Sosialismi on pelkkää materialismia, se tavoittelee ainoastaan ruumiillista hyvinvointia— aivan samoin kuin säälistä ja Jumalan rakastamisesta johtuva spitaalitautisten hoitaminen ja huoltaminen on pelkkää materialismia ja tavoittelee ainoastaan ruumiillista hyvinvointia.
Sosialismi puoltaa vapaata rakkautta. Tämänkin väitteen olen jo torjunut (kuudennen luvun toisessa ja neljännessä kappaleessa).
Sosialismi tekee rakkauden mahdottomaksi ja alentaa ihmiskunnan hevoskartanon tasoon. Tätäkin väitettä on jo käsitelty (kolmannen luvun toisessa ja viidennessä ja kuudennen luvun toisessa, kolmannessa ja neljännessä kappaleessa). Kaksi viimeksimainittua väitettä tavataan yleensä samassa sosialismia vastustavassa puheessa tai kirjoitelmassa.
Sosialismi hävittäisi vanhempien vastuullisuuden. Tämä mieletön ja nurinkurinen väite on jo täydellisesti kumottu kuudennen luvun kolmannessa kappaleessa. Se on vallitsevan sosialistisen opin suora vastakohta.
3.
Sosialismi tekisi mahdolliseksi suuressa mittakaavassa harjoitetun julkisen lahjomisen. Tätä väitettä eivät näytä suinkaan vastaavan kokemukset Amerikassa, missä paikallinen hallinto on ollut ylen vähässä määrässä sosialistinen ja samalla niin altis lahjomiselle kuin missä hyvänsä muualla maailmassa. Julkisen viranhaltijan lahjomista varten täytyy ilmeisesti olla järjestelmän ulkopuolella joku varakas henkilö, joka hänet lahjoo ja jolla on hänen lahjomisestaan hyötyä. Lahjomismahdollisuudet ovat suurimmillaan silloin, kun on olemassa heikko hallinto vähine voimineen ja varoineen ja toisaalla voimakkaita ja häikäilemättömiä liikeyhtymiä, jotka yrittävät kumota lakia ja yleistä menestystä. Sellaisessa yhteisössä, jonka vallitsevana viettinä on voitonhimo, voimakkaat yksityiset yritykset turvautuvat lahjomiseen hankkiakseen ja uudistaakseen erioikeuksiansa, välttääkseen rangaistuksia, siirtääkseen tuonnemmaksi pakkoluovutusta, ja menettelevät siten järjestelmällisesti ja menestyksellisesti. Silloinkin, kun liikkeen harjoittaminen on osittain yhteisön toimena ja urakoitsijain kesken vallitsee kilpailu, tapahtuu varmaan ainakin lahjomisyrityksiä toimeksiantoa tavoitelevien taholta. Mutta mistä pujahtaakaan sisään lahjonta silloin, kun koko asia on yhteisön käsissä; kenellä on silloin rahoja lahjuksiin ja mistä syystä?
On väitetty julkisessa elämässä todennäköisesti esiintyvän lahjontaa toiselle taholle: viranhoitajia valittaessa erinäisille julkisen palveluksen aloille, joilla toimivat henkilöt etsivät siitä jotakin etua itselleen. Tämä on lordi Aveburyn keppihepo.[18] Myönnettävä on, että sellaista eri toimialojen vaikutusta vaaleihin voi ilmetä. Raitiotien tai maitoliikkeen henkilökunta voi olla sitä mieltä, että heidän työpäivänsä on liian pitkä tai palkkansa liian pieni opettajien tai valtamerilaivoissa palvelevien työpäivään ja palkkoihin vervattuna, ja asia voi vaikuttaa vaaleihin. Se on ihmisluonnon mukaista, ja on vain muistettava, että sellaista sattuu nytkin, vieläpä verrattomasti tuimempaan tapaan kuin sosialistisen hallituksen aikana.
Niinpä esimerkiksi Ison-Britannian maanomistajat ovat järjestyneet mitä peloittavimmalla tavalla vastustamaan yhteiskunnan yleisiä etuja ja alistavat yhteisen menestyksen sen alle, mitä pitävät oman luokkansa oikeutena; suuret rautatieyhtiöt ovat yhtä mahdikkaat, samoin lakimiehet ja panimoliikkeiden omistajat. Mutta meidän päivinämme ovat näitä suurten järjestyneiden toimialojen taholta valtiotaidon tielle tulevia poliittisia vaikutuksia tukemassa valtavat rahavarat. Sosialismin vallitessa valtion toimenhaltijat ovat toistensa isäntiä ja maksavat palkan toisilleen; opettaja esimerkiksi kasvattaa raitiotiemiesten pojista valtion rahastonhoitajia ja käyttää raitiovaunua työhön mennessään ja sieltä palatessaan; niinmuodoin tulee vallitsemaan tarkka keskinäinen valvonta ja kritiikki sekä voimakas yhteishenki, ja se tulee varsin varmasti rajoittamaan luokka- ja ammattietujen vahingollista vaikutusta politiikkaan.
Sosialismi hävittäisi aloitekyvyn ja tehokkuuden. Tätä väitettä käsittelimme viidennessä luvussa puhuessamme voitonhimon hengestä ja palveluksen hengestä.
