Samainen ylevämmyyden tunne, jota hän seminaarissa niin usein oli tuntenut, valtasi hänet, kun veneen kokka laski Kesälinnan rantaan, jossa punainen sauna pesutupineen seisoi. Hiljaa viheltäen asteli hän puutarhan kautta porrasten eteen. Siinä tapasi hän isännän ja pojan, jotka olivat lähdössä lahnaverkkoja kokemaan. Niiden seurassa tunsi Aape itsensä melkein aina onnistuneeksi. Keskustelu sujui häneltä tälläkin kertaa vaivatta, sujuipa loistavastikin, vaikka hän puhui paki paraastaan yksin.
Ehti emäntäkin ja Hilmi saapuville. Aape oli yhä onnistunut, ehkenpä äskeistä onnistuneempikin. Hän puhui ja nauroi melkein yhtaikaa, lausuipa hän sukkeluuksiakin. Isän ja pojan suosio loi häneen entisen varmuuden ja ehjyyden. Kun nuo kaksi olivat lähteneet kokemaan lahnaverkkoja, jatkoi Aape yhä yhtä iloiseen sävyyn, mutta vähitellen katosi hänen äänestään hänen omia korviaan miellyttävä kaiku, ajatukset särkyivät ja herpousivat voimattomiksi, kunnes Aape ei enää sietänyt omia sanojaan eikä omaa ääntään.
Sitte hän huomasi olevansa kaksin Hilmin kera.
— Minulla oli hauska myötätuuli. Ei muuta kuin rukoilen entisen akan tavoin, että Jumala huomiseksi tuulen kääntäköön.
Aape nauroi oman sukkeluutensa kunniaksi, mutta samalla keksi hän Hilmin kasvojen ilmeessä jotakin huomattavampaa hajamielisyyttä, joka pani sulun hänen naurunsa eteen.
Kului pitkä hetki. Tytön kasvojen ilme todisti, että hän oli liidellyt pakoon jonnekin, pakoon ilkeätä, vastenmielistä tunnetta, jonka nykyhetki oli synnyttänyt, vaikka hän miten pyrki siitä eroon.
Aape ei ilmettä pahoin säikähtänyt, hän tiesi omaavansa taika-avaimen, jolla hän voi vääntää vireeseen itsensä ja Hilmin. Kun he olivat pitkän hetken kokeneet pitää sytyksissä laihaa ja mautonta keskustelua, rupesi Aape puhelemaan kynttiläkruunusta. Hän puheli kauan. Hilmi oli vuoroin hajamielisen ja etääntyneen näköinen, vuoroin tuikahtivat hänen silmänsä voimakkaasti. Mutta tuikahdukset olivat niin sekavia, ettei niiden johdosta voinut päättää, puhuivatko ne myötä tai vastaan. Aapen lopetettua oli hän tuokion vaiti. Hänen kasvojensa ilme painui raskasmieliseksi, hän taisteli jotakin tunnetta vastaan, joka kuitenkin puhkesi sanoiksi. Luoden tutkivan silmäyksen Aapeen, virkkoi hän painokkaasti:
— Tiedätkö, mitä mieltä minä olen sinun osanotostasi kynttiläkruunuhommaan?
Aape ei kyennyt lausumaan sanaakaan, hänen oli vaikea sietää tutkivaa katsetta.
— Minusta olisi ollut parempi, jos et sinä olisi lainkaan puuttunut siihen.
Aape tunsi raukistuvansa.
— Se olisi ollut ainakin rehellistä.
Hilmin katse oli kyyneleinen.
Syysyö, kuutamo.
Isä ja poika nukkuvat raskaasti tuvassa, mutta kamarissa äiti ja tytär ovat valveilla.
— Minä en voi nukkua.
Tytär huoahtaa ja kääntyy kylelleen.
— Onko sinulla mielihuolia?
— On, äiti. Niin paljo…
— Sano huolesi minulle, se huojentaa.
— Tämä on tuonut huolet.
Tytär veti sormestaan kihlasormuksen ja asetti sen sängyn ääressä olevalle pöydälle.
— Tunnen toisin ja näen toisin kuin joku aika sitte.
Hetkisen äänettömyys.
— On täytynyt etsiäkseni semmoista, jota en olisi suonut löytäväni.
— Se ei ole ollut verkon reikä, luulen ma.
— Ei.
Hetkisen äänettömyys.
— Tänä silmänräpäyksenä tunnen niin selvästi, etten enää pane sormeeni tuota, jonka äsken ajattelemattani vedin pois. Minä en voi, en. Vai miten luulet sinä?
— Minäkin luulen, että et voi.
— Vai niin. Tuopa oli uutta.
Tyttären äänessä kuulosti iloinen sointu.
— Huoleni kevenevät, kun me kaksin tunnemme ja näemme samoin.
Hetkisen hiljaisuus, äiti huoahtaa.
— Ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää.
— Ei ole.
Ja tytärkin huoahtaa.
— Minä kuvittelin niin paljon, mutta sitte minussa heräsi tunne, jota minä säikähdin. Minä näin edessäni henkilön, jolla oli kaksi naamaa. Toista en ollut huomannut ennen. Siinä kuvastui tunteeton ilme, pyyteitä, tarkoituksia. Se ilme sanoi minulle: sinä olet sopiva edistämään minun pyyteitäni.
— Sopiva, sopiva, varmensi äiti.
— Mutta nyt en minä enää välitä hänestä, minä en näe häntä enkä anna hänen katsoa itseeni tunteettomasti. Hän ei ole enää olemassakaan erityisemmin. Nyt minä sulen silmäni ja nukun.
Hiljaisuus…
Aape pysyi aivan tyyneenä. Asetettuaan pöytälaatikkoon Hilmin lähettämän kihlasormuksen, asteli hän muutamia askeleita huoneessaan, sitte näytti jotakin välähtäneen hänen mieleensä, hän pysähtyi keskellä lattiaa ja tuijotti eteensä.
Aivan selvä totuus, se oli hänen hyvien ystäviensä työtä. Kun eivät muuten pystyneet, kun eivät millään muulla keinolla voineet painaa häntä, pyörittivät Hilmin järjiltä, vaikuttivat häneen…
Miten jumalattoman kurjaa ja…
Aape iski nyrkkiä pöytään, mutta samassa hän talttui. Hänen voimakas luonteensa ei ollut milloinkaan suosinut liiallisuuksia mihinkään suuntaan, hän oli aina tyyni ja kestävä.
Kutti siitä, vaikka hän saikin rukkaset, ei hän silti ammu luotia ohimoonsa, ei hyvien ystäviensä kiusallakaan. Luulivat kai painaneensa hänet ainiaksi kuoppaan, mutta saadaanpa nähdä minne karhu pesii, kun tämä asia ehtii unhottua.
Saadaanpa nähdä.
Siinä valossaan ei rukkasien saanti ollut niinkään masentavaa, se päinvastoin kiihoitti ja höystytti. Mitä enemmän tiliä kasvoi Aapen ja säätyläisten, hänen hyvien ystäviensä, välille, sitä parempi tavallaan. Aape tunsi koko henkilönsä paljo onnistuneemmaksi, kun hän asettui vastakkain heihin, hän tunsi kykenevänsä suuriin töihin, jos suuri työ vain jotenkin koski niihin, jotka olivat hänen vastustajiaan, joko oletettuja tai todellisia.
Hän pysyttelihe lujana ja ehjänä, ja hän luulotteli nousevansa naarmutta entiselleen, mutta eräänä iltahetkenä, kun ajatukset lepäilivät välinpitämättömänä kaikesta, virehti äkkiä ajatuksiin puolihumalainen isäntä, joka hullaannutti hänet tavoittelemaan Kesälinnan tytärtä ja saattoi hänet häpeään.
Senkin vietävä.
Aapen nyrkki iski pöytään, hänen mielenlujuutensa särkyi, hän rupesi raivoilemaan.
Ilman sen ratin leukoja…
Taasen iski nyrkki pöytään. Kun raivo vihdoin talttui, seurasi lannistava taantumus. Ajatukset irtaantuivat syyttömästä, hyvää tarkoittavasta isännästä ja käänsivät kärkensä raivoilijaa itseään kohti.
Ei se ole narri, joka narraa, vaan joka…
Ajatus katkesi kuin itsestään.
Hän, etevä, lujatahtoinen kylmän järjen mies, hän narrin kelkassa. Niinkö? Niinkö? Eipähän. Ei. Tyttöhän suostuu häneen, kaikki oli ladullaan, mutta kuitenkin lopuksi rukkaset, häpeä.
Miksi? Miksi?
— Keksiköhän sen silmä, etten minä häntä ra — — —
Aape löi kädellä otsaansa. Hänestä tuntui kuin seisoisi hänen edessään joku jalompi olento, jolla oli hänen pitkähköt kasvonsa, hänen silmänsä, leukansa, ja joka katsoi häneen säälien ja nuhdellen.
— Pois, minä tahdon olla oma itseni, virkkoi hän raivokkaasti ajatuskuvalleen, mutta raivo suli samassa silmänräpäyksessä kuin se syntyikin.
Hän ei kyennytkään olemaan oma itsensä.
Se keksi, se keksi, soi hänen korvissaan kolkosti, tuomitsevasti.
Mutta aamulla oli kaikki ohitse, ajatukset punnitsivat tapahtumaa kylmästi, vastattava ja vastaava löivät yhteen penniä myöten. Häntä ei ollut rakkaus ajanut pyydystelemään Hilmiä, ja tämä rankaisi häntä ansion mukaan. Asia oli molemminpuolin kuitattu.
Ja unhotettu.
