The Project Gutenberg eBook ofUusia kertomuksiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Uusia kertomuksiaAuthor: Magdalene ThoresenTranslator: Hanna FavorinRelease date: January 1, 2011 [eBook #34809]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSIA KERTOMUKSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Uusia kertomuksiaAuthor: Magdalene ThoresenTranslator: Hanna FavorinRelease date: January 1, 2011 [eBook #34809]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Uusia kertomuksia
Author: Magdalene ThoresenTranslator: Hanna Favorin
Author: Magdalene Thoresen
Translator: Hanna Favorin
Release date: January 1, 2011 [eBook #34809]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSIA KERTOMUKSIA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Magdalena Thoresen
Suomensi H. F. [Hanna Favorin]
Wickström, Helsinki. J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa, 1883-84.
Ensimmäinen vihko:
I. KirkossaII. Olli-poikaIII. Lukne-talo
Toinen vihko:
I. Niilo
Kirkossa.
Oli iltapäivällä. Pilvet riippuivat harmaina ja raskaina yli kaupungin; näytti siltä kuin olisi aurinko aikaa sitten laskenut, ja illan väritön yksitoikkoisuus peitti maan. Mutta vähitellen sumu laskeutui ylimmäiseltä tunturiharjalta alas keskimmäisille pengerryksille ja muodosti ikäänkuin esiripun lehdittömien puiden ja pensaiden yli. Silloin yht'äkkiä ylimmäinen ilmakerros selkeni; milt'ei samassa hetkessä aurinko tuli näkyviin, ja yksitoikkoisen, värittömän ilman läpi tunkivat iloiset, riemulliset säteet. Mutta se oli ainoastaan hetken ihanuus; tunturin-rinne punoitti jo kohdatessaan laskeuvaa auringonkehää, — ja kuitenkin se oli kylläksi karkoittamaan vuorokautista varjoa ja uudestaan herättämään uskoa ijäiseen valoon.
Oi siunattu olkoon tämä loistava auringon säde! Tuhat kertaa siunattu sille, joka keskellä surun pimeyttä äkisti tuntee että Jumalan oma sormi koskettaa hänen kylmää otsaansa!
Seuratkaamme auringonsädettä.
Nyt se juuri kulkee ikkunan ohi, jossa on pienet himmeät ruudut. Sisäpuolella kierteleikse muratti ikkunanpielestä pitkin ja ikkunanlaudalla on ruusu, jossa on monta pientä nuppua. Ruusu parka! Sen lehdet riippuvat alaspäin. Eikö tämän ikkunan sisäpuolella ole ketään, joka iloitsee tuoksuvasta ruususta ja hoitaa nuppuja?
Mennään eteenpäin auringonsäteen kanssa.
Laattian poikki se rientää, katsos, kuinka se kaunistaa köyhää huonetta! Siinä on pieni puinen kehto. Nyt se hyväillen liitää kahden pienen käden yli, jotka värisevät ja ovat vallan palavat polttavasta kuumeesta. Nuori nainen on polvillaan kätkyen vieressä; hänen otsansa on merkitty surun kirjoitusmerkeillä — nuoruus on ikäänkuin kasvanut, sentähden ne tunkevat niin syvälle, — hänen silmänsä ovat luodut lapseen; ne ovat turpuneet itkusta ja valvomisesta, tuskin luulisi että ne mitään huomaisi, ja kuitenkin — auringonsäde koskee kivistäviin silmäluomiin; se oli Jumalan sormi! Hän aukaisee silmänsä ja katselee ikkunaan päin, nousee ja katsoo ympärilleen kamarissa.
Hänen jalkojensa vieressä on käsityö; olkoon siinä vähän aikaa. Silmä-parkain on täytynyt näiden monien päiväin ja öiden kuluessa tautivuoteen ääressä jakaa tointansa elämän tarpeiden hankkimisen ja elämän loppumisen pelon välillä — — — olkoon siinä.
Hän katselee vielä ympärilleen pienessä huoneessa. Mikä lohduttava näky! Vanhan puinen pöytä ikkunan edessä, piironki oven vieressä ja sen päällä kahvikupit, kipsivaasit; pieni iloinen ajatus, olkoon sen nimi Toivo, kiitää läpi hänen sielunsa. — Äkisti hän kääntää kasvonsa pientä kuvaa kohti, joka riippuu seinällä. Se on kalpea ja ilman varjoja, mutta se on kuitenkin nuoren miehen näköinen, jolla on kauniit kasvot, korkea otsa ja uljas katse. Kuihtunut myrttiseppele on kierretty pariin kertaan kuvan ympärille ja muodostaa kehyksen.
Nuori nainen yhä katselee sitä; yhä enemmän hän vaipuu katsomiseen.
Jäykistyneet kasvojen piirteet pehmittyvät, — suru muuttuu surumielisyydeksi ja surumielisyys kauneudeksi, otsa selkenee, katse kirkastuu, posket punoittavat hiukan ja suu muodostuu iloisiksi sanoiksi… Vielä auringonsäde valaisee hänen pientä maailmaansa, ja se näky, jota hän tavoittaa, saapi varmaankin värinsä siitä.
Hän näkee itsensä kaksi vuotta nuorempana. Myrtti-seppeleessä on tuoreet, tuoksuvat lehdet ja pienet valkeat nuput pistää esiin kaikkialla viheriäin lehtien väliltä; se soveltuu hyvin yhteen valkoisen otsan ja paksun ruskean tukan kanssa. Onnellinen morsian! Iloisena kuin tanssiin seuraa hän häntä, — häntä, josta seinällä oleva piirustus on vaan huono kuva, — alttarille. Siinä seisoo pappi, miksi luo hän niin kummallisen, surumielisen katseen kauniisen sulhaseen' Morsiankin katselee häntä, — kuinka uljaalta ja reippaalta hän näyttää. Ei ole hätää, kyllä hän johtaa vaimoansa turvallisesti ja tukevasti. Nyt ojentaa pappi kätensä siunataksensa heitä; hän tuskin notkistaa päätänsä, hän, joka katsoo yli papin ja alttarin ja koko kirkon — suureen, iloiseen maailmaan, joka odottaa häntä raskaiden kirkon-seinien ulkopuolella.
Niin kierretään myrttiseppele hänen kuvansa ympärille; mutta se ei silloin ole siinä, missä se nyt riippuu, vaan se on toisessa kodissa, missä varallisuus asustaa; sillä tuo kaunis aviomies on taitava työmies. Ja sillä välin kun morsiusseppele kuihtuu, kietoo onni joka päivä tuoreita ruusuja ja tuoksuvia lehtiä siihen seppeleesen, joka kierteleikse heidän nuorien sydämiensä ympäri.
Mutta ilo ei joka päivä ole yksin täyttämässä talon maljaa; harmi ja tyytymättömyys astuvat myöskin esiin ja sekoittavat pisaroitaan siihen — ja vakuuttavat vielä että se maistuu hyvälle, niinkuin lääkäri pahanmakuisesta lääkkeestä. Silloin on hyvä, jos rakkaus on laskenut perustuksensa uskon pohjalle, jotta se pysyy lujana kun sade lankeaa ja tuulet puhaltavat! sillä onni on oikullinen ja arka; kun perustus horjuu, katoaa se, ja silloin kummittelee huokaus, kuni kaiku tyhjällä paikalla.
Oi, nyt aurinko laski!
Mihin joutuivat nyt nuo nuoret kasvot?… Mihin joutui kulta köyhässä huoneessa?… Oliko se vuosi, joka ensimmäistä seurasi, ilman iloa? Oliko se näky, jota aurinko hiljan valaisi ja jonka yli varjo nyt vetäytyy, kenties kuva hänen menneestä elämästään?
Hiljainen vaikeroiminen kuuluu kätkyestä. Äiti-parka kumartuu tuskallisena lapsen yli, jonka kasvot ilmoittavat kovaa tuskaa. Hetken aikaa kesti jännitys; hänen sydämensä oli melkein herennyt tykyttämästä. Silloin suonenveto vähitellen helpoitti, kasvot saivat entisen näkönsä, ja äiti vaipui hervotonna samalle paikalle, jossa auringonsäteen taikavoima muutamia silmänräpäyksiä sitten oli koskenut häneen ja kajonnut hänen nuoreen sydämeensä, jotta elämän halu vielä kerta sai auaista lämpimät laineensa ja vuodattaa itsensä tuskallisten haavain yli, joilla ei vielä ollut aikaa ollut tehdä arpia.
Tunti tunnin jälkeen kului siten. Kävi pimeäksi hänen ympärillään; hän makasi vielä pienen kätkyen vieressä ja kaikki ky'yt näyttivät yhdistyneen kuuntelemaan lapsen vaihtelevaa hengittämistä.
Silloin hän kuuli jotain ratisevan oven luona, hän säpsähti. Hitaasti hän käänsi päätänsä ja kuunteli… Nyt se taas liikkui! Joku oli ulkona, se oli varmaa. Oliko se kenties lääkäri? Ei, hän tuli aina reippaasti ja astui samassa sisään, Kuka se mahtoi olla?… Hän kuuli selvään hengähdyksiä, niin raskaita kuin jok'ainoa olisi ollut surullinen huokaus. Kenties se oli vanha Martha, hänen ystävällinen naapurinsa, hänen ainoa apunsa hädässä ja hänen vertaisensa maallisessa tilassa… Hänen täytyi katsoa kuka se oli, ja hän nousi ylös. Silloin hän kuuli liikkeen ulkomaisen oven kohdalla ja tuo raskas hengittäminen oli vaiennut. Vielä hän kuunteli hetken aikaa; mutta hiljaisuus vallitsi kaikkialla hänen ympärillään, ja ainoastaan kaukaa kuului yksinäisen vaeltajan askeleita.
Tämä tapaus oli kuitenkin saattanut häntä ajattelemaan jotain, joka ei koskenut sairasta lasta, mutta joka kuitenkin kuului sen hoitamiseen: olihan sekä pimeä että kylmä, itse hän vapisi reilusta. Ja nyt hän kiireesti sytytti kynttilän ja yhtä suurella kiireellä viritti sammuneen tulen pienessä kakluunissa.