Sosialismi on taloudellisessa suhteessa epäterve. Sosialismin oppija, joka perehtyy — ja jokaisen sosialismin oppijan tulisi perehtyä erittäin tarkoin — sosialismia vastustavaan kirjallisuuteen, kohtaa joukon sangen hämäriä ja usein varsin hämmentäviä väitteitä, jotka noudatelevat "liike-elämän" tai "kansantalouden" näkökantoja. Melkein kaikkien syvimpänä virheenä on sosialististen vaatimusten laadun ja tarkoitusten väärinkäsittäminen. Toisinaan tämä väärinkäsitys on aivan ilmeinen, sanoin lausuttu, usein taas piilevä, ja viimeksimainitussa tapauksessa se tuottaa mitä suurimpia vaikeuksia tottumattomalle dialektikolle. Niinpä huomaan esimerkiksi mr W.H. LeverinMagazine of Commercenlokakuun numerossa 1907 julkaisemassaan artikkelissa otaksuvan, ettei yhteiskunnan varallisuuden kokonaismäärä sosialismin vallitessa lisääntyisi, vaikka, kuten tämän kirjan neljäs luku osoittaa, sosialismin suunnitelmat tässä omaisuutta koskevassa asiassa tarkoittavat nimenomaan sen tuhlauksen lopettamista, jonka aiheuttaa kilpailu kahdentamalla ja monistamalla aineksia ja järjestöjä (kts. esimerkiksi Elihulta lainattua kohtaa neljännen luvun kolmannen kappaleen lopussa), sekä yksityisomistuksen ehkäisevien vaatimusten kumoamista (kts. neljännen luvun viidettä kappaletta) tuotannon tieltä. Ellei sosialismi lisää yhteiskunnan varallisuuden kokonaismäärää, on sosialismi mahdoton.
Esitettyään tuon otaksumansa mr Lever heti otaksuu lisäksi, että kaikki nykyaikainen liiketoiminta tuottaa hyviä, välttämättömiä tarpeita ja että sen yleishyödyllisyys ja voiton tuottavuus vastaavat toisiaan. Silloin hän kuitenkin unohtaa, että liiketoiminnan menestymisen meidän päivinämme takaa paljoa useammin keskinkertaisen, ala-arvoisen tai alapainoisen tavaran myyminen kuin erinomaisen arvon tuottaminen, ja esimerkiksi Kentin rautatiet edustavat pysyväistä julkisen palveluksen ja yksityisen voitonhimon välillä vallitsevaa ristiriitaa. Mutta mr Leverin on mainittujen kahden pätemättömän otaksuman nojalla helppo osoittaa, että koska sosialismi ei lisää varallisuuden määrää ja koska se, mitä hän mainitsee nimillä työ, pääoma ja työnantaja (t.s. työ, tarpeet ja johto), ovat tuotannolle välttämättömät ja koska niitä kaikkia on ylläpidettävä kokonaistuotannon nojalla, työntekijä tulee sosialismin vallitessa saamaan vain suunnilleen saman kuin nykyisissä oloissa. Otaksuttuaan sitten edelleen, että yksityisomistaja on aina yritteliäs ja älykäs ja pitää silmällä yleistä menestystä, valtio sitävastoin typerä (mikä on aivan perusteeton otaksuma), hän osoittaa, että työväki voisi saada pienemmänkin osuuden kuin nykyjään. Oppijan tulee kumminkin muistaa sosialismin suunnitelmain perustuvan siihen havaintoon, että kollektiivisten tehtäviemme yksityinen hoito merkitsee niiden sekasortoista ja tuhlaavaa hoitamista — miten tehokas sellainen järjestys voineekin yksityisissä tapauksissa olla kilpailutarkoituksissa — ja että loismaisen yksityisomistajan järjestelmällinen poistaminen taloudellisesta toiminnastamme merkitsee sekasorron korvaamista järjestyksellä ja taloudellisen toiminnan tehoisuuden valtavaa lisäämistä. Sosialismi on taloudellisuutta. Ellei sosialismin oppija pidä tätä mielessään, jos hän sallii puikahtaa sisään sen otaksuman, ettei sosialismi merkitse niinkään suunnitelmaa taloudellisen elämän muuttamiseksi, keskittämiseksi ja organisoimiseksi kuin maan olemassaolevan omaisuuden jakamista uudella tavalla, niin hän huomaa sosialismin asian joutuvan huonolle kannalle.
On huvittava ja luullakseni varsin sovelias mr Leverin väitteiden selitys, että hän itse suunnilleen vuosi sitten oli organisoimassa — epäilemättä pitäen silmällä yhtä hyvin yleistä kuin omaa etuansa — saippuatuotteiden tuotantoa ja jakoa siten, että tuhlaus estyisi ja saippualiikkeiden äärimmäisestä kilpailusta yleisölle koituvat haitat välttyisivät. Hän tahtoi saada aikaan saippuateollisuuden alalla nimenomaan samaa, mitä sosialismi suunnittelee kaikkien yleisten toimintojen alalla, toisin sanoen tahtoi hankkia sille suuresta yhtymästä johtuvat taloudelliset edut. Eräissä suhteissa saippuateollisuuden säästö epäilemättä olisi ollut valtava, olisi välttynyt esimerkiksi sanomalehti-ilmoitusten vaatimat suuret menot ja kilpailevien kauppamatkustajien aiheuttamat kulungit. Toinen asia on, olisiko yleisö siitä paljoakaan hyötynyt; mr Lever ja toiset suuret saippuatehtailijat olisivat varmaan hyötyneet suunnattomasti. He olisivat hyötyneet toimimalla yhteisten etujen mukaisesti eikä enää riippumattomina yksityisomistajina. Suorittaessaan tätä pientä koetta vapaaehtoisen, yksityisiä tarkoituksia palvelevan sosialismin alalla mr Lever kuitenkin jätti pois laskuistaan erään toisen suuren yksityisseikkailijain ryhmän, nimittäin sanomalehtien omistajat, jotka olivat siihen asti saaneet suuria summia saippuailmoituksista ja olivat niinmuodoin loisina hyötyneet yleisestä saippuanhankinnasta. Eräät lehdet aloittivat heti "saippuatrustia" vastaan taistelun, joka oli melkein yhtä meluisa ja valheellinen kuin sosialismia vastaan käyty taistelu. Mr Leveriä syytettiin kaikenlaisesta petoksesta, jota saippuakauppias suinkin voi harjoittaa, ja ennustettiin kaikenlaista yksityisen monopolinomistajan harjoittamaa sortoa. Lopulta he joutuivat maksamaan ennenkuulumattomia sakkoja kunnianloukkauksesta, mutta ehkäisivät kumminkin mr Leverin älykkäät ja suotavat pyrkimykset saippuateollisuuden alalla nykyjään vallitsevan tuhlauksen ja sekasorron korvaamiseksi tehokkaammalla organisatiolla. Mr Lever ei ole voinut näitä seikkoja unohtaa; ne olivat varmaan hänen mielessään taka-alalla, kun hän kirjoitti tutkielmansa "Sosialismi ja liike-elämä", ja on merkillinen esimerkki harvinaisen kyvykkäässä miehessä tavattavista salatajuisista estoista, ettei hän voinut niitä esittää ja soveltaa käsilläolevaan ongelmaan.