Oli kuntakokous. Aape, tuntien olevansa aivan ennallaan, meni sinne ja koetti tekeytyä niin pilvettömän näköiseksi, kuten ei olisi mitään tapahtunut häneen nähden. Mutta heti alussa rupesivat isäntien katseet piinaamaan häntä, hän oli keksivinään kaikkialla halveksivia silmäyksiä, jotka aivan sanoivat ääneen: osasitpa pyydystää, vaan etpä osannut säilyttää.
Tästä ei hän saanut ajatuksiaan enää irti, hän näki ympärillään ihmisryhmiä, jotka puhuivat ja väittelivät innokkaasti, mutta heidän äänensä hukkui tuohon, joka kosken kohinan tavoin soi hänen korvissaan: osasitpa pyydystää, vaan etpä osannut säilyttää.
Kun ruvettiin äänestämään jostakin kysymyksestä, hiipi Aape kenenkään huomaamatta kunnantuvasta ulos. Koko illan oli hän sitte suutuksissa itselleen, kykenemättä sentään tarkemmin määrittelemään, missä kohdin hän oli itseään vastaan rikkonut. Jotakin hajaannusta oli hänessä, joka harmitti häntä, varsinkin kun hän tunsi, että hajaannuksen alla kyti jotakin kaihoa ja valkeampaa toivoa. Ne olivat aina olleet kaukana taustalla, tahdonlujuuden ja kylmäjärkisyyden isännöidessä ja kartoittaessa sekä tärkeät että vähäpätöiset tehtävät. Kaiken keskiönä oli ollut hän itse, ja hän oli luullut että siten tuli aina olemaan, mutta iltana, jolloin hänen oma ajatuskuvansa katsoi häneen säälien ja nuhdellen, tunsi hän kuin haltijan henkäyksen, joka poltti ja kulutti häntä, ja kuitenkin pani hänet tuntemaan jotakin valkeampaa, joka oli jyrkästi erillään kaikista nykyisistä toiveista ja mieliteoista.
Hän ei siihen valkeaan vielä uskonut, se oli hänen mielestään kuin tyhjää utua, joka viehättää ainoastaan etäälle nähtynä, mutta kummaa oli, kun tyhjää utua vastaan oli pakko taistella. Aapen valtasi usein semmoinen mielentila, että hän tunsi itsensä menehtyneeksi ja särkyneeksi. Hänen teki mieli heittäytyä selälleen lattiaan parkumaan, sillä hän tunsi väkevästi, että kaikki se, minkä vuoksi hän oli tehnyt vuosikausia työtä, kaikki se, jota hän oli luonut ja rakentanut tahdonlujuudellaan, oli särkymäisillään pirstoiksi, jos ei jo ollut särkynyt.
Tätä heikkouttaan hän kuitenkin katui jo seuraavana silmänräpäyksenä, kun ristiriitaisuudet olivat vaimentuneet, ja hän uneksi taasen entisestä etevästä Aapesta ja oman voiman miehestä, jonka elämä ja askeleet olivat ja tulivat aina olemaan pelkkää nousua, menestystä…
Ristiriitojen aikaa kesti toista vuotta. Aape ei itse huomannutkaan, miten nopeaan hän taantui ja työntyi taustaan, elämän vieriessä rataansa eteenpäin, kuten häntä ei olisi ollut olemassakaan. Pitkine tukkineen ja kuluneine, huolimattomine pukineineen näytti hän naurettavalta ja vähäpätöiseltä, sitte kun Kesälinnan rikas tytär oli hänet hylännyt.
Hän oli kukistunut suuruus.
Aape oli ehjistymään käsin, hän lueskeli äidinkielen tutkintoa varten. Virkaylennys oli viimeinen oljenkorsi, johon hän masennuksissaan tarttui.
Eräänä sunnuntaiaamuna lähti hän kävelylle. Paluumatkalla pälkähti hänen ajatuksiinsa pistäytyä jonkun kuumetautia sairastaneen oppilaan luokse, joka oli vielä siksi heikko, ettei kyennyt käymään koulua. Oppilas oli hänen harvoja suosikkejaan, hyvälahjainen ja siistikäytöksinen. Isä oli ammattilainen. Iloisena ja kursailematta, kuten ainakin se, joka tietää olevansa tervetullut, astui Aape kyökin kautta pienenlaiseen kamariin, joka toimitti vierashuoneen virkaa. Viereisen huoneen ovi sattui olemaan auki, sairastanut poika makasi selällään sängyssä, selaillen suurenpuoleista, kuvitettua kirjaa. Aape oli juuri aikeessa ruveta puhuttelemaan poikaa, mutta tämä loi pikaisen silmäyksen opettajaansa, käänsi samassa päänsä seinään käsin ja oli nukkuvinaan.
Aapesta tuntui kuin olisi hänen rintaansa pistetty terävällä aseella.
Kului tuskallinen tuokio.
— Se on väsynyt, lie siinä unen ja valveillaolon välimailla, selitteli isä, kokien lieventää kiusallista silmänräpäystä.
— Pieti, nukutko sinä?
Aape koki hillitä suuttumustaan, hänen äänensä oli mahdollisimman ystävällinen.
Poika hengitti raskaammin eikä vastannut mitään.
— Nukutko sinä todellakin?
Aape astui kynnykselle, töin tuskin kykeni hän hillitsemään itsensä.
Mutta poika hengitti yhä raskaammin.
Aape peräytyi ovea kohti, veri oli ajautunut pois hänen kasvoistaan, hänen kätensä vapisi, kun hän tarttui lukkoon.
— Opettaja suo anteeksi, ei se ole oikein selvillä vielä.
Isä päästi hätävalheen.
— En tarkoittanut häiritä, en aavistanutkaan että…
Aape puri poikki sanansa ja työntyi joutuin kyökin kautta pihalle.
Jos hänelle olisi kerrottu tämä kohtaus häneen sovitettuna, jos olisi väitetty, että hänen suosimansa kiltti ja teräväpäinen Pieti ei rakasta, vaan päinvastoin vihaa häntä, olisi hän nauranut ja lausunut vasten väittäjän silmiä, että hän on kurja, tunnoton valehtelija, jolle ei mikään ole pyhää.
Mutta itseään ei hän toki voinut jäävätä, se mitä hän näki ja koki, riitti todistamaan lahjomattomasti, että poika, yksi hänen harvoja suosikkejaan, vihasi häntä.
Siitä ei päässyt ojaan eikä ojan taa.
Koko päivän ajatteli Aape aamun tapausta, toisinaan pyrki hänen raivonsa syttymään, toisinaan pyrkivät kyyneleet hänen silmiinsä, mutta tapahtuma oli aina yhtä arka ja koski aina yhtä kipeästi. Kun hän kurkisti sen taakse, levisi hänen silmiensä nähdä niin synkkä näköala, että hän värisi. Näkö-alan muodostivat ne oppilaat, jotka eivät olleet hänen suosikkejaan. Ja niitä oli paljon. Tähän saakka ei se, mitä oppilaat hänestä ajattelivat ja miten he häntä arvostelivat, ollut koskenut häneen, päinvastoin oli hänestä luonnollista, että tunnon tarkkaa opettajaa punnittiin eri tavoin eli sen mukaan, miten kunnollinen oppilas itse oli, mutta suosikin osottama vastenmielisyys repäsi suomukset hänen silmistään ja painoi hänet semmoiseen tummaan valoon, että hänen sydäntään kylmäsi. Hän oli luulotellut olevansa onnistunut opettaja, voimiensa takaa oli hän tehnyt työtä, säästämättä enempää itseään kuin oppilaitakaan ja tavoittelematta kiitosta tuolta tai täältä. Tämä tietoisuus oli elättänyt häntä, hän oli monesti, kun mieli särkyi surulliseksi, paennut sen turviin sekä saanut siitä pontta käymään pää pystyssä kesken kaikkia nöyryytyksiäänkin, mutta nyt sekin ryöstettiin häneltä. Hänestä tuntui kuin seisoisi hän yksinäisellä, alastomalla kalliolla, jota kohti vyörivät kaikki kylmät hyrskyt, riepoittaen häntä ja sortaen raunioiksi hänen viimeisetkin suuruusunelmansa.
Roteva, suurinaamainen isäntä talutti kädestä noin neljän tai viiden vuoden vanhaa tyttöä Aapen luo, joka juuri oli laskenut sanomalehden kädestään pöydälle.
— Mennään sanomaan vieraalle päivää.
Vitkastellen ja toisella kädellään hieroen nenäänsä läheni tyttö, vilkkailla silmillään tähystäen outoa miestä.
— Mikä sinun nimesi on? kysyi Aape, kun tervehdys oli suoritettu.
— Sano nimesi, sano, saat sokurin, kehoitteli isäntä.
— Annu, kuului hiljaa.
Sokurin saatuaan kiirehti tyttö etäisimpään nurkkaan.
— Käyhän istumaan.
Rotevan isännän käytöksessä sekä koko henkilössä kuvastui semmoinen suoruus ja avomielisyys, ettei Aape voinut lainkaan loukkaantua sinuttelemisesta, hän istahti rahille ja isäntä painautui niin lähelle häntä, että heidän polvensa koskivat toisiinsa.
— Savimaatko ne sielläkin päin ovat valloilla?
— Nepä tietenkin.
Tuosta keskustelu lähti kaartelemaan, haarautuen niin moneen suuntaan, että kyselijä sai jokseenkin selvän kuvan sen pitäjän oloista, jossa Aape palveli kansakoulunopettajana.
Tyttö oli sillä välin ruvennut itsekseen leikkimään. Pyörähdellen ja keikkuen kantapäillään nauroi se ääneen, jopa väliin hihkaisikin iloisesti.
— Miksi se aina hokee Austu, Austu.
— Austu oli sen leikkitoveri.
Aape loi isäntään kysyvän katseen.
