The Project Gutenberg eBook ofUusi GrottelauluThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Uusi GrottelauluAuthor: Viktor RydbergTranslator: Severi NuormaaRelease date: January 4, 2007 [eBook #20284]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSI GROTTELAULU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Uusi GrottelauluAuthor: Viktor RydbergTranslator: Severi NuormaaRelease date: January 4, 2007 [eBook #20284]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm
Title: Uusi Grottelaulu
Author: Viktor RydbergTranslator: Severi Nuormaa
Author: Viktor Rydberg
Translator: Severi Nuormaa
Release date: January 4, 2007 [eBook #20284]
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSI GROTTELAULU ***
Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.
Viktor Rydberg
SuomentanutSeveri Nyman
Ensimmäisen kerran julkaissutKustannusosakeyhtiö Otava 1896.
Oleskellessani Hildesheimissä Bernward piispan luona, joka vielä 900 vuoden perästä siellä elää töissään, tapahtui eräänä iltana kun täysikuu loisti, että kohtasin miehen, joka oli kaksi kertaa niin vanha kuin piispa ja vielä vaelteli joukossamme. Se oli pienellä kapealla Juutalaiskadulla, joka raastuvantorille päin käy ahtaammaksi ja lopulta niin ahtaaksi, että taustalla oleva kuu näytti hopeaviivalta, joka oli vedetty väli kahden ijäkkään korkeapäätyisen, ulkoneumilla ja pikkutorneilla varustetun talon. Näin jotenkin korkeakasvuisen haamun viitan tapaisessa nutussa käyvän edelläni, aloin aavistaa ja kiirehdin askeleitani niin, että ennen häntä ennätin kadun päähän, jolloin käännyin ja, aivan oikein, tunsin nuo omituiset kasvot. Haamu oli Ahasverus. Kasvot eivät olleet uurteisemmat kuin ensi kertaa tavatessamme, kun hän, käväistyään "Lentävällä hollantilaisella", oli matkalla Prometeuksen luo Armenian vuorille, eikä hän juuri näyttänyt iloisemmalta kuin silloin. Me tervehdimme vanhoina tuttavina, ja kun Rolandin kaivon luona olevalla penkillä ehdotin keskustelua, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan.
— Mitä sinulla on sanomista tai mitä tahdot, että minä sanoisin? hän kysyi.
— Mitäkö tahdon, että sanoisit? Mahdotonta, että voisit puhua kaikkea, mitä sinulta tahtoisin kuulla: kokemuksesi, joita olet tehnyt pian kaksituhatvuotisella matkallasi maan päällä. Voipiko olla niin lähellä verratonta tiedon lähdettä, tahtomatta siitä ammentaa? Mitä kaikki historialliset arkistot ja kirjastot merkitsevät sinun suhteesi?
— Sinä olet edelleen yhtä tiedonhaluinen menneisyydestä?
— Luonnollisesti.
Ahasverus pudisti päätään ja katsoi ihmeellisin silmin kuuhun.
— Minä olen yhtä arvoton, kuin historialliset arkistot. Mennyt on arvotonta; tuleva myöskin. Ihmissuku on kuoleva pois, planeettimme häviää, aurinkomme sammuu. Missä silloin on tieto, jota olemme koonneet? Missä tavoittelumme ja kilvoittelumme hedelmät? Älä kuitenkaan luule, että olen välinpitämätön siitä, mitä on tapahtunut ja tapahtuu! Ajan kamaluus, jota minä enemmän kuin kukaan olen kokenut, tuntuisi minulle kamalammalta, jollen jotakin toimisi, milloin menneitä, milloin tulevia asioita tiedustellen. Mitä tulevaan aikaan tulee, etsiskelen merkkejä sukumme häviöön. Todella viehättävä tutkiskelu.
— Anna minulle siis nämä merkit!
— Kuule yksi monista! Voit uskoa minua eli et; mutta olen tehnyt sen huomion, että, huolimatta kaikkein tieteellisten rientojen kasvamisesta, ihmiset tulevat yhä vähemmän tiedonhaluisiksi. Nuorison tiedonhalu sammuu nyt aikaisemmin kuin muinoin. Mitä tulee pyrkimiseen tunkea takaisin kuluneeseen aikaan, rajoittuu se yhä enemmän viralliseen palkkiotutkimukseen, jota virkavelvollisuudesta harjoitetaan. Tiedät epäilemättä, mitä tiedonhalu menneisyydestä on, suuressa katsottuna. Se on ihmissuvulle samaa kuin tahto ja kyky muistaa, muistella on ihmiselle. Kun hänessä tämä tahto — lopullisesti kaikki kyky riippuu halusta ja tahdosta — kun se höltyy, niin siinä on merkki, että vanhuus on tullut ja kuolema on lähellä. Menneille suvuille esi-isät olivat pyhät, ja perintötarut heidän teoistaan kallein kaikista aarteista. Meidän päivinämme pitäisi olla teollisuudenharjoittajan jotakin erinomaista lajia, jos mieli, että hän ei polttaisi heidän luitaan, suo mun sanoa, saapasmusteeksi ja kaikkia todistuksia heidän töistään tuhaksi, jos siihen olisi tilaisuutta ja sillä ansaitsisi vähäsen kultaa. Mitä vastaisuuteen tulee, niin kuinka monta niitä on, jotka siitä välittävät? On totta, että yhteiskunnat pitävät huolta, joskin vaivoin ja vastuksin, lasten kasvatuksesta, jotta ei heti lähimmässä sukupolvessa hukuttaisi. Mutta onko se sitä huolta rodun kestäväisyydestä ja kukoistamisesta halki vuosisatojen, josta vanhat kansat tunnettiin? Ei. Ja ne, jotka ovat kasvaneet heidän kouluissaan, mitä kaikkein useimmat niiden joukossa tästä ajattelevat? Etkö ole nähnyt nuorien hämmästystä, jos ukko istuttaa puun, jonka hedelmiä hän ei voi toivoa itse saavansa nauttia? Ei, ystäväni, enemmän ja enemmän irtaantuvat solmut menneen, nykyisen ja tulevan väliltä. Enemmän ja enemmän eletään silmänräpäyksen elämää. Mutta luuletko että ketju, jonka silmut irtaantuvat toisistaan, on kauvan kestävä? Ihmissuku lähenee loppuaan. Se on lohdutukseni. Ilkeä Grottemylly lakkaa jauhamasta. Se ja minä saamme levon.
Minä kiinnyin sanaan "Grottemylly", joka tuli odottamatta vanhan israelilaisen huulille.
Taru kertoo, että jättineidot Fenja ja Menja olivat huvitelleineet heittämällä manalasta kaksi kalliota Midgardin pinnalle. Joku teki näistä kallioista myllynkivet ja lahjoitti ne kuninkaalle Frode Fridleifinpojalle. Kohtalo tahtoi, että samat jättineidot joutuivat vangiksi eräässä Svitiodin sodassa ja myytiin orjattarina Frodelle, joka antoi heidän vääntää Grotteksi kutsuttua myllyä. He jauhoivat kultaa ja turvallisuutta kuninkaalle ja rauhaa hänen kansalleen ja hyvää tahtoa ihmisten välille. Mutta kun Frode, kullanhimon paaduttamana, kielsi heiltä tarpeellisen levon, jauhoivat he tulta ja kuolemaa hänen ylitsensä ja antoivat myllyn käydä sellaista vauhtia, että kivet halkesivat ja pystypuut ryskyivät kokoon.
Huomasin, että tämä taru oli hyvin tuttu Ahasverukselle. Tunsipa hän paljoa vanhemman painoksenkin siitä, jonka oli kuullut kun ensimmäisellä vuosisadalla Kristuksen jälkeen teki ensi matkansa Svitiodiin. Grottemylly, hän sanoi, oli, sen mukaan kuin uskottiin, ääretön. Se oli suuri kuin maailma. Sen keskipylväs oli maailmanakseli, jonka ympäri taivas, sen päällyskivenä, kierti. Se jauhoi kulta-ajan iloa ja onnea ihmisten ensimmäisille sukupolville. Sinun isäsi, samoin kuin minunkin, ovat kuvitelleet mielessään paratiisin ihmiskunnan lapsuudelle, huomautti matkamies. He ovat, niinkuin minunkin, kuvitelleet, että paratiisi suljettiin synnin, itsekkäisyyden tähden, joka on saanut yleiskäypäisen vertauskuvansa kullanjanossa. En tiedä, onko paratiisitarulla todellisuutta takanaan. Niin paljon kuitenkin voin sanoa, että on psykolooginen erehdys, jos tätä tarua vastaan vedotaan todisteluihin, että me alkuaan emme tunteneet metallien käytäntöä, ja täytyi asuamme maakoloissa ja kallioiden luolissa muinaismaailman petolaumojen ympäröiminä. Niinkuin ei ehdoilla, jotka nykyajan ihmisistä tuntuvat kovilta, olisi voinut elää onnellisena, ihanpa ylen onnellisena! Unhotetaan, että ihmissuvun lapsuudenfanttasiia on voinut luoda loistoa ja kauneutta kaikelle, myöskin vaivoille, vaaroille ja kuolemalle. Unhotetaan, että uskollisuus ja rakkaus saattoivat tehdä onnelliseksi silloin niinkuin nytkin, vieläpä enemmänkin. Tiedän jotakin siitä. Kaukaisia kansoja, joita pidetään huonoimpina, alhaisimpina, onnettomimpina kaikista, olen nähnyt matkoillani ja niitä tarkastanut jo aikoja ennen, kuin eurooppalaiset kuulivat niistä puhuttavankaan. Luuletko, että Afrikan buskmanit olivat onnettomia ennen kuin saivat valkoisia herroikseen? He eivät voineet kuvitella itselleen parempaa maailmaa kuin se, johon olivat joutuneet: he metsästivät yhdessä, jakoivat saaliin, eivät hyljänneet sairaita ja haavoitettuja, eivät valhetelleet, eivät pettäneet, olivat lapsirakkaita ja osoittivat vanhoille kunnioitusta. Kysy Johan van der Weltiltä, Burchellilta, Muffatilta, seuraajaltani heidän joukossaan, liioittelenko kun sanon, että he olivat onnellisia. Ja missä löydät elämäniloa, jollet yhteiselämässä ja yhteistyössä ystävällisten ja uskollisten kanssaihmisten kera, jollet rakkaudessa ja ystävyydessä ja siinä lapsellisen raittiissa ja iloisessa mielenkuvitusvoimassa, joka tekee vaaran seikkailuksi, vaivan leikiksi, kuoleman portiksi, joka avautuu hymyileviin maisemiin? Oi sitä alppienraskasta tyhmyyttä, joka luulee onnea muualla voitettavan! Minne kuljen, peittävät itsemurhaajat, jotka ovat tuota tyhmyyttä sairastaneet, tielläni yhä useampia hekatombeja. Minne kuljen, löydän tielläni elämänikävää, usein alhaiseen mieleen yhtyneenä, niissä jotka ovat voittaneet kultaa, ja tyytymättömyyttä, epätoivoa, sanoin selittämätöntä kurjuutta niiden joukossa, jotka sitä eivät ole saaneet. Ei, niin varmaan kuin totuutta on olemassa ja niin varmaan kuin syvimpiä totuuksia ei milloinkaan ole voitu ilmi tuoda paremmin kuin kuvaannollisessa muodossa, niin varmaa on, että taru Grottemyllystä on tosi, että se vielä käy, että se joka vuosi tulee raskaammaksi, vaatii suurempia työvoimia, vaatii sen mukaan yhä villimpää kiertovauhtia akselinsa ympäri ja että se, missä vika lieneekin, jauhaa voi-huutoja ja kirouksia lisätyssä määrässä maan yli. Tokkohan ainoastaan tämän kurjan planeetin yli? Minä pelkään, että se jauhaa tuolla ylhäälläkin — Ahasverus näytti tähtiä kohti — että koko maailman kaikkeus on Grottemylly. Tulkoot silloin daimoonit pian ja tarttukoot sen vääntitankoon ja kiidättäkööt niin, että se jauhaa oman itsensä pirstaleiksi!
Ahasverus nousi. Hän aikoi lähteä, mutta pidättyi ja ojensi minulle pergamenttikäärön. Kah tässä, hän sanoi, minä merkin muistiin silloin tällöin ajatuksiani ja saamiani vaikutuksia. Äsken istuin tuolla Juutalaiskadulla erään israelilaisen ukon luona, joka on jälkeläisiäni suoraan alenevassa polvessa, muuten lapsenhurskas sielu ja auttamaton optimisti, ja toivoo kaikkea hyvää kaikille ihmisille Herra Sebaotilta. Siellä sen kirjoitin.
Ahasverus meni.
Grotte saa orjattaret.
Istuimeltaan kirjatultaTähtireunus-haljakkainFrode katsoo mieltyin kulta-Koristeisten impein tulta,Kun ne hurjaan tanssiin kirpooSävelissä kitarain.Kansleri-Mammonpappi saapuuSievään kumartain:Lisävoimaa, luvallais,Grotten työhön tarvittais,Hyvä isä,Suuri lisäTyöhön tarvittais.Orjais voimat eivät riitä,Vaikka satatuhatt' on,Useamp' on tarvis niitäPyhän myllyn kiertohon.Joukko joukon lisäks vain,Grotten myllynkivivuoretRaskahammiks' käyvät ain'.Anna neito-orjatkin,Sekä vanhat että nuoret!Frode lausui: oi, ne nuoret,Oi ne immet korjatkin!Rakas pappi-kansler', ethänNoita vaadi, säästelethän?Säästä nuoret, pappisen'!Ei, ne vetää parhaiten. —No, siis neito-orjatkin!Oi, mink' uhrin multa kannat!Ota joukot orjatarten,Muista: rauhass' olla annatIlohetkein-papitarten,Tanssijatarten!
Grotte saa orjalapset.
Istuimeltaan kirjatultaFrode ruhtinas katseen kääntääMelkein mielin hellivinRuhtinalasten leikkihin.Kuules, on kuin lintuin ääntä,Linnunpoikien tirskunaa!Kansleri-Mammonpappi saapuu,Sievään kumartaa:Lisävoimaa, luvallais,Grotten työhön tarvittais.Onneks orjain kohdut nuoLapsia meille summat suo.Monet työpurot pienet näinVirraks paisuvat, yhdistäin.Paljon työtä,Kivet painaa,Orjalasten on tarvis myötä,Pikkulapset työhön lainaa!Frode vastaa: lapset myötä —Nehän kaipais, luulen mä,Hieman hymyä, leikkiäVälillä,Kunnes kestävät myllyn työtä?Ruhtinas, laita lapset myötä!Kuritoinna, muistapas,Kasvavat nää laiskat rentut;Äsken veivät moiset pentutOmenia tarhastas.Joukko joukon lisäks vain,Grotten myllynkivivuoretRaskahammiks käyvät ain'.Lapsia ei voi säästää lain,Anna työhön ne pienet, nuoret! —No, siis vie ne! Frode jääpiMelkein mielin hellivin.Kuinka ne omat hymyääpi,Kuinka ne linnut leikkiikin!
Grotte on tullut maailmanmahdiksi.
Istuimeltaan kirjatultaFrode hohtaa kullassansa,Symbaalit ja huilut soi,Pylvässalit huminoi,Siellä hän sallii katsoansa,Poikaverta kun vilvakkaa,Grotten kullan ostamaa,Ilakoi.Sveain, saksein, brittein kansa,Kreikkalainenkin jokunenApolliininen, nuorteinenTanssii asetanssejansa,Viime leikkiä leikiten,Kiertää, syöksyy reutonaanVastakkaan,Keihäin miekoin rynnistäinAsehyppyyn hurjaan näin,Epätoivon urhoilulla,Kunnes makaa ruumiina,Verin korjana ruumiina,Kulta- ja jaspis-silatullaLattiamosaiikilla.
Kansleri-Mammonpappi saapuu,Sievään kumartaa,Taskustansa tarjoaaPaperin. — Kah tässä, herran',Saat sä kerranLaskun, niin,Summan, joka joinkin näyttää,Kuinka paljon Grotte käyttääVuoteen, päivään, tuntihin.Vuoden ihmis-uhrauskinKolme miljoonaa on tuskin,Ei siis yhtä sekuntiin —Uhria moist' et moittia saa,Koska maista valtas allaVoimaa uutta tulvimallaGrotten työhön vaeltaa,Pait sitä orjajahdillaVäkeä saamme summissa,Ylt'yli maailman on pantuna ansatGrotten kullan mahdilla.Kansoja vastaan nousevi kansat,Ja kuin taistoissa toisia lyödään,Vankeja tehdään, vankeja myödäänNaisia, miehiä, lapsiakinPyhän Grotten rattaisin.Kylliks saadaanKorvausta, jos toisia kaataan,Orjajoukkoja päivittäinKorvaukseks tuodaan näin.
Grottelle vain kun ruokaa tuodaan,Vankaks luodaanValtaistuin ja valtio.Vankka ja loistava kunniastaPuhdas oppimmekin on vasta,Plutus-Mammonauskonto,Grotte kulkee kulkuaanKultakuuroin yhä vaan.Herra, luulis nyt sun voivanTodeks tehdä aattees oivan,Suunnitelmas loistokkaan:AnkarilleJättikiviperuksilleLuoda templin hirmun suurenMajaks Mammonjumalan.Arkkitehti roomalainenMuovaellut muodon on,Piirustus on arvokkainenMammonamme kirkkohon.Maa ja taivas ei näe vertaa,Rakennusta sata kertaaSuurempaa kuin avarinPyramiidi Egyptin;Kaksikymmen on kertainenKorkeus sen,Torniss' yllä MammonaRunsauden sarvesta,Joka päivänloistein palaa,Valtatuoliin päälles valaaKosken kultasadetta.Alempana — katsos vaan!RivilöitäPilviin käypiä pylvästöitä,Niinkuin portaat taivahan!Rivi kukin vastaa niinValtioarvoon, asteisiin,Kantaa patsaat, jotka vastaaArvoihin ja asteisiin:Yllä, ilmoiss' eetterinEmosemme kirkon lasta,Pappia papin vierellä,Nojanansa paimensauvat;Pylvastöillä lähinnäRitarit ja aserauvatHevosien seljässä.Silmin niin kun sivuatPylväsrivit moniat,Katsot alle äärimpähän:Tääll' on orjapatsahat,Orjia joukot rivissähänArkitravia kantavat.Taakka näyttää tuntuvan:Suonet jäntyy kantajan,Selkä etsii nojaamaa,Käsi turvonnut ja kankee,Hampaat tiukkaan yhteen lankeeTakkuparran taa.Pöhöjalat, paisuneet,SynkeäänKasvot vääntyy, hiessäänHivukset.Näetkö katseen! Kah, kun onVäsynyt ja tylsä, raukee,Vastanamme siitä aukeeOrjan raivo tehoton!Pohjakerros tulee tummaks,Aivan kuin sä käskitkin,Basalttiin,Mutta vuosisatain kummaksKaikki, niin,Kaikki muu on kultaa vaan,Merkiks velan arvokkaanJumalalle armostaan.Kultakerrost' yhdeks'toista,Muureja ja pylvästöitä,Tornein kaaret tulivöitä,Joista Grotten kullat loistaa.Frode lausui: hyvä vain.Templi vastaa jumalaamme.Milloinhan sen valmiiks saamme?Kiiruhtain?
Grottesi jos käypi ain'Edelleen kuin näihin asti,Vuosia kaksikymmentä,Niin on templi pystyssä.Kaksikymment' ainoasti,Kun, näet, alkaa rivakasti. —
Kaksikymment'? Eikös viis? —
Kuningas, sä vaadit siisAinoastaan viis?Armon jumala Mammon, oisiKeino uus siis tarpehen,Ihmekeino, mi GrottellenVauhdin toisiNelinkertaisen!Suuri Mammonjumala,Jonk' on viisaus rajaton,Keino mieleen johdata!Oh, jo saa sen,Selv' on taasen:Kilpailu sen nimi on.Kuinka se kiihtää, polttaa, viiltää,Pistää, puree, kalvaa, hiiltää,Hermo heltynyt oikeaa,Särkyä, tuskaa tuikeaa!Neljäkolmatta sull' on noitaGrotten käynnin kaitsijoita.Suo ne voudintoimestaanKuukausittain tilit tehdä,Ihmeekses saat itse nähdäTaijan tekos taidokkaan.Sen, ken saaliit suurimmatTuopi Grotten satoa,Ensi MammonjuhlassaOikealles asetat,Ritarikapitteleihin,Ruhtina-arvoon, titteleihin;Yhteiskunnan pylväsnäAsua saa rauhaisastiLinnassa, miehenä ylhäsnä,Kuoloon asti.Kilvassa raukka ken horjahtaa,Joll' on saalis arvoton,Hukass' on,Orjaks saa,Grotten tankoon työnnetäänPäivät pitkät pyörivään,Selkään, olkaan ruoskitaan,Kunnes vaipuu kuolemaanTallattuna verihinOrjain jalkaterihin.Frode, tää on kilpailu;Kuinka se kiihtää, polttaa, viiltää,Pistää, puree, kalvaa, hiiltää,Kuinka se särkee, kuumettuu!Näin saa Grotten kulkemaanHelvetin vauhtia kerrassaan.
Grotteprobleemi.
Jänteentarmon kullaks luommeVoimat tyyten käyttäen!Täss' on teema. Lisäks tuommeSelvitykseks sanasen.Grotte viepi käydäkseenYöt ja päivät ummilleenPäiväss', ylisummissa,Kymmentuhatt' uhria.Pyörät tanssii joka hetkiFroden kruunuun kultaa koon,Templikullat, tuohuksetkiFroden ylhään uskontoon.Moista kun joukkoa hoiteleis,Kärsimystä se koitteleis,Aikaa, kultia viljoin veis.Voimat korvaamatta saadutParhain käyttää kannattaa.Jos sä Grotten käyntiin kaadut,Toinen kohta sijaas saa!Siks on laki tämänlainenValtioaritmeettinen:Ruokaa ei tule heille lainen,Juomaa ei tule kielelleen.
Työnnyit piiriin Grotten pihan,Kuollunn' ulos sait.Julmuutt' oisko? Täss' on ihanAritmetiikin lait.
Grotte loitompaa ja läheltä nähtynä.
Pikku orjalapsonen,Jonk' on isän, äidin kanssaHäädettynä kodostansaLähdettävä Grottehen —Matkanmäärän uhkaavaisen,Määrän murheaskeltenNäetkö sen, näetkö sen?Näetkö kohti taivahanJonkin, niinkuin keilamaisenJättipilven nousevan?Näetkö sen,Määrän murheaskelten,Joka loi sun vanhempiisKaukaa pelvon kauhunlaisen?Se on Froden Grotte-hiis,Mammonmylly Froden, niin,Mi sun survoo murusiin;Lukki, joka mehus jäytää,Sillä sitten vatsan täyttääKehrätäkseen,KerätäkseenKultalankaa pyydyksiinFroden, ihmismetsästäjänKultaisehen satimeen.Näetkö sen, näetkö sen,Näetkö, lapsi, alttarin,Jolla veres, hento, nuori,Lämmin, puhdas valuvi,Kun sen vaatii syntivuori,Maailmansyöjä metalli?
Se, min loitos nähtynäPilvikeilaks arvajais,Muodostuupi katsoaisLähemmäksi lähtynäGeyserkuohuks hirmuiseksi,Kupumaiseks pyörteheksi,Grotten kultatuoksu on tää.Laineittain se läikkyää,Välkähdelless' illan koinHehkuu tulin, purppuroin.Kult'-aalto nousevi loistaen, aukeutuu,Tyrskyy tähtiä päin ja viipyy ja lauketuu,Vaipuvi jymyten kauheaanHolvimaiseen kuohuntaan.Kultavihmeet viljat nuoKiiltomuuria luo,Kultakuorta saaYmpäri tuskain sisustaa,Peittävi peikon toimessaanSisäpuolellaan.Mut kuulehan…
Se kaikui jo penikulmien taaksi,Kuin huudot korven huuhkaimen,Kuin kuikkain kirkuna nälkäisten,Ja äänet kiihtyvät hurjemmaksi,Kun työnnyt hirviön loisteesen.Ne pyörrepuuskina syöksee näinYlös kultakuvusta taivoa päin,Ne purskuaa,Hädän, kiljunan koskina kuohahtaa,Ja laulut vaivan ja ilkun täänKäy rytmissä Grotten pyörinään,Ja rytmissä myllyn jyskeeseen,Ja akselitolppien ryskeeseen,Ja tankojen, pönkkien paukkinaan,Ja päällyskivenJa aluskivenKihlontaanJa vihlontaan,Ja valitusJa ulvona uusNe kuuluu kuinIhan helvetin suin.
* * * * *
Kas kuin kenttä viliseepi!Kultakuori aukeaa,Siin' on vastatulijata,Orjaa uutta loppumata,Satamäärin saapuvaa.Joukot niinViedään Grotten rattaisiin.Siin' on järjestyksen henki,Häiriöt' ei kärsitä,Ruuan jakaa voutirenkiGrotten herkkupöydässä.Ensin astuu pikkulasta,Uhripapin saattamaaTankoihinsa, sitten vastaVaimot, sitten miehet saa.Onpas vilinätä kyllä!Joukon ylläKeihäät välkkyy,Kalvat helkkyy,Siin' on Froden rakuunaa.Kalvat korjat,Ruoskat sorjatJärjestääpi. Päin, te orjat!Eespäin, orjat!Eespäin iskuin ja potkuin, näin,Ett'ois Grotten rattaat norjatVerestänne, sapestanne,Ruhjotuista ruumiistanne.Päin, päin,Uhrit, näin!
* * * * *
Grotte jauhaa vauhdissaanYötä päivää yhä vaan;Päällyskiven kallio viertyy,Palkkia, pönkkiä, pyöriä kiertyyYmpäri akselimastoaan,Kiitää niin, että silmiä huimaaVauhtia villiä nähdessään.Lähinnä keskipylvästä tuimaaLapsimaailma näännytetään.Pikku ruumis jos herpouu,Iskusta se elostuu.Elinvoiman pienoisenkiViimeinenkiHenki!Grottell' ei ole tuhlata.Siis lyö siimalla, varrella!Kyynel virtaa, posket keltyy,Huulet värjyy, suonet heltyy.Orjalapsonen, itkeös vain,Itke, jos mielit, mut eespäin vain!Itku niellään kauheahanTuskaan, että kaatumahanJalkain alle niiden sais,Jotka tulee takanais.Itse täytyy tallatasiMonta toista jalallais,Työntäessäs tankoasi.Oi, kun kuuluu kumu vainLoppumatta takanais,Pikku käsin, ponnistain,Väännät taasen tankoasi.Ponnistuskin heikko on,Horjut, käsi on hervoton,Hennot polvet hoipertaa,Silloin, laps, sun kuolema saa,Koht' olet hölmä verinenAlla tuhanten toistenTuskien askelten.Punapirskein runsain päilyyPiikkihihnat, purskuin vihaa,Jolla voudin pamppu häilyy,Vihloin miesten, naisten lihaa.Satamalla lyönnit laukee,Kun ken väsyy, kun ken raukee.KuitenkaanJulmemp' ei ole toimessaanKuin moni muu tuo pyövelihenki.Tuskan hiki saa voudillenki!Voutikin Grotten on orja vaan.Muistaos: häll' on valintapaikka:Valtion korkein kunnia, taikkaPäivät pitkät pyörittääNiinkuin uhrit myllyä,Kunnes vaipuu kuolemaan,Tallattuna verihinOrjain jalkaterihin.Senvuoks riennä, riennä, riennä!Lepohetkisenä piennäYksi tunti vuodess' on:Mammonjuhlan suurenmoisenViettohon.Juhlaks kullan jumalanSekä kunniavieraan FrodenGrotte saapi puvun uuden:Liput kohoo akselihin,Ruusut peittää verta sannan,Tankoihin ja pönkämihinKultaketjut, kukat pannaan.Orja on sitten harlekiini,Orjatar on kolumbiini,Vihreä ja karmosiiniPeittää heiltä risat, haavat;Kauhun kasvot toisiks saavat:Ilme lysti loihditaan,Posket viiruin punataan —Jotta niissä kuvastuu,Kuin ois nauruss' orjan suu.Kas kuin korskana Grotte tanssaaLippu- ja köynnöskoruissansa!Näetkö iloa uhreillaan?Kas kuin riemuin Grotte jauhaa,Niinkuin soiton viemänä!Symbaalit ja rummut pauhaa,Tuskain kirkunan yllättää.Kiroukset turhiks pannaanSoiton uljahan säveliin,Fanfaarien hoosiannaan,Tuhat äänten ylhään odeen,Mammonjumalan ja FrodenPyhäin köörein laulelmiin.
Herra Sebaotille.
*Orja Grottemyllyssä.*
(Mammonajuhlan johdosta hän, niinkuin toisetkin orjat, on puettu harlekiiniksi ja kasvonsa maalatut, niin että hän näyttää nauravan).
Herra Sebaot, huudan sun luos:Kostoa pyöveleille kurjain!Kostoa valtaville!
Herra Sebaot,oletko?Jos et ole, kutsun ma turhaan,Mut kutsun Sua,Kutsun Sua epätoivoin.En tahdo, en voi olla ilman.
Sä katsot sieluuni,Ja Sä, totinen Jumala, to'istat:"Se, mikä piinaa tätä mun lapsostain,Ei ole ruoskitut haavat, ei jano poltteinen,Kuolema ei, joka takana vaanii.Ei ne ole ruumiilliset tuskat,Eivät ne ne huuda rinnasta huohottavasta.Näen, että hän ylistäis nimeäinTulisempien tuskien alla.Eik' itseään paremmaks katso,Kuin niitä, joita hän kiroo."
Niin, Herra, mä ylistän nimeäs,Enk' itseäin paremmaks katso,Kuin niitä, joita mä kiroon.Mutta mä kiroon niitä.Mikä se on, joka piinaa muaJa käskee hurjiin kostonhuutoihin?Ne vaijenna, Herra!Anna mun kuolla kuin poikas,Joka rukoili pyövelein eestä!Ei, min' en voi.Kostoa, kostoa!
Se kyven siis onkoSun omaa vanhurskauttas,Syttynyt kuvasi syämeen,Joka polttaa keuhkojani,Niin että ne värjyvät huutoihin?Se Sinäkö huudat mun rinnastain?Olet luvannut tulla tuomiolle.Olet luvannut tulla,Kun orjain palkka huutaa,Kun kansaas tallataan jalvoin,Ja sorretaan köyhä.
Olet varottanut:"Itkekää, mahtavat,Ja vaikeroitkaaSen kohtalon eessä, mi vartoo!"Mut ne luulevat, että sä makaat.Eoonit käyvät, ja Sinä et saavu.Sun surmanenkelis viipyy.Herra Sebaot,Mä saanhan uskoa vanhurskauteen?Se olethan Sä,Joka vanhurskaudella kulutat syämein,Joka minusta huudat,Joka minussa julmistut vihassais?
Herra Sebaot julmistuu vihassaan.Hänen vanhurskautensa polttaa syämes.Se on hän, joka huutaa sun rinnastas.Kun hän kohottaa sauvan ja ruoskan,
Voi silloin maata ja merta!
Hänen surmanenkelinsäkö kuulen?Mut miksi viivytte?Ettekö sotke Jumalan viinikuurnaa?
Me sotkemme Jumalan viinikuurnat.Ne, joilla on pedonmerkki,Lyömme me paisumilla,Ja he pureksivat kieltänsä vaivoissaan.
Mut miksi viivytte?
Me emme viivästy.On nyöri kädessämmeJa luotilautaJa pituus, korkeus, syvyys mitataan,Kirousta hyllyväin maailmojen avaruus,Avaruus, joss' aaltoina vyöryySaasta ja synnit.
Te hävitätte sen.
Me suljemme sen niinkuin kirjan,Ja kuin lehdet viikunapuunSen tähdet on hiipuvat.Tulivitsoista miljoonistaMe sidomme luudan, jolla ne laastaan pois.
Milloin te tulette?Mä kaipaan.Milloin te tulette?
Katso merkkejä!Kuule!Belsasarin soihdut huikaisi valtavat,Himojuhlain vilske ne kuuroks saa,Ne niit' ei näe, ne niit' ei kuule.Mut sä, jonka kuuloa tuskat tarkistaaJa näköä vanhurskauden kaipuu,Sä näet kostajan panssarin hohdon,Sä kuulet hevosien kapsehen kaukaa.
Mä näen hohdon tulikivi-panssareiden,Mä kuulen kapsehen niinkuin ukkosen kaukaa.Mä kuulen meren nousevan jyminää.Te tulette.Minut kostetaan ja mä huudan:Armoa pyöveleille!Armoa itsellein!
Herra Sebaot!Pelasta, rangaistessas!
Herra Sebaot pelastaa rangaistessaan.Se on rakkaudessa, kuin hän vihastuu,Se on rakkaudessa…
Siunattu Hänen nimensä!
(Orja nääntyy ruoskaniskuista, päästää vääntitangon, kaatuu maahan ja sotketaan kuolijaaksi).
Jälkikirjoitus "Uuteen Grottelauluun".
Pergamenttikääröön, jonka Ahasverus oli minulle jättänyt, oli kirjoitettu toisellekin puolelle, mutta niin epäselvästi ja sellaisella erilaisten aikojen ja kansalajien kirjaimien sekoituksella, ett'en voinut saada siitä mitään tolkkua. Osaksi toivossa löytäväni tulkin, osaksi utelijaisuudesta saadakseni nähdä "matkustavan juutalaisen" jälkeläisen suoraan alenevassa polvessa, menin seuraavana päivänä pieneen kirja-antikvariaattiin Juutalaiskadulla. Siellä istui pulpettinsa ääressä valkeatukkainen ukko, jolla oli suuri koukkunenä ja sydämellisen lämpöiset silmät. Palasin usein sinne ja tapasin siellä melkein aina nuoren miehen, seemiläisen kirjallisuuden jo maineikkaan viljelijän alituisesti istumassa niiden rikkaiden aarteiden ympäröimänä, joita ukko oli koonnut harvinaisista hebrealaisista, syyrialaisista ja araabialaisista kirjoituksista.
Kun näytin antikvaariukselle pergamenttikääröni, näkyi hän suuresti kummastuvan. Ei kertaakaan sadassa vuodessa ilmaannu Ahasverus muille tavallista laatua oleville kuolevaisille, kuin jollekulle jälkeläisistään. Antikvaarius selitti kirjoituksen seuraavalla tavalla:
"Sydämeni pitäisi olla karaistun kurjuutta näkemään. Onhan sitä ollut joka päivä silmäini edessä kaksituhatvuotisen matkani aikana. Joskus se minussa synnyttää tunteen, joka on melkein vahingon iloa, tai pikemmin riemua siitä, että olen oikeassa nasarealaista optimistia vastaan, joka seuraa askeleitani. Mutta syvemmällä kuin tämä tunne liikkuu vitkaan kasvavalla mahdilla toinen: oi, että hän olisi ollut oikeassa! On niitä, jotka luulevat, että hän vähitellen tuleekin olemaan, että, toisin sanoen, ne voimat, jotka taistelevat kurjuutta vastaan, siltä voittavat alaa. Niin voivat lyhytikäiset olennot päätellä, jotka tuskin tuntevat omaa aikaansa, eivätkä menneisyydestä tiedä mitään enempää kuin ovat lukeneet kirjoista.
Jos voisin muutamin harvoin piirtein kuvata nyt poiskuolevan yhdeksännentoista vuosisadan ja menneiden vuosisatojen kurjuutta, toisiinsa verraten, tulisi kuva olemaan: industrialismin kautta tavallaan järjestetty ja luokiteltu kurjuus vastakohtana järjestämättömään; teoriioilla oikeaksi todistettu kurjuus vastakohtana teoriiattomaan; uskonnosta toivottomasti poiskatsova kurjuus kirkon hellästi hoitaman, hyväilemän, ymmärtämättömällä almujen antamisella lisäämän, mutta myöskin lientämän, keventämän, jopa aateloiman kurjuuden sijasta. Ja vihdoin: kiehuva, täydellistä yhteiskunnan kukistusta suunnitteleva kurjuus verrattuna entisaikojen välistä kuohahtavaan, mutta säännöllisesti kärsivälliseen ja apaattiseen. Menneillä vuosisadoilla oli monta pientä käsimyllyä kurjuutta varten. Yhdeksästoista on nähnyt sille pystytettävän yhden ainoan äärettömän, joka pian käsittää koko planeettimme ihmiskunnan. Tarun Grottemylly on muutettu todellisuuteen.
Ei se vaadi ainoastaan ruumiillisen työn tekijäin henkeä. Se ammottaa yhtä ahnaasti kaikkia nielläkseen. Työn-ostajat ja työnmyyjät työntyvät toistensa mukana sen vauhtipyöriin ja kaatuvat siellä ja kuolijaaksi poljetaan. Ne ihmiset ovat harvat, jotka voivat pitää itsensä jotakuinkin turvattuina tuolta nälkäiseltä hirviöltä. Tuska on saanut tilaa melkein kaikkiin mieliin. Laulua, tuota luonnollista ja puhdasta, jonka tyyni ilo tai sen yhtä kaunis siskos tyyni suru synnyttää, kuullaan yhä harvemmin lehdoissa, viljamailla, mökissä ja linnassa. Tuska sen karkottaa. Tuska alkaa tarttua lapsiinkin.
Saarnaajan ääni viiltää halki usmaisen avaruuden. Mitä hänellä on julistettavana? Sananen raskautetuille, vai mitä? Jotakin, joka voi helpottaa sen kauhistuksen taakkaa, joka painaa epälukuisia rintoja?
— — — — — — — — — — — — — — —
— — — — — — — — — — — — — — —
"Teidän kärsimyksenne lieventyisivät, niin, kentiesi tulisivat siunatuiksikin niiden kautta teidän joukossanne, jotka harrastavat ihanteita, jos heillä olisi jokin suuri päämaali. Mutta sellainen edellyttää maailmanjärjestystä, ja maailmanjärjestys edellyttää maailmanjärkeä, edellyttää Jumalaa. Mutta Jumalaa ei ole. Siis ei myöskään maailmanjärjestystä. Siis ei myöskään mitään päämaalia teidän kärsimyksillänne."
Näin kuuluu tämän saarnaajan ääni.
Hän, saarnaaja, on luonnonmekanismissa etsinyt Jumalaa, mutta ei ole löytänyt häntä. Hän olisi yhtä hyvin voinut etsiä häntä jossakin myllylaitoksessa tai lokomotiivissa. Saarnaaja viittaa luonnontieteeseen, että tämä on tehnyt tyhjäksi toiveet semmoisen löydön tekemiseen. Hän olisi voinut yhtä hyvin viitata tuulimyllyn teoriiaan tai höyrykoneoppiin samassa tarkoituksessa. Mielenkuvitukselle on erotus tosin suuri luonnonmekanismin ja höyrykoneen välillä, ja yksinkertaisuus saattaa senvuoksi katsoa todennäköisemmäksi, että Jumalan löytää persoonallisesti edellisessä kuin Robert Wattin persoonallisesti jälkimmäisessä. Mutta siitä, joka tuntee luonnontieteen metoodin, joka soveltuu ainoastaan maailman mekaaniseen aspektiin[1], siitä ei ole ihmeellisempää, että Jumalaa ei tavata siellä, kuin että kelloseppää ei tavata sisällä taskukellossaan. Luonnontieteen itse menettelytapa on semmoinen, että ei se voi asettaa; nostimia eikä sortimia mitään ihanteellista kohtaan. Mitä se hävittää, on myyttistä käsitystä kaussaalisesta luonnossa, joka ei ole samaa, kuin kaussaalinen maailmassa. Sillä tällä on toinenkin asema, kuin mekaaninen: psyykkinen ja teleolooginen. Ja näiden molempien fasaadien sisällä, mitä asuu siellä?
[1] Planeetin asento toisen suhteen.
Sillävälin hurskas yksinkertaisuus on taipuvainen epäluuloon, että perkele olostaa ja vaikuttaa luonnontieteessä, samoin kuin jumalaton yksinkertaisuus on, saarnaajan kanssa, valmis vetoomaan luonnontieteeseen tietopuolisen materialismin uskonkappalten eduksi.
Ei, te hurskaat, älkää etsikö perkelettä eksaktisissa tieteissä! Teillä on se ihan käsissänne käytännöllisessä materialismissa, jonka jättiläismäisin ilmiö on yhdeksännentoista vuosisadan industrialismin henki, sen ääretön Grottemylly. Siellä on perkele myllärinä, jos perkele on julkeasti huolimaton itsekkäisyys. Siellä hän on.
Hän työskentelee siellä ja on vaiti. Mutta periaatteet, joiden mukaan hän toimii, julkaisee hänen ranen rakas sisarensa arkifilosofiia, jonka lähetti on tuo mainittu saarnaaja. Luonnon lait, sanoo tämä, on ihmisen tapojen kirja. Mitä muuten sanotaan siveellisyydeksi on sovinnaista. Luonto tahtoo, niinkuin yleinen taistelu olemassa olosta osoittaa, että heikon on kukistuminen. Kehityksen koko salaisuus on väkevän voitossa ja heikon häviössä. Armeliaisuus on senvuoksi häiritsevä este kehitykselle, rikos moraalia vastaan. Yhteiskunnan mahtavat toimivat niinkuin tulee, jos imevät itseensä köyhien viimeisen mehun ja lyövät kullaksi mitä turvattomilla on voimaa lihaksissa.
Kiitos, rakas sisar, näistä oivallisista ja päivänkirkkaista opetuksista, kuiskaa käytännöllinen materialismi ottaissaan virsikirjan lähteäkseen kirkkoon. Minulla oli ennen vissiä arveluitani, Moseksen ja Jesuksen vaikuttamia, periaatteitteni johdonmukaisessa sovittelussa. Olet vapauttanut minut epäilyistä. — Ja hän menee kirkkoon ja kuuntelee hurskauden jarespectability'n ilme kasvoillaan sanoja: "Mitä te olette tehneet yhdelle pienimmälle minun veljistäni, sen te teitte minulle".
Surullisen huvittavaa on, että tällä kansanvihollisella arkifilosofiialla on suuriäänisimmät julistajansa sosialistijohtajissa. Paljon tyhmyyttä olen vuosisatain pituisilla matkoillani tavannut ja vähän viisautta. Mutta tämä on suurin tyhmyys, mitä olen joutunut todistamaan maailmanhistoriassa. Pysyvän hyvän ja pysyvien väärinkäytösten puolustajilla on kummillakin syytä olla kiitollisia tälle tyhmyydelle. Jos pyrkimys ruumiillista työtä tekevän luokan vapauttamiseksi olisi nykyisessä kypsymättömässä, epäkriitillisessä, vallankumouksellisessa, mitä epäilyttävimmiltä näyttävien yhteiskuntalaitosten puolesta esiintyvässä sosialistisessa muodossaan kohottanut ristinmerkin, uskonnollisen sosialismin, s. o. kristillisyyden lipun, olisivat seuraukset tulleet arvaamattoman perinpohjaisiksi ja, niinkuin uskon, turmiota tuottaviksi. Toinen aika on tuleva, jolloin se tapahtuu. Silloin saa nähdä, millä vaikutuksella.
Tyhmyys on muuten selitettävissä. Vallitseva arkifilosofiiaa on sellainen, että sen täytyy tehdä väkivalta julkeammaksi ja heikot epätoivoisemmiksi. Sehän on tätä kuin sosialistijohtajat tahtovat. He toivovat, että jälkimmäiset epätoivostaan saavat voimaa taisteluun ja voittoon. Huonosti laskettu. Ihanteellisia voimia, uskonnollisia voimia vaaditaan pitämään koossa työväenjoukkoja. Siihen ei kelpaa itsekkäisyyden evankeliumi. Tuomita kaikkia sosialistijohtajia kuolemaan en kuitenkaan voi edes minä, Ahasverus, kylmä pessimisti. Laumalla oli vielä keskiajalla paimenia, jotka nojautuen nasarealaisen oppeihin ja mahtavan kirkon nimessä ryhtyivät sitä suojaamaan. Sääliväisten positivistien ja ateistien, jotka uskovat Utopiaan Jumalan sijasta, on sittemmin pitänyt ottaa suojelustoimi huolekseen ja ovat he välistä tehneet sen innolla, joka tuntuu näyttävän, että Hän, jonka olemassa oloon he eivät usko, on heidän sydämissään. Muistan tämän ohessa erään ranskalaisen tiedemiehen sanat näistänos jours troublés, où Jesus n'a pas de plus autentiques continuateurs que ceux, qui semblent le répudier.[1]
[1] Sekavista päivistämme, jolloin Jesuksella ei ole todellisempia seuraajia kuin ne, jotka näyttävät hänet kieltävän.
Frode kuninkaan valtio on johdonmukaisesti rakennettu niiden periaatteiden pohjalle, joita mainittu arkifilosofiia saarnaa. Ne päätelmät, joiden julkeutta humanismin puoltajat ja kristillisyyden hämmästyvät, ovat siellä julkisia totuuksia. Tiedän yhtä vähän, voiko kristillinen vanhurskauden valtakunta toteutua, kuin voipiko valtiota rakentaa Marxin laskemille kulmakiville. Mutta minkä tiedän, on, että se ateistinen tie, jonka nykyajan sosialistijohtajat ovat valinneet Utopiaansa, ei johda sinne, vaan Frode kuninkaan Grottemyllyyn."