Sosialismi on epäliikkeenomainen. Kts. kahdeksannen luvun toista ja kolmatta kappaletta.
4.
Sosialismi hävittäisi vapauden. Tämä on melkoisempi vaikeus. Aluksi lienee välttämätöntä huomauttaa lukijalle, että ehdoton vapaus on sula mahdottomuus. KirjassaniA Modern Utopiaolen sanonut:
"Yksilöllisen vapauden aate on saavuttanut yhä suurempaa tärkeyttä ja käy vieläkin yhä tärkeämmäksi uudenaikaisen ajattelun kehittyessä. Klassillisille utopisteille vapaus oli verrattain vähäpätöinen seikka. He pitivät ilmeisesti hyvettä ja onnea kerrassaan vapaudesta erotettavina ja verrattomasti tärkeämpinä asioina. Mutta uudenaikainen katsantokanta, joka yhä voimakkaammin tehostaa yksilöllisyyttä ja sen ainoalaatuisuuden tärkeyttä, tähdentää yhä enemmän vapauden arvoa, kunnes vihdoin alamme pitää vapautta elämän varsinaisena ytimenä, itse elämänä, ja otaksumme ainoastaan elottomien, valintakykyä vailla olevien olioiden elävän täydellisessä lainkuuliaisuudessa. Yksilöllisyyden vapaa kehittyminen on uudenaikaisen käsityksen mukaan olemassaolon subjektiivinen voitto, samoinkuin eloonjääminen luovan työn ja jälkeläisten nojalla on sen objektiivinen voitto. Mutta ihminen on sosiaalinen olento, ja senvuoksi täytyy hänen tahdollisen toimintansa jäädä ehdotonta vapautta vaille. Täydellinen inhimillinen vapaus on mahdollinen ainoastaan despootille, jota totellaan ehdottomasti ja kaikkialla. Vain siinä tapauksessa tahtominen merkitsisi samalla käskemistä ja suorittamista, ja vain silloin voisi ihminen luonnonlakien rajoissa tehdä, mitä tahtoo. Kaikenlainen muu vapaus on oman tahdonvapautemme ja toisten meihin koskettavien tahtojen välinen kompromissi. Järjestetyssä valtiossa on jokaisella ylimalkainen tai yksityiskohtainen lakikirja, joka määrää, mitä hän saa tehdä toisille ja itselleen ja mitä toiset saavat tehdä hänelle. Hän rajoittaa toisia oikeuksillaan, ja häntä itseään rajoittavat toisten oikeudet sekä yhteiskuntaa kokonaisuudessaan koskevat menestysnäkökannat.
"Yksilöllinen vapaus yhteiskunnassa ei ole — matemaattista lausetapaa käyttääksemme — aina samamerkkistä. Tämän seikan unohtaminen on niinsanotun individualismin palvonnan oleellisena erehdyksenä. Mutta itse asiassa voi valtion piirissä yleinen kielto lisätä vapauden määrää, ja yleinen luvananto voi sitä vähentää. Ei ole laita niinkuin nuo henkilöt tahtovat meille uskotella: että ihminen on vapaampi siinä, missä on vähimmin lakia, ja epävapain siinä, missä on eniten lakia. Sosialismi tai kommunismi ei välttämättä merkitse orjuutta, ja anarkian vallitessa ei ole vapautta…
"Tästä johtuu, että uudenaikaisessa Utopiassa, missä maailman lopullisena toivona on ainutlaatuisten yksilöiden kehittyvä yhteistoiminta, valtio epäilemättä poistaa ne tuhlaavaiset vapaudenlajit, jotka vapautta vähentävät, mutta ei enempää, ja saavuttaa siten suurimman yleisen vapauden määrän…"
Tämä on sosialistin tuohon syytökseen antaman vastauksen ytimenä. Hän kysyy, millaista vapautta nykyjään nauttii ihmiskunnan suuri enemmistö. Heidän vapautensa on siinä, etteivät he voi tehdä mitään muuta kuin työskennellä pelkän toimeentulon hyväksi, he eivät saa edes kulkea vapaasti maan pinnalla, vaan joutuvat rangaistuiksi, jos osuvat yksityisen omistamille alueille. Ajatelkaa niitä kirjanpitäjiä ja konttorineitejä, jotka aamulla kiiruhtavat työhönsä New Yorkin Brooklynin-siltaa tai Lontoon Hungerfordin-siltaa pitkin; menkää heitä näkemään, tutkikaa heidän piirteitään. He ovat vapaita, nauttivat sitä vapautta, jonka sosialismi hävittäisi. Ajatelkaa niitä ihomaalia käyttäviä tyttöraiskoja, jotka öiseen aikaan etsivät elatustaan kaduiltamme sanomattomia loukkauksia kokien. He ovat vallitsevan käsityskannan mukaan vapaita. Ja ne puolittain nälkäännääntyneet olentoraukat, jotka taistelevat suoriutuakseen mahdottoman suuresta rohdinmäärästä jossakin turvakodissa, ovat hekin vapaat! Sotilas on vapaa, kuormarattaiden väliin murskautuva kantaja on vapaa, tehtaissa uurastava nainen, kaivoksessa työskentelevä lapsi ovat hekin vapaat. Kysykää heiltä itseltään! He sanovat teille, kuinka vapaita ovat. He ovat sattumalta tulleet valinneiksi nämä elinkeinot — siinä kaikki. Elämän kirpeä houkutus on varmaan monissa sellaisissa tapauksissa heitä kiehtomassa.
