Niilo.
Lumella peitetyssä laaksossa, jonka takana kohosi korkeat tunturit ja jonka edessä oli matala-rantainen vuono, oli muutamia isompia ja pienempiä rakennuksia. Yhdestä tällaisesta huoneesta tuli köyryselkäinen naisihminen ja pieni poika juoksi hänen jälessään; he kulkivat laakson poikki, mutta äkisti pysähtyi nainen ja katsoi taaksepäin kuin hän olisi jotain unohtanut. Poika tömisteli sillä välin lumen pois jaloistaan ja pisti kätensä niin syvään taskuihin, että ne tulivat näkyviin, yhtä sinisinä vilusta, pitkän matkan alempana kuin mihin taskut tavallisesti ulottuvat. Nainen lähti hitain askelin takaisin samaa tietä kuin oli tullut, kunnes hän saapui erään pienemmän huoneuksen tykö, ja sinne hän meni sisään.
Siinä huoneuksessa ei ollut yhtään huonekaluja eikä muutakaan. Uuninsuu ammotti häntä vastaan kuin tyhjä silmänkolo, eikä mikään kesken jäänyt toimi ilmoittanut että huone vaan ajaksi oli autioksi jätetty, kaikki oli viety pois — itse hajukin! Mutta kuitenkin hän seisoi sen katon alla, joka oli suojannut hänen parhaimmat elinvuotensa — onnellisiksi vuosiksi niitä voi sanoa, vaikka köyhyys aina oli ollut mukana tuttuna vieraana. Nyt oli mies kuollut pari kuukautta sitten ja kaikki heidän tavaransa myytiin velan suorittamiseksi. Itse hän oli väsynyt ja rasittunut, hänessä ei ollut kykyä päätöksen tekemiseen eikä sellaisen toimeen panemiseen — hän oli valmis! Se, minkä luonto oli antanut hänelle käytettäväksi — se oli käytetty. — Niin oli joku sanonut hänelle, että hänen tuli lähteä pappilaan apua hakemaan — toiset olivat antaneet hänelle vähän ruokaa ja lainannet hänelle kala-veneen, ja senvuoksi hän nyt oli matkalla rantaan. Silloin hänen mieleensä tuli vielä kerta mennä katsomaan paikkaa, missä hän oli elämänsä elänyt, ennenkuin hän lähti pois — kenties ainaiseksi! Ja niin hän seisoi, poika rinnallaan, molemmat tuijottaen samaa tyhjyyttä.
Mutta poika, joka tiesi että oli jotain uutta odotettavana, kävi pian kärsimättömäksi. Äidillä oli muisto ja siinä hän löysi kaikki, mitä ei enää olemassa ollut; pojalla oli vaan muistelma, ja kun se on piirtänyt kadonneen ympäryksen, on se valmis. Sitä paitsi loisti elinvoimaa pojan sinisistä silmistä, joiden ympärille puute ja kurjuus olivat piirtäneet mustia viivoja, ja joka kerta kun hän katsoi ylös äitiin, joudutti hänen levoton katseensa tätä. Vihdoin äiti lähti huoneesta, yhtä nöyränä kuin hän oli tullut sisään, ja taaksensa katsomatta kiiruhti hän alas rantaan.
Päivä oli lyhyt ja iltapäivän valo katosi nopeaan sumuiseen talvihämärään. Nainen sousi voimiensa takaa vuonon poikki, mutta seuraus ei vastannut rasitusta; pimeässä katosi vähitellen maa näkyvistä, ja lumisumusta nousi jäähdyttävä tuuli, joka kiiti yli meren ja tointui läheisien tunturien välillä. Hän ei puhunut pojalle mitään, ja joka kerta kuin poika katsoi hänen silmiinsä ja kohtasi hänen toivottomia, suruisia kasvojaan, värisytti kamala pelko hänen jäseniänsä, — hän näki selvästi isänsä makaavan ruumiina sängyssä ikkunan alla kotona.
Hyvän aikaa sitten oli nainen tau'onnut soutamasta; hän nosti kyllä airoja, mutta hän laski ne alas samaan paikkaan. Niin tuuli ajoi venettä ja heitti sen vihdoin viimein niemen nenään, joka ulottui kauas vuonoon, pitkänä karina, jonka yli aallot loiskivat valkoisena vaahtona.
Poika päästi hirveän huudon veneen työntäessä karia vasten ja äiti kumartui veneen laidan yli, etsiäkseen jotain tukea; mutta vene kallistui hänen painostaan yhdelle syrjälle, ja hän syöksyi suinpäin syvyyteen. Vähän ajan perästä tuli hän jälleen näkyviin veneen vieressä, ja kun tuuli silmänräpäyksen ajaksi hiljeni, näytti siltä kuin hän olisi seisonut veden päällä ja katsoa tuijottanut poikaa kasvoihin — sitten hän jälleen painui suoraan alas ja aalto kiiti yli sen paikan, mihin hän oli uponnut. — Kuolon ovi avattiin ja suljettiin — ja poika oli orpo! Itse hän pelosta ei tiennyt mitä tehdä, tuskin hän tiesi missä oli. Mutta elinvoima pitää väliin parhaiten itse huolta itsestään! Kun vene uudelleen viskattiin karia vasten, irroitti hän oikeaan aikaan kätensä tuhdosta ja tarttui kallion kulmaan, sieltä hän suikerteli kuin käärme toiselle kalliolle ja yhä eteenpäin kivien ja lumen yli, kunnes hän, äärimmäisestä vaarasta pelastuneena, istui niemen korkeimmalla harjalla.
Vähän aikaa vallitsi yhtä kolkko pimeys hänen sydämmessään kuin häntä ympäröivässä luonnossa, mutta kun tuulen humina vihdoin herätti häntä jälleen tunnoillensa, hakivat hänen silmänsä äitiä, ja hän kuunteli eikö joku tuulen kummallisista äänistä ollut ihmisen äänen kaltainen! — Mutta sen mukaan kuin ajatus selveni, kävi myöskin se kauhistavainen tosi-asia hänelle varmaksi: äiti oli hukkunut. Kun tämä seisoi veneen vieressä, oli poika selvään nähnyt että hän kävi yhä pienemmäksi, kunnes aallot hänen peittivät.
Mutta tätä ajatellessaan valtasi uusi pelko hänen mieltänsä; hän hyppäsi seisaalleen ja lähti juoksemaan tietämättä mihin, — kuoleman pelon ajamana, elämänhalun vetämänä; hän hyppäsi kiveltä kivelle, kaatui väliin maahan, nuljahtaen lumessa, konttasi pitkät matkat nelin jaloin, kunnes hän vihdoin saapui lakealle maalle, joka aukeni hänen edessään kuin suuri lumi-aukio.
Tässä hän hiukan lepäsi ja koetti kiinnittää lapsellista ajatustaan johonkin määrättyyn päämaaliin. Hän ei tiennyt missä hän oli, mutta hän tiesi että missä on näin avaralta lakeaa maata, siinä ihmisiä tavallisesti asuu. Hän tiesi myöskin että äiti oli ollut matkalla pappilaan — kukaties tämä lavea maa oli pappilan maata?
Tämä ajatus rohkaisi hänen mieltänsä ja hetken kuluttua hän käydä tallusteli eteenpäin lumitasangon poikki. Kauan aikaa hän kulki löytämättä mitään tietä, ja itku, joka vähän väliä oli kohoomaisillaan hänen rinnassaan, tukehtui äkisti pakkasessa ja yksinäisyydessä — raukka! hän ei paljon tuntenut ihmisiä ja vielä vähemmin Jumalaa, — ja ihminen ei voi itkeä vallan itsekseen — täytyy olla joku, joka ottaa vastaan.
Silloin vihdoin viimein suoraan hänen edessänsä näkyi yksi ainoa jalanjälki, joka vei jotain mustaa kohden, joka oli alasvierineen kallion lohkareen kaltainen; mutta kun poika tuli lähemmäksi, näki hän että se oli huone, ja kun hän saapui sen luokse, loisti leimuava tulen valo häntä vastaan vanhasta ikkunasta. — Uskaltaisiko hän kolkuttaa ovelle? Häntä valtasi vanha arkuus, jota hän oli tuntenut, lapsuuden ijästä huolimatta, joka kerta kuin hän äidin kanssa oli astunut sisään johonkin taloon, missä ei vielä kukaan ollut heille sanonut "terve tulemasta." Mutta kurkistaa ikkunasta katsellakseen mitä sisällä oli, sitä hän uskalsi — vaan yhden ainoan kerran!
Hän hiipi varovasti pitkin seinää ja kurkisti sisään. — Pienellä ikkunan alla olevalla pöydällä oli ruoan jäännöksiä; oli vähän kaurapuuroa puukupissa ja vähäsen maitoa savi-kipposessa, mutta poika ei voinut silmiään kääntää siitä — sellaista herkkuruokaa hän ei ollut moneen aikaan nähnyt! — Takassa paloi kourallinen katajanoksia, jotka rätisivät kovasti ja joista levisi pieniä keltaisia ja sinisiä liekkiä, jotka loistivat vaan vähän aikaa ja tuottivat hyvin vähän lämpöä — mutta, oi Jumala ja isä, mimmoinen lämpö tulvasi häntä vastaan! — Tulen valossa istui vanha nainen ja kehräsi. Hän oli ryppyinen kuin kuihtunut kasvi ja pisti pitkän vihaisen nenännipun melkein kuontalon sisään; joka kerta kuin hän pyöritti rukin pyörää, liikkui koko hänen ruumiinsa, sillä pyörä oli vanha ja koukero eikä sujuvampi liikkeissään kuin vanha lehmä ajotiellä — mutta kuinka hyvältä tämä nainen näytti! Poika muisti sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä istui kotona takan ääressä ja kehräsi ja hän itse leikki värttinän kanssa, josta hän aina sai sormilleen, mutta jota hän aina joka läjäyksen jälkeen uudelleen alkoi.
Mutta kun poika täten mainitteli äitiä esille, astui toinen kuva äkisti hänen eteensä, yön pimeydestä äiti taas kohosi niinkuin merestä, kuolon kalpeana ja silmät selällään tuijottaen häneen. Silloin iloinen ajatus katosi ja hän huokasi syvään, kyyristyi kokoon ja istui lumelle; ja kun tuuli vähitellen oli koonnut voimiansa monelta haaralta pitkäksi vinkuvaksi ulvomiseksi, lieventyi pojan katkera suru ja hän nyyhkytti elävää suruansa tuulen hengettömään valitukseen.
Silloin nainen nousi rukin äärestä — ei sen näköisenä kuin olisi hän ajatellut: nyt olen kylläksi kehrännyt tänä iltana; vaan suuttuneena siitä että häntä oli häiritty. Hän oli ensin nähnyt ikäänkuin varjon liikkuvan ikkunan ohitse, ja nyt hän kuuli ääntä, josta hän ei saanut selkoa, ja hänen täytyi lähteä ulos katsomaan! Hänellä oli vaan yksi käsitys siitä, mitä hän näki ja kuuli huoneensa läheisyydessä yön aikana, ja se oli joko varas tai hupsu.
"Kas hupsua!" huusi hän, kun hän tuli ulos ja näki tuon kurjan pojan, joka istui kyyryssä ja itki. "Aiotko murtautua sisään, minun nukkuessani, ryöstääksesi jotain?"
Ja samassa hän tarttui poikaan ja nosti häntä kuihtuneella rautakynnellään lumelta. Mutta kun poika ei mitään vastarintaa tehnyt, eikä vastannut mitään, vaan itki, niin hänen vihansa vähän asettui, ja hän veti pojan mukanaan tupaan, asetti hänen tulen ääreen ja tarkasteli häntä joka kulmalta sammuvan valkean valossa. Hänen mieleensä ei tullut panna enemmän katajia tuleen: hän ei milloinkaan pannut puikkoakaan tuleen muuta kuin itsensä takia!
Katseltuansa kylläkseen poikaa, alkoi kuulusteleminen, sillä kysymyksiksi näitä uteliaisuuden pikku-nykäyksiä ei sovi sanon. — Pojan kertomus ei ollut pitkä; mutta vaikka hän ei vielä ollut tullut siihen ikään, jolloin kerskaus korvaa puutteet, niin hän tietämättänsä, naisen uteliaisuuden takia, kehui vanhempansa ja kurjan kotinsa olleen sellaisissa varoissa, kuin hän oli nähnyt taloissa, missä hän oli kadehtinut koiraa porstuassa. Mutta yhteen koottuna siitä kuitenkin tuli se päätös, että hän oli koditon, avuton ja ilman sukulaisia…
Vihdoin tämä toimi päättyi ja nainen mietiskeli vähäsen; pojan kertomus äidin kuolemasta oli liikuttanut häntä ja saattanut häntä uikuttamaan, jonka jälkeen hän hengitti raskaasti. Jos hänen sielussaan, niinkuin enimpäin ihmisten sielussa, olisi ollut hedelmällinen maanlaatu, niin hän olisi itkenyt pojan kanssa; mutta liikutus ei päässyt tunkemaan kuivaan savimaahan, ja hän ei tullut entistä enemmän ihmismäiseksi.
Sen verran hän kuitenkin huomasi että pojan oli tarvis ruokaa, ja hän vei hänen takan luota pöydän ääreen, jolla vielä oli hänen oman ateriansa tähteet — hän ei tullut ajatelleeksi että olisi pitänyt tuoda ruokaa lisää! Mutta kuta kauemmin poika söi, sitä enemmän hän ihmetteli tämän ruokahalua, ja kun hän oli laskenut kymmenen lusikallista, joita poika melkein yhtä monessa henkäyksessä oli vienyt kupista suuhun, vaipui hän penkille istumaan ja löi käsiään yhteen: sellaista ahneutta hän ei milloinkaan ollut nähnyt! — Hän ei ymmärtänyt että se oli nälän äärimmäinen kiire, hän ei ollut muistaaksensa milloinkaan nälistynyt, — ruokaa oli aina saapuvilla! Mutta kun vielä hetki oli kulunut, sai hän uuden ihmettelemisen aiheen, ja se oli se, että hänen itsensä teki mieli ruokaa. "Mikä Jumalan nimessä oli syynä siihen, että hänen tähän aikaan oli nälkä? — Tuntisiko hän sellaista mahdotonta halua? Se oli vallan hullua!" — Mutta samassa hän pöydän laatikosta otti leipäkannikan sekä vähän vanhaa juustoa ja voita, ja ennenkuin hän sai päähänsä mitä oli oikein tehdä, antoi ruokahalu hänelle vastauksen. Hän mursi palasen kannikasta, levitti siihen voita sormillaan, murensi juustoa päälle ja pisti suuhunsa. Mutta kun ruokahalu oli hiukan asettunut, huomasi hän äkisti että poika oli pannut lusikan pöydälle ja katsoa tuijotti kysyvin silmin häneen, — silloin hän suuttui itseensä ja herkesi syömästä.
"Etkö ole tyytyväinen siihen mitä sinulla on?" kysyi hän äreästi ja samalla hän pisti voin ja juuston takaisin laatikkoon.
"Kyllä — hän oli tyytyväinen;" ja hän raappi kuppia, nuoli lusikkaa vielä kerta ja kiitti ruoasta.
Sen jälkeen hän sai luvan panna maata penkille, ja kun nainen meni levolle, sai poika hänen hameensa peitteeksi — eihän hän itse sitä yöllä tarvinnut! Mutta poika nukkui turvallisesti kuin vieraskammarin sängyssä. Hän olisi kyllä nukkunut luminietoksellakin, jos niin olisi sattunut, ja vieläkin turvallisemmin, heräten ikuiseen rauhaan — tästä unesta hän heräsi taisteluun.
Kun nainen seuraavana aamuna hääri tuvassa ja poika jo oli lähetetty pieneen puu-suojukseen kokoomaan katajia ja sytykettä, oli hän kahdella päällä mitä tehdä. Jos hän pitäisi pojan luonansa, niin hänellä aina olisi apu lähellä, joka ei mitään maksaisi — kyllä, maksoihan se ruoan! Ja kukaties vähän vaatteitakin aikaa voittaen! — Mutta poika ei voinut vaatia mitään, se oli muistettava, hän teki hyvän työn häntä kohtaan, jos hän jäisi. —
Aamupäivä kului tätä aprikoidessa; mutta kun vihdoin höyryävä puurovati oli pöydällä, ja hän söi kilvan pojan kanssa, teki hän päätöksensä: pojan tuli jäädä hänen tykönsä! Hänellä ei ollut eläissänsä ollut sellaista ruokahalua, ja yökin oli ollut hauska, vaikka hän joka tunti heräsi pojan kuorsauksesta. — Niin oli poika siellä viikkoja ja kuukausia; vihdoin ei enää ollut puhettakaan laskea häntä pois — ei sentähden että poika oli avuton, vaan siksi että hän itse oli sitä, tietämättänsä. —
Olina Pladsen, se oli naisen nimi, joka nyt tavallansa oli ottanut pojan ja antanut hänelle lapsen-oikeuden luonansa, oli vanhempainsa ainoa lapsi; vanhemmat olivat jo aikaa sitten saaneet levon haudassa, He olivat jättäneet hänelle kaksisataa taalaria rahaa ja tilan, jolla hän asui, jotenkin huonossa kunnossa. Hän oli elänyt naimattomana, ja, olkoon se sanottu, vapaasta tahdosta. Sillä vaikka hän nuoruudessansa oli ollut yhtä paljon kuihtuneen kasvin kaltainen, kuin nyt, niin oli kuitenkin mahdotonta, ettei kaikki, yhteen laskettuna, olisi kelvannut leivättömälle kosijalle, — on niitä, jotka myyvät itsensä sekä miehelle että vaimolle paljoa vähemmästä! — Mutta Olina ei ollut milloinkaan kokenut sellaista tunnetta, joka sydämmestä tulee, ja koska hänellä oli mitä hän tarvitsi — "Jumala tiesi minkätähden hän sitten naimisiin menisi?"
Olina oli siihen aikaan, kuin poika hänen tykönsä tuli, viidenkymmenen vuotias. Se on vähäväkiselle heikkouden ja väkevälle surumielisyyden aika; sillä elämä elää itselleen häviöksi, vaikka se antaakin joka minuutissa omaisuuden. Mutta vaikka Olinaa ei millään tavalla voinut sanoa voimakkaaksi, oli hän kuitenkin niin sitkeäluontoinen, että hän ei luopunut mistään, ja kaikista vähimmin hän vastaanotti surumielisyyden elämäntappion korvaukseksi. Hän oli aina ollut itselleen kylläksi, ja nyt kun elinvoima alkoi vähentyä eikä mikään sydämenhellyys sitä korvannut, suuttui hän vaan siitä, ett'ei jaksanut tehdä kaikkea yhtä hyvin kuin ennen, ja vaivasi itseään kauheasti voidaksensa sitä kuitenkin tehdä! — Hän kulki aina ympäri niinkuin ihminen, jolla oli jotain mielessä; mutta kun hän ei vastaanottanut iloa, oli hän ihmisten kesken kuin kuiva lehti kukoistavassa metsikössä; häntä muistettiin sillä hetkellä, jolloin hän oli näkyvissä, ja samassa unohdettiin.
Tämä eroaminen kaikesta todellisesta yhteisöelämästä ei kuitenkaan tehnyt hullua paremmaksi. Hän oli kuin puu, jolta on kuori juuren ympäriltä kuorittu; se elää kuitenkin, mutta se tottuu päivä päivältä vähempään ravintoon, ja se seisoo vihdoin siinä vaan puun kuvana, ilman eloa. Mutta Olina ei tiennyt mitään parannusta tähän, sillä hän ei omaa tautiansa tuntenut; hän taisi yhtä vähän mukautua uusiin elämän-oloihin, kuin puu voi siirtyä parempaan maahan; mutta hän kaipasi ravintoa tietämättä siitä, — kuinkapa hän voisikaan käsittää kaipausta, joka aina ilmestyi vihan muodossa kaikkia ihmisiä kohtaan, joita hän tapasi? Mistäpä hän sen tietäisi, milloin ihminen oli hänelle niin vastenmielinen, että hänen teki mieli seurustella sen kanssa?
Tätä suhdetta poika nyt teki paremmaksi; mutta Olina käytti tätä vaikutusta hyväksensä myöntämättä oikeata syytä siihen, sentähden se ei luonut mitään uutta henkeä häneen; se teki hänen vaan puheliaammaksi ja saattoi hänen useammin muiden ihmisten seuraan. Eikä poika oli hänelle hyödyksi, eikä hän pojalle, sitä ei parhainkaan saarna olisi saanut häntä myöntämään, vaikkapa se olisi kestänyt kynttilänpäivästä pääsiäiseen.
Poika jäi niin sinne, missä hän oli, ja kasvoi rohkeaksi ja kauniiksi — mutta samalla itsepäiseksi, sitä ei ollut kieltäminen! Olina oli, kuten jo on sanottu, kuihtunut elämä, hän ei voinut antaa eikä vastaanottaa; hän taisi vaan kuihduttaa sielua tai olla kuin kekäle jokaisen äkillisen mielenliikutuksen vieressä.
Viimeksimainittu kohta tuli tavaksi hänen ja pojan välillä. Pojan luonne rehoitti raittiina ja kukoistavana hänen kuivuutensa rinnalla; joka hetkellä oli pojalla jotain antaa — ja hän ei voinut vastaanottaa; jos hän olisi voinut sitä tehdä, niin hän kai olisi voinut antaakin.
Tämä harmitti vihdoin poikaa. Hän ei itse tiennyt mikä siihen oli syynä; mutta vaikka hän kuinka iloisena tahansa tuli Olinan luo juosten, tämän häntä kutsuessa, niin hän tuskin oli kymmentä minuuttia ollut hänen tykönään, ennenkuin hän oli häneen suuttunut.
Olinan mieleen ei milloinkaan tullut, että se, joka tällä tavoin ottaa lapsen kasvatettavaksi, hän ottaa päälleen edesvastauksen sen sielustakin; — Olinan edesvastaus oli tätä laatua: kädestä suuhun. Niilo, se oli pojan nimi, oli itsepäinen, mutta se oli hänen oma asiansa; Olina itse oli itserakas, se taas oli hänen asiansa, mutta hän ei milloinkaan tullut ajatelleeksi että hänen olisi tullut taivuttaa poikaa johonkin parempaan ja kukaties itseään myöskin.
Mutta vuodet kuluivat ja Niilo perehtyi yhä enemmän kotiinsa. Luonnolliselta tuntui että hän tulisi Olinan perilliseksi, sillä Olinallahan ei ollut yhtään sukulaista, eikä kukaan voinut ajatellakaan muuta, kun näki miten hän poikaa kohteli. Tällaista ei kuitenkaan vaan ajatella, siitä puhutaankin, ja sellaisesta joutavasta puheesta syntyy tapa, joka on olevinaan oikeus — siksi kunnes tulee vääryydeksi koskea siihen. — Tämä puhe ei mennytkään pojan korvien ohi, ja tästä ajatuksesta hän sai rohkeutta elämänkehitykseen. — Se synnytti luottamusta, mutta se synnytti samalla ylpeyttäkin!
Olina huomasi tämän mielihyväkseen, hän tunsi itse tavan oikeutta, eikä hän ollut muuta ajatellutkaan, kuin että poika tulisi häntä perimään; mutta jos poika oli uhkamielinen, niin hän oli sitkeä: poika ei nukkuen saavuttaisi sitä, joka oli hänen vallassaan panna vastaan. Joka kerta kuin poika ryntäsi häntä vastaan kuin nuori kukko, joka luulee ettei se ole luotu muuksi kuin hallitsijaksi, kohteli Olina häntä mitä tyynimmällä arvoisuudella, — mutta samalla hänen rypistyneet kasvonsa osoittivat jotain, jota voisi selittää näin: saat mennä sinne mistä tulit, minä en sinua tarvitse! — Sanat tosin eivät tulleet lausutuksi; mutta ne olivat valmiina kielenkärjellä. Ja kun poika silloin peljästyneenä väistyi pois — sillä sehän oli ylivoima — niin Olina näytti tyytyväiseltä voitostaan. Mutta yhtä varmaan kuin vahingon ilo on yksi ihmisen saastaisimmista paheista, yhtä varmaa on että se myöskin toimittaa paholaisen palvelusta maailmassa!
Tällaiset kohtaukset herättivät tietysti vihaa, ja kun sellaisia usein tapahtui, tuottivat ne paranemattomia haavoja. Niilo itki ensin suuttumuksesta, ja se teki häntä hitaaksi työhön, mutta pitkällinen harjoitus opetti häntä vihdoin panemaan kovaa kovaa vastaan. Hän ei silloin enää väistynyt, kun uhkauksen merkkejä alkoi näkyä: hän tiesi mitä oli pantava vastaan.
Mutta se ei tullutkaan. Olina oli vaan aikonut uhkauksella poikaa peloittaa, hän ei millään muotoa tahtonut ajaa häntä tyköään! Hänen kauttansa oli Olinalle uusi ja hauskempi elämä alkanut ja siitä hän ei aikonut luopua. Mutta armosta tuli pojan ottaa vastaan mitä hän sai! Olina oli tosin vähän levoton, kun hän näki tuon kauniin, kookkaan nuorukaisen, joka nyt oli kahdenkymmenen vuotias, ja joka herätti kaikkein huomiota, mihin hän vaan tuli; sillä voisihan tulla päivä, jolloin hän rupeaisi itsenäiseksi ja lähtisi Olinan luota pois, ja tämä jäisi taas yksinäisyyteen ja ikävään, nuo "kaksisataa taalaria lohdutuksena:" "mutta vanhana ja niiden pilkan alaisena, jotka nyt eivät suoneet poikaa hänelle" — huokasi hän jälestäpäin. Ja hänen mielensä kävi niin ihmeellisen raskaaksi; hän kohteli Niiloa hyvästi, sanoi häntä "Niilo Pladseniksi" ja puhui tytöstä, joka oli katsellut häntä kirkolla viime sunnuntaina — ja muuta samankaltaista, jota poika antoi mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos — hän tunsi jo tämän salatien!
Mutta tästä heidän keskinäisen suhteensa asteesta oli vaan yksi askel seuraavaan, voisi sanoa: välttämättömään. Poika tunsi yhtä hyvin valtansa Olinan yli, kuin Olina tunsi valtansa hänen ylitsensä — oli vaan kysymys kuka uskaltaisi ensi rynnäkön tehdä? Tietysti se, joka vähimmin menetti.
Vihdoin eräänä päivänä, heidän ruoalla ollessaan, sanoi poika:
"Jos sinä panisit parikymmentä talaria likoon tuon suon viljelemiseen, niin saisit ne kyllä takaisin, sillä siitä tulisi hyvä pelto."
"Jumala tiennee mistä minä ne rahat ottaisin," vastasi Olina lempeästi ja veti pitkän henkäyksen, joka oli olevinaan huokaus.
Poika nauroi ja jatkoi syömistänsä.
"Sinä kukaties et usko mitä sanon?" kysyi Olina.
"Oh," sanoi poika pilkallisesti, "kyllä kai sinulla on sekä kaksikymmentä että kaksikymmentä vielä lisään, kun siksi tulee."
"Pidätkö sinä lukua minun rahoistani, sinä?" huudahti Olina.
"En minä tiedä rahoistasi mitään," vastasi poika ja katsoi rohkeasti hänen silmiinsä.
"Noh, sinä tiedät minkä tiedät — mutta minäpä tiedän sekä sen että muuta lisään," vastasi Olina painavalla äänellä, ja uhkaus alkoi suurin piirtein kuvastua hänen kasvoissaan.
"Minun puolestani saat tietää mitä tahdot," keskeytti häntä poika ja viskasi lusikan pöydälle.
"Älä viskaa lusikkaa," sanoi Olina vakavasti, "voi tapahtua että viskaat ruoankin samalla."
"Minä teen tehtäväni ruoan puolesta," sanoi poika.
"Oli aika, jolloin et sitä tehnyt," kähisi Olina.
Silloin poika hypähti seisaalleen, laski molemmat kätensä pöydän laitaan ja katseli uhkaavaisesti Olinaa kasvoihin:
"Se aika ei minuun koske."
"Ei suinkaan, kun hiiri on saanut kylläkseen, ovat jauhot karvaita, se on vanha asia."
"Koska minut otit, niin täytyihän sinun minua elättää," huusi Niilo Olinalle. "Olisit antanut minun mennä, minä en pyytänyt saada tänne jäädä."
Olina mietti oikein mahtavaa vastausta; mutta sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa ja pelko pauloitti ne kiinni; sillä poika otti samassa lakkinsa, astui penkin yli ja lähti pois pöydän luota. — Yksi ainoa paha sana olisi ajanut hänen vihamielessä tuvasta, mutta kun sitä ei kuulunut, jäi hän sinne ja kääntyi Olinaan, joka suu auki ja hämmästyneen näköisenä istui pöydän ääressä. Silloin poika katui pikaisuuttansa ja palasi takaisin — mutta tällä kertaa hän meni väärää tietä!
Olinan oli pelko ja harmi ikäänkuin sitonut siihen paikkaan, mutta kun hän näki pojan takaisin kääntyvän, irtautui solmu ja hän ryntäsi ylös kuin muniansa hautova kana: "Sinä et kiitä hoidosta etkä ruoasta! — Sinä väijyt rahojani, sinä! Mutta kyllä minä varoillani olen, minä huomaan että sinussa on taipumusta hupsumaisuuteen."
Poika oli astunut taaksepäin ja tuijotti häneen jääkylmin katsein; ja vaikka Olina oli luonut pistävät silmänsä häneen, käänsi hän silmänsä pois pelvolla.
"Sinä näytät siltä, kuin tahtoisit minua lyödä," sanoi Olina ja koetti nauraa kaikki hyväksi.
Mutta se tuli vähäsen liika myöhään. Poika hakea haparoi samassa jotain ilmassa. "Se sinua lyököön!" ärjäsi hän, kääntyi, meni ulos tuvasta — ja pois talosta.
Olina istui vallan mykkänä ja antoi hänen mennä. Hän näki hänen kulkevan vallan ikkunan ohi, — hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat viheriäisen lasin läpi katsottuina; silloin Olinan teki mieli kutsua häntä takaisin; mutta samassa vanha paha ajatus pääsi valloilleen: kyllä hän tulee takaisin! Mitenkäpä hän aikaan tulisi, oliko hänellä muuta turvapaikkaa? — Hän alkoi hääriä ja puuhata, juoksi edestakaisin porstuan ja tuvan välillä! mutta kuin hänen vihdoin täytyi levätä, ja hän istui takan ääreen, kuunteli hän tarkoin hiljaisuudessa, kunnes ilta tuli, ja yö tuli, ja yksinäisyys teki hänen mielensä niin raskaaksi, että tuntui kuin kivi olisi vieritetty hänen rintansa päälle: "Mutta kyllä kai se helpoittaa, kun päivä tulee, pojan viha asettuu varmaan, kun hän ruokaa kaipaa!"
Tämä ajatus rauhoitti Olinaa sen verran, että hän meni levolle.
Mutta Niilo oli kulkenut joutuisasti eteenpäin, ja se, joka häntä kohtasi, ei voinut muuta huomata kuin että hänen matkallaan oli päämäärä; mutta kaukana siitä — hänellä oli tarkoitus, — ei päämaalia. Hänen päätarkoituksensa oli se, että hän pääsisi niin pian ja niin kauas kuin suinkin Pladsenista, ettei hän milloinkaan enää eläissänsä palaisi siihen taloon, joka neljätoista vuotta oli ollut kuin koti hänelle ja jossa kaikki, mitä hänelle oli annettu ja luvattu, oli ollut valhetta; ja eteenpäin hän riensi!
Tämä tapahtui heinänteon suloisena aikana. Päivä oli pitkä ja yön lepäävä varjo kuin puoleksi nukkuvan unennäkö. Maa oli peitetty tuoksuvilla kukilla, ja aurinko laski ikäänkuin tulimereen, joka peitti kaikki kukkulat ja loi punertavan heijastuksensa laaksoihin. Pieniä koivikkoja kasvoi kukkulain juurilla ja tuoksuivat suloisesti illan viileässä, ja yksinäinen lintu lauloi luonnon hiljaisuudessa. Mutta poika ei nähnyt, ei kuullut tästä kaikesta mitään. Viha kalvoi hänen mieltänsä, ja kuitenkin se täytti sijan niin ettei ollut tilaa muulle. Hän ei tiennyt itsekään kuinka pitkän matkan hän tahtoi Olinan kuivaneen elämän ja oman voimakkaan elämänrohkeuden välille, sentähden hän ohjasi kulkuaan kaukaisuuden epämääräisen johtotähden mukaan, eikä katsonut siihen, mikä oli häntä lähellä. Luonnon juhlallisuus ei häntä koskenut, se sopi etanalle, joka ojentelihe mättäällä — ja sen vertaisille; hänellä oli muuta tekemistä!
Mutta yö tuli. Niilo oli nyt hyvän matkaa toisella puolen sitä saloa, joka rajoittui pappilan viljeltyyn maahan. Täällä hän ensi kerta seisahtui tuntien että hänellä oli ruumis, ja että tämä ruumis vapisi väsymyksestä. Vähän matkan päässä hänestä suikerteli pieni köynnöskasvi kallionhalkeamaa pitkin ja yksinäisiä, solakkavartaloisia koivuja kasvoi pitkin kallion juurta; tässä hän pian löysi lepopaikan, ja kun hän rupesi varjoisten puiden juurelle maata, asettui viha ja väsymys pääsi valtaan, ja hän nukkui yhtä rauhallisesti ja hiljaisesti, kuin yöllä äidin kuoleman jälkeen, kun hän ensi kerta makasi Olinan penkillä.
Tunti tunnin jälkeen kului. Yön hämärä hävisi ja päivänkoiton kylmää koittoa seurasi kirkas päiväpaiste; mutta poika nukkui yhtä sikeästi, Henki oli kuitenkin vironnut raskaasta horrostilastaan ja alkoi epämääräistä vaikutustansa. Tunnettuja ja tuntemattomia kuvia kiiti sielun ohitse. Ensin oli niissä aina jotain suurta ja mahtavaa, mutta sen mukaan kuin tietoisuus muodosti ne, päättyivät ne kaikki pitkään, äkäiseen nenän-nipukkaan ja Olinan kyyristynyt haamu tuli häntä vastaan, niinkuin se neljätoista vuotta joka aamu oli tehnyt, herättämään häntä. Silloin hän unessa heitteli käsiänsä, kuin hän olisi hyttystä pois ajanut, ja hänen kauniissa kasvoissaan näkyi ilme, niinkuin hän olisi katkeraa yrttiä syönyt. — Vähitellen tämä ilmaus katosi ja vihdoin kasvojen piirteet osoittivat syvää surua.
Mutta tässä hetkessä olikin uni repinyt sen peitteen rikki, jota unohdus monen huolettoman vuoden kuluessa oli kutonut sielun yli. — Hän näki edessään köyhän majan; kalpea, riutunut nainen istui tuolilla kädet ristissä. Pieni poika nojasi vapisevana ja viluisena häneen, ja vähän matkan päässä heistä oli miehen ruumis, jonka laihoissa kasvoissa näkyi kovan taudin merkit. Sitten tämä kuva vitkalleen muuttui harmaaksi sumuksi, ja esille vyöri aaltoileva meri. Kurja vene liikkui sen pinnalla ja siinä istui sama kalpea nainen, ja sama vapiseva, viluinen poika, työn kolkko pimeys peitti taivaan ja maa näkyi vaan kuin mikähän uhkaava vaara etäisyydessä. Silloin vene viskattiin karille, ja nainen putosi mereen; mutta samassa hetkessä hän tuli näkyviin veneen vieressä, ja katsoi pojan kasvoihin tuijottavin silmin. — Molemmat nämä kuvat astuivat sielun eteen selvinä kuin ijankaikkisuuden kirkkaus, eivätkä kadonneet. Silloin elämä vihdoin murti itselleen tien tuskasta täydelliseen tietoisuuteen; poika aukaisi silmänsä ja näki että oli päivä; hän pyyhki hikipisarat otsastaan ja koetti muistutella mieleensä mitä oli tapahtunut.
Mutta ihmeellinen velttous valtasi hänet, kun hän muisti viimeisiä tapauksia; oli kuin viha olisi kalvannut rikki kaikki siteet hänen ja Olinan välillä. Koko heidän suhteensa toisiinsa riippui kuin rikkinäinen kangas hänen edessään; mihin hän vaan koski, sai hän vaan säikeen käsiinsä. Silloin kaikki vihdoin selveni hänelle, ja se teki eron täydelliseksi. Olina ei ollut milloinkaan häntä rakastanut eikä hän Olinaa; mutta jos Olina olisi kerrankin osoittanut hänelle hyvyyttä, niin hän olisi sydämmensä siitä antanut — se oli niin varmaa kuin että Jumala on olemassa. Nyt he vaan olivat hyötyneet toisistaan ja väijyen, kuin kaksi koiraa saman luun ääressä, he olivat toinen toistaan silmällä pitäneet. — Poika nousi, häntä värisytti, ja hän rypisti kulmakarvojaan; mutta hetken kuluttua otsa taas selveni ja se osoitti rohkeaa päätöstä.
Vielä lapsuuden muisto säilyi sielussa, ja hän katseli innolla ja vakavuudella sitä. Oli isä, joka oli pannut terveytensä alttiiksi sen työn puolesta, jota hän teki hankkiaksensa kurjan ylläpidon itselleen ja perheelleen; oli äiti, joka nuoruuden ijässä oli notkistunut onnettomuuden painon alle, ja joka vihdoin oli vaipunut kuolemaan, kun hän oli hankkeissa toimittaa ainoalle lapselleen leipää. — — — Miksi oli muisto näin kauan antanut kaiken tämän pimeydessä olla? Herra Jumala, miksi' Joka päivä ja hetki oli hän kaivannut jotain rakkauden esinettä, ja tässähän se oli valmiina hänellä — niin lämpimänä ja täydellisenä kuin suru ja hätä voivat sitä tehdä yhtä hyvin kuin elämän onni. Tässähän oli paikka, johon hän voi astua ja josta hän voi aloittaa; tässä oli se side, joka ei irroittunut siihen tarttuessa, vaikka se oli kudottu kurjuuden huokauksesta ja kuolon kylmyydestä. Kummallinen tunne valtasi pojan mieltä ja uusi ihminen ikäänkuin kasvoi hänessä; sillä isän-perinnön hän nyt otti haltuunsa! — Kyynel kiilsi hänen sinisessä silmässään ja hän katseli hartaalla luottamuksella loistavaa taivasta. — — — Voisikohan tuota raskasta perintötavaraa vaurastuttaa ja muuttaa kiitokseksi ja iloksi? Saa nähdä! — —
Hetken kuluttua hän reippaasti astui viidakon läpi ja tuli maantielle, ja täällä hän pysähtyi tuokioksi miettimään. Hän ei näyttänyt iloiselta, mutta luja rohkeus loisti hänen kauniista kasvoistansa. Hän tosin ei enää ollut Niilo Pladsen, joksi Olina häntä nimitti, kun hän tahtoi vietellä häntä ylpeilemään — Olinan omaisuudesta! mutta hän oli mies valmiina elämän rasittavaan toimeen, ja hän otti toimimerkkinsä Jumalan läsnäollessa.
Se oli iloinen sunnuntai-aamu. Pitkin tietä tuli jo kirkkomiehiä, käyden ja ajaen; kaikkialla kuului tervehdyksiä ja hyviä sanoja; sillä päivänpaiste ja pyhäpäivän lepo teki ihmiset puheliaiksi ja mielet hyvänsuotuisiksi. Silloin tuli vanha mies liikaten kahden sauvan nojalla sen paikan ohi, jossa nuorukainen seisoi. "Rohkeutta" kehoitti hän, nyökäytti päätään ja kulki joutuisasti eteenpäin. Niilo hymyili tietämättänsä — oliko se kenties hyvä enne? Hän yhtyi kirkkoväkeen ja lähti kirkolle.
Täällä oli jo paljon väkeä koolla, ja joka vaan pääsi, tunki esiin penkkien tykö ja hankki istumapaikan itselleen; kuitenkin jäi moni seisomaan käytävälle, ja niiden joukossa oli Niilo. Hän seisoi vähän kumarruksissa ja nojasi erään penkin selkälautaan, silmät maahan luotuina; hänen teki mieli sulkea silmänsä kaikesta ulkonaisesta, ja vaan ajatella lapsuuden muistoansa, joka vielä yhtä ihmeellisessä kirkkaudessa pysyi hänen sielussansa.
Mutta sen penkin äärimmäisessä päässä, johon nuorukainen nojasi, istui nuori, kaunis ja hyvin puettu nainen, joka näytti elävän vallan toisellaisissa oloissa, kuin tämä. Tuntui siltä kuin nainen ei oikein tietäisi miten olla. Hetken aikaa hän istui jäykkänä kuin kuva, toisena hetkenä hän oli kuin hyönteinen, joka istuessansa joka silmänräpäyksessä nostelee siipiään lentoon. Väliin oli jotain korjattavaa soljessa, väliin esiliinassa, — sitten nenäliina putosi, se oli ylös otettava ja kierrettävä kokoon töröksi, jota hän sitten vähän aikaa piti molemmissa käsissään; ja kaiken tämän puuhan ohessa hän katseli väliin yhtä, väliin toista — useimmiten nuorukaista. — Niilo ei alusta siitä yhtään välittänyt, mutta vihdoin se kuitenkin häiritsi häntä, ja hän katsoi alas naiseen. Mutta juuri kuin olisi tämä sitä odottanut, kohtasi hän Niilon alakuloista katsetta iloisella hymyllä. Niilo kummasteli sitä ja kääntyi kohdakkoin toisaalle; mutta uteliaisuus kiusasi häntä, ja vähän väliä hän taas loi silmäyksen naiseen — sama hymyily kohtasi häntä! Silloin kummallinen tunne valtasi hänen mieltänsä, ja vaikka hän vielä pari kertaa äkisti katsoi toisaalle, tuli hän kuitenkin pian takaisin ja vihdoin hän hymyili hänkin.
Jumalanpalvelus päättyi vihdoin ja väki tunki paikoiltaan voidakseen jos mahdollista päästä kaikki yhtaikaa kirkosta. Tässä ahdingossa hävisi tuo kaunis nainen nuorukaisen näkyvistä, ja vasta ulkona kirkkotiellä, jossa yksityiset erosivat joukosta, näki hän hänen jälleen; hän seisoi hartevan, vanhanpuoleisen ja älykkään-näköisen miehen rinnalla. Nyt vasta näki Niilo että hänellä oli huntu päässä; hänkö olisi naimisissa, ja kenen kanssa? Tuo mies, jonka vieressä hän seisoi ja jonka kasvoihin hän loi niin iloisen katseen, oli kaiketi hänen isänsä. Niilo meni lähemmäksi.
"Sinä olet tullut pitkän matkan kirkkoon tänään, Knut Bedseth," sanoi yksi lähellä seisovista miehelle.
"No, täytyihän hänen tulla nuorikkoansa näyttämään," sanoi toinen, joka seisoi lähempänä Niiloa ja joka nauroi omille sanoilleen.
Niiloa tämä puhe loukkasi ja hän lähti pois joukosta ja asettui syrjäiseen paikkaan, missä ajopelit olivat; mutta täälläkin hän näki naisen pari kertaa vilahdukselta, ja antoi sen vietellä itseään, niinkuin hyväily — jota hän oli ikävöinyt, mutta jota ei milloinkaan ollut hänen osakseen tullut! Vihdoin Knut Bedseth sanoi jäähyväiset ympärillä seisoville, ja tuli nyt nuoren vaimonsa kanssa sinne, missä Niilo oli. — Hänen olennossaan oli jotain ankaraa, joka muuttui lempeydeksi joka kerta kuin hän vaimoansa katseli; vaimo kulki hänen rinnallaan levottomasti ympärilleen katsellen, ja oli aina vähällä joko juosta eteenpäin tai syrjään pelkästä lapsellisuudesta ja hilpeydestä.
Mies veti nyt esille mitä kauneimmat kärryt, pannaksensa ne reilaan kotimatkaa varten. Hän tuli sillä välin silloin tällöin katsoneeksi nuorukaiseen; ensi kerta tervehtimättä, toisella kertaa ystävällisesti päätään nyykäyttäen ja hyvää päivää sanoen. Niilo sai siitä rohkeutta ja astui lähemmäksi häntä auttamaan, josta annista mies puolestaan kohteliaasti kiitti, mutta nuorikko soi hänelle palkinnoksi mitä suloisimman hymyilyn! Vihdoin oli ajopelit valmiina ja Knut Bedseth nosti nuoren vaimonsa kärryihin, nousi sitte itse ylös ja istui hänen viereensä, ja heilutti piiskaansa ajaakseen hevosta tielle, jolloin nuorukainen sanoi jäähyväiset ja vetäysi syrjään.
"Mistä sinä olet kotoisin?" kysyi mies ja katsoi vielä kerta Niiloon.
"Oh — minulla ei ole juuri mitään kotia," vastasi tämä.
"Mitä sinä sitte olet?" kysyi mies edelleen.
"Minä olen sitä kuin näette minun olevan," oli vastaus.
"Se voi olla monenlaista!" nauroi mies. "Palveletko?"
"Ei, niin hyvin ei ole asiat," huokasi Niilo ja loi silmänsä maahan.
"Jos mielesi tekee ruveta päiväläiseksi heinänteko-ajaksi, niin voit tulla minun luokseni," sanoi mies ystävällisesti. "Taloni nimi on Bedseth, se on tuolla puolella, ja minun nimeni on Knut Bedseth; — jos käyt joutuisasti, niin saavut sinne illaksi, ja tervetullut sinä olet."
"En tiedä," sanoi nuorukainen karttavasti; sillä hänen tosin teki mieli mennä, mutta hänen sydämmensä oli levoton, ja se teki häntä epävakaiseksi. Se hymyily, joka joka silmänräpäys loisti häntä vastaan, houkutteli häntä kovin — — mihin se vie?
"Tee tahtosi," sanoi Knut ja läiskäytti piiskalla hevosta, niin että se lähti juoksemaan voimiensa takaa.
Mutta kuta lyhempi aika, sitä varmempi päätös. Nuorukainen arvosteli vielä kerta tarjousta, epäilys hävisi, ja hän huusi minkä jaksoi ajavien jälkeen: "Minä tulen!"
"Tule vaan!" huusi mies takaisin, ja kärryt katosivat tomupilveen, johon päivänpaiste ripoitti kultajyviä.
Niilo seisoi hetken aikaa kuin hurmauntuneena, — tämä oli tullut niin äkisti! Mutta jos hän mieli päästä perille, ei ollut aikaa turhaan kuluttaa, muuten yö hänen saavuttaisi kodittomuuden kolkko kohtalo seurassansa. Silloin hän reippaasti lähti kulkemaan kärryjen jälkeen, joiden ratina hänestä oli kuin vilkutus iloiseen yhtymiseen.
Päivä oli jo mennyt mailleen tunturien taakse, kun Niilo tuli Bedsethin taloon. Tykyttävin sydämmin hän astui tupaan, jossa Knut Bedseth istui pöydän ääressä illallista syömässä nuoren vaimonsa vieressä ja talon palvelijat heidän ympärillään. Häntä otettiin ystävällisesti vastaan, ja pian istui hänkin pöydän ääressä vastapäätä nuorikon loistavia silmiä. Mutta hän oli käynyt niin araksi, että hän vältti näitä — tuskin itse tietäen miksi. Hänen mielessänsä oli vielä tällä hetkellä lapsuuden muisto, ja tämän ja noiden vietteleväin silmäin välillä oli niin syvä juopa, ettei hän voinut sen yli nähdä.
Silloin tehtiin hänelle pari kysymystä: elivätkö hänen vanhempansa, — oliko hänellä siskoja? — "Ei, hänellä ei ollut ainoatakaan omaista, — hän oli löytölapsi, joka oli leipää itselleen hankkimassa." Tätä sanoessaan hän loi silmänsä ylös ja kohtasi noita lempeitä silmiä, ja kaikki mitä ne tällä hetkellä hänelle tarjosivat, hyvyyttä ja lohdutusta, tunki niinkuin kirkas valo hänen mieleensä, ja tuo kolkko muisto katosi. Hänestä tuntui niin helpolta, ikäänkuin hän olisi raskaasta edesvastauksesta päässyt, ja hän antoi nuorikolle kiitoksia ja hyvyyttä takaisin. — Rohkeasti hän nyt katseli kokoontunutta palvelija-joukkoa, tutustuaksensa heihin, ja kaikkialla häntä kohtasi ystävällisyyttä; yksi ainoa oli, joka vastaanotti hänen lempeyttänsä kylmästi, vieläpä pilkallisesti! Se oli eräs tyttö. Suorana ja jäykkänä, kuin seinään kiinnitettynä, istui tämä muiden joukossa, ja kylmästi hän kaikkia katseli. Hän oli erinomaisen kaunis, ihana ja suloinen kuin kevätkukkanen, mutta posket olivat laihat ja harmin ja katkeruuden ilmaus asui hänen kasvoissansa. Poika ei voinut silmiänsä kääntää hänestä, hurmautuneena hän tuijotti häneen. Mikä oli syynä siihen, että lapsuuden muisto jälleen tuli hänen mieleensä, ja että se ikäänkuin astui esiin tytön katseesta? Hän loi silmänsä maahan hetkeksi aikaa; mutta kun hän taas katsoi ylös, kohtasi häntä katse tytön silmistä, joka oli niin puhdas ja kirkas, että hänestä tuntui kuin hänen täytyisi kyyristyä kokoon pelkästä nöyryydestä, ja kuitenkin tämä katse ikäänkuin loi valon hänen salaisimman ajatuksensa yli. Niin voimakas ja selkeä hän mielellään tahtoisi olla!
"Se on Sylvi, tyttäreni, tuo," sanoi Knut seuraen nuorukaisen silmiä.Tyttö kävi tulipunaiseksi. "Minä unohdin kertoa sinulle että tapasimmehänen kirkolla," kääntyi isä tytön puoleen ja nyykäytti samalla päätäänNiilolle.
"Eihän se minuun koske," vastasi tyttö tylysti, nousi ja lähti äkkiä tuvasta ulos.
"Hm," lisäsi Knut ja katsoi pahoilla mielin hänen jälkeensä. Nuorukaisen mielestä tämä oli ikävää. Hän huomasi että tässä oli jokin epäkohta, joka tuotti tyytymättömyyttä ja harmia; mutta kun hän ikäänkuin selitystä saadaksensa loi katseen nuorikkoon, näytti tämä hiukan peljästyneeltä, mutta pelko muuttui äkkiä hymyilyksi jälleen.
Niilo yhtyi muuhun palvelusväkeen, ja ryhtyi innolla ja ilolla tehtäväänsä. — Mutta hänen sieluunsa oli nyt kylvetty kaksi siementä, jotka kasvoivat rinnakkain ja saivat kehityksen voimaa yhdessä, — täytyi tulla hetki, jolloin valitseminen eroitti ne toisistaan; sillä mahdotonta oli molemmista hedelmää poimia. Tämä ajatus ei kuitenkaan tullut nuorukaisen mieleen, häntä vaivasi vaan tuo yhä lisääntyvä levottomuus, joka syntyy siitä, että sielu ehdottomasti pyrkii johonkin elämän päämaaliin. — Mutta koska tärkein elämän päämaali — se, josta kaikki muut kehittyvät täydellisiksi ja valmiiksi — on miehelle ja naiselle löytää elämän kumppani, niin levottomuus tietysti kääntyi siihen suuntaan.
Aika kului nopeaan ja nuo kaksi kuukautta oli jo menneet; mutta Knut oli niin tyytyväinen sekä Niilon työhön että seuraan, että hän ei ainoastaan tarjonnut hänelle vakinaista paikkaa vaan oikein pyysi häntä jäämään heille. Tämä pakoitti Niiloa tarkemmin miettimään asiaa. Tähän saakka hän tavallaan oli ollut irtonainen, nyt oli kysymys sitoutua pitemmäksi ajaksi — kenties ainaiseksi. Kunpa hän tietäisi mihin tämä vie?
Silloin hän eräänä iltana päivän laskun aikana istui yksinäisellä paikalla vähän matkan päässä talosta. Lehtimetsä oli vielä vihanta ja kaunis tummain tunturien rinnalla, ja isoon tyyneen järvenpintaan kuvastui rusottavat pilvet. Niilo oli vaipunut miettimiseen, joka päättyi sillä kysymyksellä kuin se oli alkanutkin: suostuisiko hän Knutin ehdoitukseen, vai menisikö hän pois? Toisella puolella oli epätietoisuus ja yksinäisyys, ja ne tarjosivat pitkää pimeää talvea ja tylyjä ihmisiä, toisella puolella oli turvallisuus, hauskuus ja — se jota nuorukainen pelkäsi, mutta joka häntä veti puoleensa: nuorikon hellä hyvyys — ja Sylvin ylpeys. — Tyttö oli kuin olikin sukua lapsuuden muiston kanssa, ja ylläpiti tavallansa hänen silmäinsä edessä kovaa elämän päämaalia — ja tämä miellytti häntä enemmän; mutta samalla aikaa vastaanotti hän nuorikon lapsellista hellyyttä, ja ikäänkuin kääriytyi siihen suojellakseen itseään tytön kylmyyttä vastaan. Väliin Sylvi kutsui häntä luokseen silmäyksellä, joka lupasi hänelle mitä loistavaa vaan maailmassa oli, mutta kun hän rukoilevin katsein pyysi luvan saada koko elinaikana tässä valossa kulkea, silloin tyttö käski hänet luotaan tavalla, joka eroitti heidät toisistaan.
Näitä ajatellessa hän istui tässä, ja uinahteli vihdoin hiljaiseen rauhaan, joka suli yhteen illan ihanan kuvan kanssa. Silloin tuli joku joutuisasti käyden häntä kohden. Nuorukainen katseli siihen suuntaan, ja hänen poskensa lensivät tulipunaisiksi, — se oli nuorikko, joka tuli suoraan hänen luokseen. Niilo nousi samassa seisoalleen, ja koetti hymyillä hänelle, mutta se ei onnistunut — hän oli levoton tietämättä minkätähden.
Nainen kulki viimeiset askeleet hitaasti, vaikka hän oli joutuun siihen saakka tullut. Ja vaikka hän oli lähtenyt kotoa tarkoituksella tavata nuorukaista täällä, sillä hän oli nähnyt hänen sinne menevän, ja vaikka hän koko matkan oli kulkenut hymysuin, seisoi hän nyt nuorukaisen edessä pelko sydämmessä, ja koetettuansa pari kertaa hymyillä hänelle, loi hän silmänsä maahan ja purskahti itkemään.
"Mitäs itket?" kysyi nuorukainen ystävällisesti. Mutta nuorikko ei vastannut, ja hetken aikaa he seisoivat siinä vastatusten. Silloin nuorikko loi kyynelten vallassa olevat silmänsä nuorukaiseen ja huulet vapisivat; ne ei enää olleet lapsenkasvot, jotka keskellä itkua kääntyivät nauruun, ei — — nuorikko oli tällä hetkellä tullut aikaihmiseksi, ja oli oppinut elämää käsittämään. Hän tunsi, että hänellä oli sydän, joka voi olla täynnä tuskaa ja iloa — kumpaakin taisi se nuorukainen, joka seisoi hänen edessään, antaa hänelle yhdellä ainoalla sanalla.
Niilo seisoi vähän aikaa sykkivin sydämmin häntä katsellen, ja se, mikä ei tullut sanotuksi, oli yhtä selvä hänelle kuin selvä sana. Silloin epävakaisuus kokosi itsensä päätökseksi, ja hänen silmänsä loisti ja ääni sai voimaa. "Sinä kukaties tiedät että minä huomenna lähden pois?" sanoi hän.
Nainen katsoi hämmästyneenä häneen silmänräpäyksen ajan, sitten loi hän katseensa alas, kuoleman kalpeus peitti hänen kasvonsa ja hän vapisi kuin haavan lehti — tuntui siltä kuin hän vaipuisi polvilleen.
"Ole varoillasi!" kehoitti nuorukainen ja tuki häntä. "Sinun ei ole hyvä seista täällä, tule, mennään kotiin miehesi varmaankin sinua odottaa."
Mutta nuorikko ei paikalta liikkunut, hän ojensi vaan itseään, ja vetäysi pois nuorukaisen luota. Silmät olivat ummessa, ja ääneti hän seisoi siinä, kuin tahtoisi hän sulkea itsensä kaikesta yhteydestä muiden kanssa.
"Tule!" pyysi nuorukainen vapisevalla äänellä ja ojensi taas kätensä hänelle.
Silloin nainen aukaisi silmänsä ja katsoi lempeästi häneen, sysäsi hiljaa käden luotansa ja huokasi — se oli hänen ensimmäinen huokauksensa, mutta se kehitti mieltä elämän todellisuutta kestämään. — "Kiitoksia, minä menen yksin," kuiskasi hän, ja ikäänkuin jälitellen kaavaa, lisäsi hän voimakkaammin: "Mieheni varmaankin vartoo minua." Hän meni nuorukaisen luota, taakseen katsomatta, ja katosi tien mutkaan.
Niilo seisoi mielipahasta rammistuneena ja katsoi hänen jälkeensä. Hänen teki mieli kutsua häntä takaisin, ja kuitenkaan hän ei millään muotoa sitä tahtonut tehdä. Silloin kuului lyhyt, ilkeä nauru hänen vieressään, hän säpsähti ja katsoi sinnepäin — se oli Sylvi!
"Ha ha! — sellainenko teidän välinne oli!" huudahti tyttö ja astui lähemmäksi. "Sinä pakenet minua'" lisäsi hän, kun nuorukainen väistyi syrjään ja katsoi vihaisesti häneen.
"Niin, jos minä pakenen," vastasi nuorukainen, "niin en sinun edestäsi pakene, vaan pahan edestä. Monta kertaa olen paennut sinua, mutta se oli sentähden että teki mieli lähetä sinua, ja joka kerta ajattelin että olin hullu, joka rohkenin sellaiseen ryhtyä."
"Ajatteletko vieläkin niin?" kysyi tyttö.
"Sen teen," vastasi nuorukainen.
"Etkö rakasta häntä," kysyi edelleen tyttö.
"Hän miellyttää minua vaan niinkuin jokainen kaunis nainen yleensä miellyttää miestä," sanoi poika, mutta tuntui niin vaikealta sitä sanoa; sillä hänestä tuntui melkein kuin hän tahtoisi häntä kieltää — ja kuitenkin se oli totta.
"Mutta hän rakastaa sinua," keskeytti häntä tyttö ylpeästi. "Ja hän hiipi täällä, — ja hän uskoo häntä kuin Jumalan sanaa!"
"Tarkoitatko isääsi?" kysyi nuorukainen. "Silloin en tiedä ketään, johon hän paremmin voipi luottaa tällä hetkellä. Me tapasimme toinen toisemme täällä, mutta sattumalta; minä tarjouduin taluttamaan häntä kotia, sillä hän näytti minusta vähävoimaiselta, mutta hän ei siihen suostunut."
"Mitä hän sinulle sanoi?" kysyi Sylvi, ja hän loi terävän ja läpitunkevan katseen nuorukaiseen.
"Ei sanaakaan, jos minua uskot."
"Mutta minä tiedän mitä hän tarkoitti," keskeytti häntä tyttö ja kääntyi hänen luotaan.
"Se oli vaan hyvää, sen minä tiedän," vastasi nuorukainen. "Mutta sinä ajattelet pahaa äitipuolestasi, ja se ei ole hyvä."
Sylvi käänsi päätään ja loi pilkallisen katseen häneen.
"Mutta se on yhdentekevä minulle," sanoi Niilo ynseästi. "Minä lähden täältä jo huomenna, — ja minä en välitä siitä, mitä sinä ajattelet." Sen sanottuaan Niilo meni tytön luota, joka jäi seisomaan paikalleen tietämättä mitä tehdä.
Vasta myöhään illalla tuli nuorukainen tupaan. Illallinen oli jo syöty ja palkolliset olivat menneet levolle, ainoastaan Knut istui vielä pöydän-päässä ja nuori vaimo hänen rinnallaan. Niilo jäi seisomaan oven suuhun eikä uskaltanut puhua; toisetkin olivat ääneti, ja siten kului hetkinen. Mitä oli tapahtunut? Knut näytti vanhentuneen siitä kuin Niilo hänen viimeksi oli nähnyt, oli kuin hän olisi kuoleman tautia sairastanut, — ja nuorikko nojasi häneen kalpeana ja silmät ummessa, ikäänkuin ihminen, joka lepää taistelun jälkeen.
Vihdoin Knut sanoi raskaalla äänellä: "sinä lähdet pois täältä huomenna, sanoo vaimoni?"
"Niin on aikomukseni ollut," vastasi Niilo hiljaa.
"Lähde Jumalan kanssa," lisäsi siihen mies.
"Kiitoksia kaikesta hyvästä!" sanoi Niilo suruisesti ja kääntyi mennäksensä pois.
"Kiitoksia sinullekin!" sanoi Knut vakavammalla äänellä, nosti varovasti vaimon päätä ylös ja meni käsi ojennettuna nuorukaisen tykö. Niilo katsoi häntä suoraan silmiin ja aikoi sanoa jotakin, mutta Knutin kasvoissa oli jotain, joka esti häntä sitä tekemästä, ja hän oli ääneti, — he puristivat toinen toistensa käsiä, ja nuorukainen lähti.
Jo päivän koittaessa oli Niilo ylhäällä ja hankki lähtöä. Hänestä tuntui oikein helpolta, kun oli lähtö käsissä, ja toivoisa lempeys valtasi hänen mielensä, kun hän nousevan auringon valossa lähti talosta. Yön yksinäisyydessä oli hän päättänyt lähteä pappilaan tarjoumaan työmieheksi, ja kun hän tiesi, että pappi oli hyväluontoinen ja ystävällinen, rauhoitti häntä tämä päätös. Sitä paitsi tuntui hyvältä eilistä päivää ajatella, — se, mikä oli ollut pahaa, oli ikäänkuin muuttunut hyväksi. Hän kulki nyt yksinäisyyden tietänsä, nuorikko oli tullut täydellisesti käsittämään sitä asemaa, johon hän ikäänkuin leikillä oli joutunut, — ja Knut Bedseth oli saanut silmänsä auki käsittämään edesvastausta tässä erilaisessa naimisessa. Oli ainoastaan yksi, joka ei sovintoa antanut eikä vastaan ottanut — se oli Sylvi. Ja kuitenkin hän kulki heidän joukossaan katkeruus sydämmessä ja esti menestyksen kaikesta niinkuin kylmä lumi! — parasta oli unohtaa hänet! — ja hän koetti jo ajaa se ajatus luotaan, kun tyttö tuli hänelle vastaan samasta tunturin halkeamasta, joka edellisenä päivänä oli kätkenyt hänen läsnä-olonsa Niilolta. Nuorukainen pysähtyi ja miltei väistyi taaksepäin; mutta kuitenkin hän tuli iloiseksi, ja sydän lensi vielä kerta tyttöä vastaan hänen loistavan katseensa kautta. Tyttö oli ääneti ja näytti olevan kahdella päällä.
"Onko tämä sattumus, vai tuletko tahallasi?" kysyi Niilo.
"Minä en tahdo että sinä sanot minua pahaksi," vastasi tyttö.
Poika tahtoi puhua. — "Ei, ole sinä vaiti," keskeytti tyttö, "tästä ei saa sanakiistaa syntyä. — Minä tiedän että sinä ajattelet niinkuin kaikki muut — että minä vihaan äiti-puoltani. Niin, en minä pidäkään hänestä. Siitä on tuskin vuosi, kuin äitini kuoli, ja nyt istuu isä siinä uuden vaimon kanssa! Minä saan kunnian sitä katsella, ja minä en kärsi sitä! — Äitini otti hänen tänne taloon — hän oli pieni kerjäläistyttö, ilman vanhempia ja siskoja!"
"Ihan kuin minä," keskeytti nuorukainen.
Sylvi katsoi häneen ja mietti vähän aikaa. "Mutta sinä et ole viekoitellut itsellesi mitään, luullakseni, ja sen on hän tehnyt. Nyt hän istuu siinä ja ylpeilee, ja minä saan taampana seisoa, — semmoinen harmittaa ja suututtaa."
"Hän suo sinulle hyvää," sanoi Niilo.
"Minun tulisi suoda hänelle — eikä hänen minulle," sanoi tyttö.
"Lähde pois heidän luotaan," sanoi Niilo rohkeasti.
"Tarkoitatko että minä menisin palvelukseen?" kysyi Sylvi, ja katsoi kylmästi nuorukaiseen.
"En," vastasi tämä, "sitä en tarkoittanut, — mutta — — — jos sinä tahtoisit samaa kuin minä — — jos sinä minua rakastaisit — — ja jos uskaltaisit minua seurata — —."
"Niin, sen päivän täytyy kenties tulla, jolloin minä lähden talosta rengin kanssa, jolla ei ole taloa eikä kotia!" keskeytti Sylvi häntä ja nauroi pilkallisesti.
"Mutta jos hän sinua rakastaisi niinkuin omaa henkeänsä, ja jos hänellä olisi rohkeutta tietä raivaamaan?"
"Ei, kiitoksia," sanoi Sylvi, nyykäytti päätään ja lähti pois.
"Odotas!" huusi nuorukainen hänen jälkeensä. Tyttö seisahtui ja katsoi taaksensa.
"Kenties minä kuitenkin jonkun neuvon keksin, — missä minä sinut tapaan, kun aika tulee."
Tyttö loi silmänsä häneen, ja tuo loistava katse kohtasi vielä kerta nuorukaista. "Jos niin on, tapaat minut täällä," sanoi tyttö vakaasti, sanoi jäähyväiset ja lähti joutuisasti kotiin.
Niilo jäi seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä siksi kuin hänen solea vartalonsa hävisi näkyvistä, — sitten hän itse astui reippaasti eteenpäin, ja onnellinen hymy näkyi hänen huulillaan. Selvää oli että hän tällä hetkellä oli saanut uuden elämäntoivon, ja se näytti olevan tukeva.
Asia oli se, että nuorukaisen mieleen tässä silmänräpäyksessä oli tullut ajatus, joka yhtä nopeaan kehkeytyi vakaaksi päätökseksi: hän tahtoi ottaa ensimmäisen askeleen Olinaa vastaan ja pyytää häneltä anteeksi. Ja niin paljon valoa oli Sylvin kirkas katse luonut hänen mieleensä, että Olinankin haamu astui hänen eteensä hyvän ja suopean näköisenä, ja hän melkein katsoi itsensä syypääksi siihen, mikä oli tapahtunut. Se sitä paitsi rohkaisi hänen mieltänsä: kuta suurempi hänen vääryytensä oli ollut, sitä enemmän hän uskalsi toivoa! — Kun hän ensin oli saanut Olinan lepytetyksi, niin hän kyllä saisi hänet suostumaan tuumiinsa. Mutta vaikeinta oli saada Olina lepytetyksi — vastustaa hänen pilkallista ilkkumistansa, ja palkita sitä hyvällä! — nuorukaista värisytti ja hän irvisteli rumasti sitä ajatellessaan; mutta kumminkin hän astui eteenpäin, saapuaksensa Olinan luokse ennen iltaa: "Jos Olina olisi äkäinen, aikoi hän olla nöyrä — eihän hän pyytänyt yksistään omasta puolestaan!"
Tämä ajatus oli ikäänkuin liehuva lippu hänen ylitsensä, ja vihdoin hän auringon laskun aikana tuli Olinan talon alueelle. Oli vaan jälellä pieni viljelemätön mäen rinne ja sen juurella joki; toisella puolella oli Olinan laidun. Niilo istui lepäämään vähäksi aikaa. Hän oli hyvällä mielin ja toivoi parasta — hän ei aikonut hiiskahtaakaan.
Mutta samassa hän näki Olinan; tämä tuli pienestä viidakosta katajakimppu selässä ja ajoi porsasta edellään, joka oli kiinni köydestä, jonka hän oli kiinnittänyt oman vyötäistensä ympärille. Hän kulki sauva kädessä köyryselkäisenä eteenpäin ja katajat törröttivät pensaan näköisenä hänen päänsä yli, jotta hän näytti niin hullulta, että nuorukainen oli vähällä purskahtaa nauruun; tällä hetkellä hän ihmetteli miksi hän ei aina ollut häntä siltä kannalta ottanut. — Mutta tässä Niilo erehtyi Olinan suhteen, Olinaa ei millään muotoa voinut naurun kannalta ottaa, siihen hän oli liian kova. Jos niin olisi ollut, niin hän ei olisi niin yksinäisenä elämän läpi kulkenut; sillä se, jota naurun kannalta voi ottaa, hänellä on tavallansa kuitenkin ystäviä — ihmiset antavat aina anteeksi ne viat, joille saavat nauraa.
Nuorukainen oli noussut istualta ja oli valmis tervehtimään — kaukaa! Mutta Olina joko ei häntä nähnyt, tai ei tahtonut häntä nähdä; hän kulki edelleen joellepäin mitään huomaamatta. Täällä hän seisahtui joen yli vievän sillan kohdalla, kiinnittääksensä nuoraa kovemmin, ja samassa hetkessä hän löi porsasta sauvallaan, jotta se juoksi eteenpäin ja veti muijaa mukanaan; tämä horjui ja kompastui epätasaisella sillalla — sillä se oli kyhätty veistämättömistä puunrungoista, jotka olivat kovin kallellaan; Niilo huomasi että jos hän pääsisi toiselle puolelle, niin se oli onnenkauppa.
"Ole varoillasi!" huusi nuorukainen hänen jälkeensä ja juoksi rinnettä alas.
"Kaikkia vielä!" huudahti Olina vihaisesti ja joudutti edelleen porsasta kepillä, jotta se päästi hurjan kiljunnan ja ryntäsi suoraan jokeen vetäen Olinan mukanaan. Ja siinä se ui aika kyytiä virtaa alas ja veti Olinaa jälessään kuin vedenpinnalla ajelevaa katajapensasta.
Nuorukainen ei kuitenkaan viipynyt avuksi rientämästä. Hän oli yhdessä silmänräpäyksessä sillan yli ja joen toisella puolella, missä ranta oli matalampi; täällä hän viskasi takin päältään, heittäysi jokeen ja sai sekä Olinan että porsaan ajoissa pelastetuksi.
Olina istui vähän aikaa joen reunalla ja viihdytti mieltänsä peljästymisen jälkeen, ja Niilo meni takkiansa ottamaan; mutta tuskin oli Olina täydellisesti toipunut ja saanut kaikki selväksi, ennenkuin hän hyppäsi seisoalleen, veti porsaan pois pienestä makupalasta, jota se juuri nautti kylmän kylvyn päälle, ravisti sateenkuuran katajapensaasta ja lähti nuorukaisesta välittämättä uudelleen liikkeelle.
Niilo ei kuitenkaan ollut aikonut antaa tilaisuutta niin helposti käsistään mennä, ja hän seurasi Olinaa.
"Enkö minä saa porsasta ottaa?" huusi hän.
"Minä tulen kyllä omin neuvoin aikaan;" sanoi Olina, "senhän olen tehnyt jo kaksi kuukautta."
"Niin, mutta tuolla joessa olisi pahoin käynyt," sanoi nuorukainen hymyillen.
"Ei kukaan pyytänyt sinua avuksi tulemaan," ärjäsi Olina.
"Ei, ei," sanoi Niilo tyynesti, "en minä aikonutkaan mitään pahaa sinulle puhua, — minä olen tehnyt kylläksi väärin sinua kohtaan muutenkin."
"Vai niin! Joko nyt olet siihen tullut?" sanoi Olina pistävästi ja nauroi.
Äkillinen kostonajatus tuli nuorukaisen mieleen, mutta lempeällä tuulella kuin hän oli, ajoi hän sen luotaan huokauksella. "Sinun tulee puhutella minua ystävällisesti, Olina!" pyysi hän. "Minä kyllä tiedän, etten minä ole vastaanottanut sitä, jota olet minulle antanut, oikealla tavalla, — mutta … minä sovitan kaikki…"
Olinan silmät loistivat ilosta, se oli vettä hänen myllyllensä: — Mutta tämä mylly ei jauhanut viljaa Jumalan valtakuntaa varten! Tieto siitä että nuorukainen oli nöyryytetty, se oli ilo; — yritys saada häntä pelkurimaiseksi ja alakuloiseksi, voidaksensa jälestäpäin antaa hänelle leipää, niinkuin ryömivälle annetaan, se oli ainoa mikä Olinan myllystä tuli. "Mitä sinä minulta tahdot?" kysyi Olina ja ravisti uuden sateenkuuran katajapensaasta.
Nuorukainen hengitti raskaasti ja hänen päivettyneet poskensa lensivät tulipunaisiksi. "Minä olen tavannut tytön," sanoi hän.
"Tytön!" huudahti Olina ja pöyhistelihe, "mitä sinä tytöllä teet? Köyhä raukka! jolla ei ole mitään, ja jolla ei ole mitään odotettavaakaan."
"Minä ajattelin," jatkoi nuorukainen nöyrästi, "että jos sinä antaisit asunnon…"
"Ohoh! nyt tuli asia ilmi! — Niin, olisihan tuo vallan oikein että sinä saisit taloni!"
"Minä panisin työni lisään, — sinä et milloinkaan tulisi sitä katumaan!" sanoi nuorukainen hartaasti.
"No, sen työn, mikä minulla on, jaksan itse tehdä," vastasi Olina ja ajoi porsasta eteenpäin — näyttääksensä kykyänsä.
"Mutta miehen työ ulottuu hyvän matkaa pitemmälle," sanoi Niilo lempeästi. "Jos vaan panisit rahasi avuksi…"
"Niin, rahojani sinä juuri väijytkin," keskeytti Olina.
Nuorukainen suuttui hirveästi tästä, hän nosti takkinsa ja oli vähällä viskata sen Olinan päälle; mutta sydämmen ajatus astui samassa esiin, ja käsivarsi vaipui jälleen alas. "Huomaathan että tarkoitan sinun parastasi," sanoi hän hiljaa.
"Saat mennä sukusi tykö," pilkkasi Olina ja nauroi.
Niilo hengitti raskaasti ja pysähtyi. Koko matkan hän oli kulkenut rohkeasti huolimatta niistä ohdakkeista, joita Olina oli hänen jalkojensa eteen viskannut; mutta tällä kertaa Olina oli hänen sydämmeensä tähdännyt, ja se oli tunkenut niin syvälle, ettei sitä enää saatu ulos vedetyksi tässä elämässä. "Sinä olet paha aave!" huusi nuorukainen Olinan jälkeen, kääntyi ja palasi takaisin.
"Nyt hän on saanut mitä hänen piti saada," jupisi Olina tyytyväisenä, varisti katajapensasta, ajoi porsasta eteenpäin ja astua kapuroi kotiinsa.
Mutta kun Olina oli saanut porsaan lättiin, katajatakan selästänsä ja kuivat vaatteet päälleen, oli jo vahingon ilo vähän asettunut, ja kun hän myöhemmin istui yksinäisen ateriansa ääressä ja hän muisti sitä iltaa, jolloin hän oli vetänyt nälkäisen pojan pöydän luo, ja oli itse tullut ihmeen nälkäiseksi siitä että näki tämän syövän, — silloin vahingon ilo hävisi kokonaan sen kaipauksen edestä, joka näinä kahtena kuukautena oli häntä vaivannut, ja hän huokasi syvään: "Oliko hän kenties ollut liian tyly Niiloa kohtaan? — Tämä pyysi kuitenkin niin kauniisti puolestansa — — — ei, nytpä tuo sai jotain miettimisen aihetta — siksi kuin hän tulee takaisin!" Tällä pienellä puheella Olina teki sovinnon omantuntonsa kanssa, ja kun hän sitte meni levolle, nukkui hän vanhurskaiden unta.
Nuorukainen oli sillä välin kulkenut eteenpäin, sama viha mielessä ja samaa tietä kuin kaksi kuukautta sitten. Täytyikö hänen siis, joka kerta kuin hän tuli tälle paikalle siunausta etsimään, vaan saada kirous palkinnoksi? Oliko se kenties sentähden että hän oli sitä helpoimmalla keinolla etsinyt? Tämä kysymys kiintyi hänen mieleensä kuni vastaus. Ja kuitenkaan hän ei tällä kertaa olisi kerjäämällä sitä hakenut, jollei se olisi ollut hänen tähtensä, johon hänen elämäntoivonsa oli sidottu kuin pelastus-ankkuriin! — Hänen onnensa tähden hän oli joutunut häpeään, kun hän tarjosi parhainta ja sai pahaa takaisin. Mutta sen kautta oli toivokin rauennut. — Tyttö ei enää ollut olemassa hänelle! — vaikka — jos tyttö oikein häntä rakasti, eikö tämä silloin ollut vallan mitätön asia? Eikö tyttö voinut elää iloisesti hänen kanssaan myötä- ja vastoin-käymisessä? — Tämä tulikin ikäänkuin vastaukseksi hänelle, vaikka se kysymyksenä oli tullut hänen mieleensä ja se vaivasi kovin hänen mieltänsä.
Mutta jokaisesta taistelusta, joka ei pääty tylsämielisyyteen, kehittyy vastustus. Kaksi kuukautta sitten oli Niilo pannut kunnianhimon sitä suurta voimaa vastaan, jolla hän aikoi uudelleen aloittaa vanhempainsa taistelua kohtaloa vastaan ja viedä sitä eteenpäin siihen valoon, joka kehittyy jokaisesta pimeydestä. Nyt hän ryhtyi vastustukseen kylmemmältä taholta, siitä missä ei kasva elämän viinirypäleitä, mutta sitä enemmän rikkaruohoa! Tästä lähtien ei saisi hänen tiellään olla ainoatakaan ihmistä, josta hän hyvää ajattelisi, tahi jonka kanssa hän rakentaisi likempää tuttavuutta. Ystävällisyys oli heillä vaan irtonaisena verhona, joka loisti, mutta ei mitään hyvää tuottanut — hän aikoi vaan tehdä tehtävänsä, eikä mitään muuta.
Tätä ajatellessaan hän kulki pappilaa kohti, niinkuin hän jo ennen oli aikonut, ja kerrottuansa papille suhteestaan Olinaan, sai hän palveluspaikan pappilassa. — Niin hän uudelleen alkoi elämäänsä, ja kun hän oli voimakas ja rohkea nuorukainen, voitti hän pian kaikkein kunnioituksen. Mutta hän kulki kuitenkin kuin suljetulla tiellä; hän teki työtänsä, mutta ilman iloa, ja hän kartti kaikkea ystävällistä seuraa muiden palveliain kanssa. Silloin kävi kaikki sekä kylmäksi että paljaaksi hänen ympärillään, ja nuoruus pakeni hänen mielestään kuin laululintuiset kuolleesta puusta.
Täten kului syksy ja talvi. Pari kertaa oli hän käynyt lähikylässä, ei tyttöä tapaamassa, mutta kuitenkin se ajatus mielessä, jonka toivo hiiviskelee enin toimettomankin mieleen. Siitä ei kuitenkaan ollut tullut mitään muuta kuin jonkinmoinen kiertokulku Bedseth-talon ympäri, ja tämäkin koski vaan sen äärimmäistä rajaa. Hän kyllä tiesi että, kun hän ei voinut mitään tarjota, niin hänellä ei ollut oikeutta tavata tyttöä määrätyllä paikalla. — Vihdoin hän jäi kotiin, ja täällä hän kulki sitä surullista kiertokulkua itsensä ympäri, joka käy sitä ahtaammaksi, kuta kauemmaksi tulee omasta minuudestaan.
Silloin kuultiin monelta taholta ympäristössä kerrottavan että joukko nuoria miehiä oli päättänyt kevään tullessa lähteä Amerikaan. Useat vanhemmat ihmiset moittivat tätä yritystä, ja pappi pyysi heitä luopumaan siitä. Mutta nuoret, jotka lähtöä hankkivat, tiesivät siihen vastata että siinä maassa saa kovasta työstä hyvän palkan. Seikkailuista ei kukaan puhunut, ja kuitenkin ne olivat ne, jotka kuvasivat nuo valoisat kuvat sieluun ja loivat uskolle siipiä.
Niilo Pladsen oli äänettömänä kulkenut ympäri ja kuunnellut kaikkea tätä puhetta asian haitallisista ja edullisista puolista, ja harras toivo lähteä niiden kanssa oli hiukan herättänyt häntä hänen haluttomuudestaan; — mutta tämä valoisampi kanta saattoi häntä samalla ajattelemaan tyttöä, ja vilkkaampi sydämmen sykkiminen herätti vastustamattoman halun saada häntä omakseen. Hän tahtoi kaikin mokomin pois siitä, mikä hänen luulonsa mukaan oli hänelle esteenä, hän tahtoi tuohon seikkailuun ruveta! Mutta tytöstä hän ei voinut luopua.
Silloin tuli eräs lauantai-ilta. Nuorukainen oli aikaisin saanut työnsä tehdyksi, ja kun hän oli pyytänyt lupaa työn tehtyä mennä kylään, lähti hän, niin pian kun taisi, matkalle. Päämaali oli sama — tytön kotitalo! Ja kun hänellä tällä kertaa oli suurempi oikeus tyttöä kohdata, niin hän pian saapui sinne. Mutta yhtymäpaikalle hän ei uskaltanut mennä — ainoastaan niin lähelle, että hän voi sitä nähdä! Niin hiipi hän kuin varas takaapäin, kunnes hän tuli vastapäätä tunturinhalkeamaa; siinä hän istui puunrungolle, ja koetti olla niinkuin tavallinen matkustaja, joka lepää vähän aikaa, mutta jonka matkan päämaali on toisaalla.
Niin istui hän kauan aikaa. Päivä oli laskemaisillansa, ja toivo ei enää voinut mitään hänelle tarjota. Silloin kuului hitaita askeleita tieltä; nuorukainen kurkisti piilopaikastaan — se oli Sylvi! — Raskaasti, kuin kulkisi hän onnettomuutta kohti, astui hän eteenpäin ja meni yhtymäpaikalle. Silloin ei nuorukainen enää voinut itseään hillitä; eikö se ollut käsky, voimakkaampi kuin monet sanat? — "Sylvi!" huudahti hän niin voimakkaalla ja iloisella äänellä, että tuntui siltä kuin koko elämän raskasmielinen kulku olisi murtunut. Tyttö säpsähti ja katsoi häneen. "Miksi et mene tuonne?" kysyi hän viitaten halkeamaa kohti.
Nuorukainen ei vastannut mitään, hän tiesi mitä kysymys tarkoitti. Vihdoin hän loi tyttöön katseen, jossa koko hänen sydämmensä suru ja ikävöiminen kuvastui — se oli hänen vastauksensa.
Sylvi katsoi taas tutkivaisesti ja ankarasti häneen. "Minä luulin että sinulla oli jotain minulle sanottavaa," sanoi hän, ja niin lähti hän toisaalle sen enempää nuorukaisesta välittämättä.
Niilo nojasi siihen puuhun, jonka takana hän oli suojaa etsinyt, ja sielusta nousi harmillinen ajatus. Se tyttö, joka tällä tavalla lähti hänen tyköään, ei ollut milloinkaan häntä rakastanut. Hän oli hullu, joka oli hänen tuntoansa sydämmessään kantanut ikäänkuin siunauksen ja toivon ristinmerkkinä!
Mutta nuorukainen ei ollut sillä mielellä, että hän voi panna kovaa kovaa vastaan. Hän ei katkerasta juomasta voimaa saanut, hän sai vaan inhoa ja tuskaa. — Kun vähän aikaa oli kulunut, nousi hän vihdoin puunrungolta, ja lähti pois — mutta ei kotiapäin; vielä kerta — viimeisen kerran! hän kulki piirin ympäri, kunnes hän ehdottomasti pysähtyi, ikäänkuin joku olisi häneen koskenut. Aivan hänen alapuolellaan oli tumma tunturijärvi ja ylhäällä tuolla toisella puolella oli Sylvin syntymätalo. "Pysähtyisikö hän tänne?"
Kului hetkinen, jolloin hän ikäänkuin mittasi hiljaisen veden syvyyttä. Hän muisti, niin selvään kuin olisi se eilen tapahtunut, kuinka hiljaa äiti oli vaipunut veteen hänen rinnallaan, vähintäkään apua hakematta, Hän käsitti myöskin, mitä hän ei milloinkaan ennen ollut käsittänyt, että ihminen voi tulla niin väsyneeksi ja raskasmieliseksi, että missä vaan hauta avautuu, vaipuu hän siihen kuin levon suloisimpaan syliin!
Olihan tuo pian tehty: lyhyt taistelu ja ikuinen rauha! — Mutta elämä kuului sielun syvyydestä, sieltä missä vielä oli monta kehkeymätöntä nuppua! missä sekä toivo — ei tuo monivärinen ilveilijä, vaan vakaa elämän toivo — että usko, vieläpä kärsimyskin olivat puhkeamaisillaan! Mutta elämä, joka vaan oli antanut hänelle nuo hyvät toiveet, ottaaksensa ne pois häneltä juuri silloin kuin hän niitä tarvitsi, ei, sitä hän ei voinut kestää! — Ja kuitenkin se houkutteli häntä.
Silloin tyttö äkisti tuli näkyviin tuolla puolen järveä. Vähän aikaa hän seisoi yhdessä kohti ja katseli nuorukaista tämän mitään aavistamatta. Sitten hän lähti tietä astumaan ja hetken kuluttua hän oli aivan nuorukaisen vieressä. Nyt vasta tämä hänet huomasi ja säpsähti; mutta, neuvottomana kuin oli, hän ei uskaltanut mennä häntä vastaan. Hän seisoi paikallaan ja näki hänen tulevan.