Tämän katselun jälkeen seuraa muutamia otteita:
Kansleri-Mammonpapin juhlasaarnasta.
(Sitten kuin Frode kuningas oli läsnä ollut juhlallisessa Grottetanssissa, läksi hän seurueineen linnankirkkoon, kuulemaan kansleri-Mammonpapin juhlasaarnaa. Ahasverus on kirjoittanut muistiin ainoastaan osan siitä. Kansleri sairasti tilapäisesti hienoa bronchitista. Esitelmä oli senvuoksi, vaikkakin vilkas, hieman matala-ääninen ja jäi osittain vanhalta kuulijalta huomaamatta).
— — — — — — — — — — — — — — —
— — — — — — — — — — — — — — —
On totta, Grotten uhriks monta saa,Alut kulttuurimmehan on uhrausta,Ja Grotte kulttuuria edustaa.Ja itse luontokin on uhrausta:Saa kerran henkens' antaa joka mies,Sen vaatii luonnon suuri uhrilies.On liha heinä, sanotaan;Ja elomme on kukan kuihtumusta,Käy kuningaskin — anteeks! — kuolemaan.Kun uhrielukoit' on kaikki niin,Ja Froden elo — anteeksi — loppuu kerta,Miks orj' ei kuolis eestä kulttuurin?Ois varkaus jos Grottelt' ottais sen.Saa orjaraiska kuolla vuotain verta,Kuin sotur' urheana kilvellen.Tuo tunnonpaise, usko Kristuksen,Se säälinmyrkyn syämiin koitti valaa.Tok' onneks yhteiskuntaan järki palaa!Mut — hävettää kun vielä muistan vain —Se idän sielunrutto siks sai alaa,Ett' yksin miekin Kristuspapiks sain.Yks lohdutus mull' oli virassan':Näet nasareenin alttarilla voipi,Kun kristin-uhritulta vartioipi,Rinnassa alttar' olla Mammonan.Näin minä tein, ja näin on tehnyt sata.Käy laatuun, joskin epämukavata.Näet: meidän evankeliumimme uus,Kuin luonto myöntää, että kavaluusJa ulkokultaisuus kun voimaan yhtyy,On turvana kun elon taistoon ryhtyy.Nyt evankeliumimme lukekaahan:"Tää elonnautinnoiden taisteloOn taiteilija, jonka valimoLuo ylempiä malmiin alempahan;Mi silmän valoa tuo sokeen tiellenJa ääntelemähän luo mykän kielenJa ketunvilpiks loihtii tyhmän mielen,Suo voiton vahvalle ja kavalalleJa voiman nöyrtyä suo vilpin alle,Luo väkivallan taa ja rikkaudenViekkauden."
— — — — — — — — — — — — — — —
— — — — — — — — — — — — — — —
Fanfaari, maista maihin julki soiVapautusta Kristusjumalasta!Mi hyvän kainoks, kainon hyväks loi —Tuost' evolutsioonin sortajasta,Mi pilkaks kaikkeuden laille ois:Eläköön vahva, heikko kuolkoon pois!Se tahtoi tyhmyydessään ylös saattaaSen huonouden, jonk' itse luonto kaataa.Tekoimme terään tahraa tuonut on,Ja väritys, jonk' olot siltä saivat,On ihanteellinen ja luonnoton.Se mehut iloist' imi nautinnon,Toi huvin jälkiruuaks tunnonvaivat.Se kaatui, ollen maailman kammona,Kun lähettinsä pani Mammona,Jotk' antoi voiman monen aatoksihin,Joit' ennen sydämissä salattihin.Fanfaari, riemukielin raikuos,Vapahtajille sieluin kaikuos,Ne ihmisluonnon oikeuteen autti,Jot' ennen eläinkunta yksin nautti.Se oikeus huvi on pohja moraalin,Motiivi tekojen ja perus ainoo,Vaikk' Kristus alennellen sitä vainooEtuudeks sikojen ja koirainkin.Te jalot, joill' on ollut paljon huolta,Lait kehityksen ettei hukkuis pois,Ett' armoittelu heikon rikost' ois —Täydellisyyden laiss' on käsky heikon kuolta.Nyt Lasarus käy Grotten kääntöhirteen,Ja kaatuu, juosten jaloin vertyvin,Ei tuo hän häiriötä hyppyihin,Ei sorasointua synny pöytävirteen.
— — — — — — — — — — — — — — —
— — — — — — — — — — — — — — —
Moraalin pohja on huvi pelkästään.Mut — kuin käy yhteiskuntaoikeuden?Laps kullast' isän, äidin murhaeli,Ja veljen veli?Tuo yksityinen oikeus on sen.Mut huvill' yksityisnä, tietänemme,On vastapaino meidän hyödyksemme:Utiliteetti, mi murhan kieltää pois,Ett' estämättä kukin nauttia vois.Ei, nimess' oikeuden emme,Jota turhaan maailmassa haeskelemme,Ei, vaan omaksi hyödyksemmeRankaisu kieltää murhan pois,Ett' esteettä huvia nauttia vois.Mut vastaan Mammonaa on rikos julkee,Jos rikas, köyhä samoin rangaistaan,Kun Mammon itse helmaans' suuret sulkee,Mut pienet määrännyt on hukkumaan.
— — — — — — — — — — — — — — —
— — — — — — — — — — — — — — —
Käy huvin juurest' esiin itserakkaus,Tuo ennen ilkuttuJa pilkattu;On valtaava sen korkeus,Ja latva tuuhee, suojass' senOn valtiomme vakainen.Ja itsekkyys se nostaa luokkajaon,Mi parhain valtti politiikassa on,Ja vallan terveys ja kukoistus.
— — — — — — — — — — — — — — —
— — — — — — — — — — — — — — —
Kun maailmass' oltiin vielä hullut,Ja ihanteista silmät sokeeks tullut,Oli Grotten kulku tukalaa:Kuin kivireki ja louhu maa;Ket nasareenia palvoivat,Net orjan eduks valvoivatMyös lepohetkeä, täyttä elatusta.Nyt kun ei eloa annetakaan,Mut iskuja vaan,Te itse näette kulkuaan:Nyt säilöt Froden tulvillaanOn vuoden kultakorjausta.Niin, politiikkimme taidokasOn toivehikas ja kunniakas,Ei loista Adonai, ei Oden, Zeus, ei AmmonNiin kunniassa ja armossa kuin Mammon.
— — — — — — — — — — — — — — —
— — — — — — — — — — — — — — —