Ashtabula on pieni, uninen, hiekkainen kaupunki Ohiossa, lähellä Erie-järveä.
Ainakin teki se meihin sen vaikutuksen, kun eräänä kuumana Syyskuun päivänä saavuimme sinne Chicagosta. Me suuntasimme heti perille päästyämme tiemme pieneen ravintolaan lähellä asemahuonetta ja pyysimme osotekalenteria, päästäksemme sen avulla mr Edwardsin, "Yhdysvaltain Sanomain" toimittajan jäljille. Osoteluettelo oli vanha ja meidät neuvottiin toiseen ravintolaan, jossa kuului olevan uusin sellainen. Siinä ilmotettiin, että suomalainen kirjapaino oli "the Harborissa", Erie-järven rannalla olevassa satamassa.
Odottaissamme raitiovaunuja, joissa piti pääsemämme sinne, kokoontui ravintolan palvelusväestö uteliaana ympärillemme. He pudistivat epäillen päätänsä, kun sanoimme olevamme suomalaisia ja tahtovamme tavata kansalaisiamme. Se silmäys, joka seurasi kummastunutta kysymystä: "olettekoteSuomesta?" — ei juuri puhunut Ashtabulan suomalaisten eduksi. Muuan astianpesijä, jonka kehuttiin olevan suomalaisen, haettiin kyökistä, mutta hän havaittiinkin ruotsalaiseksi ja selitti harvinaisella innolla, ettei hänellä ole mitään tekemistä tytärmaan Suomen kanssa.
Maalaismaista raitiotietä pitkin vyöryimme "the Harboriin". Se oli nokinen, meluisa lastauspaikka, jonka yläpuolella oli pieni kylä eli Ashtabulan esikaupunki. Osote oli väärä ja kirjapaino oli muutettu kaupunkiin. Meille sanottiin kuitenkin, että täällä asui paljo suomalaisia ja käskettiin kulkemaan edemmäksi katua pitkin, sieltä saisimme sitte tarkempia tietoja.
Me kuljimme neuvottuun suuntaan ja astuimme vihdoin sisään erääseen taloon tiedustelemaan. Heti kynnyksen yli päästyämme näimme olevamme kansalaistemme luona. Ei millään muulla kansalla maailmassa mahda olla samaa kykyä sulloa mitä erillaisempia tavaroita paikkoihin, joissa niideneipitäisi olla. Sängyssä munavati, kaksi kukkaruukkua, muutamia sukkaparia ja kissa; joka tuolilla tyynyjä, hameita, lautasia, vastaleivottua leipää; pöytä täynnä pesemättömiä astioita, ja yhdessä seurassa niiden kanssa virsikirjoja ja kahvimylly. Vaikka ikkunat olivat isot ja avattavat ja vaikka ulkona oli mitä ihanin kesäpäivä, oli sisällä tukahduttavan huono ilma. Lattia ja raput olivat likaiset, piisin luona oli tunkioläjä, akkunat ja seinät olivat tomusta harmaat. Siivottoman pöydän ääressä istui suurehko poika ja keski-ikäinen mies syömässä. Siinä oli perunoita, kahvia ja leipää; pannu noessa, ruoka sikin sokin ladottuna pöydälle. Kampaamaton, paljasjalkainen nainen pahannäköinen villa-alushame ja likainen karttuuniröijy päällään juoksi edestakaisin, kädet täynnä vatia ja lautasia, läimäytti jalallaan oven lukkoon ja tiuski vaikenemaan lasta, joka maarusi ruokaa.
Me mainitsimme nimemme ja sanoimme terveisiä Suomesta. Meidät otettiin välinpitämättömästi vastaan ja pyydettiin tuskin istumaan, sillä täällä, missä siirtolaisia tulee ja menee, eivät oman maan ihmiset ole mitään harvinaisia vieraita. Emme kuitenkaan luule tuon välinpitämättömyyden lähteneen mistään tylyydestä tai epävieraanvaraisuudesta, vaan tavallisesta kansallisesta hitaudesta.
Vihdoin pyysi mies meitä istumaan kamariin, jossa myöskin vallitsi ihmeteltävä epäjärjestys. Emme olisi tullut sitä muuten niin huomanneeksikaan, ellei tässä kodissa olisi vallinnut nähtävä varallisuus. Siellä oli useita sänkyjä, jotka olisi voinut täyttää hyvillä ja uusilla sänkyvaatteilla, jos ne olisi koottu monista eri kiiriimäpaikoistaan; piironki peilineen, nojatuoli ja kiikkutuoli, virkattuja pöytäliinoja, väripainokuvia, albumi. Heillä oli ainoastaan kolme lasta. Vanhin oli jo puotipalveluksessa ja ansaitsi täten osan elatuksestaan. Vanhemmat olivat molemmat parhaassa iässään. Mies, kotoisin Vaasan läänistä, työskenteli lastauspaikalla. Vaikka hänen vaatteensa olivat tiilikivijauhon ja noen ryvettämät, näki heti, että hän ainoastaan nyt oli likainen, niin kauvan kuin oli työnsä toimissa. Vaimo, lapset ja itse koti sitävastoin olivat ihan kuin liassa liotetut. Vaimo jatkoi yhä hutiloimistaan sisältä ulos ja ulkoa sisälle samalla päättömällä kiireellä, jota Suomessa saa kylläkseen katsella monessa kodissa maaseudulla.
Luonnollisesti puhuimme Suomesta ja siirtolaisista. Mies oli ymmärtäväisen ja miellyttävän näköinen ja hänen muistutuksensa olivat tervejärkisiä. Hän oli muuttanut tänne jo monta vuotta takaperin, mutta perhe oli asustanut täällä ainoastaan kuusi vuotta. Hän tuumaili työmiehen ehdottomasti helpommalla ansaitsevan täällä leipänsä kuin kotimaassa, sillä palkat ovat täällä niin isot. Tässä huomautti vaimo: — niin, mutta dollari Ameriikassa ei piisaa yhtään pitemmälle kuin markka Suomessa, vaikka siinä on viisi kertaa enemmän rahaa. — Mies myönsi sen, mutta lisäsi, että työmies sittenkin pääsee täällä helpommin varoihin, kun hän vaan osaa tehdä työtä. Kehnon on sitävastoin parempi pysyä kotona, sillä täällä täytyy miehen osata käydä kaksin käsin työhön, jos ansaita tahtoo.
Kun erkanimme, kiertyi kyyneleet vaimon silmiin ja hän sanoi haluavansa takaisin Suomeen. Miestä ei näyttänyt puhe miellyttävän. Hän katseli alaspäin, kaiveli korollaan lattiata ja arveli, että kyllähän sitä vielä tulevaisuudessakin joudutaan ajattelemaan kotimatkaa. Vielä oli kaksi lapsista pieniä, eivätkä he olleet vielä paljoa koonneet.
Ashtabulassa tapasimme herra Edwardsin. Hän oli kotoisin Haminasta ja monta vuotta takaperin asettunut Yhdysvaltoihin. Hänen painossaan työskenteli muutamia siistinnäköisiä suomalaisia latojia ja meille annettiin vasta painettu, kostea lehti "Yhdysvaltain Sanomia", joka on noin "Folkvännen'in" suuruinen.
Herra Edwardsin kanssa palasimme "the Harboriin" ja ajelimme siellä ympäri, käyden useita suomalaisia perheitä tervehtimässä. Köyhemmät asuivat hyyryhuoneissa huonommin rakettujen katujen varsilla, kaupungin alaosassa. Varakkaammilla oli omat talonsa siinä osassa kaupunkia, joka sijaitsee kukkuloilla sataman yläpuolella. Miehet olivat melkein jokainen työssä lastauspaikalla. Ashtabulan kautta kulkee joka vuosi tuhansittain siirtolaisia, enimmäkseen irtonaisia nuoria miehiä, jotka työskentelevät tänään siellä, huomenna täällä, siksi kun kyllästyvät, tai heidät erotetaan, tai he tahtovat koettaa onneaan toisella taholla. Enemmän paikallaan pysyvien lukumäärä nousnee noin 500. Mitään pappia tai omaa kirkkoa ei heillä ole, mutta herra E:n oli tapana aina jonkun miehen avulla pitää jumalanpalveluksia ja raittiuskokouksia ruotsalaisessa kirkossa. On kyllä koetettu hankkia omaa pappia, mutta ne kokeet eivät ole onnistuneet.
Yleensä ovat tänne päin tulvivat siirtolaiset hyvin turmeltunutta joukkoa, ja juoppous, tappelukset ja laiskuus heidän pääpaheitansa. Niinkuin kaikkialla muuallakin Ameriikassa, elävät Ashtabulankin suomalaiset ihan omaa elämäänsä. Miehet osaavat vähä huonoa englanninkieltä, mutta naiset eivät tavallisesti sanaakaan, eivätkä lapsetkaan ennen kouluun tuloansa. Tämä maan kielen osaamattomuus on yleinen suomalaisissa. Me satuimme muutamassa Chicagon kuumesairaalassa tapaamaan erään Kalajoenmiehen, joka oli lähes vuoden oleskellut Ameriikassa eikä puhunut vielä sanaakaan englannin kieltä. Luonnollisesti työlästytti se hänen hoitoansa, ja sen hän itsekkin tunnusti. Washingtonissa saimme tietää, että Missourin valtiossa oli jonkin kreivikunnan hulluinhuoneeseen suljettu muuan suomalainen, mutta että oli alettu epäillä häntä viisaaksi ja että hänet erehdyksestä oli tuotu sinne. Mutta kukaan ei osannut puhua hänen kanssansa ja kertoja kehotti innokkaasti meitä rupeamaan kirjevaihtoon hullujenhuoneen lääkärin kanssa; Ikävä kyllä, tulimme ihan odottamatta erotetuiksi tiedonantajastamme, joka ei ollut antanut meille laitoksen osotetta ja me emme siis voineet saada selkoa asiasta.
