Valtaavana, pillisuorana urana halkaisi uusi viemärioja Kyläsuon silmänkantamattomiin ulottuvaa lakeutta. Tuolla, erään keitaan luona se teki äkkikäänteen. Tässä taasen, missä eräs työkunta, parikymmentä miestä nyt piti päivällislepoaan, oli pieni mäentapainen sattunut keskelle suota. Siitä suunnattiin ojaa etelään, suoraan jokea kohti. Ojasta nousi suunnattomat määrät rahkaa, suorapaa, liekoja ja kantoja, varsinkin näillä tienoin, missä suonpinta oli kasvanut korkeammaksi. Kaikki työnnettiin matkan päähän ojasta. Luiska täytyi olla tavattoman loiva suon vetelyyden vuoksi. Sittenkin se pyrki monin paikoin tukkeutumaan jo ennen kuin kaivajat ehtivät siirtyä uudelle alueelle. Sellaisissa paikoissa umpeenmeno paalutuksilla onnistuneesti estettiin.
Nyt oli sydänkesän aika. Vettä valui silti huomattavasti viemäriin. Toisin paikoin oli vesi rautaisen kylmää. Mutta sellaiset vastukset eivät olleet esteitä.
Tänään oli muuan helteinen heinäkuun päivä. Työkunta vietti päivällislepohetkeään, mikä ruutikuivassa suossa kanervikossa, etsien varjoa korkealta mättäältä, juurevilta vaivaiskoivupensailta, tai mataloilta mäntynäreiltä, kuka mäkisaarelman kalvassa, missä muutamia kuusainpensaita leppien ja haapojen kera kasvoi, tarjoten miellyttävän leppeätä varjoa tässä paahteessa. Suon tuore ydin, joka valtaavina ainekasoina virui kahden puolen viemäriä, lemahteli väkevästi tässä kuumuudessa, levittäen koko seutuun raikkaan tervettä hajua.
Tekeillä olevan viemärin reunamilla oli pohjasta suolle johtavia lankkuteitä. Työntörattaita, nostokoukkuja, telineitä, väänninkankia, lapioita, kuokkia, kirveitä y.m. työaseita virui kaikkialla työmaalla niissä asemissa mihin ne jäivät silloin kuin miehet ottivat päivällislevon. Mäessä näkyivät olevan porausvehkeetkin vireillään muutaman tielle sattuneen ison kiven ympärillä.
Miehiä, jotka takeillaan kasvonsa ja kätensä peittäneinä raskaasti nukkuivat, piirittivät suunnattomat laumat mustansinisiä suokärpäsiä. Muutamain miesten kädet olivat unissa joutuneet paljaiksi, toisten kasvotkin, joihin suon ahnaat verenimijät tekivät hyökkäyksiään julmasti pöristen. Kädet huitoivat vaistomaisesti ja ruumis vääntelehti levottomasti. Hiki pursusi paljastuneesta ihosta, houkutellen kärpäslaumoja yhä ahnaammin hyökkäämään.
Mutta loivaluiskainen valtaava viemäri, jonka pohjalla suovesi tumman ruskeana viiruna kimalteli, teki katsojaan syvän vaikutuksen. Melkein jokainen katselija, joka ojalle saapui, pysähtyi ensi hetkessä sen reunalle, aivan kuin jonkun salaperäisen lumoustunnelman valtaamana. Ojan huomattava suuruus korkeammilla seuduilla jo sellaisenaan, yht'äkkiä ilmestyneenä tänne suoerämaan sydämeen, oli omiansa havauttamaan. Se herätti aivan välittömästi samanlaatuisia ajatuksia, kuin erämaan läpi kulkeva rautatielinja, korkealentoisia ja hämäriä, epämääräisiä ja mahdollisuuksia laskevia unelmia. Rautatielinja puhkaisee maailmankululle tien läpi erämaiden, yhdistäen maanosat, maat, maakunnat, kaupungit ja kylät. Tällainen oja taas, se panee alulle maan valloituksen. Ihmisen luova tahto laskee tuollaisen ojan kautta valloittavan miehuusmerkkinsä villiin luontoon. Ja heti alkaa ojan seutuvilla viljelevä kulttuuri työnsä. Tämänkin viemärin reunoilla tuntui jo villin luonnon hilliytyvän asettumisen alkumerkkejä. Nuo valtaavat, pohjasta nostetut ainekasat olivat aivan kuin ensimäinen tulos alkaneen elämän suuripiirteisestä toiminnasta. Ja sitten tuo mustanruskea routainen vesi tuolla viemärin pohjassa, vesi, joka alituiseen tihkui ja lirisi miljoonista suokanavista ja kokoutui yhteislähtöä varten tuonne luiskan pohjaan, — se norui, lirisi ja kurisi kuin rauhattomuudestaan jutellen ja paeten…
Katsojan sielu sai sen vaikutelman että tätä suoelämän valloittavaa ja karkoittavaa taistelua tulee jatkumaan siksi kunnes koko tämä neva olisi ojitettu, kuokittu, kynnetty, kylvetty… Ja sitten aina eteenpäin, ojia luoden, kyntäen, lannoittaen, kylväen, leikaten… Erämaan valloitus toteutuisi hetki hetkeltä, vuosi vuodelta, vuosikymmen vuosikymmeneltä, vuosisata vuosisadalta… Valloittajina olisivat ihmiset, niiden isien jälkipolvet jotka tunsivat tämänkin nevan vain joutomaana, hylkymaana, jolla ei ollut ihmistä varten mitään hyödyttävää tarkoitusta … pisara runoutta vain! Runoutta, mikä nautittiin auringonvalon, kanervainhajun ja marjain kera. Ei mitään arkielämän vakavaa, juhlallista todellisuutta varten…
Nyt siltä katoaisi marjain ja kanervain paratiisi-idylli, mutta sijaan tulisi suuri, valtaava todellisuus, missä maan hallitsijaksi pyrkivä mies, uuttera, ajatteleva ihminen ottaa peruuttamattoman valloitus-askeleen luonnonherruuteen, määrätäkseen sen palvelusehtoja.
Se oli aivan toinen vaikutelma kuin jos siinä olisi kaivettu viemärin sijasta puhdasta kultaa. Kullankaivuu synnyttää aina kullanhimon tuhansine tätä intohimoa lietsovine, palvelevine vivahduksineen. Kullankaivuussa sykähtää elämän valtasuoni kuumevivahduksin. Kaikkialla, mihin tämän kuumeen vaikutus ulottuu, synnyttää se tartuntaa, elämänvihoja, hermotauteja, nälkää, köyhyyttä ja kirottua rikkautta.
Mutta tässä suolla, viljelystä edellyttävän suoviemärin reunalla herää jokaisessa terveessä, pilaantumattomassa mielikuvituksessa merkillinen omanvoimantunto ja sisäinen elämänilon aavistus.
Nämä työmiehet olivat siihen jo tottuneet. Heiltä oli ensi tunnelma haihtunut työtunteiden sekaan. Mutta jotain oli jäänyt, jotain, jonka arvo tuntui pysyvältä: miehet ylpeilivät työnsä arvosta. Se ikään kuin kohotti heidät tavallista työväkeä ylemmäksi, pani heidän sieluissaan syntymään sellaisen tunteen. Se oli sitä omituisempaa, kun monet heistä olivat ennen jo havainneet lamausta mielessään maatyön ala-arvoisuuden vuoksi. Jotkut olivat jo itsetietoisesti aikoinaan paenneet talonpojan töitä, ei ainoastaan palkan vähyyden, vaan työn arvottomuuden vuoksi. Mutta täällä kohottava tunne oli kesän kuluessa ensin hiipinyt mieleen, sitten vallannut siellä vähitellen pysyvän paikan. Monta heistä tämä työnarvon tunto nyt hallitsi.
Tilapäiset työnetsijät, jotka viivähtivät vain viikon pari täällä, eivät voineet saavuttaa tätä mielialaa. Siksipä he melkein poikkeuksetta menivät pian tiehensä kyllästyneinä ja ikävystyneinä.
Mutta katselija, jolla oli jonkunkaan verran asiaan kuuluvaa perustunnetta, haltioitui aina kun saapui paikalle.
Kerran Varamäen ukko kuvaili, että hänestä tuntui tässä ojanpartaalla siltä, kuin Luoja hapuilisi häntä kädestä, osottaisi suota ja kuiskaisi: sinulle ja sinun siemenelles annan minä tämän maan.
Siitä tuli kiertävä sananparsi.
Erään kuusainpensaan varjossa istui kaksi miestä tupakoiden ja jutellen. Toinen niistä oli entinen Peltosen renki, Juho, toinen muuan torpparinpoika, joka oli jo, kuten paidastakin näkyi, ehtinyt käydä Amerikassa. Juho käytti nimenään sen mökin vanhaa nimeä, johon oli naimisensa jälkeen asettunut asumaan; se oli Takanperä. Toisen miehen nimi oli Miettinen.
