Nenäliinojen liehuessa lähtivät laivat kulkemaan tyyntä sisäjärveä toiselle järvelle vievää salmea kohti. Etäämmälle tultua lakkasi soitto ja hyvästelyliehutukset. Retkeläiset alkoivat katsella ympärillensä ilmestyviä uusia näköaloja. Pienemmän laivan mukaan kuuluvilla oli muutakin huolehdittavaa. He eivät pysyneet suuremman mukana ja kun kone teki työtä täydellä höyryllä, syyteli se kipinöitä venheessä olijain päälle. Venheeseen oli kohteliaisuudesta sijoittunut arvokkaintakin väkeä ja merkkinauhalla varustettu paikkakunnan ylioppilas liikkui siellä sovittelemassa istuimia ja kehoittelemassa varjelemaan vaatteitaan kipinöiltä. Hän oli kovassa puuhassa saada vireelle laulua, mutta huomasi tutkittaissa, ett'ei ollutkaan kaikkia ääniä. Tämän puutteen poistamiseksi hän puuhasi leikkiä, vaan ei sekään oikein sujunut.
Salmea kulkiessa ihailivat ulompaa tulleet parhaallaan kukoistavia lehtirantoja. Väljemmälle vedelle tultua kiipesi ylioppilas venheen kokkasuojuksen katolle ja iloisesti lakkiansa heiluttaen lausui:
— Arvoisat huvimatkailijat!
Tasan ei käy onnen lahjat, niinpä Luojan sääntö on. Noill' on soitto, suojus-laiva — proomu meidän laiva on.
Viimeisiä säkeitä lausuissaan hän viittasi kädellään edellä menevään laivaan ja sitten omaan veneeseensä. Kuulijat hymähtivät suopeana sukkeluudelle ja ylioppilaan tuttava kuiskasi toiselle että se ehkä lausuu sepittämänsä runon, sillä hänellä kuului olevan taipumusta runoiluun. Runoilulle häh ei kuitenkaan ruvennut, vaan jatkoi kohta suorasanaisesti:
— Näin alotetaan usein syvämietteisiä puheita, mutta minulla ei ole aikomus väsyttää teitä pitkillä puheilla, vaan jos sallitte, niin minä paikkakuntalaisena kiinnitän huomiotanne näihin meille rakkaisiin rantoihimme, että millaisia ne nyt ovat ja millaisiksi ne voisivat tulla.
Hän pysähtyi ja odotti kunnes sai kuulla hyväksyviä ääniä. Sitten hän jatkoi:
— Nämä ovat niitä "tuhanten rantain partahia", joita ihanuutta uhkuvin runoilijamme on kehoittanut heräämään ja joista toinen runoilija laulaa että "joka niemeen, notkoon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa". Ja katselkaa vaan ympärillenne, niin täällä ei puutukaan noita niemiä, notkoja ja saarelmia. Kuinka houkutellen ne hymyävätkään jokaiselle ohikulkevalle ja meillekin, että tulla vaan mitä pikemmin viljavainioilla näitä kalaisia rantoja kaunistamaan. Osa kaunistuksesta on jo tehtynä, mutta kaikkihan huomaatte, että näiltä kaunistajoilta puuttuu jaloin aisti, kauneuden aisti. He eivät ole jättäneet edes rantakoivuja rantojen kaunistukseksi, vaan kaataneet kuoleman kylmäverisyydellä kaikki maahan. He eivät tunne vielä mitään kauneuden kaipuuta. Tuskin kertaakaan päivässä katsahtavat tälle ihanalle järvelle, ell'ei siellä kulje joku vene, taikka laiva. Tuolla näette kyntömiehen seisattaneen hevosensa ja katsovan tänne, mutta kaunein hänestä on luultavasti lippu tuon laivan perässä.
— Mutta elkäämme antako näiden tosiasiaan mieltämme masentaa, vaan kuvitelkaamme että noilla niemillä ja saarilla seisoo jo nyt valkeaksi maalatuita koteja, ja laitureilla liehuttelee kauniit kansallispukuiset naiset meille valkoisia liinojansa, ja että me samoin tehden kajahutamme heille vastaukseksi innokkaan isänmaallisen laulun. Toivokaamme tätä aikaa ja uskokaamme, että toivomme on toteutuva ja laulakaamme vaikkapa yksiäänisesti että "Olet maamme armahin Suomen maa, ihanuuksien ihmemaa".
Kaikki tarttuivat viitattuun lauluun ja lauloivat siitä monta värssyä. Laulainenkin oli mukana, sillä häntä miellytti ylioppilaan reippaus ja tuo tapa puhua ilman mitään valmistuksia, yksistään siitä mitä sillä hetkellä on huomattavissa. Siinä hänen ajatuksensa nousivat kapinaan, kun ei ihailua ylettynyt nykyisille rantojen viljelijöille, vaan ainoastaan hengettömälle luonnolle ja runoilijain asuttamalle ihannekansalle. Nykyinen polvi sai nimekseen kuoleman kaltaisen kauneuden raiskaajan ja ihanin katseltava on siitä muka tuo mustunut laivanlippu, kuten kuolemastakin viitakkeensa. Armottomuuden puita kohtaan myönsi Laulainenkin liialliseksi, mutta ei siitä noin umpimähkään saisi tuomita, sillä pitäisihän ylioppilaaksi lukeneen miehen ymmärtää, että se on seuraus taistelusta hallaa vastaan, jonka liittolaisina ovat puut olleet pimittämässä pieniä peltovainioita. Olisi hyvin suotava että joku ottaisi puheenaineeksi "täss' auroin miekoin miettehin isämme sotivat" ja antaisi samalta paikalta ylioppilaalle pienen letkauksen.
Nämä letkausajatukset kumminkin pian hämmentyivät kuunnellessa muiden keskusteluja.
— Onko se Huuhkamäki korkea? kysyi joku ulompaa tullut neiti ylioppilaalta.
— Ei mainittavan korkea, mutta mäkeä ympäröivä luonto on erittäin kaunis, selitti tämä.
— Tuleeko täällä perillä huvia, taikka puheita?
— Ei täällä ole määrättyä ohjelmaa, paitsi päivällinen luonnon helmassa. Muu aika lauletaan ja katsellaan maisemia.
— Teidän pitää puhua, te puhutte niin runollisesti.
— En minä ole koskaan varsinaisesti puhunut, vastasi ylioppilas onnellisena. Minähän vaan viittasin luonnon kauneuteen, jonka ansiota se on, jos puheessa oli jotain kaunista.
— Eipä jokaisen silmä huomaa ja jos huomaakin, niin ei löydä sanoja sitä ilmaistakseen muille.
— Kyllä huomaa. Tämän järven päähän päästyä tulemme joelle, jonka rannat ovat niin viehättävän vaihtelevaisia nyt kesällä, että niitä nähdessä tulee jokainen runolliseksi.
Viimein lähestyivät laivat joen suuta. Edellinen pujahti jo sinne, ja sen ala-osa katosi joen käänteessä jäleltä tulevain näkyvistä, niin että kannella seisovat näyttivät kulkevan viheriäistä niittyä pitkin. Tälle liikkuvalle ryhmäkuvalle oli vastaisen joen rannan koivikko viehättävänä taustana.
— Katsokaa! katsokaa! huudahtelivat jälempää tulevat.
Jokea kulkiessa katseli kukin sitä mikä hänen silmistään oli sominta.Keskiosa joen rantoja oli aivan metsätöntä, tasaista niittyä.
— Tämä osa on vähän yksitoikkoista, mutta tuonnempana tulee taas vaihtelevaisempaa, selitti ylioppilas ikäänkuin anteeksi pyytäen kaukalaisille.
Maataviljeleväin katselijain ryhmästä kuului samaan aikaan tällaisia huudahduksia:
— Onpa siinä sileä niitty! Sitä niittelee huvikseen! Ollapa kaikilla tuollaiset niityt!
Jo loppui joki ja matkan pääpiste, Huuhkamäki, tuli näkyviin. Se oli pitkähkön yläjärven niemekkeellä.
Soittajat tarttuivat torviinsa ja marssin sävelten raikuessa laskivat laivat rantaan, niemen kupeelle.
Emännöitsijänä toimivat rouvat olivat ottamassa vastaan ja opastivat vieraita mäen harjulle. Siellä oli seudun nuorison vasituinen juhannuskokon polttopaikka ja karkelokenttä, jonka laiteilla seisoi laudoista kyhätyt ruokapöydät. Avustajiksi otetut paikkakunnan naiset asettelivat niille viimeisiä kalakukkoja ja viilipyttyjä, joita olivat aamupäivän kotoansa soutaneet ja kantaneet mäelle. Muita seutulaisia ei ollutkaan monta, ainoastaan muutamia uteliaita ja ruokapalan toivossa tulleita köyhiä, jotka katselivat kaukaa syrjästä.
Kohta kajahti mäen harjalta ylioppilasten mahtava laulu: "Mä tiedän maan, se pohjolassa on", joka soveltui niin erinomaisesti yhteen paikan kanssa ja jossa ääni vaihtelee sanojen mukaan, milloin ylistellen reippaassa tahdissa nuorison rohkeutta ja miehuutta, milloin vienosti Savon maisemia ja honkien huminaa, päättyen kaihomieliseen kaipaushymniin.
