Agricolan jälkiä rupesivat pian useammat muutkin kirjoittajat astumaan. Hänen virkaveljensä Juusten toimitti taas uuden katkismuksen ja messukirjan. Paitsi sitä on hän latinan kielellä pannut kokoon sangen tärkeän teoksen, nimittäin ensimmäisen Suomenmaan historian. Kirkkoveisuuta varten, joka Agricolan aikoina vielä oli pysynyt melkein kokonaan latinaisena, sepittiJaakko Suomalainen(Turun koulun rehtori, † 1588) ensimmäisen suomalaisen virsikirjan, jonka sitten Maskun kirkkoherraHemming(† 1620) myöhemmin uusilla virsillä lisäsi. Enin osa vanhan virsikirjamme virsiä on heidän työtään, aivan muuttumatoinna, niinkuin heidän käsistään läksi. Merkillistä on varsinkin, että Hemming virsissään hyvin usein viljeli kansanrunoistamme otettua alkusointua sekä kertoa koristuksena. Ulottuipa Agricolan alottama kirjallinen liike myös kauemmaksikin kirkollista alaa. Tästä ajasta alkain nähdään joskus, vaikka vielä hyvin harvoin, kuninkaallisia kirjeitä toimitettavan Suomen kielellä; aivan ensimmäinen oli kirjoitettu Savonlinnan läänin asukkaille v. 1555. Aikaisemmin jo, yksin ajoin kuin Uuden Testamentin käännös ilmautui, oli Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi, herraMartti, suomentanut koko Kristofer kuninkaan Maanlain. Uuden, paremman suomennoksen samasta laista toimitti seuraavan vuosisadan alussaLjungo Tuomaanpoika, Kalajoen kirkkoherra. Edellinen ei kuitenkaan tullut painoon, ja jälkimmäisestäkin painettiin vaan pari arkkia. Valtiovarat kuluivat silloin alinomaisiin sotihin, ett'ei riittänyt tämmöisiin tarpeisiin.
Samassa kuin Suomen kieli kirkossa pääsi valtaan, yritti se siis virallisellakin alalla astumaan ruotsin sijan. Luultavaa on, että tämäkin muutos olisi saatu toimeen, jos vaan Suomen miehissä olisi ollut enemmän intoa. Mutta vanha tottumus ruotsin kielen valtaan näissä asioissa teki, ett'ei päästykään yrittämistä edemmäksi. Paremman valppauden sitä vastaan osoittivat Suomalaiset, koska ruotsin kieli uhkasi kirkollisellenkin alalle tunkeutua. Agricolan jälkeen oli, näet, Kustaa kuningas, joka viime aikoinaan katseli Suomalaisia epäluulolla, asettanut ruotsalaisen miehen, nimeltäPietari Folling. Tällä, niin Juusten aikakirjassaan kertoo, oli aikomuksena jälleen hävittää jumalanpalveluksesta Suomen kieli, jota ei hän osannut, ja panna oma kielensä sijaan. Mutta Suomen miehet tekivät hänelle lujan vastarinnan, jopa onnistui heidän muutamien vuosien perästä saada tuo vihattu piispa virasta luovutetuksi ja Juusten asetetuksi hänen sijaansa.
Krohn.
Ei sääsken ääni taivaasen kuulu.
Isännän jalka pellon sonnittaa.
Kattila pataa soimaa, must' on kylki kummallakin.
Mies miestä vastaan, kaksi karhua vastaan.
Parempi pyy kädessä, kuin kaksi oksalla.
Rohkea rokan syöpi, kainu ei saa kaaliakaan.
Sanasta miestä, sarvesta härkää.
Viisi virkaa, kuusi nälkää.
Yksi synti varkahalla, yhdeksän luulijalla.
Öillä päivät jatketahan, virsillä vähät oluet.
1. Oi sinä autuin asuinsija ylimmäisessä kaupungissa! Oi sinä ijankaikkisuuden kirkkain päivä, jota yö ei pimitä, vaan yläisin totuus lakkaamatta kirkastaa! Sinä ijäisen ilon ja turvaisuuden päivä, joka et muutteista mitään tiedä! Oi, jospa se päivä jo loistaisi ja kaikki ajallinen olisi jo loppunsa nähnynnä! Se loistaa jo ijäisen kirkkauden helolla tosin kaikille Pyhille; mutta meille, maailman matkamiehille, se vaan etäältä siintää. Taivaan asukkaat tietävät, kuinka ihana se päivä on: mutta Eevan lapset, maankulkeuteen kirottuina, ilmoittavat huokauksillansa, kuinka katkeraa ja tukalaa tämä elämä on.
2. Lyhyet ja pahat ovat tämän elämän päivät, täynnä tuskaa ja kipua. Täällä on ihminen monen synnin saastassa, monen himon ansassa, monen pelvon paulassa, moninaisen surun ajeluna, paljon uuteliaisuuden vietävänä, paljon turhuuden siteissä, monen erehdyksen saarroksissa: paljosta työstä uuvuksissa, kiusauksista vaivuksissa, hekumasta hermotoinna, ja puutosten käsissä rasittuneena.
3. Ah milloinka kaikki tämä paha loppunsa saa? Milloinka synnin kurjasta orjuudesta irtaalleni pääsen? Milloin ainoastaan Sinua saan ajatella? Milloin saan Sinusta täydellisesti ihannella? Milloin kaikki esteet maahan kaatuvat? Milloin minulle oikea vapaus, vapaus kaikesta ruumiin ja sielun rasituksesta, lahjoitetaan? Milloin tulee kerrankin järkähtymätöin ja vakinainen rauha, sisällinen ja ulkonainen, joka haaralta turvattu rauha? Hyvä Jesus! Milloin saan Sinua nähdä? Milloin viimeinkin valtakuntasi kauneutta katsella? Milloin minulle tulet kaikeksi kaikessa? Milloin, milloin saan kanssasi olla valtakunnassa, jonkas ijankaikkisesta ystävillesi valmistit?
4. Vaivaiseksi ja kulkijameksi olen jätettynä vihoillisen maahan, jokapäiväisen sodan ja kovan onnen käsiin. Huojenna tätä kulkeutta, lievennä tätä tuskaa; sillä Sinä olet haluni ainoa vaiteltava. Kaikki maailman lohdutus on minulle rasitukseksi. Sinua, Sinua hartaimmin ikävöitsen, mutta en voi Sinua saavuttaa. Taivaallisiin soisin mieluisesti ulottuvani, mutta maalliset asiat ja lihalliset himot minun polkevat maahan. Mieleni soisi nousevansa ylemmäksi kaikkea; mutta liha pakoittaa, vasten tahtoani, haluni orjaksi. Näin minä kurja taistelen alinomaa itseni kanssa ja olen rasitukseksi itselleni: sillä henki pyrkii ylöspäin, ja liha ainian alaspäin.
5. Oi, mikä sydämen kipu, kuin taivaallisia miettiessäni, parvi lihallisia ajatuksia yht'äkkiä leuhahtaa! Jumala! elä erkane kauas minusta, eläkä hyljää palvelijaasi. Lähetä leimauksesi, lasketa nuolesi, säikytä ja karkoita vihoillisen kuljeet kaikki. Kokoa huomioni luoksesi; anna unehuttaani maalliset kaikki; anna minun heti himoin ihanat kuvat sydämestäni kaikki karkoittaa ja niitä kammoa! Rientäös minulle avuksi. Sinä ijankaikkinen totuus, ett'ei mikään turhuus saako minua horjumaan! Tullos, Sinä taivaallinen sulo, niin kaikki saastaisuus kasvoisi edestä pakenee!
6. Anna, anna minulle anteeksi armollisesti, niin usein, kuin rukoillessani suvatsen minkään muun kuin Sinun mieleeni nousta! Sillä minä tunnustan, ajatusteni useasti olevan ajelulla. En useinkaan ole siinä saapuvilla, missä ruumiini on, vaan siellä, mihin mieleni minun vie. Mikä luontoani suosittelee, taikka totutulle tavalleni kelpaa, se on nopsa mieleeni joukahtamaan.
7. Oi, kuinka sentähden on tosi, mitä Sinä, ijäinen totuus, sanonut olet;Kussa teidän tavaranne on, siellä on myös teidän sydämenne. Jos taivasta rakastan, niin ajattelen mieluisesti taivaallisia. Jos maailmaa rakastan, niin olen mielissäni sen onnesta, ja pahoilla mielin sen onnettomuudesta. Jos lihallisuutta rakastan, niin mieleni on alinomaa lihallisissa asioissa. Jos hengellisyyttä rakastan, niin ajattelen ilolla hengellisiä asioita. Mitä ikään rakastan, siitä mielelläni puhun siitä mielelläni kuulen puhuttavan, ja sen kuva seuraa minua yleensä. Mutta autuas on se ihminen, joka Sinun tähtesi luodut kaikki hyljää, luonnolle väkinäistä tekee, ja lihan himot ristiinnaulitsee hengellisellä kiivaudella. Sinun eteesi kantaaksensa virheettömän rukousuhrin leudolla omalla-tunnolla ja kaikesta maallisesta, sisällisesti niin hyvin kuin ulkonaisestikin, kirvonnunna, ollaksensa otollisen enkelien seurakumppaniksi.
Kemell.
Ensimmäisen Makkabealaisten kirjan 6 luvussa kerrotaan, kuinka kuningasAntiokus Eupator"kokosi sata tuhatta miestä jalkaväkeä ja kaksikymmentä tuhatta ratsasmiestä, ja kaksineljättäkymmentä elefanttia, jotka sotaan harjoitetut olivat", lähteäksensä niillä Juudaan sotimaan; ja värsyissä 34-37 luetaan, että hän antoi "priiskoittaa elefantit punaisella viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä käymään edes ja vihastumaan. Ja jakoi elefantit joukkoin keskelle, että kunkin elefantin tykö oli asetettu tuhannen jalkamiestä rautalakeilla ja harniskoilla, ja viisi sataa hevoismiestä. Nämät ottivat vaarin elefantista, niin ett'eivät he välttäneet pois sen tyköä, ja kuhunka elefantti käännettiin, sinne myös heidän piti itsensä kääntämän. Ja kukin elefantti kantoi seljässänsä puutornia, jossa kaksineljättäkymmentä sotamiestä oli, ja se mies, joka eläintä ajoi ja hallitsi."
Moni lukija varmaan ihmettelee, kuinka yksi ainoa elävä taitaa puutornia kantaa ja sen sisässä 32 sotamiestä paitsi ajajata, ja moni sitä myös taitaisi tuskin todeksikaan uskoa, jos olisi jossain muussa kirjassa kuin pyhässä raamatussa luettavana. Siitä syystä tulemme nyt seuraavassa luvussa vähän täydellisempiä tietoja elefantista antamaan.
Itä-Indian maalla, johon tulee neljättä sataa peninkulmaa Kanaan maasta idän ja etelän välillä, löytyy vielä nyt, niinkuin siellä vanhankin testamentin aikoina löytyi, paljo elefantteja, ja niillä on vielä tänäpäivänä sama ihmeteltävä luontonsa, voimansa ja ruumiinsa rakennus, kuin niillä Makkabealaistenkin aikana oli. Tämä luomus on Jumalalta varustettu hirveän isolla ruumiilla, ja tiettävästi on se suurin kaikista maaelävistä, niinkuin se myös mielensä puolesta on kaikista luontokappaleista viisain.
Kaikki, mitä elefantista tulemme kertomaan, on sangen ihmeellistä. Paitsi Itä-Indian maassa tavataan elefantteja Afrikassakin, mutta Afrikan elefantit ovat toista lajia kuin Indian. Kuin jo sanoimme on elefantilla hirveän iso ruumis, sen jalat ovat pitkän miehen korkuiset ja tukevan miehen paksuiset. Tavallinen mies taitaa hattu päässä suorana sen mahan alatse astua, ja sen koko korkeus maasta selkärankaan on puolenkolmatta syltä.