— Annu ei ole minun lapseni, se on veljeni tyttärentytär.
Avomielisesti kertoi isäntä, että hänellä oli veli, uudisasukas kylän takamailla, nuorempi häntä itseään. Veljentyttären mieli paloi maailmaan, maailmalla on vanhat tapansa, se langettaa kenen voi, ja se langetti veljentyttärenkin. Neulalla sitte elätettiin kaksi suuta, se pani tiukalle ja imi punan poskista. Viime vuonna tytär sitte kirjoitti isälleen, että hän saisi miehen, kun olisi mihin panna lapsen. Kun veljellä on omia melkein tuvallinen eikä kertojalla yhtään, sovittiin siten että kertoja otti Annun omaksi tytökseen.
— Jos ei täällä maailmassa kukaan paikkaa ja paranna…
— Austu, Austu, minä heitän, keskeytti tyttö, ollen paiskaavinaan jotakin Austua kohti.
Samassa ilmaantui naisväkeä tupaan, Aape heitti hyvästit avomieliselle isännälle ja lähti astelemaan peltojen polkuja enonsa taloa kohti, jonne hän oli tullut kesää viettämään heti lukuvuoden päätyttyä.
Moneen vuoteen ei hän ollut tuntenut semmoista viihtymystä kuin tänä kesänä. Seutu asukkaineen kaikkineen ikään kuin kosketteli häneen ja puhalsi hänen tietämättään lämpöisen ja herättävän henkäyksen hänen sieluunsa, vavahuttaen henkiin sen, jota itserakkaus sekä luuloteltu etevyys oli vankinaan huristellut.
Kylä sijaitsi parin penikulman etäisyydessä kirkolta ja käsitti alun toistakymmentä taloa, joiden asukkaat olivat järjestään karkeakouraista raatajakansaa. Luonto oli vuorista ja vaihettelevaa. Alavia vainioita rajoittivat jyrkkäkylkiset kalliot sekä sakeametsäiset kukkulat, ja päivän suunnilla sinerti kapean lahden pinta, joka etäämpänä levisi suureksi satasaariseksi seläksi.
Aape viehättyi seutuun sekä oloihin. Ihmiset anastivat hänen huomionsa. Hänen silmiensä eteen levisi näköala, josta ei hän vielä voinut sanoa mitä se oli, mutta jonka väkevän lumon hän vainuten tunsi, ja joka oli kuin pieni, päivää ennustava valon pilkahdus tumman yön jälkeen.
Kun ihmiset ensin olivat anastaneet hänen huomionsa, rupesivat ne vetämään puoleensa häntä. Rotevasta isännästä alkaen köyhimpään muonarenkiin ja torppariin saakka oppi hän tuntemaan heidät, ja hänen silmänsä keksi heissä jokaisessa jonkun piirteen, joka oli hänelle kuin tuttua ja pani hänen sielunsa salaa myhäilemään ja nauttimaan.
Toisinaan tuntui kuin olisi jotakin jäänyt hänen taakseen iki päiviksi, ja silloin tunsi hän veressään jonkun kumman kosketuksen, joka synnytti samalla tuskaa ja nautintoa. Hänen sielunsa nauroi ja itki yhtaikaa. Eletty itketti häntä, mutta vastassa oleva valon pilkahdus kirkasti hänen mielensä ja pani hänet tuntemaan jotakin uutta ja nuorteata, joka antoi elämälle arvoa ja sisällystä. —
Elokuun puolivälissä hankkiutui hän lähtemään. Muuan odottamaton kirje työnsi hänet paluumatkalle kolmea päivää aikaisemmin kuin mitä hän oli aikonut. Jo aamusella huomasi hän mielensä raskaaksi. Kylmä tunne valtasi hänet, kun hän ajatteli pitkää työvuotta, joka oli hänen edessään kaikkine ilottomuuksineen. Tämän käytteeksi sitte vielä hänen suhteensa lähimpään ympäristöön, kaikki se poikinpuolisuus, joka vasite kuului hänen henkilöönsä ja joka määräsi hänen vähäpätöisimmätkin toimensa koulun ulkopuolla.
Rattaille asettuessa alkoi sataa. Sattumalta oli Aape saanut matkatoveriksi kirkonkylään saakka muutaman maanviljelyskoneiden kauppiaan, joka oli elostellut kylässä pari päivää. Kun he ajoivat erään pikku kunnaan ohi, joka sijaitsi kylän laiteella ja johon paraikaa perusteltiin kansakoulun kivijalkaa, virkkoi konekauppias:
— Täällä on kansakoulu tarpeen… ovat niin sivistymättömiä.
Aape melkein sävähti. Sanat koskivat johonkin arkaan kohtaan hänen rinnassaan. Tuntui kuin olisi hän vilaukselta nähnyt oman itsensä kaikessa suuruudessaan ja etevyydessään. Häntä aivan kuin hävetti moinen lausunto. Tuntien mielensä pahoittuneeksi, kietoutui hän sadevaippaan eikä vaihtanut sanaakaan matkatoverinsa kera koko pitkän taipaleen kestäessä.
Painostuneessa mielentilassa saapui hän perille. Koulun puutarhassa tapasi hän opettajattaren, joka oudostelevin silmäyksin tirkisteli häneen. Moniin aikoihin eivät he olleet vaihettaneet sanaakaan keskenään, paitse mitä opetus- ja virka-asioihin pakosta kuului.
— En osannut odottaa, virkkoi opettajatar, kun näki Aapen suuntaavan askeleensa häntä kohti. Mutta Anni on odottanut.
Anni, jonkun hunningoille joutuneen ammattilaisen vaimo, oli Aapen taloudenhoitajatar. Kuten vanhanpuoleisten naisten laita ainakin on, oli hän lujasti kiintynyt isäntäänsä.
— Ja hän liekin ainoa odottaja.
Aape koki hymyillä iloisesti, opettajattaren häntä silmäillessä kummastuneesti. Pitkähköjen kasvojen ilme näytti myötätuntoiselta; älykkäät silmät kuvastivat hiljaisia sielun kärsimyksiä; poissa oli entinen suuruuden ja etevyyden itserakas hohde.
He seisoivat tuokion äänettöminä, sitte Aape virkkoi hillityin äänin:
— Minulla on pyyntö, tärkeä sekä rohkea.
Uteliaisuuden vilkas ele virehti opettajattaren kasvoille.
— Tätä pyyntöäni riensin saattamaan perille, vaikka kesälomaani oli vielä puoli viikkoa jälellä. Tuosta jo voit arvata, ettei pyyntöni ole aivan mitätön.
Opettajattaren kasvojen eleet muuttuivat yhä uteliaammiksi.
— En pyydä enempää enkä vähempää kuin sitä, ettet minun tähteni lähde pois nykyisestä paikastasi.
Opettajattaren posket tummenivat, hän katsoi kenkiensä kärkiin.
— Minä tiedän kaikki, paperisi ovat reilassa, virkaa on yksityisesti jo tarjottukin sinulle, mutta sinun käy ikäväksi lähteä täältä, sinä epäröit viime hetkeen saakka, ja nyt minä seison tässä edessäsi ja pyytelen: luovu koko hankkeesta, jonka alkusyy olen minä.
Aape tarjosi kättään, hän ei tahtonut salata, että kaikki oli hänen puoleltaan anteeksipyyntiä menneistä. Opettajatar ei ojennettuun käteen heti tarttunut, sillä hän häiriytyi tuokioksi. Hänen oli vaikea uskoa, että se mitä hän kuuli, oli totta. Mutta kun hän katsoi Aapeen, joka surullisen ja kärsivän näköisenä seisoi hänen edessään, kohosi hänen kätensä.
— Lupaatko luopua?
— Lupaan.
Aapen surullisille kasvoille levisi tyydytyksen ilme.
— Kiitän sinua, virkkoi hän rehellisen lämpöisesti.
Lukuvuoden alettua ei elämä tuntunut erinomaisemmalta kuin ennenkään, mutta syttyneet voimat tekivät yhä työtään, ja uusi tulevaisuus hiipi huomaamatta yhä lähemmäksi. Elämä tuntui toisinaan, silloin kun vanhat muistot eivät piinanneet mieltä, onnelliselta, ja sen hiljaiset, vaatimattomat värit lämmittivät ja ihastuttivat.
Syksymmällä joutui avonaiseksi muuan seminaarin harjoituskoulun opettajanvirka. Aapen sydän riemahti, sillä suorittamillaan tutkinnoilla oli hän tähdännytkin semmoistakin tointa. Siinä oli palkka korkeampi, helpompi työ ja näiden kahden edun lisäksi vielä kolmaskin: kaupunkilaisoloissa oli hyvä tilaisuus kehittyä sekä ammatillisesti että yleissivistykseen nähden. Tämä seikka juuri oli painava. Tuntui melkein siltä kuin olisivat elämän sumeat pilvet äkkiä painuneet pakoon, paljastaen silmän nähdä entistä selkeätä ja sineätä taivasta, sitä, jota Aape oli tottunut niin mielellään katselemaan ja joka kuvasti häntä itseään niin kauniina ja miellyttävänä.
Mutta ensimmäisen huikaisun tyynnyttyä ja lauhduttua viileni mieli ja sen valtasi katumuksen ja häpeän tunne, kun hän oli taasen langennut entiseen helmasyntiinsä: itsensä ihailemiseen. Loistavan kuvan takana, jonka hän kiusauksen yllättäessä oli laatinut, ammotti entinen, tuttu tyhjyys ja päämäärättömyys, ja samassa kaikki raukistui siihen määrään, jotta hän saattoi itkeä omalle itselleen. Raukistumisen mentyä ohi nosti hän taasen päätään ja mittaili korskeasti sitä maailmaa, joka oli vain luotu häntä ja hänen onneaan varten.
