa syleillen, lausui: "Oi, onnettoman, rakkaan sisareni poika. Tule syliini, anna minun likistää sinua sydäntäni vastaan; isän sydämmelle, joka nyt saa rakastaa sinua niin, kuin se ennen on toivonut!"
Syvästi liikutettuna vastasi nuorukainen hänen syleilyänsä, ja kääntyi sitten Stolpen puoleen: "Mutta kuka olet sinä, isäni vanha ystävä ja palvelija'?"
"Minä olen ruotsalainen," vastasi vanhus. "Minä seurasin useat vuodet evesti Sjöstjernaa hänen matkoillansa enkä hänen kuoltuansa voinut muuttaa pois hänen hautansa läheisyydestä. — Mutta jääkää hyvästi, nuori herra! Vanha sydämmeni tykkyi ilosta, kummallakin kerralla nähdessäni teidän kauniin rekattinne. Eihän se nytkään ole kaukana, koska te olette täällä. Jos tuli on tornistamme valaissut teitä tänä myrskyisenä yönä, niin kuolen nyt toista vertaa mieluummin."
"On todellakin, valo täältä on ohjannut minua ja koko ruotsalaista laivastoa," virkkoi Sjöstjerna. "Jos se ei olisi valaissut meitä, niin luultavastikin olisimme joutuneet karille, sillä me olisimme sitä etsineet etelämmästä."
Silloin oikaisi vanhus vartalonsa ja kummallinen hymy levisi hänen kivikoville kasvoillensa. Hän löi nuorta meriupseeria voimakkaasti olalle ja sanoi: "Herra, nythän olen kuitenkin vanhoilla päivilläni tehnyt isänmaalleni hyvän työn, ja olkoon se elämäni viimeinen."
"No niin," sanoi Sjöstjerna, "seuraa nyt minua rekatilleni! Minä olen kuullut koko jutun kreivin vilpillisistä hankkeista." — Terävä ja halveksiva katse lensi ällistyneen ja äänettömän läsnäolijan, kreivi Telepnoff'in puoleen, joka seisoi erikseen muutaman akkunan vieressä — "ja samaten kuin vangitsin sotamiehet, samaten vangitsen parooninkin ja kenen tahdon hänen väestänsä. Sinunkin, Stolpe-ukko."
"Ei, herra," sanoi vartija, "minä olen sanonut teille, että Stolpe ukko on elänyt kylliksi. Nyt on vala rikottu, siksi täytyy hänen kuoleman, sillä muistakaa, herra, se piti rikottaman vasta hänen kuolinhetkenänsä! Sitä paitsi minun pitää jäämän tänne vielä tänä yönä hoitamaan tulta."
Sjöstjernaa huoletti. "Siinä olet oikeassa, vanhus," sanoi hän; "tornisi valo on tänä yönä laivastollemme välttämätön."
"Niin, senpä tähden jäänkin," sanoi Stolpe. "Mutta minä tarvitsen auttajankin," jatkoi hän. "Siksi pyydän saada tämän venäläisen herran." — Hän osoitti kreiviin. — "Käsitänpä hyvin kyllä, ett'ei semmoista herraa päästetä irki ennen aikaansa asiaa ilmoittamaan ja hätärytyä Hiidenmaalla nostamaan. Mutt'ei teidän tarvitse ottaa häntä mukaanne. Sallikaa Stolpen häntä vartijoita! Voitte olla varma siitä, ett'en häntä päästä."
Sjöstjerna mietti. Kreivi astui esiin, pelon tuskasta vavisten. "Mikä on tarkoituksenne, kapteeni Sjöstjerna?" kysyi hän. "Tahdotteko viedä minun vankina mukananne? Eli panetteko tämän ukon minua täällä vartijoitsemaan? Sallikaa minun mieluummin valita jälkimmäinen. Siinä tapauksessahan pääsen vapaaksi huomenna varhain. Silloin minä sinun kelpo lailla palkitsen, ukkoseni."
Nyt hymyili vanha Stolpe toisen kerran. Mutta tämä hänen hymynsä oli hirmuinen. Siinä kuvastihe semmoinen iva, joka peloitti kreiviä niin että hän rupesi pyytämäänsä katumaan. Mutta Sjöstjerna suostui siihen.
"No niin," sanoi hän, "saakoon vanhus tahtonsa perille. En todellakaan käsitä mitä pahaa hänelle voisi tapahtua. Hänhän vain on totellut herransa käskyjä."
"Mutta minä pyydän sinua, Stolpe." sanoi parooni, "kohtele kreiviä säädyllisesti!"