Suomalaiset pitävät ylipäänsä kiinni kotimaansa tavoista. Oleskellessamme Ashtabulassa tuntui meistä, että heihin ei tartu juuri mikään muu kuin joutava loisteliaisuus, jota he sitte hyvin sopimattomasti sovittelevat oman epäjärjestyksensä keskelle. Tosin kävimme kodeissa, jotka vähän erosivat muista ja joissa puhtaus oli välttävä. Mutta missään ei sittenkään huomannut jälkeäkään siitä järjestystä rakastavasta, soristavasta kädestä, joka näyttää hallitsevan ameriikkalaisissa kodeissa, köyhemmissäkin. Vaikka perheet asuivat omissa taloissaan suurine eteisineen ja monine huoneineen sekä saivat hyvän hyyryn ylikerrastaan, saimme kuitenkin aina katsella samanlaisia kotioloja kuin köyhimmän loisen tuvassa Suomessa. Lapset repaleissa, puolialastomia; vaimo pesemätön, veltto, kädet ristissä tai kantaen suurta lasta, joka jo osasi kävellä; ummehtunut, tuikea ja tukahduttava ilma, samoista aineksista yhdistetty kuin kotimaassakin: tupakista tomusta ja liasta. Ainoastaan yhdessä kodissa näimme vaimon tekevän käsityötä. Kaikkialla vallitsi sama tahdoton velttous, jota voi puolustaa Suomessa, jossa kylmä, hätä ja työnpuute hervastuttavat toimintakyvyn, mutta täällä, varakkuuden talossa vallitessa, näyttää se kerrassaan rangaistavalta. Miehet, joiden on pidettävä huoli perheestä, olivat työstä ja yhteydestään monenlaisten ihmisten kanssa, käyneet virkeämmiksi. Naiset näyttivät vajonneen välinpitämättömään uneliaisuuteen. Useimmat olivat lihavia, kalpeita, pöhökasvoisia. Täälläkin tuntui vallitsevan sama välinpitämättömyys Suomea kohtaan kuin San Fransiskossa; ei edes kysytty kotimaan kuulumisia. Ainoa asia, josta he mielellään tahtoivat saada selvän, oli, olimmeko siirtolaisia ja aijoimmeko jäädä Ashtabulaan. Yhdessä ainoassa kodissa sanoi vaimo, nähtävästi enemmän kohteliaisuudesta kuin todella sitä tarkottaen, että he kyllä aikoivat vielä kerran käydä Suomessa.
Luultavaa on, että nämä siirtolaiset, hädän pakottamina täällä kotona ja helpommin hankitun leivän vietteleminä Ameriikassa, kotimaastaan erotessaan kerrallaan katkaisevat kaikki siteet, jotka ovat heitä siihen kiinnittäneet. Heidän tahdottoman hitautensa pohjana on tuo kansallinen "se oli sallittu"-oppi ja he jatkavat elämäänsä Uudessa Maailmassa, uusissa oloissa, samalla synkkämielisellä tyytymyksellä kuin kotimaassakin. Maailma on ja pysyy maailmana, onhan tämä elämä vaan maallista elämää, olimmepa missä hyvänsä ja vasta tämän jälestä alkaa meidän oikea olemisemme. Mitä sitte kannattaa puuhata ja vaivata itseään kootakseen tavaroita, joita koi ja ruoste raiskaavat.
Ainoa ilahuttava muisto, jonka saimme Ashtabulan suomalaisilta, oli se, etteivät he osottaneet minkäänlaista alammaista nöyryyttä "herrasväelle". Heissä ei ollut jälkeäkään siitä. Tosin olisi tuntunut hauskemmalta tulla hiukanystävällisemminvastaanotetuksi, mutta toiselta puolen oli parempi kohdata välinpitämättömyyttä kuin teeskenneltyä matelevaisuutta. He eivät ole kypsyneet siihen vapauteen, joka on kasvattanut ameriikkalaiset vissiin "noblesse oblige"-kohteliaisuuteen jokaista ihmistä kohtaan. Mutta tämä välinpitämättömyys oli sentään itsetunnon itu.
Arvaamattomat seikat estivät meitä käymästä Michiganin ja Minnesotan suomalaisia siirtokuntia tervehtimässä. Ne ovat Suomen siirtolaisuuden pesäpaikat ja niihin kerääntynee paras osa Ameriikkaan tulvivista kansalaisistamme. Ameriikkalaiset arvostelevat ystävällisesti maataviljeleviä suomalaisia, mutta luulevat usein skandinaavilaisia suomalaisiksi. Me seurustelimme usein muutamien Minnesotalaisten kanssa, jotka ihan itsestään johtivat puheen näihin suomalaisiin uutisviljelijöihin, kiittivät heidän ahkeruuttaan, heidän rakkauttaan kotimaahan ja heidän tietojaan siitä. Mainitut ameriikkalaiset kerskuivat mielellään Runebergin, Topeliuksen "Välskärin kertomuksien" ja "Vänrikki Stoolin tarinain" tuntemisellaan; niistä he, näet, kuulivat suomalaisten naapuriensa niin paljo puhuvan.
Pohjoisemmaksi asettuneista siirtolaisista on moni varakas. Niinkuin ruotsalaiset, kuuluvat suomalaisetkin tavallisesti tasavaltaisten puolueeseen, jos heillä jonkinlaisia valtiollisia mielipiteitä on. Enimmäkseen ovat he kuitenkin tietämättömyytensä ja köyhyytensä tähden suljetut pois vaalitaisteluista tai ovat he eri puolueiden asiamiesten käsissä, jotka houkuttelevat heidät äänestämään milloin mitäkin ehdokastansa. Yleensä vallinnee suomalaisten kesken hyvin paljon erimielisyyttä, lahko-suvaitsemattomuutta ja hajaannusta; onpa vielä ivakuva kotimaan kielitaistelustakin ehtinyt tänne asti. Sitä emme kuitenkaan sano omasta kokemuksestamme, vaan olemme sen puhetietä kuulleet, pääasiallisesti niissä valtioissa asuvilta ameriikkalaisilta, joissa suomalaisia siirtolaisia on viljemmältä.
Ulkonainen järjestys on jotenkin samanlainen melkein joka kodissa, vaikka varallisuussuhteet tietysti ovat hyvin erilaiset. Aamiainen syödään varhain. Ameriikkalaiset ovat hermostunutta, puuhaavaa kansaa. He panevat myöhään maata ja nousevat varhain ylös. Hienoimmissa ravintoloissa aletaan aamiainen kl. 6. Kahdeksan on jo myöhäinen aika. Useimmat syövät puoli 7 ja puoli 8 välillä. Hienon maailman naiset nukkuvat myöhään aamupäivällä, mutta ainoastaan pohjoisimmissa kaupungeissa. Etelämpänä ovat hekin jo varhain ylhäällä kuumuuden takia.
Aamiainen ei ole leikin-asia. Huonoimmissakin hyyrypaikoissa tuodaan pöytään ohra- tai kaurajauhopuuroa, kahvia tai teetä, lämmin, lihasta, tai silavasta laitettu ruokalaji perunoineen ja tavallisesti myöskin lämmintä vastaleivottua leipää. Useimmissa keskisäädyn kodeissa tarjotaan sen lisäksi tattari-, maissi- tai riisijauho-kakkuja, joita syödään voin tai sokurivaahterasta valmistetun siirapin kanssa, sekä munia, hedelmiä ja marjoja. Kuumana vuoden-aikana alkavat varakkaammat aamiaisensa oransseilla tai persikoilla; vähempivaraiset tyytyvät mansikoihin, mustikoihin ja muihin marjoihin; muutamin paikoin syödään, tuoreiden hedelmien sijasta keitetyitä rusinoita, omenia tai luumuja. Ameriikkalainen arvelee, että tämä tapa varjelee hänet monesta vatsataudista, — ja hänen mielipiteenänsä sen tässä mainitsemme. Etelävaltioissa näimme hienojen naisten syövän kaksi tai kolme suurta oranssia ja muita hedelmiä kl. 7 aamulla. — Uudessa Englannissa syödään vanhan tavan mukaan joka sunnuntai-aamu erilaisista jauhoista tehtyä, runsaasti ruskealla siirapilla maustettua leipää, ja ruskeita papuja. Tämän ruokalajin (Boston brown bread and beans) täytyy olla syötäessä tulikuumaa ja samana aamuna valmistettua, oli aamiainen sitte miten varhainen tahansa. Leikkiä laskien sanovat ameriikkalaiset, että uus-englantilainen ei osaisi viettää sabbattiansa jos ei saisi alkaa sitä lämpöisellä leivällä ja ruskeilla pavuilla.