— Pieni maapala miehellä, jonka täytyy elää ansiostaan, on vain vaivaksi, puhui Miettinen. Tuolla Amerikassa, jossa se eläminen käy aivan rahalla…
— Kyllä se hyvä on täällä Suomessa, keskeytti Juho. Eihän täällä tule toimeen ilman lehmää. Ja hiidestäkö otat sille kesälaitumenkin ja talvielon, ellei ole maata itselläs? Kyllä minä olen koettanut. Mutta se käy niin aatamille kun ei tahdo saada hinnalla millään.
Miettinen, nähtävästi käsittäen olevansa ymmärryksessä ja kokemuksessa yläpuolella puhetoveriaan, virkkoi:
— Kyllähän se aina käy kireämmäksi, mitä tiukemmin kapitalistiset tuotantotavat ottavat sijansa näin maallakin ja talonpoikaisissa maanviljelysoloissa. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, ettei työmiehen pikkuhuushollia saa kannattamaan millään, jos siinä harjoittaa sellaista pikkutuotantoa kuin esimerkiksi pientä karjataloutta. Perunamaa ja kasvitarha ovat ainoat, jotka…
Takanperä katkaisi nauraen:
— Mutta etkö sinä nyt ymmärrä, että tällä asialla on eri mahdollisuudet Suomessa kuin Amerikassa!
— Sen minä kyllä myönnän ja ymmärrän, tunnusti Miettinen. Ja myönnän senkin, että täällä voi saada pienemmänkin maanviljelyksen kannattamaan, jos vain panisi kylläksi siihen työtä ja aikaa, tahi kapitaalia. Mutta työmiehen täytyy aina tarttua kiinni lähimpään ja lyhimpään rahansaantimahdollisuuteen. Ei ehdi suunnitella, eikä odottaa hedelmien kyspymistä.
Juho nousi ja täytti uudestaan piipun. Katsellen viemärille ja laajalle nevalle ympärilleen, virkkoi:
— Esimerkiksi tällainen työ. Jos lyhintä tietä aina rahaan pyrkii, ei tällainen työ kannata niille jotka teettävät, vaan ainoastaan meille, jotka saamme työstämme rahapalkan joka lauantai.
Miettinen nousi myöskin ja sievistelevään tapaansa puhuen selitti:
— Tämähän onkin jo suurkapitalistinen yritys. Tässä meidän työvoimamme siittää kapitalismin kanssa. Me saamme vain, kuin palkkavaimo, rahan kouraamme. Mutta kapitalisti, joka panee pääomaa ja jaksaa odottaa, jää työn tulosten omistajaksi, korjaamaan satoja polvesta polveen. Tässähän juuri kuvastuu se työmiehen lohduton asema. Kun hän on vaimoineen ja lapsineen syönyt palkkansa, ei työn hedelmästä ole mitään jälellä. Mutta tässäkin —
Hän viittasi kädellään lakeudelle:
— Tässäkin tämä suunnaton viljelysalue jää omistavain sukujen haltuun. Niiden lapset vielä syövät, pukevat ja rikastuvat siitä, että me kaivoimme viemärin.
— Niin kyllä, tunnusti Juho, silmässä jo huomattava katkeruuden ilme. Mutta kun nyt elämä on taistelua, pelkkää luokkataistelua, niin kuin sinä sanot, tulee meidän taistella saadaksemme kapitaalia. Sulla on rahaa. Osta talo, niin sinä saavutat osan tästä nevasta. Älä väitäkään, että sinä säälit niitä, jotka eivät voi tehdä samoin. Et sinä niin jalo ole. Sano vain rehellisesti, ettet sinä pane rahaasi niin huonosti kannattavaan yritykseen kuin ovat maanviljelys ja tämä neva. Sinä mieluummin annat rahasi olla pankissa ja palvella keinottelua. Tunnusta jos tahdot…
Juho oli kiihtynyt ja nauroi hermostuneesti. Miettinen hymyili ääneti.
— Ja sen minä sanon! huudahti Juho, että jos siitä vain tulee jotain, siitä Kettumaan siirtolahommasta, sinne minä menen. Maata minä tahdon, vaikka olenkin sosialisti.
— Et ole! Pikkuporvari sinä olet, ilkkui Miettinen.
— No … jos sillä tulee pikkuporvariksi, että haluaa viljellä omaa maata, ja sillä pysyy sosialistina että pankkien välityksellä lainailee rahojaan suurporvarien koronkiskomista avustaakseen, niin piru ollen, sama se on…
— Älä sinä aina suutu, pyyteli Miettinen rauhoittava diplomaatin hymy huulilla. Katsos, sinä et ymmärrä mikä eroittaa porvarillisuuden ja sosialidemokratian…
— Enkä välitäkään. Se ei ole mulle niin vaarallistakaan. Mutta maata minä tahdon! Annan palttua sellaiselle uskolle, joka köyhille lupaa taivaat ja maat, mutta toden tullen ei annakaan mitään… Katsos näitä käsiä. Minä olen elinaikani, aina 7-vuotiaasta asti ollut paimenena ja renkinä ja tehnyt maatöitä. Ja jos sinä ymmärtäisit kuinka hartaasti mun tekee mieleni omaa maata, niin… Minä en usko enää ketään! Puolueet lupaavat ja pettävät. Minä otan maata jos ikänä sitä saan ja annan palttua koko äänestykselle. Ei siitä mitään tule!
Juho ravisti päätä ja näytti melkein liikutetulta.
Miettinen oli juuri sytyttänyt uuden paperossin, puhalsi nautinnolla savut ja yhä ylimielisen hymyn leikkiessä huulilla virkkoi:
— Menisit Amerikkaan. Siellä ne sellaiset runolliset houreet haihtuvat työmieheltä. Työmiehen ei kannata olla runollinen.
— En mene, mutta Kettumaalle menen, jos vain…
Juho käänsi jo selkänsä aikoen lähteä työmaalle päin, mutta kääntyi yhtäkkiä ja julisti kiihtyneenä:
— Ja sen minä sulle sanon, että jos minä sieltä saan mieleiseni maapalan, niin vannon, että sen viljeleminen kannattaa. Kuinka ei se kannattaisi?
Hän katsoi pitkään ja ikään kuin yhä kummissaan kysyen Miettisen ilkkuvasti hymyilevään, kylmään naamaan. Käänsi sitte selkänsä ja meni syrjään.
Miettinen katsoi Juhon jälkeen, liikautti pilkallisen tunteen valtaamana toista suupieltä, silmää ja otsanahkaa.
— Kello so-oi! kuului työnjohtajan laulava ääni ja kilaus kiviporalla toiseen.
Se oli vasta ensi soitto, ja Miettinen istahti rauhallisesti.
Käsiä ja päitä alkoi kohoilla suosta kanervaisten mättäiden väleistä ja mäestä. Miehet jäivät pöperryksissä istumaan, sillä kuumuus oli paahtanut heidät puolihumalaan.
— Kello soo-oi! kuului vähän ajan kuluttua uudestaan ja pari iskua poralla toiseen.
Ensimäiset alkoivat kömpiä jaloilleen, pyyhiskellä nuttujensa nurjalla puolella kasvojaan ja etsiä kalveista juomaleilejään.
Muuan suuri mies murisi toverilleen:
— Lyhytpä se lepo taas … olikin, perusti… Onko se kello vielä?
Vähän pienempi mies pilkkasi:
— Jos sun nyt antaisi vielä siinä kivenkoloss' nukkua, niin kuoliaaksi nukkuisit itses. Ei siitä ylellisestä levostakaan. Paa tupakkia suuhus, nosta housus ja lähde.
Kolmas huuto ei ollut vielä soinut, kun Juho jo oli työntökärryineen liikkeellä. Miettinen istui silloin mäen reunassa kivellä ja joi, ivallinen katse hetkisen Juhoa seuraten. Hän sytytti vielä paperossin ja jäi paikoilleen viipyen muutaman hetken kolmannen soiton jälkeen.
Kun kolmas soitto kuului, oli jo 5-6 miestä töissään, mitkä ojanpohjassa, mitkä työntökärryjensä kera, mitkä lankkuja siirtelemässä, mitkä mäessä kivenporauksessa tai mäenkaivuussa.
Särjettävän kiven kylellä istuu pieni mies ja pitää poraa. Siihen lyö Iikka, se entinen Varamäen Iikka, joka on lakannut rengittämästä ja elää nyt vapaana työmiehenä.
— Lyö! muistuttaa pieni mies.
— No peijakas, mikä hätä…
— Lyö vain. Ei se rikki mene, uudistaa pikkumies terävällä, käskevällä äänellä.
Iikka parantaa vauhtia.
— Kas sillä lailla!
Pikkumiehen poskesta valuu tummaa tupakanpurua. Joka hermo näyttää olevan jännitettynä, aivan kuin poranpiteleminen olisi maailman huoltavaativinta työtä.
Hän on torppari Rotkola, joka maanviljelystoimensa ohessa on elinaikansa tehnyt kivitöitä. Kuuluisa työmies ruumiinsa pienuudesta huolimatta. Kivensärkijä-apulaisekseen oli hän itse valinnut Iikan, sillä hän pitää pojasta ja haluaa opettaa sille kivityön ammattialkeita.