"Minä tarvitsen hänen apuansa," sanoi Stolpe, "tuomaan muutaman kärryllisen kivihiiliä, sillä minä olen seisonut tässä liian kauvan ja laiminlyönyt tulen hoidon. Mutta en minä kreiviä kauvan vaivaa. Olkaa hyvä, nouskaa portaita myöden ylös tuolle ovelle, jonka sotamiehet äsken mursivat rikki. Jääkää hyvästi jalo hyväntekijäni, herra parooni! Jääkäät Jumalan haltuun! Mutta yhtä pyytää tänä hetkenä isänne uskollinen palvelija: Otto herra, sallikaa syleilläni teitä!"
Sjöstjerna heittäyi vanhan merimiehen syliin, ja molemmat puristivat sitten toisiensa käsiä.
"Kiirehtikää nyt, korkea-arvoinen, hieno herra!" sanoi vartija säihkyvin silmin. "Kiirehtikäämme ylös!"
Kreivi ei uskaltanut tehdä vastarintaa, vaan piti välttämättömänä totella. Hän kernaammin antaui yhdeksi yötä vanhuksen kiusattavaksi ja vartijoittavaksi, kuin tänä myrskyisenä vuoden aikana kulkea vankina meriä pitkin.
Auki murretussa tornin ovessa katsoi kreiviä seuraava vanhus vielä taaksensa, nyökäytti päätänsä Sjöstjernalle ja sanoi: "Tänä yönä tuleni loistaa, olkaa siitä varma, nuori herrani!"
Vai'eten syleilivät parooni ja Otto taasen toisiansa, ennenkuin astuivat portaita myöden alas. Tornin veräjän ulkopuolella seisoivat sotamiehet vankinensa järjestetyissä riveissä ja koko matkue lähti nyt rantaan.
Vanha parooni tapasi ilolla puolisonsa ja tyttärensä vaunuissa istumassa ja auttoi heitä astumaan alas. Muutamilla sanoilla ilmoitti hän heille iloisen sanoman, ette he nyt pelastettaisiin ja että heidän pelastajansa oli sisarensa ja evesti Sjöstjernan oikea ja laillinen poika.
Rannalla auttoi Sjöstjerna itse naisia veneesen, muutaman palvelijan kantaessa niitä tavaroita ja varoja, jotka olivat Siperiaan matkustusta varten laitetut valmiiksi.
Kun Sjöstjerna itse viimeisenä hyppäsi veneesen ja istuikse neiti Natalian ja hänen isänsä välille, tarttui hän toisella kädellänsä peräsimeen, toisen käden salaa puristaessa Natalian kättä. Molemmat ymmärsivät toisensa; sillä äänetön merkki oli kylläksi, sen jälkeen mitä nyt oli tiedoksi tullut.
Niinpian kuin vene oli ehtinyt rekatille, levitettiin taasen sen purjeet ja nyt se poistui Hiidenmaan rannoilta, joita se jo kolmannen kerran oli mennyt niin lähelle.
Kun koko Ruotsin laivasto hajoitetussa järjestyksessänsä teki käännöksen Dagerort'in niemien ohitse, kiiti taasen Ulla Fersen tilallensa, äärimmäiseksi vasemmalla siivellä. Muutamaa luutnanttia pisti päähän, juuri kun rekatti rupesi etäämmälle poistumaan, ohjata tähystin valotorniin päin ja ilmoitti sitten, että juuri tulen loisteessa voitiin eroittaa taistelu. Näkyi kuinka mies syöksi toisen tuleen.
Jos luutnantti, joka tämän näki, olisi voinut yhtä selvään nähdä mitä tapahtui aamulla, auringon noustessa, jo näkymättömiin jääneellä valotornilla, olisi hän nähnyt toisen miehen vapaaehtoisesti syöksyvän tornista aaltoihin, jotka kuohuivat sen juurella.
* * * * *
Parooni Reinhold'in kautta sai keisaritar tiedon Dagerort'in valotornin seikkojen oikeasta laidasta ja antoi vakuuttaa hänen isällensä armonsa, niin että hän hyvässä turvassa voi palata Marienhag'iin. Kaksi ensimmäistä vuotta kotiintulonsa jälkeen tuntui kuitenkin sekä paroonista että paroonittaresta autioilta, kun he vasta rauhan jälkeen saivat ilon kodissansa taasen nähdä tyttärensä ja hänen onnellisen puolisonsa. Hän oli urotöidensä palkinnoksi saanut paremman arvoisen laivan päällikkyyden ja toinen päällikkö siis molempien vuosien merisotina johti Ulla Ferseniä, kun sen uhkea lippu ja keveät purjeet liikkuivat samoilla kulentavesillä.