The Project Gutenberg eBook ofUudesta Maailmasta: Hajanaisia matkakuvia AmerikastaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Uudesta Maailmasta: Hajanaisia matkakuvia AmerikastaAuthor: friherrinna Alexandra GripenbergTranslator: Hilda Maria AspRelease date: October 19, 2013 [eBook #43978]Most recently updated: October 23, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUDESTA MAAILMASTA: HAJANAISIA MATKAKUVIA AMERIKASTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Uudesta Maailmasta: Hajanaisia matkakuvia AmerikastaAuthor: friherrinna Alexandra GripenbergTranslator: Hilda Maria AspRelease date: October 19, 2013 [eBook #43978]Most recently updated: October 23, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Uudesta Maailmasta: Hajanaisia matkakuvia Amerikasta
Author: friherrinna Alexandra GripenbergTranslator: Hilda Maria Asp
Author: friherrinna Alexandra Gripenberg
Translator: Hilda Maria Asp
Release date: October 19, 2013 [eBook #43978]Most recently updated: October 23, 2024
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUDESTA MAAILMASTA: HAJANAISIA MATKAKUVIA AMERIKASTA ***
Hajanaisia matkakuvia Amerikasta
Kirj.
ALEXANDRA GRIPENBERG
Suomentanut Hilda Asp
G. W. Edlund, Helsini.
1891.
SISÄLLYS:New-Yorkissa.Pääpiirteet Washingtonin naiskokouksesta.Orjuuden ajoilta.Spiritistit ja salaperäisyyden harrastus Philadelphiassa.Niagara.Ole Bullin ja Longfellowin kodit.Mark Twainin seurassa.Harriet Beecher Stowe.Indianapolissa.Vaalikokous Chicagossa."Kristillinen tiede."Kalliovuorten poikki.Opettajakokous San Fransiskossa.Tyynen meren rannalla.Ameriikan Kiina.Sierra Nevadan runoilija.San Fransiskon suomalaisten luona.Yosemite.Mormoonien luona.Kansalaisemme Ashtabulassa.Kodit ja tavat Uudessa maailmassa.Viiteselitykset:
— Ei tämä ole Ameriikka. Suomi tämä on! — tulimme ehdottomasti ajatelleeksi eräänä koleana Maaliskuun aamuna ensi kerran katsellessamme Ameriikan rannikkoa.
Rannat korkeat, vakavat, lumipeitteiset, taivaalla pohjoisen talvipäivän vaalakat värit ja eilen vielä päivänpaisteessa sinipintana välkkyvä Atlantti jääkentäksi jähmettyneenä. Jos emme olisi katselleet tuota maisemaa valtamerta kyntävän höyrylaivan kannelta, samalla kun eri kielien sekotus surisi ympärillämme, olisimme voineet luulla olevamme Kallaveden selällä tai Leppävirroilla.
Mutta Suomea ei ollut se vilkas liike, jonka kohtasimme, heti kun pääsimme niin likelle New-Yorkia, että maailmankaupungin kuohusta meihinkin hyrskettä ulottui. Pienet näppärät jäänmurtajat ruhjoivat tieltämme ohutta jääpeitettä ja niiden kölivesissä puhkui meidän suuri laivamme sataman suuta kohti. Vedellä kelluvan kaupungin näköisenä kaarteli New-Yorkin maankuulu satama tuhansine aluksineen edessämme. Ylemmäksi kaikkea muuta ympärillään kohosi jättiläismajakka "The statue of Liberty"[1]käsivarsi vakavasti taivasta kohti ojennettuna. Hänen takaansa näkyi suuren kaupungin perspektiivi kirjavine liikekuvine yksitoikkoisine katto- ja savupiippu-jonoineen.
Päästyämme tullihuoneen kiirastulesta keinuimme mylvähtelevällä höyrylautalla Hudsonjoen yli New-Yorkiin. Viikko oli vierryt siitä kamalasta lumimyrskystä, joka 1888 talvella riehui Pohjois-Ameriikassa. Kadut olivat täynnä likaisenharmaata lumisohjoa; päivänpuolella huuhteli vesi seinuskäytäviä, jäätävä tuuli tunkeusi päällysvaatteiden läpi ja ilma tuoksui lumelta. Kirjavina keväänmerkkinä keskellä talvikuvia olivat hedelmien myyjät kadunkulmissa; orvokkeja ja ruusuja he ohikulkeville tarjoelivat, Floridanruusuja jos jonkin värisiä, vienoimmasta punavivahduksesta tummimpiin kirsikanpunaisiin.
Meidän päämaalinamme oli Millerin hotelli, johon Washingtonin kansainväliseen naiskongressiin aikovat Euroopan edustajat olivat kutsutut asumaan. Kun meitä ei vielä ollut kahta enempää saapunut ja kun eivät juhlallisuudet, joilla New-Yorkin nais-yhdistykset aikoivat kunnioittaa kokousta ja meitä, vielä olleet alkaneet, oli meillä aikaa kaupungin katselemiseen.
New-Yorkista saisi varmaankin mahtavamman suurkaupungin vaikutuksen, jos sitä ei näkisi juuri valtamerimatkaa päättäessään. Merellä on silmä tottunut rajattomaan näköpiiriin ja muu kaikki tuntuu vesi-erämaahan verrattuna ahtaalta, New-Yorkilta puuttuu Ameriikan kaupungeista enin erityistä luonnetta. Et siellä huomaa samaa hämmästyttävää omituisuutta kuin Philadelphiassa, kveekkarien kaupungissa, jossa jokainen punaisista tiileistä rakennettu talo viheriäisine akkunaluukkuineen ja valkeine portaineen on ihan toisensa näköinen. Ei se ole, niinkuin Boston, Englannin kaupunkien jäljennös, etkä siellä tapaa mitään Itaalian kaupungeista muistuttavaa, niinkuin Washingtonissa. Ei ole sillä Chicagon perin ameriikkalaista tai San Fransiskon hurmaavan omituista leimaa. Niinä kolmena eri kertana, jolloin siellä oleskelimme, näimme sen talviasussa, kevätvihantana ja syyskesän rehevässä loistossa. Joka kerta koetimme turhaan saada siitä muista isoista kaupungeista eroavaa kokonaisvaikutusta. New-York on mielestämme vaan tavallinen suurkaupunki.
Euroopan kaupungeista sen erottaa ainoastaan katuvilinässä huomattavat erilaiset ihmiskasvot. Kaikista Euroopan kansoista täällä näet edustajia ja sitten vielä sinimekkoisia kiinalaisia liikkumattomine kasvoineen ja paksuine, valkeapohjaisine jalkineineen; jaapanilaisen tunnet vilkuvista, älykkäistä silmistään, villatukkaisen, paksuhuulisen neekerin rinnalla kulkee pähkinänruskeita mulatteja, hiukan vaaleampia kvadrooneja ja oktrooneja, joiden ihon väri vaan rahtusen vivahtaa keltaselle. Noiden eri ihmisrotujen tekemää vilkasta, etelämaista vaikutusta lisäävät vielä hedelmäröykkiöt, joita tähänkin vuoden-aikaan summittain oli hedelmien myyjillä katujen kulmissa. Keltaisia banaanikimppuja, sinervänviheriöitä rypäleitä, tuoksuvia oranssikasoja, jäykkiä ananashedelmiä. Entä kukkaset sitten! — ruusuja, heliotrooppeja, orvokkeja uhkumalla.
Hedelmien ja kukkien keskellä seisovat pähkinäinmyyjät vasuineen. Ameriikka on pähkinöiden luvattu maa. Siellä on kokkos- ja öljypähkinöitä, herne-, voi-, pehko- ja hikkorypähkinöitä. Erittäin suosituita ovat hernepähkinät ja katupojat osaavat niitä syödessään sujauttaa kuoret suustaan yhtä taitavasti kuin venäläiset hellittelevät pureksimalla verhot aurinkokukan siemeniltä. New-Yorkin kaduilla ratisee joka nurkassa pieniä hiilipannuja, joissa hernepähkinöitä paahdetaan. Yhtä mieluisana herkkuna pidetään "popcornia", paahdettua maissia. Lännessä näkee usein puistojen ja yleisten kävelypaikkojen porteilla seuraavan varotuksen: — Pusseja ei saa ottaa mukaan. Syökää hernepähkinänne ja paahdetut maissinne ulkopuolella! — Kärsivällisesti suvaitsee vieras ameriikkalaisen tielleen kylvämät pähkinänkuoret. Vaikeampi on katsella miesten yleistä tupakanpureksimista ja suvaita naisten ja lasten kumikaramellien imeksimistä. Onneksi ovat raittiusseurat viime aikoina alkaneet pontevasti vastustaa edellistä epäkohtaa ja koulut koettavat yhtä innokkaasti raivata pois oppilaistaan imemistapaa.
Vilkas katuelämä saa kulkijan lempeämielisemmäksi itse kaduillekkin, joiden järjestys ei suinkaan ole parasta laatua. Sanottiin niitä vaan kerran viikossa lakaistavan — ja siltä ne näyttivätkin. Tunkiokasoja, posliiniastiain palasia, oljilla täytettyjä puulaatikoita ja poisviskatuita talouskaluja vetelehti katukäytävillä. Pienemmät talot olivat jokapäiväisesti yksitoikkoisia keltaisine tai viheriöine akkunaluukkuineen. "City "-osassa[2]on sanomalehti-yhtiöiden omia yhdeksän-, yksitoista- ja kolmetoista-kertaisia kivijättejä. Niitä lukuun ottamatta eivät rakennukset kuitenkaan ole yhtä suuria, eivätkä yhtä komeita kuin Chicagon Cityssä. New-Yorkin Wallstreetilla, keskellä sen melua ja vilinää alat aavistaa, millaisia ameriikkalaisten uhkarohkeat, mielettömän nopeat kauppatemput ovat. Noissa savuttaneissa, rumissa asumuksissa, joilta puuttuu sekä historiaa että runollisuutta voi yhdessä päivässä tulla miljoonamieheksi, tai keppikerjäläiseksi. Täällä et saa jokapäiväisyyden tunnolle siitäkään lievitystä, että — niinkuin Lontoon Cityssä — luulet kuulevasi historian hieroglyyfivaipassaan seuraavan askeleitasi. Täällä on kaikki uutta, kuohuvaa, kiirehtivää nykyisyyttä. Kattojen yläpuolella vetää höyryhepo liikemiehiä, työväkeä, koulunuorisoa, väkeä jos jonkinlaista eri puuhiin. Jyrkkää porrasta myöten nouset tornimaiseen asemahuoneeseen, saat lippusi luukulta, astut asemasillalle — ja kiidät seuraavalla silmänräpäyksellä pois. Yli kattojen ja savupiippujen vie tiesi, tehden tuon tuostakin äkkijyrkän, kaarimaisen käänteen.
— Vaan yksi ihmishenki viikossa — vastattiin kysymykseemme, tapahtuuko usein onnettomuuksia.