Se teki kolkon huoneen hiukan hauskemmaksi, — se ei ollut auringonsäde, mutta se muistutti sitä.
Nyt asetti hän kynttilän pöydälle; kaunis, puoleksi kuihtunut ruusu nostettiin ikkunasta ja pantiin sen eteen niin että sen tuuheat oksat lieventäisivät valoa. Oi! — siinä hän päästi surkean huudon; eikö luulisi että sisilisko oli häntä purrut? Mikä se oli, joka oli koskenut häneen niin äkisti ja niin tuskallisesti?
Aikaa ennenkuin hän oli kuullut tuota raskasta hengittämistä ulkopuolella ovea, oli miespuolinen haamu kulkenut edes takaisin huoneen edustalla. Hänen käyntinsä oli horjuva, hänen ryhtinsä veltto ja voimaton. Pari kertaa oli hän lähestynyt huonetta ja neuvotonna jälleen kääntynyt takaisin. Silloin hän yht'äkkiä teki päätöksen; hän hiipi nopeasti pieneen porstuaan ja pani korvan avaimenreijän kohdalle. Siinä seisoi hän vähän aikaa kuunnellen siksi, kunnes kuului liikettä huoneesta; silloin hän äkkiä ja varovasti hiipi pihalle takaisin kuin varas. Nyt oli sisällä sytytetty kynttilä ja ikkunasta hän vapaasti taisi katsella pieneen huoneesen.
Oliko tämä se Helena, joka kaksi vuotta sitten oli hymyillyt koko maailmalle ja jolle koko maailma oli hymyillyt, ikäänkuin vastapuhjenneelle ruusulle aamu-auringon valossa?… Tämä kalpea, surullinen raukka, joka väsyneenä ja köyryselkäisenä hääri tuolla sisällä?… Hyi! häntä värisytti. "Jumala armahtakoon sitä, joka on syynä hänen kurjuuteensa! — Siinä makasi kipeä lapsi, ehkä se olisi ollut terve nyt, jos se olisi parempaa hoitoa saanut, jos ei äitiparka olisi ollut yksin sitä hoitamassa? Kaksi kättä ei kauas riitä, neljältä kävisi vallan toisin, — oi, Helena-parkaa!" — Ja mies painoi vaikeroiden kuoleman-kalpeat kasvonsa pieniä ruutuja vasten. Mutta juuri silloin vaimo huoneen sisällä nosti viheriän kukkasen pois ikkunasta. "Oi, hän varmaankin säikähti häntä! Hän oli vähällä horjua". — Mutta nyt joku tuli kävellen taloa kohti, ja mies vetäysi hiukan syrjälle.
Huoneessa nuori vaimo vielä seisoi ja piti vapisten kiinni tuolista. Silloin kuului ripeitä askeleita porstuassa; ovi avattiin nopeasti ja lääkäri astui sisään.
Se on mitä kamalimpia hetkiä elämässä, jolloin lääkäri seisoo tautivuoteen ääressä semmoisena, joka on sovittanut itsensä välittäjäksi elämän ja kuoleman välillä, ja hänen suustansa odotetaan se sana, jota ainoastaan taivaallisessa neuvostossa voidaan päättää. Ja kun hän seisoo siinä epätoivon keskellä ja näkee rukoilevaiset ja tuskalliset katseet luotuina häneen, ja hän sellaisena hetkenä viskaa toivon hauraan olkikorren hukkuvalle, niin hänen ei tarvitse katua, vaikka hän tietää että he kuitenkin hukkuvat; sillä vaikeaa on, vaikka olisi oikeinta, sanoa lyhyesti: ei ole apua enää.
Pari minuuttia lääkäri katseli äänettömänä sairasta lasta, sitten hän pudisti päätänsä, ojensi äidille kätensä kasvot toisaalle käännettyinä, pani hatun päähänsä ja lähti pois, Tuomio oli langennut.
Vaimo-parka ei ollut sanaakaan sanonut lääkärin siellä ollessa, hän oli vaan hänen kasvoistaan hakenut sitä lohdutusta, jota hän ei löytänyt. Hän ei ollut sanonut hänelle hyvästi, ei katsonut hänen jälkeensä, kun hän meni, tämä kaikki oli sellaista varten, joka toivoo, — hän oli ilman toivoa. Silloin torninkello ristikirkossa löi yksitoista; lyönnit seurasivat toisiaan hitaasti ja kun viimeinen lyönti kaikui, hävisi se yön haudantapaiseen hiljaisuuteen.
Silloin oli yht'äkkiä kuin valistava ajatus olisi tunkenut hänen sieluunsa ja vetänyt säteen jälkeensä hänen väsyneihin silmiinsä. Hän kumartui rivakasti lapsen yli, otti vaatteen ja peitti sen pienet kädet, katseli ympärilleen huoneessa, ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä poissa.
Ulkona naapurin talon kohdalla hän pysähtyi ja kolkutti ikkunalle. Se avattiin kohta, ja vanhanpuoleinen nainen pisti ulos päänsä.
"Herra Jumala, sinäkö se olet, Helena", huudahti nainen, "onko lapsesi kuollut?"
"Ei, Jumalan kiitos, Martha", vastasi Helena, "niin pahasti ei vielä ole. Mutta pane vaatteet päällesi ja tule minun luokseni … minulla on jotain mielessä, jossa sinun pitää auttaman minua".
"Herra siunatkoon, mitä sinulla on mielessä, lapsi?" kysyi vanha nainen, lähti samassa ikkunan luota ja tarttui vaatteisinsa.
"Minä en uskalla viipyä kauemmin, Martha", kuiskasi Helena. "Mutta en milloinkaan ole ollut niin avun tarpeessa kuin tällä hetkellä. Siihen on Jumala todistajani?"
"Mene, mene!" huusi vanha vaimo kammarista, "minä tulen koht'siltään sinun luoksesi".
Helena sulki ikkunan ja lensi, katsellen arasti ympärilleen pimeällä kadulla kuin pelonoloinen pääsky, takaisin pieneen huoneesensa. Tuskin oli kaksi minuuttia kulunut ennenkuin vanha Martha oli hänen luonansa.
"Nyt sinun pitää sanoa minulle, Helena", kuiskasi Martha, "millä voin sinua auttaa?"
"Lääkäri kävi täällä hetken aikaa sitten", vastasi tämä kiireesti, "hän ei puhunut mitään; mutta minä huomasin kyllä mitä hän sanomatta jätti. Aamulla sanoi hän: Jumalan avulla!"
"Se on köyhäin lohdutus", keskeytti häntä vanhus; "mutta hyvä sille, jolla on vähän, ett'ei paras mitään maksa."
"Mutta minä uskon, Martha, että Jumala vielä voi auttaa. Sentähden olen aikonut mennä kirkkoon…"
"Nyt … tällä hetkellä!" huudahti vanhus hämmästyneenä.
"Juuri keski-yöllä sinne tulee mennä", kuiskasi nuori vaimo ja hääri lapsen vuoteen vieressä.
"Se ei voi olla tarpeellista", väitti Martha. "Kunnian Kuningas tuli majan ovesta sisään… Jos katto on matala, niin on taivas korkea, ja taivas on kattona sille, joka rukoilee."
"Ei, ei, Martha, ei se ole niin, kuin sinä luulet", huokasi Helena ja pudisti päätänsä. "Etkö sinä ole kuullut sitä vanhaa luuloa, että kun joku kuolintautia sairastaa, niin voi se, joka enin häntä rakastaa, pelastaa hänen henkensä sillä että keski-yön aikana menee kirkkoon ja kirjoittaa sairaan nimen alttaritaulun taakse?"
"Kyllä olen sen kuullut", vastasi vanhus.
"Kello on vasta vähän yli yksitoista", sanoi Helena rohkeasti ja järjesti vähäsen köyhää pukuansa. "Kun sinä olet lapsen tykönä, niin olen huoleton, ja niin viimeinen keino uskalletaan".
"Minä en paikalta liikahda", vastasi Martha ja oli hetken aikaa ääneti. Mutta kun äitiparka oli suudellut sairasta lastansa ja nyt läheni ovea mennäksensä, pysähdytti Martha häntä sanoen:
"Minä tahdon kuitenkin sanoa sinulle yhden asian, Helena, jotta voit varoa kaikkia, mitä voi tapahtua. Ei voi tietää mitä kirkossa on yöllä".
"Kirkko on Jumalan oma huone", sanoi Helena.
"Se on kyllä totta", sanoi vanhus; "mutta kun ei ole siellä mitään tekemistä, on parasta pysyä sieltä poissa".
"Äidillä, joka menee pelastamaan lapsensa henkeä, on asiaa kyllä", vastasi nuori vaimo tyynesti.
"Avuksi huuda minua hädässä!" lausui vanhus juhlallisesti. "Se on Herran sana; mutta on toinenkin sana, joka sanoo että kirkko ei milloinkaan ole tyhjä. Minä tunnen yhden, joka kerta samassa asiassa sinne meni; mutta hän ei toista kertaa mene, sen minä takaan, vaikka hänellä olisi miehen rohkeus."
"Oliko siellä joku, joka häntä peljätti?" kysyi Helena ja meni vielä kerta kehdon luo katsellaksensa lasta.
"Oli niin", sanoi Martha juhlallisella äänellä, "että kun hän tuli kirkkoon, näki hän alttarin edessä vanhan papin, joka monta vuotta sitten oli kuollut, ja hänen ympärillänsä oli kuori täpö täynnä kuolleita polvillaan, ja pappi piti kätensä heidän ylitsensä, ikäänkuin hän olisi heitä kaikkia siunannut."
"Martha!" keskeytti äkisti nuorempi häntä, "katso, hän ei enää purista käsiänsä yhteen … katso kasvoja, kuinka hiljaisilta ne näyttävät … oi Jumala! joko hän nyt kuolee!"
Vanha Martha katseli tutkivaisesti pienokaista. "Sinä saat olla huoletta siitä, Helena," kuiskasi hän, "tämä ei ole kuolema … minä pikemmin luulen että se on elämä. Jätä sinä matkasi."