Laulainen oli aivan haltioissaan tämän Savoa ylistävän laulun loputtua ja katsahti voiton riemulla runoilija-ylioppilaaseen, ikäänkuin kysyen että kuulitko, mitä Savon kansa jo nyt on, vieläkö uskallat sitä halveksia.
Kun laulajain levähtäissä ja ruokailuaikana torvensoittajat suorittivat ohjelmaa, niin Laulaista aivan harmitti niiden räiskytys. Sitähän säikkyi kaikki metsän asukkaat, jopa vanhat petäjätkin vavahtaen kiljahtivat vastaan.
Huvikentän keskellä oli pieni puhujalava, havuilla sievästä koristettuna. Päivällisen syönnin edellä ei siihen ollut kukaan astunut. Vaikka Laulainen ihailikin lauluja, niin ihmetteli hän sitä, ett'ei kukaan puhunut, vaikka on lava laitettuna. Ruokailuaikana hän jo mainitsi siitä maisteri Eskolalle.
— Tänne kun ei ole kutsuttuna varsinaista kansaa, niin kellekä täällä oikeastaan puhuisi, selitti Eskola.
— Mutta voisihan pitää sellaisiakin puheita, joihin ei kaipaa kuulijoiksi varsinaista kansaa, huomautti Laulainen.
— Kyllä, mutta kun parhaat puhujat ovat valmistautuneet esiintymään huomisiltana, niin heitä ei nyt haluta, selitti maisteri. Joku kai pitää täälläkin puheen naisille päivällisen perästä.
— Ja muutako ei ole tiedossa? kysyi vielä Laulainen.
— Ei minun tietääkseni, vahvisti maisteri. Laulainen koetti painaa aivoissaan syntynyttä ajatusta alas, mutta kun hän katsahti koristeltuun puhujalavaan ja ajatteli, että se parin tunnin päästä jääpi siihen käyttämättömänä seisomaan, niin hänelle kävi kuten ahnurille, joka ei voi heittää haluruokaansa hukkaan, vaan täytyy edes kerran sitä maistaa. Niinpä hänkin, ennenkun oli ennättänyt asiata vakavasti ajatella, kysäsi:
— Sopisikohan, että minä puhuisin ikäänkuin kansan puolesta säätyläisille?
— Onko puhe valmistettu? kysyi maisteri.
— Ei ole, vaan pian minä lyhyen puheen valmistaisin, vastasiLaulainen.
— Kyllä se sopii, myönnytti maisteri. Pitää vaan valita vakava aine ja puhua tyynesti. Ehk'ei pahenna, jos ajan voittamiseksi antaa puheen jäädä jotenkin loppuun.
Laulainen alkoi heti ajatella puhettaan ja kiintyi siihen niin, että ympärillä oleva elämä aivan kuin pimeni häneltä. Loppuosan ruokailuaikaa hän seisoksi veitsi ja tyhjä lautanen kädessään, eikä tointunut siihen mitään ottamaan. Naisille pidetty kaunis puhekin meni aivan sivu korvain. Laulu sai vielä hereille, mutta silloin hänellä jo olikin puhe suunniteltuna. Hän meni vielä, varmuuden vuoksi maisteri Eskolan luokse ja kysyi:
— Puhuisinkohan minä eli ei?
— Joko on puhe kokonaan selvänä? kysyi tämä.
— Jo on.
— Mikä on ajateltu aineeksi?
— Olen ajatellut nykyistä aikaa vertailla lapsuuden ajasta täysi-ikäiseksi siirtymisen aikaan, jossa kuvaileisin kansaa lapsena ja oppineempaa väestöä vanhempina, jotka nyt tarjoavat lapsillensa aapisen asemasta enempisisältöisiä kirjoja ja sunnuntaikoulun sijalle opettavampia kouluja, selitti Laulainen.
— Tämähän on erittäin sopiva aine, kiitteli maisteri. Nyt on jo aikakin puhua. Minä käsken puhaltamaan fanfaarin.
Laulainen aivan säikähti:
— Ei ensinkään vanvaaria, sanoi hän ja kiirehti puhujalavalle ennenkuin maisteri ennätti käskeä soittamaan.
Laulainen tunsi rohkeutensa pettävän, jos niin juhlallisesti pitäisi alkaa. Naisille puhujan esimerkkiä seuraten hän kohotti hattuansa ja alkoi:
— Arvoisat naiset ja herrat! Olen saanut myönnytyksen lausua muutamia sanoja tämän arvoisan joukon kuullen, vaikka hyvin ymmärrän että vähäoppisen pitäisi noudattaa samaa sääntöä kuin lasten: kuunnella mitä oppineemmat puhuvat ja olla äänettä, jos eivät puhukaan. Mutta jos tätä sääntöä seurataan poikkeuksetta, niin lapsen puhelahja jääpi vaillinaiseksi. Lapsi ei tule koskaan täydellisesti ymmärtämään aikaisten asioita, eikä aikaisetkaan lasten asioita. Suomen varsinainen maalaiskansa on näihin aikoihin asti ollut lapsen asemassa, tavaillen aapistansa ja nämä melkein yhtä oppimattomat opettajat ovat sen kirjatikkua ohjailleet. Mutta nyt minä olen kuullut, että teillä, arvoisat herrat ja naiset, on tosi homma toimittaa aapisen paikalle opettavampia kirjoja ja kirjatikun kuljettajiksi taitavampia opettajia. Minusta näyttää että teillä on tosi aikomus ottaa nämä lapsena olleet aikaisten kanssa yhteen joukkoon kuuluviksi, pakisemaan samoista asioista kuin itsekin. Tämä on teidän puolelta hyvin kauniisti ajateltu ja minä toivoisin, ett'ei syntyisi tuskaantumista puolelta eikä toiselta. Minua peloittaa että tuskaantumisen syitä löytyy enemmän kuin alussa arvaattekaan. Nämä syyt ovat syntyneet pitkän lapsuuden aikana ja niitä on molemmilla puolilla. Vanhempain kesken uskotaan mieluummin sitä, että ne viat, jotka lapsissa huomataan, ovat suuremmat kuin ne viat, jotka lapset huomaavat vanhemmissa. Mutta tämä näkökanta ei pidä paikkaansa aina.
— Vanhemmalla väestöllä on jokapäiväinen sanominen lapsille siitä, kun ne tahraavat yhä uudestaan ja uudestaan vaatteensa ja silmänsä, eivätkä muista niitä puhdistaa. Samanluontoinen sanominen on oppineemmilla varsinaisesta kansasta. Ne ovat likaisia, niissä on vastenmielinen haju, eivät pidä huoneitaan puhtaina, eivätkä kaunistele ympäristöänsä. Tämä kaikki on tavallaan totta, mutta ei se oikeuta heittämään lasta tunkiolle pesuveden mukana. Sen kuitenkin olisi moni oppineempi säätyläinen näihin asti tehnyt, jos ei löytyisi asianhaaroja, jotka pakoittavat malttamaan mieltänsä. Kuka puhdistaisi sitten heidän vaatteensa, sillä likaisiksi ne heiltä itseltään jäisi, kuka hakkaisi halot ja lämmittäisi huoneet, sillä kylmä taitaisi omin avuin tulla. Kuka niittäisi heinät ja pyytäisi kalat, sillä ilman näiden töiden tekijöitä olisi tämäkin matka saatuna tehdä ilman viilipiimää ja kalakukkoja. Nämä ovat asioita, joille pitäisi antaa arvonsa, eikä kulkea ohitse nenä käppyrässä, vaan mieluummin ystävällisesti huomauttaa että eiköhän tuossa ja tuossa asiassa voisi noudattaa parempaa puhtautta, aivan samoin kuin ystävällinen vanhempi neuvoo lastansa. Siihen teidän on tultava, jos mielitte yksissä pakinoissa olla osallisena. Mahdotonta se ei olekaan, vaikka vähän vaikeata.