Tätä taistelua kesti viikkomäärin. Vihdoin olivat voitetut kaikki lapsellisuudet ja raukkamaisuudet, joita elämän pikku vastoinkäymiset olivat Aapen ehjään luonteesen iskeneet, hän oli päättänyt panna paperinsa hakuun ja sanoa samassa hyvästit nykyiselle huomaamattomalle elämälleen.
Taistelut olivat jo asettuneet, pariin kolmeen päivään ei hän ollut enää tuntenut häilyväisyyttä eikä äkkinäisiä mielentilan vaihdoksia.
On iltahämärä, Aape istuu työpöytänsä ääressä. Lopetettuaan jonkun pikku työn, nojaikse hän tuolin selkää vastaan, harailee tukkaansa ja silmäilee ulos talviseen hämärään, jossa valkoinen hanki kajastaa niin hauskana. Joku soma kuva syntyy hänen ajatuksissaan, hänen suunsa vetäytyy hymyyn, hänen silmänsä hymyilevät yhä makeammin.
Kuva ei ole ensikertainen, mutta sillä on aina väkevä tenhonsa. Jyrkkäkylkiset kalliot, alavat viljelysmaat, sakeametsäiset kukkulat, kapean lahden pinta, talot, ihmiset, kaikki muodostavat ehyen kokonaisuuden, jossa on alkuperäisyyttä, tuoreutta ja soinnukkaita viivoja.
Äkkiä kuolee hymy Aapen huulilta ja silmistä, joku ajatus syöksähtää hänen päähänsä, uusi, suuri ja ihmeellinen ajatus, joka täyttää hänen sydämmensä ja järkensä, ajatuksensa ja tunteensa. Hän näkee rakenteilla olevan kansakoulutalon, ja silloin tuntuu kuin huutaisivat sadat voimakkaat äänet hänen korvaansa: sinne, sinne!
Hetkisen on Aape kuin jähmettynyt, mutta sitte hän tuntee voimakkaat kipinät koko olennossaan.
— Sinne, sinne, toistaa hän, lyöden kädellään hämmästyneesti otsaansa, kuten ainakin henkilö, jolle suuri salaisuus äkkiä paljastuu.
Hän tuntee ettei se ole satunnainen mielentila eikä pälkähdys, sillä se kasvaa minuuttien kera yhä valtavammaksi ja täyttää yhä voimakkaampana koko hänen olentonsa. Vasta nyt hän käsittää, miksi metsäkylän kuva on leikinnyt hänen ajatuksissaan melkein koko lukuvuoden. Kesken työtä ja lepoa, kesken surua ja iloa on se yhäti ja yhäti karannut hänen ajatuksiinsa. Hän on kuvalle hymyillyt, hän on nauttinut siitä, mutta hän ei ole ymmärtänyt sen tarkoitusta ennen kuin vasta nyt.
Edellisenä kesänä syttyi hänen veressään joku aines palamaan, palo on tuntunut polttavammin aina silloin, kun metsäkylä raatajineen on syöksähtänyt hänen ajatuksiinsa. Se on heimolaisuuden, verisiteiden kipinä, joka on liekkiin leimahtanut. Metsäkylä koski salaa hänen vereensä, hänen sielunsa suoniin, sytytti kipinät, laati liekit.
Sinne, sinne, soi yhä voimakkaammin ja yhä riemukkaammin Aapen korvissa. Niiden luo, joiden muodostamasta kokonaisuudesta hän itse oli murtoma, pienoiskuva, joiden elämään hän oli verisiteillä yhdistetty. Mutta ei suurena eikä etevänä, vaan matalana ja vähäoppisena. Suohon kaikki etevyys ja lahjakkaisuus, kaikki korkeammuus. Heidän rinnallaan, heidän ystävänään, veljenään…
Miten laaja työmaa siinä tapauksessa leviääkään hänen eteensä, kun hän astuu ulos etevyytensä linnoituksesta heidän tasalleen, kun hän rennoin mielin ja lämpöisin sydämin käy käsiksi tehtäväänsä.
Aape tunsi seisovansa uuden elämänsä partaalla, johon näkyi hänen tulevaisuutensa, hänen onnensa, ilonsa, huolensa, kaihonsa, kaikkensa. Niiden keskeltä kohotti päätään elämän ilo eli tyydytys ja tieto hänen työnsä tärkeydestä. Itsekkäät vaikuttimet, kuten herraksi pääseminen ja luuloteltu kevyempi työ, olivat kannustaneet häntä pyrkimään seminaariin, itsekkäät vaikuttimet olivat tähän saakka aina ohjanneet hänen toimintaansa, opettajan varsinaista kutsumusta ei hän ollut koskaan tarkemmin punninnut eikä se ollut hänen ajatuksiinsa kuvastunut, syystä että hän itse oli ollut aina etualalla sekä hänen pyyteensä, toiveensa, hyvänsä. Mutta tästä käsin väistyy hän itse syrjään, taustaan. Etualaan astuvat kylän asukkaat, raatajakansan pojat ja tytöt. Nyt hän vasta käsitti oman kutsumuksensa suuruuden, käsitys puhkesi sanoiksi, jotka hän, lyöden kädellä otsaansa, lausui innokkaasti:
— Oi, jos voisin korren vetää ristiin heidän hyväkseen.
Sisko kuunteli ihastuksissaan.
— Et usko, miten vaikeita silmänräpäyksiä tuotti minulle pelko, että jos se onkin valhekuva, joka ei kestä järjen koputuksia. Näet, se laukahti ajatuksiin niin äkkiä, se iski kuin salama pilvestä. Istuin, kuten tässä nyt istun, mutta sillä eroituksella etten ajatellut mitään enkä tuntenut mitään. Yhtäkkiä metsäkylä syöksähtää silmieni eteen, ja minusta tuntui kuin olisivat sadat torvet toitottaneet korviini: sinne, sinne… Huumaannun, hurmaannun. On kuin olisivat jotkut kahleet katkenneet, ja minä olisin odottamattani saavuttanut suuren onnen, semmoisen onnen, jonka olemassaoloa en siihen saakka osannut kuvitellakaan. Vaikka tunsin että se oli totta, epäilin vielä sittekin, että jos se on silmänräpäyksellistä tunnetta, joka hetken hyväilee ja sitte hylkää. Pelkoni oli turha. Viime kesää viettäessäni koski vereeni joku voima herättävästi. Minussa on kätkeytyneenä jotakin, joka vaati vain sytyttävän kipinän, hulmahtaakseen liekkiin.
— Sen kätketyn näin minä vilaukselta jo silloin, kun yhdessä matkustimme seminaarin pääsytutkintoihin.
— Tosiaanko?
Aape loi Siskoon kiitollisen katseen, ja hänen pitkähköillä kasvoillaan asusti sama miettiväinen, hieman surullinen ilme, joka heidän tavatessaan junassa jo oli Siskon silmään pistänyt ja joka hänen koko olentoonsa loi miellyttävän leiman.
— Milloin hakuaika päättyy?
— Ensi viikolla.
— Mutta jos sattuu käymään niin, ettet pääsekään.
Aape aivan tökertyi, kuten ainakin ihminen, joka äkkiä näkee tielleen nousevan odottamattoman esteen.
— Se on mahdotonta.
— Miksi?
Siskon nauru rupesi harmittamaan Aapea.
— Te naiset osaatte ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet, nauroi hän sitte, kun harmin tunne ehti mennä ohi. Arvatenkin myöskin rakkausasioissa.
— Niissäkin, vastasi Sisko kuivan hauskasti.
— Kyllä minä olen varma, ettei ne minua sivuuta.
— Maailmassa sattuu kummempiakin.
— Hm.
— Toisia aina hylätään, toisia hyväksytään. Näes, minä katson asiaa siltä kannalta, että sinä nyt heti, kun olet parahiksi vasta löytynyt koko mies, pakenet pois täältä.
Aape vaikeni.
Hakuajan umpeen mentyä odotti hän kutsua maltittomasti, mutta kun se vihdoin saapui, tunsi hän itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa. Hänet valtasi mokoma surumielisyys ja masennus, ettei sen vertaa ennen eikä jälkeen. Koko hänen elämänsä tuntui kellistyneen nurin niskoin ja samalla luiskahtaneen iloisilta päivän rinteiltä alas ikäviin noroihin, joissa on vähäpätöistä ja unettavaa. Hän oli kuin mikäkin särkynyt sielu, joka vapaaehtoisesti kääntää selkänsä maailmalle ja kuitenkin itkee sen perään.
Hän oli lopultakin pettänyt oman itsensä ja nuoruutensa korkeat unelmat. Miksi? Siksi että häneltä puuttui kestävyys. Alottamaan hän oli kyennyt, mutta hän ei kyennyt viemään perille eikä päättämään. Hänessä oli voimaa, vaan ei sitkeyttä, rohkeutta, vaan ei häikäilemättömyyttä, ja siksi hänestä tuli oman itsensä pettäjä, heikko olento, jota tapaukset viskelivät miten milloinkin lystäsivät.
Miten korkealta hän putosikaan. Mitä hän olikaan uneksinut takavuosina? Maailma oli hänen edessään täynnä kukkuloita, ja kukkulat olivat kaikki hänen noustaviaan, niiden laet olivat tasoitetut juuri häntä varten. Ne kaikin houkuttelivat häntä luokseen ja sanoivat: nouse minun laelleni, nouse.
Niin menneet vuodet.