"Ei, ei," huudahti Helena, "minä en uskalla siihen luottaa, ja jos jotain tapahtuisi, niin katuisin sitä koko elinaikani. Minun täytyy mennä, — hyvästi, Martha." Ja hän lähti.
"Jumala sinua seuratkoon, lapsi!" huokaili vanhus ja istui hiljaa vuoteen viereen.
Nuori äiti kiiruhti sitä kirkkoa kohti, jossa hän pari vuotta sitten oli vihitty ja jossa hänen kipeä lapsensa oli kastettu — totta kai se oli oikein!
Yö oli pimeä, ja kylmä tuuli kiiti yksinäisten katujen läpi, kaikkialla häntä kohtasi unen kuva, ja hänestä näyttivät kaikki nämä pimeät huoneet, jotka seisoivat siinä äänettöminä riveissä, olevan kuoleman pettymättömät todistajat. Oliko hän siis ainoa koko kaupungissa, joka valvoi suruisena ja pelonalaisena?
Vihdoin viimein hän saapui kirkolle. Se oli vielä kolkompi ja yksinäisempi kuin huoneet, ja se näytti pimeydessä niin kummallisen uhkaavaiselta. Hän meni sykkivin sydämin lähemmäksi — miten hän tällaisessa pimeässä löytäisi alttarille? Mutta avain! Sitä hän tuskassansa oli kokonaan unohtanut. Oi, kaikki oli turhaa! Ja kauhistus, joka oli suurempi pimeän ja yön pelkoa, pani hänen jäsenensä jäykistymään. Silloin hän näki kynttilänvalon läheisen huoneen ikkunasta, — se oli papin talo. Se oli papin omassa kammarissa, hän muisti sen tarkoin siitä päivästä kuin hän harmaassa puvussansa oli asettunut erään puoleksi avoinna olevan oven suojaan ja pyytänyt papin kastamaan hänen kolmen kuukauden vanhaa lastansa.
Mitäs jos hän menisi papin luo ja kertoisi hänelle hätänsä; nyt oli pappi yksin, ja hänen ei tarvinnut hävetä köyhyyttänsä. Pappi ei suinkaan kieltäisi häneltä kirkon avainta, hänellähän aina oli lohdutuksen sana ja neuvo murheellisille!
Hiljaa hän läheni huonetta, pani päänsä aivan lähelle ikkunaa ja kuunteli. Kyllä, se oli hän, hän käänsi lehden kirjassa, — yhden silmänräpäyksen vaimo mietti asiaa, silloin torninkello löi puoli kaksitoista! Rohkeasti hän kolkutti ikkunaa — vielä kerta kovemmin; sen pappi kuuli. Vaimo kuuli papin nousevan, — häntä pyörrytti. Silloin ovi aukeni, — ja seuraavassa hetkessä seisoi Helena papin huoneessa.
Sanomattomasta sielun ja ruumiin väsymyksestä vaipui hän sille tuolille, jonka pappi joutuisasti toi hänelle, ja kova nyyhkytys mursi sen mielenjännityksen, joka tähän saakka oli häntä voimassa pitänyt. Hetken aikaa olivat molemmat ääneti, — sielun tuskalla ei alussa sanoja ole.
"Millä tavoin minä voin sinun auttaa, lapseni?" kysyi vihdoin viimein pappi hiljaa, kun vaimo oli hiukan rauhoittunut.
Nainen loi sanomattomasti rukoilevan katseen totiseen mieheen, joka seisoi hänen edessänsä.
"Mikä on nimesi?" kysyi hän, kun nainen ei näyttänyt voivan vastata.
"Nimeni on Helena Halvarsen", kuiskasi nainen, "minä olen vanhan kalanpunnitsijan Gudmund Baage'n tytär; isäni kuoli viime vuonna — pastori kyllä hänen tunsi". — Ja hän melkein kyyristyi kokoon sen katseen edessä, jonka pappi hämmästyneenä loi häneen.
"Kyllä minä häntä tunsin", sanoi pappi hetken aikaa vaiti oltuansa. "Ja sinun myöskin tunsin. Eihän sitten ole kuin kaksi vuotta kuin sinä olit morsian."
"Ei", kuiskasi nainen tuskin kuultavalla äänellä.
"Jumalan nimessä", huudahti pappi, "mikä kauhea onnettomuus on sinua kohdannut? Sinä olet tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha, ja jok'ainoa piirre kasvoissasi osoittaa kalvavaa surua. Kerro kaikki, lapseni. Sentähden kai tulet näin myöhään minun luokseni. Ilmoita tuskasi minulle; — on kai sinulla jotain, jonkatähden voit elää tai olkoon niin — kärsiä?"
"Kyllä", nyyhkytti nainen, "pieni tyttöni! jonka pastori kastoi pari kuukautta sitten, — mutta hän sairastaa kuolintautia — ja hän kuolee!"
"Mutta miehesi?" kysyi pappi.
"Oi hän", huokasi nainen ja peitti laihoilla käsillään silmänsä.
"Ehkä hän on kuollut?" lausui pappi sääliväisesti.
"Oi, jospa hän olisi kuollut!" huudahti nainen vaikeroiden.
Hetken aikaa olivat taas vaiti. Sitten pappi uudestaan alkoi:
"Niin, se on totta, on paljon tässä maailmassa, joka on kuolemaa pahempi. Jos miehesi oli pahantekijä ja jos hän oli vaan itseänsä kohtaan pahantekijä, jos hän häpäisi Jumalan kuvan maan päällä ja raivosi sokeassa intohimossa omaa lihaansa ja vertansa vastaan, — jos hän oli juomari", lisäsi hän epäilevästi.
Surkea huudahdus pääsi onnettoman vaimon rinnasta.
"Oi, älkää nimittäkö häntä niin!" huusi hän; "tuo inhoittava, kauhistava sana!"
"Mutta jos se on oikea?" sanoi pappi tyynesti. "Moni kulkee sitä tietä näillä seuduin. Ensimmäisestä Jumalan ja itsensä unhoittamisesta iloisessa seurassa viimeiseen paatumuksen tylsämielisyyteen ei ole monta askelta".
"Oi, Jesus! eikö siis ole mitään pelastusta hänelle?" valitti nainen.
"Missä hän on?" kysyi pappi.
"Kolme kuukautta sitten hän lähti kaupungista ja meni pohjoiseen päin.Luultavasti hän nyt on kalassa", vastasi nainen.
"Siellä hän tuskin pelastustansa löytää", sanoi pappi.
"Niin, kyllä minä olen kärsinyt!" huudahti nainen. "Naimisemme ensimmäisenä vuotena tapahtui kyllä väliin — i!" keskeytti hän itseänsä kiivaasti ja hänen kasvonsa lensivät vallan punaisiksi — "ei, minä en tahdo sitä sanoa — en milloinkaan tahdo nimittää Christian'ia semmoisella kauhealla nimellä… Minullakin on vikani…? Enkö minä ylpeydessäni kieltänyt häntä tuomasta ystäviänsä kotiimme? — Eikö se ollut hän, joko itse oli maksanut sen ja tehnyt työtä sen edestä?… Minä ajattelin näin: Kun paha kerta pääsee taloon, niin ei viivy kauan ennenkuin se istuu pöydän päässä. — Yhdessä paikassa toivon hänen toki voivan kohdata Jumalaa. — Mutta sentähden tuli paljon onnettomuutta osakseni."
"Vaikka koko maailman viha sinua kohtaisi, niin se, mikä on oikeaJumalan edessä, on tehtävä, — ja sinä olet sen tehnyt", sanoi pappi.
"Oi, kun hän vaan ei olisi tuttavuutta tehnyt tuon huonon ihmisen kanssa!" huudahti nainen entistä kiivaammin. "Hän sanoi häntä ystäväkseen; mutta hänestä on kaikki onnettomuutemme tullut. Hän on syynä kaikkeen."
"Älä syytä ketään, olkoon hän kuka tahansa", keskeytti häntä pappi. "Laki on sama kaikille, ja valinta on vapaa. Kiusauksen käärme kierteleikse kaikkialla. Ja se, joka ei sen päätä muserra, saa sen hammasta tuta. — Mutta miksi et tullut minun luokseni ennen?" kysyi pappi leppeämmin, kun nainen epätoivossa horjui. "Paljon voi parantua kun joku astuu esiin, joka puhuu Jumalan asian puolesta. Yhdellätoista hetkellä on moni tullut varoitetuksi ja viimeinen lyöntikin on herättänyt katumushuokausta. — Mutta tuntuu siltä kuin hän jo aikaa sitten olisi hukassa, ja varmaankin köyhyytesi saattaa sinua yön pimeydessä apua hakemaan — ja sen sinä saat."
Ja hän otti avaimen pöydältä ja meni erään syrjässä olevan kaapin luo.Mutta onneton vaimo hyppäsi tuolilta ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Ei, ei! Minä en vielä tarvitse mitään", huudahti vaimo innokkaasti. "Minä olen tehnyt työtä yöt päivät, — minä olen koonnut kaiken sen ajan, jonka hän viskasi pois, ja käyttänyt sitä niin hyvin kuin taisin. Minä ajattelin aina: Se voi tulla hänen hyväksensä — kenties itse Jumalalle —, sillä vaikka hän tekisi mitä tahansa, miksi maailma häntä nimittäneekin, minä tahdon pitää häntä sydämessäni — niin, sen tahdon tehdä. Oi, ei Jumalalaan häntä hylkää! hän oli niin hyvä, — oi! hän oli kuninkaan näköinen, mutta nyt … nyt!" Ja tuskallisesti tarttui hän tuoliin ja katsoi ikkunaa kohti. "Minä näin näyn — kotona ikkunan ulkopuolella — se oli hänen näköisensä; mutta ei ollut hän — ei, minun mieheni se ei ollut, sen varmaan tiedän. Hän kyllä väliin oli vähän kalpea — mutta sellaiset kasvot, jotka näyttivät maan alta kaivetuilta — minun Christian'i ei. Oi, Jesus. Kello lyö kaksitoista. Avain! Oi, minua onnetonta, nyt unohdan taas kaikki hänen tähtensä."