Pahempi vaikeus on että lapset, tarkoitan kansa, saisi paremman käsityksen säätyläisistä. Niillä on milt'ei huonommat ajatukset teistä kuin teillä heistä. Mainitsen tässä muutamia esimerkkiä. Kansalle on kaikista virheistään huolimatta autuudenasia kallis asia. Toivo sen saavuttamisesta kuoleman jälkeen on aivan yleinen, vaikkakin he tietävät, että moni siitä jääpi osattomaksi himojensa viettelysten tautta. Mutta miten he ajattelevat säätyläisistä? Aivan yksinkertaisesti siten, että kun parhaat papit ja joitakuita muita eroitetaan pois, niin kaikki muut, alusta loppuun, menevät kadotukseen, tulen ruu'aksi. Kansalla näyttää olevan yleinen usko, että säätyläiset rientävät sinne tietensä, vapaasta tahdostaan, johon viittaa tuokin laajalti tunnettu ylimielinen lause, että "pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin". Minä en oikein ymmärrä, mistä tämä näin kummallinen käsitys on syntynyt, mutta arvelen, että Raamattu siihen antaa paljon aihetta, joka näyttää ett'eivät hurskaat ole eläneet ylellisesti ja komeillen, jollaiseksi kansa käsittää säätyläisten elämän tavat yleisesti…
Laulainen oli tähän asti puhuissaan katsellut ylhäälle puiden latvoihin, mutta nyt hän katsahti kuulijoihin ja säikähti melkein sanattomaksi. Kaikki arvokkaimmat, varsinkin naiset, olivat kääntäneet selkänsä ja puhelivat nähtävästi muista asioista. Jotka eivät olleet selin kääntyneet, niiden otsalta näkyi selvään tyytymättömyyden rypyt. Kaiken tämän lisäksi huimamieliset nuoret nauraa virnottivat. Laulainen ymmärsi asemansa pahemmaksi kuin se ehkä olikaan ja olisi toivonut olevansa missä hyvänsä, vaan ei siinä. Lisäesimerkkinä oli aikonut mainita, miksi kansanmies poikaansa kouluttaissaan toivoo hänestä pappia, eikä muuta herraa, mutta ne täytyi jättää, sillä tähän suuntaan ei voinut jatkaa. Hänellä oli työ tuska löytää mitään sanoja ja tapailtuansa jotain sinnepäin että nämä valistusharrastukset menestyisivät, hän lopetti ja pujahtaen alas puikki pää kumarassa joukon taakse istumaan. Hän toivoi, ett'ei kukaan häntä enää huomaisi, eikä muistaisi, mutta kuulikin kohta muutaman naisen sanovan:
— Eihän tuo ollut ylioppilas eikä mikään, joka nyt kävi puhua vatustelemassa. Kukahan se oli?
Joku toinen kuului tuntevan, koska virkkoi:
— Se on vaan ilman aikojansa tämän pitäjän entinen kiertävä lastenopettaja, joka näkyy nimensäkin muuttaneen.
Laulainen siirtyi vielä syrjäisempään paikkaan istumaan ja nyt jo hävettämisen lisäksi harmitti. Miksi hän ei ennen ymmärtänyt, ketkä tällaisessa seurassa saavat puhua ilman ett'ei heille naureta ja käännetä selkää. Sitä se maisterikin varmaan aavisti, koska ei kysyissä suoraan sanonut, vaan tahtoi ensin tietää, onko puhe valmistettu ja mistä aikoo puhua. Mitä ne tällaisen puheilla! Mutta ensimäinen ja viimeinen se toki olikin heille, niin varmaan kuin hänen nimensä on Laulainen, eikä heidän tuuliensa heiluteltava Laine.
Hän oli näitä harmiansa hautomassa, kun toimittaja Vipunen tuli luokse ja virkkoi:
— Minä olen katsellut, että mihinkä opettaja Laine katosi, vaan täällähän te olette.
Laulainen yrähti jotain vastaukseksi, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä varten toimittaja häntä haki.
— Oliko tämä puhe kirjoitettu? kysyi toimittaja. Minä ottaisin sen lehteen.
— Lehteen! ihmetteli Laulainen. Vielä siitä mihin on.
— Olihan se hyvä puhe, sanoi toimittaja. Kuulosti vaan siltä, että lopetitte vähän kesken.
— Niin lopetin ja harmittaa nyt, kun alotinkin.
— Mitäs niistä, nauroi toimittaja. Asia on sillä lailla, että nuoranpäistä puhuminen ei tee koskaan hyvää vaikutusta hirttäytyneen huoneessa, mutta muita on kumminkin enempi, jotka lukisivat mielellään tällaisenkin puheen.
— Ei sitä ole kirjoitettu ja vaikka olisikin, niin en toivoisi painettavan, selitti Laulainen.
— Miten haluatte, myönnytti toimittaja. Saanenhan kumminkin lyhyesti mainita siitä?
— No jos se on niin tarpeellista, myönteli Laulainen. Vähän aikaa ajateltuansa hän lisäsi:
— Pyytäisin minä vielä vähän vaivata herra toimittajaa, että jos kaupunkiin mentyänne antaisitte painaa lehteen lyhyen ilmoituksen, jossa mainitaan, että nimenmuutokseni olen peruuttanut.
— Mikä sen nyt teki? ihmetteli toimittaja.
— Tekipähän mikä hyvänsä, mutta niin se on päätetty.
— No minä teen kuten sanottu, lupasi toimittaja.
Laulainen jäi taas yksinänsä. Toimittajan sanoista oli vähän lohdutusta, mutta samalla ne varmensivat todeksi, että puheeseen oli loukkauduttu. Sekään ei olisi vielä mitään, vaan kun nauroivat ja käänsivät selkänsä.
Hän meni ennen muita laivojen luokse ja kysyi itsellensä istumapaikan suuremman laivan keittiössä. Siellä ei ollut kenenkään osoiteltavana, että tuo se oli se tyhmyyden tekijä.
Jonkun ajan kuluttua alkoivat huvimatkailijat tulla laivoille, sillä takaisin palattua oli vielä ylioppilasten laulajaiset, sekä paljon muita hommia.
Laivan lähestyessä jokea, työntäytyi kandidaatti Leka keittiöön ja huomattuansa Laulaisen virkkoi:
— Ka, täällähän sinäkin olet.
Laulainen ei vastannut mitään, siirtyi vaan yhä enemmän nurkkaan.Kandidaatti istui rinnalle ja alkoi jutella:
— Minä rakastan olla lähellä ruokapaikkoja. Se on niin lapsellista istua ihailemassa maisemia. Ja miten hävyttömän huonosti ne soittivat. Aivan kuin paimenpojat leppätorvillaan… Mutta kuule! Sinähän pidit puheen.
— Mitäpä tuosta, virkkoi Laulainen vastahakoisesti.
— No niin, mitäpä tuosta, toisti kandidaatti. Mutta kuulehan. Minä annan sinulle yhden ystävällisen neuvon: elä koskaan esiinny sivistyneiden edessä opettajana. Ole siellä opettaja jossa olet, mutta sinähän olet yhtäpaljon sanomalehtimies ja kaikki sanomalehtimiehet ovat yleismaailman ihmisiä. Opettajia on nykyaikana joka oksalla ja ne ovat kaikki sellaisia…
Sen, millaisia ne ovat, hän sanoi kuiskaten korvaan, mutta Laulaista ei sukkeluus naurattanut.
— Niin ne ovat, vahvisti kandidaatti kuuluvasti. Minä luin eilen tullessani sinun kertomuksesi siitä kylästä, vaikka en tänä aamuna tullut maininneeksi, kun olin vähän hutikassa. Se oli sujuvasti kirjoitettu. Ja kuule! Nyt minä osotan sinulle uuden toimialan. Rupea sinä kirjoittamaan "pitäjän kertomuksia". Sinulla on hyvä tilaisuus hankkia siihen tarvittavia tietoja. Ja siitä seuraa mainetta ja rahaa.
Tätä viimeistä esitystä kuunnellessa Laulaisen pää jo vähän kohosi, mutta hitaasti hän vielä vastasi:
— Ei minusta sellaiseen ole.
— Kyllä siihen pian opit, rohkaisi kandidaatti. Minä voin lähettää malliksi toisesta pitäjästä laaditun kertomuksen.
Laulainen alkoi jo uskoa sen verran asian mahdollisuutta, että virkkoi:
— Saisihan tuota katsella, vaan ei se näin vähäoppiselta onnistu.
— Kaikki onnistuu, kun vaan päättää että sen täytyy onnistua, vakuutti kandidaatti. Opista ei ole niin suurta hyötyä kuin yleisesti uskotaan. Kaikki riippuu miehen tarmosta. Onhan kaikilla opettajilla tietoja, mutta harvalla tarmoa. Näytä sinä että tarmoa on, eläkä rupea inhoittavaksi moraalin saarnaajaksi, joka vaikeroipi maailman pahuutta ja työn vaikeutta.
Laulainen kuunteli avossa suin tätä hänelle uutta viisautta, eikä osannut vastata niin eikä näin.
— Niin se asia on, sanoi kandidaatti. Ja nyt, kesken puheen, otathan sinä pienen naukun. Minä sain vähän varatuksi paluumatkaa varten.
— Ei minua haluta, virkkoi Laulainen. Kandidaatti ei kuunnellut estelyjä, etsi vaan putelinsa ja kaatoi kahteen kahvikuppiin.
— Nyt uusitaan oikealla tavalla se tämänaamuinen veljenmaljan juonti.
— Kiitos vaan, mutta jos minä saisin vähentää.
— Ei ollenkaan pikkumaisuuksia, kielsi kandidaatti. Mies kuin mies.
Laulaisen täytyi tarttua kuppiin ja tehdä nuo aamulliset temput, vaikkakin paljon vastenmielisemmin.
— Sinun nimesi on siis Vilhelm, virkkoi kandidaatti maiskuttaen huuliansa. Mutta kumpi sinä oikeastaan olet, Laine vaiko Laulainen?
— Kyllä minä ilmoitin nimekseni Laine, mutta olen jo päättänyt peruuttaa, vastasi Laulainen.
— Mitä varten peruuttaa?
— Niin tulin ajatelleeksi.