Olkaamme vilpittömät: on ajateltavissa sellainen sosialismin muoto, jonka vallitessa ei ole olemassa paljoa vapautta, tuskin enempää kuin brittiläisellä työmiehellä nykyjään on. Virkamiesten mielivaltaisesti johtama valtiososialismi voisi olla toisin ajoin yhtä huono asia kuin kaikesta silmälläpidosta vapaat pienet työnantajat — seikka on siinä määrin mahdollinen, että se on puolittain toteutunut Saksassa. On ymmärrettävää, että virkavaltainen sosialismi voisi olla melkein yhtä inhoittava kuin nykyinen järjestelmä. Myönnän, että sosialismin avarampiin kaavoihin on välttämättä lisättävä eräitä seikkoja, jos tahdomme tehokkaasti välttää virkavaltaisuuden. Me pidämme lausunta-, keskustelu- ja painovapautta terveellisen sosialistisen valtion oleellisina ominaisuuksina. Tuonnempana pohdin, kuinka niitä on ylläpidettävä. Nämä myönnytykset eivät kumminkaan puolusta nykyistä järjestelmää. Vaikka kävisi niinkin, ettei sosialismi toisi meille vapautta, se ei missään tapauksessa hävittäisi mitään sellaista jo olemassaolevaa. Me kaipaamme nykyisissä oloissa vapautta, mutta meillä ei sitä ole. Me puhumme lausuntavapaudesta, mutta lukemattomissa paikoissa joutuisivat sosialistiset toimenhaltijat erotetuiksi, jos lausuisivat julkisesti mielipiteensä. Uskonnollisella alalla taas ilmenee suunnattoman paljon suvaitsemattomuutta ja sosiaalisten uskonnollisten keskustelujen ehkäisemistä, varsinkin maaseudulla Englannissa. Mitä taas toimintavapauteen tulee, estää meitä useimpia pakollinen ansiotyö neljäntoista vuoden iältä hautaan saakka saamasta vapaata aikaa edes sen vertaa, että voisimme vaatia itsellemme vapautta…
Sosialisimi, sellaisena kuin olen sitä selostanut ja kuin sitä yleensä selostetaan, soisi miehille ja naisille samanlaisen vapauden, se pelastaisi heidät puutteen ankarasta pakosta ja avartaisi niinmuodoin arvaamattomasti vapauden kehää, mutta se ei takaa heille poliittista eikä älyllistä vapautta. Sen myönnän vilpittömästi ja tunnustan seikan nykyaikaisen sosialismin erääksi puutokseksi. Käsitän niin ollen — selvitän asiaa laajemmin eräässä myöhemmässä luvussa — että nykyistä sosialismia on välttämättä täydennettävä eräillä uusilla suunnitelmilla. Jos myöntää, ettei sosialismi takaa vapautta, ei kuitenkaan samalla myönnä, että sosialismi tahtoo sen hävittää. Määrättyjen olosuhteiden vallitessa ihmiset voivat olla melkein ehdottomasti vapaat puheessaan,, liikkumisessaan ja käytöksessään, erinomaisen vapaat nykyisiin oloihimme verraten, sellaisessa sosialistisessa valtiossa, joka rakentuu kolmannessa ja neljännessä luvussa esittämieni kahden suuren periaatteen varaan. Se otaksuma, että sosialismi tulee hävittämään vapauden, on pätemätön eikä merkitse mitään sosialistisen aatteen vastaväitteenä.
5.
Sosialismi saisi elämän painumaan yksitoikkoiseen kuolleeseen tasoon!Ja niin tulisi käymään maailmassa, jossa useimmat ihmiset elävät maalaishökkeleissä ja vuokrakasarmeissa, lukevat halpoja sanomalehtiä ja käyttävät valmiinaostettuja vaatteita!
Sosialismi hävittäisi taiteen, keksinnän ja kirjallisuuden. En tiedä, missä tarkoituksessa tämä väite esitetään, elleivät sen esittäjät otaksu, etteivät taitelijat suorita luovaa työtänsä, keksijät ajattele eikä kukaan kirjoita tai laula muuten kuin rikkaan herran mieliksi. Minne he joutuisivatkaan, ellei hänen äveriäs hymynsä heidän mieltänsä kirkastaisi? Emme kumminkaan tahdo olla kiittämättömiä: taide on suuressa kiitollisuudenvelassa suosijoilleen. Veneziassa ja Firenzessä käydessänne näette loistavan maalaus- ja arkkitehtuurisadon, jonka on kylvänyt ja korjannut kauppiasplutokratia. Mutta Roomassa ja Ateenassa näette samanlaisia, aivan toisissa olosuhteissa suoritettuja töitä. Kun määrätty sivistysaste, määrätty joutilaisuus ja varallisuus on saavutettu, ilmaantuu taidetta, olipa varallisuus jakautunut miten tahansa. Taide kukoistaa nykyjään eräillä upeilla aloilla, joitä sosialistisessa valtiossa epäilemättä viljeltäisiin vähemmän, prameilevassa ylellisyydessä, kaikenlaisissa yksityiskotien sisustustöissä, palatsiarkkitehtuurissa, hienoissa ja kalliissa naisten pukimissa ja koruissa, ylellisessä kirjansidonnassa, kiurujen keittämisessä, mitättömien henkilöiden etevien muotokuvien maalaamisessa, kaikenlaisessa prostitution hienostamisessa, mystillisen teologian hienoissa sovellutuksissa, jalokivitaiteessa. On ymmärrettävää, että sosialismi tahtoo sellaisilla aloilla masentaa ja rajoittaa esteettistä ja älyllistä ponnistusta. Mutta mikään kaupallinen plutokratia ei olisi milloinkaan kyennyt rakentamaan goottilaista katedraalia, luomaan kansanrunoutta, siroa ja luontevaa maalaisasumusta tai kaunista kansallispukua, eikä mikään kaupallinen plutokratia tule milloinkaan sietämään voimakasta kirjallisuutta. Jos sosialismi tullessaan hävittää taiteita, se toisaalta luo taiteita; palatsiarkkitehtuurin sijaan tulee rakennustaide, joka luo kauniita koteja, maalaisasumuksia ja kouluja sekä oivallisia julkisia rakennuksia, sosialismin Sargentit eivät maalaa miljoonainomistajain puolisoita, vaan mainehikkaita henkilöitä, runous ja kansanomainen romanttinen kirjallisuus heräävät jälleen eloon. Minä puolestani en ollenkaan epäile, mikä on suotavampaa.