Tietysti täytyy joko emännän tai palvelijan olla varhain liikkeellä saadakseen aamiaisen ajoissa valmiiksi. Muutamat tekevät taikinan jo edellisenä iltana ja leipovat leivät aamulla. Useammat halveksivat kuitenkin tätä tapaa, sillä leipä pääsee helposti happanemaan. He tekevät taikinansa heti noustuaan; suuta ja hiivapulveri, joita joka paikassa käytetään, jouduttavat nousemista. Taikina vanutetaan pieniksi kakkusiksi, jotka kypsennetään pienessä hiili- tai kaasu-uunissa; sellaiset kuumenevat hyvin äkkiä. (Ameriikassa annetaan taikinan ennen kypsentämistä nousta vaan yhden kerran.) Puuro valmistetaan ennen keitetyistä jauhoista eikä siis sekään tarvitse pitkällistä keittämistä; muutamissa kodeissa syödään toisinaan kylmää riisisuurimopuuroa kerman kanssa tai hienoksi survottua leipää, jota sekotetaan maitoon. Lihaa ja perunia ei keitetä tai paisteta niin hyväksi kuin meillä. Se on yleinen tapa, eikä huolimattomuuden seuraus, sillä hienoimmissakin ravintoloissa on perunilla ja lihalla sama, puoliraaka maku. Muuan nuori tyttö pyysi meitä eräänä iltana vanhempiensa luoksi vieraaksi. Heillä ei ollut palvelijaa ja matkalla, hänen kotiinsa mennessämme hän itse osti lihakappaleen. Hämmästykseksemme näimmä saman lihakappaleen puoli tuntia myöhemmin illallispöydässä ja äiti kiitteli tyttärensä huomaavaisuutta.
Päivällinen eli väliateria (lunch) syödään joka paikassa kl. 1 ja on aamiaiseen verrattuna paljoa yksinkertaisempi; siihen kuuluu tavallisesti yksi lämmin ruokalaji tai kylmää lihaa, teetä ja toisinaan hedelmäleivos, joka enimmästi on jo edellisenä päivänä valmistettu. Eräässä kodissa tarjottiin vaan lautasellinen liemiruokaa, rypäleitä ja kupillinen teetä. Kuumuus on luultavasti syynä siihen tapaan. Yhteen aikaan kävimme päivällisellä eräässä kahvilassa, jossa nais-opettajia, ompelijoita ja konttoristeja kävi ruoalla. Useimmat heistä ottivat aina vaan lasin maitoa ja leivoksen tai kahvia voileipien kanssa. Kun kummastelimme sitä, sanottiin vaan: — hyvänen aika, kuka nyt sydänpäivällä olisi nälissään!
Varakkaissa taloissa syödään päivällistä 6 ja 8 välillä. Siihen kuuluu useita lämpimiä ruokalajia. Köyhemmät juovat kl. 6 teetä ja syövät samalla voileipiä ja leivoksia tai marjoja; toisinaan tarjotaan lämmintä ruokaakin tai kylmää paistia, jos päivällinen on ollut kevyt. Mielestämme ei täällä eikä Englannissa pidetä ruokien vaihtelevaisuutta kovin tärkeänä. Samoja ruokalajeja laitettiin usein ja viikon perheessä oltuaan, tunsi vieras jo talon ruokalistan. Mutta oivallisia kasviksia ja hedelmiä on runsaasti.
Leipominen ja vaatteiden pesu toimitetaan tavallisesti kotona sekä kaupungissa että maalla; New-York lienee ainoa poikkeus tästä säännöstä. Maanantai on pesupäivä ja onneton se emäntä, joka ei sitä tapaa seuraa. Olemme nähneet kokonaisen rautatievaunun matkustajiston nauraen ja ivaten rientävän akkunoihin katsomaan keskellä viikkoa kuivamaan levitettyjä pesuvaatteita. Terveyden kannalta on moinen tapa tietysti mainio, mutta tottumattomasta se tuntuu joka viikko uhkaavalta Damokleenmiekalta. Kaksi käytännöllistä etua siitä kuitenkin on; perheen-emännän ei tarvitse panna suuria summia liinavaatteisiin ja talon järjestystä ei se häiritse niin tuntuvasti kuin meidän pohjoismaalaisten isot pesut.
Perjantai on lakaisupäivä. — Silloin me tomutamme mattojamme joka paikassa Yhdysvalloissa, Mainesta Kaliforniaan asti, — sanoi meille hyvin varmasti eräs nais-asian pylväistä. — Muut, paitsi huonot emännät tietysti, — lisäsi hän halveksivasti.
Se englantilais-ameriikkalainen tapa, että lattiat peitetään ylikanteen matoilla, tekee jokapäiväisen lakaisemisen tarpeettomaksi. Huiskalla tai mattojen-lakaisemiskoneella kävästään lattia kerran, korkeintaan kahdesti viikossa; talvella ei se tapahdu edes niinkään usein. Isoissa kaupungeissa, joissa on runsaasti tomua, nokea ja hiilensavua, sekä Kaliforniassa, jossa kuivaa vuoden-aikaa kestää kuusi kuukautta, täytyy emännän useimmin olla puhdistuspuuhissa ja tomujen pyyhkiämistä ja kiilloitusta riittää yhtämittaa. Muualla pidetään talossa suurta puhdistuspuuhaa vaan jouluksi, keväällä ja syksyllä. Kaikenlaiset pienet, vanhasta posliinista, perlemosta tai luusta tehdyt pikku esineet, kiinalaiset ja japanilaiset viuhkat ja korukalut, joita näkee yksinkertaisissakin kodeissa kaunistuksina, tekevät tomuttamisen hyvin tukalaksi joka paikassa.
— Mutta me sanomme, — lausui mainitsemamme rouva, — että se nainen, joka ei itse pyyhi tomuja ja parsi miehensä sukkia on kehno emäntä. Meillä on pienet omituisuutemme, meilläkin, nähkääs.
Sen sijaan ei ameriikattarella ole paljon kupariastioita kiillotettavana. Kyökissä on enimmäkseen sekä lasittuja että lasiamattomia, malmisia ja läkkipeltisiä keittoastioita, karaistuja posliinipatoja ja pannuja. Sen lisäksi on hänellä työn helpotukseksi ja ajan säästön eduksi monenlaisia suopia, ammoniakkiliuvoksia, rautalangoista tehtyjä huuhtomasieniä astioiden pesua varten; patojen ja piisin puhdistuskoneita, höyrykeittokattiloita, eri töissä tarvittavia hakkelusrautoja, veitsiä, lihakirveitä, erimuotoisia kastekekattiloita; pesupulveria, hiivapulveria, putinki- ja liemipulveria. Monessa talossa on helliarinan lisänä pieni kaasu-uuni, varakkailla on kolme, neljäkin erilaista, kaasulla tai hiilillä lämmitettävää uunia. Tällaiset apuseikat sekä se tapa, että kasvikset, hedelmät, kalat, linnut ja liha tuodaan taloon valmiiksi puhdistettuina, suomustettuina tai nypittyinä j.n.e. säästävät paljon aikaa.
Enin auttaa kuitenkin järkähtämätön tesmällisyys ja tarkasti määrätty töiden järjestäminen aikaa säästämään. Sitä lukuunottamatta, että ruoka-ajoilla, ostoksilla ja eri töillä on määrätyt tuntinsa, on itse työtavassakin selvästi huomattava järjestys. Kodin tuhansiin pikku puuhiin on valettu, niin sanoaksemme, älyä. Siitä lähtevä apu huomataan parhaimmin taloissa, joissa emännältä tai palkolliselta — tai molemmilta — puuttuu omaa kykyä. Niissäkin pitää maantapaan kuuluva työjärjestys toimet ja talonhoidon paljoa paremmalla kannalla kuin ne muuten talon omien tekijöiden ja älyn varaan jätettyinä olisivat.
Joka paikassa ovat sivistyneiden luokkien kodit hyvin hoidettuina, jotenkin samanlaiset, mitä puhtauden ja järjestyksen vaatimuksiin tulee. Eri maiden välillä oleva erotus huomataan siitä,kuinka laajalle nämä vaatimukset ulottuvat n.s. alhaisimpiin yhteiskunnan kerroksiin. Juuri tässä kohden ovat Yhdysvallat muita kansoja paljoa etevämmät. Syyksi siihen arvelemme etupäässä vapauden- ja yhtenvertaisuuden-perusaatetta, joka istuttaa itsekunnioitusta köyhimpäänkin ja tekee koulusta kaikille yhteisen opintien. Alkuopetus on kaikille kansanluokille sama ja jokaiselle se on maksutta tarjona. Työmiehen tytärkin saa verrattain perinpohjaiset ja laajat koulutiedot. Niiden avulla hänen ajatuskykynsä ja sielunvoimansa kehittyvät ja hän pystyy siten paremmin järjellisesti hoitamaan talon töitä ja raha-asioita. Sen lisäksi valmistetaan häntä suorastaan emännäntoimiin talous- tai ruoanlaitoskouluissa, joita on joka paikassa, joko erikseen tai jokapäiväiseen kouluun yhdistettyinä. Niissä opetetaan tytöille leipomisen, ruoanlaitoksen ja pesun yleiset säännöt ja taloustöissä annetaan heidän harjoitella niiden käyttämistä. Opettaja määrää joka päivä kolme tai neljä heistä järjestysmiehiksi eli emänniksi, jotka opettajan valvonnan alaisina johtavat keittämistä, astiainpesua, lattiainpuhdistusta, leipomista ja silitystä. Niissä luokissa, jotka me näimme, oli tyttöjä noin 12-20 asti, ijältään kaikki 11-15 välillä. Kaikilla oli valkeat lakit päässä, valkeat esivaatteet ja löysät hihat. Oppijakso on toisin paikoin 6 viikkoa kestävä, toisin paikoin se kestää koko vuodenkin. Oppilaat eivät ulospäästessään suinkaan ole täyskelvollisia emännöitsijöitä, mutta he ovat ainakin saaneet tiedollisia neuvoja talouden hoitamisesta, ruoanlaitoksesta sekä kaikenlaisista pikkuseikoista, jotka yhdistettyinä pitävät kodin koneiston kunnossa. Ja käytännöllistä kokemustakin ovat he jo hiukkasen ehtineet koota.