— Minä en suosi mitään peruutuksia, enkä epävarmuutta, tenäsi kandidaatti. Otettu askel olkoon aina paikallaan. Ja sen vahvistukseksi maistetaan… Ei mitään estelyjä. Ole sinä vaan Laine ja anna Laulaisen mennä kaikkine entisyyksinensä. Raitis saapi siltä olla, kun on aika olla raitis, mutta ei tuollainen raitis, kuten opettajat ylimalkaan, jotka nyrpistelevät ja saarnaavat pienimmästäkin ryypystä. Minä en ollenkaan kärsi sellaisia. Ne ovat kaikki suuria vätyksiä, ja vielä paremmin suuria… Sinua en lue siihen joukkoon, lohdutteli kandidaatti nähdessään, ett'ei sukkeluus vieläkään naurattanut Laulaista. Minä luen sinut sanomalehtimiesten joukkoon ja sellaisena join veljenmaljankin, enkä opettajana.
Laulaisesta alkoi uusi ystävänsä käydä kovin vastenmieliseksi, vaan ei ollut paikkaa mihin paetakaan. Laivan kannelle meneminen kaikkein nähtäväksi oli vieläkin vastenmielisempää. Ennen hän painoi nahkaansa nämä opettajia alentavat arvostelut ja kuunteli loppumatkan välinpitämättömänä tuota toista ainetta, pitäjän kertomuksen kirjoittamista. Mutta kun laiva saapui rantaan, silloin hän katosi koko illaksi.
Kirkon kellojen soidessa sunnuntaiaamuna lähti Laulainen liikkeelle entisestä majapaikastaan. Hänen alkuperäinen ajatuksensa oli kävellä aamupäivä katselemassa tuttuja paikkoja, mutta nyt vetikin kirkko enimmän puoleensa. Täällä, rauhallisessa paikassa, saattoi parhaiten unohtua maalliset asiat, sillä siellä oli vaan niitä ihmisiä, joiden näkeminen ei herättänyt harmillisia muistoja.
Kirkon sisään astuessa kajahtikin kaikki tutulta, ovien narinasta alkaen. Kaikki tuttuja kasvoja, vaikkakin hiukan vanhentuneita. Monet istuivat entisillä, tunnetuilla paikoillaan ja asettelivat entiseen tapaansa silmälaseja silmilleen samalla aikaa kun kirkonpalvelija sovitteli virsien numeroita taululle.
Laulainen oli istunut sellaiselle paikalle penkkien risteykseen, josta näki suurimman osan kansasta. Laulun alkaissa hän vasta huomasi virkaveljensäkin Mantusen syrjemmästä. Hän lauloi tällä vaatimattomalla paikallaan niin hartaana, että rokonarpien runtelemat kasvot näyttivät aivan kauniilta, melkeinpä kirkastuneilta. Laulaisella ei ollut edes kirjaakaan ja hän tunsi tunnossaan soimauksen siitä että oli halveksien surkutellut virkaveljeänsä sen jäädessä lapsinensa laiturille seisomaan. Tämä taisi sittenkin olla viisaampi häntä, huvin ja maineen hapuilijaa. Laulaisen teki mieli mennä virkaveljensä rinnalle istumaan, mutta kun tunkeileminen olisi herättänyt huomiota, jäi hän paikalleen.
Kohta nousi vanha rovasti saarnatuoliin. Hän oli tuhansia kertoja puhunut tästä samasta paikasta, mutta kuulijat eivät siihen kyllästyneet. Aina oli heillä jotain uutta kuultavaa. Oli joukossa sellaisiakin, jotka eivät koskaan olleet kuulleet hänen saarnaansa, vaikka kävivät ahkerasti kirkossa. Nytkin ne nukkuivat kaikessa rauhassa, vaikka rovasti selitti Natanaelin ja hänen Mestarinsa ensimmäistä kohtausta niin liikuttavasti, että valveilla olevain, asiata ymmärtäväin silmät kiilsivät kyyneleistä. Tässä olikin rovastilla hyvä aine antaa kuva kahdesta vilpittömästä, mutta kuitenkin niin eri suuruisesta persoonasta. Kumpikin he etsivät hyvää ja tahtoivat tehdä kaikki hyväksi. Mutta kun Mestari loistaa suurena ja kaikki valaisevana kuten aurinko, tuikahtaa toinen pienenä kuin kipinä, eikä hänestä tiedetä juuri muuta kuin tuo ainoa lause: tuleeko Natsaretista jotain hyvää? Tälle pienelle oli suuri Mestari kuitenkin sanonut: katso oikea israeliitta, jossa ei vilppiä ole. Rovastin saarna kohdistuikin pienuuteen tyytymiseen ja jos tämä olisi ollut jossain maallisessa juhlassa pidetty puhe, niin ei kukaan olisi voinut erehtyä lopettajaislaulua valitessaan, vaan olisi se itsestään ollut: "Oi Herra kuule meitä myös… suuruutta emme rukoile, me pienuuteemme tyydymme".
Laulainen jäi istumaan paikallensa kunnes suurin osa joukosta poistui kirkosta ja pistäytyi sitten sakastiin tervehtimään vanhaa rovastia. Siellä hän tapasi Mantusenkin jakelemassa pitäjän isännille tilaamiansa Suomen lähetyssanomia. Jakamisen päätyttyä hän kysyi:
— Onko aikaa käydä minun asunnollani?
— Ei minulla ole minnekään kiirettä, vastasi Laulainen.
Mantusen asunto oli lähellä kirkkoa. Ei se ollut hänen omansa, ainoastaan vuokrattu pieni huone, jossa vaimo asui lapsien kanssa ja Mantunen silloin kun ei ollut pitäjällä opettamassa. Vaikk'ei Laulainenkaan paljon ymmärtänyt mukavuudesta ja elämän nautinnoista, niin kyllä hänen täytyi huomata, ett'ei ne enään sen pienemmiksi voine supistua kuin ne tässä asunnossa oli supistettu. Mutta asukkaat eivät näyttäneet näitä ajattelevan. Kun lapset neuvottiin istumaan lattialle niin vieraalle ja talon väelle jäi tuoli kullekin. Olipa pieni pöytäkin, johon voi nojata kättänsä ja joka aterian aikana kantoi perheen pääravinto-aineet: leipäkannikan ja perunavadin. Löytyi pieni kahvipannukin, jolla taloudellisesti onnellisimpien päivien aamuina lämmitettiin suunavausta. Kaikkia päiviä he eivät voineet tällä nautinnolla alottaa, sillä heidän täytyi säästää tätä ylellisyysjuomaa niille vieraille, joille olivat kiitollisuuden velassa. Ja kellepä he eivät olisikaan olleet kiitollisuuden velassa, sillä koko pitäjä maksoi palkan, kaksi litraa jyviä savulta, toisen rukiita, toisen ohria. Olipa vielä muitakin, joille oli kiitollisuuden velkaa, kuten tällä kertaa Laulainen, joka oli heille viran luovuttanut.
Mantusen vaimo jo hoitelikin kahvipannua kammarin uunissa, jossa oli heidän keittopaikkansa. Hän näytti kaikessa köyhyydessään toimeliaalta ja kuunteli tarkkaavaisena miesten puheita. Mantunen oli heittänyt pöydälle tähteeksi jääneet Lähetyssanomat ja niitä käännellessään haasteli:
— Toivoin saavani jaetuksi kaikki lehdet, kun on noiden juhlien tautta tavallista enemmän joukkoa, mutta eivät ne muista ottaa, aina niitä jääpi tänne seisomaan.
— Kylläpä ne tavallisesti muistavat tilaamansa sanomalehden, sanoiLaulainen.
— Niin tuon luulisi, vaan on niitä muistamattomiakin.
— Minäpä tietäisin neuvoa keinon, sanoi Laulainen. Rupea sinä asiamieheksi jollekin arvokkaammalle aikakauslehdelle.
Mantunen katsahti kummastellen ja kysyi:
— Mitenkä arvokkaammalle?
— Niin arvokkaammalle, toisti Laulainen. Jollekin kuvalehdelle, eikä noille Lähetyssanomille, jotka puhuvat vaan yhdestä ainoasta asiasta, pakanain kääntämisestä.
Mantunen ei vastannut vähään aikaan, katseli vaan allapäin pöytään. Laulainen huomasi sanoneensa vähän ajattelemattomasti ja aikoi ruveta selittelemään, kun Mantunen aivan nöyränä kysyi:
— Eikö sinusta pakanain kääntäminen olekaan kyllin arvokasta?
— Kyllähän asia asiakseen on arvokasta, sovitteli Laulainen sanojansa. Niillä lehdillä on vaan se puute, että puhuvat yhdestä asiasta. Jos mikä sanomalehti puhuu yhdestä asiasta, niin lukijat väsyvät, eivätkä välitä koko lehdestä.
— Eiköhän siihen väsymiseen ole syvemmät syyt, arveli Mantunen.
— Saattaa olla, en ymmärrä, myönnytteli Laulainen.
Hän pelkäsi pitemmässä väittelyssä uudestaan pahoittavansa virkaveljen mielen ja kääntyi puhumaan päivän asioista.
— Oletko käynyt katselemassa juhlakentällä juhlavalmistuksia?
— Katselin minä veneestä jaloin, kun palasin illalla verkon heitosta, vaan ei tullut maalle noustuksi.
— Vai niin vähällä katselulla on vielä, ihmetteli Laulainen.Tottahan tänä iltana tulette koko joukolla.