Lienee syytä pyytää kirjailijoilta ja taiteilijoilta hiukan opastusta tässä asiassa. Yhdeksännellätoista vuosisadalla taiteilijat tosiaankin nousivat kapinaan individualismia vastaan. Niiden suurten kirjailijain, taiteilijain, dramaatikkojen ja arvostelijain lukumäärä, jotka kuningatar Viktorian hallitusaikana avoimesti selittivät olevansa sosialisteja, oli suhteellisesti verrattomasti suurempi kuin sosialistien luku väestömme keskuudessa yleensä. Wilde tutkielmassaanSoul of Man under Socialism("Ihmisen sielu sosialismin vallitessa"), Ruskin monissa kuolemattomalla englanninkielellä kirjoitetuissa teoksissaan, Morris koko myöhempänä ikäkautenaan ovat alinomaa esittäneet taiteellista henkeä voitonhimon vastakohtana. Eräitä näistä kirjailijoista ei kenties sovi pitää oikeauskoisina sosialisteina sanan nykyaikaisessa merkityksessä, mutta he noudattavat individualistista kilpailua inhotessaan ja halveksiessaan täydellisesti oppimme henkeä.
Meidän individualistinen maamme päätti sekin vuoden 1851 maailmannäyttelyn häpeällisen järkytyksen jälkeen, ettei taidetta sopinut enää jättää yksityisen yritteliäisyyden asiaksi, ja järjesti järjestelmällisen taideopetuksen, joka monista puutoksistaan huolimatta on vaikuttanut kumouksellisesti maamme esteettiseen laatuun. Mitä taas tutkimukseen ja keksintään tulee, voi hyvinkin vedota sellaiseen auktoriteettiin kuin mr Beit-vainaja, Werner Beit & Co:n johtaja. Hänen kokemuksensa individualistisena rahamiehenä johtivat hänet siihen vakaumukseen, että ainoa keino kohottaa Englannin teknillistä tiedettä ja sen nojalla taloudellista yritteliäisyyttä oli yleisen opetuksen tukeminen, ja valtava "Lontoon Charlottenburg" nousee — hänen vakaumuksestaan. Herrat Rockefeller ja Carnegie myöntävät hekin individualismin näissä asioissa riittämättömäksi, koska lahjoittavat rahojaan julkisille yliopistoille ja kirjastoille. Kaikki nämä kaupallisen elämän johtajat tunnustavat sellaisilla teoillaan juuri sen, mitä kysymyksessäoleva vastaväite kieltää: että valtio kykenee kehittämään taidetta, keksintää ja tiedettä ja että tämä velvollisuus olisi suoritettava ainakin valtion välityksellä, ellei suorastaan valtion aloitteesta.
Myönnettävä on, että sosialismi voi varsin vakavasti muuttaa älyllisen ja esteettisen toiminnan suuntaa. Ei ole kumminkaan minkäänlaista syytä otaksua, ettei se tule valtavasti lisäämään esteettisen ja älyllisen toiminnan tilaisuutta ja niitä rohkaisemaan — päinvastoin: on olemassa lukemattomia syitä, jotka puhuvat sellaisen mahdollisuuden puolesta.
6.
Sosialismi lakkauttaisi soveliaimpien eloonjäämisen. Tämä vastaväite tulee aivan uudelta taholta. Se on luonnontiedettä opiskelevan tavallisin väite. Tähän saakka olemme tarkastelleet uskonnollisia ja esteettisiä vaikeuksia, mutta tämä vaikeus ilmenee sellaisessa ihmismielessä, joka selvästi tajuaa biologisen prosessin luonteen, jokaisessa lajissa ympäristön vaikutuksesta tapahtuvan hitaan muutoksen, ja pitää etupäässä silmällä juuri sitä. Lajin sanotaan muuttuvan — ja tieteen alkeiden opiskelija on liian taipuvainen päättelemään, että muutos aina merkitsee nousua olemisen asteikossa — sen nojalla, että ne yksilöt, jotka eivät ole sopusoinnussa lajin yleisten elinehtojen kanssa, tuhoutuvat. Tämä otaksuma ei ole aivan oikea. Oikeampi on se väite, että laji muuttuu, koska sattumaa ja yksilöllisiä poikkeuksia lukuunottamatta jäävät eloon ja jatkavat sukua vain ne yksilöt, jotka hyvin sopeutuvat elämän olosuhteisiin — jokaisessa sukupolvessa syntyy niinmuodoin vain pieni määrä yksilöitä, jotka eivät ole sopusoinnussa näiden ehtojen kanssa. Tämä kuulostaa jokseenkin samalta kuin edellinen väite, mutta eroaa siitä sikäli, ettei tehosteta "tuhoutumista", vaan syntymien estymistä, joka on todella tärkeä seikka. Kehitykseen uskova henkilö on joka tapauksessa sitä mieltä, että ympäristön suosimat ominaisuudet lajissa lisääntyvät ja että sen vastustamat ominaisuudet vähentyvät. Säilymistä edistävät ominaisuudet eivät ole aina sellaisia, että me inhimilliset olennot pitäisimme niitä ihailtavina — tätä seikkaa on useiden tieteen opiskelijoiden vaikea käsittää. Esimerkiksi kaikkien rappeutuvien kuoriaisten huomattavat tottumukset, korppikotkan ahnaus, hyeenan epämiellyttävä persoonallisuus, koko se Luonto-äidin vähemmän ihastuttava puoli, johon mainitun äidin lapset voivat hämmästyksekseen perehtyä lukemalla Cobboldin teostaHuman Parasites("Ihmisen loiset"), on tulos eloonjäämisestä ympäristön painostuksen alla, aivan samoin kuin ihmisen silmä tai kotkan siipi. Kysyköön siis vastaväitteen esittäjä itseltään, millainen "soveliain" nykyjään jää eloon.