Ne elefantit jotka Persian kuningasNadir Schahvuonna 1745 keisarinna Elisabetille lahjaksi Pietariin lähetti, olivat vieläkin suuremmat ja vähää vailla kolmen sylen korkuiset. Semmoinen eläin painaa seitsemän ja kahdeksankin tuhatta naulaa taikka neljä sataa leiviskää, ja saisi sentähden hyvästikin panna viisikolmatta härkää toiselle puolelle vaakaa vastapainoksi.
Sen jalat ovat kuin paksut lihatukit taikka pölkyt, eivätkä pienempinä ollen taitaisi kannattaakaan semmoista ruumiin painoa, eikä liikuttaa sitä. Jalkaterää eli sorkkaa ei näy ollenkaan, sillä sääriliha rippuu kuin pussina ja peittää sen kokonansa, mutta sen alla on kussakin jalassa viisi kynnellä varustettua varvasta, ja jalkapohjat ovat kuin raudoitetut lujimmalla sarvenlaatuisella luulla.
Pää sen suhteen on pieni alasrippuvilla suurilla korvilla, kuin teuraan vuodat. Niitä se liikuttaa vihaiseksi tultuansa ja laksuttaa niitä kovasti, niinkuin puistettaisiin suurta palttinata taikka lakanaa.
Silmät ovat pienet, mutta sangen vilkkaat, ja niistäkin on selvästi nähtävä, että hän on hyvin älykäs eläin, joka ottaa vaarin kaikista asioista, ja melkein kuin ihminen miettii ja ajattelee, vaikk'ei saata ajatuksiansa sanoilla ilmoittaa.
Ihmeellisin kaikista on kuitenkin elefantin kärsä. Se on kuin hänen ylihuulensa taikka nenänsä, joka lähtee kuin puolentoista sylen pituinen torvi kahden kauhean torahampaan keskeltä. Tyveltä on se yhdeksän tahi kymmenen tuumaisen tukin paksuinen, mutta hoikkenee latvaan päin, ett'ei päästä ole enää kuin kolmen tuuman paksuinen, keskeä poikki mitaten.
Kärsä on elefantin kallein ja hyödyllisin jäsen, onsi (eli tyhjä) sisältä. Sillä toimittelee ja tekee se monellaisia töitä, kuin ihminen käsillänsä. Huulet kärsän päässä ovat sormien asemessa ja niillä on samallainen tarkka tunto kuin ihmisellä sormen päissä, joka helposti on ymmärrettävä siitä, mitä elefantti kärsällänsä toimittelee.
Kärsän pää eli suu on onteva eli kovera kuin kauhan pesä taikka pienempi kuppi, niin että siihen mahtuisi tavallinen lankakerä sisään. Sen reuna on ympärinsä pallistettu kuin siankin kärsän reuna, ainoastansa sillä eroituksella, että se on paksumpi ja lujempi, ja juuri tätä pallistusta sanotaan kärsän huuliksi, joita elefantti käyttää, kuin ihminen sormiansa. Niillä se poimii kukkia ja sitoo ne kimppuun; ottaa pienimmänkin rahan maasta ylös; solmitsee ja solmusta irti päästää nuoran; tempaa korkin puteliin suulta; auki ja kiinni vääntää lukon avaimellansa; kiinnittää ja aukaisee soljen, ja samalla tavalla tekee monta muutakin askaretta.
Toisinaan kuin tahtoo ilman loukkaamatta kostaa ihmiselle, joka on häntä jollain tavalla narrannut, tempaisee elefantti kärsänsä vettä täyteen ja purskaisee sen kahden ja kolmenkin kymmenen askelen päähän, kuin parhaasta paloruiskusta, ihmisen päälle, välistä niinkin kovasti, että kaataa kasteltavansa kumoon.
Semmoinen taju ja ymmärrys on elefantilla, semmoinen voima ja tarkka tunto hänen kärsässänsä, ja kuitenkin on hän ruumiinsa muodon puolesta ei mikään kaunis elävä. Kaula on niin lyhyt, ett'ei sitä paljon eroitakaan, vaan on kuin olisi pää suorastaan ruumiisen liitetty; suu on kurkun alla kärsän tyvessä paksuimmalla kohdalla. Kummaltakin puolelta suuta tulevat torahampaat näkyviin, joita on kaksi ja kumpikin kolmen tahi neljän kyynärän pituinen ja viiden leiviskän painoinen, taikka kuin hyväkin veistämätöin reen jalaspuu, paitsi että on päästä terävä. Se on valkea kuin lumi, ja kalliissa hinnassa, koska siitä sorvataan (varvataan) monenlaisia kalliita kapineita. Näillä hampaillansa elefantti vihastuneena huokeasti syöksee kenen tahansa läpi.
Elefantin nahka on kyllä paksu ja tukeva, mutta kuitenkin niin hellä, että kärpäset, paarmat ja sääsket saattavat hänelle isonkin tuskan, ja että hän on myös arka lyömiselle. Linnuilta rauhan saadaksensa taittaa hän oksan puusta ja torjuu sillä niitä pois päältänsä. Karvoja hänellä ei ole seljässä paitsi siellä täällä yksinäisiä harjaksia. Silmäripset ovat puolen kyynärän pituiset ja tukevan sukkapuikon (sukkavartaan) paksuiset. Häntä ei ole kuin korvain pituinen, ja sen päässä on iso harjastupsu.
Semmoinen otus ei kyllä juuri vähällä ruualla eläkään, niinkuin sen sanomattakin lukija arvannee. Jos Jumala olisi antanut elefantille saman luonnon kuin sudelle, karhulle, leijonalle, leopartille, pantterille, tiikerille ja monelle muulle raatelevaiselle pedolle, niin kukapa sen sitten voisikaan täyttää ja hallita, ett'ei tappaisi ja söisi koko maan piirin elävät ja lopulta ihmisenkin suuhunsa. Mutta siinäkin on Luojan hyvyys ja viisaus havaittava, että hän on säätänyt elefantin elättämään itsensä kasviaineilla. Hän syöpi ruohoja, heiniä, lehtiä, vesoja, varpuja ja mitä muuta senlaista löytää. Kaikki syömisensä saattaa hän kärsällään suuhunsa. Oksia ja lehtiä puista syödessänsä pieksää ja puistaa hän ne sitä ennen kovasti, puhdistaaksensa niitä muuraisista ja muista itikoista, jotka muuten taitaisivat yhdessä suuhun mennä. Hämähäkin verkoista puhdistaa hän ne myös visusti kärsällänsä, ennenkuin suuhunsa ottaa. Elefantti arvattavasti saattaisi kylläkin paljon syödä. Kotieläimenä pidettäessä keitetään sille tavallisesti 5 leiviskää riisipuuroa, joka sitten tehdään kakuiksi ja annetaan sille syödä. Ne kaksi, jotka, niinkuin edellä nimitimme, Persian kuningas lahjoitti Wenäjän keisarinna Elisabetille, saivat päivän muonaksi 2 leiviskää riisipuuroa, 2 leiviskää leipää, saman määrän parasta heinää ja yhden vedron (taikka 4 kannua ja 6 korttelia) viinaa.
Muut elävät karttavat viinaa ja muita väkeviä juomia kuin myrkkyä, mutta elefantille maustavat ne varsin hyvästi. Kuin häntä tahdotaan kehoittaa jotain ylenmäärinsä tekemään, taikka kiivaammasti yrittämään kuin tapansa on, niin näytetään hänelle viinaputelli ja luvataan antaa, kuin on työstänsä pääsnyt. Parempata kehoitusta ei tarvitse; siitä hän alkaa heti kaikki voimansa liikkeelle panemaan ja työtä loppuun jouduttamaan.
Tämä elefantin viinaan meneväisyys juuri selittää sen, mitä edempänä luimme, että kuningas Antiokiantoi priiskoittaa elefantit punaisella viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä käymään edes ja vihastumaan, s.o. elefantit olivat asetettuna sotarintaan, ja heille muistutettiin, että heidän piti viinaa palkaksensa saaman, jos urhoollisesti täyttivät velvollisuutensa tappelussa.
Mutta jos elefantti jälkeenpäin havaitsee itsensä petetyksi ja hänelle ei anneta, mitä luvattiin, niin julmistuu hän hirmuisesti, ja on valmis paikalla surmaaman pettäjänsä, jos tämä ei pääse pakoon, ja vielä vuoden, kahden ja kolmenkin päästä ottaa hän hengen häneltä, missä vaan semmoiseen tilaan johtuu!
Narraamista, pilkkaa, lyömistä ja muuta pahaa menetystä elefantti ei suvaitse ollenkaan, paitsi pieniltä lapsilta, joille hän ei suutu, ikäskuin tietäisi, ett'ei semmoiset mielettömyydessänsä vielä oikein älyä, mitä tekevät. Rangaistukseksi heille vetää hän kuitenkin toisinaan vähäisen vettä kärsäänsä ja purskaisee heidän päällensä, taikka ottaa pienen vitsasen, ja lyöpi heitä sillä pari kertaa reisille, että heittäisivät konnuutensa ja lähtisivät pois. Vanhemmalle ihmiselle hän ei osoita tätä hyvyyttä, vaan lyöpi hänen paikalla kuolijaksi taikka vähintäänkin raajarikoksi.
Batavian kaupungissa Javan saarella asui kraatari (räätäli, ompelija) saman kadun varrella, jota kuvernöörin elefantit tulivat kulkemaan, kuin heitä vietiin juomaan. Sama kraatari söi mielellänsä omenia, ja sentähden oli hänellä niitä aina pöytänsä vieressä akkunalla. Yksi niistä elefanteista, jotka katua myöten sivuitse kulkivat, rakasti myös omenia, ja otti sentähden joka kerta yhden tahi kaksi kraatarin akkunalta, joka ilman kuumuuden vuoksi tavallisesti seisoi auki. Kraatari siitä ensittäin ei huolinut mitään, mutta kuin elefantti aikaa voittaen tuli ahnaammaksi, ett'ei tytynyt yhteen ja kahteen omenaan, vaan otti joka kerralla useampia, niin pahastui kraatari siitä ja pisti kerran häntä neulalla kärsään, kuin taas oli omenia ottamassa. Elefantti veti kärsänsä pois ja meni hiljaisesti joelle juomaan. Juotuansa veti hän vettä kärsäänsä, mikä mahtui, ja palatessaan kraatarin akkunan alle tultuansa purskasi hän sen kraatarin päälle, ja kasti sillä hänen itsensä, hänen ompeluksensa ja koko tupansa likomärjäksi.
Muuten on elefantti hiljainen ja hyvänluontoinen otus, joka ei tee kellenkään liikaa, jos häntä ei ärsytetä. Hyvällä pidolla taitavat pienet lapsetkin häntä hoitaa ja hallita, kuinka tahtovat, ja sitä, joka kauniisti ja leppeästi häntä kohtelee, rakastaa hän sydämellisesti, eikä eroa hänestä suurimmassakaan vaarassa ja hädässä. Joka hänelle on kerran vähänkään hyvää tehnyt, sen pitää hän aina mielessänsä, eikä unhota häntä tulisimmassakaan vihan vimmassansa. Hän on arvonsa tunteva, taikka ikäskuin kunnianhimoinen, ja näyttää siltä, kuin vaatisi hän ihmiseltä, että tämä, tuntein heikkoutensa häntä suhteen, ei yrittäisikään hänelle mitään ylivaltaa tekemään, taikka häntä ylenmääräisesti työllä taikka muulla rasituksella vaivaamaan.
Jos hevoisella olisi elefantin äly ja voima, niin mitä se ei monta kertaa tekisikään järjettömälle isännällensä! Epäilemättä tulisi ennen pitkää vähän hevoisenisäntiä maailmassa olemaan, jos he eivät tapaansa parantaisi ja rupeaisi paremmin hevoisiansa kohtelemaan.
Mitä elefantin kiitollisuudesta hyväntekijätänsä kohtaan sanoimme, sen todistukseksi saatamme seuraavankin tapauksen kertoa. Muutamassa Itä-Indian kaupungissa oli eräs elefantti joka kerta, kuin kulki kaupungin torin poikki, tottunut saamaan kaalinlehtiä ja muuta semmoista pötyä suuhunsa yhdeltä vaimonpuolelta, joka torilla piti kauppaa kaalin kanssa. Kerran tuli sama elefantti villiin, juoksi vimmoissansa katu kadulta, polki, särki, tappoi ja hävitti, mitä eteen sattui, tuli lopulta torillenkin ja kaasi pienet yksinäiset kauppapuodit ylösalaisin tavaroinensa. Kuin mainittu kaalinkauppias-vaimo näki, mitä hirmuista ryskettä elefantti piti, juoksi hän kerkeämiseen pakoon ja unhotti hädissänsä pienen kolmivuotisen tytärlapsensa puotiin, jossa se oli lattialla leikittemässä.
Kuin elefantti tuli sen puodin kohdalle ja näki lapsen pelvosta lattialla värisevän ja huutavan, muisti hän heti siinä puodissa usein syödä saaneensa, tyhjensi kärsällänsä ison korin kaaleista tyhjäksi, pani lapsen sisään ja nosti sen kärsällänsä tiskille. Jäi sitte vielä vähäksi aikaa sen viereen ikänkuin odottamaan, eikö kukaan tulisi lapsesta huolta pitämään. Viimein läksi hän siitä, nuuruksissa ja juuri kuin katuen ja häveten pahoja töitänsä, hiljaisesti kotiinsa.
Jokainen Antiokin sotaelefanteista kantoi seljässänsä 33 sotamiestä ja päälliseksi sen miehen, joka eläintä ajoi ja hallitsi. Se sama mies oli epäilemättä Indian maalta, yhdessä elefantin kanssa sieltä tullut ja elefantin tavat lapsuudesta tuntemaan harjauntunut. Semmoisia elefantin johdattajia sanotaankornakk'eiksi. Niitten pitää olla luonnostansa tasaiset, älykkäät ja tarkat ihmiset, jotka tuntevat elefanttinsa mielen ja tavat, muuten tämä kornakkiansa ei suvaitse eikä tottele. Mutta kuin kornakki on mielenperäinen, niin on elefantti hänelle hyvin kuuliainen, pitää hänen oikein rakkaana ja nostaa hänen kärsällänsä joka kerta ajoon lähtiessä omalle päälaellensa, josta kornakki häntä ajaa. Tällä ajaessa ei ole ruoskaa eikä ohjia, eikä mitään muuta kuin pienoinen, koukkupäinen rautakeppi kädessänsä, jolla hän viittaa elefantille, mihin pitää mennä ja mitä tehdä.
Elefantti on kaikkein vahvin kuormankantaja ja myös hyvin harras ja uuttera siihen työhön. Hänen selkäänsä vyötetään konstikkaasti tehty satula ja sen päälle kahden sadan leiviskän kuorma, jonka hän itse kärsällänsä nostaa vähitellen selkäänsä ja sovittelee paikallensa.
Suurisukuiset ja rikkaat, joilla on siksi varaa, pitävät elefantteja matkainsa tähden, ja ajavat niitten seljässä, jota varten he rakentavat sinne kauniit kamarit ovilla ja akkunoilla, joissa taitavat maata, istua ja kävellä, kuin muissakin huoneissa.
Niinkuin edellisestä raamatunkin luvusta havaitsemme, käytettiin elefantteja ennen vanhaan sodassakin, ja niin tehdään vieläkin monessa Indian maassa. Mutta siitä ajasta alkaen, kuin kruuti tuli tutuksi, ja tykkejä ruvettiin sotakaluina käyttämään, elefantista sodassa ei ole suurta apua, sillä hän tavallisesti ammutaan kuolijaksi, ennenkuin ennättää päälle karata.
Elefantit elävät kahdenkin sadan vuoden vanhaksi, mutta tavallisesti kuolevat he jo sadan viidenkymmenen vuoden iässä. Kahdenkymmenen vuoden vanhana ovat he täysikasvuiset ja alkavat poikia, kantavat 80 viikkoa ja synnyttävät yhden, harvoin kaksi sikiötä kerrallansa.
Metsäelefantit kulkevat isoissa laumoissa, 30 ja 40 eläintä yhdessä koossa. Aljut elefantit ovat syntyneet aljuista vanhemmista taikka kuitenkin aljusta emästä.
Lönnrot.
1. Kaksikätinen, kaksipäinen, nelisilminen, kuusijaikainen?
2. Keitto kiehui kalliolla, ilman puitta, valkeatta, kokitta, kohentajatta, kattilatta, katsojatta?
3. Ken vieraalle tupaan tullessa ensiksi kättä antaa?
4. Ken vieraalle tupaan tullessa ensiksi suuta antaa?
5. Maito kaatui kalliolle, piimä pirtin lattialle, ei lähde vuolten, eikä nuolten, eikä siivellä sipoen?
6. Mikä näkymätöin tuvassa?
7. Mikä tekemätöin tuvassa?
8. Mikä paikka leivästä pitää syömättä jättää?
9. Pienempi kirppua, raskaampi hevoista?
10. Satajalkainen, seitsenselkäinen, nelikorvainen?
Arvoitusten sanat. 1. Ratsastaja ratsuinensa. 2. Muurahais-keko eli Kusiais-pesä. 3. Ovenripa. 4. Lämmin. 5. Päiväpaiste, t. kuutama. 6. Lämmin. 7. Seinänranko. 8. Reikä. 9. Tulikipuna. 10. Äjes eli Karhi.
Kustaa Waasan kuninkaaksi ruvetessa oli juur'ikään kaksi vuosisataa kulunut Pähkinäsaaren rauhanteosta, joka vakuutti Ruotsin vallan Suomessa. Kuitenkin oli tällä rauhanteolla iso osa Suomen kansasta jäänyt Wenäjän alle, ja Suomen maa, jos tämän nimen avarammin käsitämme, oli siis pantu kahtia kahden vieraan kansan kesken. Raja oli laskettu käymään Suomenlahdesta pitkin Raja- ja Sääjokia Wuoksenvirtaan, siitä Antrein ja Räisälän väliltä Ruokolahden itäistä kylkeä myöten Säämingin seuduille, josta nykyinen Savon ja Karjalan raja pitkin Puruvettä, Orivettä ja Juojärveä näyttää valtakuntien rajana olleen. Siitä raja arvattavasti seurasi Maanselkää ja päättyi viimein Jäämereen, vaikka on muistettava, että nämät Pohjanperät olivat varsin vähän tunnetut eikä niitä siis voitu aivan tarkallensa jakaa. Se oli ruotsinpuolinen osa, josta nykyinen Suomenvalta on syntynyt, mutta Suomenmaan nykyisestä alasta puuttui silloin vielä isompi osa Karjalata, nimittäin Laatokan rannikko ja Pielisjärven ympäristöt. Tänänsä pysyivät Waasan aikoihin asti Suomen itäpuoliset rajat; mutta Ruotsia kohden, jonka kanssa Suomi oli yksi valtakunta, saattoi ainoastaan aika ja tottumus määrätä rajat ihmisten ajatuksissa. Aluksi ei Suomen nimikään tavallisesti ulottunut avarammalle kuin Warsinais-Suomeen, ja kuin näitä Suomenmaan eri kappaleita yhteisesti mainittiin, niin käytettiin joskus tuo epävakainen nimitys Itämaat, joka ainoastaan ilmoitti, mitä suuntaa Suomi oli Ruotsista. Kuitenkin emme erehtyne, jos luulemme Turun hiippakunnan avaruuden antaneen Suomenmaalle rajoitusta ja määränneen sen kokoa. Tämä hiippakunta ulottui ensi aikoina pohjaisessa ainoastaan Oulujoelle ja Oulujärvelle, mutta levisi pian Kaakamajoelle saakka. Kemin pitäjän toiselle puolelle. Myöskin Kemin ja Uutsjoen Lapit näyttävät aikaa voittaen tulleen luetuiksi Suomen alle, vaikka oikeastansa kaikki Ruotsinvallan alaiset Lapit pidettiin yhtenä erinäisenä maana. Jos nyt näistä seikoista tahtoisimme määrätä Suomen rajat Ruotsia kohden, niin lähtisimme Tseskemjoesta Norjan rajalta Kaakamajokeen, josta seuraa luonnon tekemä rajoitus: Pohjanlahti, Raumanmeri, Ahvenanmeri ja Itämeri. Etelässä Suomenlahti eroitti Suomenniemensä Wirosta ja Inkeristä.
Näitten rajojen sisällä asui Warsinais-Suomalaisia, Hämäläisiä, Karjalaisia ja Savolaisia, jotka kaikki jo Opinpuhdistuksen aikana olivat yhtenä Suomen kansana. Paitsi näitä oli Ruotsin vallan kanssa muuttanut tänne Ruotsalaisiakin, jotka asuivat, niinkuin nykyänsä vielä, Suomenlahden ja Merenkurkun rantasyrjää; ja Ahvenanmaassa, joka Ruotsille likinnä on, olivat Ruotsalaiset asukkaat, jos ei alkuperäiset, kumminkin Suomen valloitusta aikaisemmat. Mutta kaikki nämät hajalliset Ruotsalaiset olivat kuitenkin vähälukuiset Suomalaisten asukasten suhteen, jotka asuivat yhdessä jaksossa maan eläväisenä sydämenä ja ydinnä. Väen paljoudesta ei meillä ole mitään varmaa tietoa näiltä ajoilta, sillä sehän jotenkin joutava arvio lienee, kuin eräs Italialainen Nikolao Bello päättää olleen Juhanan aikoina koko Ruotsin valtakunnassa 3 miljonaa henkeä ja Suomessa yksinänsä puolen miljonaa. Oli toki meidän arvata, Suomi siihenkin aikaan enempi kivi kuudes-osa Ruotsinvallasta.
Onpa tärkeimpiä asioita tutkiaksemme, mihinkä tilaan Suomen maa ja kansa joutui valloituksen kautta, ja mikä Ruotsia kohden oli valtiollinen olomme tähän aikaan. Tosin ei ole kiittämistä sen kansan tilaa, jonka päälle on väkivallalla laskettu vieras uskonto ja vieraat lait ja laitokset. Mutta pikemmin, kuin olisi voitu luullakaan, mieltyi Suomen kansa onneensa, jotta kyllä sopinee koko kansakuntaan, mitä entinen arkkipispa Upsalassa Johannes Magno kehuu Hämäläisistä, että olivat muka aina rikkomatta pitäneet valansa ja uskollisuutensa Ruotsinvaltaa kohdin. Eikä ollutkaan, jos asian oikein arvostamme, Suomen miehillä liioin syytä valittaa. Koska esimerkiksi Suomen heimolaiset Wirossa joutuivat Saksan ritarien alle kolkkoon orjuuteen, niin Suomen kansa samalla aikaa tuli kasvatiksi Europan vapaimmalle kansalle, joka valloitetulle soi samat edut kuin itsekin nautitsi, nimittäin talonpoikaisen vapauden ja länsimaisen sivistyksen. Aikaa voittaen kävivät muukalaisten asettamat laitokset meidän kansalle kodikkaiksi, pispanistuimelle ja muihin virkoihin nousi maan omia miehiä, ja Suomi eli Ruotsin kanssa veljellisessä sovussa yhden valtakunnan suojassa. Tosin tälläkin ololla näkyy olleen mustempi puolensa. Sama Johannes Magno, joka kehuu Suomalaisten uskollisuutta, arvelee, että "he muka siitä olisivat ansainneet paremman palkinnon, kuin rääkättää kuninkaan käskyläisillä ja muilla valtikkailla, niinkuin nyt, Jumala nähköön tapahtuu". Että tässä lauseessa kyllä oli valitettava totuus, saamme vasta nähdä; mutta yhden seikan näyttää pispa peräti unohtaneen, nimittäin että Suomen virkamiehet enimmältään olivat itse Suomalaisia ja että heidän rääkkäyksensä ja vääryytensä tapahtuivat vastoin esivallan tahtoa, joka kaukaisuudeltansa ei aina voinut Suomen asukkaita kylläksi suojella.
Paljoa oudomman seikan kertoelee Johannes Magnon veli, Olao Magno, historiassansa Pohjan kansoista. "Vaikka Suomalaisille" — kuuluu sanat — "eli Suomen pohjaisille kansoille heidän suuren raakuutensa tähden on kovan rangaistuksen uhalla kuninkaalta käsketty, ett'eivät toistensa turmioksi saa kotonansa pitää sota-aseita, nimittäin keihäitä, tapparoita, heittokeihäitä, miekkoja ja pitkiä veitsiä; niin heillä kuitenkin on oikeus kotitarpeeksensa pitää kirveitä, joilla valmistavatkin ihailtavia rakennuksia." Sitten hän juttelee, kuinka he noitten "liian likeisten" Wenäläisten rosvoamisia vastaan puolustavat itsensä pauloilla, lingoilla, teroitetuilla seipäillä ja suurilla koirilla. Tämä seikka, — josta ei kuitenkaan missään muualla mainita, näyttää meille kovin kummalliselta eikä ole helppo uskoa, että kuningas olisi ainoastaan keskinäisten tappelujen karttamiseksi riistänyt Suomen raja-asukkailta — niistähän Olao Magno tässä puhunee — heidän aseensa ja antanut heidät Wenäjän asukasten rosvoamisille alttiiksi. Todennäköisempi on, että Kustaa kuningas jostakin syystä ei oikein luottanut heidän uskollisuuteensa, koska muutenkin tämä kuningas osoittaa kummallisen epäluulon Suomalaisia kohtaan. Mistä tämmöinen mielenlaatu hänessä oli syntynyt, emme tosin enää voi eroittaa. V. 1556 hän kirjoittaa Juhana herttualle varoituksen liian luottamasta Suomen talonpoikiin, joilla muka on röyhkeä ja kummallinen luonne, ja muistuttaa, kuinka Lohjan pitäjässä, kuninkaan ja herttuan sen kautta kulkiessa, talonpojat olivat juopuneet oluesta, huutaneet ja pauhanneet, ett'ei kellään muulla ollut sanansijaa. "Sen vuoksi on se mieleeni, rakas poikani", sanoo tähän kuningas, "ett'et suinkaan ole niitten seurassa, vaan niitä varot ja kartat niin paljon kuin ikänä voit." Ja kuitenkin oli Suomi hänelle koko hänen hallitusaikansa kuuliainen, samalla aikaa kuin Ruotsin talonpojat milloin missäkin maakunnassa nostivat kapinoita häntä vastaan. Ainoastaan kerran voimme keksiä riidan alkua kuninkaan ja Suomen talonpoikien välillä, joka todistaa, ett'ei täälläkään kaikin paikoin tydytty hänen itsevaltaiseen, vaikka viisaasen hallitukseensa. Tämän asian laita on semmoinen. V. 1552 olivat Lapveden kihlakunnan talonpojat panneet lähettiläänsä valittamaan kuningan tykönä sekä muutamista veroista, jotka he arvelivat laittomiksi, että käräjäravinnoista, joitten luku heidän mielestä oli enennetty. Tytymättömyys näkyy ulottuneen muuallenkin, Jääsken ja Savon kihlakuntaan, jopa Hämeesen asti, ja vastahakoisuus rupesi jo työssä näyttäymään. Eräästä Maunu Pietarinpoika Nyrhistä mainitaan, että hän oli tahtonut estää muitakin verojansa suorittamasta ja uhitellut veronkantajata kirveellänsä. Mutta tämä ponnistus kohta herkesi, kuin seuraavana vuonna Henrikki Klaunpoika Horn ja Kustaa Fincke pitivät asiasta maakäräjiä Lapvedellä. Tosin nytkin Maunu Nyrhi tahtoi vastustella ja koetti yllyttää kansaa, samaten kuin yksi lautakunnastakin, nimeltä Inko Multiainen, useammat kerrat kiisteli, ett'ei noihin liika käräjihin olisi suostumista. Mutta molemmat vedettiin paikalla oikeuden eteen kapinallisista puheistansa ja saatiin, vaikka lautakunta oli vastahakoinen, tuomituiksi pois hengiltä. Viimein, kuin heitä vietiin mestattaviksi, oli rahvas yrittänyt heidät väkisin vapauttaa, mutta taipui sen perästä myöntäväiseksi; — eikä siitä ajasta havaittu mitään vastahankaa Kustaan säännöksiä vastaan.
Jos nyt Kustaa Waasalla olisikin ollut jonkunmoisia tekosyitä epäluuloonsa, niin on kumminkin yllämainitusta merkillisestä tapauksesta helposti nähtävä, ett'ei suomalaisten talonpoikien tytymättömyys tälläkään kertaa koskenut Ruotsin valtaa, vaan ainoastaan sen haltiaa ja muutamia tämän antamia sääntöjä. Samaapa sekin kapina näyttää todistavan, jonka Eerikin hallitessa hänen veljensä sytytteli Suomenmaassa. Se on kyllä todennäköistä, että Juhana herttuan teki mieli eroittaa Suomi ominaiseksi valtakunnaksi, mutta tässä hankkeessansa hän odotteli parahimman apunsa Puolanmaasta, ja vasta tämän toivon tyhjäksi käydessä mainitaan hänen kutsuttaneen Suomen talonpojat kokoon ja heille asiansa selittäneen. Mutta jos saamme tämän tapauksen hämäriin tietoihin luottaa, niin hän ei silloinkaan puhunut heille Suomen itsenäisyydestä, vaan pyysi ainoastaan apua veljensä vääryyttä vastaan. Suomalaiset silloin elävällä valalla lupasivat auttaa häntä; mutta herttua itse teki tämän lupauksen tyhjäksi, koska salpasi itsensä Turun linnaan, jossa hänen täytyi Elokuun 12 p. 1563 antauta piirittäjien valtaan. Rangaistus kohtasi ainoastaan Juhanan likeisimpiä palvelijoita; paitsi niitä ei mestattu ketään muuta kuin eräs kirkkoherra Taivassalossa, joka oli koettanut pitäjäläisiänsä yllyttää. Mutta Suomen aatelisto, joka jo seuraavina aikoina näkyy miettivän jotakin eroitusta Ruotsin ja Suomen välillä, piti tällä kertaa vielä jäykästi kuninkaan puolta.
Ei olisi tätä hyvää sovintoa Suomen ja Ruotsin välillä liioin kiittämistä, jos olisi siitä seurannut Suomen kansallisuuden kukistuminen Ruotsin rotevamman ja isomman kansallisuuden alle. Mutta tätä kovaa kohtausta esteli jo Suomenmaan erillinen asema, joka synnytti erilaisia tarpeita ja vaati erilaisia hallitusneuvoja. Jo edellisinä, niinkuin tulevinakin aikoina katsottiin toisinansa tarpeelliseksi pitää erityisiä maanpäiviä Suomessa, paitsi mitä Suomalaiset saivat Ruotsin yleisillä valtiopäivillä keskustella valtakunnan yhteisistä asioista. Kustaa Waasan hallitukseen ruvetessa olivat Ruotsin vallan eri maakunnat taas ruvenneet itsenäisiksi toimikunniksi, jotka monessa tuumassa pitivät omat neuvonsa ja nähtävästi tämä laita sopi erinomattain Suomenmaalle, sen erityisten asianhaarain ja erityisen kansallisuuden vuoksi. En tahdo kuitenkaan kieltää, että kansallisuutemme vastaisella ajalla joutui jotenkin ahtaalle ruotsalaisuuden painon alla. Mutta tällä ajalla vielä oli monta muuta vaaraa, jotka paljoa likemmältä ja kovemmalta ahdistivat. Nämät vaarat olivat kahta lajia: sisältäpäin paisuva aatelis-valta, joka uhkasi masentaa talonpoikaisen vapauden, eikä ollut hillittävä kuin Ruotsin kansan ja Ruotsin hurskaan lain avulla: ulkoa taas Wenäjän valta, jota vastaan yksin taistellessa Suomen kansa olisi menettänyt viimeisetkin voimansa, mitkä silloin vielä tyyni tarvitsi omaa maatansa valloittamassa viljelyksen alaiseksi. Moni, joka ei ole ottanut näitä seikkoja huomataksensa, on arvellut, että Suomalaisten suostumus Ruotsin valtaan lähti ainoastaan Suomen kansan omituisesta luonteesta, joka muka olisi myöntynyt jos millaiseenkin valtaan, hyvään tai pahaan, hyödylliseen tai vahingolliseen; ja tämän luonteen nimittävät, kukin eri käsityksensä johdolla, taikka uskollisuudeksi, taikka saamattomuudeksi. Mutta siihen on muistutettava, että Suomen kansan tila ei ollut palvelijan alamaisuus, vaan nuoremman veljen nöyryys, joka ei vielä ollut miehistynyt itsenäiselle valtakunnalliselle ololle. Tämän luulen kylläksi selkiävän, koska lähden Suomen kansan luonnetta ja viljelystä sekä maamme hallitusseikkoja näillä ajoin likemmältä katsastamaan.
Olao Magno historiassansa kiittää Suomalaisten anteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta vieraita kohtaan. "Keskenänsä," lisää hän, "ovat sopivaiset ja siveät sekä vihastumaan hitaat; mutta jos heitä kauan suututetaan, niin ovat sitä julmemmat kostossansa. He asuvat kyläkunnittain, jaettuina pitäjiin ja taloihin. Heillä on kauniisti raketuita kirkkoja, ja suuri into uusia rakentaa. Papeillensa osoittavat suuren kunnioituksen, ja maksavat heille kymmenykset kaikista kaluista." — Tämä viimein mainittu tapa, joka katoolilaisen pispan silmissä oli hyvinkin ansiollinen, oli kuitenkin Kustaa Waasan opinpuhdistuksesta saanut kovan loukkauksen, jotta kuninkaan täytyi v. 1528 kehoittaa Suomen rahvasta maksamaan papeille, mitä heidän oli vanhuudesta ollut oikeus saada palkaksensa. Mutta kuin mainittu historioitsija kertoilee, että Suomen kansa oli paavinaikana "pappiensa opetuksesta niin perhehtynyt Jumalan lakiin, että muka, peräti heittäen entiset pakanuutensa erhehdykset, rupesi vapaalla halulla ja mielellä harjoittamaan kaikkea, mikä hurskasta ja hyvää on," — niin ei ole epäilemistäkään, hänen tässä liiaksi ylistävän katoolilaisuuden vaikutuksia Suomessa. Päin-vastoin on monesta merkistä nähtävä, ett'ei paavinaika paljon muuttanut Suomalaisten alkuperäistä uskontoa, ja että vanha taikausko, vaikka toisinansa uudessa puvussa, oli yhä vahvana voimissa. Koska katoolilaisuus opinpuhdistuksen aikana oli Saksanmaalla melkein ikänsä-elänyttä ja siis ikäänkuin kypsynyt kumottavaksi, niin se Ruotsissa vielä oli paraissa voimissansa, mutta Suomessa nähtävästi ei täyteenkään ikään ennättänyt. Vielä v. 1514, jolloin pispa Hemmingin autuuttamisen juhla oli Turun kirkossa vietettävä, ei katsottu sopivaksi harjoittaa kaikkia semmoisessa juhlassa tavallisia menoja, koska arveltiin Suomessa olevan muka "kärsimätöintä ja kopeata rahvasta", joka nähtävästi ei vielä oikein taipunut katoolilaiseen hartauteen. Silläpä täällä paavikunta kaatuikin ilman pauhinatta. Mutta kansan opettamisessa oli Suomen puhdistusmiehillä arvatakseni ihka alkamatoin työ edessänsä.
Y. Koskinen.
Luoja on itse asettanut kuoleman kamoituksen ihmisen sydämeen sentähden, että meidän pitäisi karttaman kuolemaa siihen asti, kuin hän itse tahtoo kutsua meitä maailmasta, koska hänen tarkoituksensa on tullut täytetyksi. Mutta hän on lahjoittanut meille myös suloisen autuuden toivon, joka niinkuin valkeuden enkeli lohduttaa meitä ja vahvistaa sydämiä kuoleman karvautta vastaan, koska tuonen voima elämän ovea kolkuttaa; meille on lahjoitettu autuuden toivo, niinkuin aamutähti, meidän tietämme valaisemaan, niin kauan kuin itse valkeuden aurinko nousee ja iäisyys meidän eteemme avataan.
Ei pidä sentähden kuolemaa murheella ja väristyksellä peljättämän; ei elämää pidä ylenkatsottaman, eikä enemmän kaikkia rakastettaman; vaan tehköön täällä kukin itsensä täydellisemmäksi ja mahdollisemmaksi runsaampaan nautintoon ilon ja riemun valtakunnassa. Ihminen on tosin heikko, joka ei voi luottaa omaan ansioonsa. Vilpittömän vaelluksen perästä ja turvaten armoon on hänellä kuitenkin sielun rauha majanmuutossa.
Mutta sille ihmiselle, joka viettää aikansa hempeyden helmassa, joka on niin harras maailmalle, että hän taivaan unhottaa, että hän pyörtyneenä hekumasta juoksee ohitse autuuden oven, että hän uupuneena synnin uneen jättää osansa hengen hyvästä omistamatta, — sille ihmiselle, sanon minä, ovat kuoleman hiljaisetkin kolkutukset niinkuin ukkosen jyrinä hänen korvissansa; sillä hän on toivotoinna loppuva. Kuolema, jota ei voiteta eikä lahjoilla lepytetä, on hänelle ankara vihoillinen, joka riistää hengen ja hajoittaa rikkaudet. Hän on kuoleman hetkellä surkeammassa tilassa kuin luontokappale, jolle sekä haudan pimeys että iäisyyden pituus ovat tietämättömät.
En voi minä oikein sanoa pahanelkisen tilaisuutta kuolevaisuutta muistellessansa. Ahdistus on hänen silloin käsittävä. Hän on niinkuin ulosviskattuna armon ovesta, jota paatuneessa tilassa turhaan kolkutetaan. Julmat ovat ajatuksetkin tästä onnettomuudesta, joka ei vähene unhotuksessa, vaan kasvaa synnin saastaisuudessa; synnin kirous on kerran, jos ei tässä, niin toisessa elämässä, loppumatta liehuvaksi tuleksi viriävä. Silloin herää paatuneenkin omatunto ja muuttuu pimeyden hengeksi, joka vainoo hänen sieluansa, tätä surkeasti onnetointa sielua, joka painuu rikosten raskaan kuorman alla kohdin kadotusta, jonka kita on ammollansa nielemään häntä syvyyden pimeyteen. — Mutta minä palautan ajatukseni tästä hirmuisuudesta; kauhistus saattaa minun erhetykseen. O! ei mahda yhtäkään ihmisenlasta löytyä, joka näin tunnon sokeudessa hekuman ja väärän voiton orjana vaipuisi synnin ansaan.
Meidän sydämemme tarvitsee tässä lepoa ja lohdutusta. Mutta missä me kuoleman karvautta vastaan levon löytänemme? Itkulla tänne synnytään, ja tuskalla täältä pois muutetaan. Älkäämme kuitenkaan epäilkö tunnoissamme; nämät ovat maalliset rasitukset, joiden välillä ihminen saa monta suloistakin hetkeä havaita, ja taivaassa on meillä vielä itse autuuden perintö tallella. Tuonen terävät nuolet tosin ruumiin langettavat, vaan tirskahtavat takaisin säilyvästä sielusta. Lähdettävä on siis lyhykäisesti tutkimaan onnesta osallisen ja rehellisyydessä vaeltaneen ihmisen rauhoitettua sydäntä kuolevaisuutta muistellessansa; noudatettava on muutama silmänräpäys oikeutta ja hyvyyttä rakastavaa kuoleman retkellä, sitä Herran palvelijaa, joka alkaen nuoruudesta on ahkeroinnut täyttää taivaallisia käskyjä ja vilpittömästi seurata omantunnon lakia järjen ja hyvänsuonnon johdatuksella, — joka on ollut harras Jumalalle hamasta siitä hetkestä, kuin hän ensimmäisen kerran kuuli rakasten vanhempainsa huulten lausuvan taivaallisen isän suloista nimeä ja kiitollisuudella mainitsevan armolahjoja Luojalta, jonka hyvyyttä hän on tytyväisyydessä ja autuuden toivossa täällä ilolla nauttinut. Hän saa viimein viljellä toivottua autuutta; sillä Herran armo ei lopu kuolemassa.
Mitä mahtaa siis kuoleman läheneminen matkaansaattaa sen sydämessä, jolla on tämä lohduttavainen toivo niinkuin ihanainen ja vähitellen valkeneva aamurusko, joka auringon lähenemisen ilmoittaa, — jolla on turva Jumalassa niinkuin vahva muuri kuoleman päällekarkausta vastaan? Hän on välttänyt pahaa, ei silmiä palvellen, vaan totuudella pahan ilkeyden tähden; hän on seurannut hyvyyttä, ei kunnian eikä palkan pyynnössä, ei kerskatansa, vaan rakkaassa kiitollisuudessa Jumalaa ja hyvänsuomuudessa lähimmäistänsä kohtaan.
Hyvyyttä harjoittaneen ilo on suuri siitä, että hän on välttänyt pahaa, mitä hän on taitanut, ja seurannut hyvää, mitä on voinut. Mutta sitä suuremmaksi nousee hänen ilonsa, koska hän huomaitsee, että elämän ilta ja autuuden aamu yhdistyvät kuolemassa niinkuin kesäisellä yöllä hämärä ja päivänkoitto, — koska hän tietää olevansa osallinen taivaallisen isänsä suosiosta toisessakin elämässä. Ei hän värise haudan synkeyttä lähetessänsä, josta on tie tuonelaan. Kaikki murheellinen meno häviää hänen mielestänsä niinkuin varjo auringon säteissä, koska hän, ylentäen ajatuksensa korkeuteen, saa havaita, että itse valkeuden isä armon silmillä hänen puoleensa katsahtaa. Hän mahtaa silloin asua joko ruhtinaan kiiltävässä hovissa taikka vaivaisen murtuneessa majassa, hän mahtaa olla puettuna joko ryysyissä ja räpäleissä taikka silkissä ja kullassa, silloin on kuolema, joka rasittaa kaikkia luotuja maan päällä ja hirvittää pahanelkisiä, silloin on se hänelle ilolla vastaanotettava vieras, joka tuo sanoman iäisen päivän koitosta. Hän kohtaa kuolemaa, joka on tuonelan käskyläinen, niinkuin matkustavainen vieraalla maalla johdattajaansa, ja muuttaa maailmasta haluten oikeaan isänmaahan, ilman kuorman rasitusta hartioillansa, kuin ei kuulu täällä yhtäkään kostonhuutoa, eikä ole tarvetta peljätä, että orpolasten valitus karkoittaa haudasta hänen rauhansa, että leskein huokaukset kiroavat hänen luunsa mullassa, että viheliäisten kyyneleet vaativat häneltä tilintekoa: vaan sen sijaan ilmestyy monta, joilta rakkauden, kiitollisuuden ja kaipauksen kyyneleet lankeavat siunauksella, niinkuin virvoittavainen aamukaste, hänen hautansa päälle.
Ei löydy siis yhtäkään, joka taitaisi häntä pidättää mieluisesti maailmaa hyvästi-jättämästä, tätä maailmaa, jossa elämä on huikentelevainen, jossa ihmisen olenta on niinkuin varjo ja nautinto vaan unennäkö. Kuitenkin on ero uskollisista ja rakkaista ystävistä mieltä musertava. Jaa, se on tosi, työläs on eritä niistä, joiden seurassa me olemme viettäneet monta iloista hetkeä sielumme virvoitukseksi, jotka ovat lohduttaneet meitä murheen päivinä ja hädässä ojentaneet kätensä meidän avuksemme. Mutta myös tämä vaikea rakkauden vaikutus, tämä oikean ystävyyden tuntomerkki ystäväin eritessä käy huokeaksi, koska he muistavat, että kuolema on yhteinen tie, jota yksi viivytellen ja toinen joutuen vaeltaa, vaan ei tule kuitenkaan peräti eroitetuiksi toinen toisestansa; sillä vähän ajan perästä saa ystävä ystävänsä uusina alammaisina taivaan valtakunnassa jälleen riemulla tavata, jossa pyhät olennot armoistuimen edessä heitä vastaan ottavat ja ihmetellen iloitsevat, että maakin on kantanut niin täydellisiä hedelmiä.
Juteini(Judén).
Ei kaksi kovaa kiveä hyviä jauhoja tee.
Hiljaa hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis.
Isännän silmä hevosen lihoittaa.
Minä herra, sinä herra; kumpi meistä kontin kantaa!
On sappi särjelläkin.
Paha sitä hevoista juottaa, joka ei päätänsä alas paina.
Suuri pala suun repäisee, pieni kylläisnä pitääpi.
Vahingosta viisaaksi tullaan, ei rikkaaksi.
Älä ennen karsinaa tee, kuin vasikan saat.
Klaus Eerikinpoika Fleming oli sitä mainiota sukua, joka 13:llä sataluvulla oli muuttanut Saksasta Ruotsiin. Jo 14:n sataluvun alkuvuosina oli tämän suvun toinen polvi, valtaneuvos Klaus Pietarinpoika, muuttanut Suomeen, jossa hänen etevimmät jälkeisensä sitten oleskelivat. Hän oli koko Suomen — eli, niinkuin silloin sanottiin, Itämaitten — laamanni ja näyttää vielä v. 1427 elossa olleen. Tästä alkuisästä lähti kaksi eri haaraa Flemingiä, jotka molemmat ovat aikanansa olleet Suomen mahtavimpia. Veljekset Eerikki ja Iivari Fleming Jaakkimanpojat, jotka Kustaa Waasan hallitessa olivat Suomenmaan etevimpiä, kuuluivat vanhempaan haaraan. Nuorempaa haaraa taas oli Herman Fleming, Lehtisten ja Louhisaaren herra, joka Juhanan aikana toimitti monta korkeata virkaa Suomessa, v. 1582 tehtiin ritariksi ja seuraavana vuotena kuoli Helsingissä. Hermanilla oli kaksi poikaa, Klaus ja Lauri, jotka vasta tapaamme tämän ajan tapauksissa; ja näitten jälkeiset nousivat tulevina aikoina suuriin arvoihin. Joutuisampi, mutta lyhytikäisempi kukoistus oli vanhemmalle haaralle sallittu. Siitä tehtiin vapaherroja kahdesti; mutta molemmat sarjat sammuivat toiseen polveensa. Lauri Iivarinpoika Fleming Sundholman herra, joka Eerikin kruunauksessa tuli vapaherraksi, kuoli jo samana vuonna Räävelissä, ja Iivari, hänen poikansa, vaipui nuorella naimattomalla iällänsä kuolemaan. Juhanan kruunauksessa taas korotettiin Klaus Eerikinpoika vapaherraiseen arvoon, mutta hänenkin poikansa, Juhana, oli viimeinen miespuoli suvussansa; ja ennen vuosisadan loppua oli Flemingien vanhempi haara miehiseltä kannalta kokonaan sammunut. Mutta niin kuuluisaa miestä, kuin tämä Klaus Eerikinpoika Fleming oli, lienee tuskin mikään aatelis-suku Suomenmaassa milloinkaan synnyttänyt.
Hänen syntymävuottansa ja syntymäpaikkaansa ei tarkoin tiedetä. Todennäköistä on, että hän syntyi vuosien 1530 ja 1540 välillä jossakin isänsä kartanossa Suomessa. Isänsä, josta edellisessä kertomuksessani on muutamasti puhuttu, kuoli Joulukuussa v. 1548 Kuitian kartanossa Paraisissa, jonka vanhanaikaiseen kivikirkkoon hän haudattiinkin. Leski, Hebla Sparre, mainion Ruotsalaisen Sigge Laurinpoika Sparren tytär, eli vielä monta vuotta ja piti asuntonsa joko Siunnan pitäjässä Suitiassa, jonka hän naitaessa oli huomenlahjaksensa saanut, taikka Kuitiassa, jossa siitä ajasta vielä on jäljellä vähäinen harmaakivistä rakennettu linna. Vuonna 1560 mainitaan hänellä kolme lasta: Klaus ja Jaakkima sekä tytär Philippa, joista molemmat viimeiset ovat varsin vähän tunnetut. Jo v. 1578 puhutaan Philippa vainajaksi, ja Jaakkima Eerikinpoika, joka v. 1561 oli nainut Eerikki kuninkaan jalkavaimon, Agda Pietarin tyttären, lienee jo ehkä ennen sisartansa mennyt Tuonelaan. Klaus sillä tavoin sai periä kaikki isänsä jättämät talot ja tavarat. Kuinka iso tämä perittävä oli, voimme jokseenkin arvata siitä, kuin pesänjaossa v. 1560 leskirouva Heblan kolmas osa käsitti paitsi irtonaista tavaraa kivirakennuksen Turussa sekä tiluksia yhdessätoista eri paikassa, joista yhteinen saalis oli noin 160 tynnyriä jyviä vuodelta. Pesän rikkautta todistaa sekin asia, että Heblan asunto oli tykillä varustettu, joita Kustaa Waasa pyysi lainataksensa, venäläis-sodan uhatessa.
Mutta enemmin kuin rikkaus ja tavara hyödytti nuorta Klausta hänen vanhempiensa likeinen tuttavuus kuninkaallisen huonekunnan kanssa. Hänen isänsä oli ollut Kustaan vireimpiä apulaisia vapauttamisen työssä ja pysyikin suuressa arvossa ja mielisuosiossa, vaikka kuninkaan toisinaan täytyi häntä kovasti nuhdella voitonpyynnöstä ja kovuudesta alamaisia kohtaan. Leskenä näkyy Hebla vielä viljelleen vanhaa ystävyyttänsä. Kuin Kustaa v. 1551 jäi leskeksi toisesta naimisestaan, niin Hebla tarjosi tullaksensa pienten emottomien lasten holhojaksi, jota kuitenkin kuningas kohteliaasti kielsi. Kustaa jo seuraavana vuonna valitsi kolmanneksi puolisoksensa ja lastensa emintimäksi nuoren neiden, Katarina Stenbockin, joka sitten eli 62 vuotta edemmäksi häntä. Mutta Flemingiläisten monet ansioteot eivät jääneet unohduksiin. Vuonna 1556 tavataan Klaus Eerikinpoika ensi kerta valtakunnan toimissa. Kuningas kirjoittaa Turusta Helmikuussa hänelle kirjeen, pyytäen häntä rupeemaan Savon suksimiesten päälliköksi, koska näillä ei ollut ketään käskijää ja opettajaa, ja kuningas oli saanut tietoonsa, että Klaus osasi suksilla hiihtää. Tästä lähtien alkaa hänen toimensa valtakunnan palveluksessa. Eerikki kuninkaan kruunauksessa v. 1561 tehtiin hänestä ritari ja samana vuonna hän asetettiin Räävelin maaherraksi orpanansa, Lauri Iivarinpojan jälkeen, jonka rutto oli surmannut. V. 1563 Tammikuussa määrättiin hän ylimmäiseksi linnanhaltiaksi Wittensteinissä, josta kuitenkin Juhana herttuan kapina hänen pian pois joudutti. Kesällä tapaamme hänen Turunlinnan edustalla, karsinoimassa herttuata. Elokuun 3 p. kirjoittivat kuninkaalliset sotajoukon päälliköt Niilo Boije, Klaus Fleming, Antti Sipinpoika, Iivari Maununpoika (Stiernkors) ja Matti Törne Korppolaisten-vuorelta herttualle kirjeen, jolla soimaavat hänen väijyneeksi kuninkaan henkeä ja kruunua, sekä vaativat häntä antamaan itsensä ja linnan väkinensä päivinensä heidän haltuunsa, luvaten kaikille kunniallista ja kristillistä pitoa. Niinkuin tiedämme, Juhana jo Elokuun 12 p. heitti puolustuksen, ja nyt kuljetti Klaus Fleming hänen Gripsholmaan vankeuteen. Seuraavana vuonna 1564 tapaamme Flemingin laivaston amiraalina, niinkuin isänsäkin ennen oli ollut. Mutta tämä toimitus ei häneltä tällä kertaa menestynyt. Ala-amiraalinsa, kaksi ruotsalaista aatelis-miestä, eivät totelleet häntä ja Klaus ei ollut mies heitä kurissa pitämään, josta tapahtui, että Tanskalaiset pääsivät Ölannin saarta hävittämään. Hetipä siis Fleming viralta eroitettiin ja Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun vapaherra, pantiin hänen sijaansa. Horn ajoi Tanskalaiset Juutinraumalle saakka, ja jätti taas kolmen päivän perästä laivaston Flemingille. Mutta seuraavana vuonna näkyy taas Klaus Horn amiraalina tappeluja voittamassa. Fleming näyttää onnettoman meriretkensä tähden joutuneen Eerikki kuninkaan vihoihin, ja vielä kaksi vuotta jälkeenpäin sanotaan tämän asian Eerikissä epäluuloa herättäneen ja hänen uhitelleen Flemingille henkensä menettämistä. Eipä siis saa kovin ihmetellä, että Klaus ei ollut Eerikin hallituksen uskollisimpia puolustajoita, Enimmät muutkin heittivät Eerikin vaipuvan onnen. Iivari Stiernkors, jonka kuningas oli lähettänyt Suomea pitämään, otti kohta Turun linnan herttuoitten omaksi ja kokosi niille sotaväkeä. Flemingistä mainitaan, että hän muutamilla aluksilla lähetettiin Gripsholmaa vastaan, mutta sillä matkalla luopui herttuoitten puolelle. Palkinnoksi hän Juhanan kruunauksessa tehtiin valtaneuvokseksi sekä Wiikin vapaherraksi, ja kummallisesta sattumuksesta tapahtui, että hän nyt sai kuljettaa Eerikin vankina samatenkuin hän ennen oli Juhanan kuljettanut. Vuodesta 1569 Eerikki pidettiin Turun linnassa, mutta kuin peljättiin Wenäläisten tahtovan häntä vapauttaa, niin Turku katsottiin liian läheiseksi Wenäjän rajaa. Juhana siis v. 1571 Heinäkuun 19 p. kirjoittaa herra Klaus Flemingille, että hänen pitää toimittaman kuningas Eerikki Turusta Kastelholmaan tai Stäkenlinnaan, ja kuin syksympänä päätettiin muuttaa Eerikki Kastelholmasta Gripsholmaan, niin luultavasti silloinkin Fleming oli kuljettajana. Seuraavana vuonna Toukokuun 15 p. saapi Klaus Fleming, samatenkuin muut Eerikin vartiat, käskyn kuolettaa vankinsa, jos joku koettaisi sitä vapauttaa.
Tästä ajasta on Klaus Fleming Ruotsinvallan ensimmäisiä miehiä ja nousee nousemistansa Juhana kuninkaan suosiossa. Naimisellansa Marraskuun 1 p. 1571 hän tuli sukulaisuuteen itse kuninkaalliselle huonekunnalle, samatenkuin Ruotsin etevimmille suvuille. Hänen puolisonsa Ebba Kustaantytär Stenbock oli Kustaa Waasan kolmannen puolison sisar sekä toisen puolison sisarentytär, ja siis Juhana kuninkaan ja Kaarlo herttuan sekä Leijonhuvudien ja Sturein orpana. Ebban toinen sisar oli naitu vanhalle kreivi Per Brahelle, Flemingin naiminen sillä tavoin liitti hänen sekä Waasan huoneelle että kaikille Ruotsin kreivillisille suvuille. Mutta heimolaisuus ei tällä hämmennyksen ajalla paljon koskenut ihmisten tekoihin, ja Klaus Fleming näyttää jo ruvenneen omaa tietänsä astumaan. Eriseurat Ruotsissa olivat nyt syntymäisillänsä. Aatelis-vallan puhemiehenä oli tuo oppinut ja sivistynyt Eerikki Sparre. Aateliston leppymättömänä vastustajana seisoi Kaarlo herttua, oppinut ja valistunut hänkin, mutta suorasukainen ja jäykkä sekä puheissa että teoissa. Juhana kuningas, niinkuin tiedämme, horjui tälle ja toiselle puolelle. Tämmöisessä asiain tilassa oli Flemingin olo ja käytös omituinen. Taikka kasvanut siihen aikaan, kuin ei Kustaa Waasan esimerkki vielä kehoittanut aatelistoa antamaan pojillensa opillista kasvatusta, taikka liian aikaisin joutunut virallisiin toimiin, oli Klaus sekä tavoiltansa että tiedoltansa oppimatoin, vaikka elämän koulu nähtävästi paljon oli harjoittanut hänen terävää luonnollista järkeänsä. Tämä raakuus teki hänen ylenkatsottavaksi muitten neuvosten silmissä, ja Flemingin uljas henki vastasi ylenkatseella. Usein ja tärkeimmissä asioissa oli hänellä toinen mieli kuin heillä. Kuin Sigismundon lähtö Puolan kuninkaaksi oli keskustelemuksen aineena, niin Kaarlo herttua ja Klaus Fleming olivat pian ainoat, jotka siitä varoittivat. Räävelissä taas oli Fleming kaikista saapuvilla olevista neuvoksista ainoa, joka ei allekirjoittanut herrojen valituskirjaa. Tästä ja muista syistä nimittivät neuvokset häntä uskottomaksi veljeksi, mutta Juhana kuninkaan luottamus häneen oli muuttumatoin. Se on todennäköistä, että Flemingin raakamainen ja suora käytös enemmin oli Juhanan mieleen kuin muitten neuvosten sivistys, joka vähitellen hänessä herätti epäluuloa ja pelkoa. On myöskin arvattava, että Klaus Fleming jäykän luonteensa ohessa ei kuitenkaan ollut peräti vailla sitä taipuvaisuutta, joka oli tarpeellinen Juhanan arkaa ja epäluuloista mieltä suosittamaan. Tämänpä näyttävät myöhemmät tapaukset todistavan. Tuskin voimme uskoa, että hän sydämensä halulla olisi mieltynyt paavinuskoon; mutta samatenkuin hän sittemmin Sigismundon käskyllä koki jälleen asettaa katoolilaisuuden, niin hän epäilemättä Juhanankin kirkollisiin muutoksiin kohta myöntyi. Olen valmis uskomaan, että tämä ja muu hänen käytöksensä lähti kiitollisuudesta Juhanan ja Sigismundon suosiota kohtaan; sillä Klaus oli nähtävästi niitä miehiä, jotka ovat yhtä väkevät ystävyydessä kuin vihassa. Mutta jota sivistymättömämpi ihmisen sydän on, sitä tylsempi se on havaitsemaan ja hylkäämään niitä itsekkäitä himoja, jotka liikkuvat kauniinten avujen karvoissa; ja Flemingissä näkyy näin aavistamattansa asuneen kappale vallanhimoa, toinen kateutta, olletikin ylpeyttä iso määrä. Se on tosi, ett'ei häneltä puuttunut jaloa mieltä, ja että hän osasi lempeä ja laupeas olla ei ainoastaan ystävillensä, mutta myöskin muille, jotka eivät hänen tiellänsä seisoneet. Mutta vihansa oli säälimätöin, eikä aina syitä kysynyt. Että hänen ja Kaarlo herttuan väli jo aikaisin oli käynyt vihaiseksi, voimme molempien mielenlaadusta arvata. Molemmat olivat jäykät ja suorasukaiset, molemmat arvostansa arat, ja molemmat katselivat epäluulolla toisiansa. Vaikeampi on eroitella, mistä Flemingin viha Kankkaan Horneja vastaan oli syttynyt. Jo entiseltä tiedämme, kuinka Kaarlo Horn v. 1590 syytettiin Ivangorodin kadottamisesta. Juhana, jo ennen kuin asia vielä oli tutkittu, antoi Flemingin kulkea markkinapaikoissa julistamassa Hornia valtiopetturiksi. Tutkinnon tapahtuessa alkuvuodella 1591 oli taas Klaus Fleming sekä päällekantajana että jutunjohdattajana oikeudessa. Räävelin pelastaja, Narvan pelastaja, tämä Wiron sodan jalo sankari tuomittiin kuolemaan, ja vaikka hänen henkensä säästettiin, niin Klaus Fleming oli tässä asiassa nimensä saastuttanut puhdistumattomaksi.
Hänen virkatoimiansa Juhanan aikana tahdon tässä luetella sen verran, kuin olen voinut tietooni saada. Juhanan hallituksen alkuvuosina kesti vielä Eerikin alottama sota Tanskan kanssa, ja Fleming näkyy tässä toimessa milloin maalla milloin merellä. Uudenvuoden aikana 1570 hän hävitti Trondhiemin paikkakunnan Norjassa ja kesällä samana vuonna hän voitti muutamia etuja Tanskan laivastolta. Seuraavina vuosina näimme hänen Eerikki kuninkaan vankikuljettajana ja vartiana. V. 1574 mainitaan häntä asetetun Suomen ylimmäiseksi käskynhaltiaksi sekä erittäisin Wiipurin linnan ja kaupungin isännäksi. Kuin nyt, niinkuin tiedämme, seuraavana vuonna välirauha Suomea varten rakennettiin Rajajoella, niin Henrikki Horn, Klaus Eerikinpoika Fleming ja Herman Fleming olivat Suomen etumiehinä tässä tilassa. Kuinka kauan Klaus Fleming tällä kertaa pysyi Suomen käskynhaltiana, ei selvästi mainita. Kuitenkin jo v. 1576 Klaus Aakenpoika Tott mainitaan Etelä-Suomen, samatenkuin Henrikki Klaunpoika Horn Pohjais-Suomen käskynhaltiana, ja Fleming oli arvattavasti muihin toimituksiin joutunut. V. 1582 häntä mainitaan yliamiraalina ja v. 1588 hän tuli valtioamiraaliksi, joka virka kuitenkin lienee silloin ollut jotenkin joutilas, kuin ei Ruotsilla siihen aikaan ollut minkäänlaista merisotaa ja Wironkin melske ajaksi oli tauonnut. Taidamme siitäkin päättää hänen tällä ajalla paljon olleen kuninkaan luona, valtaneuvos-virkaansa toimittamassa. Kuitenkin näkyy hän v. 1586 saattaneen Sigismundon Kalmarista Puolaan, ja Tammikuussa v. 1589 on hän laivoja rakennuttamassa, Mölsta-harjun tykönä Smolannissa. Syksyn puolella hän saatti kuninkaan Rääveliin ja takaisin, eikä näy nyt muutamaan aikaan lähteneen kuninkaan luota. Kuinka seuraavina vuosina Kaarlo Hornia vainottiin, ja mikä toimitus Flemingillä oli tässä vainossa, olen jo maininnut. Palkinnoksi annettiin hänelle Pohjanmaan tuomiokunta, joka oli Hornilta riistetty. Jo vuotta ennen, Maaliskuussa 1590, oli hän tullut Uplannin sekä koko pohjaisen Ruotsin laamanniksi, ja kuin hän, nyt Heinäkuussa 1591 tuli Suomeen, asetettuna sotapäälliköksi sekä Suomen ja Wiron käskynhaltiaksi, niin hän nähtävästi oli mahtavin alamainen koko Ruotsinvallassa. Hänen sotaretkensä Wenäjään enensi hänen kunniaansa, ja valtiomarskin arvo annettiin samalle miehelle, joka jo ennen oli valtioamiraalina. Juhana kuninkaan kuollessa oli Suomen ja Wiron hallitus, sekä koko valtakunnan laivasto ja iso osa sen sotavoimista tämän yhden miehen kädessä.
Olen katsonut tarpeelliseksi lyhykäisesti kertoa näitä Klaus Flemingin edellisiä elämänvaiheita, koska ne epäilemättä sopivat selitykseksi hänen loppuelämänsä tekoihin. Vaikea on istua tämmöisen miehen tuomariksi, tutkimaan, mitkä mietteet ja hankkeet pitivät hänen sydämensä perää. Hänen vihamiehensä ovat kirjoittaneet hänen historiaansa, ja varovalla silmällä täytyy meidän tutkia, mikä on valeellista herjausta, mikä selvää totta. Että hänen tapansa olivat röyhkeät ja raa'at, emme suinkaan taida epäillä. Puolalaiset herrat, jotka sattuivat häntä tuntemaan, kuin hän ensi kerran saatti Sigismundon Puolaan, nimittivät häntäHominus Admirabiliss.o. kummallinen herra, kuin piti heidän sanomanDominus Admiraliss.o. herra amiraali. Ruuassa häntä mainitaan persoksi, ja Kaarlo herttua, hänen kiivain vihamiehensä, soimasi häntä syöväksi kokonaisen sianliikkiön ateriaansa paitsi muuta ruokaa. Siitä oli herttualla tapa sanoa: "sika syöpi sian suuhunsa". Samaten herttua pilkkasi Flemingin tapaa pyyhkiä nenäänsä takinhialla. Suomen talonpoikain, jotka, niinkuin kohta saamme nähdä, eivät olleet hänen ystäviänsä, mainitaan kutsuneen häntä milloin muotonsa vuoksi "Nokinenäksi", milloin "Suitian Klauksi", koska hän paljon oleskeli Suitiassa. Muun seassa on sekin hänelle häpeäksi mainittu, että hän muka ruotsinkieltä niin huonosti puhui, jotta neuvoskunnassa häntä tuskin ymmärrettiin. Kirjeitänsä sanotaan hän tavallisesti itse kokoonpanneen, mutta tavaus, puheenparsi ja sisällyskin mainitaan olleen niissä eriskummaiset. "Koska hän oli syntymältänsä Suomalainen, niin hänen kirjoituksensa kuuluivat pahalta ruotsiksi", lausuu eräs historiotsija. Tässä lauseessa ei kumminkaan näy olevan vähintäkään perää. Kaikki hänen kirjeensä, jotka meidän aikoihin ovat säilyneet, ovat ainakin yhtä hyvin kirjoitetut kuin enimmät senaikuisten Ruotsalaisten, vieläpä usein sisällykseltänsä erinomaisen taitavat ja nerokkaat. Oikeastansa ei tämä asia paljon ylennä eikä alenna hänen kunniaansa; sillä teoistansahan mies tutaan. Lieneekö hänen tekojansa samalla tavoin vääristelty, ei ole aina helppo eroittaa. Toivomista on, että tuleva aika vielä saattaa selityksiä ilmi, jotka nykyänsä makaavat hämärän peiton alla. Mutta pääasiassa ei tutkija nytkään tarvinne paljon erehtyä Klaus Flemingin oikeasta mielenlaadusta ja luonteesta.
Y. Koskinen
Kotoeläinten seassa on poro etuisin Lapissa; tästä elää ja vaatettaa Lappalainen itsensä. Tämä elävä on suuruudeltansa niinkuin karjais-mulli; vaalea vatsan alta ja mustantumma kyljiltä, seljältä ja päästä, pitkillä hoikilla mustan ja vaalean kirjavilla koivilla, vahvan niskan ja kaulan kanssa. Pää on tavallisen mullin pään suuruinen, ja siinä on kaksi korkeata ja monihaaraista sarvea. Sen elävän hoitaminen ei paljon rasita, ainoastaan häntä kaivamisensa aikana varjellaan sudelta, joka on nopsa heitä surmaamaan, ja ett'ei he hirtä itseänsä niillä hihnoilla, joilla he yhteen sidotaan, että metsässä yhdessä seuraisivat. Tämän elävän luulisi pitävän suojassa ja katon alla hoitamisen hyvänä; mutta tätä ei salli hänen luontonsa, vaan hän tahtoo taivaan avaran kannen alla päivänsä kuluttaa. Tätä viljellään täällä tiettömissä maissa. Reki, joka hänelle pannaan perään, kutsutaanpulkaksitahiahkioksi. Pulkka on Suomessa vastaava kirkkorekeä, ja ahkio työrekeä. Pulkka on niin muodoin ajoase, jolla ei kuormia kuljeteta, ja ahkio kuormareki. Pulkassa on perä ja nojalauta, ja on rakennuksensa puolesta kapeampi kuin ahkio. Ahkio on perästä leveä ja avoin. Molemmat ovat siinä yhtäläiset, että ovat niinkuin keskeltä poikkisahattu vene; kuitenkin ovat puut, joista ne valmistetaan, ei lautoja, vaan kapeita kelleksiä, jotka veneen tavoin ovat yhteen kaarien kanssa yhdistetyt, että mukaisemmasti juoksisi ja estyisi kaatumasta. Ahkion ja pulkan keulassa on linkku, johonka yksi kaulan ympärille pannusta leveästä nahasta (käsätteestä) sekä etu- että takajalkain välistä juokseva hihna on kiinni sidottu. Tämä hihna (vuotraippa) on etu- ja takajalkain kohdalta karvaisella poron nahalla vuorattu. Että hihna pysyisi etujalkain välissä, heitetään vatsan ylitse hihna (mahavyö), johonka tämä aisan siassa oleva hihna kiinni sidotaan. Poron päässä on päitset, joihinka oikealle puolelle sidotaan pitkä nahkahihna, jota suitsien sijassa käytetään. Ennenkuin ruvetaan ajamaan, viedään hihna vasemmalle puolelle poroa, josta se heitetään poron niskalle, ja tästä poro arvaa matkan olevan mielessä. Niin pian kuin hihna heitetään pois poron seljästä, seisahtaa se ja kääntyy poikki tien. Poro on vireä lähteissänsä, sentähden ei kauan saa hankkia, vaan kohta istua pulkkaan, muutoin on poro mennyt tiehensä ja jättänyt kuormansa. Näin irti pääsnyt poro juoksee niin kauan, joll'ei estettä tule, kuin saa pulkan palasiksi. Poro ei ajaessa kulje oikoiseen, niinkuin muut ajoelävät, vaan juoksentelee sinne ja tänne, katsellen ympärillensä; sen vuoksi ei hän päivässä juokse enämpää kuin neljä peninkulmaa. Lyömisestä ei poro ajaessa muuta tiedä kuin sen, että seisattuu kohta kuin häntä kuritetaan. Se kuritus, jonka hänelle ajaja tavallisesti antaa kulun parantamiseksi on se, että ajaja nousee pulkasta ja muutaman erän nykäisee kovasti ajohihnasta. Itse kulku ei ole porolla mitään työlästä, kuin ajaja ainoastansa vähänkin vaaria pitää itsestänsä ajaessaan. Tässä ei saa niinkuin hevosen reessä surutoinna istua, vaan kulku pitää aina olla mielessä. Matkalla olevan poron syöttäminen on ikävää. Useasti heittää kovin ajettu poro itsensä maata ajosta päästyänsä, siksi kuin tuntee vähänkin virvonneensa ja rupeaa sitte vasta syömään; vähän aikaa syötyänsä panee hän taas lepäämään ja märehtimään; jos hän senjälkeen saa vähän huoata, niin on hän taas valmis lähtemään. Koska yösijaa pidetään, niin porolla on tapana vasta päivän valjetessa ruveta syömään ja pitämään edellä mainittua ruuan järjestystä. Poron kuorma on 10 leiviskää.