Mutta nykyisyys ja tulevaisuus, mitä näköaloja se tarjosi? Syrjäkylän, jonne ei mikään päivä hänen entisestä maailmastaan pääse paistamaan ja joka ei kyennyt muuta antamaan kuin unhoitusta. Siirtyminen sinne oli samaa kuin sanoa hyvästit kaikille kukkuloille ja kuolla pois itseltään, lahjoiltaan, etevyydeltään. Elää siellä unhoitettua, huomaamatonta elämää, elää ja vanhettua, hengen vähitellen kangistuessa vanhoihin muistoihin, katsella etäisestä soppelosta muiden tähtien nousua ja lentoa sille kaikelle voi itkeä.
Ja Aape todella itkikin. Hänen mielensä turposi niin raskaaksi, ettei hän voinut estää silmiään kostumasta, kun kaikki hänen unelmansa niin äkkiä haihtuivat ja vaihtuivat, kun hänen silmänsä keksi, mikä hän oli ja mitä varten hän oli. Hän itki lelujensa särkymistä, ja niin rehellistä oli hänen hetkellinen heikkoutensa, ettei hän surussaan keksinyt mitään naurettavuuksia. Tulevaisuuden näköala oli niin toivoton ja synkkä ja siitä löyhkähti semmoinen masennus, että Aape tunsi koko henkensä murtuneeksi. Nyt vasta hän tunsi, miten paljo hän rakasti kirkonkylää, sen komeita rakennuksia, teitä ja vilkasta elämää, nyt vasta hän käsitti, mitä arvon hohdetta se loi hänenkin olentoonsa. Vaihtaa tämmöinen pikkukaupunki metsäkylään oli melkein mieletöntä.
— Minä peruutan kaikki, virkkoi Aape tuskissaan ja toivottomuudessaan.Ensi huomenna minä peruutan.
Mutta huomissa oli hänen mielensä aivan toisen värinen. Viimeinen taistelu oli häntä horjautellut, mutta taistelun päätyttyä seisoi hän jälleen entistä vankempana ja lujempana. Kaikki se mitä hän taistelun kestäessä oli tuntenut, tuntui huomissa raukkamaiselta, jopa naurettavaltakin. Vähäpätöisen kutsumuksen suuruus alkoi jälleen kirkastaa mieltä, laatien rintaan semmoisen lämmön ja päivänpaisteen, että sen rinnalla kirkonkylät, kunniat ja kohoomiset kylmenivät ja tummenivat.
Nyt Aape jo käsitti, että hän oli elänyt itsensä ulos entisyydestään. Nöyryytykset ja kaikki se onnistumattomuus, joka varjon tavoin seurasi häntä, kun hän yritti näytellä sitä, mitä hän ei todellisuudessa ollut, olivat hänen huomaamattaan taluttaneet hänet ulos jostakin, joka ijäksi sulkeutui hänen jälkeensä sekä samalla avanneet hänen silmänsä ihailemaan ja ymmärtämään vähäpätöisen elämäntehtävän suuruutta. Sadun haltia oli suudellut häntä pikku kärsimyksillä ja vastoinkäymisillä ja havahduttanut hänet.
Elokuun ilta, kirkonkylä kylpee auringon hohteessa.
Pohjoista kohti suuntautuvaa maantietä myöten vierivät rattaat. Pieni mies, piippunysä hampaissa ja lakki kallellaan, hoitaa takana ohjia, etupuolia istuu pitkähkökasvoinen, vakavan näköinen nuorimies, silmissä mietiskelevä ilme, joka hänen hymyillessäänkin särkyy vain osaksi. Molemmat ovat vaiti. Maantie poimuttelee ensin peltojen lävitse, nousee sitte matalilta mailta mäen rinteelle ja kaartaa siitä pienien viljelysmaitten sivutse synkkää metsää kohti.
— Annin oli ikävä lähteä, lausuu vihdoin mies, sylkäisten tuimasti sivulleen.
— Naiset ovat aina hellätuntoisempia, arvelee Aape.
— Ja kun piti erota synnyinseudusta, jossa kaikki on tuttua. Vieraan paikan ihmiset ovat toista kuin oman paikkakunnan.
— Kun tottuu, kyllä menettelee.
— Niinpä niinkin, kun tottuu, siinähän se asia onkin.
Puhelu katkeaa, pieni mies panee paloon uudet tupakit, sylkäisee tuon tuostakin tuimasti sivulleen sekä nykii ohjaksista hevosta. Sitte hän rupeaa kertoilemaan nuoruutensa ajoista, miten hän oli jo vähällä joutua akalliseksi, mutta kun saatiin katovuosi, heitti hän naimatuumat, ja siihen se kuivui koko homma; hän jäi ijäkseen yksinäiseksi.
— Ei sitä vanhempana enää…
— Ei.
— Vaikka kyllä ne toiset…
Pieni mies innostui kertomaan veljestään, jolla oli jo kolmas akka. Aape ei kuunnellut kertojaa aina puolellakaan korvalla, sillä elokuun kaihoisa ilta painoi hänet jonkinlaiseen surumielisyyteen. Muisto toisensa jälkeen elpyi hänen ajatuksiinsa. Kaikille niille saattoi sekä nauraa että itkeä, niiden kaikkien pohjalla oli jotakin tervettä, vaikka pinta näyttikin sairaalloiselta.
— … tullaan Kuninkaanmäelle, herätti pienen miehen ääni Aapen.
Kuninkaanmäki oli loivasti ylenevä harjanne jylhän metsän keskessä, ja siihen näkyi pari pikku järveä ja pitäjän kirkko. Mäelle saavuttua pysäytti Aape hevosen. Pitkän hetken silmäili hän kirkon valkoista päätyä, joka kaukaa siinti Kuninkaanmäelle. Silmäillessä yltyi hänen kasvojensa surumielinen ilme väkevämmäksi; nähtävästi syttyi hänen rinnassaan jotakin katkerata ja haikeata.
— So, annetaan mennä.
Ajettiin edelleen, ja jopas on jylhän taipaleen varrella metsätorppa. Aivan maantien reunassa on torpan sauna, ja saunasta kuuluu tuoreiden vihtojen läiskinä. Lähellä olevalla kannokolla istuu nuori mies punakkana ja höyryävänä. Aapen silmät kiintyvät kannokolla-istujan vartaloon. Lihakset, hartiat, käsivarret, kaikki ovat niin komeat, kuin oisivat juuri sinä hetkenä Luojan käsistä lähteneet.
Sauna, vihtojen läiskinä ja kannokolla istuva mies antavat Aapelle jotakin, antavat runsain käsin ja pyytämättä. Ne muistuttavat siitä maailmasta, joka tästä käsin on hänen kaikki kaikkensa, josta hän itsekin on sirpale ja josta eristettynä hän on onnistumaton, rikkinäinen narri.
Masentavat muistot haihtuvat tuokio tuokiolta, Aapen mieli seestyy, kun hänen silmiinsä kuvastuu se tulevaisuus, jota kohti hän oli matkalla.
— Niin, miten velimies jakseleekaan?
Tuo on kuin anteeksipyynti äskeisestä loukkaamattomuudesta.
Se anteeksipyynti kartoittaa kauas kaikki masentavat muistot. Koko tunne-elämä nuortuu nauttimaan. Pieni mies, joka katovuoden vuoksi peräytyi naimahommistaan, alkaa vetää puoleensa Aapen huomion. Mies on hänen väkeään, sitä ehyttä joukkoa, jossa on luonteita ja luonteiden tuoreutta.
Kun pieni mies rupee kertomaan velimiehen voinnista, kuuntelee Aape molemmin korvin. Sanat koskevat häneen. Tuntuu kuten ei olisikaan puhe yhdestä henkilöstä ja perheestä, vaan monesta, joiden kanssa hän on yhdistetty sielun ja veren siteillä ja joiden sitkeyden sekä taistelut puutetta vastaan hän tuntee yhtä tarkoin kuin oman elämänsä.
— … Ja se on velimies ikänsä ollut terve.
— Terveys on hyvä lahja.
Torppa on kadonnut näkyvistä, maantie lähtee loivenemaan vehmasta noroa kohti.
Metsä humisee juhlallisesti.
Keväinen päivä on ehtinyt puoliin. Se alkoi kirkkaudessa,' mutta pian kasvoi taivaalle ohutta kelmua, jotta toisin hetkin päivän säteet vain kuultivat keltaisena ja punakkana valostuksena, kykenemättä palamaan täydellä, ominaisella voimallaan.
Alhaalla ojaksimen takana panee aitaa Hiski, köyhän talon renki. Päivälliskutsua odottaen on hän jo pari kertaa silmäillyt harmaata, luuhistunutta rakennusta kohti, näkyisikö nuori vartalo liinaa liekuttamassa merkiksi, että ruoka odotti syöjäänsä, mutta mitään ei näkynyt. Harmaja rakennus seisoo raukean ja väsyneen näköisenä nurmettuneella kalliolla, takanaan joku kapea peltotilkku ja kapea syvänteen pohja, joka sen eroittaa metsästä, edessään melkein silmänkantaman laveat vainiot, joiden rannoilta siintää naapurikylän talot ja rakennukset.
Vasemmalla on kylä, jonka järven rantaa kiertää etäämpänä rautatielinja. Muudan talo, Ranta-Jussila, on muita komeampi. Se sijaitsee kahden puutarhan keskessä, se on keskikohdaltaan kaksikerroksinen ja muistuttaa enemmän hovia kuin talonpojan asuntoa. Pellon sarat lähtevät suorassa linjassa puutarhan reunasta järveä kohti, mutta kylän muihin taloihin käsin on maantienpuoleinen puutarha, jonka uljasrunkoiset, korkealle kohoavat vaahterat näkyvät jo kauas kulkijan silmään.
Hiski, köyhän talon renki, panee aitaa ja hyräilee. Hyräillessään silmäilee hän kolmannen kerran väsynyttä rakennusta kohti. Ei näy ketään tanhualla, mutta uuninpiipusta kohoaa harmaja, sakea savu.