Selvä vastaus tuohon kysymykseen on, että nykyisissä oloissa voittaa suvunjatkaja-omaisuudenhankkija, henkilö, joka kykenee säilyttämään ja jatkamaan sukuansa. Henkilöt, joissa omistamisen vaisto on kaikkia muita vaistoja voimakkaampi, uivat kiehuvan ja kuhisevan joukon pinnalla ja rehoittavat siinä. Hyökkäyshaluiset, kiihkeästi hankkimishimoiset, sukuajatkavat henkilöt — inhoittava juutalaislaji on heidän ilmeinen tyyppinsä — ovat sitä väkeä, joka pääsee voitolle yksityisomaisuuteen ja kaupalliseen kilpailuun perustuvassa yhteiskunnassamme. Mikään luova voima, mikään jalous, mikään rohkeus ei kykene heitä voittamaan. Entä mitä tapahtuu alempana — köyhissä kaupunginosissa ja tehtaissa? Siellä jää eloon raatajien typistynyt rotu, ihmiset, jotka kykenevät hyvin vastustamaan tartuntaa, tauteja ja väsymystä ja ovat kaikkisyöpiä kuin rotat…
Ei pidä kuvitella, ettei lasten korkea kuolleisuus teollisuuskeskuksissamme ollenkaan koske hyvin kehittyneitä lapsia. Seuraava lainaamani selonteko vastaa siihen kysymykseen. Se on otettu Lontoon kasvatuskomitean kertomuksesta vuodelta 1905 ja kuuluu erään köyhässä seudussa sijaitsevan koulun johtajan suorittaman tutkimuksen selostukseen.
"Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mistä johtuvat lasten ruumiillisen kunnon eroavaisuudet tämän koulun piirissä. Kaikki 405 poikaa punnittiin ja mitattiin huolellisesti, jalkineet riisuttuina, tarkastettiin, missä kunnossa heidän hampaansa olivat, ja arvosteltiin heidän puhtauttaan ja heidän vaatetuksensa riittävyyttä, jotta saataisiin perustus kotoisen laiminlyönnin ja muiden ulkokohtaisten tekijäin määräämiselle. Jokaisen luokan opettaja lisäsi henkistä kykvä määrittelevän arvostelun." (Tähän liittyvät taulukot, joihin on järjestetty tulokset, samoin pituus- ja painoluettelot.)
"… Eri ikäkausien pituuksia ja painoja tarkastellessaan huomaa, ettei käyräviiva osoita tasaista kasvua, vaan nousee toisena ikäkautena lähemmäksi normaalikäyrää, toisina taas painuu siitä loitommaksi. Voimakkaimmin vaikuttaa väestön elämän-pääomaan pienten lasten kuolleisuus, joka eräinä vuosina vaatii uhrikseen ensimmäisen ikävuoden aikana viidennen osan kaikista syntyneistä lapsista, On varsin luonnollista, että kysymme, kuinka tämä seikka vaikuttaa jäljellejääneisiin — tuhoutuvatko vain heikot yksilöt ja suoriutuvatko ainoastaan voimakkaat asiasta eloon jääden, vai vaikuttavatko ne epäsuotuisat olosuhteet, jotka surmaavat viidenneksen, rampaavasti jäljellejääviinkin… Kun piirretään seurakunnan lasten kuolleisuuskäyrä ruumiillista kuntoa osoittavan käyrän yläpuolelle, havaitaan täydellinen vastaavaisuus. Alhaisen lastenkuolleisuuden vuosina syntyneet eloonjääneet lapset ovat ruumiillisesti voimakkaampia ja pääsevät lähimmäksi normaalitasoa harvinaisen hyvänä vuotena 1892; korkean kuolleisuuden vuosina syntyneet sitävastoin ovat heikompia… Niin ollen näyttää varmalta, että niinä vuosina, joina lasten kuolleisuus on suuri, ne olosuhteet, joille viides- tai kuudesosa lapsia joutuu uhratuksi, vaikuttavat vikuuttavasti jäljellejäävään neljään viidennekseen tai viiteen kuudennekseen."
Oleellinen seikka on se, ettävankat lapset syntyvät niinä aikoina, jolloin lasten kuolleisuus on alhainen.
Koska siis soveliain nykyisissä oloissa on ilmeisesti rotanlainen, on nyt vallitseva soveliaimman eloonjääminen ilmeisesti laadultaan sellainen, että sen pikainen lakkauttaminen on erinomaisen toivottava, ja siinä mielessä sosialismi tosiaankin tahtoo sen lakkauttaa. Tämä ei kumminkaan merkitse, että se tahtoo kerrassaan lakkauttaa lajin kehittymisen. Se tahtoo vain siirtää valinnan ja torjunnan virikkeen uuteen laaturyhmään. Olen jo huomauttanut (kuudennen luvun toisessa kappaleessa), että valtio turvaa parhaiten uuden sukupolven kelpoisuutta antamalla avustusta kaikille syntyneille lapsille. Siihen sisältyy samalla se ehto, ettei ole sallittava rampojen ja sokeiden, tarttuvien tautien saastuttamien ja muiden sellaisten mennä naimisiin ja jatkaa sukua. Ja naisilla, jotka tulevat olemaan taloudellisesti riippumattomia, on silloin paljoa vapaampi valinnan mahdollisuus kuin nykyjään. Nyt heidän täytyy mennä naimisiin miesten kanssa, jotka kykenevät heitä elättämään, ja kaikkien muiden seikkojen täytyy alistua tuon huomioonoton alle. Sosialismin vallitessa he varmaan tarkkaavat vähemmän miehen varallisuutta ja hänen hankintakykyjänsä kuin hänen henkilöisyytensä hienompia ominaisuuksia. He tulevat antamaan etusijan eteville, lahjakkaille, hienoille, voimakkaille ja miellyttäville henkilöille. Silloin tulee tosiaankin olemaan kummallakin puolella verrattomasti enemmän valinnan varaa kuin nykyisen ajan kurjissa olosuhteissa. Olen sitä mieltä, että sellainen vapaa valinta on omansa kehittelemään rodussa yhä suurempaa kauneutta, älyllisyyttä ja fyysillistä toimekkuutta ja kuntoa aivan toisin kuin nykyinen satunnaisuuksista ja rahallisista seikoista riippuva valinta.