"Avain?" kysyi pappi kummastellen.
"Niin, kirkon avain", huusi vaimo hirmuisessa tuskassa. "Minun täytyy tällä hetkellä olla siellä."
"Mitä sinulla on kirkossa tekemistä tähän aikaan?"
"Enkö ole sanonut että pikku tyttöni on kuolemaisillaan? — Mutta jos minä saan kirjoittaa hänen nimensä alttarin taakse — juuri nyt sydänyön aikana — silloin tiedän varmaan että hän paranee."
"Rakas lapseni!" — sanoi pappi sääliväisesti ja tarttui hänen käteensä, "vaikka kirjoittaisit nimen kuinka pyhään paikkaan tahansa, niin se ei voi lastasi pelastaa, jos Jumala on pyhkinyt sen elämän kirjasta, niin ei yksikään ihminen voi sitä siihen jälleen kirjoittaa."
"Oi, älkää kieltäkö sitä minulta!" rukoili nainen epätoivoisena. "Minä tulen katumaan sitä koko elinaikani."
"Ja tällaisessa tilassa sinä tahdot mennä pimeään kirkkoon ihan yksin?" kysyi pappi.
"Pankaa minut hautaan, kun vaan voin pikku Signen hengen pelastaa!" nyyhkytti nainen. "Nyt kello herkeni lyömästä; Herran nimessä armahtakaa minua, antakaa minulle avain!"
Pappi oli hetken aikaa kahdella päällä, astui askeleen eteenpäin, pudisti päätänsä ja jäi taas seisomaan.
"Pastori ei tahdo?" nyyhkytti nainen. "Jumal' auttakoon minua, minä tulen hulluksi." Ja hän horjui kauhean tuskan valtaamana ovellepäin.
"Jumalan nimessä, sinä saat sen", huokasi pappi, ja otti samassa pöydältä avaimen. "Tässä se on", jatkoi hän vastahakoisella liikkeellä. "Se on taika-uskon tekoa, jota menet tekemään, — kuitenkin voi Jumala, joka näkee sydämiin, nähdä uskon taika-uskossasi ja armahtaa sinua armossa. Mene nyt lapsi-parka."
Samassa hetkessä kuin avain oli vaimon kädessä, oli hän jo ulkona huoneesta. Kiireesti astui hän tuon lyhyen matkan kadun yli, joka eroitti papin talon kirkosta, ja muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen astui hän kirkkomaan portista ja seisoi kuoleman vihityllä maalla. Mutta tässä oli tie unohdettu päämaalin tähden. Kiireesti kulki hän hautojen yli ja vihdoin seisoi hän kirkon vanhan tammiportin edessä. — Käsi vapisi, mutta kuitenkin ovi aukeni samassa hetkessä, — hiljaa ja varovasti, kuni pelkäisi hän herättää jotakin, pani hän sen jälleen kiinni, — ja hän oli yksin tykyttämän sydämensä ja kovan sieluntuskansa kanssa hiljaisessa kirkossa.
Vähän aikaa seisoi hän silmät kiinni lähimmäisen pylvään luona, joka urkuja kannatti, hän ei uskaltanut jalkaansa nostaa, tuskin hengittää; sillä hengittäminenkin herätti kaikua hiljaisessa huoneessa.
Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja lähti liisteelle, — kuni varjo hiipi hän pitkin käytävää — hän ei vielä ollut uskaltanut silmiänsä nostaa. Joka askeleelta kävi rinta ikäänkuin täydemmäksi ja hengittäminen raskaammaksi.
Hiljaa! Siellä jokin liikkui, — huokaus, pitkä, raskas huokaus, kuin olisi se tullut haudasta tahi yksinäisen katuvaisen rinnasta. — Veri suhisi hänen korvissansa, ja hän oli vähällä vaipua maahan. Voiko hän vielä rukoilla? Oi! mistä löytää rukous tässä taika-uskon tuskassa? — Mutta nyt taas oli hiljaa kuin haudassa, alttarin takaa vaan kuului hiljainen ratina, joka ei ollut kovempi kuin taskukellon raksutus — vihdoin sekin taukosi. Voi! se oli luultavasti mielikuvitusta kaikkityyni! ajatteli hän ja hiipi taas eteenpäin.
Vihdoin hän seisoi sillä portaalla, joka vei kuoriin, ja yhä vielä hänellä oli silmät maahan luotuina. Herra Jumala! Oliko se totta, mitä Martha oli kertonut, että keski-yöllä kuolleet pitävät jumalanpalvelustaan täällä, ja seisoiko vanha pappi nyt siellä ojentaen kätensä polvillaan olevien kuolleiden yli? Hän vapisi pelosta. Mutta kerta täytyi hänen kumminkin katsoa ylös — kuta pitemmin sitä parempi! ja hän nosti silmänsä. — Oi! siinähän tuo ihana alttari oli valkoisine vaatteineen. Heikko valonsäde kadulla olevasta lyhdystä valaisi sitä ja tuota kiiltävää kalkkia, joka oli juuri vastapäätä häntä. Tämä näky ei ollut ensinkään kammoittava. Hän meni lähemmäksi. Tuolla hän selvään näki lyhdyn valossa kauniin alttaritaulun, jossa näkee lempeän Kristuksen ehtoollis-pöydän ääressä opetuslapsiensa kanssa. Ja tämän kuvan yläpuolella toinen. — Oi! sehän oli kärsimyksien äiti, hän, josta oli sanottu että kaksiteräisen miekan piti käymän hänen sydämensä läpitse, ja siinä hän makasi nöyränä rukoillen, käsivarret ristin ympärille kiedotut. Ja ylinnä katsoi Jumalan silmä pilvistä kirkon yli. — Oi! Kuka hän sitte oli, koska hän rohkeni nurkua tuskan alla ja ikäänkuin pakoittamalla hankkia itselleen apua ja armoa. Hän vaipui alttarin astimelle; sanomaton huojennus täytti hänen tuskanalaista mieltänsä; hän ei milloinkaan ollut tuntenut olevansa niin lähellä Jumalaa, sielu oikein virkosi, — ajatus sai siivet ja ylennyksen hetki opetti hänelle nämät sanat: Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä! — Hänelle tuli nyt selväksi että hän itse surussaan oli unhoittanut Jumalaansa, ja että hänen hurja tuskansa oli ainoastaan sydämen ikävöiminen ilon perään. Yhä enemmän selveni kaikki hänen mielessänsä, ja vihdoin sanat irtautuivat rauhaisesti ja vakaasti hänen huuliltansa. Hän rukoili ääneen sairaan lapsensa edestä, rukoili hartaasti ja tulisesti hänen edestänsä, onnettoman miehensä edestä, jonka hän luuli kadotetuksi, ja hän rukoili itselleen nöyryyttä ja uskoa. Nyt oli taika-uskon sumu haihtunut, nyt tunsi hän itsessään kyllin voimaa odottamaan Jumalan määräystä.
Taas kuului liike alttarin takaa ja sama raskas huokaus, — ja silloin pelko uudestaan iski kyntensä hänen sydämeensä; sillä kuului siltä kuin joku olisi itkenyt. — Oliko se henki? Tai oliko se ihminen, — rauhaton sielu, joka, niinkuin hänkin, hädän hetkellä oli tullut tänne pelastusta hakemaan? — Hän oli noussut seisaalleen, nojasi matalaan alttarinpöytään ja katseli nyt arasti sinnepäin, josta liike kuului.
Silloin mies astui esiin alttarin takaa. Se oli surullisen näköinen. Epätoivon merkki näkyi hänen otsallaan ja huulillaan. Hän läheni horjuen naista. "Helena!" kuiskasi hän ja vaipui laattialle vaimon jalkain juureen.
Yhden silmänräpäyksen oli vaimo vallan tunnotonna; pelko oli yht'äkkiä lannistanut koko hänen mielensä, mutta kuullessansa tämän äänen, tointui hän samassa hetkessä jälleen.
"Sinäkö se olet, Christian?" kysyi hän vapisten.
"Minä, Helena, minä se olen", huokasi hän; "Jumala antakoon minulle anteeksi, jos olen sinua säikähdyttänyt. Minä olin tänä iltana sinun ikkunasi ulkopuolella ja näin sinun istuvan pikku Signen kanssa, ja minä huomasin että hän mahtaa olla kovin kipeä. Sitte tuli lääkäri sinun tykösi, ja minä näin ainoastaan epätoivoa sinun kasvoissasi. Silloin ymmärsin miten asiat olivat; toivoamista ei enää ollut. Mutta silloin muistui mieleeni mitä äiti-vainajani oli sanonut, että kun joku on kuolemaisillaan, voi hän pelastua, jos joku uskaltaa mennä kirkkoon sydän-yön aikana ja kirjoittaa sairaan nimen alttaritaulun taakse. Minä ajattelin: sinä olet tuottanut surua ja kurjuutta sekä hänelle että lapselle; se, mikä olisi heille tullut, sen olet sinä tuhlannut. Sinä olet huono mies, joka et milloinkaan tule ansiolliseksi asumaan saman katon alla kuin he; sinä voit yhtähyvin mennä pois ja heittää itsesi mereen, niin olet saanut sen osan minkä ansaitset; mutta jos sinä voit hänelle lapsen pelastaa, niin olet kuitenkin jotain tehnyt. — Ja niin tulin tänne, Helena. Nyt on pikku Signen nimi kirjoitettu tuonne ylhäälle alttarin taakse. Mutta se ei ole ollut mikään helppo tehtävä. Mihin vaan päätäni käänsin, tuntui siltä kuin Herra olisi katsellut minuun silmillä, jotka olivat salaman kaltaiset. Ei ollut sitä paikkaa mihin olisin voinut kätkeä syntistä sieluani, sillä silmät katselivat ihan läpitseni. Mutta samassa minä muistin sinua ja mitä sinä olit kärsinyt minun tähteni, — niin saavuin tähän alttarille ja kiiruhdin sen taakse; sillä juuri sieltä salamat iskivät minuun. Silloin sinä tulit, Helena, — minä näin sinun alttarin tykönä, ja minä arvasin mitä toimesi oli täällä; mutta sinä menit oikeata tietä, sillä sinä menit ensin Jumalan tykö. Minä aioin kätkeä itseäni, jotta sinä et minua pelkäisi; mutta silloin kuulin että rukoilit minun edestäni. — Minun katalan puolesta, joka olen tehnyt sinua niin onnettomaksi, minun puolestani sinä rukoilit niin, että kivikin olisi tullut liikutetuksi — oi, Helena! — —" Ja hän vaipui kokonaan maahan.