/p Tyttö se katseli ikkunasta pitkin pihlajapuutansa. p/
Joku astelee pellon polkua, joka painuu alas niityille ja etäämpänä siintävään naapurikylään, astelee joutuisasti, ja kun huomaa Hiskin, köyhän talon rengin aitaa panemassa, niin tekee pikku mutkan ojaksimen taakse.
Tulija on Ranta-Jussilan emäntä.
— Hyvää päivää, Hiski, tervehtii se iloisesti.
— Hyvää päivää.
Hiski iskee rautaseipäällä maahan, iskee hurjasti. Hän tuntee jotakin kummaa riemua. Emännän äänessä ja silmäyksessä huokuu peittelemättömästi jotakin hillittyä ja kytkettyä, puhutellessaan nuorta miestä, joka on harvinaisen solakka ja pulska.
— Meidän isäntä käy yhä kivulloisemmaksi, on pakko ottaakseni renkivouti ensi syksystä.
Emäntä käy yhä lähemmäksi, yhä hurjemmin iskee Hiski rautaseipäällä maahan. Hän näkee lihavat kasvot, tylleröisen vartalon, ja hänen kumma riemunsa kasvaa.
— Vai niin.
— Niin aivan, ei saa töitä muuten kuntoon.
Ei suinkaan, ei.
Emäntä on tuokion vaiti, mutta hän ei saa silmiään irti pulskasta nuoresta miehestä.
Etkö sinä tule meille renkivoudiksi?
Hiski tuntee veren ajautuvan ohimoihinsa, hänen kumma riemunsa kasvaa, ja samalla aivan kuin polttaa hänen ajatuksiaan joku pelottava, väkevä, mutta silti ei hän saa evätyksi eikä myönnetyksi. Silmänräpäyksellisen taistelun kestäessä nousee Eetin, köyhän talon tyttären kuva hänen silmiinsä, hän on juuri lausumaisillaan jyrkän kieltonsa, mutta silloin emäntä virkkaa, alentaen äänensä melkein supatukseksi:
— Ei se meidän isäntä enää kauan elä.
Nuo sanat pirstoivat salaman tavoin Hiskin vastustuskyvyn. Tytön kuva pakeni hänen silmistään, hän seisoi kuin lumottuna jonkun pyörryttävän, silmiä häikäisevän mahdollisuuden edessä, joka näyttihe sitä houkuttelevammalta, mitä asiallisemmin ja järkevämmin siihen ehti perehtyä.
— Mietihän, Hiski, lausui emäntä mesisuin ja tarjosi kättä hyvästellessä.
— Sietää miettiä.
Emännän mentyä muisti hän taasen silmäillä köyhää, harmaata taloa kohti, ja jopa keksivät hänen silmänsä jonkun hulmuttelemassa tanhualla punakirjavaa liinaa. Se oli Eeti, joka antoi merkin, että päivällinen oli valmis.
Hiski lähti.
Kaksi iloista, harmaata silmää ja naurava suu kohtasi hänet portailla. Hän oli ennen katsonut niihin mielellään, nyt hän oli niitä tuskin huomaavinaankaan.
— Tänään ollaan myöhäisiä, kävi kahvivieraita… mutta mikä sinun on?…
Harmaissa silmissä kuvastui arka kummastus, suu vetäytyi vakavaksi.
— Oletko suuttunut minulle?
— Mistä minä olisin suuttunut?
Äänessä värähti kärsimättömyys, mutta se jäi tytöltä huomaamatta. Hänen silmiinsä nousi jälleen entinen ilon loiste, hän ei huomannut että Hiski vaikeni koko syöntiajan, hänen pälpättäessään tärkeitä ja joutavia.
— Hyvä, kun saadaan vahva aita Untipeltoa vastaan, jonka Ranta-Jussilan elukat ovat melkein joka kesä peitonneet puti puhtaaksi.
— Elukanko syy? Kun ei ole aitaa pahaistakaan.
Hiskin äänessä ja kasvojen eleissä, vaikka hän koki näyttää nauravalta, oli jotakin pilkallista ja halveksivaa, joka koski tyttöön.
— Eihän toki, mutta onhan lupa puhua.
Eeti rupesi vakoilemaan pöydässäistujaa. Tämä ei kertaakaan katsonut häneen. Toisin silmänräpäyksin sulivat kasvojen ilmeet pehmeiksi ja hymyileviksi, mutta äkkiä ne vaihtuivat johonkin tuskastuttavaan, joka tuokiossa saattoi koveta sydämmettömyyden ilmeeksi. Kauniit kasvot näyttivät silloin vastenmielisiltä, niissä kuvastui jotakin alhaista ja rumentavaa, jota ei Eeti milloinkaan ennen ollut niissä keksinyt, ja joka vaikutti häneen tummentavasti.
Päivällisen jälestä oli Hiskin tapana polttaa pesällinen tupakkia ja polttamisen kera nauratella tyttöä, mutta tänään ei hän tehnyt kumpaakaan. Syötyään paiskasihe hän suoraan sänkyyn, nukkui tunnin raskaasti ja sitte haukotellen ja selkäänsä ojennellen asteli ovesta ulos, edes vilkaisematta tuvan perille.
Eeti katseli ikkunasta hänen jälkeensä. Jotakin oli tapahtunut. Hiski ei ollut sama kuin aamiaisen jälestä lähtiessään Untipellon aitaa panemaan. Ei ollut…
Iloton kesä kului vitkaan. Eetin ja Hiskin väliin kasvoi kiusallinen sietämättömyys, joka toiselta puolen oli vaiston herättämää ja johtamaa epäilystä sekä salaista vakoilemista, toiselta puolen kylmää harkitsemista, asianhaarojen ja mahdollisuuksien punnitsemista.
Sattui sentään viikon kestävä katkelma. Joku häilyväisyyden tunne pääsi valtaan rengissä, hän oli toisin hetkin yhtä valkea ja iloinen kuin taloon tullessaankin. Mutta sitä kesti vain viikon. Eräänä elokuun iltana oli hän jälleen kylmä ja nyreä. Eeti alkoi vainuta, että kaiken takana piili jotakin ylen tärkeätä, jonka ratkaisu ei voinut olla kovin kaukana.
— Sinä et enää näe lähellesi, virkkoi hän muutamana sunnuntai-aamunaHiskille, kun tämä silmää luomatta häneen meni ohitse.
— Olisi ehkä parempi, kun ei näkisi minnekään, vastasi Hiski kuivan järkevästi.
Tämän jälestä eivät he enää vaihtaneet sanaa, joka olisi kosketellut entisiin toiveisiin. Pyhäinpäivästä muutti Hiski renkivoudiksi Ranta-Jussilaan, jonka isäntä makasi kykenemättömänä vuoteellaan, vaikka järki olikin selvässä toiminnassaan.
Renkivoutina-oloa kesti kolme vuotta, ja ne vuodet tuntuivat lyhyiltä kuin kesäinen yö. Ihmisten silmät eivät mitään keksineet, mutta isäntä, joka makasi kykenemättömänä vuoteellaan, aavisti kaikki. Se kutsutti kerran kamariinsa renkivoudin ja virkkoi kesken puhelua:
— Katsohan minun silmiini.
Hiski yritti katsoa.
— Katsohan oikein suoraan.
Hiski terästi luontoaan ja katsoi, mutta tunsi samalla, miten punaveren kuumat nousivat hänen poskiinsa. Isännän suu vetäytyi silloin omituiseen hymyyn, jossa kuvastui sääliä ja inhoa, ehkä sääliä enimmän.
Kolmen vuoden takaa kuoli isäntä, jättämättä lapsia jälkeensä. Leski ja renkivouti menivät naimisiin. Ranta-Jussilan talo oli ensimainitun perintö, vainaja oli tullut vävyksi taloon, kuten renkivoutikin. Lesken ei tarvinnut tehdä jakoa isännän sukulaisille muusta kuin irtaimesta.
Kaksivuotisen avioliitossa-olon jälestä syntyi Hiskille poika. Entinen renki ja renkivouti eli silloin elämänsä onnellisinta aikakautta. Hänen luontonsa oli vielä koskematon, hän ei ajatellut eikä muistellut menneitä, mutta joskus hän aiheettomasti säpsähti. Silloin tuntui kuin olisi häntä rutistettu. Jotakin kertyi yhteen, se yhdistynyt tähtäsi kaiken voimansa häntä kohti, ja silloin koko maailma läikehti silmänräpäyksen ajan.
Sitte syntyi vielä tyttö. Hiskin onnesta ei puuttunut enää mitään. Kaksi vuotta sen jälestä valitti emäntä eräänä iltana päätään kivistävän. Yön kestäessä kehittyi kipu ankaraksi sairaudeksi, ja muutaman päivän jälestä makasi Ranta-Jussilan emäntä hengen heikkona sairaana, jolla ei ollut toivoakaan pelastua kuoleman käsistä.
Hiski ei valittanut eikä parkunut, mutia se, joka joskus ennenkin oli musertavissa aikeissa tähdännyt voimansa häntä kohti, järkytteli nyt hänen onneaan perustuksia myöten. Pelkkä kuoleman ajatuskin hyristytti. Paitsi kammottavaisuuttaan särki se lisäksi vakaumuksen, että eletty on samalla unhotettu, varsinkin jos sitä unheesen painaa siisti ja hyödyllinen elämä, kuten häntä koskevassa oli laita.
Sairaana ollessaan alkoi emäntä puhella, että hän kaipasi pappia käymään luonaan. Hiski, joka arvasi mitä oli kysymyksessä, taannutteli varovasti sairaan pyyntöä, tuumaillen ja neuvoen, että olisi parempi sopia asioista suoraan Jumalan kanssa, kolmas ei siinä voinut olla muuna kuin haittana ja esteenä.