Luonnontieteen opiskelijaa huvittanee lukea tässä yhteydessä Karl Pearsonin kirjoittamat teoksetThe Ethics of Free Thought("Vapaan ajatuksen etiikka"), A. & C. Black, 1888,Socialism in Theory and Practice("Sosialismi teoriana ja käytännössä"), 1884, jaThe Chances of Death, and Other Studies in Evolution("Kuoleman mahdollisuudet ja muita kehitysoppia koskevia tutkimuksia"), Arnold, 1897. Professori Pearson on joka suhteessa nykyaikaisen sosialismin arvovaltainen edustaja, vaikka ei kuulukaan mihinkään sosialistiseen järjestöön, ja hän käsittelee asian biologista puolta erikoistuntijana mestarillisesti.
7.
Sosialismi on vastoin ihmisluontoa. Olen jättänyt tämän vastaväitteen viimeiseksi, ensinnäkin siitä syystä, että se on aivan oikea, ja toiseksi sen vuoksi, että se luontevasti johtaa niihin uudempiin aatteisiin, jotka ovat vilkahtaneet näkyviin jo edellisissä luvuissa ja tulevat olemaan seuraavissa etualalla, ennen kaikkea siihen ajatukseen, että kasvatustoimi ja siveellinen kuri muodostavat välttämättömän osan, vieläpä kaikkein perustavimman osan jokaisessa täydellisessä sosialistisessa ohjelmassa. Sosialismi on vastoin ihmisluontoa. Se on totta ja yhtä totta, puhuttiinpa mistä muusta tahansa. Kapitalismi on vastoin ihmisluontoa, kilpailu on vastoin ihmisluontoa, julmuus, hyvyys, uskonto ja epäily, yksi- ja moniavioisuus, naimattomuus, sopivaisuus ja rivous, hurskaus ja synti ovat kaikki vastoin ihmisluontoa. Nykyinen järjestelmä on erikoisesti siihen soveltumaton, sillä mitä merkitsevätkään poliisimies, sotilas, veronkantaja, tuomari ja pyöveli? Mitä tarkoittavat naapurini kiviaidan harjalle kiinnitetyt lasinsirut? Ihmisluonto on vastoin ihmisluontoa. Ihmisluonto näet on alinomaisen ristiriidan vallassa; se on maailman Ismael, vastustaa kaikkea, ja kaikki vastustaa sitä, ja sisäisessä katsannossa se ei ole enempää eikä vähempää kuin alinomainen kiihkeiden tunteiden, himojen, arkuuden, välinpitämättömyyden ja hyvän tahdon taistelutanner. Tämän kappaleen alussa oleva väite on niinmuodoin sosialismia vastustavana väitteenä aivan arvoton.
Kaikesta huolimatta se on hyödyllinenkin, koska muistuttaa siitä oleellisesti rakentavasta tehtävästä, jota toistaiseksi kehittelemämme molemmat sosialismin tärkeimmät yleistykset vain ilmaisevat ulkonaisessa ja näkyvässä muodossa. Sosialismissa ei ole mitään hoidotonta luonnollisuutta, ei mitään kasvattamatonta sokeata voimaa puolellamme. Sosialismin muodostaa taisteleva hyvä tahto, sen muodostavat keskenään taistelevat tahdot. Olen kokenut selvittää, että vaikka uskonkin lujasti sosialistisen unelman loistoon ja jalouteen sekä sen lopulliseen toteutumiseen, käsitän toisaalta täysin selvästi, että ihmisten ollessa sellaisia kuin ovat, ennakkoluuloisia, tietämättömiä, rajattoman turhamaisia, ahnaita ja kateita, karkeain ja harhautuneiden viettiensä ja järjettömien perintätapojensa vallitsemia, ei voi olla olemassa mitään sosialistista valtiota, ei mitään parempaa valtiota kun se inhoittava ja säälimätön järjestelmä, jonka alaisina nyt elämme. Jokaista inhimillisissä laitoksissa tapahtuvaa muutosta täytyy vastata samanaikaisen aatteiden maailmassa tapahtuvan muutoksen. Tähän vastaanottavaan, häilyväiseen, kasvatuskelpoiseen ihmisluontoon, itsessämme ja itsemme ulkopuolella, meidän tulee — jos todella pidämme sosialismia omana aikaansaannoksenamme — istuttaa johtavia aatteita ja johtavia tottumuksia, meidän tulee kerätä kaikki maailmassamme piilevä hyvä tahto tämän rakentavan suunnitelman piiriin. Meidän aikanamme ihmiskunnan henki on jätetty oman onnensa nojaan, jaettu, hajoitettu ja piiloitettu pieniin, ahtaisiin ja hämmennettyihin ajatuskehiin. Nämä jaetut, muodottomat ajatuskehät eivät ole "ihmisluontoa", mutta ihmisluonto on langennut näihin muotoihin ja on vapahdettava. Keskimääräisen ajatuskehän avartamisesta ja rikastuttamisesta ovat sosialismin oleellinen tehtävä ja menetelmä löydettävissä.
