Jälleen tulleet.
On kulunut kahdeksan vuotta siitä, kuin Herpmanin pojat saivat surmansa. Nyt on vuosi 1722, ja nyt on armaampi aika, sillä rauha Venäjän kanssa oli tehty, jo sen edellisenä vuonna. Nythän oli maastamme pois tuo "Iso viha," jonka kauhua on kammo kertoakin. Nyt häärivät kansalaisemme toimissaan levollisella mielellä ja hyvän toivon keventämillä tunteilla.
"Kirkkoherra Yrjö Herpman on jälleen tullut Keuruulle," kuului sanoma, joka teki täällä kuulijoihinsa elähyttävän vaikutuksen. Häntä riennetään katsomaan, ja hän nähdäänkin nyt omaisineen pappilaan tulleena. Oltuaan 6 vuotta Venäjällä vankina ja 2 vuotta Inkerin maalla Gubanitz'in kirkkoherrana, sekä naituaan siellä saman seurakunnan entisen kirkkoherran, Melartopaeus'en, lesken, tuli hän tänne takasin "kuin hyypiä hävitettyyn kaupunkiin."[1]
[1] Näin sanoi siitä saarnassaan eräs hänen jälkeisensä kirkkoherra Keuruulla.
"Kaikki on outoa, kaikki on kadonnutta," sanoi Herpman, katseltuaan pappilassa paikkoja; "eihän täällä näy enää jälkeäkään meidän entisestä omaisuudestamme."
"Kukapa täällä tavaroitamme olisi näin kauan säilyttänytkään," sanoi Antero, "onhan Anna sanonut olevan niitä itsellään siellä isänsä tykönä."
"Mutta Annalla ei ole oikeutta pitää niitä, sillä hän ei peri meidän pesästä, kun ei hänelle jäänyt perillistäkään Juholta," väitti Herpman.
"Ei olisikaan," vakuutti Lång, jonka oli Herpmanin tytär, Maria, saanutVenäjällä miehekseen.
"Epäilen sitäkin, onko vain Uotikaan viatoin niistä tavaroista," jatkoiHerpman ja loi katseensa läsnäoleviin.
"Ei voi olla; mutta pian siitä selvä saadaan, kun tiedustetaan Annalta," vastasi Antero, sivellen viiksiään.
"Vallan varmanahan sitä täällä pidetään, että Uodilla teidän ja poikavainajanne omaisuutta on," sanoi joku läsnä oleva seurakuntalainen, joita äsken oli tullut kirkkoherraa tervehtimään.
"Heittäkää nyt ne asiat toistaiseksi ja käykäämme heti katsomaan, mihin ovat täällä haudattuna, ukko, sinun poikasi, Juho ja Taneli, joita niin mainitaan, ja jotka niin surullisen kuoleman kautta täältä pois menivät," sanoi kirkkoherran emäntä, Anna Dorothea.
"Niin kyllä," myönsi kirkkoherra puolisonsa puheesen; "mutta meidän pitää pyytämän näitä läsnäolijoita neuvomaan, mihin ovat kätkettynä minun onnettomat esikoiseni."
Koko seurue meni hautausmaahan, ja päästyänsä sen Tarhia-järven puoleiselle laidalle, sanoi pappilan kesti-Heikki:
"Tässä on nyt se paikka."
Kirkkoherra otti lakin päästään ja teki siunauksen. Sitten piti hän pitkän puheen, jonka päätti näin:
"Te, nyt siinä lepäävät, lannistumattomat urhot! Teidän tähtenne olen saanut minäkin olla mitä onnettomimmassa tilassa; mutta sen minä olen antava teille anteeksi, sillä se oli minulle opiksi ja ojennukseksi. — Suokoon kuitenkin laupias Jumala teille rauhallisen levon! Hän muistakoon teitä ijänkaikkisesti armollaan, niin totta kuin teidän sankarimaineennekin elää täällä maan päällä! Amen."
Vaarallinen vala.
Aika kului kaikkine muutoksineen ja tapahtumineen. Paljon olivat jo olot muuttuneet täällä ennenkuin kirkkoherra Herpman heitti kuoleman kautta, vuonna 1729, viimeisen kerran Keuruun.
Oli muuan kesä-ilta, Herpmanin viimeisinä täälläolo-vuosina. Aurinko oli vielä jokseenkin korkealla, viehättävästi säteillen selkeällä taivaalta. — Kirkkoherra Herpman katselee nyt kansliahuoneessaan kassakirjojansa, höpisten itsekseen:
"Kummallista, kun minä olen jo aikoja sitten kuuluuttanut, eivätkä vaan ole tuoneet voita. Ei nyt olla oikeassa … mitä hittoja, eihän täällä näy kun muutamia maksajia. Kas tuossa on viimevuotinenkin maksamatoin … se on oikein ihmeellistä! Toisivat kerrankin aikoinaan ja oikein runsaasti. Mutta minun täytyy…"
Huoneen ovi aukeni ja siitä astui sisään eräs nainen, joka keskeytti kirkkoherran ahneet ajatukset ja joka riensi tätä arvoisata kirkkoherraa tervehtimään.
"Mitä nyt Ruokoselle kuuluu?" kysyi kirkkoherra tervehdykseen vastattuaan.
"Voita toin tänne," oli vastaus.
"Hyvä, minä kirjoitan maksetuksi … saatte viedä sen tuonne emännän puolelle, kyllä hän ottaa vastaan."
"Mutta olisi minulla vähän muutakin asiata."
"Mitä se sitten olisi?" kysyi kirkkoherra, tullen hyvälle tuulelle, kun näki olevan emännällä oiva joukon voita.
"Se … se asia on vaikea puhuakin … mutta…"
"Puhukaa vain."
"Kun se meidän isäntä ei saa haudassaan lepoa; hän, onneton, on käynyt usein unissaan minun puheillani ja valittanut oloaan, sanoen, että jospa kirkkoherra antaisi anteeksi hänen pahat työnsä… Sitä rukoilen nyt minä hänen puolestaan, ja tässä olisi takasin näitä…" virkkoi emäntä, ja veti nähtäville pussin, jossa oli joukko kultaa ja hopeata.
"Jaa, jaa, Uoti-raukkaa!" lausui kirkkoherra ja katsoi raharöykkiöön; "hän vannoi minulle, ettei ottaneensa täältä omaisuutta, vaan nyt se on hänen edessänsä. Mutta en sentään tahdo hänelle kostoa huutaa. Hän levätköön rauhassa. Häntä armahtakoon Jumala!"