A. Andelin(Oulun Wiikko-Sanomissa v. 1854.)
Hiljalleen härkä kyntää, tasaisen jäljen tekee.
Hyvä on ison pinon vierestä lastuja noukkia.
Joka kuuseen kurkoittaa, se katajaan kapsahtaa.
Kaksin kerroin köysikin vahva on.
Koira paljon haukkuu, tuuli enemmän kantaa.
Paljo sillä jauhoja pitää olla, joka kaikkein suun tahtoo tuketa.
Parempi laiha sopu kuin lihava riita.
Pidä silloin pussi auki, kuin porsasta tarjotaan.
Ruvessa porsas kasvaa, läskinä liha syödään.
Työläs kynsittömän on puuhun päästä.
Uipi hauki harjullenkin kyntäjän vakoa myöten.
Niinkuin vuoret antavat maalle tukevaisuutensa ja lujuutensa, niin antaa rehellisyys ihmisen elämälle vahvuutensa, voimansa ja seisovaisuutensa; niinkuin kirkas ja kostuttava aamukaste virvoittaa ja elähyttää kaikki kasvut luonnossa, niin tekee rehellisyyskin elämän ihmisten välillä raittiiksi, pysyväiseksi, iloiseksi ja suloiseksi. Ota rehellisyys pois, niin hämmästyksellä olet näkevä, mihinkä ihmiskunta, mihinkä kansakunnat, mihinkä perhekunnat, mihinkä ihmiset joutuisivat, ja minkälainen myrkyllinen helvetti syntyisi maailmaan. Kristillisyys vaatii rehellisyyttä, ja kristillisen uskon moninaisten hedelmäin joukossa on se juuri paraimpia ja kauniimpia. Jos kristillisyyttä on vihattu ja vihataan monista syistä, niin on sitä vihattu paljon senkin tähden, että se on niin kiinteä rehellisyyden seuraamisessa kaikissa, pienimmissä ja suurimmissa, asioissa.
Tarkoin jos tutkitaan riitain, sotain, vainoin, torain, eripuraisuuksien, vihain ja kaikellaisen pahan likintä alkuperäisyyttä, niin niihin on usein syynä puuttuva rehellisyys; keskinäisiä asioita, koskekoot ne erityisiä ihmisiä tai kansoja, sotketaan ja sekoitetaan esinnä kaikella, ulkonaisesti rehellisellä tavalla, ja sitten koetetaan viekkaudella ja petoksella peittää salaisia aikomuksia ja pyyntöjä, joilla tarkoitetaan maallista voittoa, ja kuin toinen tahi toiset sen vihdoin selkeästi huomaitsevat, on viekkaus taas näitä riitaisia asioita selittämässä, rehellisyys hyljätään, ja näin muodoin nousee viha, riita ja sota viimeiseksi ratkaisijaksi. Perijuurellisesti vaatii rehellisyys tämmöisen ratkaisijan puolustajaksensa ja voittaa myös vihdoin; sillä niinkuin kuohu myrskyn perästä meren aalloilla katoaapi, niin liestyvät ja raukeavat viekkaudenkin paulat. Riitoihin ja sotihin löytyy kuitenkin paljo muitakin sytytysaineita; elämä on syvä ja lavea, ja siinä liikkuu, niinkuin pisaroita meressä, tuhannen tuhatta erilaatuista syytä vaikuttamassa milloin hyvää, milloin pahaa, mutta rehellisyys kaikki kannattaa ja ylläpitää. Onnetoin sentähden se ihminen, onnetoin se kansa, joka luopuu rehellisyyden sileältä ja suoralta tieltä ja kulkee viekkauden liukkaita polkuja; onnetoin tosin se valtakunta, jossa rehellisyys poljetaan ja petos saapi vallan joko niin, ett'ei sitä älytä, tai niin, että, jos se älytäänkin, sitä ei saa ilmoittaa! Semmoinen valtakunta lankeaapi ja häviääpi vihdoin niinkuin Jerusalemin kaupunki muinoin, ett'ei siihen jää kiveä kiven päälle, nurkkaa nurkan lomahan.
Mutta mikäs meidän näihin pimeihin ajatuksiin on johdattanut, mikä vienyt? Löytyykö omassa maassamme semmoisia yleisiä tahi yksityisiä asiain kohtia ja haaroja, joissa rehellisyyden käskyjä ei seurata? Onko tässä muinaisista ajoista asti rehellisyydestänsä kiitetyssä maassamme viekkaus ja petos saanut semmoisen vallan, että se herättäisi yleisempää surua ja kipua kaikkein rehellisten sydämissä? Ei, Jumalan kiitos, ei niin suuressa mitassa, että yleistä onnettomuutta kansamme elämälle olisi vielä pelkäämistä! Katkeralla mielellä täytyy kuitenkin jokaisen totuuden ystävän tunnustaa, ett'ei meidänkään maassa rehellisyyden vaatimuksia joka paikassa ja kaikissa asioissa seurata: niinkuin mustat, synkeät pilvet silloin tällöin peittävät taivahamme ja pimentävät päivän valon meiltä pohjan asujamilta, niin tulee rehellisyyskin himmennetyksi moninaisen viekkauden ja petoksen kautta meidänkin kansan seassa. Vaikea ja mahdotoin olisi luetella kaikkia tapauksia, joiden kautta rehellisyyttä maassamme rikotaan ja saastutetaan, emmekä sitä tässä aio tehdäkään. Emme myöskään tällä kirjoituksellamme tarkoita semmoisia törkeitä teoksia, joita laki pääsee rankaisemaan, niinkuin varkaudet, murhat, selkeät valheet ja muut semmoiset julkiset petokset ja pahuuden työt ovat, joita Suomessakin valitettavasti kyllä ei niinkään vähän harjoiteta, ja jotka kaikki harjoittajoissansa todistavat rehellisyyden puutosta. Ne heitämme sillensä. Sitä vastoin tarkoitamme enemmin niitä hienoja salaisia viekkauden juonia ja ansoja, joilla toisten onnea ja aikaantuloa koetetaan pilata ja sortaa, ja joilla lakia ja sen rangaistuksia pyydetään saada kierretyiksi ja jopa useasti kierretäänkin ja siitä sitte salaisesti iloitellaan, kuin on saatu lähimmäinen petetyksi sanoilla ja puheilla, käytöksillä ja töillä, tavalla tahi toisella. Samalla kertaa ahkeroidaan kuitenkin olla ulkonaisesti rehellisiä ja kantaa kunniallista nimeä kanssaihmisten seassa, vaikka ollaan valmiit tekemään uusia viekkauden ja petoksen töitä, kuin niihin vaan tilaisuutta saadaan. Mutta kääntykäämme yleisistä puheistamme tarkemmin katselemaan rehellisyyden kohtia maassamme.
Käykäämmepä silmäilemään seuraelämää, minkälainen se on monessa kohdassa maatamme ja vaariinotetaanko siinä aina rehellisyyden vaatimuksia. Emme tahdo virkkaa mitään semmoisista pidoista ja kestailemisista, joissa seuraelämä muuttuu ylellisen juomisen, syömisen, törkeitten puheitten, kirousten, raakain laulujen ja loilotusten kautta oikeiksi kapakkapaikoiksi, ja joissa totisia, rehellisiä ja kunniallisia ei milloinkaan tavata. Semmoisia pitoja kyllä tapahtuu Suomessa. Me käännymme vähän siistimmän-näköisiin kanssakäymisiin ja kysymme: saadaanko niissä joka paikassa ja joka aika vähintäkään hengellistä ravintoa ja virvoitusta sielulle, saadaanko niissä kuulla rakkautta Jumalaan, lähimmäiseen ja isänmaahan herättäviä keskusteluja; puhutaanko niissä kotimaassa tahi muissa maissa tehdyistä hyvistä ja jaloista töistä neuvoksi ja kehoitukseksi kokoontuneille jäsenille, niinkuin lapsille ja nuorukaisille? Eipä kuullakaan, eipä puhutakaan, joka on sangen valitettava asia. Seuraelämämme on monessa paikassa, niinkuin hallan panema pelto, tyhjä ja köyhä hyvistä hedelmistä: monesti vaan lörpötetään yhtä ja toista joutavaa illan kuluksi, ja sielua murhaavalla korttipelillä tuhlataan myös kallis aika, ja sitte erotaan yhtä onttopäisinä, yhtä tyhjäsydämisinä kuin oltiin yhteen tullessakin. Tämä ei ole rehellistä kanssakäymistä, sillä sen kautta petetään itseänsä ja toisiansa ajan turhalla kuluttamisella. Mutta eivät kaikki seurat samanlaisia ole. Olettehan rakkaat lukijat, jolloin-kulloin sattuneet semmoisiinkin seuroihin, joissa pilkka, panetus, herjaus, soimaus, toisen kunniallisen nimen ja arvon alentaminen ja polkeminen on yhteisen keskustelemisen ylimmäisenä kannattajana. Surkea ja kauhea on se kuulla, mutta valitettavasti on se tosi. Äkkiä ja pikaisesti niinkuin hius terävällä veitsellä, leikataan liukkaalla ja kavalalla kielellä toiselta hyvä nimi, hyvä kunnia, hyvä ansio pois, ja lähimmäinen saatetaan sillä tavalla useasti syyttömään ja vahingolliseen epääluulon alaisuuteen. Tämä tapahtuu kaikissa säädyissä välistä hienommasti, välistä karkeammasti, ja siihen on melkein aina syynä häpeällinen ja kirottu kateus, joka tahtoo toiselta nyhtää milloin yhdellä, milloin toisella tavalla rehellisesti ansaitun palkan, tavaran ja kunnian. Tämmöisistä seuroista on rehellisyys kadonnut, ja niitä karttaa jokainen kunniallinen ihminen niinkuin myrkkyä. Onpa meidän rehellisessä ja rakastetussa Suomessa semmoisetkin hävyttömät, kunniansa ja ihmis-arvonsa myöjät saaneet sijansa, jotka ovat antaneet itsensä toisten sanain, puheitten, käytösten ja töitten nuuskijoiksi ja urkkijoiksi, kieliäksensä kaikkia mitä kuulevat, totta ja valhetta, ja saattaaksensa sen kautta paraimmat ystävänsäkin ja kumppaninsa pahaan huutoon ja ajalliseen onnettomuuteen. Tämmöisiä Judas Iskarioteja, joita rehelliset ihmiset eivät suvaitse takamaillensakaan, vaikka he liehakoitsevalla ystävyydellä pyrkivät päästä joka paikkaan, ei kuitenkaan mahda maassamme paljo löytyä. Jumala varjelkoon maatamme ja kansaamme näitten perkeleen palvelukseen myötyin urkkijoitten riivatusta suvusta!