— Kas niin, anna tulla vain… Se on hyvä kun työmies taitaa… Ei tarvitse koskaan hakea työtä… Työ hakee aina sellaista miestä, joka taitaa ja johonkin kelpaa… Eikä ne kaikki edes viitsi … eivät viitsi vaikka taitavatkin… Mitä siitä taidosta sitten on hyötyä? Hmh. Käykö raskaaksi?
— Ei.
— Ka, osaatpa sinä lyödä… Sillä lailla… Lyö vähän harvempaan ettet väsy… Ei hullun kiirettä ole… Pääasia on että työ käy siivosti… Se on pääasia.
Näin jatkettiin. Iikankin oli jo ehtinyt vallata onnistumisen innostus ja työnilo. Rotkolan kehut kävivät hänen työtaidosta ylpeilevään mieleensä kuin voide. Lyönnin tahdissa oli jotain tanssitahdin sukua. Hän soitti ja Rotkola piti tahtia.
— Stop! Nyt toinen reikä. Tule pitämään poraa, minä lyön.
— Kyllä minä lyön.
— Noh, tule, tule, konstia se on tämä pitäminenkin. Mutta älä nuljuta.
Rotkola alkoi lyödä, Iikan veri kuumeta. Häntä pelotti että jos se laskee käsille tuolta olan takaa… Nyt ei Rotkola puhunut. Silmä vain teräksisenä tähtäsi poranpäätä, suu kävi mälliä purren ja suupielestä vuosi tupakkapurua.
Kesken kaikkea pysäytti Rotkola tuimat iskunsa. Sanoi:
— Kuule, ota sinä maata sieltä Kettumaasta, Iikka, et kadu.
— Tuleeko siitä touhusta? kyseli Iikka.
— Puhuvat ainakin. Jos tulee, niin ota. Et kadu. Jos ei siitä mitään tule, ota muualta. Maata miehellä olla pitää. Muuten sitä on aina niin kuin varpunen ohranpääss'. Ja ihminen tulee laiskaksi, jos ei ole omaa maata. Olla aina toisen työss', se väsyttää ja nahkaavuttaa.
Rotkola sylki, puri ja sanoi:
— Minä lähtisin kohta Kettumaahan, mutta kun isäntä jatkoi sen torpankontrahdin, pysyn siinä. Vähänläntä siinä on maata, mutta minä alan olla jo vanhakin ja mukulat menevät tiehensä. Minä ja meidän momma vain jäämme… Tphy! Järsitään lisää kivensyrjästä.
* * * * *
Viemärin pohjamudissa kaivellessaan jutteli kaksi nuorta miestä. Heillä oli vain uimahousuntapaiset laitteet verhonaan, muuten olivat he ihan alastomia. Ihonpinta oli päivettynyt kuparinruskeaksi. Jaloissa oli toisella pieksusaappaat, sillä tällä kohtaa oli vesi taas rautaisen kylmää. Toinen urheili ilman jalkain suojia. Pitempi, Vihtori, oli Ojantaustan torpan poika Kettumaalta; hänellä ei ollut kenkiäkään. Lyhyempi oli Peräsen talon poikia, Jaakko-niminen, Jokirannan kylästä.
— Saatko isältäs rahat? kysyi Vihtori jatkaen keskustelua.
— En … mutta täältä.
— Tuleeko täältä niin paljo säästöön?
— Ettäkö Amerikkaan pääsee? Eiköhän. Puhelu hieman katkesi.
— Lähde pois, mukaan, houkutteli Jaakko. Miettinenkin lähtee.
— Lähteekö Miettinen?
— Lähtee. Täälläkös se, kun on parempiin rahanansioihin tottunut.
Olivat taas vähän aikaa vaiti.
— En minä lähde, sanoi Vihtori. Olen ajatellut, että jos sitä Kettumaatakin nyt ruvetaan asumaan, niin jos sais maapalan itselle. Ja tällä nevallakin tulee vuosikymmeneksi kuokkuu- ja ojaurakoita.
Vihtori kääntyi kummastellen ja kysyvänä Jaakon puoleen:
— Sinäkin, talon poika, ja menet.
— Talon poika, matki Jaakko vähän ajan kuluttua. Mitä siitä nykyaikana on iloa, vaikka onkin talon poika? Ilman saa tehdä työtä ja aina kärsiä kitua.
Vihtori ei ruvennut väittelemään, mutta sanoi vähän ajan kuluttua.
— Tule Kettumaalle. Ota kotitalosi palsta.
— En minä! Jaakko melkein ärähti. Nälkä siellä kuitenkin tulis. Ei se maanviljelys kannata enää, jos ei ole sivutuloja. Ja milläs minäkin niitä…
— Meinaan minä saada kannattamaan, jos vain…
— Niin, johan sinä. Mutta talollisilla on niin kamalan suuret ulosteot ja verot, ettei lempokaan…
— Rupea sitte torppariksi, jos luulet sen paremmin kannattavan, nauroiVihtori.
Jaakko oli hiljainen murjottava luonne. Painuen ääneti työhönsä lopettaen keskustelun, hän ryhtyi vääntämään muuatta liekoa, joka sattui tielle poikkiteloin. Pojan silmissä oli raskas, väsynyt ilme ja hänen heikko, hintelä vartalonsa näytti siinä tuon pitkän, vahvarakenteisen toverin rinnalla melkein avuttomalta.
Vihtori alkoi viheltää vinhaa polkkaa. Katsoi hetkisen, kädet lanteilla, jouten, kun Jaakko käpälöi hiljakseen kiroillen lujassa istuvan liekonsa kera. Avustaakseen tarttui Vihtori kirveeseen ja antoi muutaman lujan, vapauttavan iskun. Musta suorapa roiski yltympäri. Jaakko pyyhiskeli lakin perällä rapaa silmistään ja korjasi lieon.
* * * * *
Tupalan Tuomas, keski-ikäinen, vankkarakenteinen mies tyhjäsi toisaalla työntökärrynsä. Havaitsi, että paikka oli hieman näköpiiriltä suojassa. Työnjohtajaa ei ainakaan näkynyt. Istahti ja sytytti paperossin. Samalla tuli siihen Roopertti-niminen nuori kulkutyömies, julmasti vannoen ja kiroillen. Heitti tuskaantuneena aisat käsistään, jätti rattaat tyhjentämättä ja istahti vannoen käheällä, kuiskaavalla äänellä:
— Jumalauta! tätä ei tee sellaisella palkalla muut kuin työnhaluiset.
Sytytti paperossin ja alotti uuden sarjan kirouksia sekä muita voimasanoja, tumman etutukan roikkuessa silmillä.
— Tee lakko, virnisteli Tupalan Tuomas, rauhallisena istuen ja piiputellen.
Nuori mies kohotti suuttuneen katseensa, joka lurkki etutukan alta, ja rupesi sanomaan:
— Jos ei täällä olisikaan niin s——n paljo sellaisia työnhaluisia moukan-piruja, niin levätä saisit sinäkin vapaasti, jottei tarvitsisi tuo pääkulta pälyä ympäri niin kun pakojäniksen ja korvat panna aina vaih, vaih, jotta mistä raosta se pomo piskahtaa…
Kyläsuo, tuo entinen kuollut Kyläsuo, oli todellakin alkanut elää ja vaikuttaa Jokirannan elämään. Miehet, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet aivoissaan ajatelleet muuta kuin keinoa, miten saisi asumisensa supistettua niin pienelle kuin ikinä voi, miten saisi talonsa asutuksi ilman kustannuksia, olivat Kyläsuosta saaneet uuden aatteen. Se synnytti elämää, kiihotti, teki mielen pirteämmäksi, synnytti uusia toivomuksia ja pani ajatukset suunnittelemaan jo itse paikan päällä ojatöiden alottamista omilla palstoillaan. Nämä ajatukset eivät silti olleet uusia, mutta uutuuden viehätyksen niille antoi toteutumisen mahdollisuus.
Jo monta vuottahan heidän ajatuksensa olivat askaroineet Kyläsuolla, johon ne oli aina johtanut harhailemaan Varamäen uutisviljelysten esimerkki. Mutta silloin ajatukset usein miesjoukoissa työnsivät työkseen piloja ja kokkapuheita, jotka kaikki tahtoivat kiertää Varamäkeä kuin humalanköynnös riukuaan. Erkkilä, joka kylän kesken lyhennettiin Erkiksi, oli asiasta monta sukkeluutta laskenut. Kauimmin jauhettiin sitä, että tämä kerran kylänkokouksessa, jossa ei Varamäkeä ollut paikalla, oli sanonut, että Varamäen Antille olisi syytä valita holhooja, sillä muuten se hukuttaa perintörikkautensa Kyläsuohon. Silloin oli Pikku-Passi jatkanut:
— Pannaan sitte sinut holhoojaksi, saat ajaa tunkiosi Varamäen nevalle. Tottahan peru sitte kasvaa … tottahan jo, peru.