Hiskin sanat rauhoittivat sairaan, mutta ankaran yön jälestä nousi kysymys jälleen esiin. Eikä sairas enää pyytänyt, hän käski ja komensi.
— Pian matkaan, nyt heti.
Rauhoittavat sanat ja kehoitukset kahdenkeskisiin puheluihin Jumalan kanssa eivät enää auttaneet, oli pakko kiirehtiä hakemaan pappia. Sinä päivänä oli Hiski kuin itsensä hukannut. Hän tunsi halua paeta jonnekin metsään, jossa hän olisi voinut ääneksi parkua rintansa tuskat, mutta toisaalta mieli hän olla lähettyvillä, päästäkseen varmuuteen, olivatko hänen luulonsa oikeutettuja. Kun nuori kirkkoherra oli tuokion viettänyt sairaan kanssa kahdenkesken, hiipi Hiski ovea kohti pahan omantunnon ajamana ja kuulosteli toisella korvallaan. Valittava ääni puhui heikosti, mutta selvin kuultavasti. Kuului sanoja semmoisia kuin Jumalan armo, Jumalan rakkaus, Jumalan pelastava käsi j.n.e. Mutta sitte kuuli Hiski mainittavan omaa nimeään. Varpaisillaan hiipien poistui hän huoneesta, hän oli päässyt varmuuteen.
— Pidä hevonen silattuna eläkä poistu minnekään, jotta olet tarvittaessa käsillä, puheli hän renkipojalle.
Sitte hän käveli kuin unissaan talliin ja paiskausi suulleen peräpilttuusen. Iltapuoleen saakka vietti hän siinä aikaansa piehtaroiden ja hiljaa voihkien tuskissaan ja nousi lähtemään vasta sitte, kun ilta-auringon säteet sattuivat tallin oveen ja puikkelehtivat kynnyksen aukon ylitse peräpilttuuta kohti. Tupaan mennessään tapasi hän palvelustytön, joka vasite hoiti emäntää.
— Miten nyt on sairaan laita?
— Se on rauhoittuneempi sitä myöten, kun kirkkoherra kävi, vastasi tyttö.
— Vai on rauhoittuneempi. Näinköhän…?
Toivon pilkahdus, vaikka tuli äkkiä ja odottamatta, ei voinut koskea mieleen valtavammin. Eikä herännyt halu mennä omin silmin näkemään, mihin määrin palvelustytön sanat antoivat aihetta toivoa tuonen peräytymistä alottamastaan työstä. Kirkkoherran käynti oli nostattanut aviopuolisoiden väliin jotakin: heidän syyllisyytensä. Unheesen painunut nousi äkkiä silmien ja ajatuksien eteen, rynnäten hirmuisella polttavuudellaan asianomaista kohti. Ajatusten toiminta ei kiintynyt mikinkään muuhun, se kiersi aina ja yhäti samaa ympyrää, jonka keskipisteenä oli se, mikä maailman silmiltä oli salattu ja tähän saakka unheesen hautaantunut.
Sovittamattomana se nyt jollakin tavoin särki miehen ja vaimon välin. Sitä ei voinut millään hyvittää eikä lieventää kummankaan osalta. Toinen oli syynä toisen rikokseen molemmin puolin. Tuokioittain apea tunne kyllä lähti laukkaamaan kuoleman taudissa kamppailevaa aviopuolisoa kohti, mutta singahti heti takaisin entistään polttavampana ja raatelevampana. Silloin rangaistuksen löyhkä oli tukehduttaa. Tuntui kuin olisi tuomion pilvi kääriytynyt koko Ranta-Jussilan ympäri, tihkuttain tuskan henkeä sierainten nieltäväksi
Yön kuluessa huononi sairas. Puolisen edellä juoksi hoitajatyttö hengästyksissään Hiskin luo, joka ajoi heinäkonetta navetantakaisella pellolla, ajatusten riehuessa yhtä polttavasti kuin edellisinäkin päivinä.
— Emäntä vaatii puheilleen, joutukaa, joutukaa, huusi tyttö jo kaukaa.
Hiski irroitti hevoset koneen edestä, sitoi ne aitaan ja lähti juoksujalan tytön jälessä. Juostessa valtasi hänet omituinen pelko, joka tuota pikaa muuttui vastenmielisyydeksi. Apea tunne teki entisen työnsä ja lähti laukkaamaan kuolevaa kohti, latoen suurimman syyn sen osalle, mutta sieltä se kimmahti pian takaisin, kuvastaen Hiskin eteen säälin ja inhon sekaisen katseen sekä kaiuttaen hänen korviinsa sanat: katsohan oikein suoraan.
Tuskan hikeä pyyhkien otsaltaan astui Hiski sairasvuoteen lähelle. Kaksi silmää, joissa oli erinomainen loiste, katsoi häneen niin tuikeasti että hän melkein vapisi.
— Miten sinä nyt voit? kysyi hän kääntyen vuoteesen käsin.
Sairas ei vastannut, mutta hänen katseensa tiukkeni yhä tuikeammaksi. Ja sitte alkoi kuulua valittava äänijakso, jossa ei mitään sanoja eroiltanut. Sairas oli menettänyt puhekykynsä sill'aikaa kun tyttö juoksi pellolle isäntää hakemaan. Sanojen sijaan kuului vaan valittava ääni, joka väliin kiihtyi hillittömäksi, korvia repiväksi parunnaksi, väliin värähti hiljaiselta kyynelriemulta.
Tuskan hiki otsalla seisoi Hiski vuoteen ääressä, voimatta irroittaa katsettaan kalman kalpeasta vaimostaan. Valittava ääni puhui hänelle tajuttavaa kieltä, vaikka tuoni olikin kielen voimat hervauttanut. Sekä hillitön, korvia repiviä parunta että kyynelriemu tarkoittivat häntä, ainoastaan häntä. Kaikki oli häneen nähden ratkaisematta ja vasta kuin alulla. Hiski tunsi sen selvästi, kun tuikea katse lävisti häntä ja hillitön parunta repi hänen korviaan.
Pitkän ja monivärisen valitusjakson jälestä sulki sairas silmänsä ja vaipui tiedottomuuteen. Sitä tilaa kesti kolme vuorokautta, sitte tuoni teki päättäjäistyönsä —.
Hiski suri kuollutta. Apea tunne ei enää syntynyt.
Mielessä asusti niin valtava kaipuu ja lohduttomuus, että se ikäänkuin poltti kaiken muun, joka vain yrittikin lähennellä ja hiipiä ajatuksiin. Surun ja kaihon valossa näkyi moni pikku asia vallan toisellaiselta kuin ennen. Kaikki keskittyi kiinteämmin vainajaan, kaikki muistutti hänestä ja valitti samalla hänen aikaista kuolemaansa.
Hänen haudalleen pystytti Hiski komean patsaan, yhtä komean kuin vainaja oli ensimmäiselle miehelleen pystyttänyt. Molemmat haudat sijaitsivat kirkkomaan reunassa tuuheiden puiden suojaamina. Siihen silmäili Hiski itselleenkin viimeisen leposijan. Hänen hautansa sopi reunimmaiseksi, siten emännän tuli olemaan keskessä, heidän kahden välillä. Asiasta oli ollut puhetta jo emännän eläessä.
— Sinun paikkasi on siinä reunassa. Eikö niin? oli emäntä sanonut.
— Niinpä tietysti, vastasi hän.
Suru kesti aikansa, oli pakko tottua unhottamaan ja kiintyä todellisuuteen. Mutta kesken unhotusta ja elämän todellisuuttakin sairasti Hiski silmin nähtävästi jonkinlaista levottomuuden tautia. Häntä ei näyttänyt mikään tyydyttävän. Missä vain oli myllertämisen varaa, siihen iski hän kiinni, olipa se sitte pellon sivulla olevaa kivikkoa tai kuivaamatonta suota. Hän oli aina jalkeilla, aina valveilla. Aikansa myilerrettyään maita, ryhtyi hän rakennuksien kimppuun. Riihet, tallit, navetat ja kaikki pahaiset ladotkin rakennettiin uudestaan, toisia siirrettiin uusille paikoille, eräitä suurennettiin, eräiden rakennetta muodosteltiin, entiselleen ei jäänyt mikään.
— Niinhän sinä pyörit kuin tuulispää, huomautti kerran Jopi, renkivouti.
Tämä oli Hiskin paras ystävä. Heidän ystävyytensä oli peruisin jo Hiskin renkivuosien ajoilta. Jopi oli luonteeltaan filosoofi: s.o. pyrkimätön. Hänen viisausohjeenaan oli, kunhan on millä elää aamusta iltaan, ei muuta tarvita. Nojaten viisausohjeesensa nai hän nuorena. Hiskin mennessä Ranta-Jussilaan renkivoudiksi oli Jopilla jo tuvallinen lapsia. Kun sitte Ranta-Jussilan isäntä kuoli ja kun jo kuiskailtiin hänen seuraajastaan, lausui Jopi kohdatessaan entisen toverin: jos sinun hyvin käy, muista minua. Ja sitä lausuessa kiilsi Jopin silmäkulmassa jotakin. Hullukin huomasi että kiilto merkitsi alastomia, nälkäisiä lapsia.
Hiski ei ystävän pyyntöä unhottanut, isännäksi kohottuaan teki hän Jopista renkivoudin Ranta-Jussilaan ja pelasti hänen lapsensa nälästä ja alastomuudesta —.