Etelässä on kuumuus veltostuttanut naisia ja orjuuden aikoina, jolloin neekeripalvelijoita vilisi heidän ympärillään, kasvoi heihin mukavuuden ja työttömyyden halu, mutta sielläkin herätti orjasota kauhuineen ja orjuuden poistamista seuraava köyhyys paremman, voimakkaamman hengen. Lännessä ovat naiset kovassa työssä ja turmelevat usein terveytensä raskailla talouden toimilla, vaikka ovat sivistyneistä kodeista lähteneitä. Maalla ja Uuden Englannin pikkukaupungeissa eivät emännät mieliisti pidä palvelusväkeä. He antavat pesut ja ompelutyöt mieluummin vieraan tehtäviksi, ottavat karkeampia töitä tekemään apurin, ja hoitavat kotipuuhat itse. Mies tulee harvoin puolenpäivän aikaan kotiin ja lapsetkin vievät tavallisesti väliateriansa kouluun mukaansa ja se vähentää paljon perheen-emännän vaivoja.
Yleensä eivät ameriikattaret arostele, kun työhön on tartuttava. Tuntuu siltä, että ei tarvitse muuta kuin vähä riisua pois ylhäisen maailman helyä ja hienoinkin on valmis, mihin karkeaan työhön tahansa. Näimme erään nuoren, useampia satoja tuhansia dollaria omistavan tytön palvelijansa lupapäivänä itse tomuttavan mattoja ja lakasevan lattiata huoneessa, johon seuraavana päivänä odotti erästä ystäväänsä asumaan. Hän teki työtään aivan tyynesti, eikä edes selittänyt syytä siihen, miksi hänet tapasimme lattiassa polvillaan luuta kädessä. Oleskelimme vähän aikaa talossa, jossa oli palvelijana eräs Oberlin-kollegessa opiskeleva mulattinainen. Hän oli varaton ja elätti loma-aikoina itseään tällä tavalla. Hänen paistetut kananpoikansa ja ostronilaitoksensa olisivat herauttaneet vedet herkkusuunkin kielelle. Wellesley-kollegessa toimittivat varattomat oppilaat ruokapöytien kattamisen ja pöytäpalveluksen. Erään rouvan molemmat palvelijat olivat jäseninä klubbissa, joka vietti vuosijuhlaansa koko päivän kestävällä huvimatkalla. Rouva nousi ylös tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti, valmisti aamiaisen, kokosi vuoteet, huuhteli astiat, laitti väliaterian j.n.e. 38 pykälän (C.) kuumuuden vallitessa. Oleskelimme muutaman aikaa perheessä, johon kuului mies, vaimo ja vaimon äiti. Heillä ei ollut ollenkaan palvelijaa. Ennen konttooriin menoansa, kello 8 aamulla, toi mies sisään hiiliä ja vei ulos tunkiolootan, tunkiomiehen korjattavaksi. Vaimo ja äiti tekivät kaikki taloustyöt, ainoastaan pesu oli vieraan tehtävänä ja suurissa puhdistustöissä oli heillä apuri. Pienessä, somassa keittiössään oli heillä keinutuoli, johon astioita huuhtoessaan toivat vieraansa istumaan. Talous- ja kokkikirjoja oli rivissä yhdellä hyllyllä, kirjavista ruohoista ja kukista oli kattoon laitettu koristuksia, tulisijan ympärys oli kaunistettu näkinkengillä. Molemmat naiset olivat saaneet kollegekasvatuksen. Talouden töiltä jäi heille vielä aikaa lukemiseen, naisasian-harrastukseen, käsitöihin ja seurusteluun. — Mutta — sanoivat he — me jätämmekin pois kaikki tarpeettomat asiat, vaikka moni pitäisi menettelyämme perittyjen, kunnioitettavien taloudentapojen rikkomisena.
Mitä palvelijoihin tulee, emme voi tarkemmin arvostella synnynnäisiä ameriikattaria, sillä niitä näimme harvoin. Kauvan aikaa on Irlanti, viime aikoina myöskin Saksa ja Skandinaavian maat lähettäneet Yhdysvaltoihin palvelusväkeä. Nämä siirtolaiset ovat tavallisesti taitamattomia, haluttomia ja siivottomia, mutta he tyytyvät Ameriikassa halpana pidettävään palkkaan ja täyttävät siten työpaikat. Siitä syystä meneekin vaan harva ameriikkalainen nainen palvelukseen. He ovat mielestään liian hyvät kilpailemaan noiden vierasten kanssa, jotka joka asiassa ovat heitä kehnommat. Viime aikoina on kunnollisen palvelusväen puute alkanut käydä yhä tuntuvammaksi, ja talouskouluja on perustettu niihin kaupunkeihin, johon siirtolaisia enin saapuu. Ameriikassa syntyneet palvelustytöt näyttivät hyvin sivistyneiltä ja taitavilta, mutta heillä on suunnattoman isot palkat ja luullaksemme hyvin suuri toimintavapaus. Kun he ovat niin kalliita, otetaan heitä vaan muutama taloon ja näiden huolena on sitten talon töiden suorittaminen. Heiltä vaaditaankin sekä taitoa että itsenäistä käsitystä toimissaan.
Yhdeksi tärkeäksi syyksi siihen, että ameriikkalaiset perheen-emännät ovat muita etevämmät, luulemme me sitä vapautta, joka hänellä on koti-oloissa. Mies ja vaimo ovat saaneet tietonsa samanlaisessa koulussa, usein käyneet sitä yhdessä. He ovat toistensa vertaiset ja liikkuvat kumpikin alallansa itsenäisenä yksilönä. Tavallisesti on mies työssä ja lähtee kodistansa kello 8 tai aikasemminkin aamulla, palaten vasta illalla, eikä suinkaan ennen kello kuutta. Moni liikemies on viikkoja ja kuukausiakin matkoilla. Se pakottaa vaimon itsenäisesti toimimaan. Vapaus kasvattaa hänessä arvon- ja edesvastauksen-tuntoa. Hän on toimeenpanevana valtana perheen piirissä ja nauttii sen mukaan kunnioitusta.
— Saksanmaalla, — sanoi eräs ameriikkalainen nainen meille, — menevät pojat äitinsä luo ainoastaan silloin, kun tarvitsevat ruokaa ja vaatteita, meillä pitää poika äitiänsä ihan yhtä älykkäänä (smart) kuin isäänsäkkin.
Nauttimansa kunnioituksen ja vapauden takia pitää perheen-emäntä itse kotityötä arvossa ja vaatii muutkin sitä kunnioittamaan.
— Minusta on niin hauska hoitaa taloutta, — kuulimme usein eri sivistys-asteilla olevien naisten huudahtavan.
Käsitöissä ovat Ameriikan, niinkuin Englanninkin naiset, Saksan ja Skandinaavian naisia huonommat. Puku- ja liinaompeluksessa he tosin pitävät puolensa, mutta villa-, kehruu- ja kutomistöissä he ovat kehnommat. Erittäin ovat työtä tekevän luokan naiset näissä asioissa taitamattomat ja se on luonnollistakin täällä, tehtaiden kotimaassa. Käsityökouluja on tosin jo melkein joka paikassa, mutta niissä opetetaan ainoastaan puku- ja paitaompelusta, koru- ja villalankatöitä. Kotitarpeet ommellaan täällä, niinkuin muuallakin, talon varallisuuden ja emännän kykeneväisyyden mukaan joko kotona tai kylässä. Muutamat ompelevat liinavaatteensa ja lasten vaatteet kotona, mutta teettävät omat pukunsa vieraalla. Toiset ottavat ompelijan kotiinsa ja teettävät yht'aikaa kaikki tarvittavat vaatteet; varakkaat ompeluttavat kaikki vaatteensa vieraalla. Ne, joilla oli varma toimi kodin ulkopuolella, pitivät erityistä paikkaus- ja parsimispäivää; tavallisesti oli lauvantai määrätty niille puuhille, jotta vaatteet saatiin kuntoon maanantain pesua varten.