Miehet olivat nauraneet ja Erkki oli sillä kertaa lopettanut. Hänellä olikin suuri tunkio, jota ei koskaan ehditty ajaa pellolle. Pikku-Passi taas oli jo siihen aikaan omalta osaltaan alkanut ojittaa suota rantakeitaalta ja tunsi tarvetta antaa Erkkiä nokalle.
Mutta tapaus aiheutti kauan kestävän kyläjuorun, joka lopulta vaikutti hyvin edullisesti suokysymyksen kehitykseen. Mielet alkoivat taipua viljelysajatukseen.
Kun asiasta sitten talvella tehtiin alote, tuntui jo monilla olevan kehitys siinä mitassa, että heillä oli aivan kuin kunniantarve kuulua niihin, jotka ovat jo kauan aikaa ajatelleet että siitä se täytyy tulla kylän tulevaisuuden voileipämaa.
Nyt kun Kyläsuon valtaviemäreitä avattiin, vaikutti sitä koskeva ajattelu jo koko talouteen. Aivan kuin silmä ja äly nyt vasta olisivat alottaneet yhteistyönsä pitkän lepoajan jälkeen, kasvoi sisällinen levottomuus maallisten asiain menestyksestä monessa rinnassa. Julkisena merkkinä tästä oli se, että maataloudellisiin esitelmätilaisuuksiin, joita kylässä talven ja kevään kuluessa suotoimikunnan alotteesta pidettiin, tulivat kylänmiehet melkein kaikki. Kuuntelijain silmistä loisti tarkkaava uteliaisuus, ja nyt alettiin jo tehdä kysymyksiä. Sen sijaan että esitelmistä mentäessä entisaikaan usein laskettiin sattuvaa pilaa maanviljelysneuvojista, viisaista munista, jotka neuvoivat heitä kanoja, sen sijaan saattoi asiallinen keskustelu esitelmän johdosta nyt jatkua vielä kotimatkallakin. Nyt myöskin naurettiin vähemmän ja oltiin hieman varovaisempia omiin kokemuksiin vedottaessa.
Aivan kuin synnintuska aiheutti tämä taloudellinen heräys levottomuutta ja haparoimista, joka monasti ilman johtavaa periaatetta hyppäsi tiedon perässä tahi ryntäsi toteuttamaan mitä päähänpistoa milloinkin, pani taasen katumaan, kun luuli havaitsevansa teon erehdyksiä.
Viljelysvuorottelu ja lannoituskysymys vaivasivat monen mieltä. Piilomäen porvari, jolla oli jonkunlainen järjestetty vuoroviljelys, oli jo parina vuotena saanut olla kylän heräämässä olevain isäntäin lähimpänä vuoroviljelysneuvojana. Monikaan ei uskaltanut kääntyä suoraan ammattineuvojain puoleen pelosta, että niiden vaatimukset ovat niin tavattomia, ettei niitä voi talonpoika toteuttaa. Talonpojalle riittää, jos hän saa järjestetyksi vuoroviljelyksensä vähän sinnepäin. Hänen pitää ja täytyy päästä alkuun ilman erikoisempia, tavattomia, työtä ja varoja kysyviä mullistuksia, yksinkertaisin ja helpoin keinoin. Mitä ne tavattomat ja erikoiset olivat, joita pelättiin, sitä ei oikein kukaan osannut täsmälleen sanoa. Mutta se oli jotain sellaista, tahi juuri sitä, mikä kirjanoppineiden viljelysjärjestelmät tekee kannattamattomaksi, sitä, mikä kammottaa ja estää agronomeja rupeamasta elinkeinokseen pikkuviljelijöiksi. Mutta mitä se sitte perältään oli; sille koki kukin heräävässä mielessään keksiä oman, näppärän selityksensä.
Ja Piilomäen porvariin alettiin neuvonantajana yhä enempi luottaa; hänhän oli joka tapauksessa jotain kokenut — vaikkakin tämän kokemuksen arvoa suuresti heikonsi se, että mies oli kaupasta saamiaan varoja kenties voinut käyttää maanviljelyksensä tukeamiseksi.
Osa kylän vaimoväestä seurasi miehiä, mutta osa oli heidän sieluntilastaan hieman levotonna.
Erään seuratilaisuuden lopussa valitti Pikku-Passin emäntä kiertävälle saarnamiehelle:
— Kun ei enää ollenkaan tahdota joutaa sielunsa asioita ajattelemaan… Niillä miehillä on nyt niin pää täynnä aivan nevarapaa.
Saarnaaja sanoi, että hän olikin kovin kummastellut, kun isäntiä ei enää ollenkaan näy, eikä Pikku-Passinkaan isäntää, joka aina ennen oli niin ahkera.
— Nevarapaa todella, nevarapaa todella, nyökytti saarnaaja surumielisenä päätään.
Maalarin muori, joka oli lähellä, liittyi mukaan:
— Meidän isä sanoo, kun nyt niin kovin paljo puhutaan siitä nevasta, että, — eihän nyt mistään muusta puhutakaan, — niin meidän isä sanoo, että ne tekevät nevasta itsellensä Kristusta.
Kun saarnaaja käänsi lempeät, surunvoittoiset silmänsä muoriin, johtui tämä ajattelemaan, että kysytään hänen miestään.
— Tuolla, muori virkkoi ja osoitti sormellaan miestään, aivan kuin joku olisi kysynyt. Tuolla se on.
Muorin sormi osoitti aitanportaalla istuvaa, kuihtunutta, kyyristynyttä miestä.
— Tule tänne, Sameli! huusi muori.
Sameli katsoi väsyneillä, sairaudesta puhuvilla silmillään sinnepäin, mistä kuului kutsuva ääni.
— Tule vain, rohkaisi vaimo. Se raukka on niin huono… Vatsa on niin huono, sisällä ei pysy mikään, loppu lähestyy… Jeesus Kristus armahda… Tule vain, Sameli!
Useampia naisia oli keräytynyt puhujan ympärille uteliaina ja odottavina, lempeä, anova hymy loistaen kasvoilla. Ottivat vuorotellen kädestä, hyvästelivät, kiittelivät ja pyysivät Jumalalta voimia saarnaajalle. Melkein jokaiselta kysyttiin, että missä mies on, eli isäntä, riippuen ero siitä, oltiinko talosta vai vähemmän vaativista oloista. Ja aina täytyi emäntäin näihin uteluihin selittää, ettei isäntä ollut joutanut, että tahtoo olla niin paljo töitä eikä saa työväkeä. Useimmat tekivät selostuksensa miehiään puolustavassa sävyssä, välttäen omasta puolestaan langettamasta heihin Jumalaa kohtaan tapahtuneen rikoksen varjoakaan. Toiset vaimot kyllä horjuivat kahden vaiheilla. Mutta saarnaaja oli saanut sopivan, verrannollisen ajattelunaiheen äskeisestä, ja pyöritteli sitä jo ajatuksissaan vastaista käyttöä varten. Antaessaan jäähyväisiksi minkä lohdutussanan millekin, hän, usean kättä puristaessaan virkkoi leikillisesti, aina miehiä tarkoittaen:
— Onko hänkin alkanut tehdä itselleen kultaista vasikkaa nevaravasta?
— Tiedä sitäkään sanoa, virkahti omalla vuorollaan Koivusen Elli, Vihtorin vaimo. Mutta kun ei Jumala enää tähän aikaan ruoki meitä, jos eivät jotkut kuoki ja kynnä, niin minä ajattelen, ettei sen nevaviljelyksen nyt mikään sellainen synti pitäisi oleman.
— Ei suinkaan, mutta … kiirehti saarnamies selittämään.
— Niin mutta minä olen kuullut, kun te olette näiltä akoilta kysellyt niin kuin salarippinä, että onko meidän miehemme tehneet itsellensä nevaravasta kultaisen vasikan. Ettekö te sillä meinaa että nevaviljelys on synti?
Elli-emäntä heitti taisteluhaluisesti päätään.
— Ei, ei! Minä vain…
Mutta nyt oli maalarinmuori saanut Samelin tulemaan, työnsi syrjään muita ja vastustelevaa miestään kädestä vetäen hoki:
— Turhia, turhia … syntiä puolustaa. Nevalla niiden Kristus on, isäntäin… Tässä on meidän Sameli.
Hän pani Samelin käden saarnamiehen käteen.
Sinäkin iltana olivat kylänmiehet joukolla lähteneet suolle katselemaan töiden edistymistä. Sieltä palatessaan he kulkivat Varamäen viljelysten läpi. Siellä kasvoi nytkin eräillä osilla ruista kuin seinää. Heillä monella oli rintapelloissaan tänä vuotena heikot rukiit. Omituinen tuska kaiveli monen miehen mieltä. Varamäki ei ollut itse mukana, mutta Pikku-Passi tunsi tarkoin, miten kukin eri ala oli savettu, mitä lantalajeja ja minkä verran käytetty, missä poltettu, missä ei j.n.e. Laskutkin hän tiesi, mitä maksaa muokkaus, lannat ja siemen sekä mitä tulee sadoksi, jos ei välillä mitään onnettomuutta satu. Pikku-Passi puhui innolla, aivan kuin omastaan, mutta hän olikin parina vuotena jo ollut Varamäen innokkain oppilas ja uskonveli. Hänellä oli myöskin jo muutaman hehtaarin alue ojitettuna, osa kuokittuna ja savettuna, aivan Varamäen mallin mukaan.