Kattojen tasalla kulkeva rautatie turmelee New-Yorkin kaduilla etäisemmän näkyalan, se pimittää ja rumentaa ne. Ainoastaan Broadwaylla, Fifth Avenuella ja Madison Squaren varrella on näköala avonainen. Broadway on puotikatu ja jälkimäisten varsilla asuu ylimystö. Rakennukset ovat näiden katujen varsilla kauniita, suklaatinruskeasta, vaalean vihertävästä tai harmaasta kivestä. Kun puut Madison Squarella ja Central Parkissa ovat täydessä lehdessä, on näillä kaduilla useine kauniine kirkontornineen monta viehättävää kohtaa. Central Park (Keskus puisto) New-Yorkin ylpeyden esine, ansaitseekin sille tuhlatut ylistykset. Lontoon Hyde Park on suurenmoisempi ja tarjoo kauniimpia näköaloja, mutta Central Parkissa on luonto hymyilevämpi ja vapaampi. Varhain keväällä, kun puisto on vihantana, tuntuu aikainen aamuajelu siellä oikein hurmaavalta. Täällä seisoo se kuulu obeliskikin, jonka Egyptin khediivi New-Yorkille lahjoitti. Se on 69 jalkaa korkea ja muuttokustannukset nousivat noin 600,000 dollarin paikoille.
New-York on saarelle rakennettu ja sen tulevaisuus herättää senvuoksi levottomuutta. Se kasvaa kasvamistaan joka vuosi sekä siirtolaistulvan, takia että luonnollisella lisääntymisellä, eikä sillä kuitenkaan ole kasvamisvaraa. Kaupungissa on nyt jo noin 1,300,000 asukasta ja elantotarpeet ovat hyvin kalliit.
Mutta tämä saari-asema luo kaupungille mainioita näköaloja Hudsonjoelle ja merelle päin. Kauneimpia niistä on näköala Brooklyn sillalta. Tämä insinöritieteen jättiläisteko kantaa niskallaan kaksia rautatiekiskoja, kahta ajo- ja kahta jalkatietä. Jo vuonna 1855 eversti Adams sen rakentamista tuumi, mutta vasta 1866 työhön ryhdyttiin ja silta avattiin liikkeelle 1883. Se on 85 jalkaa leveä ja pisimmällä kohdallaan se on 5,460 jalkaa pitkä.
Ihanana, auringonpaisteisena päivänä me ensikerran seisoimme sillalla katsellen Hudsonjokea, joka vyöryttelee vesiään sen mahtavien kaarien alatse. Etäältä näkyi vapaudenjumalatar, takanansa siintävä meri. Tämän jykevän kuvapatsaan ihanuutta kirkastaa klassillinen tyyneys. Bartholdin, patsaan luojan, sanotaan saaneen aiheensa siihen eräästä muinais-aikaisesta veistokuvasta, jonka suuruus oli vaan kolmannes luonnollisesta koosta. Nykyinen isonnettu jäljennös on jaloista soihdun ylimpään huippuun 137 jalkaa korkea, ja patsaan jalustin on 83 jalkaa korkea. On laskettu, että täysikasvuiset ihmiset voisivat puikahdella jättiläis-immen sierainten kautta ulos ja sisään, sekä että neitosen alahuulella seisova kuuden jalan mies ulottuisi täsmälleen sen silmäkulmille.
New-Yorkissa, samoin kuin kaikissa Ameriikan kaupungeissa on kauniita kauppapuoteja. Tuntee melkein taidenautintoa kulkiessaan jonkun etevämmän kauppahuoneen varastoja katselemassa. Tapaat niissä samaa hienoa vaistia, kun ranskalaisilla on värivivahdusten sovittelemiseen. John Wanamakerin, erään Philadelphian suurkauppiaan jokainen puodin-akkuna, jokainen eri varastosali on palanen nykyaikaista muoto-oppia. Ameriikkalaiset tunnustavat kuitenkin itse, että kauneuden-aisti vasta viime aikoina, piirustus-, taide- ja teollisuuskoulujen tultua yleisemmiksi, on alkanut kehittyä heillä. Philadelphian näyttely v. 1877 antoi heille paljo opittavaa sillä alalla. — Ennen — sanovat he — me enin suosimme koreudellaan häikäiseviä väri-sovituksia. — —
Mutta olipa sillävälin tullut eloa ja liikettä Millerin hotelliin. Joka suunnalta tulvi edustajia, eurooppalaisia ja ameriikkalaisia. Yhdessä huoneessa sorahutteli Ranska kieltään: toisessa Skotlanti nukkui akkuna avoimena, vaikka ulkona laskettiin kylmä-asteita; kolmannessa luetteli Irlanti isänmaansa kärsimyksiä; neljännessä Englanti selitti Englannin politiikin kristillistä suuntaa. Nais-asian ystävät New-Yorkista ja sen ympäristöltä kulkivat huoneesta huoneeseen ja heidän mukanaan puikki sanomalehtien tiedustajoita ja piirtäjiä. Washingtonista saapui tulevan kokouksen sihteeri, miss Rachel Foster, ollakseen kokoustoimikunnan puolesta läsnä New-Yorkin juhlallisuuksissa.
Neljä vuorokautta oli aikaa ennenkun kokous Washingtonissa alkoi ja sillä ajalla piti suoritettaman kolme kokousta, yhdet päivälliset, yhdet juhlat, vastaan-otot ja lukemattomia yksityisiä vierasteluja. Ei missään osata ahtaa ohjelmaa niin täyteen kuin maissa, joissa aika on rahaa.
Koko tätä puuhaavaa pikkumaailmaa johti mrs[3]Devereux Blake, New-Yorkin valtion äänestysoikeus-yhdistyksen puheenjohtaja. Hän on ruhtinaallisen komea nainen, hiukan kylmämäinen olennoltaan, mutta kasvot ovat älykkäät. Ollen etelävaltioista kasvatusmaiden-omistajan tytär, kuuluu hän niin sanoakseni Ameriikan ylimystöön. Sen huomaa hänen liikkeittensä hienosta, luontevasta suloudesta, josta Ameriikan hienon maailman naiset tuntee. Usein se sulous tosin on tyhjän pintapuolisuuden kuorena, mutta mrs Devereux Blake on maailman nainen jalostettuna. Hän on saanut ajatuksia.
Juhla Euroopan edustajille pidettiin Stuartin hotellissa. Mrs Rogers, Albanyn edustaja, johti vieraat sinne ja juhlasalissa oli vastaan-ottajana mrs Blake. Hotellin komeissa huoneissa tungeskeli useampia satoja ihmisiä, sekä naisasian ystäviä että uteliaita muassamenijöitä; enimmästi kaupungin virkamies-, koulu-, kirjailija- ja taiteilijapiireistä. Kunnian-arvoisia tuomareita, kalpeita taiteilijoita, arvostelevan näköisiä professoreja, kevytjalkaisia, liukaskielisiä sanomalehtimiehiä; äidillisesti hymyileviä harmaahapsisia rouvia ja oikea ruusutarha nuoria tyttöjä, hienoine, kapeine kasvoineen, mustatukkaisia, mustasilmäisiä loistoruusuja.
Vieraita oli seitsemän. Skotlanti, mrs Scatcherd, oli kelpo rouva vankinta anglosaksilaisrotua, köyhien naisten hyväksi hyörivä väsymätöin työntekijä. Hänen vieressään seisoi Englanti, mrs Ashton Dilke paksussa tummanvihreässä silkkipuvussa ja kotimaansa naisten lempipäähine, niskahattu päässä. Hän oli Pohjois-Englannin vapaamielisten valtiollisten nais-yhdistysten lähettämä. Mrs Moore, täysverinen irlannitar, oli armaassa isänmaassaan vähää ennen lähtöään istunut keveässä vankeudessa siitä syystä, että oli ottanut osaa valtiolliseen mielen-osotukseen, eikä sentään pitänyt asiasta suurempaa melua kuin moinen tapahtuma kannatti. Hänen vasemmalla olallaan heloitti irlantilaisten valkea- ja viheriä nauharuusu.
Norja, rouva Magelssen-Groth, oli oikea norjalaisnainen, punaposkinen, kaunis ja reipas. Hänen rinnallaan hohti jotain kummallista herneviheriätä ja tiilinpunasta, joka sittemmin huomattiin mrs Zabel Barnes Gustafssoniksi, Lontoon naisten ehdottoman raittiusseuran edustajaksi. Suuren, sateenvarjonkokoisen hatunreunan alta pilkisteli kuitenkin niin herttaiset ja hymykuoppaiset kasvot, että kamala pukukin unohtui. — Madame Bogelot Pariisista, Ranskan naisvankien innokas ja toimekas ystävä, ei kelpaisi pariisittaren kaavaksi. Hänen musta villapukunsa ei loistellut silmää ärsyttävällä sukevuudella eikä hänen hyväntahtoisissa, älykkäissä kasvoissaan näkynyt veikistelemisen merkkiäkään.
Kuusi nuorta valkopukuista tyttöä, Ameriikan naisyhdistysten keltainen nauha nappilävessä, oli emäntinä ja he kuljettivat vieraiden luo vähitellen kaikki esiteltävät henkilöt. Syvä kumarrus kummaltakin puolelta, lausutaan: "very happy to see you" sekä "how do you like America?"[4]kumarrellaan taas ja sama juttu uusitaan yhä uudestaan. Läsnäolevien joukossa oli mrs Frank Lesliekin, useampien itseansaittujen miljoonien omistaja. Hänen miehensä perusti "Frank Leslies Paper" nimisen aikakauskirjan, mutta sairastui parantumattomaan tautiin. Vaimo ryhtyi rappiolle joutuneeseen liikkeeseen, laajensi sen ja sai sen odottamattoman kukoistavalle kannalle. Nyt hänellä on palveluksessaan satamäärin uutistenkokoojia, taiteilijoita ja kirjailijoita ja itse hän johtaa suurta kustannus-yhdistystä.
Kun esittelemiset, joita kesti melkein kaksi tuntia, olivat päättyneet, alkoivat puheet. Mrs Blake kuvasi nerokkaasti nais-asian kehitystä Ameriikassa vuoden 1848 jälkeen, jolloin ensimmäinen pieni kokous pidettiin Seneca Fallsissa. Vaikka miehet, sellaiset kuin Garrison, Frederick Douglas ja Robert Purvis kannattivat naisten asiaa, pilkattiin heitä kuitenkin. Kun Elizabeth Cady Stanton uskalsi vaatia äänestys-oikeutta naiselle, pudisteli nais-asian harras ystävä, kveekkarinainen Lucretia Mottkin päätänsä sanoen: — Elizabeth ystävä, liikoja jo vaadit! — Mutta orjien vapautuksen hyväksi työskennellessään edistivät naiset omaa kehitystään ja aika alkoi käsittää heidän vaatimuksiansa. Nyt he seisovat vaalipöydän luona vaatien oikeutenaan, että he, yhteiskunnan äidit, pääsevät mukaan laatimaan niitä lakia, joita he itse tottelevat ja joita heidän tulee opettaa lapsensa tottelemaan.