Taide ja tieteellinen käsitys ovat Yhdysvalloissa vielä kehittymättömässä tilassa, mutta kauneuden-aistia tapaa joka paikassa. Sen huomaa puvuistakin. Sivistyneet ja erittäinkin hienon maailman ihmiset pukeutuvat tietysti jotenkin yhtäläisesti kuin samat luokat muissakin maissa, mutta täällä on sivistyksen kanssa syvälle alempiinkin yhteiskunnan-luokkiin tunkeutunut soman ja siistin vaatetuksen tarve. Emme muista siellä koskaan työmiehen kodissa, köyhien kaupungin-osassa ja työpaikoilla nähneemme sellaisia risaisia ja likaisia vaatteita, joita Suomessa niin usein saa katsella. Maahan muuttaneet saksattaret ja skandinaavilaiset naiset pysyttelevät pukeutumis-asioissa ameriikattarien rinnalla, mutta Itaaliasta, Irlannista ja Böömistä tulleet naiset ovat silminnähtävästi kehnommat. New-Yorkissa ja muissa Idän suurissa kaupungeissa, joissa aina on viljalta siirtolaisia, huomaakin kansan ulkoasussa selvän erotuksen. Ameriikkalainen nainen pitää sekä itseään että perhettään niin suuressa arvossa, että hän aina liikkuu siististi puettuna. Lapsiansa ja erittäin kapalolapsiaan hoitaa hän puhtauden kannalta katsoen mainiosti. Toisinaan näimme matkustaissamme rautatienvaunuissa 8-12 pienokaista, mutta harvoin näimme likaisesti puettua lasta. Yksinäisillä asemilla, kaukana Lännen vuorilla tai erämaankaltaisilla hiekka-aroilla oli työmiehen tai asemamiehen pienokaisella puhdas myssy päässä ja siisti mekko yllä ja hänen pieni nenänsä puhdistettiin lumivalkealla nenäliinalla. Kun köyhiä, koruttomasti puettuja naisia astui pikkulapsi käsivarrella raitiovaunuihin, katseli syrjäinen oikein nautinnokseen lapsen siistiä vaatetusta, ja pitkillä rautatiematkoilla sai usein monta vuorokautta ihailla sitä huolellista hoitoa, jota lapset nauttivat.
Ameriikan naisen pukemistavassa on kuitenkin yksi huomattavamuttaja se mutta on kureliivit. Emme tahdo väittää, että kureliivien valta täällä olisi suurempi, kuin Englannin, Saksan ja Ranskan naisten keskuudessa, mutta niin tuntuva se valta ainakin on, että siitä voi lähteä vaara naisten terveydelle. Kuromista ei Ameriikan naisessa huomaa niin kiusaavan selvästi, kuin luonnosta tanakan saksattaren vartalolla. Ameriikattaret ovat tavallisesti hoikkia ja hentoja aivan kuin englannittaretkin, mutta eivät niin lujarakenteisia, kuin nämä. Kuromisesta lieneekin ameriikattarelle paljoa suurempi vaara, sillä hän voi kutistaa keuhkojansa aika tavalla, ennenkun vartalo näyttää luonnottoman kapealta. — Mutta naispukujen parantamispuuha on lähtenyt Ameriikasta ja voittaa siellä yhä enemmän innokkaita puolustajia. Melkein jokaisessa suuremmassa kaupungissa on terveyden mukaisten eli n.s. reformipukujen ompelijoita ja suuret yhdistykset, joilla on sadottain jäseniä, levittävät tietoa asiasta esitelmillä, kirjoituksilla ja kaavoja näyttelemällä. Liikkeen etupäässä on mrs Jeanness-Miller ja hänen mukaansa on uusi puku saanut nimensäkkin (The Jeanness-Miller dress). Se ei ole yhtä kaunis kuin skandinaavilainen reformipuku, mutta se ei ole niin kankeannäköinenkään kuin se, ja on käytännöllisempi. Monella on jo sellainen puku ja erittäin käyttää moni kirjoituspöydän ääressä tai seisovassa työssä oleva nainen kaksijakoisia alushameita ja terveyden mukaisia alusliiviä. Sen sijaan on lyhyt tukka Ameriikan naisen päässä tuntematon koristus ja harvoin, tuskin milloinkaan siellä näkee poikamaiseksi kerittyjä hiuksia. Huolellisesti valitut värit, sirosti sopivat puvut ja tarkka puhtaus ovat yleensä sivistyneen ameriikattaren tunnusmerkit.
Yleisesti vallitsevan somuuden ja siisteyden varjopuolena on ylellisyys, joka vallitsee joka paikassa. Luonnon tuhlaavaisuus tässä rikkaassa maassa, jonka tuotantovoimat ovat niin mahtavat, näyttää vaikuttavan ihmisiin. He eivät ole saitoja, mutta he jakelevat mieliisti rahojaan täysin kourin, he haluavat koristaa kotiaan, itseään, lapsiaan, puutarhojaan, tahtovat nähdä kauniita tauluja, jalokiviä, loistavia kukkia, kuulla silkin sihinää, ja kutkuttaa nenäänsä hyvillä hajuilla. Ameriikkalaisten jalokivien suosiminen on tullut sanantavaksi. Niitä näkeekin miesten paidan rinnuksissa, kaulaliinoissa, sormissa, naisten käsissä, käsivarsissa, niskassa ja korvissa, pikkulasten mekoissa ja koulutyttöjen kauluksissa. Varojensa mukaan hankkii kukin joko oikeita tai mukailtuja. Kaikkialla vallitsee vieraanvaraisuus ja anteliaisuus. Heidän tuhlaavaisuutensa on usein lapsellisen hyväntahtoista, eikä se tunnu täällä niin ankarasti moitittavaltakaan kuin muualla, sillä avoimin käsin, rikkaasti ja runsaasti jakaa tämä rikas kansa huonompiosaisille veljilleen, ja täällä on tie rikastumiseen — ainakin muiden maiden oloihin verrattuna — avoinna köyhimmällekkin, jos hänellä vaan on itsellä kykyä sitä käymään. — Se minua teillä miellyttää, — sanoi Carlyle Emersonille, — että mies voi syödä täällä oikein kylläkseen, jos vaan tekee kunnonlailla työtä.
Eräs englantilainen kirjailija on sanonut ameriikkalaisten lapsista, että ne ovat maapallon pahankurisimpia lapsia, mutta että niistä kasvaa maailman parhaita kansalaisia. Lieneekö lauseessa perää, sitä emme tiedä. Tosi on, että lapset kasvavat vapaammin ja että vitsaa harvoin käytetään; ei tahdota tukahuttaa yksilöllisiä taipumuksia heissä, vaan opettaa heille itsekunnioitusta. Eräässä raamattukokouksessa lausui muuan kunnioitettu uskonnollinen naispuhuja muutamia sanoja, jotka mielestämme kuvaavat ameriikkalaisten lastenkasvatusta.
— Minulla on kahdeksan lasta, — sano hän, — ja ihmisillä on tapana kysyä minulta, kuinka voin pitää heitä kaikkia kurissa. Hyvät ystävät, sanon minä, ei juolahtaisi mieleenikään pitää heitä kurissa. Koetan vaan opettaa heitä itse pitämään itseänsä kurissa. Sehän on heidän osansa tässä maailmassa.
Mielestämme näytti tällä kasvatustavalla olevan erittäin onnelliset tulokset, arvattavasti siitä syystä, että vapauteen liittyy ankara varmuus. Kodilla on omat lakinsa, joita lasten tulee ehdottomasti totella, ja usein kuulee isän tai äidin tyynesti lausuvan: "tiedäthän, että sinun täytyy tehdä niin tai niin". Hyvät kodit tekee lasten ja vanhempien välinen rakkaus ja luottamus kaikkialla yhdenarvoisiksi. Mutta Ameriikan kodeissa vallitseva vapauden ja laillisuuden, iloisen tuttavallisuuden ja kunnioituksen sekoitus antaa niille erityisen viehätyksen. Me luulemme kuitenkin, että eräs toinen, jotenkin pelottava vaara uhkaa Ameriikan lapsia. Kasvatuksella kiiruhdetaan heidän kehitystään, jonka ilman-ala jo tekee kyllin nopeaksi. He ovat tavallisesti hurmaavan näköisiä pienine, kaunismuotoisine päineen, kirkkaine, tummine silmineen ja hentoine jäsenineen. Heidän seurassaan on hauska olla, sillä he käyttäytyvät hyvin siivosti, ovat virkkuja ja luonnollisia; köyhätkin lapset katsovat kysyjää suoraan silmiin ja vastaavat reippaasti. Mutta ihan pientenkin lasten kasvoista loistaa täysi tiedollisuus. Jos vertaa kuudenviikkoista ameriikkalaista lasta yhtä vanhaan pienokaiseen meillä, niin huomaa hämmästyttävän erotuksen. Ameriikkalaisessa ei näy merkkiäkään Suomen kapalovauvan unisesta, kehittymättömästä ja puolivalmiista muodosta. Joka paikassa siellä näkeekin kapalolapsia: ne ovat mukana rämisevissä raitiovaunuissa, heiluvissa höyrylaivoissa, kävelypuistoissa, pitkillä rautatiematkoilla, kirkoissa ja puotiloissa. Uskomattoman nopeasti on viime aikoina joka paikkaan perustettu lastentarhoja kaikkia kansaluokkia varten. Harvoin käyttävät vanhemmat ja opettajat vanhan ajan varottavaa puhetapaa ja sen yksinkertaisia sanoja ja lauseita, kun puhuttelevat lapsia. He moittivat heitä tosin hyvinkin ankarasti toisinaan, mutta he puhuvat aivan kuin täysikasvuisille. Nämä seikat yhdessä vaikuttavat, että pienet ameriikkalaiset ovat varmapiirteisiä pikku-ihmisiä jo semmoisella ijällä, jolloin täkäläiset lapset näyttävät olevan ainoastaan pieniä, syömis- ja nukkumispuuhissa viihtyviä eläimiä.