— Nyt lyön sen rukiiksi, kehui hän omaansa. Käyttekö katsomassa?Tuossahan se vaan on.
Mutta he eivät tällä kertaa viitsineet, kun olivat väsyneitä, ja hieman jo ahdisti myöhäinen. Mutta Varamäen suopellonpientareita kierrettiin, ajattelun ja arvostelun leima katseissa; muutamista katseista näkyi jotain muutakin.
Mikä mahtava, valtaava näky olikaan tuo jo monihehtaarinen ruisvainio, joka kohosi suon sydämestä kuin siunaus. Pitkät tähkäpäät painuivat raskaina alaspäin ja törnevä olki seisoi kuin sirotekoinen pylväs kannattaen rukiin kultaista terää. Aurinko oli vaipumassa länteen. Illan ruso loi ihanan, punakuultavan hohteen yli laajan viljelyslakeuden. Tuossa toisella puolen levisivät kylän ikivanhat pellot parhaassa kukoistuksessaan. Ne olivat nielleet kymmenien sukupolvien hien, mutta lahjoittaneet siitä takaisin leivän ja elämänilon. Nyt oli niiden voiman ulottuvaisuus alkanut rajoittua, eikä leipää niistä enää riittänyt kaikille. Mutta tässä oli uusi valloitus alkanut. Uudismaa kilpaili ilosta saada tarjota viljelijälleen kaikki mahdollisuudet. Tuossa rukiin rinnalla kasvoi kaura, ei yhtä hyvin menestyneenä kuin ruis, mutta silti kilpaillen kunnialla monen noiden vanhain viljelysalueiden kauran kera. Ja tässä olivat kaikki vastaisen parantamisen mahdollisuudet. Vihdoin heinä, timotee, pillisuorana, tiheänä, ylpeänä se nousi suosta aivan kuin ylimielisesti pilkaten noita miehiä, joista moni oli jo vuosia köyhyyden käsissä kitunut yrittämättäkään vapauttaa vilja-aarteitaan Kyläsuon rikaslahjaisesta povesta.
Miesten ajatus askarteli niin voimakkaasti, että keskustelu rajoittui pelkkiin huudahduksiin ja ihmettelyyn, kunnes vihdoin lähdettiin kotiinpäin.
Tultaessa sivuutettiin Mäkitoiskan vainioniitty, joka nyt ensi kertaa, oltuaan viljanviljelyksellä ennen, kasvoi heinää. Miehet ihmettelemään, minkä vuoksi heinänkasvu oli niin heikko.
— Se on vain päästetty heinälle, siitä se johtuu, ilkkui KoivusenVihtori, joka ei usein ilkkunut.
— Suuri tunkio sen tekee, sanoi Pikku-Passi.
— Hääh?
— Suuri tunkio … ei joudeta ajaa pelloille … se sen tekee.
Toiset alkoivat nauraa, mutta kaikkien nauru ei helähtänyt. Niilläkin taisi olla suuri tunkio.
Juuri kun miehet tulivat kyläntielle hajotakseen koteihinsa, ilmestyi siihen kylän maalari muorineen, vasta seurasta tullen. Maalari alkaa miesten kanssa puhetta tehdä. Muori hokee:
— Jumalaansa kukin palvelee, Jumalaansa kukin palvelee, jumalaansa kukin palvelee…
— Oliko hyvä saarna? kysyi Koivusen Vihtori, jonka rauhaisaa mieltä muorin yhtämittainen hokeminen siihen määrään kiinnitti, että suu meni hymyyn ja mieli teki tutkia tarkemmin.
— O-oli, oli… Kyllä sai kuulla. Mutta kun on nevarapa jumalana… Mihinkä sinäkin Vihtoriparka ijankaikkisuudess' suus ammotat? Luuletko nevan siellä kelpaavan? Voi lapsiparka, jos olisit kuullut…
— Älä nyt ihmisille, suuti maalari suulasta vaimoaan, ponnistaen viimeisiä voimiaan saadakseen äänensä vihaisesti nuhtelevaksi.
— Mitä? Enkö minä saa sanoa? Eikö puhuja sanonut, että pidä päälle sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla?
— Sanokaa vain muori, kyllä se nahka sen pyykin tarvitsee, kehoittiPikku-Passi.
— Ja suakin puhuja kysyi, emännältäs, Passin isäntä. Hyvä paimen etsii kadonneita lampaitansa. Palaja pois! Oi Herra… Tule Sameli.
Sameli jutteli muiden miesten kanssa.
— Sameli, Sameli! Varamäen Antti tuli pyörällä.
— Mikä kokous? alkoi kysellä, ja pysähtyi.
— Sun ruistas käytiin katsomass', sanoi Pikku-Passi.
— Vai sitä.
— Ja nevalla käytiin. Ei ne työt tahdo oikein… Kuumiksi ilmoja porajavat.
Miehet, jotka jo olivat eri haaroille hajoamassa, pysähtyivät vielä juttelua jatkamaan. Saivat kuulla, että Varamäki oli jo ollut taas nevalle ojureita etsimässä.
— Ka!
Miehet jännittyivät. Se jo taas uusia ojia ja kuokkuja suunnittelee, vaikka on jo ennestään niin laajat suopellot. Me tässä vain odotamme viemärin valmistumista ensin, vaikka ei se millään tavalla estä meitä alottamasta.
… Ka! ajattelee moni ihmeissään, ei muuta.
Varamäki kertoo suonraivaussuunnitelmistaan. Joku siinä ohessa valittaa, ettei saa miehiä. Kyllä Varamäki oli saanut.
— Se on kumma, mumisee joku hampaisiinsa, aivan kuin huutokaupan jälkeen, jolloin joku mieleinen esine menee huutaja-kilpailijalle vähäpätöisen hinnanlisäyksen vuoksi.
Varamäki on lämminnyt.
— Siihen aikaan kun minä sain talon, odotin minäkin palkkojen halpenemista ja sitä, että kyllä työväen on pakko tulla kaupalle. Mutta ei ole tähän asti tapahtunut kumpaakaan. Ei mun ainakaan muu auttanut kuin pyytämään täytyi lähteä, jos halusi hyvää työmiestä ja palkka täytyi jättää sellaisten miesten itseensä määrättäväksi. Eikä se olekaan väärin. Niin pitääkin olla, ainakin mun mielestäni.
Toiset kuultelevat hymyillen, toiset totisina, useiden ilmeissä kielteinen sävy.
— Johan se… Mutta kun saa sellaisenkin työmiehen kuin mulla oli tässä, alotti Erkki hyvin leveästi kertoa eräästä kulkumiehestä, josta hän oli saanut kyllikseen.
— Johan se, matki Varamäki, jolla oli Erkkiä varten vanhoja asioita hampaankolossa. Hän nojasi pyöräänsä vasten, tuijotti maahan ja uudisti:
— Johan se, aina väliin sattuu hyvillekin. Mutta mulla on sellainen käsitys, — vaikka ei suinkaan se mun käsitykseni mikään käsitys olekaan, — että kun isäntä on liian hyvä työmies, se saa aina huonoja palkkatyömiehiä. Kuinka sitte lie.
Muutamat nuoremmat miehet nauroivat. Erkki, joka ymmärsi piikin, koetti ampaista takaisin.
— Mutta sen mä vain sanon että makaavat ne sunkin renkis, makaavat jo.
— Kyllä ne saakin maata, en minä ole niistä ikänä mitään ikiliikkujia yrittänytkään.
Katseli taivaalle.
Toiset yhä nauroivat. Nolostuva Erkki näytti tutkistelevan ja etsivän sanoja. Mutta leppoisa, hyvänlaatuinen mies kun oli, alkoi kaivaa periä vain maalarin piipusta ja jupisi itsekseen:
— Ei niiden perujen kans auta mikään, kun sattuvat olemaan siitä laista.
— Isäntä, isäntä. Maalarin muori läheni Varamäkeä. Saarnamies sanoo: teidän jumalanne on nevarapa…
— Älä siinä! yritti maalari karjua, mutta entinen ryhti oli poissa.Miestä rupesi vain kovin yskittämään.
— Ole sinä, suhditti vaimo.
— Noo, sanoi Varamäki, siellä meillä on vielä paljonlaisesti vanhoja perunoita, muori saa hakea, jos tarvitsee.
— Kiitoksia, aina min' oon teiltä ennenkin saanut.
— Hmm, niitä on, kun Jumala siunaa nevaravan.
— Niin, niin, kun Jumala siunaa nevaravan, niin on…
Muori jutteli ja tuijotti Varamäkeen, joka hyppäsi pyörälleen ja poistui. Samalla toisetkin alkoivat hajota.
— Iitu!
— Oo!
— Mihin se Vihtori heittää?
— Antista tuli härkä.
— Älä … eipä, sinä härkä. Mitataan.