— Miten tätä keittäjää haluttanee, vastasi Mantunen katsahtaen vaimoonsa. Minun täytyy mennä verkkoja haraamaan. Laskin illalla neljä verkkoa Lehtosaaren rannalta selälle päin, vaan tänä aamuna en löytänytkään.
— Mikäs verkot vei, virkkoi Laulainen niin välinpitämättömänä kuin asia ei olisi ollut juuri minkään arvoinen.
— En ymmärrä oikein, sanoi Mantunen. En usko kenenkään vieneen, vaikka kyllähän muutamat kuuluvat pitävän puhetta minun, maattoman, kalanpyynnistä.
Laulaisen välinpitämättömyys vaihtui harmiksi ja hän kysyi:
— Jottako ilkeävät oikein puhetta pitää siitä, että sinä saat joukollesi muutamia sinttiä?
— On siitä muutamat puhuneet, vahvisti Mantunen harmittelematta. En usko verkkoja ottaneen. Luulen että ne ovat tarttuneet laivan potkuriin. Joku kalamies kertoi herrain ajelleen iltamyöhällä hupia siellä Lehtosaaren rannoilla.
— Silloin ovat verkkosi teillä tietymättömillä, sanoi Laulainen. Laivan potkuri on voinut vetää ne perässään keskelle selkää, josta niitä et löydäkään.
— Sepä olisi vahinko, sanoi Mantunen huolestuneena. Niissä oli kaksi aivan uutta verkkoa, viime talvena pitäjällä kutomia.
— Sinun varmaan pitää ahertaa kalastusta elinkeinoksesi, arveliLaulainen.
— Arvaathan tuon, hyvä ystävä, joka tiedät nämä tulot.
— Kyllä tiedän, mutta olen ajatellut, että jos sinulle maksavat paremmin, kun näkevät että on joukko elätettävänä.
— Eivät näy kaikki ymmärtävän toisen tarpeita. Vielä on kymmenittäin taloja, jotka eivät ole maksaneet kertaakaan.
— Miten sinä raukka tulet joukkoinesi toimeen varsinkin huonojen vuosien aikana? ihmetteli Laulainen.
— Minä toivon Herran pitävän meistäkin huolen, vastasi Mantunen.
— Siinähän se on köyhän lohdutus, mutta eipä se toivo näy aina toteutuvan elämän aikana.
Mantusen vaimokin puuttui jo puheeseen ja sanoi iloisesti:
— Onpa meillä nyt toivo paremmasta.
— No minkälainen? kysyi Laulainen. Mantunen katsahti vaimoonsa ja virkkoi:
— Niin, onhan meillä. Sitä ei ole vielä sanottuna kellekään, vaan joko me tälle Vilhelmille sanottaisiin?
— Sano vaan, kehoitti Mantusen vaimo hymyillen. Lupasihan rovasti niin varmaan, ett'ei siinä ole epäilemistä.
Nyt luuli jo Laulainen tietävänsä. Rovasti on luvannut heille asunnoksi osattoman mökin.
— No minä sanon nyt, vaan ei puhuta vielä muille, alotti Mantunen.Asia on sellainen, että täällä kuoli toisella viikolla haudankaivaja.Sille paikalle on ollut paljon pyrkijöitä, vaan rovasti on luvannutpuolustaa minua.
Laulainen aivan hämmästyi eikä osannut sanoa mitään. Hän ei mitenkään aavistanut perheen salaista toivoa tuoksi. Olisi kuitenkin ollut loukkaus puhua asiasta kovin halveksivasti ja hän kysyikin:
— Aivanko halulla rupeat haudankaivajaksi, niin ett'ei mielesi kaipaa opettamaan?
Mantusen pää painui alas, kun hän vastasi: — Kaipaan paljonkin, vaan kun ajattelee, että tässä virassa ollessa joukon toimeentulo vuosi vuodelta huononee, niin täytyy jättää kaipuu mielestään.
— Miten se huononeisi? kysyi Laulainen koettaen pitää opettaja-ammatin puolta. Ei sinun palkkaasi kykene kukaan pienentelemään.
— Ei siitä ole pelkoa, mutta kun menot suurenevat, selitti Mantunen. Kansakouluja alkaa olla joka toisessa kylässä ja koulumaksujen kalleutta valitellen ottavat jo monessa talossa kiertävältä opettajalta ruokarahan, joten ei jää joukolle mitään.
— Ovatpa löytäneet tulolähteen, virkkoi Laulainen katkerasti naurahtaen. Minun ollessa eivät vielä tuota ymmärtäneet.
— Ei nytkään kaikissa taloissa oteta, piti Mantunen hyväin pitäjäläistensä puolta. Erota minun kuitenkin pitänee ja kun tämä vaimoni on kehoittanut tuohon haudankaivajaksi, niin kyllä minä rupean. Siinä tulee keskimäärin kolme vanhaa kappaa päivälle ympäri vuoden ja kuolo-vuosina yli. Tässä saapi toki olla joukkonsa luona ja muutamain vuosien kuluttua joutuu poika auttamaan.
Ei ole suuret toiveet, ajatteli Laulainen ja hänen kurkussansa kynnäröitsi jotain sellaista tunnetta kuin itkun edellä. Ajatella virkaveljen poikinensa penkomassa kuolleiden luita kolmen kyynärän syvyydessä, ei kuvastunut juuri sen ihanammalta, kuin jos olisivat jo siellä sitä varten että pappi heittäisi multaa päälle ja lausuisi: maasta olette tulleet.
Mantusen vaimo näkyi ymmärtävän, ett'ei Laulainen ihaillut heidän toivottua virkaansa ja kävi kahvia juodessa kertomaan, millaista puutetta ja ikävää hän on saanut nähdä aina talvella lasten kanssa yksin ollessa. Vaan jos isä on haudankaivajana, niin hänkin lasten kanssa ansaitsee kymmeniä markkoja koristelemalla rikasten hautakumpuja. Laulaisen täytyi myöntää, että hautojen kaunistaminen oli hyödyn lisäksi hupaisaakin. Hän pakoitti itsensä puhumaan myötätuntoisesti hautojen kaivamisestakin, mainiten että se on tavallansa tärkeä virka ja sanoi leikillä, että virkaveli kaivaisi hänelle syvän haudan, jos sattuisi kuolemaan samassa pitäjässä ja virkaveli jäisi jälemmäksi. Palkka sai jäädä muiden maksettavaksi, lapset vaan saivat kukin pienen hopean, että ne istuttaisivat haudalle tuuhean katajan.
* * * * *
Matalalla kulkivat Laulaisen ajatukset virkaveljen luota palatessa. Muu yleisö riensi iloisena toisiin laulajaisiin, jotka olivat ennen arpajaisten alkamista. Hänen oli jätettävä tämä ennen ihailtu ilo eilisenkin tapahtuman vuoksi ja nyt virkaveljen luona käytyä ei tappio tuntunutkaan kovin katkeralta. Täällä maailmassa näkyy pitävän tyytyä vähempäänkin kuin hänellä on.
Laulainen suuntasi askeleensa majapaikalleen päivällistä saamaan ja ajatuksissa oli vaan toivo päästä mitä pikemmin tuonne Leppämäen rauhalliselle kylälle… Mutta mikäs häntä sinne veti… Hän aivan säikähti kun tuli ajatelleeksi päätarkoitustansa ja siinä samassa muistui mieleen Mantusen köyhä koti, vaimo ja lapset. Tällaistako se kuviteltu onni tulisi olemaan. Sehän olisi surkeutta, eikä mitään muuta. Mutta ei toki tuollaiseksi pidä laskea. Laulainen haki vielä tuulta siipiensä alle. Onko pakko antaa mennä toimeentulonsa noin kurjaksi, ajatteli hän. Tuo Mantunen on nahjus, olkoon muuten vaikka kuinka kunnon mies. Lähetyssanomat ja verkot ovat ainoana sivuhankkeena. Löytäähän terve mies tuottavampaakin tointa, jos ei muuta min maanviljelystä. Jospa hän yrittäisi sitä juoppo-kanditaadin kehoittamaa pitäjänkertomusta. Ei tietäisi jos sattuisi onnistumaan.
Huvimatkalta tultua oli Laulainen saanut lukea lehdestä esitelmänsä ja Kokkoselta kuullun kertomuksen, mutta ruokapaikkaan mentyä täytyi taas lukea ja yhä mainiommilta ne maistuivat. Jospa ei olisi ollut edellisen päivän esitelmä mieltä karvastelemassa. Mikä hänet hurjasikaan! Hävetä nyt koko arpajaisten aika, jättää laulajaiset ja ravintola käymättä, joissa olisi nähnyt ja kuullut niin paljon. Säilyneekö juhlakentälläkään osoitteluilta?
Virtasalmen juhlien tärkeimmät hetket lähestyivät. Toimikunnan jäsenet katsahtivat usein huolestuneina taivaalle, jossa koko päivän kuljeskeli mustia pilvenjänkäleitä. — Jos ne puhkeavat satamaan, niin silloin menee kaikki hullusti, sanoivat ne toisillensa. Tämä joukon paljous ei mahdu mihinkään huoneustoon. Rohkeimmat vakuuttivat, ett'ei tule sade, kun he uskovat ett'ei se tule, jota vastoin toiset huokailivat että sade juuri sen vuoksi tulee, kuin he kaikki toivoisivat poutaa. Nämä heikkouskoiset olivat hyvin tyytyväisiä, kun sisäänpääsypilettiä myömään ruvettaissa toiset saivat kerskailla, että näettekö miten luja usko auttaa: pilvet menevät pyyhkien pois.