"Christian!" rukoili vaimo ja nosti häntä hellästi ylös. "Voi, jospa sinä oikein katuisit —"
"Kuule, Helena", lausui mies vitkallisesti ja nousi ylös, "juominen on kauhea asia. Se on kuin tenhoaminen. Peto on ihmisen sijassa ja järsii ja kalvaa siellä. Joka päivä tarvitsee enemmän tyydyttääksensä sitä, ja vihdoin se on kuluttanut sekä ruumiin että sielun."
"Jesuksen nimessä! Käänny takaisin, Christian," huudahti nainen kauhistuneena.
"Sen tahdonkin tehdä, Helena, tästä hetkestä."
"Sinä olet niin usein sitä luvannut," huokasi vaimo epätoivossa.
"Mutta tällä kertaa minä pidän lupaustani," lohdutti mies, "nyt tahdon jäädä sinun luoksesi."
"Oi, kyllä niitä aina on, jotka houkuttelevat sinua pois minun luotani," sanoi vaimo ja pudisti päätänsä.
"Sinä tarkoitat Sigvard Hansenia'" kysyi mies surullisesti. "Jumala meitä auttakoon! Hänestä voit olla huoletta. Niinkuin varmaankin olet kuullut, lähdimme me pohjaiseen yhtyäksemme kalastajiin tai muuten hankkiaksemme itsellemme työtä. Mutta siellä vasta kurjuus valloilleen pääsi. Joka päivä päättyi tappelulla ja jumalattomuudella — meitä ajettiin pois siitä paikasta, mihin ensiksi olimme tulleet. Sitten me muutamain talonpoikain kanssa menimme kauemmas pohjaiseen erään maakauppiaan tykö, joka tarvitsi paljon väkeä kalastamiseen, tie kulki tunturin yli. Kun tulimme tunturin huipulle, oli vallan tien vieressä vanha rikkinäinen puuristi kivirauniossa. 'Tässä on hyvä istuin,' sanoi Sigvard ja heittäysi maahan ristin viereen.
"'Pois ristin luota, heittiö!' sanoi yksi talonpojista; se oli nuori reipas nuorukainen.
"'Minusta on yhdentekevä onko se risti vai kirkko,' ilkkui Sigvard.
"'Sinun täytyy kuitenkin tulla pois täältä,' sanoi nuorukainen, 'sinun ei pidä häväistä, mikä pyhä on.'
"'Tässä on hyvä pöytä minulle,' vastasi Sigvard ja otti laukustansa sekä ruokaa että juomaa.
"'Minä kyllä pöytäsi tyhjennän, luota siihen,' sanoi nuorukainen ja veti esille puukkonsa.
"'Hei! Sitäkö sinä tahdot?' sanoi toinen, hyppäsi ylös ja sylki kämmeniinsä.
"Ja samassa hän riisti kirveen toisen talonpojan kädestä ja hakkasi yhdellä iskulla puuristin maahan; tarttui sitten kappaleihin ja viskasi pilkaten tunturia alas. Mutta silloin toinen nuorukainen kävi kalman kalpeaksi ja valkoaiset välkkyivät hänen silmissään — samassa tuokiossa hyökkäsi hän Sigvardin kimppuun puukollaan, ja tämä puolusti itseään kirveellä; se päättyi siten että nuorukainen makasi kuolleena tunturilla —."
"Jumala armahtakoon, Christian," kuiskasi Helena ja katseli väristen ympärilleen.
"Nyt on Sigvard vankeudessa täällä; sentähden minä tulin tänne, minun täytyy olla todistajana tässä asiassa. Oi, Helena! Hän oli kuitenkin kerran uljas nuorukainen. Kaikki ihmiset häntä rakastivat — nyt hän on kuolemaan tuomittu pahantekijä — ja minä —."
"Ja sinä, Christian?" kysyi vaimo tuskissaan ja tarttui hänen käteensä, "oletko sinä jotakin sellaista tehnyt?"
"En, Helena, minä vannon sen pyhästi sinulle!" Ja hän kohoitti kasvonsa vaimoa kohti. "Sinä et voi uskoa kuinka minua kauhistutti, kun hän hakkasi ristiä! Ja kun sitten näin nuorukaisen makaavan siinä kuolleena ja näin toisen miehen verinen kirves kädessänsä, silloin äkkiä kaikki kävi selväksi minulle, ja minä näin, kun hän lankesi, kuinka kauhea kadotus oli, ja kuinka lähellä sitä itse olin ollut."
"Oi, Christian, kun vaan tahtoisit?"
"Minä tahdon, Helena!" huudahti mies.
"Mutta sinun pitää toden perään tahtoa, ja Jumalan nimessä," jatkoi nainen.
"Niin, Helena, toden perään ja Jumalan pyhässä nimessä!"
"Amen!" Kuului ystävällinen ääni heidän takanansa.
Se oli pappi, jota pelko, että jotain voisi onnetonta Helenaa kohdata, oli pakoittanut menemään kirkkoon, jotta hän voisi auttaa ja tukea, jos tarvittaisiin. Nyt oli hän näkymättömänä kuullut katuvaisen nuoren miehen tunnustuksen, ja tämän kohtauksen liiempi selitys oli tarpeeton.
Hän meni hitain askelin alttarille, ja siellä hän pani kätensä heidän päänsä päälle siunaten heitä. Tornissa löi kello yhden ainoan väräjävän lyönnin.
Juuri tähän aikaan, mutta päivän loistossa, oli hän kaksi vuotta sitte pannut kätensä kirkkaan otsan ja kohoitetun pään päälle. Nyt oli otsa kalpea ja ryppyinen ja pää nöyrästi alaspäin painettu — lupauksen teroitettu side liitettiin jälleen yhteen, ja tällä hetkellä pantiin siihen solmu, joka kesti koko elämän.
Nuo jälleen-yhdistetyt riensivät nyt käsi kädessä kotiin. Pimeä oli se maailma, joka heitä ympäröi, — mutta tuntureilla näkyi heikko, kapea valostus, ja vähitellen oli aamurusko kehittyvä siitä.
"Hiljaa!" kuiskasi vanha Martha heitä vastaan, kun Helena ensiksi astui ovesta sisään, — sillä hänen vaivalla hankittu kotinsa se oli, jonka hän tarjosi sille sairaalle sielulle, joka häntä seurasi. Se oli liesi, jota kaikki hyvät henget vartioitsivat, jonka hän väsyneelle kuljeksivalle miehelle tarjosi.
Sentähden hän ensiksi tuli kynnyksen yli. Ja mies, joka häntä seurasi, astui paljain päin sisään, kuin olisi se ollut kirkko.
"Herra olkoon kanssanne!" huudahti hämmästynyt Martha, ja löi kädet yhteen, kun hän näki miehen.
Mutta nuori äiti viittasi hänelle että hän olisi vaiti, — sillä tuossa, pienessä kehdossa, nukkui lapsi niin rauhallisesti ja hiljaa kuin ainoastaan terve ihminen nukkuu.
Ja vanha Martha meni pois. Ovessa hän vielä kerta hämmästyksestä heilutti käsiänsä; mutta tällä kertaa hän vaan ilmaa tavoitti, hän ei saanut pienokaista herättää, ja jotain hänen täytyi tehdä antaakseen hämmästyksellensä valtaa.
Niin istui nyt mies ja vaimo käsi kädessä kehdon vieressä.
"Christian-raukka!" kuiskasi vaimo ja silitti hellästi miehen ryppyistä otsaa. "Sinä olet ollut suuressa vaarassa."
"Niin, minä olin jo perikadon partaalla, Helena," huokasi hän; "mutta en milloinkaan tule unohtamaan sitä kauhistusta, joka valtasi minun, kun hän hakkasi ristin."
"Se oli Jumala, joka kutsui sinua, Christian," sanoi Helena,"Jesuksen olkoon kiitos siitä että taisit kuulla häntä!"
Vielä nukkui lapsi terveyden turvallista unta, ja uskolliset vartijat istuivat vuoteen vieressä. — Silloin aurinko kohosi tunturin yli ja valaisi loistossaan naapurin taloa.
"Katso, tuossa on aurinko, Helena!" huudahti mies vilkkaasti. "Muistatko että siinä, missä me ennen asuimme, oli meillä aamu-aurinko?"
"Niin, nyt se tulee vasta illalla meille," vastasi vaimo surumielisesti; "mutta Jumalan kiitos! se lämmittää silloinkin."
Olli-poika.
Hiljainen, selkeä syyspäivä valaisi Bosse-niittua. Iso, syvä Bossejärvi lepäsi siinä hymyilevänä päivänloistossa ja auringonsäteet taittoivat itseään siihen niinkuin teräslevyyn.
Tällä puolen järveä rannat levenivät tasaisina ja lempeinä iloista veden loiskinaa kohtaan; mutta tuolla puolen oli korkea, totinen tunturiselkä, joka kuvasti tummaa harjuansa yhtä jyrkästi heleänsinistä taivasta kuin tummaa vedenpintaa vasten. — Se muodosti mahtavan kaksois-näyn, äärettömyyden ylä- ja alapuolella.
Hetken aikaa pysyi kuva häviämättä häiritsemättömässä rauhassa. On hetkiä luonnossa, jolloin hengittäminen ikäänkuin taukoo ja kaikki kuuntelee seuraavaa hengähdystä. Niitä voisi sanoa pysähdyksiksi, jolloin kaikki säveleet vaikenevat kohta sen jälkeen suuremmalla voimalla yhtyäksensä akkordiin.