Kansakoulun pihamaalla oli iloista hälinää. Parvi kylän miehiä, nuorempaa ja keski-ikäistäkin polvea, oli kokoontunut kavunheittoon.
Nämä iltayhtymät koululla oli saatu aikaan jo toissa talvena, kun kansalaisopintolukuja alotettiin. Kokoontumisille annettiin jo silloin laajempi tehtävä. Muodostettiin nuorisoseuralle kansalaisopintoryhmästä alaosasto, joka samalla piti keskusteluiltoja, sekä voimisteli ja urheili. Viime keväänä muutettiin ne arki-illoista sunnuntai-illoiksi. Silloin lukuopinnot keskeytettiin ja annettiin enemmän sijaa vapaille urheiluille. Tämä vaihdos kevääntullen toi melkein koko kylän koulukartanolle sunnuntai-illoin. Ne kadottivat tämän vuoksi alkuperäisen rattonsa kun oli niin paljo joutilaita, jotka katsoivat vain. Tämä katselijain suuri luku muutti tilaisuudet enemmän esiintymis- kuin toveri-huvittelu- ja ruumiinharjoitus-tilaisuuksiksi. Silloin keksittiin pakko, että jokaisen, joka tuli koulunmäelle ja oli 60 vuotta nuorempi, piti jollain tavoin olla mukana. Siten jäi moni pois.
Kesäisinkin joskus keskusteltiinkin, kun joku sattui esittämään sopivan, innostavan aiheen. Viime aikoina oli pohdittu ahkerasti eräitä kysymyksiä, joilla oli oman kylän elämään syvälti vaikuttava merkitys. Tärkeimpiä niistä olivat nuorten maanviljelijäin ammattiopetus ja Kettumaan asutuskysymys. Kumpainenkin koski persoonallisesti tämän seurapiirin jäseniä. Kaikki olivat maanviljelijöitä, toisilla jo oli oma maa, tai vuokramaa, toisilla toivo saada maata sen kyläkunnan yhteistoimenpiteen kautta, jota joku aika oli suunniteltu.
Tänään odotettiin agronomi Peltomiestä saapuvaksi tekemään selkoa siirtola-asiasta. Hän oli aamusta alkaen jo ollut kylässä. Opettaja Kanteleisen ja Niilo Mikkosen kanssa olivat he kiertäneet kylää ottamassa lopullisia sitovia vastauksia maanomistajilta siitä, myövätkö ja millä hinnalla sarkojaan Kettumaalla. Samalla kävivät he kylän rahamiesten pakinoilla tarvittavain pääomien saantimahdollisuuksista tiedustellen.
Pihassa istuskeli tuttuja ja tuntemattomia, vakavan näköisiä työmiehiä ja hilpeätä, kevyttä nuorisoa. Monien kasvoihin ja olemukseen olivat työ ja elämäntaistelut painaneet syviä jälkiä. Keski-ijän aurinko oli jo huippukohtansa ohi kiirinyt ja otsaryppyjen syvänteissä lepäsivät väistymättömät varjot. Mutta tällä kertaa, oliko se nyt satunnaista, vai jo vakiintuneempaa, oli miesten silmissä joku juhlallisen itsetietoisuuden leima. Kavunheittäjiäkin he katselivat totisina, aivan kuin olisi ollut kysymys tärkeästä työstä. Joskus värähti suu hymyyn kun heitto sattui hyvin, tai lensi ohi.
Nuorten olemuksen yli levisi parhaan ihmisijän nousukauden verevä, kuohahteleva elinvoima. Suuri parvi niistä otti osaa kavunheittoon hilpeällä, lapsuudesta vielä vereksessä muistissa olevalla vauhdilla. —
— Kuningas! Yhdeksäntoista!
— Kas … luutu putosi kuin taivaasta ja pätkähti ihan kuninkaan jalkoihin.
— Pois tieltä!
— Heitä vaan!
— Ha-ha-ha-haa…
— Maattukäpälä. Mutta näin!
— Joo. Ykkösen mies kaataa.
— Kuningasta … noin!
— Kiittäisit jos kapraalia.
— Huonoja miehiä … ka, kuutonen meni.
Peltomies, Kanteleinen ja Niilo Mikkonen tulivat. Kapuaminen hieman häiriytyi ja pihan syrjäpuolilla istuvat miehet huiskahtivat. Tulijat menivät sisään. Vähän ajan kuluttua kutsuttiin sinne Varamäki sekä Koivunen, Takanperä ja pari muuta mökinmiestä.
Kapuamisen innostava jännitys oli jonkun verran häiriytynyt, sillä useain osanottajain mielenkiinto oli Kettumaa-kysymyksessä. Vihdoin tultiin ulos. Kanteleisella oli paperi kädessä. Toiset etsivät istuinpaikkoja, mutta hän rupesi seisoaltaan selostelemaan eräässä kulmauksessa retken tuloksia. Sinne kertyivät hänen ympärilleen kaikki, joita asia liikutti. Nuorempi polvi jatkoi kapuamista.
Opettaja Kanteleinen selosti ensinnä kuinka suuri oli niiden luku, jotka vakavasti aikoivat lähteä Kettumaalle. Niitä oli 16. Mutta 3 niissä oli sellaisia, jotka menevät vain, jos eräitä erikoisehtoja tulee täytetyksi. Näissä 13:ssa on 4 sellaista joilla on itsellään rahoja, 8, jotka tarvitsevat koko lunastushinnan lainata, ja agronomi Peltomies, joka omasta puolestaan ei tätä luottoa tarvitse, mutta käy mukaan yhteislainaan jos sellainen saadaan. Tämän perusteella oli tehtykin ehdotus maanosto-osuuskunnan muodostamiseksi. Paitsi edellämainituita, olisi kylässä ollut vielä pari perhettä, jotka halusivat maata. Mutta heidän työvoimansa olivat siksi heikot, ettei heitä voitu suositella siirtolan jäseniksi.
Näistä 15:sta oli 12 sitoutunut suorittamaan ensi talven kuluessa maataloudelliset kotiopintokurssit ja jatkamaan tulevaisuudessa tietojen kartuttamista. Kolme osakasta oli vanhoja torppareita, jotka eivät uskaltaneet ottaa luku-urakkaa, mutta he olivat ennestään tunnettuja hyviksi maanviljelijöiksi, joten lukuhommat saivat jäädä vapaehtoisuuden varaan.
Yhdeksästä talosta oli saatu sitova suostumus luovuttaa Kettumaan-palsta maanosto-osuuskunnalle. Siinä oli kyllä se ikävyys, että välille jäi kahden talon palstat, joita ei luvattu myödä niin sopivilla ehdoilla, että ne olisi voinut ostaa.
Mutta jo näiden yhdeksän talon maiden ja metsäin katsottiin täydellisesti riittävän näille 16:lle uutisviljelijälle. Aikojen kuluessa ne osuuskunnan maiden väliin jääneetkin palstat toivottiin saatavan ostaa, kun maata tarvitsevain, pystyväin uutisviljelijäin lukumäärä lisääntyy. Maalle, joka nyt saatiin ostaa, olisi voinut kyllä mukavasti sijoittaa kaksikinkymmentä uutistilaa, mutta voitiin ne järjestää kuuteentoistakin palstaan.
Rahakysymys oli myöskin saatu lopulta järjestetyksi mukavammin kuin alussa oli uskallettu odottaakaan. Piilomäki, Varamäen ukko ja nahkuri Sarvinen olivat sitoutuneet lainaamaan yhteisesti tarvittavat rahat verrattain alhaisella korolla.
Myöskin oli saatu uutisviljelijäin kesken aikaan lopullinen sopimus, jossa he sitoutuivat alistumaan perustettavan maanosto-osuuskunnan sääntöjen alle.
Päivä oli määrätty, milloin kaikki asiaan kuuluvat kokoontuvat tänne koululle asiakirjojen allekirjoittamista varten.
Kun Kanteleinen lopetti, oli soma katsoa sitä miesryhmää, jossa useimmat olivat itse uutisasukaskandidaatteja. Äskeinen raskas vakavuus oli hieman häiriytynyt ja siihen oli tullut uusi, hymyhohteinen sävy. Päät kääntyivät vierustovereihin ja puhelu alkoi, ensin ja enimmäkseenkin yksityisin harvoin sanoin ja huomautuksin. Mikä mihinkin kohtaan oli erikoishuomionsa kiinnittänyt ja siitä mainitsi harvoin, epämääräisin sanoin.
Agronomi Peltomies tuli kättelemään. Hänen ympärilleen kertyi miesparvi. Jutteli ja kysymyksiin vastaili kuten tavallista hiljaisella äänellä, suu hyväntahtoisessa hymyssä. Miehet puristivat piiriä hänen ympärillään yhä tiukemmalle ja kurottivat kaulojaan silmät ahmivasti tähdättyinä Peltomiehen suuhun. Muutamien harvojen kasvoilla havaitsi jonkullaisen epävarmuuden tai pelonvivahduksen. Ne olivat niitä, joilla oli itsellään rahaa panna yritykseen. Uusi edesottaminen oli pelottava. Jos sattuisikin menemään huonosti ja rahat hukkuisivat yritykseen. Niillä, joilla ei ollut rahoja, ei ollut tätä murhetta. He eivät voineet rakastaa toisten rahoja, eikä pelätä niiden häviötä. He suhtautuivat asiaan kuin ainakin kokeeseen, jossa ei voi menettää mitään. Mutta sittenkin oli joskus mieliala vavahtanut. Päivittäin vaihtelevat ajatukset olivat milloin kuvitelleet Kettumaan viljelyksen erinomaisestikin menestyväksi, milloin taas oli kasautunut eteen esteitä, vaikeuksia ja vastuksia niin suuria, että mieliala niiden alla painui alakuloiseksi, epämääräisyys ja pelko yrittivät valtaamaan. Niin kauan kuitenkin, kun asia oli kysymyksen ja ehdotuksen varassa, oli aina olemassa avoin pakoportti. Mutta nyt se näytti sulkeutumistaan sulkeutuvan, hitaasti ja peruuttamattomasti. Se ahdisti muutamia epämääräisellä ristiriidalla, jäädäkö mukaan, vai lähteäkö pakoon?
Monelle näistä miehistä oli elämä jo näyttänyt vakavankin puolensa. Nuoruuden unelmat olivat hiljakseen häipyneet ja kaikonneet yhä etäämmälle, kunnes kokonaan katosivat näköpiiristä, yksi toisensa jälkeen. Elämän huvivaatimuksia täytyi supistaa äärimmilleen, jopa niistä kokonaan luopuakin, kun elämän taistelu kävi jokapäiväiseksi eikä suonut mitään väliaikaa.
Kyllähän Kettumaalla oli keväinen lupaus, mutta se oli sittenkin niin tuntemattomain vaikeiden taistelujen takana. Talolliset, joilla oli vanhat, sukupolvien viljelemät perintömaat, olivat jo vuosikymmenen alituiseen valittaneet, ettei maanviljelys kannata. Se oli vähitellen muodostunut uskonkappaleeksi jonka voima ajoi jokaisen, ken vain irti pääsi, maanviljelystöitä pakoon, etsimään rahallisempaa, elättävämpää ansiota.
Miten se olikaan? Oliko aika nyt muuttanut maanviljelyksen kannattavaisuuden? Vai oliko usko sen kannattamattomuuteen väärää? vilahteli miesten mielissä aivan kuin uskonnollisia kysymyksiä ajatellessa.
Työ ei heitä pelottanut! Mutta korpi, halla, talvi, nälkä…
Eräät nuoret intoilivat. Heidät valtasi kokonaan yhteisaate: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Heillä ei ollut niin monia pettymyksiä. Nuoruudenunelmatkin olivat hyvässä näköpiirissä. Ne pettymykset, joita oli ollut, ne haihtuivat aatteiden sumuverhojen taakse… Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, — se oli heille uusi elämänvoima, jonka edessä korpi lakoaa, pakoaa, pehmenee, lämpenee ja kantaa hedelmää. Se on heidän työnsä hedelmää, ihanteitten hedelmää… Yhdessä ponnistetaan!
Voima kuohutti mieltä. Yhteisiä koneita ostetaan. Kaivetaan kilpaa syvälle. Lantaa laitetaan. Yhteisvoimin. Sen pitää mennä!… Ja mikä voisi estää menemästä?
Ikään kuin hyökylaineina nämä ajatukset loiskuivat mielissä ja muodostivat poreen agronomi Peltomiehen ympärillä. Agronomin esimerkki, kun hän lupasi itsekin muuttaa Kettumaahan, nostatti intomieltä ja rohkaisi epäröiviä. He kyselivät häneltä mitä mikin. Hän selitti rauhallisesti ja asiallisesti. Ei tehnyt epäilyksiä tyhjiksi ja aiheettomiksi, mutta osoitti miten epäilyksiä synnyttävät vastukset ovat voitettavissa. Niin rauhoittui mieliala vitkaan.
Kanteleinen oli mukana seisten tarkoin seurannut keskustelua, itse siihen monellakaan sanalla puuttumatta. Mutta tällä hetkellä oli hänelle selvinnyt entistä syvemmin näiden miesten elämäntaistelun syvä vakavuus.
Heidän elämänsä perustaa kansallisen elämän, ajatteli hän.
… Mitä olemme me, jotka opetamme, myymme, ostamme, puhumme, jos ei ole näitä, joiden elämä on välittömässä suhteessa isänmaahan, jotka antavat isänmaalle ja meille elämän, jotka ovat isänmaahan vihityt? Meidät puhaltaa tuuli kumoon, virta voi kulettaa meidät, vierasmainen ajatus vieroittaa meidät… Kuin lastu me kellumme kansainvälisyyden virrassa, itsekään tietämättä mihin…
… Mutta maamies, hän on meidän ankkurimme, meidän isämme ja äitimme… Ja kuitenkin, kuinka usein me ajattelemme, miten kiitollisia heidän tulisi olla, jos saavat maapalan raskailla vuokraehdoilla tai hirveän korkeasta hinnasta ja kalliilla korolla!
… Ja kuitenkin on leipä korvessa raskaan, hyvin raskaan työn panttina. Mutta juuri tämän työn tuottama sisäinen, siveellinen palkinto on rauha,elämän rauha, jolle nykyinen aikakausi tahtoo kääntää selkänsä. Siksi on maamiehen sieluelämä outo ja muukalainen tälle ajalle.
Kanteleinen oli huomaavinaan miten useat miehistä jo lähenivät Peltomiestä aivan kuin imeytyäkseen häneen kuten oksat runkoon. Niiden silmissä ja äänissä oli luottavainen, läheinen tunnelma, joka Kanteleiseen hänen nykyisessä mielentilassaan teki liikuttavan vaikutuksen. Yhtäkkiä näitä vaikutelmiaan seuloessaan kuuli hän vierestään hiljaisen, melkein salaperäisen äänen kysyvän:
— Eikö agronomi pelkää tulla … meidän kanssamme Kettumaahan?
Hän katsoi kuka se oli. Juho Takanperä. Mies seisoi siinä omasta puolestaan levollisena, utelias, leikkivä hymy silmissä asetellen piippuaan ja katsoi Peltomiestä lävistämällä silmiin. Kanteleinen muisti samassa silmänräpäyksessä, miten omituisen sähköttävästi tuo sama katse oli vaikuttanut häneen silloin kerran, kun seurahuoneella alottivat yhdessä puheenjohtajapulpetin tekoa.
Miehet kuulivat kysymyksen. Toiset naurahtivat, toiset hymyilemättä kääntyivät vastausta odottaen.
— En, sanoi Peltomies vakuuttavasti, mutta käänsi katseensa kuin miettien maahan. Kohta hän kuitenkin katsoi taas Juhoon ja saneli rauhallisesti:
— Jos minä pelkäisin, miksi minä sinne lähtisin? Pelkäättekö te?
— En minä pelkää, mitäs minä. Meikäläinen ei ole niin paljoihin tottunutkaan, mutta…
— Ei me siellä nälkään kuolla, niin paljo me maantaikoja taidamme, selitti Peltomies.
— Tottahan… Ja voimaakin on. Juho kohautti hartioitaan, ja näytti siltä kuin sama liike olisi kulkenut läpi joukon ja tuottanut iloa.
— Tunnustan teille, toverit, rehellisesti, sanoi Peltomies, etteihän minua sinne vedä oman tarpeen aiheuttama leipätaistelu. Helpoimminhan minä saisin maata täällä rinnalla ja taitaisin virkojakin saada. Mutta minä haluan oppia teidän mukananne maamiehen konstin, että agronomikin tulisi toimeen ilman sivutuloja oman maansa tuotteilla. Minä tahtoisin katkaista sen puheen kärjen, ettei agronomi elä pienviljelijänä. Ja minä katkaisen sen, jos vain pysyn terveenä.
Kuului useammasta suusta hyväksyvää mutinaa.
— Minä uskon varmasti että saamme viljelyksemme kannattamaan, kunhan nyt vain pääsemme muutaman alkuvuoden ylitse.
Tämä herätti miesparvessa iloisen hälinän.
— Purraan vaikka pettua ensi vuosina!
Kavunheittäjäin lauma oli taasen kasvanut.
— Kuningasta! kuului Niilo Mikkosen ääni.
— Tyydy korpraaliin! hillitsi Iikka.
— Kuningasta minä, tavoitteli seuraava.
— Pannaan viitonen piispaksi.
— Sitäkö heittäisit?
Kanteleinen heitti vain ykkösen:
— Minä tyydyn alempiin.
— Kun et korkeampia saa! ilkkui Varamäki. Korkeammalle minä…
Puhkesi naurunrähäkkä, sillä Varamäen heitto töksähti syrjään, paksuun hiekkakasaan.