Vähemmin sivistyneissä tai muuten alhaisemmalla kannalla olevissa kodeissa saa nuorten vapaus toisinaan väärän suunnan. Täysikasvuisella tyttärellä on tuttavansa, pojilla ystävänsä, jotka menevät ja tulevat, pitävät pitoja, rekiretkiä ja tanssiaisia. Vanhukset elävät omaa elämäänsä, eikä heidän vaatimuksilleen anneta suurta arvoa. Hyvissä kodeissa sitä vastaan ei ole mitään kauniimpaa kuin vanhempien ja täysikasvuisten lasten välillä huomattava suhde. Näennäisen, hupaisen yhdenvertaisuuden alla piilee lasten puolella hellä kunnioitus.
Ameriikkalainen mies näyttää yleensä nopeatoimiselta, reippaalta ja päättävältä. Hienossa maailmassa on tietysti kyllääntyneitä seurasankareja, täällä niin kuin muuallakin, mutta tavallisessa miehessä, työntekijässä, liikemiehessä, opettajassa, papissa, insinöörissä ovat mainitsemamme ominaisuudet silminnähtävät. Paremmin kuin muualla on mies täällä oman onnensa seppä ja saa varhain ruveta ansiotyöhön. "To make money" (rahan tekeminen), niin kuin Ameriikassa sanotaan, on ensi ehto hänelle, jos hän sitten aikoo kääntyä lukutielle, oppia liikemieheksi tai lähteä länteenpäin ruvetakseen lehmipaimeneksi tai karjakauppiaaksi, rautatie-osakkaaksi tai siltojenrakentajaksi. Ehtimiseen kuulee sanottavan nuorista miehistä: — ja sitte hän ansaitsi niin tai niin paljon, niin ja niin pitkässä ajassa ja osti itselleen osan sen tai sen liikkeestä. — Tai: — Charlie aikoo matkustaa länteenpäin, mutta hänen isänsä arvelee, että hänen on paras tehdä vielä työtä täällä ja ansaita vähä enemmän alkuun päästäkseen.
Yleisesti tunnettu asia on, että velkaantumisen mätähaava ei ole missään niin levinnyt kuin pohjoismaissa. Nuori ameriikkalainen tavallisesti sen vaaran välttää. Kotimaa tarjoo hänelle kyllin hyväpalkkaista työtä ja hän työskenteleekin hiki hatussa, saadakseen sitten kääntyä sille alalle, jolta aikoo saada varsinaisen elatuksensa. Meille sanottiin Ameriikassa: — skandinaavit ovat meidän parhaita siirtolaisia, mutta heillä on kummalliset tuumat kunniallisuudesta. He kietoutuvat kovasti velkoihin ja — uskotteko sitä? — sekä miehet että naiset menevät velkaisina naimisiin, eivätkä pidä sitä vääränä!
Tähän voi tosin vastata, että kunnia-käsitteet ovat erilaiset eri maissa. Meillä pidettäisiin monta Ameriikan valtiollisessa ja kauppamaailmassa hyväksyttyä tapaa epärehellisyytenä. "Raha" tulee helposti pojan tunnussanaksi. Hyvä, jos se ei ole: "rahaa, millä keinoin tahansa". Jos niin on, seuraa sitä uhkayritykset, kauppakeinottelut ja lopuksi kenties tuollainen vararikko, jolle vaan Ameriikassa löytää vertaisen. Rahanhimoa ja keinotteluhalua seuraa rahavalta, joka on Yhdysvaltojen vaaniva vihollinen. Suuret yhtiöt, joiden tulot kasvavat säännöllisesti, kokoovat käsiinsä työt ja voitot ja työmies joutuu usein tappiolle. Valtiollisten vaalien aikana myyvät valitsijat joukottain ääniänsä tai lahjovat puolueiden asiamiehet heitä joko rahoilla tai työpaikan-lupauksilla antamaan äänensä jollekkin määrätylle ehdokkaalle.
Ei kukaan valistunut ja puolueeton ameriikkalainen väitä tätä valheeksi. Mutta Ameriikka on iso, meluava, nopeasti kasvava lapsi. Kaikki sen viat ovat käsin koskettavissa, sekä hyveet että paheet ovat yhtä selvästi kaikkien nähtävinä. Kaikkien parannustöiden täytyy tapahtua hitaasti, sillä kansa itse hallitsee. Ennen kun kansaan on tunkeutunut jonkun uudistuksen tarve, ei sitä voida panna toimeen. — Siksi meidän täytyykin, — sanoi eräs ameriikkalainen kasvattaja, — monta kertaa ajaa kumoon kuorminemme, ennen kun kansa oppii hallitsemaan, ja Euroopan lähettämät laiskurit ja pahantekijät eivät suinkaan helpota työtämme.
On vielä toinenkin, luonnollisempi syy, jonka takia nuori ameriikkalainen koettaa niin pian kuin mahdollista päästä omille jaloilleen. Hän tahtoo päästä riippumattomaksi, mennä naimisiin, saada oman kodin ja oman, varman aseman yhteiskunnassa. Joka paikassa tapaa perheen-isiä, jotka ovat olleet kirjeenkantajina, juoksupoikina tai renkeinä, mutta kohonneet ylemmäksi. Enimmästi ovat he ensi virassaan koonneet rahoja päästäkseen johonkin kollegeen tai muuhun korkeampaan oppilaitokseen tietojansa lisäämään ja ovat sitten niiden avulla hankkineet itselleen tuottavamman työalan. Lännessä, jossa rahoja on helpommalla saatavissa ja liike-elämä on levottomampaa, kiihkeämpää laatua, laiminlyö poika helposti oman sivistyksensä. Hän on niin innostunut ansaitsemiseen, että muut asiat jäävät sivuseikoiksi. Hänestä tulee sivistymätön, kerskaileva mies, joka kuvannollisesti ja todellisuudessa helistelee rahojaan, elää vaan tulojansa kartuttaakseen, ja antaa vaimonsa tuhlata rahoja silkkipukuihin, jalokiviin ja kauniisiin huonekaluihin. Hän pitää kunnian-asiana, että hänellä on kaunein talo, hienoimmin puettu vaimo ja parhaimmin palkatut palvelijat koko seudulla. Ei hän mieliisti salli vaimonsa ja tyttärensä tarttuvan työhön, sillä sehän voisi näyttää siltä, että hänessä ei ole miestä niitä elättämään. Eikä ameriikkalainen halveksi mitään koko maailmassa niin syvästi kuin toimetonta ja epäkäytännöllistä miestä, joka ei osaa päästä omalle orrelleen.
Kotona on hänen asemansa tuntuvasti toisenlainen kuin Euroopan maissa tavallisesti. Jo koulussa opetetaan häntä naista kunnioittamaan. Voi tuskin käydä yhdessäkään oppilaitoksessa Yhdysvalloissa sitä huomaamatta. Wendell Phillips sanoi kerran: — oikea ritarillisuus on yksi miehen tärkeimmistä avuista. Mutta ritarillisuutta ei ole yksin se, että suomme naiselle oikeuden vertaisenamme, vaan sen pitää näkyä siinäkin, että säälimme häntä, sillä hän on ruumiillisesti heikompi. — Nämä sanat, jotka usein näkee koulujen seinillä Ameriikassa, ilmaisevat yhden niistä perus-aatteista, joiden mukaan poikaa kasvatetaan.
Yhteiskasvatus likentää eri sukupuolet toisiinsa ja asettaa heidät luonnolliselle, tyynelle ja toverilliselle kannalle. Lämpöisempi ilman-ala ja kansallinen taipumus ruumiinharjoituksiin pitää häntä paljon ulko-ilmassa; hän ratsastaa, soutaa, heittää palloa ja ottaa innolla osaa kaikenlaisiin voimisteluleikkeihin. 14-16 vuotiaasta oppii hän pitämään jännittävimpänä ajatuksenaan kysymystä: — miksi pitää rupeamani? Kuinka voin ansaita rahaa? — Se estää häntä liiaksi miettimästä ruumiillisessa kehityksessään siihen aikaan tapahtuvia muutoksia. Äidillä on suurempi valta ja vaikutus häneen kuin meillä. Naispalvelijain asema on hänen kodissaan toisenlainen kuin pohjoismaissa. Heillä on enemmän itsekunnioitusta ja ylpeyttä. Vaikka hän onkin heidän isäntänsä poika, ovat he naisia ja vaativat naisina häneltä kunnioitusta. Missään ei suvaita sitä sopimatonta tapaa, että palvelustyttö aamulla lähetetään nuorten herrojen huoneeseen vettä viemään tai harjattavia jalkineita noutamaan. Järjestettyjä haureuspesiä kun ei ole olemassa, ovat kodin ulkopuolella uhkaavat kiusaukset harvalukuisemmat ja kun joka paikassa on viljalta kaikenlaatuisia kouluja, ei pojan tarvitse liian nuorena lähteä kodin suojasta.
Nuoret seurustelevat keskenään luontevasti. Kun nuori mies ihastuu tyttöön pitävät sekä asian-omaiset itse että heidän vanhempansa asiaa hyvin jokapäiväisenä. Ihailijaa sanotaan tytönbeau'ksi— hän on sulhasen, hyvän ystävän ja kosijan välimuoto — he kävelevät, lukevat ja soittavat yhdessä, ovat kirjevaihdossa keskenään ja ystävät ja sukulaiset kutsuvat heidät yhdessä luokseen vieraiksi. Toisinaan syntyy tästä seurustelusta kihlaus, toisinaan ei. Tytöllä voi siten olla montakin nuorta miestä ympärillään, eikä heistä kukaan kuitenkaan näytä ylen epätoivoiselta, kun hän lopuksi valitsee yhden ja jakaa muille rukkaset.
Meikäläisen mielestä mahtaisi tuollaisen liuman hoivaileminen tuntua jotenkin tukalalta, mutta ameriikatar suoriutuu ihmeteltävän hyvin tästäkin pälkähästä. Harvoin hänessä näkee keikailijan, teeskentelemisen tai oikullisuuden vikaa; tavallisesti hän on ystävällinen, iloinen ja luonnollinen. Usein huomaa amerikkalaisissa perheissä oleskellessaan, jo ensi tai toisena iltana talonväen joukossa nuoren miehen, joka laittaa virvotusjuomia, korjaa särkyneen lukon, pitelee lankavyhtiä kerittäessä, seuraa naisväkeä kirkkoon tai laulajaisiin ja toimii talossa ylipäänsä hyvin tuttavallisesti. Jos kysyt, kuka tuo mr B. tai mr C. on, vastataan sinulle tyynesti, että hän on miss Carolinen tai miss Maryn "beau" ja muita selityksiä et saakkaan. Jos tyttö on hemmoteltu tai oikkuileva, närkästyy hän helposti beaullensa sekä luullotelluista että todellisista välinpitämättömyyden oireista. Silloin hän valvoo kl. yhteen yöllä, kirjoittelee kirjeitä, repii ne heti palaisiksi ja tulee aamiaiselle itkettynein silmin.
Tällaiset tapahtumat lienevät kuitenkin jotenkin harvinaisia, sillä ameriikkaliaisia ei yleensä hentomielisyys vaivaa. Mielestämme on heissä rakkaus- ja avioliittokysymyksissä hyvin paljon talonpoikaiskansan suoraan asian ydintä tähtäävää tokinaisuutta.
Beau-järjestelmä on yhteinen kaikille yhteiskunnan luokille. Palvelus- ja puotitytöllä, ompelijalla, rikkaalla neidillä, jokaisella on beaunsa melkein yhtä varmasti kuin päivänvarjo ja nenäliina. Tietysti voi tämä tapa synnyttää paljokin viattomanlaatuista ja moitittavaakin lemmenleikkiä. Mutta se näyttää kuitenkin soveltuvan ameriikkalaisten luonteisiin ja oloihin. Uusimpien ameriikkalaisten kirjailijain kuvausten mukaan ovat ameriikkalaiset verrattoman hermostuneita, tunne-elämässään ylenmäärin hienostuneita ihmisiä, ja niin kyllääntyneitä, niin välittömyytensä menettäneitä, että uuden, odottamattomasti voimakkaan mielialan valtaan joutuessaan, nautinnokseen purkavat ja jäsentelevät tunnettaan sen mahdollisiin alkujuuriin asti. Arvattavasti tuo kuvaus on todenmukainen, jos sillä tarkotetaan vaan New-Yorkin ja Washingtonin hienonhienoja piirejä, sillä jälkimmäisessä kaupungissa on jo jonkinlainen hovielämäkin huomattavissa. Mutta jos puhutaankaikistaameriikkalaisista, on se seikka luullaksemme varma, että he eivät tee sellaista vaikutusta eurooppalaiseen. Pikemmin on mielestämme laita niin, että Ameriikan miehillä on laimeammat intohimot ja naisilla vähemmän tunnekuohua kuin vanhan maailman asukkailla. Ainakaan ei siellä huomaa merkkiäkään siitä raskaasta, syvästä, hitaasta ja samalla kuitenkin vaarallisen kiinteästä tunne-elämästä, joka on yhteinen pohjoismaiden kansoille. Ameriikkalaisen tunteet näyttävät paremmin soveltuvan tasaiseen, tyynesti hehkuvaan avioliitonlämpöön, kuin äkkiä leimahtavaan intohimon liekkiin, joka kaikki nielasten kuluttaa oman elinvoimansa.
Kun nuoret sekä koulussa että seuraelämässä kulkevat rinnan, tietävät he naimisiin mennessään jotakuinkin tarkasti, mitä toisiltaan voivat vaatia ja samoin he jotakuinkin tarkasti tuntevat toistensa viat ja vajavaisuudet. Senvuoksi lieneekin aviovaimoilla siellä — samoin kuin talonpoikaisvaimoilla meillä — vähemmän pettyneitä toiveita. Naiset käsittävät paremmin miehiänsä, sillä he eivät ole itkusuista ja hempeätä laatua vaan käytännöllisiä luonnoltaan. Aviopuolisoilla on kumpaisellakin samat harrastukset, sama päämaali. Molemmat he toivovat itselleen hauskaa kotia, jossa voivat olla ystävilleen vierasvaraisia, arvokasta asemaa, hyviä tuloja ja jotain tehtävää uskonnollisella, valtiollisella, kirjallisella tai hyväntekeväisyyden alalla. Luullaksemme ei heissä ole paljon sitä ylen-ihanteellista käsitystä rakkaudesta, joka pohjoismaissa vallitseemielipiteenä. Mutta sen toteuttamisessa ovat ameriikkalaiset meitä etevämmät. Eräs englantilainen naiskirjailija sanoo: — ameriikkalainen ei rakasta vaimoaan lämpimämmin kuin englantilainen, mutta hän näyttää rakkauttansa paremmin. — Sen vieras heti huomaakin, käydessään ameriikkalaisissa kodeissa sekä ylhäisissä että yksinkertaisissa. Se ystävällinen, luonnollinen huomaavaisuus, jolla ameriikkalainen mies aina kohtelee naista, näyttää kestävän avioliiton kiirastulessakin. Yhtä hommaava, virallinen ja puuhaava kuin ameriikkalainen on työssään, yhtä hellä ja huomaava hän on kodissaan. Ja yhtä käytännöllinen hän on täälläkin. Ihan oikealla ajalla hän ottaa syliinsä kehtolapsen, nostaa paikalleen raskaan kannettavan, laskee alas akkunanverhot tai siirtää tuolin istuttavaksi. Vihellellen hän kantaa keittiöön hiiliä ja puita sormuksilla koristetuilla käsillään, menee korkeasta hatustaan huolimatta vastapäätä olevaan teurastajan puotiin ja tuo lihaa kotiin eikä näytä ollenkaan siltä, kuin tekisi hän, valtijas, sen vaan armosta.
Tietysti arvostellaan tätä seikkaa hyvin erilailla, aina sen mukaan, mikä mielipide arvostelijalla on miehen asemasta perheen-isänä. Muuan saksalainen professori kirjoittaa: — Ameriikka ei ole kristitty maa, sillä siellä ei opeteta vaimoja pitämään miehiään tarpeenmukaisessa kunniassa. Kuulin erään vaimon pyytävän miestään, oppinutta tiedemiestä, menemäännoutamaan hänen sormustintaan ylikerrasta, ja surkeinta oli se, —että mies meni!
— Ameriikka on vaimojen paratiisi, — sanoi meille kostein silmin eräs vanha rouva, joka usein oli käynyt Euroopassa. — Ei kukaan osaa olla niin hellä ja hienotuntoisesti huomaava kuin ameriikkalainen aviomies, ei kukaan ole niin lemmekkäästi säälivä. Häntahtootehdä vaimonsa onnelliseksi.
Eräässä pienessä kaupungissa Illinoisin aavikoilla oli muuan kaupungin-osa, jota sanottiin "the sweedtown'iksi" (ruotsalaiskaupungiksi); siellä asui ruotsalaisia tai ruotsalaisten jälkeläisiä. Meille kerrottiin, että kun he ensin tulivat Ruotsista, olivat miehet tavallisesti juoppoja, löivät vaimojaan, eivät pitäneet mitään huolta tulevaisuudestaan ja lukuisat lapsilaumat saivat puolialasti ja taitamattomina olla miten tahtoivat. Vaimot olivat tympeitä, välinpitämättömiä, ilman toimi- ja yritys-intoa. Mutta jo toisessa polvessa voi huomata selvän muutoksen. Nuoret halusivat jo päästä parempiin varoihin, saada siivoutta ja järjestystä kotioloihinsa ja naapureiltaan kunnioitusta; he panivat lapsensa kouluun ja tekivät säästöjä vanhuuden päivien varalle. — Ja suurin erotus — lisäsi kertoja — huomattiin naisten asemassa. He olivat töisevämpiä, vapaampia ja iloisempia kuin heidän äitinsä olivat olleet ja miehet olivat kunnioittavammat ja hellemmät kuin isät olivat olleet.
Lännessä matkustellessamme olimme neljä vuorokautta samoissa rautatienvaunuissa kuin eräs nuori, työväenluokkaan kuuluva pariskuntakin. Vaimo oli hyvin nuori, kalpea ja näytti sairaalta. Heillä oli kaksi lasta; toinen oli kolmen vuotias, toinen 6 viikon vanha. Päivisin oli vanhempi aina isän hoidettavana, ellei tämä ollut polttovaunussa; vaimo hoiti pienokaista, jota imetti. Öisin hoiti isä kumpaakin lasta kello kahteen, jolloin äiti otti pienemmän haltuunsa.
Kun juna ensi päivänä tuli päivällis-asemalle, antoi mies rahakukkaronsa vaimolle, sanoen: — sinä tarvitset voimakasta ruokaa lasta imettäessäsi. Mene sinä syömään päivällistä ravintolaan, minä kyllä syön eväsvakasta. — Vaimo vastusteli, mutta mies otti lapsen hänen sylistään ja sanoi nauraen muille vaunussa olijoille; hän ei uskalla jättää tätä kääröä käsistään, mutta minä en olekkaan mikään huono lapsenpiika, minä. — Joka päivä söi vaimo ravintolassa, mies eväsvakasta. Kun kerroimme tapahtuman eräässä seurassa, sanoi muuan läsnäolevista, eräs pappi, hyvin kummastuneena: — minkätähden tuota oikeastaan kerrotte? Olihan se ihan luonnollinen asia, että vaimon tuli saada voimakasta ruokaa, kun oli hiljan ollut sairaana ja tarvitsi ravintoa kahdelle.
Toinen huomattava ominaisuus ameriikkalaisessa on hänen taipumuksensa oleskella vaimonsa seurassa. Sen huomaa jo Atlantin poikki kulkevilla höyrylaivoilla; 8-10 päivää kestävä matka paljastaa jo monta pientä eroavaisuutta kansojen luonteissa. Saksattaret kokoontuivat pieniin ryhmiin ompelemaan ja lavertelemaan; heidän miehensä istuivat tupakkahuoneessa korttia lyöden tai kävelivät he kannella. Ameriikkalaiset olivat aina vaimoinsa seurassa. Aviopuolisot kävelivät, lukivat, löivät korttia yhdessä, he keskustelivat, tai luki mies ääneen vaimon ommellessa.
Joka tasavallassa hyvin tai vähän huomattava yhdenvertaisuus on vaikuttanut perhe-elämäänkin Yhdysvalloissa. Ameriikassa ei usein tapaa pashamaisia aviomiehiä. Ylisummaan on aviomies siellä hommaava, vähä karkeapintainen mies, joka ihailee vaimoansa, nauttii jokaisesta hänen parissaan vietetystä lomahetkestä, pitää kotiaan maailman parhainna paikkana ja sanoo tyytyväisesti käsiään hykerrellen: — vaimoni sanoo, että olen oivallinen aviomies. Sitä seikkaa en tunne. Tiedän vaan, että teen parastani ja että vaimoni on parhain vaimoista.
Kun kansan luonne on käytännöllinen, tapahtuu harvoin, että vaimo pitää itseään miestään parempana vaikka olisikin saanut — niin kun usein onkin — perinpohjaisemman tietokasvatuksen kuin mies. Vaimo ihailee puolisonsa asioimiskykyä tai valtiollisia, kauppa- tai muita käytännöllisiä avuja ja jos mieheltä puuttuu tietoja tai harrastusta hänen aloillaan, sanoo hän tyynesti: — miehelläni on niin paljon toimia, että hän ei ehdi kirjallisia asioita tutkimaan. — Mielestämme ei vaimoilla yleensä ollut järjettömiä vaatimuksia avioliitossa, ja se vapaus, jota he nauttivat, sai heidät pahoittelematta mukaantumaan, kun näkivät, että miehen paras sitä vaati.
Lopuksi emme voi olla mainitsematta erästä omituisuutta Yhdysvalloissa. Tarkotamme sitä kunnioitusta, joka jokaisella on uskontoon; jokainen riippuu hartaasti omissa uskonnollisissa mielipiteissään samalla suoden toisin ajatteleville täyden vapauden. Eikä tämä ominaisuus ole erityisen lahkon tai suunnan tunnusmerkki, se on yhteinen kaikille, episkopaaleille, luteerilaisille, metodisteille, kveekkareille, unitaareille ja universalisteille. Ne, jotka eivät ole voineet liittyä mihinkään nykyisistä kristillisistä tunnustuksista, ovat muodostaneet hengellisiä seurakuntayhteyksiä yleiselle uskonnolliselle tai siveelliselle pohjalle ja kokoontuvat esitelmiä kuulemaan, laulamaan ja keskustelemaan. Jokaisella kirkolla ja seurakuntayhteydellä on omat sunnuntaikoulunsa, raamattuluokkansa, äitien- ja nuorukaistenyhdistykset, ompelu-, luku-, laulu- ja hyväntekeväisyysseuransa. Nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, sivistyneet ja sivistymättömät puhuvat ystävällisesti ja innokkaasti "meidän pastoristamme", "meidän kirkostamme", "meidän sunnuntaikoulustamme". Tämän seikan luemme kirkon ja pappien ansioksi. He ovat riisuneet päältään opinkappalten ja oikeaoppisuuden kankean varustuksen eivätkä kulje enää keskiajan ritarien tavalla silmikko kasvojen peitteenä. He eivät elä erillään seurakunnastaan, vaan sen keskuudessa; jokainen sitä koskeva asia koskee heitäkin ja he koettavat seurata ajan rientoja. Kirkko on heittänyt marmoripatsaana olemisen ja muuttunut eläväksi, lämpimäksi, armahtavaksi todellisuudeksi. Seuraus siitä on, että moni on löytänyt rauhan ja levon sen helmassa.
Kaikissa näyttää olevan jonkinlainen uskonnon tarve, kaikki kaipaavat jotakin yhteyttä Korkeimman Olennon kanssa. Kun seurakunnat tavallisesti ovat pieniä, vallitsee niiden jäsenten kesken tuttavallinen seurustelutapa. Jos pappi on mieleinen, suosii seurakunta häntä jos jollakin tavalla. Jos hän heidän mielestänsä näyttää rasiintuneelta, kootaan tuota hätää rahasumma ja lähetetään hän muutamiksi kuukausiksi Eurooppaan, kenties aina Pyhälle maalle asti. Kotiin palatessaan näkee hän kirkkoon hankitun uuden alttaritaulun tai uuden lasimaalauksen, pappilan veranta on rakennettu toisenlaiseksi, tai on kirkon käytettäväksi hankittu johonkin sairashuoneeseen vuode, tai on seurakunta hänen poissaollessaan hankkinut hänelle jollain muulla tavalla ilonaihetta. Kerran kuukaudessa, määrättynä päivänä, on hänellä vastaanottopäivänsä. Silloin kokoontuvat kaikki hänen luokseen, juodaan teetä, puhutaan perheoloista, kirkosta, armeliaisuudentöistä, päivänkysymyksistä, uskon-asioista; nuoret neuvottelevat lauluseuransa, Shakespeare- tai Emersonklubbinsa asioista. Eräässä perheessä, jossa oleskelimme, oli tytär usein alakuloinen, vaikka koetti sitä peitellä. Lopuksi sanoi äiti meille: — Minä en käsitä, mikä häntä vaivaa. En tiedä muuta neuvoa, pitää poikkeemani pappilaan tänä iltana. — Perhe kuului erääseen unitaariseurakuntaan, jonka pappi, miss K. oli hoitanut virkaansa siinä jo 11 vuotta. Seuraavan päivän iltapuolla, kun odottamatta astuimme sisään vierashuoneeseen, näimme harmaatukkaisen, mustapukuisen naisen istumassa nojatuolissa ja polvillaan hänen edessään, pää hänen rinnoillaan oli talon tytär, itkien katkerasti. Muutamia päiviä myöhemmin sanoi äiti iloisena: — oletteko huomannut, että tyttöni taas on entisellään? Kyllä minä sen arvasin, että miss K. hänet saisi talttumaan.
Monessa paikassa oli meillä tilaisuus päästä mukaan kokouksiin, joita nuoriso, päätettyään päivätyönsä puotiloissa, konttooreissa tai kotona, kerääntyi pitämään, päättääkseen tulevan vuoden toimista kirkkonsa sunnuntaikoulussa tai raamattuluokilla. Nämä kokoukset alkoivat kello 9 tai 10 illalla ja kaikilla osan-ottajilla, sekä miehillä että naisilla, oli takanaan hyvinkin raskas työpäivä.
Kirkon ja papin rakastaminen ei tosin sinänsä merkitse mitään, sillä kirkko ja pappi eivät ole kristin-uskon ydin. Mutta kun se, niin kuin täällä, on luonnollinen ilmaus sielun pyrinnöstä Korkeimman Olennon yhteyteen, on sillä suuri merkitys.
Kun joka paikassa Yhdysvalloissa tapaa tämän rakkauden mitä suurimman ajatuksenvapauden rinnalla, tulee ehdottomasti muistaneeksi, että muinoiset puritaanit tämän yhteiskunnan ovat perustaneet. He olivat aikanaan emämaansa, Englannin parhain, vapaamielisin ja valistunein osa. He olivat aikanaan sen mahtavan, valistusta ja vapautta etsivän liikkeen tuote, jonka inhimillisyys ja uskonpuhdistus Uuden ajan koittaessa herättivät Euroopassa. He rakastivat omantunnon-vapautta niin lämpimästi, että mieluummin antautuivat valtameren myrskyjen käsiin ja oudon, raivaamattoman maan vaaroille alttiiksi kuin alistuivat omantunnon-sorron alaisiksi. Miettijä alkaa huomata, että heidän laskemansa perustus on ollut niin syvä, lavea ja tukeva, että se on kestänyt järkähtämättä vuosisatojen halki, sekä että heidän voimakkaat käsivartensa vielä näkymättöminä tukevat kansaa, jonka historia todistaa siinä asuvaa niin paljon siveellistä voimaa, että se itse ilman ulkonaista pakkoa, ryhtyy karsimaan itsestään vikojaan.