Pienellä kummulla lähellä rantaa oli paikka, jossa kasvoi iso pihlaja; se ei juuri ollut korkea, mutta leveä ja tuuhea ja täynnä hohtavia punaisia marjoja. Vallan puun juurella makasi mies, pään alla punaiseksi maalattu lipas, polvet ylöspäin vedetyt ja käsivarret ojennettuina. Pihlajan latvassa istui joukko pikkulintuja, jotka kiikkuivat yhdellä oksalla, hyppäsivät oksasta toiseen, teroittivat nokkaansa, söivät kypsän marjan suuhunsa ja panivat vähän väliä päänsä kallelleen ja tirkistivät uteliain silmin nukkuvaa miestä.
Äkkiä mies oikealla kädellään ajoi kasvoistansa nälistyneen hyttysen, vaikka hän sitä ennen oli sammuttanut satojen nälän, ja hän käänsi päänsä hiukan sivullepäin. Mutta samassa lipas vieri paikaltaan alas rinnettä, koko lintujoukko lensi kirkuen puusta ja pakeni pelästyneenä niityn yli; mies nousi reippaasti ylös ja katseli unisin silmin ympärilleen ikäänkuin tähystääksensä missä hän oli.
Silloin hän näki lippaan, joka ei ollut pysähtynyt ennenkuin se saapui veteen, ja kiikkui nyt aalloilla kuni mikä purjehdusmerkki. Tämä poisti hänen uneliaisuuttaan, hän liukui kiireesti rinnettä alas, ja parin turhan yrityksen jälkeen hän sai lippaan käsiinsä.
Seuraavana hetkenä hän taas oli puun alla, ja pyyhki lipasta; — ensin pienellä, kirjavalla nenäliinalla, sitten kädellä, — varovasti ja hellästi, kuin olisi se ollut lihaa ja verta ja käsi puuta. Sitten hän aukaisi sen ja kurkisti sen sisään. Otti esiin sieltä pienen kokoonkäärityn kauluksen ja tukun painetuita lentokirjoja, pyyhki niitä ja pani ne viereensä päivänpaisteesen. Katseli siellä täällä muuta sisällystä ja pani vihdoin yksitellen kaikki kapineet sisään ja lukitsi lippaan. Mutta tämä tapahtui kaikki sillä omituisella, salaperäisellä tavalla, millä ihminen hoitaa ainoata kätköänsä. Se, joka varallisuuden rohkeudella levittää tavaroitaan sataan paikkaan, ei tiedä mitään siitä ilosta, minkä yksi ainoa pieni säilypaikka voi tuottaa sille, jolla on ainoastaan halpa pikkukalu kätkettävänä.
Mutta hetki, joka näytti levänneen, oli jo lopussa, ja nyt seurasi liike liikkeen perästä.
Ylhäällä kankaalla ammui lehmä, innokkaasti kuin sanansaattaja koko suvun puolesta, — lintuparvet lentelivät puusta puuhun ja kiistelivät kunnia-istuimesta, ja riistivät noita punaisia marjoja toistensa suusta, — kaukaa, sieltä missä kirkko sijaitsi vähäisellä kukkulalla kylän pienet mökit ympärillään, kuului monen kovan äänen hälinää, ja lähimmäisestä talosta laski vesille vene, jossa oli kolme miestä, jotka nuolen nopeudella soutivat hiljaista vedenpintaa.
Silloin mies nousi lipas kädessä ja katseli kenttää kohti. Hänen katseensa osoitti levottomuutta ja koko hänen käytöksensä neuvottomuutta, — näytti siltä kuin toinen puoli olisi tahtonut eteenpäin ja toinen puoli takaisin. — Hänen kasvonsa olivat päivettyneet, ja otsa ja posket olivat hyvin ryppyiset, mutta ne eivät kuitenkaan olleet merkkejä ajan tasaisesta kulusta, sillä siihen sekaantui nuoruuttakin; näytti pikemmin siltä kuin se väliin vihoissansa olisi seisahtunut ja uurtanut merkkinsä kasvoihin, jotta ei kevytmielisyys seuraavassa hetkessä poistaisi ne jälleen.
Hänen vartalonsa näytti luonnostaan olleen kookas, mutta kohtalot olivat vähitellen sitä vähentäneet. Hänen päänsä oli iso ja vahva ja varustettu tuuhealla ruskealla tukalla, mutta niska oli vino, ja näytti siltä kuin jäntereiden tue väkisin olisi pois riistetty. Selkä oli leveä, mutta toinen olkapää oli paljon matalampi toista, ja oikea jalka oli polven kohdalta käyristynyt.
Ainoastaan lyhyen ajan seisoi hän siinä ja vitkasteli ollen kahdella päällä ottaisiko toisen askeleen eteenpäin, vai ei; mutta se aika oli kylläksi näyttämään kuvaa miehestä, joka niin sanoaksemme ei milloinkaan ollut tavannut itseänsä kotona, ja jolla joka kerta kun sielu kolkutti ja vaati keskustelua kahdenkesken, pitkän tilinteon tähden, aina oli niin kiire muiden toimien kanssa ulkona elämässä, että velkojan välttämättömästi täytyi tulla takaisin toinen kerta. Mutta "toinen kerta" on veitikka sanoo sananlasku.
Vihdoin viimein hän teki päätöksen ja lähti ketoa kohti astumaan. Hänen käyntinsä oli hankala; joka askeleelta hän kyyristyi eteenpäin ja hengitti raskaasti. Häneltä sujui kuitenkin kulku hyvin, sillä vaikka hän oli vaivainen, niin hänen ryhdissään oli tuota kummallista sopusointuisuutta, jota väliin huomaa luonnossa rajujen myrskyjen jälkeen, jolloin rikkoontunut yhdistyy kokonaisuuteen erinomaisen vapaasti ja sopusointuisasti.
* * * * *
Kentällä, josta tuo kova hälinä kuului, oli suuri väkijoukko koossa, sillä oli tavalliset hevosmarkkinat, jotka aina pidettiin syksyllä täällä.
Yksityisiä pikkupuoteja oli rakennettu markkinapaikalle, ja niiden välillä oli pöytiä, joilla oli ruokaa ja juomaa tarjona. Tähän kokoontui ja täällä kulki edes takaisin ostajia ja myyjiä, ahdistaen tai karttaen toinen toisiansa sen mukaan houkutteliko vai peloittiko kauppa heitä.
Siellä kuului sikin sokin kokkapuhetta ja kiistelemistä, hevosten hirnuntaa, piiskan läjähdystä ja kauheaa kiroilemista. Ja kuitenkin oli vielä täysi päivä, joka haihdutti väkeväin juomain hajun, — vielä oli jonkinmoinen säädyllisyys kaikessa, vaikka Bossen leveän otsan jäntereet kiihoituksesta mahtavasti liikkuivat, ja sen järkevissä, levottomissa silmissä vilahtivat salamat ikäänkuin kaukaisen rajuilman enteenä. — Hänen kätensä olivat vielä taskuissa, mutta ankara ote ei sillä ollut salattu, ja kun hän rohkeasti kohoitti olkapäitään ja ojensi päänsä suoraksi, ilmoitti se hurjan, kesyttömän luonnon kapinaa sekä pahaa että hyvää vastaan.
"Hei Olli-poika!" huusi eräs nuorukainen, läjähyttäen piiskallansa vanhaa, laihaa hevosta, jolla hän ratsasti, ja ohjasi sitä ontuvaa miestä kohti, joka punainen lipas kädessä nyt juuri astui markkinapaikan lähellä olevan huoneen takaa.
Mies muutti lippaan toiseen käteen, mutta ei vastannut mitään, vaan kulki eteenpäin, ja näytti tahtovan välttää kansan liikettä.
"Tule tänne ostamaan, Olli-poika!" kuului toiselta haaralta ja suuri nauru seurasi sitä.
"Etkö sinä ole todistaja siihen, sinä, Olli-poika! että minä viime vuonna ostin hevoskonini ja annoin 35 talaria siitä ja piippuni vielä kaupan päälliseksi?" huusi kolmas, joka talutti pientä, kurjan näköistä harmaata konia suitsista; eräs ostaja repi sitä suusta ja poika-nulikka löi sitä piiskalla jalkoihin tehdäksensä sitä vireäksi. — Mutta raskasmielinen eläin-raukka ei liikahtanut, yhtä hyvin olisi savimöhkäle voinut sen häntään tarttua; vaikutus olisi ollut sama.
"Siitä en mitään tiedä," mutisi raajarikko ja ohjasi kulkuansa toisaalle.
"Ole varoillasi, sinä Olli-poika! muuten annan hevoseni tehdä koetushyppäyksen sinun ylitsesi," kirkasi uljas nuorukainen, joka antoi ruskian, vilkkaan hevosen käännellä itseään joka taholle, kiepahdella ja päätään nostella, jollaikaa hän painoi saapaskantoja sen kylkeen, jotta se kavahti pystyyn ja kirkaisi raivoissaan.
Mutta Olli-poika ei kaksi kertaa sitä neuvoa odottanut. Äkisti hän väistyi toiselle puolelle ja, pari kertaa törmättyänsä yhteen markkinamiesten kanssa, saapui hän sille tielle, joka kulki pappilan takapihan ohi pitkin järven rantaa pienen männikön läpi.
Vihdoin metsäpolku kätki hänet viheriään suojaansa. Silloin hän helpoitti käyntiänsä, pyyhki hien otsastaan ja katsoi taaksensa. Mutta samassa tulla karahutti suuri seurue nauraen ja meluten samaa tietä pitkin, ja kuni peljästynyt metsän-otus kiiti mies taas pois varjoisalta tieltä, ähkien kauheasta rasituksesta ja kyyristyi kulkiessaan vielä enemmän kokoon.
Vasta kun hän oli saapunut eräälle pienelle tunturin pengerrykselle, joka epätasaisesti kohosi metsän yli ja johon markkinanmelu kuului ainoastaan kuin kaiku, oli Olli-poika rauhoitettu. Ja hän istui kalliolle, otti lippaan syliinsä ja pani molemmat käsivartensa sen ympärille niin hellästi kuin äiti, joka on pelastanut lapsensa kuolemasta ja turmiosta.