Oli taasen tullut syksy ja koulun lukuvuosi alkanut. Oppilaslukumäärä oli nyt kasvanut niin suureksi, ettei enää voitu kaikkia pyrkijöitä ottaa vastaan. Koulusta jääneiden lasten vanhemmat kävivät tuhkatiheään kysymässä, miksi sattui niin, että juuri heidän lapsensa jäi paikattomaksi. Opettaja koetti väsymättä keksiä lohdutuksia. Parhaiten vaikutti se, kun luvattiin ensi syksynä toimittaa jo toinenkin opettaja. Milloin selitettiin lapsen olevan vielä liian nuoren, milloin kehoitettiin panemaan täksi talveksi vielä kiertokouluun y.m. Ikävästä sattumasta päästiin ilman suurempia riitoja.
Mutta tähän aikaan huomasi aivan selvästi, miten vakavana kouluharrastus kyläkunnassa oli herännyt. Ennen oli lasten kirjoittaminen koulun ensiluokan oppilaiksikin ollut suurimmaksi osaksi lasten itsensä tehtävä; nyt tulivat äidit hyvin yleisesti mukana. Vielä pari vuotta takaperin saattoi tapahtua, että kouluun tuli syksyllä niin hitaasti oppilaita, että vielä monta viikkoa koulun avaamisen jälkeen täytyi ottaa vastaan uusia tulokkaita. Nyt kaikki ilmoittautuivat alussa. Jos sattui, että lapsia tarvittiin syystöissä, tulivat äidit puhumaan opettajalle asiasta.
Tämä vaimoväen käynti koululla oli sekin uusi ilmiö Jokirannalla. He tulivat sinne hyvin mielellään, etsivät monasti asianportaaksi pikkusyitä. He pitivät Sohvista koulunemäntänä. Tämä oli osannut ottaa uuden asemansa hillitysti, pysynyt aivan entisellään, muuttumatta ollenkaan hienostelevammaksi, kävi usein kylässä, kutsui naisia vuoro vieraisille. Seuraus oli, että ihmiset pitivät Sohvista, hän kun ei yrittänyt jättää heitä, vaan pysyi kyläläisenä, sopivana ja mukavana ihmisenä. Kun naisilla ei muuten ollut aikaa usein koululla käydä, tulivat koulun avaus- ja lopettajaispäivät sellaisiksi, vasituisiksi koulullakäynti-päiviksi. Silloin kutsui Sohvi kaikki luokseen, näytteli Heikkiä, puhuttiin lapsista, juteltiin juttuja ja juotiin kahvia.
Tämä tapahtui naisten puolella. Aivan ilmeisesti sai koulu tämän uuden naisliikkeen kautta vahvasti vetovoimaa.
Kanteleinen joutui entistä enempi juttelemaan kylän äitiväen kanssa ja tutustumaan heihin. Ensimäisiä mielenkiintoisia havainnoita oli se, miten eri lailla äidit puhuivat lapsistaan. Silloin kun toiset sopivalla häveliäisyydellä kehuivat lapsiaan oikein ihmelapsiksi ja näyttivät olevan siitä jotenkin vakuutettujakin, toiset miltei jyrkästi paljastelivat lastensa heikkouksia. Siinä oli monta välivivahdusta. Mutta kaiken pohjana lopulta sittenkin oli äidinrakkaus. Häntä ei toimensa ennen ollut näin paljoa johtanut naisten pariin. Nuorisoseurassakin ja maatalouspuuhissa oli ollut tekemisissä etupäässä miesväen kanssa. Tästä vaihdoksesta tunsi nyt iloa. Äitiväki tullessaan koululle avasi hänelle uuden maailman. Erotettuna hetkiseksi kotoisista talouspuuhista, he täällä ikään kuin antautuivat kasvatukselle. Monta naissielun hienompaa vivahdusta selvisi näissä keskusteluissa. Sen sijaan kuin monissa etevissäkin miehissä kasvattajavaistot melkein kokonaan nukkuivat, olivat ne melkein jokaisessa äidissä hereillä ja usein levottomina, oli Kanteleinen havaitsevinaan. Hän tapasi yksinkertaisia äitejä, joilla oli tavattoman syvä käsitys lasten sieluelämästä. Keskustelu heidän kanssaan kävi niin henkeväksi ja eläväksi, että sen vaikutus rupesi aivan välittömästi ulottumaan opetustyöhön. Mutta toisia äitejä oli taas sellaisia, joille lapsen sielunelämä oli suljettu. Heillä oli kasvatuksesta vain vanhoja perinnäiskäsityksiä, jossa suhteessa esim. kurituksella ja nuhteella oli hyvin valtaava osansa. Moniaille oli lapsi luonnostaan se mikä siitä tuleekin. Kuritus oli ainoa tärkeä ja välttämätön, kyllä Jumala siunaa vitsan. Mutta sellaiset eivät kuitenkaan mielellään sallineet opettajan kurittaa. Joku tunne sanoi heille, että vieras kurittaa väärin.
Huomion kiintyminen äiteihin valaisi Kanteleiselle miten suuri vaillinaisuus syntyy kasvatukseen sen kautta, etteivät äidit ole lastensa opetuksen kanssa missään tekemisissä sinä aikana kun ne ovat kansakoulussa. Useimmat äidit eivät tietojen puutteen vuoksi voi mitenkään seurata lastensa opetusta. Se synnyttää heissä jonkullaisen tympäsevän haluttomuudenetunnon koko opetusta kohtaan. Tärkeimmät aineet, kuten historia ja luonnontiede, ovat monille äideille turhapäiväistä hölynpölyä, jolle he eivät voi antaa mitään arvoa. Se johtuu siitä, että ne ovat heille itselleen "suljettu kirja". Kuinka he voisivat siihen innostua! Joutuapa esim. opettajana kuulemaan kasvatusopillista esitelmää, jota ei voi ymmärtää eikä seurata muuta kuin hiukkasen, se ei herätä harrastusta, vaan tympäsee ja vieroittaa.
Ajatellessaan tätä oppimattomien äitien puutetta, kun eivät ne tunne historiaa ja luonnontiedettä ollenkaan, meni hänelle kerran aivan sattumalta mieleen, että hän itse oli ollut äitien sieluelämän suhteen vielä äsken aivan yhtä vieraana. Seminaarissa oli kasvatusoppi- ja sielutiede-tunneilla siitä joskus ohimennen puhuttu. Tahi oikeammin: hän oli käsittänyt että se tapahtui ohimennen, koska hän oli ottanut asian vähemmän tärkeänä. Nyt hänelle selvisikin, että äitien sieluelämään läheinen perehtyminen on opettajalle hyvin tärkeä asia!
Kanteleisen valtasi nöyrä oppilastunne, aivan sellainen kuin nälänhetkellä joskus. Mutta ravintoa valmistava pata kiehui tulella: hänelle oli äitimaailma nyt avattuna ja sielunsa ahmi sieltä ravintona näitä uusia vaikutelmia.
Taas hän ajatteli: kun minulta on jäänyt tähän asti vähemmän tärkeitten joukkoon näin suuri asia, kuinka paljon suurempi mahdollisuus onkaan, että aina kotona pysyviltä äideiltä jää sivuasiaksi hyvinkin suuria asioita!
… Ajan suurille yhteiskunnallisille ja taloudellisille kysymyksille ja harrastuksille ovat he vieraita. Mutta niistä on heille puhuttu vain ohimennen. Heillä ei ole niistä juuri mitään perustietoja. Ja oman heräämisen hetki ei ole tullut. Nämä ovat heidän ammattinsa ulkopuolella olevia asioita … eivätkä he yleensä yritäkään saada niistä selkoa.
Hänestä näytti, että naisilla pitäisi oleman kasvattajina suuri, valtaava, välitön vaikutus yhteiskunnallisten edistysesteiden poistamiseen, joshan vain asia tulisi heidän omakseen, esimerkiksi yhtä välttämättömänä kuin lasten synnyttäminen.
Niin rupesi hän ajattelemaan erikoistunteja äitejä varten. Ehkä he tulisivat? Ehkä he lipuisivat hieman lähemmäksi koulua, nykyaikaista lastensa kasvatusta? Ehkä jotain heille aukeaisi?
Hän koetti kerran. Eikä turhaan. Joukko äitejä tuli. Koululla oli sisälukutunti. Pienokaisia (oli pientenlasten koulu) oli jo ennakolta tutustutettu luettavaan kappaleeseen, tehty kysymyksiä ja opetettu vastaamaan. Tunti tuli niin eläväksi, että äidit tulivat kyynelsilmin kiittämään. Moni jo kysyi, saisivatko toistekin tulla. Silloin opettaja selitti, että hän oli ajatellut pyytää vanhempia, erittäin äitejä, mutta isiäkin milloin niillä on aikaa, niin kuin talvella kyllä on, tulemaan koululle ja seuraamaan opetusta.
Jottei joka tunnilla olisi kuulijoita, järjestäisi hän määrättyinä viikonpäivinä tunteja, jolloin vanhemmat voisivat tulla.
Niin järjestettiinkin. Pian havaitsi opettaja, ettei hän ollut turhaan vedonnut vanhempain kasvattajavaistoihin. Aivan lyhyen ajan kuluttua rupesivat lapset osaamaan paljon paremmin kotilukunsa.