Lopuksi lausui puhuja lämpimiä tervehdyssanoja vieraille, jotka vuoronsa jälkeen niihin vastasivat, ja sitten juhla vähitellen päättyi.
Seuraavana päivänä oli kolme kokousta, yksi aamulla, yksi puolenpäivän-aikaan ja yksi illalla. Oikeimmin vietti New-Yorkin valtion äänestysoikeus-yhdistys nyt vuosijuhlaansa ja useasta kaupungista oli saapunut edustajia. Yleisöä oli noin 600 henkeä tai enemmän. Kukkaisilla koristetun puhujalavan alapuolella istui rivissä sanomalehtien tiedustelijoita ja piirtäjiä, joiden kynät koko ajan herkeämättä rapsuttivat. Mrs Blake, tummansininen silkkipuku yllään, istui korkeaselkäisessä nojatuolissa puheenjohtajan paikalla.
Vuosikertomus luetteli yhdistyksen toimet kuluneen vuoden ajalla. Tärkeinnä päämaalina oli pidetty kunnallisen äänestys-oikeuden ulottamista naisille, samaa oikeutta äidille kuin isällekkin lapseensa, sekä että saataisiin poliisimatroonia, jotka ottaisivat hoitoonsa poliisien käsiin joutuneet naiset. Luettiin myös New-Yorkin valtion eri kaupunkien nais-yhdistysten vuosikertomukset.[5]Kun eri valtioilla on erilaisia lakeja, on nais-yhdistysten toiminta eri valtioissa hyvinkin eroavainen. Useammat työskentelevät kunnallisen äänestys-oikeuden saavuttamiseksi. Sitä oikeutta ei, näet, ole naisilla muualla kuin yhdessä valtiossa ja kahdessa territooriossa: Kansassissa, Wyomingissa[6]ja Washingtonissa. Niillä seuduilla, joilla naisilla on jo sekä yllämainittu oikeus että kouluneuvostoihin pääsy, koetetaan kaikin tavoin kehittää naisia kansalaisvelvollisuuksien suorittamiseen. Samalla puuhataan väsymättömästi ja hyvin järjestetysti valtiollisen äänestys-oikeuden laajentamista naisille. Luonnollista onkin, että nais-asia kohdistaa tärkeimmäksi päämaalikseen tämän asian, maassa, jossa tietämättömimmällä työmiehellä on oikeus viedä äänensä vaalipöydälle. Sen lisäksi on siirtolaisten ja tietämättömien mustien lukuisuus alkanut synnyttää levottomuutta Yhdysvalloissa ja on ruvettu miettimään, eikö olisi syytä ehkäistä näiden vaikutusta antamalla naisille äänestys-oikeus. Vuonna 1880 oli Yhdysvalloissa noin 21,5 miljoonaa maassa syntynyttä naista ja siirtolaisia 6,5 miljoonaa. Kun viimeksimainitut enimmäkseen ovat miehiä, sattuu, niinkuin Minnesotassa, että heidän ääniensä määrä mainittuna vuonna 40,000 äänellä voitti synnynnäisten ameriikkalaisten äänet. Samoin kuin tämä epäkohta uhkaa pohjoisvaltioita, uhkaa etelävaltioita neekerien ylivalta. Georgiassa y.m. valtioissa on mustilla usein yhtä paljo tai enemmän ääniä kuin valkeilla, joilta orjien vapautussodan aikana sortui miehiä tuhatmäärin.
Ulkomaalaiset edustajatkin kertoelivat, miten nais-asiaa kunkin maassa oli edistetty.
Viimeisenä päivänä piti yhdistyksen puheenjohtaja vastaanotto-pidot eurooppalaisille edustajille. Myös "Sorosis", eräs hienonhieno naisklubbi, kutsui heidät vuosikokoukseensa. Sitä pidettiin Delmonicossa, New-Yorkin maankuulussa ravintolassa ja päättyi päivällisillä samassa paikassa.
Ihailtavat New-Yorkilais-emäntämme eivät heittäneet huoliansa meistä vielä toisena aamunakaan, kun kaupungista lähdimme. He seurasivat meitä Washingtoniin asti ja tiellä he keksivät lukemattomia vieraanvaraisuuden näytteitä. Monta ameriikkalaista edustajaa yhtyi meihin tiellä ja vihdoin meitä oli koko vaununlasti "keltanauhan naisia", joiksi nais-yhdistysten jäseniä nimitetään Ameriikassa.
Hyvin hauskaa oli nähdä Ameriikan naista puhujalavalla. Onhan Euroopassa totuttu pitämään häntä äärimmäisen miesmäisyyden irvikuvana bloomerpuvussa,[7]mieli täynnä tuimaa sappea vahvempaa sukupuolta vastaan. Luullaksemme Ameriikan nainen kuitenkin todellisuudessa tekee eurooppalaiseen kaikista vähin sellaisen vaikutuksen, näki hänet sitten julkisuudessa esiintyvänä tai kodin piirissä. Puhuessaan hän tosin mielellään, kansalaistensa tavalla, käyttää sattuvia sukkeluuksia ja toisinaan hän sirottelee sanoihinsa pieniä viattomia sutkauksia miesten hirmuvallalle. Mutta se tapahtuu mitä hauskimmalla, herttaisimmalla tavalla ja kuulijat käsittävät täydellisesti puhujan tarkotuksen.
Todellinen, hurmaava kaunopuheliaisuus on hänen kansassaan yhtä harvinaista kuin muuallakin, eikä hän luullaksemme siinä kohden ole muiden maiden esim. Englannin tai Ranskan naisia etevämpi. Mutta julkiseen esiintymiseen tottuminen on sen sijaan hyvin yleistä. Ameriikatar ei kuole pelkoonsa yleisön kuullen puhuessaan. Hän käyttäytyy sellaisissa tilaisuuksissa tyynen luontevasti, usein viehättävällä sulolla. Huomattava erotus on kuitenkin vanhemmilla ja nuoremmilla naisilla. Vanhemmilla on enemmän käsiliikkeitä, heidän käytöksensä ja lausumistapansa on levottomampaa laatua, nuoremmat seisovat tyyneinä käyttäen vaan silloin tällöin jotain sopivaa, varmaa liikettä, lausuttava on tarkemmin punnitussa muodossa ja tähtää tarkemmin asian ydintä. Vielä on tosin Ameriikan naisilla perinpohjaisuuden ja aineen tarkan käsittelyn alalla paljo opittavaa maansa miehiltä. Luullaksemme heidän heikommuutensa tässä suhteessa on täällä kuitenkin vähemmän huomattava kuin muualla, syystä että kansalle luonteen-omainen vilkkaus saa miehetkin sekottamaan kaskuja, sukkeluuksia ja vertauksia esitelmäänsä, joka siten usein tuntuu pintapuoliselta ja keveästi harkitulta.
Enimmästi ovat nais-asiata esittelevät puhujat tummissa tai mustissa pukimissa, useimmin silkissä, päässä tavallisesti niskahattu (bonnet), sillä enimmät heistä ovat kolmekymmentä täyttäneitä naisia. Täällä niinkuin muuallakin ottaa harva ylhäisimpien piirien nainen osaa nais-asian työhön; enimmät sen ajajat ovat nuorenpuoleisia, perinpohjaisen kasvatuksen nauttineita naisia tai vanhoja, ennen hyväntekeväisyys- ja raittiusseuroissa, uskonnollisissa tai orjuutta vastustavissa yhdistyksissä työskennelleitä naisia. Joka paikassa viljalta tavattavissa erilaisissa naisklubbeissa taas usein on jäseninä hienon maailman naisia; siksi monessa klubbissa vallitseekin loistoisa komeus.
Se seikka jo sinänsä on onni, että saa elää aikana, jolloin suuri aate välinpitämättömyyden, nurjuuden ja ennakkoluulojen peitosta tunkeutuu ilmoille.
Se ajatus varmaan oli valtavimpana meissä naisissa, jotka 24 päivä Maaliskuuta 1888 kl. 3 jälkeen puolenpäivän kokoonnuimme komean Riggs Housen ravintolan "punaisessa salissa" Washingtonissa. Ensimmäinen kansainvälinen naiskokous oli tuonut yhteen noin 60 hiljaista, melkein juhlallisena odottavaa naista, Ameriikan naismaailman parasta. Euroopan lisä oli niin pieni, että se hukkui joukkoon. Sekä matkanmaksut että myrskyinen Maaliskuu olivat vaikuttaneet, että ainoastaan 7 naista sieltä oli saapunut. Suurta kummastusta herätti se seikka, että syrjäiset Pohjoismaat olivat lähettäneet kolme edustajaa, ja kun Norja ja Suomi nimiä huudettaessa nousivat seisomaan, kulki aaltomainen uteliaisuuden ja kummastelemisen liike läsnäolevan naisjoukon läpi.
Jokainen siellä olevista naisista oli ihmiskunnan palveluksessa tehnyt suuremman tai pienemmän työn.
Ensimmäisenä istui mrs Elizabeth Cady Stanton, "Naisten kansallisen äänestysoikeus-yhdistyksen" presidentti. Mainittu yhdistys oli kokouksen toimeenpanija. Mrs Stanton on 74 vuoden vanha rouva; lumivalkeat kiharat lepäelevät näppärästi järjestettyinä molemmin puolin hänen huomattavia kasvojaan, joita katsellessasi muistat menneen vuosisadan muotokuvia. Saman yhdistyksen varapresidentti, miss Susan B. Anthony johti kokousta. Nämät kumpikin ovat vanhoja ystäviä orjuudenvastustus-ajoilta, jolloin he työskentelivät yhdessä. Mrs Stanton on pelkkää filosofiaa, miss Anthony pelkkää järjestämiskykyä. Siksi he yhdessä ovat tehneet jättiläistöitä. Jos kysyt mrs Stantonilta jotain nais-yhdistysten työtä koskevaa, taputtaa hän olallesi lausuen: — kysytään Susanilta! — Jos perus-aatteellisessa pulmassa käännyt miss Anthonyltä neuvoa kysymään, vastaa hän heti: — ystäväni, mrs Stanton sen paraiten tietää. — Kumpikin he ovat vanhaa kveekkarisukua. Miss Anthony on enemmän suosiossa ja erittäinkin nuorten lemmikki; ne häntä sanovat "Aunt Susan'iksi" (Susan-tädiksi).
Hänen vieressään istui sihteeri, miss Rachel Foster.[8]He kaksi ovat eroamattomat ja kaunista on katsella miss Anthonyn hopeanharmaata päätä sihteerin kukoistavien kasvojen rinnalla.
Siellä istui mrs Lucy Stone, joka jo kuudettakolmatta vuotta toimittaa "The Woman's Journalia"[9]ja on yksi nais-asian etuvartioista. Pyöreine kasvoineen ja yksinkertaisine hameineen hän on suomalaisen maapapin rouvan näköinen. Siellä oli miss Frances Willard, raittius-apostoli, joka edustaa miljoonien tahtoa. Hän johtaa suurta "The Woman's Christian Temperance Unionia"[10]sekä Kansainvälistä naisten raittius-yhdistystä. Edellisen yhdistyksen sanomalehdellä "The Union Signal'illa" oli vuonna 1888 lähes 40,000 tilaajaa.
Siellä nähtiin vanha, ylhäisen näköinen mrs Julia Ward Howe, eräs Ameriikan vanhimmista ja arvokkaimmista naiskirjailijoista. Hänen rinnallaan istui mrs Mary Livermore, joka orjainvapautussodan aikana oli väsymätön sairaanhoitaja ja sairaalanjohtaja. Hänen kirjansa "Minun historiani sodasta" kuvaa liikuttavalla tavalla sodankauhuja ja naisten sankaritöitä sotalasareeteissa ja haavoitettujen keskellä taistelukentällä. Hän on samalla etevä puhuja, erittäin uskonnollisella alalla. Nuoremmista oli etevinnä mrs May Wright Sewall Indianapolista, erään klassillisen tyttökoulun johtaja, Hän on selväjärkinen, nopeatuumainen ja ponteva nainen; järjestämiskykyä hänellä on uskomaton määrä. Hän ja miss Foster asettuvat arvattavasti nais-asian johtajiksi, kun kerta vanhat muuttavat manalaan.
"The Woman's Tribunin"[11]toimittajan, rouva Clara Colbyn siellä näki. Kun kokous päätettiin pidettäväksi, lausuttiin se toivomus, että joku Yhdysvaltojen monista naislehdistä ottaisi toimittaakseen jokapäiväiset keskustelukertomukset. Mrs Colby muutti suuria siekkailematta lehtensä toimiston Beatricen kaupungista Nebraskasta Washingtoniin — noin 3 vuorokauden rautatiematkan päähän. Täten toivottiin saatavan luotettavat ja kelvolliset keskustelukertomukset kokouksesta. Ja rouva Colbyn 12-16 sivuinen, vilkas lehti täyttikin kaikki oikeutetut vaatimukset. Lukuun ottamatta pikakirjoituksella hankittuja kokouskertomuksia oli siinä oman maan ja ulkomaalaisten edustajien sekä muiden etevien naisten ja miesten elämäkertoja, kirjeitä, sähkösanomia ja runoja sellaisilta nais-asian ystäviltä, jotka itse eivät olleet päässeet kokoukseen.
Miss Anthony lausui vieraille tulotervehdyksen. Erittäin hän puhui "meren takaisille vieraille", joiksi hän muiden maiden edustajia nimitti. Nämät olivat: Englannin edustajat mrs Laura Ormiston Chant, jota sanotaan maansa kaunopuheisimmaksi naiseksi, mrs Butlerin jälkeen hän nykyään on maansa etevin työntekijä siveellisyys-asian alalla; mrs Ashton Dilke ja mrs Zadel Gustafson. Skotlannin: mrs Alice Scatcherd. Ranskan: madame Isabelle Bogelot, Norjan: rouva Sophie Magelssen-Groth. Saksan: mrs Clara Neymann. Irlannin: mrs Margaret Moore. Kanadan: mrs Bessie Keefer. Intian: Pundita Ramabai.
Tämä omituinen nuori leski herätti suurinta huomiota ja myötätuntoisuutta. Hänen kasvonsa ovat pyöreät, iho ruskeahko, poskiluut korkeat, silmät lempeät ja — niinkuin sanotaan — puhuvat. Hänen naurunsa on lapsellisen heleä ja paljastaa aina loistavan valkean hammasrivin, hänen murteellinen Englannin kielensä on sominta, mitä kuulla saa. Kotimaansa tavan mukaan on hänellä julkisesti esiintyessään valkea leskenpukunsa yllään. — Ramabai oli tullut Englantiin ja Ameriikkaan kootakseen rahoja kodin hankkimiseksi n.s. lapsileskille, joita Intiassa on niin viljalta. Jokapaikassa hän tapasi runsaasti myötätuntoisuutta ja perusti Intiaan palattuaan aikomansa laitoksen. Hänellä on laajat ja perusteelliset tiedot ja kotimaassaan hänellä on oppineen, "Sarasvatin" arvo. Englannissa hän opetti sanskritin kieltä eräässä kollegessa.
Tässä ensimmäisessä kokouksessa "punaisessa salissa" keskusteltiin, olisiko pysyvä kansainvälinen naiskongressi suotava. Puheenjohtaja teki tehtävänsä hyvin ja lausunnot olivat vilkkaat ja sujuvat, kenties kuitenkin vähemmän asiaan supistuvat kuin meille pohjoismaalaisille on tavallista. Kello 7 olivat valtakirjat jätetyt kokoukselle, keskustelut päättyneet ja valmistava valiokunta määrätty.
Seuraavana päivänä saarnasi viidessä kirkossa naispapit ja illalla avattiin yleinen kokous jumalanpalveluksella. Kokoushuone, Albaughn suuri opera, oli kukilla kaunistettu, lippuja liehui katosta ja rivilöiltä. Toista tuhatta ihmistä oli koolla ja harras hiljaisuus vallitsi pastori Annie Shawin esitelmän aikana samoin kuin jokaisen viiden naispapin vuoroonsa rukoillessa. Maan tapojen mukaan alotettiin sekä itse kokous ettäjokainen aamu- ja iltapäivä-istuntorukouksella ja virrenveisuulla.
Osanottoa ja innostusta, joka vallitsi maanantaina 26 p. keskusteluja aljettaessa, ei käy sanoin kertominen. Kun mrs Stanton, 74 vuotiaan arvokkaisuudella, mustassa silkkipuvussa, valkea harsohuivi kaulassa, nousi alottajaispuhetta pitämään, tervehdittiin häntä kaikuvilla käsientaputuksilla. Miehet ja naiset nousivat seisomaan, heiluttivat nenäliinojaan ja itkivät. Mrs Stantonin puhe ei ollut loistavaa kaunopuheliaisuutta, mutta sen ytimenä oli järkähtämätön vakuutus ja neron tuli sitä elähytti. Hänen muistelmansa niistä 40 vuodesta, jotka olivat kuluneet ensimmäisestä naiskokouksesta Seneca Fallsissa 1848, olivat liikuttavat. Erittäin hän kuvasi surullisen leikkisästi sitä halveksimista ja niitä solvauksia, joita nais-asian ystävät muinoin saivat pitää hyvänään.
— Lucy Stone, — sanoi hän tyynellä alttoäänellään, — miss Anthony ja minä me muistamme vielä ne ajat, jolloin yleisö tervehti meitä mädänneillä munilla, eikä kukilla ja käsientaputuksilla niinkuin tänään.
Lavalla hänen ympärillään istui tusinamäärä hänen aikalaisiansa, jotka yhdessä olivat työskennelleet nais-asian ja orjuuden poistamisen hyväksi. Mrs Stantonin lopetettua puheensa, esiteltiin ulkomaalaiset edustajat yleisölle, joka ystävällisesti tervehti kutakin. Sen jälkeen alkoi se vaatia useoita lemmikkiään esille. Toinen toisensa perästä talutettiin heistä näkyville hurrahuutojen ja suosion-osotusten kaikuessa. Frederick Douglas, entinen orja, sittemmin kongressinjäsen ja yksi nais-asian vanhimmista ystävistä astui esille. Samoin Robert Purvis, aivan kuin Sauli muinoin, päätään pitempi muita ympärillään. Mary Grew sitten nähtiin, harmaassa kveekkaripuvussaan, lempeine lapsensilmineen ja valkeine kutrineen. 85 vuotias Amy Post astui tutisten, mutta suoraselkäisenä ja punaposkisena yleisön nähtäväksi. Hänen kotinsa oli muinoin ollut lukemattomien karkulais-orjien pakopaikka. Siellä näit puhujan ja kirjailijan Henry Blackwellin; hän on muuten ainoa mies Ameriikassa, joka on sallinut vaimonsa Lucy Stonen avioliitossakin pitää oman nimensä muuttamattomana. Puolisot toimittavat yhdessä tyttärensä kanssa "Naisten lehteä". Henry Blackwellin käly, pastori Antoinette Blackwell, Yhdysvaltojen ensimmäinen naispappi, siellä myös nähtiin.
Kaikki nämä vanhukset olivat yhdessä työskennelleet orjien vapautuksen hyväksi, — työskennelleet sen aatteen palveluksessa, joka Ameriikassa raivasi alaa ja valmisti mieliä toiselle, vieläkin suuremmalle aatteelle. Tämä uusi aate ei enää koskenut yksityistä luokkaa tai rotua, — ei, se koski koko ihmiskuntaa. Liikutus valtasi mielen, kun katseli noita uskollisia työntekijöitä, jalojen aatteiden uhraavia palvelijoita, heidän noustessaan puhumaan siitä, mikä oli ollut heidän elonsa elämänä. Me nuoremmat itkimme peittelemättä, mutta me itkimme ylpeyden, toivon ja kiitollisuuden kyyneliä, tuntien sydämmessämme uutta intoa kaikkeen, mikä elämässä on ylevää ja suurta.[12]
Maanantain kokoukset alkoivat ja päättyivät rankan sateen huuhtoessa katuja. Illan ohjelmassa oli tärkeä aine:kasvatus. Mrs May Wright Sewall esitti arvokkaan ja laajoihin tutkimuksiin perustuvan kertomuksen korkeamman naissivistyksen nykyisestä kannasta Yhdysvalloissa. Mrs Sewall on itse saanut perinpohjaisen kasvatuksen ja hänen esitelmänsä oli perusteellisuuden ja aineen tarkan tuntemisen kannalta tuomiten ehdottomasti siinä kokouksessa paras. Pundita Ramabai kertoi hindunaisen asemasta ja naissivistyksen suuresta edistyksestä viime vuosina Intiassa. Professori Rena Michaelisin esitelmä yhteiskasvatuksesta oli innokas ja sujuva. Se vaikutti kahdenkertaisella voimalla, sillä puhujan suloinen ja samalla reipas esiintymistapa oli ilmi-elävä puolustus hänen aatteelleen. Hän on saanut tietonsa yhteiskoulussa ja on itse nykyään opettaja kollegessa, jossa kumpaakin sukupuolta kasvatetaan yhdessä.
Tiistain aineena olihyväntekeväisyys. Keskusteluja johti mrs Harriet Shattuck, pieni Massachusettsilais-rouva, niin pyöreä, soma ja näppärä, ettei olisi uskonut hänen koskaan saastuttaneen naisellisuuttaan julkisten kokousten johtamisella. Kun hyväntekeväisyyttä jo ammoisista ajoista on pidetty naisen ominaisena alana, voi sitkeinkin vanhoillaolija hyvällä omallatunnolla kuunnella puhujien kertovan, mitä kaikkia oli toimitettu yhteiskunnan kurjien, sen lapsipuolten, hylkyrien hyväksi. Samaa voi sanoa iltakokouksesta, jossaraittiustyöstäkeskusteltiin. Sen päiväisistä puhujista mainittakoon Clara Barton, Ameriikan Punaisen Ristin-yhdistyksen perustaja. Hänen rinnallaan kimalteli Euroopan hallitsijoiden ja Punaisen Ristin-yhdistysten lahjoittamia ritari- ja kunniamerkkejä. Mrs Quintonin esitelmää naisten työstä indiaanien hyväksi kuunneltiin hartaudella. Mutta ei mitään voi verrata siihen kiihkeään innostukseen, jonka Frances Willard herätti. Lieneekö toista naista, niin rakastettua, jumaloittua kuin hän on. Mutta harva on tehnytkään niin paljo kuin hän ja hänen sielunjaloutta todistavat kasvonsa vaikuttavat nekin jo saarnan tavalla. Hänen sihteerinsä ja oikea kätensä miss Anna Gordon, selitti lämpimästi ja hyvästi "kuinka me voitamme lapset", kuinka raittius-aate on saatava lapsissa eläväksi, heidän lapsellista katsantotapaansa vahingoittamatta. Mrs Barney, Maailman-Nais-raittiusyhdistyksen vankienhoito-osaston-jäsen puhui liikuttavan kaunopuheisesti poliisimatroonien välttämättömyydestä.
Keskiviikkona tarkastettiin naisten toimia eriammattienjateollisuudenalalla. Mrs Laura Johns Kansasista oli puheenjohtajana. Eurooppalaisesta tuntui tämän päivän keskustelut kenties kaikista huomattavimmilta. Ihmeteltävältä kuului, mitä nämä naiset olivat tehneet maanviljelyksen, karjanhoidon, tehdasteollisuuden ja viininviljelyksen aloilla, samoin lääkäreinä, sanomalehtien toimittajina, lakimiehinä, pappeina ja opettajina jos minkälaisina. Kun vertasi kuulemaansa siihen mitä silmin näki näistä hauskoista, herttaisista ja ystävällisistä naisista, niin tuli entistä varmemmin huomaamaan, että käytännöllisyys on Ameriikan naisen pääominaisuus. "Emansipatsioonistaan" huolimatta on hänessä kiireestä kantapäähän asti joka verenpisara käytännöllinen ja tuskin hän mitään niin syvästi halveksii kuin epäkäytännöllisyyttä.
Keskiviikon suosituin puhuja oli mrs Leonora Barry, työväenluokasta lähtenyt nainen, joka itse on hankkinut itselleen sivistyksensä ja aseman ja nykyään on yksi suuren "Työn ritarit" nimisen työväen-yhdistyksen toimekkaimmista jäsenistä. Hänen vilkas, omituinen puhetapansa muistutti mieleen metsän huminaa, puron sointuista lorinaa, tai mitä vaan on raitista ja alkuperäistä olemassa. Eräs vanha rouva, mrs Esther Warnerkin herätti lämmintä myötätuntoisuutta kertoessaan yksinkertaisesti ja herttaisesti farmernaisten töistä.
Valpas ja huomaava kokoustoimikunta oli luultavasti peljännyt, että nämä kaksi kokouspäivää tuntuisivat yksitoikkoisilta. Ohjelmaan oli senvuoksi soviteltu viulunsoittoa ja soololaulua. Taiteilijat olivat nuoria naisia. Ei mahtanut kuitenkaan kukaan pitkästymistä valittaa kokousviikon aikana. Uudet puhujat ja uudet keskustelu-aineet ja yhä kasvava ja vaihtuva innostus estivät yleisön ikävystymästä. Kokous-ohjelmien pääkohdiksi oli aina soviteltu 20-25 minuutin pituisia esitelmiä. Muut lausunnot eivät saaneet osalleen enempää kuin 10 minuuttia kukin.
Torstai oli päivänpaisteinen ja kirkas, oikea kevätpäivä lempeine tuulineen ja äskenpuhjenneine lehtineen. Nytkin, auringon loistaessa, istui yleisö kuumassa, täyteen sullotussa kokoussalissa yhtä innokkaana kuin sadepäivinäkin. Päivän aineina olivattyön järjestäminenjanaisen laillinen asema. Frances Willard puhui taas mainiosti. Hänen yhtymiskehotuksensa naisille vaikutti mahtavasti, sillä jokainen tiesi kuinka suurenmoisen elävän koneiston kehottaja itse järjestämiskyvyllään on luonut.
Mrs Louise Thomas, jo ennen mainitsemamme newyorkilaisen naisklubbin presidentti, kertoi klubbinsa toimista hyväntekeväisyyden, taiteen ja kirjallisuuden y.m.s. alalla. Enin huomattava oli kuitenkin mrs Devereux Blaken kuvaus niistä laillisista epäkohdista, jotka sitovat Ameriikan naista. Erittäin hän kosketteli sitä luonnotonta kohtaa, ettänaidullaäidillä ei lain edessä ole mitään merkitystä lapsiansa koskevissa asioissa, muttanaimattomallaäidillä on täysi valta lapsiinsa. — Kahdessa eri esitelmässä intiaani- ja mormooninaisten asemasta saatiin kuulla monta uutta ja huvittavaa seikkaa. Perjantai aamuna ryhdyttiinsiveellisyyskysymykseen, ja vakavia, liikuttavia sanoja lausui moni nainen, joka oli tutkinut asiaa usealta eri katsantokannalta. Tohtori Caroline Winslow, eräs Yhdysvaltojen vanhimmista naislääkäreistä, puhui naisen hienolla arvokkaisuudella ja vakavasti jalomman, puhtaamman avioliittokäsitteen välttämättömyydestä. Kristityn velvollisuus on elää siveellisesti sekä avioliiton ulkopuolella että avioliitossa. Frances Willard, mrs Saxon, Ameriikan paras ja mrs Ormiston Chant, Englannin paras naispuhuja tämän aran kysymyksen alalla, liikuttivat kukin syvästi yleisöä. Kokousta johti arvokkaasti mrs Elizabeth Boynton Harbert Chicagosta.[13]
Perjantai ilta kävi vilkkaaksi, sillä keskustelu-aineena olinainen valtiollisella alallaja onhan valtiollisilla asioilla se ominaisuus, että tekevät lämpimästä kuumaa ja kuumasta kiehuvaa. Puhe sujui kuin voideltu. Mrs Isabella Beecher Hooker, Harriet Beecher Stowen sisar, lausui voimakkaasti ja asiallisesti, millä perustuksella Ameriikan naiset vaativat Yhdysvaltojen perustuslakien nojalla itsellensä äänestysoikeutta.
Lauvantain kokous oli viikon loistokohta. Se oli "tienraivaajien" päivä, Lava oli kukkatarhana ja siellä istui noin 40 vanhaa naista ja herraa, 40 kaikkein armainta hopeatukkaista, reipasta vanhusta. Yleisö nousi seisomaan kuin yksi mies, nenäliinoja liehutettiin ja hurraahuudot kajahtelivat, kun kuushenkinen nuorten naisten lähetystö pastori Annie Shawin johdolla heille kantoi kauniita kukkakoreja. Mrs Sewallin puhe vanhuksille oli mestarillinen. Se oli kunnioittavainen, hellä, hupainen ja uhkui nuoren sukupolven vapaaehtoista, sydämmellistä kiitollisuutta poistuvalle polvelle. Vanhusten vastaukset olivat tietysti liikuttavan juhlalliset, sillä 40 vuoden työ, kokemus, ilot ja surut lisäsivät eri painon joka sanalle.
Illalla jatkettiin keskustelua naisen valtiollisista oikeuksista. Miss Helen Gardenerin, tiedemiesten tutkimisille nojautuva esitelmä "Sukupuoleisuus aivoissa" oli illan paras. Oppineen taidolla ja samalla ominaisesti hän todisti, että väitös naisten aivojen huonommuudesta oli olettamista, sillä uusimmat tutkimiset sitä eivät suinkaan ole todistaneet. Esitelmän mukana seurasi koko joukko hyväksymislauseita, joita tunnetut ameriikkalaiset tiedemiehet käsikirjoituksen luettuansa olivat siihen liittäneet.
Sunnuntain kokouksessa me eurooppalaiset saimme hämmästyä, kuullessamme miten laajasti, perinpohjaisesti ja tunnokkaasti Ameriikan naiset ovat tutkineet uskonnollisia asioita. Ohjelmassa oli virrenveisuuta, rukous, keskusteluja ja kolme esitelmää: "Uskonnosta ja tieteestä", esittäjä pastori Antoinette Blackwell, "Äidinrakkaus jumaluuskäsitteessä", esittäjä mrs Mathilda Gage sekä "Nainen ensimmäisen kristillisen kirkon aikana", esittäjä mrs Beecher Hooker.
Illalla, kokousten lopettajaisissa, piti mrs Zerelda Wallace, erään Yhdysvaltojen lempikirjailijan Lew Wallacen äiti, ytimekkään esitelmän "Vaalilipun siveellisestä merkityksestä". Hänen näyttäytyessään puhelavalla, alkaa yleisö heti huutaa: — the mother of Ben Hur! The mother of Ben Hur! (Ben Hurin äiti! Ben Hurin äiti! — Ben Hur on Wallacen suosituin teos). Rouva Wallace oli kauvan ollut epäselvillä siitä, pitikö äänestys-oikeutta ulotettaman naisillekkin vai ei, mutta sai ratkaisevan mielipiteen seuraavalla tavalla: Indianan naiset lähettivät senaatille raittiutta koskevan pyyntökirjoituksen, joka alkoi sanoilla: "Me allekirjoittaneet emme vaadi äänestys-oikeutta"— — — Mrs Wallace oli itse pyynnön perilleviejänä, mutta senaati kohteli sekä pyyntöesitystä että sen tuojaa niin halveksivalla tavalla, että hän huudahti: no niin, jos miehet pitävät näin vakavaa asiaa jonninjoutavana, täytyy naisen päästä lainlaadintaan! — Sen jälkeen hän on ollut "keltaisen nauhan armeijassa" innokkaana työntekijänä.
Mrs Stanton lopetti kokouksen pitkällä, juhlallisella hyvästijättöpuheella ja siten oli tämä muistorikas, unohtumaton viikko, ensimmäinen laatuansa, muuttunut menneheksi.
Kokonaisuudessaan oli tämä kansainvälinen naiskokous onnistunut erittäin hyvin. Tosin ei Eurooppa ollut lähettänyt ainoatakaan etevimmistä naisistaan, mutta ne kertomukset eri maiden naisvapautuksen työstä, jotka kokouksessa luettiin, olivat luullaksemme huolellisesti tehdyt. Ameriikan naisilla oli loistavat edustajat, eikä ainoakaan maan etevimmistä naiskansalaisista ollut jäänyt pois. N.s. naisten itsensäjumaloimista huomasi vaan poikkeustiloissa, eikä sillä ollut tilaisuutta ilmaantuakkaan, kun usiammat puhuivat toimista kokonaisen suunnan tai yhdistyksen hyväksi, eivätkä omia yksityisiä töitään. Eikä pikku töitä ylistetty yli arvonsa, sillä monen kokouksessa olleen naisen teot olisivat miestenkin keskuudessa täys-arvoisia. Tosin tuntui moni lause suomalaisen korvissa tyhjältä korupuheelta, mutta tuo ylistely lähti kansan tavasta, eikä ollut naisten vika. "We like to say nice things to each other",[14]lausuvat ameriikkalaiset, sekä miehet että naiset. Eikä meidän tarvitse mennä pitkälle Suomen rajojen ulkopuolelle, jos tahdomme tavata kansoja, joista korulauseet ja kiitokset maistuvat yhtä hyviltä. — Kaikki tapahtui tyynesti, ankarassa järjestyksessä, eikä liioittelemista huomannut nimeksikään. "Siellä näet", sanoi eräs Washingtonin lehti, "satamäärän vanhahkoja, ja nuorenpuoleisia naisia, kaikki ovat sievästi puetut, mutta veikistelemishalua et huomaa, arvokkaisuutta ja tyyneyttä vaan tapaat, kasvoista loistaa äly, perinpohjainen sivistys ja lähimmäisen tuskille lämmin osanotto". Järjestys-ohjelma oli oivallinen, sitte kun oli päästy ensipäivästä monine eri suunnalta tulleine edustajineen. Koko vuoden olivat varapresidentti, miss Anthony, sihteeri, miss Foster ja toimeenpanevan valiokunnan puheenjohtaja mrs Sewall, jo tehneet valmistustöitä. Oli lähetetty 10,000 kutsumuskirjettä, 10,000 kehotusta, 10,000 ilmotuslistaa, 4,000 kirjettä, painettu 17,000 ohjelmaa, hankittu 100 muotokuvaa, suunniteltu yhtä monta elämäkerta-kirjoitusta. Menoja oli karttunut 10,000 dollaria ja ne suoritettiin vapaaehtoisilla rahalahjoilla ja sisäänpääsömaksuilla. Yhdeksän eri toimikunnan huostassa oli soitannon, koristusten ja rautatiepiljettien hankkiminen, vierasten vastaan-otto ja hoito, ravintolat y.m. Naispuolinen pikakirjuri apulaisineen piti huolen keskustelukertomuksista ja mrs Clara Colby johti, valkea esivaate edessä, pientä tiedustelija-armeijaansa "Kiggs Houseen" tilapäisesti sijoitetussa toimituspaikassa. Edellisellä viikolla oli tärkeimpien puheiden pääseikat lähetetty maan etevimmille lehdille, niin että ne voivat heti seuraavana aamuna sen jälkeen, kun puhe oli pidetty Washingtonissa, painattaa sen lukijoilleen.
Yksimielisyys, hyväntahtoisuus ja innostus vallitsivat. Jokaiseksi lomahetkeksi kokoontuivat edustajat hotellinsa saliin. Siellä haettiin tuttavia, solmittiin ystävyysliittoja. Siellä yhtyi kelpo nainen yhdeltä ilmansuunnalta vertaiseensa, joka tuli toisaalta. Sitten käytiin toistensa huoneissa vieraisilla. Naiduilla naisilla oli melkein jokaisella miehensä ja lastensa valokuvat mukanaan ja niitä piti toisten välttämättä katsella. Usein sait kuulla seuraavantapaisen keskustelun:
— Minä olen mrs N. Y:stä.
— Minä olen mrs Y. N:stä.
— Eihän nyt, oletteko te naimisissa? Minä luulin teitä naimattomaksi!
— Minuako? Jolla on miesten paras miehenä (the nicest husband in the world)! — Ja sitten täytyi ystävysten tietysti katsella toistensa perhevalokuvia ja yhdessä vuodattaa pieni kyynel "vauvan" viimeistä pikkusukkeluutta muistellessaan. Naisten sananparreksi tullutta kateutta näkyi perin vähän. Ansainneet saivat kyllä sydämmellistä ihailua ja teeskentelemätöntä kiitollisuutta osalleen. Miss Anthony kuitenkin enin, sillä hänen vaatimatoin, väsymätöin työnsä luo rakkautta yhtä luonnollisesti kuin päivänpaiste loihtii kukkia ilmoille. Jokaista varten hänellä oli lempeä sananen. Sattui kuitenkin usein, että hän kesken vilkkainta puhettaan laski kätensä puhuteltavan olalle, tuttavallisesti kysästen: — my dear, mikä teidän nimenne onkaan? — Kymmenittäin, usein sadottain esiteltiin hänelle päivässä naisia; jokaisen muistaminen erikseen ei ollut mikään helppo asia.
Läsnäolevista olivat muutamat perin kummallisia. Muuan tohtori W., keski-ikäinen nainen, kävi miehenpuvussa ja mrs L. oli tunnettu siitä, että oli pyrkinyt Yhdysvaltojen presidentin-ehdokkaaksi. Nuo liiallisuuksien tavottelijat eivät kuitenkaan häirinneet juhlamieltä. Kaikenlaiset nais-yhdistykset olivat lähettäneet edustajia. Kokouksella oli niin laaja perustus, että jokainen valtiollinen ja uskonnollinen suunta voi lemmekkäästi yhtyä samalla lavalla. Sen lisäksi saapui pitkin kokous-aikaa likeltä ja etäältä tulvimalla vieraita, enimmäkseen naisia, jotka itse toimivat joko naisasian, raittiuden, kasvatuksen, lähetystoimen, sairastenhoidon tai hyväntekeväisyyden alalla.
Ensi kokouksessa valittu valiokunta oli ollut ahkerassa puuhassa koko viikon. Oli ehdotettu kansainvälistä naisyhdistystä, joka liittäisi yhteen ja järjestäisi kokonaisuudeksikaikkijakaikenlaisetnais-yhdistykset. Valiokunta oli suunnitellut sen säännöt ja ohjelman ja ehdottanut sen presidentiksi mrs Millicent Garrett Fawcettia Lontoosta. "Sellainen yhtyminen", sanoi valiokunta lausunnossaan, "auttaisi naisia välttämään oman työnsä ihailemisen vaaraa, sillä he saisivat täten vertaamistilaisuuksia, he näkisivät, mitä naiset muissa maissa ovat tehneet ja huomaisivat aina jonkun oppimista tarjoovan alan."
Sanomalehdet olivat ylipäänsä ystävällisellä tuulella. Toisinaan tarttui sanomalehtiherroihin kuitenkin polttava ivakuume. Niin kuvasi esim. muuan lehti surkeilla valitusvirsillä sitä hamevaltaa, joka Riggs Housessa vallitsi. Kaikki miehet muka hiipivät nurkkia pitkin. Saappaidenkiillottaja oli lähtenyt tiehensä, viinikauppias mennyt hirteen ja ravintolan nostolaitosta hoitava poika mietti keinoa, miten helpoimmalla ja hauskimmalla tavalla pääsisi pois täältä murheen laaksosta, — "sillä" — niin kuului tuo marttyyri sanoneen — "olkoot nämä naiset, jos ovatkin, maailman viisainta vaimoväkeä, ei niissä siltä ole yhden yhtäkään, joka olisi mies löytämään tien omaan huoneeseensa."
"Valkea talo", presidentin asunto, avasi salinsa edustajille; ajanmerkki sekin, niin vähä kuin Grover Clevelandin ja nais-asian välillä muuten lieneekin yhtymiskohtia. Kaksi upporikasta senaattoria, Palmer ja Stanford, piti kumpikin iltaman edustajille. Senaatin äänestysoikeus-valiokuntakin vastaanotti heidät sekä muutamia etevimpiä muista kokouksen naisista. Mainioita puheita pitivät siinä tilaisuudessa rouvat Stanton, Scatcherd, Blake ja Ormiston Chant; viimeksimainittu sai vakavat senaattorit kyyneleitä vuodattamaan. Hänen loistava puhekykynsä hurmasi nuoret ja vanhat, oppineet ja oppimattomat.
"Riggs Housen" omistajat mr ja mrs Spofford olivat kokouksen toimeenpanijoille erittäin ystävälliset: koko laitoksensa he antoivat naiskokouksen käytettäväksi, samalla myöntäen tuntuvan hinnan-alennuksen. Kaksi viikkoa oli ruokasali koristettu kaikkien maiden lipuilla. Juhlamieli vallitsi joka sopessa. Ei kukaan mahtanut katua tuloansa, oli matka ollut kuinka pitkä tahansa. Itse kokous jo sinänsä oli mukanaolijalle vahvistusjuoma, se lisäsi hänessä uskoa kalliin nais-asian järkähtämättömään oikeuteen ja totuuteen. Kaivaten erosivat Euroopan edustajat uusista ystävistään, juhla-ilosta ja nyt jo kevätkoreudessaan loistelevasta Washingtonista, jatkaakseen kukin kulmallaan huomioitaan Uudessa Maailmassa.
Ameriikan pohjois- ja etelävaltioiden välisen sodan loputtua lakkasi myös "abolitsionistien"[15]puolue olemasta. Mutta vielä nykyäänkin on vanhempien ihmisten joukossa miehiä ja naisia, jotka ihastuksella muistelevat niitä aikoja, jolloin karanneita orjia ruokittiin ja vaatetettiin heidän kodissaan ja heidän nimeensä liitettiin ivaten lisänimi "abolitsionisti."
Niinkuin elämässä totutaan moneen muuhunkin asiaan, niin oli Ameriikassa totuttu orjuuteen ja tottumus esti huomaamasta sen julmuutta ja luonnottomuutta. Moni, jonka vääryys ja sorto muualla olisi saanut vimmastumaan, katseli orjuutta omassa maassaan välinpitämättömänä tai suvaitsi sitä auttamattomana asiana. Jumaliset vetosivat raamattuun. "Salliihan raamattu orjuuden". Käytännölliset selittivät, että teollisuus ja maanviljelys etelävaltioissa kerrassaan menettäisivät merkityksensä, jos kiellettäisiin orjia pitämästä. Ilman-ala oli, muka, liian rasittava valkoisille, ja jos mustille, jotka osittain kuumuuden takia, osittain piintyneestä laiskuudesta tekivät työtä hitaasti, jos heille maksettaisiin palkat samojen perus-aatteiden mukaan kuin valkoisille työntekijöille, joutuisivat maan-omistajat häviöön.
Neekerejä tuskin pidettiin ihmisinä. Heitä varten oli kirkossa eri penkit ja herran-ehtoollista heille annettiin eri alttarilta tai eri päivinä kuin muille. Rautateillä heidän täytyi ajaa eläinvaunuissa. Vielä vuonna 1844 sai Pohjois-Karoliinan valtiossa se, joka antoi orjalle kirjan tai sitomuksen tai opetti häntä kirjoittamaan lain mukaan rangaistukseksi 39 paria vitsoja, jos hän oli vapaa neekeri, jos rikoksellinen oli valkea, pääsi hän 200 dollarin sakolla. "Sillä", sanotaan mainitussa laissa, "se, joka opettaa orjia lukemaan tai kirjoittamaan, tekee heidät tyytymättömiksi heidän kohtaloonsa ja yllyttää heitä kapinaan". Arvossa pidetyt papit ja piispat julkasivat saarnoja "sellaisia koteja varten, joissa pidettiin orjia" ja saarnoissaan he, raamattuun vedoten, kehottivat orjia alammaisuuteen ja nöyrään kärsivällisyyteen. "Ei kukaan kristitty", sanotaan yhdessä sellaisessa saarnassa, "uskaltane väittää, että orjuus ei ole Jumalalle otollinen laitos". Eräässä toisessa sanotaan orjalle: "joko sinä kärsit syyllisenä tai syyttömästi rangaistustasi. Jos olet syyllinen, niin on ankarinkin rangaistus oikea. Jos olet syytön, niin olet joko tehnyt jonkun muun synnin, josta Jumala nyt sinua rankaisee, tai pitää Herra kärsimyksesi täällä maan päällä sinulle tarpeellisina. Etkö olisi Hänelle kiitollinen, Hän kun antaa sinun kärsiä rangaistuksesi täällä alhaalla, jotta sitte kuoleman jälkeen voisit astua Hänen valtakuntaansa."[16]
Paenneitten orjien lymyttäminen ja auttaminen oli niin suuren sakon uhalla kielletty, että muutamilta toisinaan meni koko omaisuus sen suorittamiseen. Moni varakas perhe joutui mierontielle, kun sääli ei sallinut pakenevan orjaparan ilmaisemista. Georg Washingtonkin oli niin aikansa katsantotavan vallassa, että hän säälimättömän ankarasti ajoi takaa Virginiasta Kanadaan asti erästä karannutta naisorjaansa ja sen lasta.
Sanalla sanoen: orjuuden välttämättömänä-pitäminen oli kansanmieleistä, orjuuden vastustaminen taas oli kansalle hyvin vastenmielistä. Abolitsionisteja alussa pilkattiin, myöhemmin vainottiin. Heidän harrastustaan pidettiin mielettömyytenä, epäkäytännöllisenä innostelemisena, hulluutena ja — kenties etupäässä — sivistyneelle ihmiselle sopimattomana. Neekerit olivat niin halveksittuja ja kuuluivat muka rotuun, joka oli niin paljo valkoista rotua alempana, että heidän puolustajansa sai pitää hyvänään osan mustaparoille tulevasta ylenkatseestakin. Jos joku etevä mies liittyi orjuuden vastustajiin, huudahtivat ihmiset päätään pudistaen: sääli, sääli, että niin lahjakas mies taas on joutunut abolitsionistien hullutettavaksi! — Nykyään tuollaiset lausunnot kieltämättä tuntuvat perin omituisilta. Mutta kukin meistä on aikansa lapsi. Luultavasti on monikin hyvä ja aikanaan valistuneena pidetty ihminen tyynesti katsellut noita- ja inkvisitsioonioikeuksien tuomiopäätöksien toimeenpanoja.
Tähän yleis-inhimilliseen asiaan liittyi Ameriikassa vielä se omituinen valtiollinen pulma, johon kysymys orjien lakkauttamisesta ehdottomasti oli kietova pohjois- ja etelävallat. Kysymys koski eri valtojen oikeuksia Unioonin rinnalla. Kuinka pitkälle ulottui valtioiden oma päätösvalta? Kuinka paljon sai Uniooni sekaantua eri valtioiden asioihin? Sattuu vielä nytkin että etelävaltalaisten kanssa keskustellessa kuulee lauseita sellaisia kuin tämä: "orjuusolikirouksena, mutta mitä se pohjoisvaltioita koski", — ja tietämättänsä puristaa lausuja kättään nyrkiksi, samalla kun silmistä hehkuu tulisin viha. Yhdysvaltojen perustuslain n.s. "14 lisäpykälä" suojeli pohjoisvaltojen mielestä kaikkien, myöskin neekerien vapautta. Etelävallat olivat toista mieltä, — ja sota oli välttämätöin. Vielä nytkin on nykyisten puolueiden, demokraattien ja republikaanien erimielisyyden ytimenä sama mielipiteitten eroavaisuus, vaikka nykyiset republikaanit ovatkin melkoisesti muuttuneet Abraham Lincolnin, — ja vielä enemmän George Washingtonin ajoilta.
Tätä nykyä ovat vanhat abolitsionistit ainoastaan menneisyyden jäännöksiä. He ovat loppuun käytetyitä työaseita, mutta nimitys, jonka ennen saivat pilkkanimenä, on muuttunut heille kunnianimeksi. "Hän kuuluu erääseen meidän vanhimmista abolitsionistiperheistämme", kuullaan usein kunnioituksella sanottavan sekä miehistä että naisista. Tosin vallitsee vielä monta ennakkoluuloa mustia vastaan, etenkin entisissä orjavalloissa. On esim. niinkin käynyt, että eräässä suuressa kokouksessa kaksi vuotta takaperin, sanomalehtienkirjurit käskivät ilmottaa puheenjohtajalle, ett'ei yksi ainoakaan heistä tule saapuville, joll'ei käsketä pois neekerityttöä, joka tungoksen takia oli sijoitettu heidän pöytänsä ääreen. Aivan äskettäin tapahtui, että muutamalla yhdistyksellä oli valittavana mustan jäsenen vastaan-ottaminen tai puheenjohtajan — vanhan abolitsionistin — eroaminen. Yhdistys luopui kernaammin puheenjohtajastaan. Mutta vaikka monella valkealla vielä onkin ennakkoluulonsa mustia vastaan, niin onorjalaitossemmoisenaan jo aikoja sitten tullut kansalle vastenmieliseksi. Eräs äiti, jonka lapsuus oli kulunut abolitsionismin ensi aikoina, antoi 12 vuotiaalle pojalleen "Setä Tuomon tuvan" luettavaksi. Poika sanoi: — "äiti, kirja on hyvin hauska, mutta eihän se voi mitenkään olla tosi. Kuinka meidän vapaassa Ameriikassamme olisi voitu sellaisia julmuuksia tehdä? Sittehän me olisimme tulleet todellisesti vapaiksi vasta orjuuden lakkauttamisen jälkeen." —
Muutamia on Ameriikassa, jotka olkapäitään kohauttaen arvelevat, että abolitsionistit kiihotuksillaan herättivät — tosin oikeutetun — mutta tuiki tarpeettoman sodan. Ennen pitkää olisi muka orjienpito käytännöllisistä syistä tullut mahdottomaksi. Orjien omistajat olisivat, näet, itse ruvenneet huomaamaan, että orjien työ ei taloudellisesti kannattanut. Se vaan näytti edulliselta, aivan niin kuin vanhan-aikuiset maanviljelyskalut näyttävät uusia halvemmilta, mutta ajan pitkään tulevatkin kalliimmiksi, sillä niitä käytettäessä ei säästy niin paljo aikaa kuin uusilla koneilla. Sitä paitsi — sanovat nämä jälkiviisaat — on paljoa parempi kärsivällisesti odottaa yleisen mielipiteen vaatimusta, kuin mahtisanoilla yllyttää muutoksiin. Ennemmin tai myöhemmin olisi orjuus siveellisestikkin muka muuttunut mahdottomaksi, niin valtavasti olisi yleisen mielipiteen pakko vaikuttanut orjien omistajiin.
Kuuluvathan tuollaiset lauseet erinomaisen järkeviltä ja maltillisilta, mutta olisikohan tuollaista tyyntä viisautta lausuttu, jos asia olisi koskenut puhujien omia äitejä, vaimoja ja sisaria? — —
Philadelphiassa meitä kutsuttiin tapaamaan muutamia vanhoja abolitsionisteja mr Robert Purvisin luona, joka aikoinaan on ollut orjuuden vastustajien etevimpiä johtajia, mutta nyt kunnioitettavana harmaapää vanhuksena elää rauhassa muistoineen.
Monta henkeä ei sinä iltana kokoontunut hänen kauniiseen, mukavaan kotiinsa: meitä oli vaan muutamia seurusteluystäviä, unitaaripappi, jonka seurakuntaan isäntä kuului ja kaksi vanhaa naista Robert Purvisin aikalaisista ja työkumppaneista, miss Mary Grew ja miss Adeline Thompson. Edellisellä oli lempeät, siniset lapsen silmät ja lumivalkeat, sileästi korvien taakse kammatut hiukset. Vanhanaikaisessa kveekkaripuvussaan hän enemmän näytti rauhalliselta isoäidiltä kuin entiseltä puhujalta ja esitelmienpitäjältä. Hänen ystävänsä, miss Thompson, sitä vastoin oli suoraselkäinen kuin sotamies, hänen liikkeensä olivat uhkavarmoja ja päätään hän tuon tuostakin heitti reippaasti taaksepäin. Hänessä oli viehättävä jälkiheijastus viisikymmentä vuotta sitte kuluneista ajoista. Suuri kimppu tummia kiharia aaltoili kahden puolen ryppyisiä, mutta vieläkin miellyttäviä kasvoja ja hänen musta, kukilla koristettu silkkihameensa oli mitä kummallisinta kuosia leveine kauluksineen ja puhkahihoineen. Muuten hän oli sekä omituinen että herttainen vanha neiti ja kertoili viehättävällä tavalla entisistä ajoista.
Illan sankari oli kuitenkin isäntä itse. Vaikka olikin sekaverinen, oli Robert Purvis nuoruudessaan ollut miehellisen kauneuden ja ritarillisuuden ihannekuva. Huolimatta 74 vuodestaan on hän vieläkin henkilö, joka ehdottomasti vetää kaikkien silmät puoleensa. Etelämaista tulta on hänen silmissään, etelämaista tulisuutta hänen mielevässä puhelussaan. Katsellessaan hänen suurta kaarevaa nenäänsä, puhtaita, jaloja kasvonpiirteitään, lumivalkeata, kiharaa tukkaa ja oliivinväristä ihoaan, ei tulisi epäilleeksikään, että hän sukuutuu halveksitusta mustasta rodusta. Nuoruudessaan hän oleskeli paljon Englannissa ja liikkui silloin ylhäisimmissä piireissä. Sieltä hän on perinyt hienon-arvokkaan käytöksensä, johon Ameriikasta on yhtynyt miellyttävä leikillisyys.
— Sanokaa minulle, — pyysi eräs läsnäolevista nuorista naisista — kuinka vanha te oikeastaan olette, mr Purvis?
— Teidän kanssanne puhuessani olen 25 vuotias, — vastasi hän hiukan veitikkamaisesti kumartaen.
Hänen vaimonsa ja tyttärensä suorittivat emännän tehtävät arvokkaalla ja herttaisella tavalla. Tytär on ainoa lapsi vanhuksen edellisestä avioliitosta mulattinaisen kanssa ja hänellä on isän omituinen ihonväri. Hän nauttii sekä isänsä takia että itse tähtensä suurta luottamusta ja hänelle on uskottu monta luottamustointa niissä lukuisissa naisyhdistyksissä, joita Philadelphiassa, samoin kuin useimmissa muissa Ameriikan kaupungeissa, on niin viljalta. Robert Purvisin perhe-elämää on aina kehuttu esikuvaksi kelpaavana. Heti naimisensa jälkeen vihastui hän siitä, että hänen vaimonsa ei sallittu hänen kerallaan mennä äänestämään, niin kovasti, että ei siitä päivin ole käyttänyt omaakaan äänestys-oikeuttaan, — yhtä epäkäytännöllinen kuin ritarillinen tapa käsitellä asiaa. — "Joko on meillä molemmilla äänestys-oikeus, tahi ei kummallakaan", sanoo hän vielä nytkin ja silmästä leimahtaa äkkiä salama, "enkä tahdo minä ennen laskea vaalilippuani uurnaan, kuin vaimoni ja tyttäreni voivat seurassani astua sen ääreen."
Keskustelu kääntyi pian muinaisiin aikoihin ja isäntää pyydettiin kertomaan jotain. Robert Purvis hymyili, mutta esteli alussa. Hän ei muka ollut mikään puhuja, parempi olisi, että hänen vanhat ystävänsä miss Grew ja miss Thompson ottaisivat kertoakseen. Mutta kun estelyt eivät auttaneet, suoristausi hän arvokkaannäköisesti ja alkoi:
— Ne olivat ne ajat, jolloin maan-alainen rautatie pantiin käytäntöön pohjoisvaltioissa. Sillä me abolitsionistit tarkotimme salaista järjestelmää kuljettaa pakenevia orjia toisesta valtiosta toiseen. Meillä oli etelässä uskotut lähettiläämme, joiden puoleen onnettomat henkipatot ensin kääntyivät. Nämä lähettivät heidät sitten pohjoiseen päin, ensiksi Philadelphiaan, jossa Mary Grew, Adeline Thompson, Lucretia Mott, hänen miehensä James Mott sekä muita jaloja naisia ja miehiä oli valmiina vastaan-ottamaan, lymyttämään ja lähettämään heidät edemmäksi. Rochesterissa oli meillä tuo nyt 80 vuotias Amy Post, jonka talossa varmaan aina tiesi voivansa löytää yhden tai useampia pakolaisia kellariin tai ylisille kätkettyinä. Sieltä oli vielä hyvä joukko matkaa Kanadaan, mutta välitienoillakin oli avuliaita ystäviä, valmiita rikkomaan tapoja ja lakia totellakseen korkeampaa lakia, joka heidän sydämmissään hallitsi.
Siihen aikaan karkasi muudan nuori, älykäs mulatti Virgiiniasta. Kätkettyään ja autettuaan häntä Philadelphiassa, lähettivät James ja Lucretia Mott hänet "Rautatietä" pohjoiseen päin. Alussa kävi kaikki hyvin ja Amy Post otti hänet vastaan avoimin sylin. Pahaksi onneksi oli orja taitava työn tekijä ja hänen isäntänsä oli ansainnut suuria summia käyttämällä häntä maksusta muilla työssä. Etsiskelemiset olivat sen vuoksi tavattoman pontevat ja viimeinen "asioitsija", jonka piti lähettää mies rautatiellä Kanadaan, ei hädissään tiennyt muuta keinoa vaan lähetti hänet hienoreikäisessä tynnyrissä edemmäksi. Tynnyri tai astia lähetettiin parin tusinan muun, nauloilla täytetyn tynnyrin mukana Kanadaan. Mutta takaa-ajajat olivat jo tulleet niin lähelle pakolaista, että saapuivat viimeiseen piilopaikkaan vähäistä myöhemmin kuin tynnyrit olivat matkalle lähetetyt. "Asioitsijaa" hätyytettiin, eräs rautatienmies ilmaisi salaisuuden ja samassa tuokiossa lähetettiin sähkötietä käsky, että naulatynnyrit pysäytettäisiin matkalla ja tutkittaisiin, ennenkuin ehtivät Kanadan rajalle. Niin tapahtuikin. Mutta kaikeksi onneksi olikin selittämättömästä erehdyksestä se tynnyri, johon mulatti oli kätketty, jäänyt pysäyttämättä ja lähetetty Kanadaan. Kun ei tynnyrissä ollut mitään osotetta, asetettiin se tavaramakasiiniin. Päivä kului toisensa perästä, eikä kukaan tullut sitä noutamaan, sillä "asioitsija" oli kiireesti ilmottanut ystävilleen Kanadassa, että yritys oli rauvennut tyhjiin sekä että hänellä ja heillä ei enää ollut muuta tehtävää kuin varoa omaa nahkaansa. Vihdoin kolmen päivän kuluttua saivat ystävät tietää takaa-ajajien pettymyksen. He alkoivat aavistaa asian todellista laitaa, kiirehtivät rautatien-asemalle kyselemään ja löysivät vihdoin miesraukan puoleksi tukehtuneena, näljästä ja janosta nääntyneenä, mutta vielä elossa ahtaassa vankikopissaan. Hänen pienet eväsvaransa olivat loppuneet jo toisen päivän aamuna, töintuskin hän voi liikahtaa istuvasta asemastaan, häntä vaivasi kamala epävarmuus kohtalostaan, mutta siitä kaikesta huolimatta ei hänen edes johtunut mieleensäkkään ilmottaa olinpaikkaansa. Niin valtavasti vihasivat nämä pakolaiset orjuutta ja herrojaan, että mieluummin kärsivät kuoleman, kuin palasivat takaisin.
— No niin, mitenkäs mulatin sitten kävi?
— Ooh, hän virkosi vähitellen Kanadan-ystävien hoidosta ja tuotti meille paljo kunniaa. Kertomus hänen matkastansa naulatynnyrissä kulki ympäri maata ja tuli meille hyödylliseksi orjien-omistajia vastaan. Arveltiin, että orjia varmaankin kohdeltiin julmemmin kuin osattiin aavistaakkaan, koska karanneet ennemmin olivat valmiit kuolemaan tuskallisen kuoleman kuin palasivat herrojensa luo.
— Kertokaa nuoresta P:stä — pyysi miss Grew. Robert Purvis näytti olevan hämillään. Hän yskäsi ja alkoi uudelleen: — eräs mies Georgiassa oli kuuluisa kovuudestaan orjilleen. Yksi niistä päätti vihdoin paeta ja tuli meidän luoksemme Philadelphiaan. En tiedä, olimmeko me sillä kertaa tavallista hitaammat toimissamme, tai olivatko lain palvelijat tavallista nopeammat. Pääasia oli, että he saivat orjaraukan kynsiinsä ja veivät hänet pois. Minä olin siihen aikaan — mr Purvis hymyili — nuori ja kuumaverinen. Vannoin pelastavani sen miehen, tapahtukoon se sitte vaikka lainvalvojain nenän edessä. Miehen karkaamiseen liittyi raskauttavia seikkoja, joten asiasta ruvettiin käymään oikeutta. Tietysti olin minäkin haastettu, pahasti kun olin asiaan sekaantunut. Kävin toisesta asian-ajajasta toiseen saadakseni apua. He kohauttivat olkapäitään. Asiani, eli oikeimmin neekerin asia oli toivoton, eikä heillä ollut halua siihen ryhtyä. Huomattuani, ett'ei laista ollut, avun toivoa, päätin, nuori ja rohkea kun olin, ottaa lain omaan käteeni. Mustalle ajurilleni, James Mottille ja parille muulle ystävälle uskoin salaisen tuumani ja ryhdyin valmistuksiin. Oikeudenkäyntipäivänä kohtasimme toisemme, pakolainen ja minä, silmänräpäyksen ajan lakituvan eteisessä, kun häntä vartioittuna vietiin oikeuden eteen.
— Oletko valmis valitsemaan elämän tai kuoleman? — sain tilaisuuden hänelle kuiskata.
— Olen, massa, — vastasi mies, hampaitaan kiristäen.
Lakituvassa kohtasi minua liikuttava näky, sillä pakolaisen nuori kaunis vaimo, mukanaan heidän ainoa lapsensa, vuoden vanha poika, oli seurannut miestään ja oli tuotu lapsineen arestista yhdessä hänen kanssaan. Tuomari, kunnioitettava kelpo vanhus, oli heltymäisillään joka kerta kun sattui silmäilemään itkeentynyttä, epätoivoista äitiä, mutta monivuotinen palvelus oikeushuoneissa oli karaissut hänen sydämmensä, eikä tuomiota lievennetty. Istunto loppui, kun vielä oli lausuttu muutamia nuhteita ja varotuksia tuomitulle, että hän nöyrästi kärsisi ansaitun rangaistuksen.
— Hän ei koskaan tule sitä kärsimään! — huudahtin minä. Yht'äkkiä olin syöksynyt tuomitun luo, ystäväni hänen vaimonsa luo. Silmänräpäyksessä tempasimme heidät hämmästyneen ja valmistaumattoman vartijaston käsistä ja suorastaan viskasimme heidät vaunuihin, jotka minun salaisesta käskystäni seisoivat oven ulkopuolella, kaksi nopeinta hevostani eteenvaljastettuina. Ja seuraavan silmänräpäyksen kuluttua laukkasivat hevoset nuolen nopeudella pohjoiseen päin. Luonnollisesti meitä ajettiin takaa, mutta onni oli meille myötäinen, ystävät auttoivat meitä pitkin matkaa ja perhe pelastettiin.
Pappi pudisti päätään, kun Robert Purvis, melkein hengästyneenä, säihkyvin silmin, kädet elehtelevinä oli kertomuksensa lopettanut. — Niin, niin, — jatkoi hän tyynemmin, huomatessaan papin paheksivan katseen — se oli tavaton teko, muuksi en sitä sano. Mutta te, ladyt ja gentlemanit, ette käsitä, mihin vääryys ja julmat lait voivat meidät pakottaa.
— Mitenkä pakolaisten kävi?
— Miehestä tuli taitava ja suosittu koneseppä. Myöhemmin, orjien vapautuksen jälkeen hyötyi hän ja tuli rikkaaksi. Useita vuosia myöhemmin tuli luokseni nuori mies, mulatti, hienosti puettu ja kauttaaltaan gentlemanni.
— Te ette tunne minua, — sanoi hän hämillään, — mutta uskalsin tulla luoksenne, koska...