Sitten istui hän hetken aikaa silmät ummessa. Hän ei kuitenkaan väsymyksestä niitä sulkenut, vaan sentähden että hän käänsi katseensa sisäänpäin sielua kohti ja katseli toisien päiväin surujen ja ilojen kuvaa.
Silloin näytti uusi ajatus valtaavan hänen mieltänsä. Hän aukaisi lippaan, otti sieltä esiin esineen toisen jälkeen niinkuin ennenkin, mutta vähän kiireemmin, kunnes hän tuli pohjaan. Siellä oli pieni kokoonkääritty kellastunut ja tahraantunut paperi, jossa oli suurta kömpelöä kirjoitusta, sen hän varovasti otti esille ja levitti polvelleen, silitti sitä kädellään ja alkoi sitte laulaa kirjoitettuja sanoja. Se kuului heikolta ja raskasmieliseltä kuin vanha virrenvärsy, vaikka sanat eivät näyttäneet sopivan sellaiseen nuottiin.
Mutta sillaikaa kuin humina markkinapaikalta väliin hiljeni ja väliin taas kiihtyi, ja Olli-poika lauloi lauluansa ja pyyhki kädellä silmiänsä, seisoi ylhäällä ylimmällä tunturin huipulla pieni valkotukkainen tyttö nojaten sääteri-tuvan seinää vasten, — vähän matkan päässä hänestä seisoi nuorukainen.
Tyttö näytti karttavan poikaa, sillä hän katsoi tunturia kohti toiselle puolelle, poika näytti tekevän samoin, mutta katsoi alas järvelle päin. Kumpikin seisoi siinä ikäänkuin yhden sanan lumoamina, sellaisen sanan, jota, kun se kerta on lausuttu, tulee sovittaa, muuten vaikuttaa se ikuisen eron.
Silloin sääterituvan ovi aukeni ja vanhanpuoleinen vaimo astui ulos tuvasta kantaen koko joukon maitopyttyjä, jotka hän asetti seinän viereen kuivamaan.
Tämä herätti tytön hänen mietiskelemisestään, ja hän astui ripeästi seinän luota mennäksensä pois. Mutta samassa poika vilkkaasti astui hänen luoksensa. — Niin he taas seisoivat alallansa, tyttö katsoi maahan, mutta poika katsoi tyttöön. Tämän kasvot olivat vallan punaiset, ja hän näytti kovin alakuloiselta. Hänen silmäluomensa olivat alas luodut ja kovasti kokoon puristetut huulensa olivat sinetin kaltaiset, joka oli painettu vakaasen mutta surulliseen päätökseen.
Poika sitä vastoin näytti kolkolta ja kovalta. Hänen jykeät kasvojen piirteet olivat kauniit, mutta näyttivät jäykistyneen uhkamielisyydessä. Ainoastaan silmissä oli levoton hehku, joka milloin paloi rakkaudesta, milloin kiilui vihasta.
"Sinun pitää sanoa se vielä kerta," lausui vihdoin poika ja astui pari askelta lähemmäksi tyttöä.
Tämä vaan surullisesti pudisti päätään.
"Luuletko että joku toinen poika voi rakastaa sinua niinkuin minä?" kysyi poika.
"Minä en ole toista poikaa ajatellut," sanoi tyttö.
"Hyvä ettet sitä tee," uhkasi poika, "sillä jos minä saisin sellaista kuulla, niin minun kyllä ensin pitäisi sopia hänen kanssansa."
"Oi Jesus!" huokasi tyttö ja kääntyi pois hänestä.
"Älä pelkää, Sigrid!" rukoili poika lempeästi, astui lähemmäksi tyttöä, pani käsivartensa hänen vyötäistensä ympärille ja veti häntä tunturin laitaa kohti. "Sinä olet ikäänkuin ruoka ja päivänpaiste minulle! Minua ei huvita ja ilahduta mikään, kun sinä et luonani ole… Minä kiroon aurinkoa ja nielasen ruokaa, eikä siitä mitään siunausta tule."
"Se on sentähden ettei sinulla ole sellaista rohkeutta kuin sinulla tulisi olla," kuiskasi tyttö, koettaen vetäytyä pois hänen luotaan.
"Sinulla aina on niin paljon moittimista minuun nähden," sanoi poika ja kiersi käsivartensa kovemmin tytön ympäri. "Ovatko toiset sitte niin paljon parempia? Ei ole yhtäkään minun vertaistani; mihin minä panen yhden sormen, siinä toiset tarvitsevat koko käden, — ei, Thore Sten'istä, se vasta poikaa on!"
"Hyi, älä nyt rupea noin hurjaksi taas," keskeytti häntä tyttö ja riisti itsensä irti hänestä.
"Älä lörpöttele, tyttö!" huusi poika rajusti ja veti tytön jälleen luoksensa. "Eihän kaikki voi täällä kuhnustella ja huokailla elämän kurjuutta. Kyllä minäkin vielä rauhoitun… Sinä voit viedä minut mihin tahdot, Sigrid!… Minä unohdan sekä pienet että suuret asiat kun sinua katselen, sillä sinä olet kuin kedon kukkanen keskellä päivänpaistetta. — Ja nyt vietämme häitä, — nyt, niin pian kuin mahdollista… kuuletkos sen, tyttöseni!"
"Ei, Thore! älä puhu siitä."
"Kyllä, Sigrid, tietysti se tapahtuu! — Minä ikävöin sinua niin että milten ole joutua mielenvikaan. Kun olen sinun seurassasi, ei minulla ole mitään rauhaa, sillä minä tiedän että minun täytyy sinusta erota; ja kun olen poissa sinun luotasi, hyökkään suinpäin korkeata ja matalaa vasten päästäkseni sinun luoksesi. Onko se nyt laitaa?"
"Minä en voi sinua hillitä, Thore, meidän täytyy erota täksi elämäksi."
"Ota minut semmoisena kuin olen, Sigrid, sinä voit parhaiten minun rauhoittaa."
"Herra Jumala taivaissa!" huokasi tyttö nöyrästi ja purskahti itkemään.
"Etkö enää minua rakasta?" kysyi nuorukainen kärsimättömästi.
"Kyllä," vastasi tyttö hiljaa, "minä en ole huikentelevainen."
"Hyvä, niin yhdymme sitte koko elämäksi!" huudahti nuorukainen ja tarttui innokkaasti tytön käsiin. "Nyt jään sinun luoksesi iltaan saakka, sitte sinä annat tuon vanhan piian ankaroita täällä, ja me menemme Bergslieniin… Minä tahdon päätöstä asiassa, näetkös. — Jos sinä minua rakastat niinkuin minä sinua, niin häitämme vietetään kuukauden jälkeen."
"Ei, Thore, sitä en voi, älä suutu minuun!" rukoili tyttö itkien ja vavisten.
"Perkele!" huusi nuorukainen ja työnsi tytön luotansa, jotta hän keikahti, mutta itse hän kääntyi ja lähti tiehensä.
Silloin kuului huuto sääterituvan luota, nuorukainen kuuli naisäänen huutavan hänen nimeänsä; mutta hän ei välittänyt mistään. Suutuksissaan kuin oli riensi hän pois tunturin poikki, hyppäsi pengerryksestä pengerrykselle ja liukui pitkät matkat rinnettä alas, niillä paikoin missä rinne oli tasainen, kunnes hän sattui pysähtymään Olli-pojan viereen, joka nyt oli laulunsa lopettanut ja oli hyvin tarkoin ja säännöllisesti pannut tavarat lippaasen, asettanut sen viereensä ja koetti nyt juuri kapuella huonoille jaloilleen taas.
"Ota romusi pois siitä, missä ihmisten pitää kulkea," ärjäsi poika ja potkasi lipasta niin että se vieri penkereestä penkereelle alaspäin pojan jälkeen, eikä pysähtynyt ennenkuin tunturin juurella.
"Se oli Thore Sten'istä!" huudahti Olli-poika hetkeä myöhemmin, sillä ensi tuokiossa oli hän vallan tunnottomaksi mennyt, — nyt hän ikäänkuin koetti saada asia selväksi ja panna se muistoonsa. Sitten hän kärsivällisesti liukui tunturia alas vähän matkaa, kömpi sitten eteenpäin kunnes hän saapui lippaan luo, ja lipas kädessä hän sitten lähti samaa hankalaa tietä takaisin, jota hän pari tuntia ennen oli kulkenut.
Mutta tällä kertaa hän ei levännyt missään. Taukoomatta hän astui ylöspäin kunnes hän tuli ensimmäiselle tunturitasangolle, jonka alapuolella oli hedelmällinen tunturi-laakso; järven puolella tunturi kohosi tasaisissa pengerryksissä ylös harjulle saakka.
* * * * *
Tuolla kaukana, missä laaksoa rajoitti jyrkkä kallionhuippu, oli rikas talo, nimeltä Bergslien; sitä ympäröi toisella puolella lavea salomaa ja toisella rehoittavia, hyvin hoidettuja peltoja. Talon maalla asui moniaita mökkiläisiä, ja niiden asunnot olivat lähempänä tunturia; mutta lähinnä oli pieni yksinäinen rakennus, joka oli suojuksen kaltainen, rakennettu heinän tai muun säilyttämiseen, johon sitä ei enää käytetty, ja siis oli siinä ihan ilman mitään hyötyä.
Siltä näytti, mutta niin ei kuitenkaan ollut; sillä katolla oli pieni aukko, jota ympäröi heikko rivi irtonaisia tiilikiviä; se oli olevinaan uuninpiippu. Ja keskiseinässä oli pieni ikkuna, jonka rikkinäisiin ruutuihin oli liisteröitty paperia tai oli ne tukittu rievuilla; se oli siis jonkun elävän olennon asunto, vaikka kurjalta näyttikin.