— Pyörit kun tuulispää, sanon toistekin, jatkoi Jopi puhetta kiltinsävyisesti, kuten hänen tapansa oli. Minä sinun sijassasi ostaisin varpaisiin saakka ulottuvat ketunnahkaturkit enkä tekisi muuta kun pyhinä ajeleisin kirkkoon kaksi orhitta edessäni ja hopeahelainen piippu hampaissani.
Hiski ei hymyillyt edes piloillaan.
Rakennustouhuista selvittyään rupesi hän ajamaan valistuksen aatetta. Suuri kylä oli ilman kansakoulua. Kouluiässä olevia lapsia oli paljo, mutta vain harvat käyttivät hyväkseen etäämpänä olevaa kirkonkylän kansakoulua; oma koulu oli siis kipeään tarpeesen. Isännät ensin vastustelivat Hiskin tuumia, mutta tarkemmin perehdyttyään niihin, rakennuslainaehtoihin y.m., suostuivat he. Oikeudellisien asianhaarojen vuoksi ei Hiski voinut, vaikka hänen mielensä paloi, lahjoittaa koululle tonttimaata, mutta hän lahjoitti sen sijaan rahaa, jotta tonttimaa kuitenkin saatiin ilmaiseksi. Kivijalan ja ensimmäisien perustuksien laskemisesta saakka valvoi hän töiden suoritusta, jotta kaikki tuli tehdyksi huolellisesti. Omilla kustannuksillaan tasoitti hän koulun ympäristön, hankki sinne hedelmä- ja koristepuita, ja kun koulu alkoi vaikutuksensa, oli Ranta-Jussilan isännällä tuhka tiheään asiaa käydä opettajaa tapaamassa ja tiedustelemassa, eikö koulun ympäristöllä olevien viljelyksien vuoksi tarvitsisi ryhtyä tuohon ja tähän puuhaan.
Satunnaisen asian vuoksi joutui hän kerran pistäytymään köyhäintaloon. Matkalla muisti hän että olikin hänen syntymäpäivänsä. Sitä ei oltu milloinkaan vietetty erikoisemmin, Ranta-Jussilassa kun aina vältettiin kaikkea komeilemista ja ylellisyyttä. Köyhäintalon johtajan kanssa puhellessa sitte Hiskin käsi solahti povilakkariin, hän näytti tuokioksi vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Joku mieleinen tunne kuvastui hänen vakaviin kasvoihinsa, joissa ei iloista hymyilyä oltu nähty sitte emännän kuoleman.
— Muistinpa parahiksi, että tänään on syntymäpäiväni.
Hiski veti lompakostaan esiin setelin, hänen kasvojensa hymy elehti yhä valkeammaksi.
— Käyttäkää tämä hoitolaisten iloksi tänään.
Se ei jäänyt ainoaksi kerraksi, köyhäintalossa vietettiin monasti vuoteen pikku juhlat Ranta-Jussilan lahjoittamilla seteleillä. Viimemainitun nimi alkoi tulla tunnetuksi kaikkein puutteenalaisten kesken. Eikä aikaakaan, kun alkoi käydä niin, että jos tauti tappoi mökkiläisen lehmän tai kitutalon isänniltä puuttui panna siemen peltoon, niin molempien tie livisti Ranta-Jussilaan. Sieltä ei avutta lähtenyt kukaan. Oli puute sysien tai seppien syy, aina oli Hiski yhtä herkkä auttamaan. Ujoja hädänalaisia auttoi hän pyytämättä. Missä vain puute ja kurjuus hänen lähistössään tuli tiedoksi, ei hän saanut lepoa ennenkuin hän joko välillisesti tai välittömästi, joko tuntemattomana tai julkisesti oli rientänyt apuun.
Hänellä näytti riittävän aikaa kaikkeen. Ranta-Jussilan maanviljelys ja karjatalous oli mallikunnossa, mutta silti kerkesi isäntä olemaan mukana joka taholla missä vain toimintakykyistä järkimiestä kaivattiin. Kunnallisia rientoja harrasti hän innokkaasti, usein valittiin hänet luottamustoimiin, mutta hyväntekeväisyys kuitenkin muodostui aikaa myöten hänen elämänsä silmään pistävimmäksi ominaisuudeksi. Sitä hän harrasti eritoten, harrasti niin lämpöisesti että joskus näytti siltä, kuin olisi hän olettanut elettävän päivän ja torjuttavan puutteen viho viimeiseksi ja ettei hänellä huomenna enää olisi ollut tilaisuutta lievittää kärsivän puutetta.
Mutta ajan ratas pyöri ja pyöri, noin kaksikymmentä vuotta oli kulunut emännän kuolemasta. Hiskin tytär oli jo naitu ja Ranta-Jussilassakin oli jo muutaman vuoden keikkunut talouden ohjissa nuori emäntä, hänen poikansa vaimo. Kun Hiski eräänä aamuna heräsi, tuntui hänen päänsä painavalta. Oli vielä varhainen, linnut visertivät riemukkaasti puutarhassa. Viserryksiä kuunnellessa rupesi häntä jälleen unettamaan; hänen ruumiinsakin tuntui kumman väsyneeltä ja painavalta. Kiepsahdettuaan nukkumisen jälestä istumaan sängyn laidalle, silmäsi hän seinäkelloon. Se näytti kahdeksan.
Jo oli kummat, kun uni kerran veti häntä nenästä.
Hän koki pukeutua, mutta jalat kieltäytyivät tottelemasta. Vain suurilla ponnistuksilla voi hän liikkua sen verran, että sai puetuksi ylleen. Matta kun hän yritti kävellä, tuntui ruumis kiven painavalta, ja samaan kummaan veti pääkin; oli vaikea tuntea kumpaakaan omaksi.
Hiskiä rupesi jälleen unettamaan, hän oli niin väki väsynyt.
Unettamista kesti moniaita päiviä, Hiski oli valveilla vain jonkun tunnin, ja hän valitti myötänään ruumiinsa ja päänsä painavuutta. Viikon kuluttua hän jo käveli tupaan, mutta jäi rahille istumaan, jatkamatta kävelyään vainioille, kuten kamarista lähtiessään oli hankkinut. lltapuolla poistui hän, silmäiltyään pari tuntia Ranta-Jussilan peltoja, joista osa näkyi tuvan ikkunaan. Huomissa uudisti hän saman kävelyn, katseli ikkunasta samaan suuntaan, toisti eiliset sanansa, että hänen ruumiinsa ja päänsä tuntui niin painavalta, ja katosi sitte omaan asuntoonsa.
Tätä jatkui vuoden. Vaikka liikkuminen näytti kysyvän yhä suurempia ponnistuksia, ilmaantui Hiski säännöllisesti joka päivä yhdentoista tienoissa peräikkunan ääreen. Jos poika tai miniä meni lähelle puhuttelemaan häntä, kuului ainainen valitus, että hänen päänsä ja ruumiinsa tuntuivat niin ihmeen painavilta.
Muuhun ei hänen huomionsa enää kiintynyt.
Eräänä päivänä ei hän sitte ilmaantunutkaan sijalleen ikkunanpieleen.Miniä muisti kaivata häntä.
— Mitenkähän isän laita on? virkkoi hän miehelleen, joka tuli etsimään jotakin heinäkoneen meisseliä. Menehän katsomaan.
Poika meni isän kamariin. Kädet ristiin asetettuina rinnoille makasi isä sängyssä, mutta silmät olivat kirkkaammat ja tajuisemman näköiset kuin monesta aikaa ennen.
— Mitenkä isän pään laita on tänään?
— Terve, aivan terve.
Vastaus lausuttiin tunteellisella, vaikka heikolla äänellä.
— Tahtooko isä tavata Elviä?
— Tahdon.
— Milloin?
— Tänään. Minä sanon hyvästit teille kaikille.
Illalla seisoi poika, tytär ja miniä Hiskin vuoteen ääressä. Tyyneyden avulla kykeni viimemainittu vielä pysyttelemään istuvassa asennossa, vaikka voimat olivatkin jo aivan lopussa ja vaikka hänen joka jäsenensä tutisi ja vapisi. Kasvojen kauneudesta oli vieläkin heikko kuvastus jälellä, huolimatta siitä että posket olivat painuneet syviin kuoppiin, otsa oli surkastunut keltaiseksi ja valkoinen parran sänki peitti luiset leuat.
— Käykää hakemaan Jopi tänne.
Poika ja tytär katsoivat kysyvästi isäänsä, mutta tämä uudisti käskyn. Kun vanha renkivouti, joka jo tutisi ja vapisi hänkin, oli saapunut kuolevan isäntänsä luo, virkkoi viimemainittu:
— Olen kutsuttanut sinut, Jopi, todistajaksi kuulemaan minun viimeisen tahtoni, jonka toteuttajiksi määrään poikani ja tyttäreni. Kysymyksessä ei ole kulta eikä maallinen hyvyys…
Sairaan ääni viehkeytyi, hänen jäsenensä herkesivät tutisemasta, hän puhui kauan, levähtäen tuokion, milloin voimat rupesivat pettämään, kunnes asia, joka oli hänen sydämmellään, oli selvitetty monine sivuseikkoineen.
Tytär itki ääneen, kun sairas vihdoin lopetti.
— Miksi sillä lailla?
— Miksi? Miksi? kuului pojan ja miniänkin suusta.
— Teidän asianne ei ole kysyä, vaan totella.
— Isä, isä, parkui tytär, sinä et ymmärrä mitä teet.
— Lapsi, vastasi kuoleva, sulkien silmänsä tuokioksi sekä hymyillen murtuneesti.
Kun hän jälleen katsoi ympärilleen, näki hän pelkkiä kyyneleisiä kasvoja. Ne eivät näyttäneet häntä liikuttavan. Kohdistaen poikaansa läpitunkevan katseen virkkoi kuoleva helähtelevällä äänellä sekä suorentaen tutisevaa ruumistaan: