Milloinkaan ei hän puhunut asiasta enempää.
Myöhemminkin olen käynyt appeni pyhätössä, sillä en ole jaksanut kiusausta vastustaa. Mutta kultaisen hämähäkin tarina on ja pysyy salaisuutena. Se on niitä arvotuksia, joihin jokainen ratkasu luo lisää hämäryyttä.
Kun herra Lindell oli lopettanut, sanoi maisteri Vehka ottaessaan tulta sikariinsa.
— Tämä tarina on sinun monimutkaisimpia valheitasi, Lindell.
Ellei nuori pappi olisi ollut niin mietteissään astuessaan ulos huoneestaan, ei hän varmaankaan olisi lähtenyt kävelemään, vaan olisi pysytellyt puiston varjossa. Heinäkuun päivä oli nimittäin hyvin kuuma ja tyyni. Mutta nuori pappi oli vastikään tutkinut Jobin kirjaa, ja hänen hurskas mielensä viipyi vielä tuon pyhän miehen vaiheissa. Senvuoksi kulki hän mitään huomaamatta rantaniitylle, missä heinäväki hikisenä ahersi.
Tultuaan rannalle otti hän nenäliinan taskustaan ja pyyhki hiestynyttä otsaansa. Vesi loisti himmeänä. Sen pinnasta kuvastui niemen sivulla kasvava leppätiheikkö. Ja kun hauki ryösähti kaukana kaislikossa, saattoi hän kuulla sen. Menen uimaan, mutisi hän ja riisuutui, Aurinko paahtoi suloisesti hänen ruumistaan, ja kun hän heittäysi veteen oli se niin lämmintä, ettei se karkottanut hänen uneksivaa mielentilaansa. Ajatuksiinsa vaipuneena hän uikin suoraan eteenpäin, ja kuin taustana hänen sisäisille näkemyksilleen kuvastui tyyni ulappa, jonka pinnalla kalat parveilivat, etäinen metsä ja kuulakka taivas.
Yhtäkkiä tunsi hän kuitenkin omituisen voimattomuuden herpasevan jäseniään. Hän ei enää voinut tehdä pienintäkään liikettä. Hätä vääristi hänen kasvonsa, ja hän päästi valittavan avunhuudon. Sitten ei hän enää saattanut huutaakaan. Hän tunsi painuvansa syvyyteen ja tuskaisena hän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. Tuosta rukouksesta hän tunsi saavansa lohtua. Tyynenä, melkein ihmetellen, tarkasteli hän omaa kuvaansa, joka näkyi vedenpinnan yläpuolella. Aurinko ei enää häikässyt hänen silmiään, vaan himmeni himmenemistään sen mukaan kuin hän vajosi. Sitten tuli kylmää ja pimeää, ja hänen rintaansa pusersi. Vielä kerran hätä hänet valtasi, ja sulkien silmänsä hän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. — — —
Kuin etäinen kirkonkellojen soitto alkoi kuulua hänen ympäriltään. Se lähestyi ja eteni vuoroin, kasvoi valtavaksi, keinui ja kumisi, taas hiljeni, riutui ja riutui… Sitten alkoi vesi liikehtiä hänen ympärillään. Hän tuijotti sinnepäin ja alkoi vähitellen erottaa jotakin harmaata, joka kulki häntä kohden. Yhä selvemmin rupesivat rajaviivat näkymään, kammottava hirviö sukelsi esiin, ja kauhukseen tunsi hän sen suunnattomaksi mustekalaksi. Se oli jo aivan lähellä. Sen suurissa, ulospullistuneissa silmissä oli saaliinhimoinen hehku, ja sen pitkät raajat, jotka olivat säteettäisesti suhdattoman pään ympärillä, liikkuivat notkeasti kuin käärmeet ja lumoavasti kuin tanssijattaren kädet. Peto pysähtyi hänen viereensä. Sen silmien hehku muuttui yhä himokkaammaksi. Ahdistavan hitaasti ojensi se raajansa. Ne koskettivat kylminä rintaa, kaulaa, päätä. Ne pusertuivat yhä kireämmälle, vastustamattoman voimakkaina. Ja nuori pappi tunsi tuhonsa tulleen, hän pyörtyi…
Nuori pappi heräsi ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hänen edessään oli aro. Moniväriset kaktukset kukkivat hiekassa. Tuuli liikutteli hiljaa akasioiden pitkiä lehtiä ja suurten palmujen viuhkoja. Etäämpänä kohosi vuoria, ja hän saattoi kuulla korkeiden seetripuiden huminan.
Mutta arolla, kankaasta tehdyssä majassa, näki hän Jobin kolmen ystävänsä kanssa. Jobin ruumis oli visvaisten paiseiden peittämä, hän oli pukeutunut säkkiin ja istuutunut tuhkaan, ja kärsimys kuvastui hänen kasvoiltaan. Ja hänen kolme ystäväänsä olivat revässeet vaatteensa ja panneet tomua päänsä päälle. Ja Job sanoi:
— Olkoon kirottu se päivä, jona synnyin, ja se yö, joka sanoi: mies on siinnyt. Pimeys ja kuolon varjo sen peittäköön, olkoon ukkospilvi sen ohimoilla ja musta sumu verhotkoon sen kauhuillaan. Sen hämärän tähdet olkoot pimeät, älköönkä se nähkö aamuruskon silmänripsiä.
— Miksen tukehtunut äitini kohdussa, miksen kuolleena syntynyt? Mullassa minä nyt makaisin, eikä minulla olisi tuskaa, lepäisin ja minulla olisi rauha.
— Jos minun surkeuteni punnittaisiin ja minun kärsimykseni voitaisi yhdellä haavaa vaa'alle laskea, olisi se raskaampi kuin meren hieta ja kultasanta kuningasten kammioissa. Sillä minä olen lyöty niinkuin teuras, kovat kuukaudet ovat osakseni tulleet ja murheen yöt ovat minulle jaetut.
Nuori pappi ei voinut kyllikseen kuunnella Jobin vuolasta sanatulvaa, joka tuntui lähtevän sydämen syvyydestä ja jossa oli keinuva, valittava rytmi. Hän kuuli myös ystävien lohdutuksen, ja tajusi, että se vain tuskastutti Jobia. Ja hän tunsi iloa kun Job heille vastasi:
— Vaietkaa, vaietkaa, ette kuitenkaan taida minua lohduttaa, sillä viisautta ei ole teille annettu. Ihmiset löytävät hopean lähteet ja vasken valavat he mielensä mukaan. Vuoret väistyvät heidän kättensä tieltä ja virrat pysähtyvät juoksemasta. Mutta missä on viisauden sija ja mistä taito löydetään? Syvyys sanoo: ei se ole minussa, ja meri sanoo: minä en sitä kätke. Sillä Herra on yksin viisas, ja hänen väkevyytensä on suurempi kuin jylinä pilvissä. Hän antaa tuulelle painonsa ja vedelle mittansa, sateelle määränsä ja salamalle sen leimauksen tien.
Mutta Jobin tuska kasvoi, ja Saatana kuiskutteli hänen korvaansa.Hänessä heräsi uhma. Ja kauhukseen kuuli nuori pappi Jobin herjaavanJumalaa.
Sitten aurinko laski. Aron hieta punersi. Etäinen seetripuumetsä synkkeni, ja kaktusten varjot pitenivät. Suuret, moniväriset perhot istuivat liikkumattomina akasioiden lehdillä. Ja kun iltatuuli hiljaa huojutteli palmujen raskaita lehtiä, niin Herran ääni kuului niiden suhinassa.
Nuori pappi vapisi kuullessaan Jumalan ihmeellisiä sanoja, ja kun hän katsoi Jobiin, oli tämä vaipunut polvilleen ja peittänyt säkillä kasvonsa.
— Herra, minä olen halpa. En taida sinulle vastata. Minä panen käteni suuni päälle, kuuli hän Jobin nöyrtyneenä sanovan.
Sitten Jumala jälleen puhui, mutta hänen äänensä oli lempeä ja viehättävä kuin symbalin helinä. Hän antoi Jobille anteeksi ja teki hänet heti terveeksi. Mutta kun hän lupasi Jobille jälleen suuren omaisuuden, niin Job kohotti hitaasti päänsä.
— Herra, sinun henkesi hyväilee minua kuin lauhkea tuuli, joka on seetripihkan tuoksun kyllästämä, se virvottaa minua enemmän kuin balsami ja se on minulle suloisempi kuin myrha ja kalliit voiteet. Se huuhtelee minun syntini niinkuin vuorilta juokseva vesi minun jalkojeni tomun, ja se puhdistaa minun sieluni safiria kirkkaammaksi. Kuitenkin, Herra, anna minun jäädä yksinäiseksi ja köyhäksi, että minä lähempänä sinua olisin. Anna minun olla hylättynä ja unhotettuna, että minun huuleni olisivat otolliset sinua ylistämään.
Kun Job sen sanoi, värisi hänen äänensä kuin hiljaisen laulun sävel. Hänen silmänsä loistivat ja hänen kasvonsa olivat kuin enkelin kasvot, niin ettei nuori pappi voinut katsoa häneen. Nuori pappi kääntyi sentähden syrjin ja huomasi, sivummalla suuren palmun luona Kristuksen ja Abrahamin ja vähän etäämpänä Luciferin. Lucifer oli kuitenkin kätkenyt kasvot käsiinsä, ja hänen hartiansa värähtelivät. Hän lähti hiljaa astumaan. Ja hänen silmästään putosi aron hiekkaan kyynel, joka oli kalliimpi kuin yksikään jalokivi. Kun nuori pappi katsoi Kristukseen, seurasi tämä Luciferin kulkua niin syväkuultoisin silmin, että nuori pappi tajusi, miten väärin todellakin oli kirjotettu: vihaa vihollistasi. — — —
Sitten tuli pimeä. Etäinen symbalin soitto alkoi kuulua. Se pani lämpimän ilman aron pinnalla väräjämään. Sävelet olivat hiljaisia, hartaita. Ne saapuivat niin riutuvina korvaan, että kaikki tuntui unennäöltä. Mutta vähitellen soitto vahvistui. Se sisälsi enemmän maallista, enemmän intohimoa. Voimakkaat basunat yhtyivät symbalien helinään. Soinnut tulvivat kuin myrsky. Sitten jälleen kaikki häipyi, heikkeni. Vain tähtien kimallus tummalla taivaalla selveni…
Mitä?… Eikö enkeli liihotellut tuossa ja lähestynyt häntä?… Niin, nuori, yliluonnollisen ihana nainen lähestyi vihertävään harsoon verhottuna. Hänen ihonsa punersi kuin vaalea ruusu. Hänen silmänsä olivat syvät kuin meri ja kuvastivat koko hänen sielunsa. Ne loistivat kuin kaksi säröistä helmeä hajanaisten hiusten varjosta. Hänen puoliavointen huultensa hymy oli purppurainen, ihana. Mutta oliko se enkelin? Siinä oli jotakin salaperäistä, viekottelevaa. Oliko se enkelin?…
Nuori pappi tunsi tulivirran syöksyvän suoniinsa. Hän loi silmänsä alas, sillä hänen sydämensä oli puhdas. Kuitenkin tunsi hän naisen läsnäolon. Hän tunsi sen ihon tuoksusta, joka huumasi, ja hengityksen lemusta, joka oli raikas kuin suopursujen. Sitten laskeutui käsi hänen olalleen. Hän tunsi tuskaa ja onnea, ja hän vapisi. Hän kääntyi pois ja lausui: Mene pois minun tyköäni, sillä sinussa asuu synti.
Käsi poistui vavahtaen hänen olaitaan. Ja kun nuori pappi nosti silmänsä, olivat naisen kasvot vakavat ja surulliset. Silloin häpeäntapainen tunne valtasi nuoren papin. Hän katui mitä oli sanonut. Ja vihdoin paisui hänen katumuksensa niin voimakkaaksi, että hän nopeasti tarttui naisen käteen. Veri soi hänen korvissaan. Hän luuli vaipuvansa uneen. Hänen silmänsä hämärtyivät ja hänen ympärillään kohisi…
Miten kummallista! Vettä hänen ympärillään! Vettä joka puolella, kirkasta, läpinäkyvää vettä, joka ei estänyt häntä liikkumasta ja jota hän saattoi hengittää. Hänen jaloissaan oli ahvenruohoa, leviä ja simpukoita. Ihmeissään katsoi hän naiseen, jonka käsi oli jäänyt hänen käteensä. Tämä hymyili. Silloin kaikki unohtui. Hän näki vain silmät, joiden uneksumus vangitsi hänet. Hän tunsi suuren heikkouden hiipivän sieluunsa ja autuuden, jonka tuolle heikkoudelle antautuminen tuotti. Hän näki naisen poven aaltoilevan, ja väristen hän kurkotti huulillaan… suuteli, suuteli kuin unikuvaa, ilmestystä… Kaukana, läpinäkyvän veden takana, kantele hiljaa soi…
Vedenneito, Vedenneito, kuiskasi nuori pappi, ja he lähtivät käsi kädessä astumaan. Totisesti Vedenneito, Ahdin ja Vellamon tytär.
He tulivat Ahdin linnaan, jota ympäröi punaiset korallimuurit. Sen portti oli kullasta, nefritistä ja norsunluusta. Vedenneito painoi suurta, kahdeksankulmaista topasia, jolloin sointuva helinä kuului. Se syntyi siitä, että hohtavat helmet tipahtelivat ohueksitahkottuun agaattimaljaan. Portti aukeni.
Ahdin seitsentorninen, sinertävistä simpukankuorista tehty linna oli heidän edessään. Sitä ympäröi suuri puisto, jossa kasvoi tarumaisia puita ja suurilehtisiä pensaita. Nurmikentillä oli meriruusuja ryhmittäin. Siellä oli asteria muistuttavia segartia-lajeja. Keskellä isoa soikiota oli satainen joukko keltaisia actinolobeja. Ja puiston läpi, ristiin rastiin, kulki käytäviä, joiden hieta oli kultajauhoa ja karneolin muruja.
He nousivat leveitä marmoriportaita pylvähikköön, missä outoja köynnöksiä kierteli, ja astuivat suureen, hämärään saliin. Ilma oli kukkien tuoksun kyllästämä. Korkealla valtaistuimella istui Ahti puolisonsa vieressä. Hänen hiuksensa olivat vihreät kuin meriruoho ja hänen kasvonsa valkeat kuin vaha. Ja kun hän puhui, oli hänen äänensä kuin suurten aaltojen kohina.
Hän puhui tyttärelleen, ja tämä vastasi kielellä, jota nuori pappi ei ollenkaan ymmärtänyt. Mutta sanojen sisällöstä ei ollutkaan väliä, sillä Vedenneidon ääni oli kuin kanteleen helinä. Ja Ahti astui alas valtaistuimeltaan. Hän loi vieraaseen silmänsä, joiden pohjaton syvyys tenhosi ja hirvitti. Hän nosti kätensä ja laski sen nuoren papin hiuksille…
Silloin vieraan silmissä himmeni. Ahdin kosketus oli kuin kostean tuulen hyväily, mutta se lumosi. Ympäristön ääriviivat hukkuivat. Kuului vain huminaa, tuudittavaa, aaltoilevaa huminaa… — — —
Ah! Eivätkö urkujen matalat sävelet värisseet?… Ne paisuivat yhä voimakkaammiksi, lähenivät. Usva hälveni hitaasti ja valkeat holvikaaret sukelsivat näkyviin…
Nuori pappi huomasi olevansa kirkossa, juhlallisessa Herran temppelissä, missä virret humisivat urkujen hopeoiduista pilleistä… Kirkko oli autio. Ainoastaan muutamia, mustiin kaapuihin puettuja munkkeja rukoili pyhäinkuvien eteen polvistuneina. Alttarilla vakava isä suitsutti pyhää savua, ja ilma oli myrhan kyllästämä.
Urut humisivat ja munkit viipyivät polvistuneina. Pyhä hartaus täytti nuoren papin mielen. Tuntui kuin olisi hänen sielunsa sulautunut urkujen kohuun ja hän itse tullut säveleksi ja sävelenä soinut omaa tunnettaan…
Korkeassa, hämärässä katossa oli kultasiipisten enkelien kuvia. Seiniin oli maalattu pyhimyslegendoja, ja alttaritauluna oli mainio kuva Kristuksen kirkastumisesta. Seinien syvennyksissä oli lukuisia pyhäinkuvia, ja katosta riippui lamppu, jossa säteili tuhansia jalokiviä. Ja kaiken verhosi hämy, jonka sylissä urkujen humina vavahteli.
Mutta mitä? Eikö veistos nurkan varjossa ollut antikkinen Venuspatsas ihanine, alastomine muotoineen? Totisesti! Nuori pappi hämmästyi nähdessään tuollaisen kuvan kirkossa. Hänen katseensa kiintyi siihen kuin lumottuna. Virren sävel hukkui hänen korvistaan. Hän ei enää nähnyt mitään muuta, eikä mistään muusta välittänyt. Veistos näytti muuttuvan. Se muistutti Vedenneitoa. Sen piirteet kävivät epäselviksi, se alkoi elää, se hymyili…
Munkit nousivat. Pyhä viha valtasi heidät, kun he huomasivat vieraan ihailevan patsasta, joka oli koettelemukseksi ja lihan kuoletukseksi kirkkoon tuotu. He piirittivät hänet kehään. Hurskas isä ojensi kätensä ja lausui vavahtelevin äänin.
— Ole kirottu sinä, joka Herran huoneessa annat synnilliselle himolle vallan!
Nuori pappi kuuli nuo sanat kuin unessa. Hän loi hetkeksi raukeat silmänsä pyhään isään ja alkoi sitten jälleen katsella veistosta, jonka hymy tenhosi hänet. Raivo yltyi munkeissa ja he olivat hyökätä hänen päälleen. Mutta äkkiä kirkossa häivähti valo. Marmorinen Maria Magdaleena astui ulos syvennyksestään. Hän ojensi kätensä kuin siunatakseen nuorta pappia ja hänen kasvoillaan oli kirkkaus. Silloin munkit polvistuivat, suutelivat tomua ja löivät rintoihinsa.
Yhä tuijotti nuori pappi veistosta. Kas! Se liikkui, se astui ulommas.Sen ruumiin ympärille ilmaantui kuin tyhjästä muodostuen vihreä harso.Sen silmien kuulto syveni, tuli sielukkaaksi.
— Vedenneito, Vedenneito, sammalsi nuori pappi polttavin huulin.
Hetkiä kului ja hämärä tummeni. Veistos yhä elävöityi. Se astui alas, ja sen hymy oli viaton ja vetävä. Nuori pappi tuskin saattoi hengittää. Hän näki tuon ihanan olennon avaavan käsivartensa kuin syliinsä janoten. Hänen ruumistaan poltti tuskallisessa onnessa. Hän vapisi.
— Synti, sinä olet lumonnut minut, sinä olet autuutta suloisempi, kuiskasi hän. Sitten heittäysi hän Vedenneiton syliin…
Mutta kuva hupeni olemattomiin. Maa väistyi hänen altaan. Hän putosi, vaipui huimaavaa vauhtia, yhä ja yhä. Ensin tämä kauhistutti häntä. Mutta vähitellen hän tottui siihen. Hänen oli suloista, viileää, rauhaisaa… — — —
Hän heräsi, tuntien viiltävää kipua. Hän lepäsi rannalla, ja suuri ihmisjoukko ympäröi häntä. Toiset hieroivat häntä, toiset liikuttelivat hänen käsiään edestakasin. Vaivoin ja sekavasti tajusi hän, että hänet oli pelastettu. Mutta hengittäminen tuotti hänelle niin suurta tuskaa, että hän heikoin äänin vaikersi:
— Miksi, miksi te minut nostitte?
Kun luostarin raskas rautaportti kääntyi naristen saranoillaan, niin isä Giuseppe heräsi unestaan. Hän kääntyi toiselle kylelleen, kohotti päänsä käden varaan ja jäi puolittain uteliaana, puolittain tyytymättömänä kuuntelemaan hillittyä melua, joka omituisesti muistutti suurten kaupunkien alituista hälinää, vaikka sen kaiku nyt kimposikin luostarin pyhistä muureista. Hän saattoi erottaa tuskallisia avunhuutoja Jumalalle, kauhua ilmasevia sanoja ja pyhän vihan purkauksia. Ja kun hän nousi olkivuoteeltaan, mennen pienen akkunan luo, näki hän kuutamossa joukon veljiä, jotka kantoivat verhottua olentoa tilapäisesti tehdyillä paareilla.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänen huoneensa ovi hiljaa aukeni ja vakavat munkin kasvot ilmestyivät pimeydestä kuun valojuovaan.
— Jumalalle kunnia, isä Giuseppe! lausui tulija matalalla äänellä, tehden ristinmerkin. Olemme pelastaneet naisen ryövärien käsistä. Hän on kuitenkin haavottunut ja pahasti kylmettynyt. Hän tarvitsee sinun apuasi.
Nopeasti heitti isä Giuseppe kaapunsa ympärilleen ja astui sanaakaan vastaamatta pimeään porraskäytävään, joka ontosti kumisi hänen askeltensa alla.
— Minne olette hänet panneet? kysyi hän hiljaa, laskeutuessaan alas.
— Hän on siinä kammiossa, missä veli Ugon autuas sielu kuukausi sitten jätti maallisen asuntonsa. — — —
Nuori tyttö, melkein lapsi vielä, lepäsi taintuneena karkealla vuoteella lukuisten veljien ympäröimänä. Isä Giuseppe kumartui hänen ylitsensä. Tytön kasvot olivat kalpeat kuin jasmini, silmät olivat ummessa, ja silkkisten ripsien juovat kaareutuivat hienojen kulmakarvain alla kuin tumman nauhan laskokset. Isä Giuseppe pyysi veljiä poistumaan. Sitten tutki hän haavan, joka oli neidon olkapäässä, ja sitoi sen huolellisesti.
Haava ei ollut vaarallinen, mutta vilustumisesta saattoi aiheutua kuolettava tauti. Isä Giuseppe sekotti voimakkaan juoman ja kaatoi sen tytön kalpeiden huulien välistä hänen suuhunsa. Senjälkeen pyhä isä kohoutui kumartuneesta asennostaan, ikäänkuin aikeessa poistua. Mutta hän jäikin pitkäksi aikaa tuijottamaan sairasta, ja hänen tummat silmänsä synkkenivät miettiviksi.
Milloinkaan ei hän ollut nähnyt näin ihanaa naista, ei edes nuoruutensa kauneudenjanoisina aikoina… Hän vilkasi vielä kerran hätäisesti vuoteelle, astui sitten ulos, ja annettuaan veljille muutamia määräyksiä hän poistui omaan kammioonsa.
Hänen unensa oli kuitenkin häiriintynyt, ja hän jäikin ajatuksiinsa vajonneena seisomaan akkunan ääreen, jonka läpi kuu loisti. Oranssipuiden varjot lepäsivät ruohokentällä toistensa sylissä, ja hän saattoi erottaa suurten orkideain värähdykset smaragdinvärisessä heinikossa. Pieni joki virtasi kuin elohopea kiemurtelevassa uomassaan. Se sukelsi sivummaila tumman olivimetsän varjoon ja synkkeni siellä himmeäksi kuin ametisti. Polvekkeen kohdalla, missä lehvien lomitse siivilöityneet kuun säteet saivat varjon kalpenemaan, välähteli se väriltään vaihtelevana kuten opali. Sen yllä keinui kevyt sumupilvi, hitaasti, elävän olennon kaltaisena. Se näytti suunnattomalta mateliaalta, jonka ruumis oli utumaisen keveä ja jonka täydellisyyden vain mielikuvitus saattoi käsittää. Isä Giuseppe luuli akkunankin läpi tuntevansa liljojen lumoavaa tuoksua, ja se tuntui hänestä sitä suloisemmalta, mitä täydellisemmin hän käsitti luulonsa valheellisuuden. Luostarin muurikivet loistivat ihmeellisinä ja seljapensaan lehdet heijastivat kuun säteitä.
Monivärisen, taiteellisesti kudotun nauhan kaltaisena alkoivat hänen menneet vaiheensa kulkea hänen silmiensä ohi, ja hän tarkasti tuota kuvasarjaa uneksivana, mitään etsimättä. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja perinpohjaisen sivistyksen. Mikään nautinto ei hänelle ollut tuntematon, eikä mitään niin erikoista ollut olemassa, ettei hän hienolla vaistollaan olisi tajunnut sen kauneusarvoja. Jo aivan nuorena oli hänen lukeneisuutensa ollut suuri, yhtä määrätön kuin se estettinen epäily, joka jo varhain oli herännyt hänen sielussaan. Tuon epäilyn syyksi oli hän laskenut tunteittensa viileyden, sen seikan, ettei hän milloinkaan ollut kokenut rakkautta koko sen hehkuvassa intohimoisuudessa, vaan oli hekumoinut sen viileässä, älyllisessä varjossa. Moni nainen oli levännyt hänen sylissään, ja monelle aaltoilevalle povelle oli hän hetkeksi nojannut nuoren päänsä, mutta se ei ollut voinut järkyttää häntä tasapainosta, ja syvimmällä hänessä oli piileskellyt myrkyllinen ironia. Tämä hänen kykenemättömyytensä antautumaan oli tuottanut hänelle tuskaa, josta hän kuitenkin oli enemmän nauttinut kuin tuntenut vakavaa huolta. Se oli ajanut hänet nautinnon hurjaan kuohuun, se oli herättänyt hänessä tiedon janon ja pakottanut hänet syventymään suurten kirjailijain luomiin.
Oliko rakkauden kaikkivaltaavaa tunnetta olemassakaan? Eikö Platon erehtynyt, luullessaan sitä eteriseksi sopusoinnuksi sielujen välillä. Platonhan oli vain teorettiko, joka kylmän järjen avulla koetti paljastaa tunteen mystillisyyttä? Eikö Sophokles iskenyt harhaan kuvatessaan sen traagillisuutta, ja voiko Euripides vastata sanoistaan? Ei, pikemmin oli rakkaus kangastus, joka katosi, jos astui sitä askeleen lähemmäksi tai koetti katsoa sitä kaukoputkella. Se oli kukka, joka surkastui ja kuoli, jos koetti sitä tutkia. Vai sisälsikö rakkaus todellakin maailman arvotuksen?
Kuitenkin, miten hyödytöntä oli koettaakaan sitä tutkia. Kuka voi arvostella, mikä on oikeaa, mikä väärää? Kuka voi vetää rajan sofistien viisastelujen ja todellisen filosofian välille? Itse oli hän nuoruudestaan saakka suhtautunut epäilevästi kaikkeen ehdottomasti varmaan. Hän oli löytänyt salaisia johtolankoja Sokrateen ja Aristoteleen filosofiasta epicurealaisten ja Aleksandrialaisen koulun tenhoaviin oppeihin. Hän oli huomannut yhteyden Arkimedeen viisauden ja kaldealaisten poppamiesten taikatemppujen välillä. Ja pyhän Augustinuksen teokset saattoivat johtaa uudenaikaisten jumalankieltäjien kirjotuksiin, samoin kuin niiden alkuperänä voi pitää gnostikkojen teorioja.
Hänen epäilyksen rikkiraastama henkensä oli turhaan etsinyt itselleen tukipistettä. Vihdoin antautui hän lääkäriksi. Mutta se ei riittänyt. Hän puuhaili alkemistien parissa, luki Homeroon lauluja ja historiankirjottajien teoksia, joiden kauhun kuvaukset tyydyttivät häntä ja tuottivat hänelle nautintoa, vaikkei hän olisikaan kestänyt niitä todellisuuden räikeässä valossa.
Sitten heittäysi hän kokonaan hekkuman pyörteisiin. Nautinnot kävivät hänelle jokapäiväisiksi, hän janosi yhä salaperäisempää, erikoisempaa, luonnottomampaa. Hänen himonsa muuttui sairaalloiseksi näläksi, jonka innoton voimattomuus tuotti hänelle esteettistä nautintoa heikon tuskan muodossa. Itsetietoisesti meni hän liiallisuuksiin, unohtaen rajat. Sillä ymmärtäessään senkautta varmasti joutuvansa turmioon, keksi hän samalla tuossa asteettaisessa alenemisessaan uuden nautinnon, jonka salainen tenho kasvoi, senmukaan kuin hänen perikatonsa läheni. Kuitenkin oli tuo perikato vielä siksi etäinen, ettei todellisuus saattanut riistää nautinnon runollisuutta. Päivä päivältä hänen jäsenensä veltostuivat ja tarmonsa heikkeni, mutta mielikuvitus herkistyi yhä ja verhosi hänen silmänsä värikkäillä, lumoavilla valheillaan.
Mutta sitten sattui hänen elämänsä salatuin tapaus. Nytkin pani muisto siitä kylmät väreet kulkemaan läpi hänen ruumiinsa. Ja kun hän vaistomaisesti vilkasi käteensä, saattoi hän kuun valossa erottaa sormessaan särmikkään arven, jälen haavasta, jonka hänen sormuksensa himmeänpunainen korundi oli tuona kauheana hetkenä painanut.
Tuo tapaus oli kokonaan muuttanut hänet ja tuonut hänet katuvaisena luostarin muurien suojaan. Ja se oli tehnyt hyvää hänelle. Päivä päivältä oli hänen elinvoimansa kasvanut. Jumalassa oli hän luullut löytäneensä vastauksen epäileviin kysymyksiinsä. Ja kun hän oli ruoskinut itseään, olivat tuskan puristamat kyyneleet tuottaneet hänelle yhtä suloista nautintoa, kuin hän ennen oli tuntenut painaessaan kasvonsa kasteiseen jasmini-kimppuun. Hänen työkykynsä oli palannut. Omituinen, kirkas rauha asui hänessä, ja jokaisessa kauneusväristyksessä, joka liikkui hänen sielussaan, luuli hän tuntevansa Jumalan. Mutta kaikkein syvimmällä hänessä piili vieläkin epäilyä, joka toisinaan pyrki esiin ja sai hänet kauhusta vapisemaan. Nautinnonhimon hienot juuret olivat jääneet hänen sydämeensä versomaan. Ja nytkin, muistaessaan kaunista haavottunutta, pulpahti kiellettyjä ajatuksia hänen aivoihinsa. Huomatessaan sen hän melkein huudahti tuskasta. Samalla hän kuitenkin tajusi tuon tuskan salaperäisen tenhon. Mutta hän tahtoi karkottaa synnillisyyden sydämestään. Hän tarttui ruoskaansa, joutui epätoivon valtaan ja sammalsi hiljaa:
— Domine, non sum dignus.
* * * * *
Ryövärit olivat surmanneet tytön vanhemmat, mutta neidon olivat he sitoneet ja heittäneet puolialastomana virumaan jäätävän kylmän, maanalaisen luolan kostealle kivilattialle. Yöllä olivat he kuitenkin aikoneet kulettaa hänet pois, mutta luostarin pyhät veljet olivat pelastaneet hänet. Vaikka oli sydänkesä, oli hän ollut vilusta jäykkä ja tainnoksissa. Hän sairastui vaarallisesti, ja kun hän tarvitsi huolellista hoitoa, kannettiin hänet huoneeseen, joka oli isä Giuseppen kammion vieressä.
Oli varhainen aamu. Isä Giuseppe avasi hiljaa tytön kammion oven. Hän tahtoi panna uutta voidetta haavaan, ennenkuin hän meni luostarin kirkkoon pitämään aamurukousta. Aurinko kultasi neidon kuumeenpunaamaa poskea, ja kiihkeästi liikehtivä ohimosuoni kuvastui hienon ihon alta kuin näkymättömän esineen varjo. Ihanat huulet olivat puoliavoinna ja tummat hiukset aaltoilivat hajanaisina karkealla päänalusella. Pyhä isä katseli kauan hoidokkiaan. Sitten laski hän kätensä nukkuvan otsalle ja sanoi matalalla äänellä:
— Älä säikähdä, lapseni, minä se olen.
Tyttö avasi silmänsä, ja harhaileva katse kiintyi tuskallisena pyhän isän piirteihin. Mutta tunnettuaan hoitajansa sulki neito jälleen silmänsä, ja heikko valo levisi hänen kasvoilleen.
Isä Giuseppe avasi varovasti paidan ja paljasti haavottuneen olkapään, jolloin osa neidon hienohipiäistä rintaa tuli näkyviin. Isä riemuitsi siitä, ettei hänen kätensä ollenkaan värähtänyt, eikä sydän lyönyt kiihkeämmin. Tyynenä irrotti hän siteen ja toimitti tehtävänsä. Ja vaikka hän saattoi nähdä tytön povella pienen luomen, joka loisti kuin keltaviinipisara alabasterilaatalla, ei hän tuntenut synnillistä himoa katsoa syvemmälle. Hänen lihallisuutensa oli todellakin kuollut. Hän saattoi tyynesti ihailla tytön kauneutta, lähestyä häntä puhtain mielin kuin enkeliä ja kiittää Jumalaa, joka oli sallinut hänen nähdä näin ihanaa ja joka ilmasi ikäänkuin osan itseään tässä ihmeellisessä luomassaan.
Mutta yhtäkkiä epäily valtasi hänet. Eikö hän salaperäisellä tavalla nauttinut siitä, että hän noin saattoi pidättäytyä, ja eikö tuo nautinto ollut synnillinen? Jos hän olisi antanut tytön ruumiin paljastua, koettamatta sitä mikäli mahdollista estää, niin eikö hän olisi ihaillut sitä luonnollisesti, kuten ihmeellistä kukkaa? Nyt oli hän jättänyt sen verhotuksi, tehnyt tuon nautinnon epämääräiseksi ja sillätavoin kohottanut sen viehätysvoimaa. Hänellä oli kuin aarre, jonka suunnattomuuden hän voi aavistaa, mutta hän lisäsi sen tuottamaa iloa sillä, ettei kaivanut sitä esiin ja arvioinut sitä.
Siis vieläkin oli hänessä nuoruutensa päivien hioutunutta nälkää, vaikka hän oli koettanut pettää itseään uskomalla toisin. Koko kahdeksan vuoden ajan, jonka hän oli luostarissa ollut, oli se piillyt hänen sydämensä sopukoissa. Ja nyt oli se pulpahtanut esille, muodostaen huutavan ristiriidan hänen todellakin vilpittömän jumalan-kaipuunsa kanssa. Mutta alussa ei tuo ristiriitakaan herättänyt hänessä epätoivoa, vaan sensijaan uteliaisuutta. Se oli kuin ihanan jargonin muotoon puettu arvotus, jonka ratkasusta ei ollut toivoakaan ja joka juuri siitä syystä viehätti. Sitä ei voinut selittää kuin valheellisilla aforismeillä, joiden kaksimielisyys antoi sille eloa ja väriä poistamatta sen salaperäisyyttä.
Eikö messun salamyhkäinen humina, ainoa mikä enää muistutti entistä kreikkalaista kuorolaulua, eikö juuri se, eikä katumus, ollut vietellyt häntä luostariin? Hän oli kaivannut yksinäisyyttä siksi, ettei hänellä kaikkeen kyllästyneenä enää ollut muuta mahdollisuutta. Hänen sairaalloinen vaistonsa oli nopeasti tajunnut, mikä tenho askettisuudessa saattoi piillä. Väärällä, luonnottomalla tavalla oli hän nauttinut siitä, että oli voinut olla niin moitteettoman ankara itseään kohtaan, noudattaa kaikkia pyhiä määräyksiä ja herättää luostarin yksinkertaisissa veljissä luottamusta ja kunnioitusta itseään kohtaan. Se ei ollut antautuvaa hurskautta, vaikka hän niin oli itselleen vakuuttanut. Ja kun epäily oli kohonnut kätköstänsä, oli hän ruoskaniskuilla tukahuttanut sen ja tuskalla huumannut ajatuksensa kuin pikarinkallistaja viinillä.
Hänessä oli siis vielä samaa kuin ennenkin. Sisäisiin, sielullisiin ilmiöihin oli hänen turmeluksensa ennenkin perustunut. Pieni, aivan vähäpätöinen seikka oli valheellisen, mutta terävän logikan jokapuolelta valasemana tuottanut hänelle nautintoa. Tuosta nautinnosta oli samainen logikka voinut johtaa uuden, uudesta yhä uuden, ja siten kulkea kuin kiertoportaita alaspäin, yhä syvemmälle, kunnes se vihdoin toisia teitä oli palannut alkukohtaansa. Ja kun hän sitten oli tarkastellut tuota ketjua, niin sen renkaitten löyhä yhteys oli hurmannut häntä. Siten oli hänen sielunsa rikkirepeytynyt ja juuri sen perusteella saattoi hänestä sanoa, että hän oli henkisesti joutunut harhaan. Kuinka toisin olikaan niiden laita, joiden ruumiin alhaiset ja raa'at nautinnot olivat turmelleet. Tietysti heistäkin saattoi henkisessä merkityksessä sanoa samaa, mutta oleellinen erotus oli kuitenkin havaittavissa. Sillä heidän sielunsa ikäänkuin nukkui, heidän henkiset voimansa olivat mitättömät ja täytyi etsiä voimakkaita sensationivaikutuksia, ennenkuin ne hetkeksi heräsivät. Mutta älykäs, ruumiillisesti terve harhaanjoutunut, mikä traagillisuus siinä piili. Sellainen henkilö huomasi itse oman perikatonsa, mutta hän saattoi sitäkin katsella välinpitämättömänä, kauempaa, ikäänkuin näytelmää.
Isä Giuseppe siveli kädellään otsaansa, ja hiljaa hiipi tuska hänen sydämeensä. Eikö hän siis voinut löytää mitään tietä vilpittömyyteen? Eikö hänen harhaanjohdettu logikkansa kykenisi enää milloinkaan selviytymään omista umpisokkeloistaan, seuraisiko se entistä synnillistä rataansa? Tulisiko jokainen harras pyrkimys olemaan valhetta ja itsepetosta?
Hänen sielunsa hätä kasvoi. Vielä kerran katsoi hän pitkään nukkuvaan neitoon ja peittäen kädellä kasvonsa hän riensi ulos. Hän astui poikki pihamaan, jonka nurmikolla lauha tuuli lennätteli orjanruusun punaisia terälehtiä, ja avasi kirkon oven. Ketään ei ollut vielä saapunut. Auringon säteet tulvivat sisään ristikkoakkunasta valaisten suuren ristiinnaulitun-kuvan kasvoja. Ylhäällä holvissa tyhjyys humisi. Ja isä Giuseppe heittäytyi polvilleen kuvan eteen, risti kätensä ja toisti yhä uudelleen:
— Ecce Agnus Dei, qui tollit peccata mundi!
* * * * *
Siis tuo ihana lapsi oli hänen, täydellisesti. Tytön jokainen ajatus oli hänelle omistettu, jokainen solu värähteli hänelle. Neito oli hänelle antautunut. Siis sittenkin oli hän löytänyt rakkauden ja saanut kokea, mitä on olla rakastettu ja itse rakastaa. Hän ajatteli sitä maatessaan tytön vieressä. Ja tyttö lepäsi sanattomana kielletyssä onnessaan.
Isä Giuseppe voi todentaa itselleen kaksi seikkaa: Ensinnäkin, että tyttö oli kuolemaan tuomittu kalvavan sairautensa vuoksi, hänen hetkellinen toipumisensa oli vain merkki siitä. Toiseksi, että hän miltei heti oli ymmärtänyt tytön salatun tunteen, vaikkei hän ollut uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hän oli nähnyt sen heräävän ja tehnyt kaikkensa kehittääkseen sitä ja saadakseen sen voimakkaaksi. Hän oli lumonnut tytön sanoillaan, avartanut hänen mielikuvituksensa piiriä ja kietonut vakavien sanojensa ympärille värikästä valheellisuutta, jolla hän oli vallottanut sairaan herkän mielen. Ja tätä tehdessään oli hän uskotellut itselleen vetävänsä tyttöä lähemmäksi Jumalaa, sillä Jumala oli ollut hänen puheittensa keskuksena. Vaikka hän oli huomannut ihanan ja tuskallisen tunteen versovan sydämessään ei hän ollut tahtonut eikä uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hän oli löytänyt yhä uusia keinoja pettääkseen itseään, ja ennentuntematon huume oli tehnyt hänen elämänsä unen kaltaiseksi.
Sitten oli tytön tunne yhtäkkiä puhennut täyteen voimaansa. Isä Giuseppen terävä silmä oli sen heti huomannut, ja hänen vuosia nukkunut aistillisuutensa oli herännyt kiihkeämpänä kuin konsanaan. Mutta hän oli ruoskinut itseään kuolettaakseen lihallisuutensa, hän, joka hyvin tiesi mitä se vaikutti. Hän oli taistelemalla kiihottanut itsensä äärimmilleen, kunnes jännitys oli nyt lauennut ja kaikki nautittu pohjaan saakka.
Mikä tenho piilikään siinä, että hänen rakastettunsa oli kuoleman oma! Hänen rikollisessa lemmessään oli salaperäinen kauneus, joka valtasi hänet kauttaaltaan. Koskaan ennen ei hän ollut aavistanut, mitä oli painaa huulensa huulille, jotka tauti oli kalvettanut vaaleanpunaisten ruusujen värisiksi, ja hekkumoida valkeiden käsivarsien syleilyssä, joiden suonissa kuume tykähteli. Hänen onnensa oli täydellinen. Eivät kuoleman kauhut olisi voineet häntä pelottaa. Sillä hän tiesi miten lyhyt hänen onnensa tulisi olemaan.
Isä Giuseppe tarttui tytön käteen, joka lepäsi peitteen päällä puhdasmuotoisena ja kalpeana kuin niukassa valossa kasvanut lilja. Se oli kuitenkin niin kylmä, että pyhä isä vaistomaisesti katsoi tytön kasvoihin, joita kuu valasi. Tytön kelmeiden huulten ympärillä oli veristä sakkaa, silmät olivat sulkeutuneet ja hiukset valuivat hajanaisina valjulle otsalle. Ensin näyn harvinaisuus hurmasi isä Giuseppeä. Näytti kuin olisi purppurainen viinin vaahto ympäröinyt kukkamaisia huulia, joiden takaa hampaat loistivat kuin valkeat helmet. Kaikki muistutti jotakin pyhimystarua tai balladia, ja tytön kasvojen madonnamainen puhtaus oli omiaan varmentamaan illusionia…
Sitten tuntuivat hänen ajatuksensa ikäänkuin pääsevän valloilleen, ja vasta silloin käsitti hän todellisuuden koko kauheuden. Tyttö oli kuollut. Tuo sairas ruumis oli nyt sieluton ja kylmeni kylmenemistään hirveässä kauneudessaan. Se ei ollut voinut kestää intohimon kuluttavaa myrskyä, vaan oli taittunut kuten kukka rankassa sateessa.
Isä Giuseppen sydämeen patoutui äänetön kauhu. Hän tunsi tuskaa, jonka syvällisyyttä hän ei ollut voinut edes aavistaa, ja käsin rintaansa pusertaen hän syöksyi omaan kammioonsa. Kaamea tunne oli jähmettää hänet, ja hän tuijotti kuin unissakävijä, vieraana itselleen. Hän haki tikarin kätköstään ja vaipui tuolille. Ja tuntematta kipua, leikkasi hän auki molempien ranteittensa valtimot.
Kuu loisti taivaalla kapeana sirppinä ja tähdet värisivät himmeinä. Hän saattoi kuulla, miten seljapensaan lehdet kahisivat, kun tuuli hankasi niitä luostarin seinää vasten. Hän unohti todellisuuden. Yön valtava hiljaisuus lumosi hänet, ja hän saattoi sulautua sen kauneuteen, vaikka hänessä pohjimmalla liikkuivatkin äskeisen tapahtuman kauhut. Hänen kaksinaisuutensa teki hänelle mahdolliseksi hetkeksi yhdistää todellisuuden hirveä armottomuus sopusointuisesti siihen värähtelyyn, minkä kauneus herätti hänen sielussaan. Ja se muodosti harmonian, jota hänen verenvuodosta riutuvat aivonsa eivät enää jaksaneet käsittää mielikuvaksi.
Veri pulppusi hänen ranteistaan purppuraisen nauhan kaltaisena. Se leveni lammikoksi, jonka pinnan kuu sai rubinin tavoin säihkymään ja jonka syvyydestä tähtien kuvat värähtelivät. Vielä kerran tämä kaikki kuitenkin haihtui. Hän muisti tytön kasvot sellaisina kuin oli ne viimeksi nähnyt, hirveinä jäykässä kauneudessaan. Hänen piirteensä vääristyivät ja pää valahti rinnalle. Avuttomana, suuren hädän valtaamana, hän tuskin kuuluvasti huokasi:
— Domine, Domine, non sum dignus!
Seuraava on jotakuinkin tarkka käännös ruotsinmaalaisen insinöörin, Nyholmin, papereista. Ainoastaan muutamia, syrjäänpoikkeavia seikkoja on jätetty pois. — — —
En tiedä, miten alottaisin, miten voisin selvittää tämän hirveän tilan, tämän sairauden, jonka laatua en ymmärrä, tämän kauhun, joka jäätää sydämeni ja ärsyttää heikot hermoni äärimmilleen. Alotanko kuvaamalla, mitenkä tämä mielikuvien tavaton sairaalloisuus, sydämen vaihteleva tykytys ja jäsenien tahdoton liikahtelu on ollut sukuvikana, kulkenut perintönä miehestä mieheen, aiheuttaen hermotauteja, sydänhalvauksia, tehden esi-isäni fantastisiksi uneksijoiksi, joiden elämän utukuvien ääretön herkkyys on vierottanut todellisesta maailmasta, kuten alkoholi pikarinkallistajan. Vai sanonko suoraan, että olen mielipuolisuuden partaalla, hullu, vailla tyyntä järkeä, joka voisi karkottaa sairaan mielikuvitukseni luomat kauhun kuvat.
Mutta minä en voi olla mielipuoli. Se ei mitenkään ole mahdollista. Minun järkeni toimii. Nopeasti ja vaistomaisella terävyydellä se etsii heikkoja, luonnottomia, kenties naurettavia kohtia siitä kauhun tunteiden sarjasta, joka on elämäni sisältönä. Kaiken perustana on vain se, että olen niitä ihmisiä, joiden tunne on järkeä voimakkaampi. Sillä minä saatan hymyillä pelolleni, saatan nauraa sille ja pilkata sitä, ja aivan selvästi käsitän sen aiheettomuuden. Siitä huolimatta minä värisen. Kasvojeni väri kalpenee ja tummenee. Sydämeni sykyttää tahdittomasti, ja minä vapisen tuskan hien kihoillessa otsalleni.
Onko kaiken alku siinä, että menin kihloihin, vai ovatko jo niiltä päivin saakka, jolloin sain isäni kummallisen kirjeen, kuoleman kauhut minua vainonneet, sitä en jaksa ratkasta. Käsitän vain sen, että minun nyt täytyy voida tyyntyä. Minun täytyy koettaa asettua itseni ulkopuolelle, syrjäiseksi henkilöksi, joka ilman liikutusta kertoo sen minkä näkee. Tiedän kyllä, etten onnistu. Sillä minun on niin vaikeata koota ajatuksiani, kääntää pois huomioni käteni värinästä ja käsialani epäsäännöllisistä koukuista, jotka monistavat tuskani, osottaessaan, kuinka loppuunkulunut minä jo olen, kuinka pohjia myöten järkytetty ja valmis kuolemalle.
Olin kahdeksantoistavuotias kun isäni kuoli. Äitiäni en edes muista; olin siksi pieni kun hän hukkui eräällä purjehdusmatkalla. Veljiä ei minulla ole, ei myöskään sisaria.
Jos milloin luen tai kuulen kerrottavan synkistä henkilöistä, tulee isäni kuva aina mieleeni. Muistan hänen syvällevajonneet silmänsä, hänen omituisen tapansa pudistella päätään ajatuksissaan, hänen epäselvän itsekseen puhumisensa. Sillä isäni oli tuntemattoman kärsimyksen kalvama. Vaivoin verhosi hänen tuuhea partansa kalpeiden poskien vaot. Ja minä luulen nyt, tietäessäni hänen elämänsä salaisuuden, että sama kauhistuttavien kuvien sikermä, sama mielikuvien loputon jono, joka nyt tekee minun elämäni sietämättömäksi, on keskeytymättä vaeltanut hänenkin sielussaan. Mutta ennen herätti hänen synkkyytensä minussa kunnioitusta ja antoi rakkaudelleni häneen ikäänkuin syvemmän ja arvokkaamman leiman. Sillä rakastin isääni rajattomasti. Kuitenkaan en saata muistaa, että hän milloinkaan olisi hyväillyt minua, nostanut polvelleen, tai edes silittänyt päätäni. Ja ollessani vasta kahdeksantoista-vuotias, löysi palvelija eräänä aamuna isäni kuolleena, kasvot kauhun vääristäminä. Lääkärin selityksen mukaan oli sydänhalvaus sattunut.
Niiden paperien joukossa, jotka hän jätti jälkeensä, oli minulle osotettu kirje, joka oli sulettu suureen keltaiseen kuoreen. Kun sen aukasin, oli sisällä pienempi, sinetillä varustettu kuori ja sen ympärillä paperi, johon isäni oli kirjottanut:
Poikani! Äitisi muiston kautta ja kaiken kautta, mikä sinulle on pyhää, minä vannotan sinua, säilytä tätä kirjettä kuin henkeäsi. Älä aukase sitä, ennenkuin tapahtuu jotakin sellaista, joko sisäistä tai ulkonaista, että tunnet olevasi oikeutettu, niin, että sinun on pakko avata. Silloin aukase. Ellet koskaan saa ehdotonta varmuutta, ellet koskaan tunne pakkoa, niin minä pyydän sinua: älä ryhdy tekoon. Sillä teko on aina pian suoritettu, mutta katumus on loputon ja laadultaan kauhea.
Sinun tulee pitää huolta siitä, ettei yksikään ihminen saa kirjettä haltuunsa.
Isäsi.
Miten oli nyt isäni kirjotus selitettävissä? Vaikka hän yleensäkin oli omituinen, oli tässä sittenkin jotain, joka viittasi suorastaan mielipuolisuuteen. Ja kun olin huomannut isäni aika-ajoin olevan niin hermostuneen, että hyvin saattoi epäillä hänen järkeään, oletin kirjeen syntyneen jonakin tuollaisena hetkenä.
Kuitenkaan en voinut avata kirjettä. Ja yhtä mahdotonta oli minun unohtaa se. Vähitellen alkoi se vaivata minua. Luin yhä uudestaan nuo muutamat sanat, niin että muistin kunkin paikan paperilla ja käsialan pienimmätkin vivahdukset. Turhaan minä etsin rivien välistä selitystä. Ainoa, mikä olisi voinut vapahtaa minut epätietoisuudesta, oli itse kirje, tuo sinetillä sulettu kirje, joka lahjomattomana säilytti salaisuutensa.
Välistä jouduin jonkinlaisen raivon valtaan. Kiihkeästi halusin avata kirjeen, nähdä mitä se sisälsi. Minä suorastaan himoitsin sitä, tuolla kuluttavalla janolla, joka meissä toisinaan herää kiellettyä kohtaan ja joka lienee perintö Edenin ajoilta asti. Ei ole mitään tuskallisempaa kuin hiipivä, sairas nälkä, himo luvattomaan, joka hetkittäin pulpahtaa esiin, voimakkaana ja hirveänä, ja jota ei voi edes verrata tavalliseen uteliaisuuteen. Tuhannesti kysyin itseltäni, eikö isäni ollutkin tarkottanut juuri tällaista halua, puhuessaan avaamispakosta, jota mahdollisesti kerran tulisin tuntemaan. Siitä olin kuitenkin epätietoinen, ja isäni oli vaatinut ehdotonta varmuutta. Syvä kunnioitus isäni tahtoa kohtaan, olipa tämä miten omituinen tahansa, kunnioitus, joka oli kasvanut piintyneeksi ennakkoluuloksi, jopa suorastaan peloksi, hillitsi minua. Olin varma, että jotakin pahaa tapahtuisi, ellen tottelisi. Voitin itseni. Ja kuta useammin se tapahtui, sitä rauhallisemmaksi tulin. Tunsin jonkunlaista oman voiman tuntoa, kuten ihminen yleensä tuntee taisteltuaan vaikean sisäisen taistelun. Ja tuo tunto rauhotti minua. Tein kaiken voitavani unohtaakseni kirjeen. Sulin sen laatikkoon ja kätkin avaimen toiseen. Ja kuta pitemmälti aikaa kului, sitä harvemmin se johtui mieleeni, kunnes arkielämän huolet tekivät minulle unohduksen kutakuinkin mahdolliseksi.
Kolme vuotta insinööriksituloni jälkeen menin kihloihin. Olin tuntenut morsiameni pienestä pitäen, ja luulen väliämme lujittaneen paljon sen, että molemmat olimme orpoja. Joitakuita vuosia sitten oli hänen äitinsä kuollut ja, mikä pahempi, hänen isänsä oli surmannut itsensä. Tapaus oli salaperäinen ja tapahtunut silloin kun morsiameni oli vielä aivan pieni.
Olin häneen tavattomasti kiintynyt, olen vieläkin, ja uskon hänenkin pitävän minusta. Kun epäilin avioliittomme onnellisuutta sairaalloisuuteni tähden, väitti hän rakastavansa juuri poskieni kalpeutta, jota ei muilla ollut, ja varhaista väsymystäni, jonka olin saanut ilman elämää, perinnöksi. Onnistuttuani hankkimaan itselleni hyvän toimen kaupungin sähkölaitoksen insinöörinä olinkin aikonut piakkoin viettää hääni.
Ja nyt täytyy minun omin silmin katsoa, kuinka onneni raukeaa, kuinka kaikki tulevaisuussuunnitelmat hupenevat olemattomiin ja kuoleman kylmä kehä ympäröi minut. Kaamea aavistus, salaperäinen ja selittämätön, on ottanut tyyssijansa sydämeeni. Kuoleman varjot kulkevat ympärilläni, kuoleman kylmät kädet pusertavat rintaani, joka kauan ei enää nouse ja laske.
Elokuun 16. päivänä viime suvena oli viisi vuotta kulunut morsiameni äidin kuolemasta. Teimme matkan hänen haudalleen, suurelle sukuhaudalle, jonka holvissa hän nukkui miehensä rinnalla. Laskiessamme kukkia kummulle, täytti mielemme harras ja alakuloinen tunto. Äänettömyys, jonka kuolleet vaativat, jonka surulliset menneisyyden muistot aina synnyttävät, oli meidät kauttaaltaan vallannut, tuo pyhä äänettömyys, joka ei puhkea kyyneliin, ei säry kuiskaukseksi, eikä tunnu painostavalta, vaan luonnollisena laskeutuu ihmisen ylitse, kuten lumous. Se oli lahjottanut meille ihmeellisen hetken, seisoessamme siinä kumartunein päin kuolleitten keskellä. Päivä oli kaunis. Leppeä tuuli keinutteli haudan kukkia, jotka ikäänkuin surusta taipuivat lähemmäksi multaa ja jälleen aurinkoa kohden.
Morsiameni ei tahtonut tulla alas holviin, mutta minä tunsin voimakasta halua mennä sisälle. Monasti on nyt mieleeni johtunut, eikö tuo halu jo sinänsä ollut yliluonnollista, salaperäisen hengen kuiskutusta. Sillä se, mitä haudassa tapahtui, on onnettomuuteni varsinaisena alkuna.
Kun haudan vartija avasi oven ja minä astuin pimeään komeroon, jonka ummehtunut ilma lehahti kasvoilleni muistuttaen kuolemasta, niin ahdistus sai sydämeni kiihkeämmin sykkimään. Siinä lepäsivät lahonneissa arkuissaan ne, jotka kerran olivat olleet nuoria, iloinneet päivän säteilystä, lintujen laulusta ja kesän huumaavista tuoksuista. Sydämet, jotka kerran olivat sykkäilleet elämänhalua, onnea ja rakkautta, olivat nyt elottomana tomuna jalkojeni juuressa. Kuinka autio tunto valtaakaan ihmisen, hänen katsellessaan kaiken katoavaisuutta, kaiken turhuutta. Kuinka lohduton on se tuska, se kauhu, joka värisyttää rintaa, kun kumartaa päänsä kaikkivaltiaalle kuolemalle, tyhjyydelle, jonka rautaisten lakien kahleisiin kaiken olevaisen täytyy alistua…
Kehotin vartijaa avaamaan kirstut. Morsiameni äiti oli hirvittävä katsella. Puolimätä liha, jonka välistä luita pilkotti, riippui riekaleina hänen kasvoillaan, kaulallaan. Tukka oli irtaantunut ja silmät olivat poissa koloistaan, jotka hirvittävinä ja mustina, kaiken tyhjyyden vertauskuvana, tuijottivat minuun.
— Sulkekaa, sulkekaa kansi, sanoin vartijalle tuskan vallassa.
Sitten avattiin morsiameni isän arkku. Ontosti rusahtaen sen lahonnut kansi kääntyi saranoillaan. Paljas luuranko oli hänestä enää jälellä, hirvittävä, kauhuaherättävä luuranko. Tuskin oli kansi kuitenkaan saatu auki, kun tapahtui jotakin ihmeellistä, yliluonnollista, kuten luulin. Sillä yhtäkkiä pääkallo, joka tähän saakka oli kaulanikamien varassa ollut muun luurangon yhteydessä, irtaantui, kääntyi pystyyn, ikäänkuin olisi kuollut kohottanut päätään katsoakseen minuun. Kaulanikama oli katkennut, äänettömästi, kauhistavan hiljaa, ja pääkallon ontot silmäkuopat tuijottivat minuun, kiiluen fosforimaisina kuin villin pedon katse. Ohimossa näkyi selvästi luodin lävistämä reikä, ja minusta näytti, kuin olisi siitä veri virrannut, punaisena vuona, kammottavasti, välkehtien. Kauhistuin. Jalkani tuntuivat juurtuvan maahan. Kylmät väreet puistattivat ruumistani, hampaani kalisivat ja tuskan kylmä hiki kihoili otsalleni. Vihdoin syöksyin ulos tästä ummehtuneesta komerosta, jonne kuolema oli ottanut asuntonsa.
Ulkomuotoni oli niin muuttunut, että morsiameni pelästyi. Kuitenkaan en kertonut hänelle tapahtumaa, sillä en tahtonut tartuttaa häneen suunnatonta kauhuani. Mutta koko kotimatkan olin hermostunut ja hajamielinen.
Tuo tapaus oli ainiaaksi syöpynyt mieleeni. Näin sen mielikuvituksessani yhtä selvästi, yhtä kauhua herättävänä kuin haudassakin. Näin sen unissani, jos nukuin, se oli ajatusteni keskus, jos jäin yksin, ja kauhu patoutui sydämeni ympärille. Ja kuitenkin saattoi kaikki olla aivan luonnollista. Miksei luu, jonka aika oli syövyttänyt, nikamien välinen mädännyt aines, olisi voinut pettää juuri sinä hetkenä, jolloin arkun kansi vaipui saranojensa varaan, synnyttäen täräyksen. Tietysti kaikki juuri siten oli tapahtunutkin. Mutta minua ei se lohduttanut. Turhaan minä hymyilin ahdistukselleni ja pilkkasin hermojeni heikkoutta. Kauhea kuva ei paennut sielustani. Se oli alituisesti edessäni kuin kuoleman marrastus, se kulutti voimani ja lamautti tarmoni. Pääkallon silmäkuoppien fosforimainen hehku oli minut hypnotisoinut.
Sitten tuli päiviä, joina työ vaati kaiken aikani. Sillätavoin pääsin terveydelleni vaarallisista mielikuvista. Mutta yöni olivat toisinaan rauhattomia, ja tuo kaamea sattuma täytti ne kauhullaan.
Eräänä iltana, kun vihdoinkin olin joutilas ja täydellisesti omissa valloissani, astuin minä jotenkin alakuloisin mielin kamariini, tietämättä mihin ryhtyisin tai minne menisin. Olin tuollaisessa hajamielisessä tilassa, joka on ihmiselle ominainen silloin kuin hänen ajatuksensa ovat vilkkaassa liikkeessä ja sisäänpäin kääntyneet.
Omituisesti pisti sieramiini huoneeni ummehtunut haju. Se oli sama epämiellyttävä löyhkä, joka paremmin kuin mikään muu ilmottaa, että huoneessa on vainaja, joka saa värisemään ja nostaa kylmän ahdistuksen sydämeen. Sitäpaitsi muistutti tuo haju minulle käyntini hautaholvissa. Yhtäkkiä, selvästi ja koko kauheudessaan johtui hirvittävä luuranko mieleeni, ja puistatus kulki läpi ruumiini. Vedin nopeasti venttiilin auki ja heittäysin nojatuoliin. Annoin taas koko kauheiden kuvien sarjan kulkea editseni, tai oikeastaan en antanut, vaan pikemmin olin kykenemätön sitä vastustamaan. Ja samalla kuin tunsin pahoinvoinnin tapaista ahdistusta, jännitti mielikuvieni eloisuus lihakseni ja kohotti veren poskilleni. Olin omituisen tenhostuksen vallassa, joka sai ajatukseni toimimaan kiihkeästi, mutta hermostuneesti.
Yhtäkkiä, ilman minkäänlaista järjellistä johtoa tai syytä, juolahti isäni kirje mieleeni. Se syrjäytti kaikki muut ajatukseni, tavallaan lumosi minut, niin että unissakävijän lailla astuin pöytäni luo ja etsin kirjeen kätköstään. Mitä pitemmän aikaa sitä katselin, sitä rauhallisemmaksi tulin, mutta myöskin ulkopuolelle itseäni, kuin toiseksi henkilöksi, jonka teot ja ajatukset eivät enää olleet minun säädettävissäni. Se varmuus, josta isäni oli puhunut, se eittämätön pakko, jota hän oli vaatinut, ikäänkuin laskeutui ylitseni ja valtasi minut kokonaan. En tuntenut mitään epäilyä enää. Nyt oli hetki koittanut, jolloin kirje oli avattava, jolloin minun täytyi se avata. Ja rauhallisena, ilman kiirettä tai jännitystä minä leikkasin auki syrjän. Se sisälsi monta tiheään täytettyä arkkia. Syvennyin lukemaan…
Kuinka tuskallisia ne hetket olivat, joiden kuluessa kirje puhui minulle. Olin menehtyä ja vapisin. Silloin tällöin nousin ylös. Pusersin käsin ohimoitani tai tukkesin sormin korvani koettaen siten estää kauheiden sanojen soimista korvissani. Sitten istuuduin jälleen ja jatkoin lukemistani, kunnes taas kavahdin pystyyn, kävelin ympäri huonetta kuin peto häkissään yhä uudestaan ja uudestaan sopertaen: mahdotonta, mahdotonta. Sillä isäni oli murhaaja. Isä, jota olin kunnioittanut ja rakastanut kuin epäjumalaa, oli murhaaja, rikollinen, joka oli riistänyt minulta elämänonnen, joka oli surmannut morsiameni isän. Kas siinä salaperäisen itsemurhan selitys, kas siinä isäni synkkyyden syy! Mitkä hornan henget olivatkaan antaneet hänelle sen kavaluuden, sen kammottavan kylmäverisyyden, että hän oli saattanut panna aseen kuolleen käteen sellaiseen asentoon, kuin olisi tämä itse lopettanut päivänsä?
Kuitenkaan en minä ollut isäni tuomari. Olipa hänen tekonsa miten rikollinen tahansa, hänen perussyynsä miten heikot hyvänsä, minun täytyi voida ymmärtää häntä. Tunsinhan hänen luonnottoman äkkipikaisuutensa ja hänen hermostonsa ärtyisyyden. Mutta sittenkin, sittenkin… Tietysti isäni oli yksinäisyydessään kärsinyt suunnattomia tuskia, kantaessaan omallatunnollaan rikosta, josta kellään ei ollut aavistusta. Ja, hyvä Jumala, rikoksensa kauheus silmissään oli hänen täytynyt antautua kuolemalle, ilman lohdutusta, tunnustusta…
Puoliyö oli jo käsillä, mutta yhä istuin kirjeen ääressä masentuneena, sekavin ajatuksin. Ulkona oli pilkkosen pimeä, ja tuuli tohisi venttiilin aukossa. Pari kertaa olin tuntenut kylmän henkäyksen poskillani, ja kun tuulenpuuska jälleen pani ruumiini värisemään, sulin nopeasti venttiilin. Sitten rupesin uudelleen silmäilemään kirjotusta.
— Poikani, jos voisin kuvailla sinulle, millä äänellä, miten vihaahehkuvin katsein tuo kuoleva kirosi minut, minut ja minun perilliseni, minun sukuni ja kaiken mitä minulla on, jos tietäisit, mitenkä nuo kauhistavat sanat ovat todella olleetkin kirouksenani, kalvaen minua yöt ja päivät, aina, hetkenkään lepoa suomatta, jos ymmärtäisit, minkäläisen helvetin ne ovat elämästäni tehneet, niin myöntäisit, että rangaistukseni on ollut paljoa kauheampi kuin muutamien vuosien oleskelu vankilassa. Voiko kuolleen kirous vaikuttaa? Voiko hänen viimeinen, hirveä toivomuksensa pakottaa salaperäiset voimat liikkeelle? Vai johtuuko kaikki vain suggestionista?…
Kun olin päässyt tähän, tunsin poskellani voimakkaan henkäyksen, joka ensin tuntui viileältä, sitten niin jäätävältä, että se kirvelti ihoa. Kauhu lamautti jäseneni, ja luulin sydämeni lakkaavan sykkimästä. Käänsin katseeni sinne, mistä henkäys oli tullut. Nurkassa, suuren fiikuksen takana, seisoi luuranko, sellaisena kuin olin sen hautakammiossa nähnyt, käsivarret rinnalla ristissä, silmäkuopat fosforitulta säihkyen ja luodin reikä ohimossa, punaisena kuin tuores veri. Minun täytyy ihmetellä, että heikko sydämeni jaksoi kestää sen hetken. En voinut jäsentä liikauttaa, en huutaa, en hengittää. Mykän, kuvaamattoman ahdistuksen vallassa tuijotin hirviöön…
Koko ilmiö kesti tuskin sekuntia. Kun sen verran toinnuin, että saatoin hengähtää, saatoin ojentaa käteni ilmestystä kohti, oli kaikki jo ohitse, mitään ei enää näkynyt. Ainoastaan huoneeni kalmanhaju oli vieläkin tunkeutuvinaan sieramiini. Kylmän hien peittämänä syöksyin toiseen huoneeseen, missä menin pitkäksi aikaa tainnoksiin…
Saattoiko tuollainen ilmiö olla hallusinatsioni? Saattoiko noin kauhea kuva syntyä hautakammiotapauksen ja isäni kirjeen yhteisvaikutuksesta minun heikkoon hermostooni? Vai oliko kaikki yliluonnollista, salaperäisten voimien aikaansaannosta? Saattoiko kuollut nousta haudastaan katsomaan, minkälaisten tunteiden vallassa hänen murhaajansa poika luki isänsä rikoksesta, poika, joka aikoi naida murhatun tyttären? Hyvä Jumala!
Tulin hermosairaaksi tuon tapauksen johdosta, ja minun täytyi antautua lääkärin hoidettavaksi. Sydänvika, yli rajojen kiihtyneet hermot, äärettömästi herkistynyt mielikuvitus, siinä hänen selityksensä. Uskon kuitenkin hänen olleen taitavan ammatissaan, sillä ne lääkkeet, joita hän minulle määräsi, uuvuttivat minut öisin horrosmaiseen uneen, joka oli virkistävä ja kauhun kuvista vapaa. Raskaat ajatukseni tulivat harvemmin mieleeni ja aloin saada voimia sekä ennen kaikkea kykyä unohtaa. Silti en ollut terve. Aika ajoin tuo ahdistavien tunteiden puserrus kävi entistä selvemmäksi. Se pakotti hetkittäin ajatukseni kiertämään toivotonta kehää, joka ei sisältänyt muuta kuin kauhua. Mutta, kuten sanottu, tuollaiset hetket sattuivat yhä harvemmin, ja kevyen työn avulla onnistui minun yhä enemmän vapautua mielipuolisista ajatuksistani.
Kaikessa, mitä olen kertonut, saattaa paljon olla liiottelua, huolimatta siitä, että kaikin voimin koetan hillitä itseäni. Liiottelu, se on juuri ominaista luonteelleni. Se kuuluu ehdottomasti minun personallisuuteeni. Muuten ei kaikki se, mikä on tapahtunut, olisikaan selitettävissä, enkä nyt tuntisi olevani kuolemaa niin lähellä.
Jonkun viikon kuluttua olin siksi tointunut, että jälleen saatoin ryhtyä insinöörin toimeeni. Minä puuhailin ahkerasti, välttäen kuitenkin liikarasitusta, ja uskottelin itselleni, että sairauteni oli ijäksi mennyttä. Kuitenkin huomasin, että sielussani asui pelko, jota en uskaltanut tunnustaa, aavistuksena ilmenevä tunto, joka oli kammoa jotain yliluonnollista kohtaan. Minä pelkäsin yksinäisyyttä, kuten pelätään kuolemaa, samalla tuntien sen vetävää tenhoa. Minä pelkäsin huonettani, missä kauhea ilmestys oli minut yllättänyt. Ja tuo pelko vei minun voimani. Kuitenkin olisin tahtonut olla huoneessani puoliyön aikaan, nähdäkseni oliko tapahtuma satunnainen, vai oliko hirveä hallusinatsioni alituisesti minua vaanimassa. Minä suorastaan himoitsin sitä, vaikka epämääräinen kauhun tunne osottikin, etteivät voimani siihen riittäneet. Mutta tuo halu kasvoi. Se eneni päivä päivältä, käyden lopulta niin voimakkaaksi, että tajusin tekeväni paraiten antautumalla sille alttiiksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Turhaan minun äärimmilleen jännitetyt korvani kuuntelivat yön ääniä. En kuullut muuta kuin sydämeni rauhattomat lyönnit ja vereni kuumeisen kohinan. Silmiini koski yhtämittainen tuijotus hämärään. Ja aivan väsyneenä riensin viimein pois kamaristani.
Ilmestys oli siis ollut harhakuva, jonka hermojeni satunnainen jännitys oli synnyttänyt. Se ei sisältänyt mitään todellista, se oli ollut vain noita omituisia näkyjä, joita silloin tällöin nähdään ja joista puhutaan kauhun vallassa, sensijaan että niille tulisi nauraa. Kuinka surkuteltavaa onkaan sekottaa todellisuuteen ylikehittyneen mielikuvituksen sairaalloisia kuvia, jotka sotivat järjen loogillista juoksua vastaan.
Huomattuani, ettei mikään minua vainonnut, tulin tavattoman iloiseksi, ja elämänhaluni oli voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Johduin toisesta äärimmäisyydestä toiseen. Jos ennen olin kauhistuneena ajatellut näkemyksiäni, niin suhtauduin nyt niihin pilkallisesti. Minä hymyilin lapsellisuudelleni ja ivasin sitä kauhun tunnetta, joka oli järkyttänyt minut kuin naisen. Mutta nyt, ollessani sairaampana kuin milloinkaan, olen vakuutettu, että pilkallisuus oli vain tautini yksi aste, yksi vaarallinen käänne, joka ilmaantui ennen lopullista puuskaa.
Sillä iloisuuteni ei kestänyt kauan. Suhteeni morsiameeni, jolle en ollut tästä kaikesta mitään puhunut, oli nimittäin pingotettu ja luonnoton. Tunsin ahdistusta hänen läheisyydessään ja värisin tarttuessani hänen käteensä. Välillämme oli jotakin, mitä en lainkaan voi selittää. Hakemalla minun täytyi hakea jokapäiväisyyksiä, joista puhuin hänelle, teeskennellen iloisuutta ja onnellisuutta. Mutta hän huomasi sen. Hän sanoi minulle usein, etten vielä ollut entiselläni, ja pyysi minua huolellisesti hoitamaan itseäni. Tämä teki minut alakuloiseksi. Ja tuo alakuloisuus sisälsi niin paljon tyyneyttä, levollisuutta, että syyllä voin sanoa sitä masennukseksi, sielun voimattomuudeksi, joka oli niin täydellinen, ettei ajatus enää edes sairaasti tarrautunut mihinkään, vaan tylsänä ja välinpitämättömänä sivuutti kaiken.
Sillä tavoin kului aika viikko viikolta. Sisäisesti olin jonkun muutoksen alainen, muutoksen, jonka laatua en ymmärrä. Mutta ulkonaisesti ei mitään tapahtunut. Ei mitään, ei mitään tapahtunut, alakuloisuus vaan patoutui entistä ankeampana sydämeeni… Kunnes nyt tiedän olevani kuoleman merkitsemä. Minä tunnen sen niin selvästi, ettei se voi enää minua kauhistuttaa. Minä tiedän sen, voimatta sitä mitenkään selittää. Kuoleman kylmät kädet ovat pusertaneet minut syleilyynsä, josta en pääse, en edes jaksa pyrkiä irti…
Kun eräänä päivänä sähkölaitoksella kuuntelin suurten sähkökoneiden surinaa, jouduin omituisesti ulkopuolelle itseäni, ja aivoni kiihottuivat vilkkaaseen toimintaan. Johduin ajattelemaan, miten ihmeellisen huomion Galileo Ferraris oikeastaan oli tehnyt keksiessään pyörivän magnettisen kentän, tuon näkymättömien voimien salaperäisen liikkeen, jonka vaikutus oli suunnaton ja joka oudolle käsittämättömällä tavalla veti suuria kappaleita hillittömään pyörteeseensä. Mikä oli tuommoisen voimavaikutuksen salaisuus? Eivätkö kaikki magnetismin teoriat olleet vain tehtyjä, enemmän tai vähemmän oikeita? Eikö niiden alla piillyt salaisuus, kammottava, tutkimaton salaisuus, joka oli nöyryyttävä ihmiselle ja pakotti hänet voimattomana taivuttamaan päänsä? Eivätkö kaikki hypotesit olleet paljasta pintaa? Syvemmällä, niiden alla, näkymättömiin kätkeytyneinä, raivosi hirvittäviä voimia, samallaisia kuin ihmisten sielujen syvyyksissä, hornan kaameita henkiä, jotka vainosivat ihmislasten onnea…
Kuta kauemmin kuuntelin surinaa, sitä vieraammaksi tulin itselleni ja sitä kummallisemman tunnon lumoihin. Sitten menin korkeajännityshuoneeseen, pieneen hämärään kammioon, jonka seinillä punaiset salamankuvat muistuttivat sähköisten voimien läsnäolosta, sähkön vihamielisten hengettärien, jotka ovat kuoleman kätyreitä. Kuinka viehättäviä olivat nuo valkeiksi, keltaisiksi ja vihreiksi maalatut kuparikiskot, joissa sähkövirta kulki näkymättömänä ja hirveänä, murhaan valmiina. Kosketus vain, ja nuo piiloutuneet raivottaret syöksyivät esiin ilkamoivina julmuudessaan…
Hommasin jotakin öljykatkasijoitten yli kumartuneena. Silloin ylhäältä, pääni päältä, missä korkeajännityskiskot sijaitsivat, vilahti silmiini kuin heikko, himmeä valo. Kun katseeni oli alaspäin tähdätty, en tietenkään voinut sitä suorastaan nähdä. Se välähti kuin salama, jonka huomaa peitteensä sisälle kääriytyneenäkin. Se oli tuollainen heikko kajastus, jommoisena näkökulmamme ulkopuolella tapahtuva liike kuvastuu silmäämme. Kuitenkin olin huomaavinani nopeasti kulkevan, outoa valoa säihkyvän käden, joka irtonaisena liihotteli ilmassa. Kaikki vereni pakkausi sydämeen, joka oli pakahtua. Nopeasti käänsin pääni ylös. Katseeni luonnottoman pingotuksen vuoksi näyttivät esineet sekavilta ja hämäriltä. Mutta mitään erikoista en huomannut. Sensijaan olin taaskin tuntevinani tuota inhottavaa hajua, joka johtuu kuolleen läsnäolosta. Jouduin taudinomaiseen tilaan, missä aistini toimivat sairaasti. En käsittänyt hetkien todellisuutta enkä pituutta, vaan huumaantuneena, kuin unta nähden tuijotin kiskoihin. Vähitellen alkoivat silmäni haaroa. Näin lukemattoman joukon vihreitä, keltaisia, valkeita kiskoja. Niitä oli kaikkialla ympärilläni, rajaviivoiltaan epäselvinä ja aivan yhdensuuntaisia, matemaattisen yhdensuuntaisina. Sitten, aivan sillä kohdalla, mihin oli pystytetty tikapuut kiskoihin pääsemistä varten, näin keltaisessa kiskossa käden jälen. Voin erottaa ihon uurteet, jotka olivat painuneet maaliin punertavampina kuin muut paikat ja ikäänkuin itsestään loistaen. En enää tiedä lisääntyikö kauhuntunteeni vielä, sillä olin jo irrottuneena tästä maailmasta, kuoleman aavistuksen huumaama ja hulluksi tekemä. En tiennyt missä olin, mitä tapahtui. Tuijotin käden kuvaan kirvelevin silmin, silmin, jotka olivat pullistua ulos päästäni. Ja sormien jälet selvenivät selvenemistään. Ne muuttuivat punaisiksi, levottomasti liikehtiviksi, näyttivät vereltä, jonka himmeä valo hypnotisoi minut. Tunsin voimakasta halua katsoa lähempää noita verisiä kädenjälkiä, joita yhtäkkiä näytti olevan tuhansia, jotka himmenivät ja kirkastuivat vuorottain, väsyneiden silmieni värähtelyjen mukaan. Kuin unissa kävijä nousin tikapuille, ja minussa heräsi halu koskea niihin, koetella oliko niitä olemassa. Tuo himo valtasi minut niin täydellisesti, etten ollenkaan ajatellut hengenvaaraa. Vaikka sekavasti käsitin olevani kuoleman oma, jos koskisin kiskoihin, en kiinnittänyt siihen ollenkaan huomiotani. Näkymätön voima veti kättäni, ehdottomasti, ilman sääliä… Vielä on minulla himmeä muisto siitä, että kompastuin, suistuin alas, sitten on kaikki pimeyden peitossa. Kun tainnoksista heräsin, olin kotona, jonne minut oli tuotu.
Estelyistä huolimatta nousin ylös. Sisäinen kuume, ääretön, kauhunsekainen jännitys oli ruumiillista sairautta paljoa voimakkaampi Ellen olisi kompastunut, ajattelin, ellen sattumalta olisi suistunut maahan, niin olisin nyt hirveän sähköiskun surmaamana. Ja minä värisin tätä ajatellessani. Sielussani vallitsi suunnaton rauhattomuus, joka kidutti minua hellittämättä hetkeksikään. Olinko taas nähnyt harhakuvan? Olinko…
Seuraavana päivänä riensin väkisin sähkölaitokselle. Tunsin olevani jännityksestä kalpea, ja kun pyysin työnjohtajaa mukaani korkeajännityshuoneeseen, huomasin hyvin, kuinka pitkään hän tarkasteli minua.
Ei, harhanäyn lumoissa en ollut. Kiskossa oli selvä kädenjälki, tarkalleen samalla kohdalla. Osotin sitä sormellani.
— Kuka on kiskoon tarttunut? kysyin vaivoin, hullusti.
Työnjohtaja joutui hetkeksi ymmälle.
— Ehkä maalari. Kenties maalari on koskenut siihen, kun maalaus vielä on ollut märkä, vastasi hän vihdoin.
Riemu tulvi sydämeeni. Niin, tietysti maalari, maalari, joka oli seisonut tikapuilla ja vihellellen maalannut, iloinen poika. Tietysti, tietysti maalari. Ja hurjan ilon vallassa syöksyin ulos.
Kuitenkin käännyin ja palasin jälleen sähkölaitokselle äkkinäisen päähänpiston ajamana.
— Antakaa uudelleen maalata kiskot, sanoin työnjohtajalle. Ja kun hän ihmetellen, tarkkaan katsoi minua, lisäsin virallisesti: Ymmärrättekö, uudelleen maalata.
Kävelin kotiin aavistamattoman onnen täyttäessä sydämeni. Tietysti taas olin nähnyt vain unta. Kylläpä hermoni olivat heikot, naisen hermot. Vai maalari, iloinen veitikka. Ha ha haa! Ja minä nauroin ääneen, suu ammollaan pitkän aikaa.
Astuessani portaita ylös, kuului äkkiä hiljainen narahdus. Minä tunsin tuon äänen. Kaiteesta oli pieni rautainen ripa katkennut, ja askeleen täräyksestä sattui sen pää toiseen rautaan, synnyttäen heikon, omituisen kolauksen. Se saattoi yön hiljaisuudessa pelästyttää ja oli minulle usein niin tehnytkin. Mutta nyt oli vielä valvas. Siitä huolimatta säpsähdin hirveästi ja kylmät väreet kulkivat läpi ruumiini. Hyvä tuuleni katosi tuossa tuokiossa. Ilman syytä otti ahdistus sieluni jälleen valtoihinsa. Ja milloinkaan ei se enää hellitä.
Kuumeisena, sekavin ajatuksin heittäysin tuoliini. Kauhea pelko hiipi sydämeeni. Pelkäsin seiniä, jotka näyttivät supistuvan kokoon pusertaakseen minut, muuria, joka näytti kaatuvan päälleni, tuolia, joka tuntui vajoavan maan alle ja palvelustyttöä, joka vuodetta valmistaessaan kietoi lakanan patjan ympärille kuin kääriliinan kuolleen verhoksi. Sitten uusi ajatus välähti mieleeni. Entäpä, jollei kädenjälki katoakaan kiskosta? Entäpä, jollei se katoa, maalaamisesta huolimatta?
Hyvä Jumala…
Sain ankaran kuumeen, hourailin, näin kauheita unia. Ja yhä varmemmaksi alkoi minulle käydä, ettei kädenjälki enää katoaisi. Se pysyisi, merkkinä, jonka kuolema on minulle antanut. Yliluonnollisella voimalla se vaikuttaisi minuun, vetäisi minut turmioon. Tunsin kuoleman hiipivän ympärilläni äänettömänä ja varmana saaliistaan. Sitten toivuin hiukan. Mutta sitä mukaan kuin ruumiillinen terveyteni parani, valtasi minut kiihkeä halu mennä katsomaan, saamaan varmuus. Tähän saakka ei minulla ole ollut voimaa tehdä sitä, eikä ole nytkään. Mutta minä tiedän, että se on jälellä, se on, se on jälellä. Maalaus ei ole voinut sitä peittää, sillä se on kuoleman sinetti.
Olen tänään terve, terveempi pitkästä aikaa, ja heikko toivo pyrkii sydämeeni. Mutta en saa, en saa päästää sitä sisälle, sillä se on vain uusi ansa. Olen ihmeen hyvissä voimissa tänään, ajatukseni ovat selviä, siitä syystä olen arka, enkä uskalla. Mutta joskus, tai ehkä jo huomenna, kun he katselevat minua salavihkaa, väistävät minua, kun ei kuulu ääntä, ei hiiskahdusta, kun tyhjyys ja kammo ovat ainoat seuralaiseni, eikä missään näy inhimillistä katsetta, silloin, silloin, silloin… Sillä se on täytymys.
* * * * *
Eräänä sunnuntai iltana, mennessään panemaan sähkölaitosta käyntiin, löysi koneenkäyttäjä insinööri Nyholmin korkeajännityshuoneesta kuolleena. Hän oli tikapuilla, kokoonkäpristyneenä, käsi suonenvedontapaisesti kiskon ympärillä. Lääkäri todensi, että sähköisku oli vienyt häneltä hengen. Siitä huolimatta väitti koneenkäyttäjä, ettei kiskoissa silloin ollut jännitystä.