Nyt pääsi kaikkien mieli iloiseksi. Nuoret näyttivät onnellisimmilta valituissa vaatteissaan, joita oli tähän hetkeen asti huolellisesti suojeltuna rutistumasta ja pölyttymästä, vaan jotka nyt saivat kestää tomut ja tungokset.
Karkea kyntömieskin katseli hymyillen kirjavapukuista kansan paljoutta, mutta ajatuksissaan tuumaili sitä, että jos onnen antajalla on jotain järjestystä, niin hän tänä iltana kävelee kotiinsa kääntöauran omistajana. Semmoinen kapine oli näet voittojen joukossa ja aivan sen toivossa täytyi ostaa yksi arpa, ehkä kaksikin.
Onnen koettamisella ei juhla kuitenkaan alkanut, vaan soitolla. Sitä kuulemaan keräytyi pienet pojat etumaisiksi ja heidän taaksensa muu maalaiskansa. Oppineempi väestö ei ollut kuulevinansakaan koko soittoa, käveli vaan ryhmissä ympäri kenttää.
Laulainen liittyi maalaistuttavainsa joukkoon ja sai niistä muutamia asettumaan rannalla kasvavien puiden juurelle, jossa oli rauhallinen paikka jotenkin lähellä laululavaa. Vanhin tuttavista oli Juutinen, jolle Laulainen ensimäiseksi selitti mitä milloinkin tulee.
— Nyt nousevat ylioppilaat laulamaan ja sitä meidän pitää oikein tarkasti kuunnella.
Kohta seisoikin lavalla uljas valkolakkisten joukko, katsellen huolettomina ympärillensä, aivan kuin ei heillä olisi ollutkaan sen tärkeämpätä toimitettavaa. Yksi ainoa oli vähän puuhassa.
— Mitä se tuo selin kääntynyt mies kurkistelee? kysyi Juutinen.
— Se antaa ääniä toisille, selitti Laulainen.
Nyt kohotti kurkistelija kätensä, jolloin kaikki kohahtivat suoremmiksi ja samassa jyrähti: "Kaikukohon laulu maamme, niinkuin ukko jyrisee".
Kävelijätkin tulivat laulun aikana lähemmäksi ja kun se loppui, alkoivat takimaiset paukutella käsiänsä, johon yhtyi yhä enemmän ja enemmän toisia. Poika viikarit paukuttivat yli oikean ajankin.
— Mitä se tuo on? ihmetteli Juutinen.
— Se on herrain tapa ilmoittaa, että laulu meni hyvin, selittiLaulainen.
— Kaikki niillä on, naurahti Juutinen. Mitenkä ne sitten tekevät, jos ei mene hyvin?
— Silloin eivät paukuta, taikka lyövät pari kertaa tavan vuoksi.
Laulainen olisi muistanut toisenkin tyytymättömyyden ilmaisutavan, selin kääntymisen, mutta sitä hän ei tahtonut mainita kellekään.
Kohta alkoi toinen vienompi laulu, mutta käsien paukutukset olivat yhtä rajuja. Pojat katselivat jo kämmeniänsä, että kestääköhän ne koko illan.
— Taitaa tähän tottua, nauratteli Juutinen. Pitänee jo ennen iltaa minunkin lopsautella karkeita kämmeniäni.
— Paukutetaan seuraavan laulun perästä oikein miehissä.
Laulun loputtua pitivät muut puheensa, mutta ei Juutinen.
— En minä ymmärtänyt tuosta laulusta yhtään sanaa, sanoi hän.
— Mitäpä niistä laulun sanoista, kunhan on sävel kaunis.
— Sanoja minä kaipaisin, kun ihmiset laulavat, sanoi Juutinen.Lintujen laulua kuunnellessa on toisin.
— Kyllä täällä kuullaan kohta sanojakin, hyvitteli Laulainen.
Sanoilla hän tarkoitti puheita, joiden pitäjiä maisteri Eskola oli kehunut edeltäpäin.
Laulun perästä alkoikin avaus- ja juhlapuhe. Nyt oli Laulaisen silmät ja korvat auki näkemään ja kuulemaan, mitenkä oikein puhutaan. Hänellä ei ollut tarkoitus ottaa oppia vastaiseksi, ainoastaan päästä selville siitä, mitenkä olisi pitänyt puhua. — Niin, niin, aivan oikein: isänmaan onni ja tulevaisuus riippuu siitä ja siitä. Kauniita sanoja, vaikka ei mitään ihmeellisiä. Mutta siinähän se on pääasia, että on oppinut ja uskaltaa noin rohkeasti katsella kaikille suunnille ja viittailla käsillään, eikä puhu mitään — itsestänsä. — Niin, siinä se on koko juttu. Paremmin ne oppineet ymmärtävät kaikki asiat, yksin sekin juoppo kandidaatti.
Arpojen ostotouhun aikana hupenivat Laulaisen toverit niin, että hän jäi Juutisen kanssa kahden. Sattumalta he tapasivat Kierremäen majatalon Viliinan, joka pysähtyi tervehtimään ja virkkoi:
— Minun täytyy vielä kiittää opettajaa siitä huvimatkalipusta. Luulin sitä laivalipuksi, mutta sillä syötettiin ja juotettiin ilman eri maksua. Olisin jo tulomatkalla kiittänyt, vaan en tavannut mistään.
— Ei tuo yksi ruoka-ateria ansaitse monesti kiittää, vastasi Laulainen. Niitä on tullut harvoin tarjotuksi kellekään, vaikka olen itse elänyt vuosittain suurilla kiitoksilla. Tälle isäntä Juutiselle siitä saisi kiittää, se kun oli häntä varten varattu.
— Ei minulle, nauroi Juutinen. Se on minusta mieleen, että lippu on joutunut Viliinalle. Nyt saan kertoa, että näitä meidän pitäjän tyttäriä se vielä käyttelee huvimatkoilla, vaikka pelkäsin, että jos on sieltä toisesta pitäjästä löytänyt.
Viliina punastui korvalehtiä myöten ja kääntyen poispäin virkkoi:
— Nyt tuon isännän.
Laulainen kiirehti estämään näin hätäistä eroamista ja sanoi:
— Ei toki pidä niin pahastua, että hyvästittä erotaan. Saattaa sattua, ett'ei tänä iltana enään tavata.
Viliina kääntyi hyvästiä heittämään ja puolusteli:
— Enhän minä pahastunut, mutta hävettää, kun isäntä sillä lailla sanoi.
— Ei niistä vanhain miesten leikkipuheista pidä olla millänsäkään, lohdutteli Laulainen. Minuun saisi Viliina pahastua, kun olin kovin huoleton huvimatkatoveri.
— Minäkö nyt siitä, ihmetteli Viliina. Olihan opettajalla parempaakin huolehtimista sillä matkalla.
Kahden jäätyä näytti Juutinen saaneen hauskan ajatuksen ja vetäenLaulaista syrjempään joukosta alkoi iloisesti:
— Sinä et katuisi, jos nyt tuolla lailla alkuun päästyä vähän pitemmältäkin seuraisit tuota Viliinata.
Laulainen ei hämmästynyt ollenkaan, vaan ajatellen laskea leikkiä ystävänsä mieliksi virkkoi:
— Johan minä katsoin sillä silmällä silloin teille tullessa.
— Joko! ihastui Juutinen. Kyllä sitä ansaitseekin katsoa. Se on järkevä ja siveäkäytöksinen tytär, ei ollenkaan isäntää.
— Taitaa olla, myönteli Laulainen. Ja jospa hänessä pieniä puutteita olisikin, niin peittyyhän ne niillä isän pyörittämillä penneillä.
Juutinen katsahti tämän kuultua terävästi ja virkkoi:
— Ivallahan sinä veitikka taidat puhuakin koko asiasta, mutta siinä et ajattele oikein. Ei ne isän pyörittelemät pennit tyttären arvoa alenna. Mutta jos sinä luulet niistä arvosi alenevan, niin anna pennien jäädä, jos saisitkin tyttären.
— Siinäpä se vielä on, virkkoi Laulainen koettaen olla vakavana.Eihän tuota ole muutkaan saaneet.
— Ivalla sinä senkin sanot, varoitti Juutinen. Sinä luulet, ett'ei Viliina isänsä huonon maineen tautta kelpaa kellekään, mutta siinä sinä taas erehdyt. Sitä saat paremminkin ajatella, että kuka Viliinalle kelpaa, sillä kyllä hän tietää, mikä hän on ja mitä hänellä on.
— Sittenpä se näin kodittomalle kosijalle kääntäisi…
— Selkänsäkö? kysyi Juutinen.
— Aivan niin.
— Eikö mitä. Onhan sinulla virka ja vielä suuremmassa pitäjässä kuin tämä. Olethan sinä kuullut että nykyajan tyttäret ovat hulluja menemään pienellekin virkamiehelle.
— Hulluja kyllä ovat, vahvisti Laulainen, alkaen tulla vakaviin ajatuksiin. Häntä halutti jo vaihtaa puheenainetta ja lisäsi:
— Mutta joka näkee tuonkin Mantusen perheen köyhyyden, niin eipä siihen iloon hyvin riennä. Nyt se polonen rupeaa köyhyyden pakoituksesta haudankaivajaksi.
— Niinkö, ihmetteli Juutinen.
— Niin, se on aivan totta, vaikka salassa ne vielä pitävät. Mutta etteköhän te pitäjän isännät löytäisi sille jotain sopivampaa sivutuloa, että tuo raukka saisi pitää virkansa. Hänen todistuksillaan ei ole toivoa paremmista opettajan paikoista. Puuhaisitte hänelle joko rokottajan taikka lainajyvästönhoitajan ammatin, tai mitä hyvänsä, jota voisi väliaikoina toimittaa. Mantunen on minun ymmärtääkseni rehellinen mies, ahkera ja hiljainen opettaja.
— Hyvä ja rehellinen mieshän Mantunen on, kyllä sitä pitäisi auttaa, myönteli Juutinen melkein heltyneenä. Mutta miksi et koskaan puhunut omasta puolestasi näistä viroista?
— Oma puhe ei auta, eikä siihen ole aina luottamistakaan, vastasiLaulainen.
— Kyllä sinuun olisi luotettu, sanoi Juutinen. Mantusta ehkä epäilevät hitaiseksi ja taitamattomaksi kirjanpitoon, ja saisiko jyvästön hoitajana takausmiehiäkään. Mutta jotain sille olisi hommattava. Jos jäisit tänne, niin käytäisiin yhtenä puhumassa Mantusen puolesta näille pitäjän merkkimiehille. Minä puhuisin sitten sinunkin puolestasi, ei kunnan miehille, vaan tälle, joka äsken tässä kävi ja sitten siellä kotona olevalle.
— Ei tällä viimeisellä asialla ole kiirettä, naurahti Laulainen ajatellen samalla aivan toista tyttöä. Mutta tuo Mantusen asia koskee niin ikävästi mieleen, että jos siitä lasten opettamisesta Leppämäellä ei tule mitään, niin minä tulen aivan tuon asian tautta uudestaan.
— Jospa nyt poikaviikarit arvaisivat olla niin pahankurisia, että jättäisit heidät kesäksi rauhaan, toivotti Juutinen.
He lähtivät katselemaan ja kuuntelemaan lopputoimituksia. Laulainen esitteli, että jos menisivät yhtenä puhuttelemaan maisteri Eskolata.
— Ei mennä, kun on toisten tuntemattomain herrain seurassa, epäsiJuutinen. Se on toista jos olisi yksinänsä taikka tulisi kotiin.
Juutinen lähtikin kohta pois, ennättääkseen ennen aamua kotiinsa. Laulainen jäi vielä juhlakentälle ja piti silmällä, milloin laulajat aikoivat lähteä pois ja meni silloin heittämään maisteri Eskolalle hyvästiä ja kysyi samalla oliko tällä enää mitään sanomista.
— Ei minulla enää mitään erityistä sanottavaa ole, vastasi maisteri. Kehotan vaan siellä kotipitäjässä antamaan samoja neuvoja kuin täälläkin kulkiessa annettiin. Milloinka opettaja menee sinne?
— En ole vielä päättänyt. Ehkä huomenna, vastasi Laulainen.
— Tänäkin iltana lähtee laiva yötä myöten sinne, huomautti maisteri. Minä jään tänne vähäksi aikaa kalastelemaan, sillä tänään ilmoitti herra Finberg kirjeessä, ett'ei hän tule enään sinne entiseen paikkaan ruokatoveriksi.
— Vai niin, vai tänne te jäätte, virkkoi Laulainen. Maisterilla oli kiire toisten laulajain mukaan ja hän heitti vielä kerran hyvästi.
Kaikki, jotka olivat saaneet numeroarpoja, alkoivat rientää voittojen jakopaikalle. Laulaisen arvat olivat olleet tyhjiä, niin omalla kuin Annankin onnella ostetut. Siitä huolimatta täytyi hänen mennä jakopaikalle tietämään, mistä kautta ennakko-arpojen ostajille voitot lähetetään, jos niitä on sattunut tulemaan. Siellä oli myös hyvä tilaisuus pyytää tuttavia lahjoittamaan Leppämäen lainakirjaston aluksi kirjoja, joita oli sadottain arpajais-voittoina. Alussa tuli jakohuoneessa tavaton ahdinko, niin että Laulainen jäi ulkopuolelle ja hyökkäsi jokaiselta kirjan voittaneelta tuttavalta kyselemään, että onko ennestään samanlaista kirjaa, jos on niin, voisiko lahjoittaa Leppämäen kirjastoon. Harvoin sattui olemaan entisiä, useampi lahjoitti siitä syystä, ett'ei kirja ollut mieleinen. Ei niistä kaikki kirjat olleet Laulaisellekaan mieleisiä, mutta kiitellen ne oli otettavat vastaan, kun kerran sai.
Kun tilaa tuli huoneeseen, siirtyi hän sinne, jossa parhaallaan laskettiin alas seinän kauneinta koristusta, kirjoituspöydän alusmattoa. Tanakka, pulleaposkinen maalaispoika katsoi jännityksellä seinältä irroittamista, sillä matto oli hänelle tuleva. Jakaja-neidit keräytyivät tämän heidän loistovoittonsa ympärille ja yksi meni pojan luokse ja virkkoi mielistellen:
— Ettehän te tee tällä mitään. Myökää, saatte 10 markkaa.
— En minä, jurahti poika.
— Saatte 15 markkaa.
— En minä näin heti myö mistään hinnasta, sanoi poika päättävästi ja ojensi kätensä ottamaan.
Poika sai maton ja heitti sen huolimattomasti selkäänsä. Neidit kääntyivät nyrpeinä jakamaan voittoja muille.
Kohta tuli oikein muhkea herra, jolla oli kourallinen numero-arpoja. Tämä herra oli ollut juhlakentällä neitien ihailtavimpia arpojen ostajia ja nyt riensi yksi neiti häntä hymyssä suin palvelemaan. Mutta miten onneton hän olikaan, kun ensimmäisenä täytyi nostaa pöydän alta suuri tuohikontti. Voi miten mieleistä olisi ollut tälle monen kymmenen markan edestä ostaneelle ojentaa se matto, jonka poika sai, mutta kun kontti… Herra ei ajatellut aivan samoin.
— Tämäpä hauska voitto! huudahti hän ja nakkasi kontin selkäänsä.
Se hyvitti paljon neidinkin mieltä ja hän virkkoi:
— Siihen saatte tavarata. Täällä on kalakukko.
— Minähän olenkin onnen poika, riemastui herra ja otti konttinsa, jonka pohjalle asetteli kalakukon hyvin huolellisesti.
Sitten tuli pöytälamppu ja kaikkea muuta kalliimpaakin kuin kontti ja kalakukko, vaan joita herra katseli aivan välinpitämättömästi. Vasta sitten antoi niille tilaa kontissa, kun neiti asetti kalakukon päälle paperin ja vakuutti, ett'ei se muiden tavarain painosta rutistu.
Laulainen katseli syrjästä ja ihmetteli, että mitä tämä kontin ja kalakukon ihailu merkitsee. Hän itse ei, suoraan tunnustaen, ottaisi niitä kannettavaksensa toiseen pitäjään. Mutta tämä herra nähtävästi kantaa ja ehkä kehuukin tuttavillensa voittojaan. Onko se sitten sen vuoksi, kun ne ovat voittoja? Mutta ovathan muutkin tavarat voittoja.
Laulainen ei päässyt tämän ongelman perille, sillä joku tuttava sai taas kirjoja, joita täytyi lähteä kerjäämään.
Aurinko oli jo jonkun aikaa ollut laskeutunut, kun jakopaikan ovi suljettiin. Laulainen käveli verkalleen kirjapakka kainalossa ja kuunteli, kuinka kärryt jyrisivät ja airot kolkkivat ihmisten rientäessä kotiinsa. Lähtevä laivakin vihelsi ensimmäisen kerran. Kaikilla oli kiire kotiin kertomaan, mitä olivat nähneet ja voittaneet arpajaisissa.
Laulaista alkoi vaivata ikävä yksinäisyyden tunne. Hän oli kyllä aikonut viipyä täällä muutamia päiviä, mutta mitäpä varten oikeastansa viivytteleisi. Laiva lähtee. Niin sanoi maisteri Eskolakin ja ehkäpä tämä oli hyväntahtoinen viittaus, että mene vaan sinne omille olomaillesi, siellä on sinun paikkasi puhua, eikä täällä säätyläisten seurassa. Hän teki nopean päätöksen ja alkoi astua ravakasti matkalaukkuansa noutamaan.
Aivan viimeisellä minutilla saapuivat arvokkaimmat vieraat laivarantaan. Ne olivat varakasta väkeä, arpajaisiin toivotuimpia vieraita, vaan joiden oli jouduttava kaupunkiin virkatoimiinsa, taikka muuten mukavampiin yöpaikkoihin. Tuttavia ja muita uteliaita oli heitä saattamassa rantaan, jossa sitten nenäliinat liehuivat, kunnes laiva katosi niemen taakse.
Laulainen seisoi laivan kokassa ja katseli tuttuja rantoja. — Tuossa on tuo kaunis, kalarantainen Lehtosaari, hän ajatteli. Soutelee siellä nytkin yksi kalastaja vähän ulompana saaren rannasta. Hän tähysteli kalastajan liikkeitä, arvataksensa niistä, mitä se siinä tekee. Vene kulki hitaasti. Näytti nytkähtävän joka vetäisyn perästä taaksepäin. Sillä oli jotakin painavata vetämistä. Nyt hän muisti Mantusen. Varmaan se raukka harailee yhä vielä hävinneitä verkkojansa. Ei se ole kukaan muu. Siinä on ollut hänen arpajaishuvinsa. Riittää kärsivällisyyttäkin hakea neljää verkkoa näin pitkään, ihmetteli Laulainen. Enintään kahdenkymmenen markan vahinko. Heittäisi jo tuonne. Mutta kun ajatteli tarkemmin, mikä työ niissä on ollut kutoessa ja laittaessa, ja mitä ne merkitsivät Mantusen taloudessa, niin ei asia ollutkaan vähäpätöinen. Laulaisen sääli köyhää virkaveljeä kohtaan uudistui ja hän heilutti sille nenäliinaansa ystävyyden merkiksi. Mantunen nähtävästi huomasi nenäliinan liehutuksen, mutta hän ei uskonut sitä hänelle kuuluvaksi. Kukapa tuolla laivassa tietäisi hänen olemassa olostansa?
Annalle lähetetyssä kirjeessä mainittu viipymisaika ei ollut vielä ohitse, kun jo Laulainen lähti Leppämäen kylälle. Asian nimenä oli nuo lainakirjastoon saadut kirjat, jos ei lasten opetusta heti alkaisikaan. Kirjoilla oli olevinaan kiirein, vaikka suurin kiireen syy asui syvemmällä ja ilmeni yksinäisyyden hetkinä hyräilyssä: "tuonne taakse metsämaan sydämmeni halaa". Matkalle lähdettyä hän olisi toivonut itsellensä linnun siipiä, että olisi voinut lentää metsämaan kivisten ja kaitain polkujen ylitse muutamissa minuuteissa.
Mutta samoin kuin lintu hiljentää lentoaan valitun pesäpaikkansa lähestyessä, istahtaapa usein viereiseen puuhunkin kuullakseen onko kaikki ennallaan ja rauhallista, samoin Laulainenkin asteli miettiväisempänä kylän lähestyessä ja poikkesi taas janon nimellä Juljanan mökkiin. Hänestä ei Juljana ollut mikään ihailtava ihminen, mutta tuollaisena kyläkuntansa asiain ylivalvojana sai siltä kuulla turhan tarinan seasta joko varoittavan taikka ilahuttavan sanan. Hänpä se oli ensimmäisenä huomauttanut Annastakin.
Vieraan tupaan astuessa kilistyivät Julianan pienet silmät ihastuksesta. Mutta kun hän oli nyt arkivaatteissaan, toimitti vasen käsi tervehtimisaikana vaateharjan virkaa.
— Eipä ollut opettaja ylpeä, kun tuli toisenkin kerran meillä käymään, alkoi Juljana kiitellä. Nyt on aikaa istua, nyt ei ole ilta myöhä niinkuin keväällä. Ja nyt minulla on paljon kertomista, vaikka kyllähän siellä kylälläkin kuulette.
Laulaista jo salaa nauratti tämä esipuhe, vaan ett'ei näyttäisi kuulemista varten tulleen, hän pyysi juomista. Juljana lähti heti, vaan viipyi ihmeellisen pitkän aikaa edelliseen verraten. Jo tuli, mutta — parhaissa pyhävaatteissaan. Laulainen jo ihmetteli tätä kunnianosoitusta ja vielä enemmän kun Juljana alkoi puhua.
— Ette usko mitä ne ovat puuhanneet sillä aikana siellä kylällä, kun sinne rakennetaan kansakoulu siihen Alapihan ja Yläpihan rajalle. Ja kun siinä katolla on sellainen kuin kirkon torni, vaikka vähä pienempi ja siinä tornin nenässä suuri huivi, vai lakanakohan lienee.
Laulaista ei enää naurattanut. Hän oli aivan varmassa vakuutuksessa, että Juljana on tullut mielivikaiseksi. Hän ajatteli pötkiä pakoon, mutta kun näki Juljanankin ihmettelevän hänen hämmästystään, niin jäi kuulemaan lisää.
— Se on ihan totta, vakuutti Juljana. Minä katsoin aivan omilla silmilläni, kun Anna näytti sitä koulun kuvaa minulle. Siihen tulee näet Anna opettajaksi, kun käypi ensin sen seramiinin koulun.
Nämä olivat jo enemmän täysijärkisen sanoja, niin että Laulainen kysyi:
— Kuka tulee opettajaksi?
— Anna, Alapihan Anna, tolkkusi Juljana. Sille on jo viime viikolla käytynä kysymässä paikkaa sinne seramiinin kouluun ja nyt se lukee ruotsia aivan niinkuin herrasryökkynät, eikä se enään jouda maitohuoneessa olemaan, käypi vaan kiireellä piikoja neuvomassa.
Laulainen oli vieläkin aivan ällistyneenä ja kysyi ihmetellen:
— Kuka siellä on sellaiset puuhat saanut aikaan?
— Se herrahan se on puuhannut kaikki, se Helsingin herra, se arkintähti. Se käveli viime viikon alussa talosta taloon Alapihan isännän kanssa ja sitten ne isännät tulivat sinne Alapihaan ja siellähän ne päättivät sen koulun ja siellähän se Anna näytti sitä arkintähen tekemää koulun kuvaa ja kyllä se näyttää sitä opettajallekin, kunhan menette sinne.
Laulainen alkoi jo vähän käsittää asiata ja kysyi:
— Mikä se on se herra? Onko se nimeltään Finberg?
— Niin se on, Vimperi se on, muisti Juljana. Se on semmoinen pystytukkanen ja puhuu hyvin somasti semmoisella herrain kielellä. Se piti viime sunnuntai-iltana luennon, samalla lailla kun opettaja tässä keväällä. Vaan se oli paljon somempi ja se nauratti, kun se mongerti runolinjasta ja ruunan peristä, niin ett'en minä ymmärtänyt ihan mitään, katsoin vaan ja nauroin kun se herra mallasi käsillään, mitenkä Lotta Säärtti seisoi sodassa.
Laulainen jo ymmärsi. Finberg on pitänyt tuon haluamansa luennonRunebergistä. Mutta puhe Annasta oli vielä hämärätä ja hän kysyi:
— Mitä Juljana sanoi, että Anna lukee ruotsia kuin kaupungin ryökkynät?
— Niin se lukee, todisti Juljana. Siellä seramiinin koulussa kuului pitävän osata ruotsia. Ja nyt se herra sitä opettaa. Oli kirjoittanut pitkän paperin täyteen niitä sanoja ja minä kuulin omilla korvillani, kun Anna luki, että jakkara tallar ja hammasrattaat ja siinä nyt oli jos mitä.
— Vai niin, hymähti Laulainen päätänsä pyöräyttäen. SiinäköAlapihassa se herra asuu?
— Siinähän se asuu ja sehän se oli Annan puolesta kirjoittanut sinne ja katsellut Annan todistuksen ja sanonut, että kyllä se pääsee sinne seramiinin kouluun. Ja pääseehän se ihan varmasti, kun Putkinotkon emäntä oli jo keväällä nähnyt unen, että Annasta tulee opettajatar ja että se menee lukemaan.
— Jopa sitten on varma, hymähti Laulainen. Häntä olisi naurattanut, mutta harmitti kuitenkin enemmän. Tuo sama uni oli keväällä merkinnyt aivan toista, vaan nyt se on sovellutettuna tähän asiaan. Tämä selitys mahtaakin olla mieleisempi molemmille.
Hän ajatteli, että olisi ehkä viisainta kääntyä tästä takaisin, mutta silloin tulisi liika paljon luottaneeksi Juljanan puheisiin. Hän päätti heti käydä ottamassa tarkemman selvän asioista. Juljana ei olisi näin pian päästänyt, vaan kun ei saanut viipymään niin lähti mukaan. Sanoi olevan asiata isäntätaloonsa, jossa on miehensä työssä. Laulainen ei ollut mielissään matkatoveristansa, mutta eihän sitä sopinut kieltääkään. Nyt se kulki aivan rinnalla ja parpatti lakkaamatta tuosta herrasta ja Annasta, mutta ei sanallakaan viitannut sinnepäin, että se olisi Laulaiselle sopiva.
Kylän lähelle tultua Laulainen poikkesi toiselle tielle.
— Eikö opettaja tulekaan Alapihaan? kysyi Juljana jääden tielle katsomaan.
— Kyllä tulen, vaan käyn ensin täällä Yläpihassa, vastasi Laulainen mennessään.
— Minäpä kerron että tulette, huusi Juljana jälkeen.
Kertokoon vaan, ajatteli Laulainen. Yhä enemmin alkoi vaivata se paha aavistus, että jos Juljanalta saadut tiedot ovat tosia, niin hän ei kenties olekaan odotettu vieras missään suhteessa, tuskin opettajanakaan.