Ja niin se olikin; siellä asui vanha tyttö, jota tavallisesti sanottiin vaan Kariksi, mutta väliin ja ikäänkuin selitykseksi Knapstadin-Kariksi. Hänellä ei ollut maata eikä elukoita hoidettavana tai elatuksen varaksi, ja kun hän puuhaeli sellaisissa toimissa, joka tapahtui melkein joka päivä kaiket kesät, oli se vierasta omaisuutta, ja siitä hän eli sen ajan; mutta, kun talvi tuli ja jäähdytti kaikki, sekä ulkona että sisällä, silloin hän kehräsi lankaa, neuloi sukkaa, ja missä oli kärsivä ihminen tai kipeä elukka, siinä hoiteli ja toimieli hän mitä missäkin tarvittiin. Sillä tavoin hän oli elänyt neljäkymmentä talvea tässä kurjassa mökissä.
Mutta sellaisena kuin se tänä iltapäivänä näkyi siinä kanervamättäiden ja heleänviheriäin katajapensaiden välissä, tuntui se kumminkin erinomaisen iloiselta, aivan niinkuin kurjuus hymyilee ja sanoo: Tervetultua! vaikka sillä ei ole mitään muuta tarjottavaa.
Tasangolla vallitsi hiljaisuus ja yksinäisyys, ainoastaan kaukaa kuului koiran haukuntaa yksityisten äänien välillä. Silloin köyryselkäinen olento vähitellen yleni tunturin laidan yli, josta jyrkkä tie kulki täältä kedolle — se oli Olli-poika. Hän seisahtui hetkeksi hengittääksensä hankalan matkan jälkeen, sitten hän jotenkin reippaasti astui Knapstadin Karin mökkiä kohti.
Mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammaksi kävi kulku; vihdoin hän pysähtyi nähtävästi huoataksensa ennenkuin hän astui mökkiin, — mutta likemmältä katsottuna tämä viivytteleminen oli pelkurimaisuutta; oli aivan selvää ettei hän uskaltanut mennä lähemmäksi mökkiä, vaikka se silminnähtävästi oli hänen matkansa päämaali.
Vihdoin viimein hän hiukan rohkaisi mieltänsä ja liikkasi ovelle. Hän otti hatun päästänsä ja pyyhki hihallaan otsaa, koetti ylipäänsä oikaista itseänsä ja tarttui oven ripaan; mutta ovi oli lukossa, — silloin hän hiipi ikkunalle ja tirkisti sisään, mutta päätään pudistaen hän lähti sieltä — ei ollut ketään kotona.
Silloin istui hän kynnykselle, laski lippaan viereensä ja katseli surkean ja aran näköisenä tyhjää tasankoa; vihdoin hän hyrähti itkemään, pettymys ja yksinäisyys vaikuttivat hänessä samallaista alakuloisuutta kuin ala-ikäisessä lapsessa. Mutta ala-ikäinen Olli-poika olikin suurimmassa määrässä, vaikka hän läheni suurin askelin sitä ajanmittaa, joka on ihmisille suotu. — Eihän vuodet teekään ihmistä täysi-ikäiseksi, vaikka laki niin sanoo, se on ainoastaan tahto, joka määrää ihmisen kypsymisen kantaa, — ja Olli-poika ei ollut missään suhteessa kypsynyt.
"Holohei!" huusi pieni vuohipaimen hänelle pieneltä lähellä mökkiä olevalta kummulta.
Olli-poika hyppäsi kynnykseltä ja tarttui lippaasen.
"Sinäkö olet Olli—poika?" kysyi poika ja tuli lähemmäksi.
Olli-poika ei viitsinyt vastata siihen niin mitään.
"Kari on kai Bergslienissä," arveli poika ja sylki joka kerta kuin hän oli puhunut, antaakseen enemmän painoa puheelleen.
Olli-poika katseli epävakaisesti Bergslieniä kohden, kääntyi pojan luota, joka nähtävästi oli toivonut saada hiukan pakinoida, ja lähti horjuvin askelin mainittua taloa kohti kulkemaan. Ja täällä hän menetteli vallan samalla tavalla kuin ennen, — ensin rohkeasti, niinkuin se, joka tietää olevansa tervetullut, sitten pelkurimaisesti ja vitkallisesti, kuni se, jolle ei milloinkaan ole sanottu: terve tulemasta.
Vihdoin viimein hän tuli Bergslienin maalle. Ulkona pihan takana seisoi pieni vanha nainen, joka levitti pestyjä vaatteita pensaille kuivamaan. Hän huomasi kohta tulijan, mutta hän ei ollut häntä näkevinään.
"Hyvää päivää, Kari!" sanoi Olli-poika peloissansa ja pyyhki hien otsasta.
Nainen katsoi häneen älykkäillä, loistavilla silmillä; hänen kasvonsa olivat vanhat ja alakuloiset ja hän nyykäytti päätään vastaukseksi. Mutta tämä tervehdys oli vallan välinpitämätön, se ei käskenyt häntä menemään eikä jäämään.
"Minä olin tuolla mökin tykönä," lisäsi tulija ja istui pölkylle naisen lähelle.
"Minä jään tänne yöksi," sanoi Kari, hetken äänettömyyden jälkeen; mutta hän ei katsonut mieheen.
"Niin, kai sinä sen teet," huokasi tämä kohtaloonsa tyytyen.
"Sinä saat mennä sinne ja asettaa itsellesi omin päin miten voit," lisäsi nainen hetken kuluttua.
"Tyhjässä talossa?" kysyi mies surullisella äänellä.
"Minä en voi olla sekä siellä että täällä," keskeytti nainen häntä jyrkästi.
"Siellä ei minulla mitään hauskuutta ole, kun sinä et ole siellä."
"Niin, tuntuu siltä kuin sinä et juuri olisi hupaisuuden tarpeessa," virkkoi nainen vähän pilkallisesti.
"Minä ikävöin sinua niin että sydän on pakahtua," sanoi mies vakaalla äänellä.
"Hiljaa!" käski Kari ja katsoi taloon päin, "sinä et saa puhua niin kovaa, muuten en kuule jos minua käsketään sisään; Sigrid ei ole terve."
"Suokoon Junnila että minä olisin hänen sijassansa, niin olisi kai joku, joka pitäisi minustakin huolta … enkä kuljeksisi näin ympäri kyliä kuin koditon koira," huokaili Olli ja ääni tukahtui itkuun.
"Siitä ei voi mitään sanoa," lausui Kari ja meni samassa miehen luo ja istui hänen viereensä. "Se, joka ei todella ryhdy mihinkään, kuljettaa mukanaan taudin, mihin vaan tulee; sillä pahin tauti on levottomuus."
"Niin, osoitapas minulle sitä, mihin minä voin ryhtyä," valitti mies ja itki vielä katkerammin.
"Turvaa Jumalaan."
"Hän on niin kaukana."
"Sitten sinä itse sen määräät," sanoi nainen vakaasti.
"Sinä olet riitainen nyt, sinä, Kari," huokasi mies, "sinun luoksesi ei voi tulla surussa."
"Siitä on pitkä aika kuin tulit ilossa, ja kuitenkin kulutat aikaa tullaksesi tänne tunturin yli."
"Tuolla alhaalla on niin kurja elämä… Siellä väsyy."
"Ei ole kumma että väsyy, kun pitää olla muassa kaikellaisissa seuroissa," tuumaili nainen suutuksissaan.
"Voisi melkein vannoa sen päälle, että siinä on jokin tenhovoima," väitti mies. "Toisena hetkenä inhoittaa toisena tekee mieli —."
"Minä sanon sinulle yhden asian," keskeytti häntä nainen lyhyesti, "sinussa on ikäänkuin kaksi ihmistä. Toinen on nuorukainen, jota hurjapäisyys vaivaa, toinen on raajarikko-raukka, joka rauhaa ja lepoa halajaa. Sinun täytyn eroittaa ne. — Ihminen ei voi olla nuori ja vanha yht'-aikaa, lörppömäisyys ja totisuus eivät milloinkaan vedä yhtä."
"Niin, sinä kyllä kaikki asiat tiedät, sinä! — Toisen raukan täytyy kuin täytyykin kärsiä typeryyttä," huokaili Olli-poika hiukan rauhoitettuna.
"Kaikkien täytyy kärsiä typeryyttä," lausui Kari painavasti. "Mutta Herra Jumala on sanonut: Älä anna pahan sinua voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä."
"Minä olen kai jo käynyt liian vanhaksi pahuudessa," sanoi mies nöyrästi — mutta, se ei sydämen syvyydestä tullut.
"On ainoastaan yksi, joka on liian vanha pahuudessa, ja se on itse perkele!"
"Älä ota niin kovasti kiinni, Kari!"
"Täytyy olla kova laiskuuteen nähden."
"Olenko minä laiska!" huokasi Olli-poika närkästyneenä, "minä en suo itselleni lepoa missään."
"Niin, se on juuri pahin laiskuus, se," sanoi nainen, "sillä sinä pakenet ajattelemista! Joka kerta kuin Herra laski kätensä sinun päällesi ja sai sinua seisahtumaan, olit sinä kuin riivattu. Muistatkos, kuinka panit vastaan, kun Isonkylän Lauri selkäsi katkaisi ja sinä makasit täällä monta viikkoa ja taistelit elämän ja kuoleman välillä? Rauhoittuiko mielesi silloin? Kannoitko ristiäsi, Olli? — Et, sinä viskasit sen luotasi ja otit sen taas, niinkuin tauti teki sinun kanssasi. — Ja miten silloin kävi kun polveasi alkoi pakoittaa puukonpistosta, jonka sait Bolstad Örenin tykönä kahdeksan vuotta takaperin, oliko laitasi silloin parempi? Ei, se ei ollut parempi…"
"Jos sinä olisit ollut minulle uskollinen, Kari!" vonkui mies, ja tällä kertaa tuntui kuin se olisi tullut syvemmältä.
"Milloin minä sitten sinun hylkäsin?" kysyi nainen ankarasti.
Olli-poika käyristyi kokoon soppeen, jossa hän istui, ja näytti melkein siltä kuin hän ei olisi voinut tehdä itseänsä kyllin pieneksi naisen rinnalla; sillä vaikka hän kyllä väitti vastaan, osoitti hänen käytöksensä kuitenkin arkamaisuutta, joka todisti että nainen puhui totta.