1.
Toistaiseksi olemme pohtineet sosialismin suuria alkeisväittämiä. Asian käsittelystä on käynyt ilmi, etteivät ne ole muuta kuin sosiaalisen uudestirakentamisen suuren suunnitelman luonnosmainen pohjapiirros. Tekisi sosialismille huonon palveluksen, jos väittäisi tämän suunnitelman olevan täydellisen. Tästä lähtien tulemme kohtaamaan sarjan vähemmän yksimielisiä lausumia ja riidanalaisempia ehdotelmia. Useissa seuraavissa seikoissa sosialismin oppijärjestelmä on vielä lopullisesti kehittelemättä. Se työ on suoritettava, sitä jo suoritetaan, mutta sen tekijöillä on valtavia esteitä voitettavana. Ennenkuin siinä suhteessa voidaan päästä mihinkään ratkaisevaan tulokseen, on selvitettävä ongelmia, jotka nykyjään on ratkaistu vain puolittain tai joihin on tuskin kajottukaan, ja vielä määrittelemistään odottavien ongelmien himmeitä ja hämmentäviä hahmoja. Sosialismin vastustaja voi vapaasti käytellä kaikkia näitä myöntöjä. Niiden nojalla käy epäilemättä saavuttaminen joitakin helppoja ja hupenevia voittoja. Ne eivät ollenkaan koske suuria yleistyksiämme, eivät millään tavoin horjuta sitä tosiasiaa, että sosialismi tarjoo inhimillisten olojen sekasorrossa suunnitelman, joka on innostuttavalta voimaltaan ja luovaan työhön viittaavalta sisällykseltään kaikkia muita suunnitelmia etevämpi. Se seikka, ettei tämä oppijärjestelmä ole typistetty ja tyrehtynyt, vaan elävä ja kasvava, että jokainen vilpitön kannattaja liittää siihen voimiensa ohella ajatuksensa ja henkensä, on sinänsä innostuksen lähde.
Sosialismin uuden kannattajan tulee erikoisesti muistaa, ettei sosialismi ole mikään valmis vaatetus, jota voimme tarjota maailman käytettäväksi tästä lähtien. Sen oleelliset puolet eivät suinkaan ole epäilyksenalaiset, se puolustaa asioita, jotka ovat ehdottomasti todet, mutta sen varsinainen menetelmä ja varsinaiset välineet on vasta määrättävä. Sen tärkeimpien rakentavien periaatteiden levittämisen ja niiden ilmeisempien käytäntöön sovittamisien ohella ja yläpuolella on valtava määrä sosialismin hyväksi suoritettavaa älyllistä työtä. Taistelua sosialismin puolesta ei taistella ainoastaan vaaliuurnain luona ja toreilla, vaan myöskin kirjoituspöydän ääressä ja tutkijan työhuoneessa. Sosialismi suhtautuu nykyjään moniin kysymyksiin tiedonhaluisena, oman epätäydellisyytensä tunnustaen.[19] Olisi tosiaankin kerrassaan merkillistä, jos sosialismin esittämä laaja ja syvällekäypä uudistusehdotus olisi jo nyt ehtinyt täysin muotoutua.
Sosialismin nimen maailma kuuli ensimmäisen kerran vasta vuonna 1833.[20] Se esiintyi silloin, sisällykseltään aivan epämääräisenä ja määritelmiltään mitä häilyvimpänä, merkitsemässä individualismin ja individualistisen kansantaloustieteen äärimmäisiin teorioihin, silloin maailmassa vallitsevaan säälimättömään, ihmissukua runtelevaan teollisuushenkeen kohdistettua hajanaista vastalausesarjaa. Näistä vastalauseista olivat Englannissa huomattavimmat Robert Owenin sosiologiset ehdotelmat ja kokeet, ja hänellä on kaikkien yksityisten ihmisten joukossa suurin oikeus sosialismin perustajan nimeen. Oleellisesti samanlaisia aatteita esiintyi kuitenkin Ranskassa Saint Simonin, Proudhonin ja Fourier'n nimiin liittyvien liikkeiden ja henkilöiden yhteydessä. Ne kuuluivat laajaan kyselyjen ja hylkäysten, poliittisten ja sosiaalisten epäilysten, epäröivien tutkimusten ja kokeiden laajaan järjestelmään.
On aivan luonnollista, että varhainen sosialismi nyt näyttää sekä äärimmäisen epätäydelliseltä että erittäin hataralta järjestelmältä. Sen arvo ei sisältynyt niin suuressa määrässä sen suunnitelmiin kuin sen toivorikkaisiin ja varmoihin kieltoihin. Sillä oli hallussaan eräs suuri totuus, se paransi melkoisesti Ranskan vallankumouksen määrittelemää käytännöllisen yhdenvertaisuuden käsitettä, ja edistysaskel oli siinä, että se selvään tehosti rajoittamattoman yksityisomistuksen haitallisuutta ja siihen liittyvää yksilön ja yleisen menestyksen etujen välillä ehdottomasti vallitsevaa vastakohtaa. Niin kauan kuin useimpien ihmisten täytyy elää ilman omaisuutta yksityisten omistamassa maailmassa, on tasavaltaisuuden väite tyhjää valhetta. Sosialismi oli muuten alkuaikoinaan aivan luonnoksenomaista ja kokeilevaa. Se oli hurjaa kuin koulupoikien puhe. Se jätti huomiotta kaikkein ilmeisimmät tarpeet. Se ei tarjonnut minkäänlaista hallitsemisperiaatetta eikä kollektiivisen ajattelun ja sosiaalisen suuntautumisen sääntöä, se ei tarjonnut alkeellisimpienkaan yksityisasioiden ja vapauksien takeita, siitä puuttui erinomaisessa määrässä kaikki rakentava aines. Se meni äärimmäisyyksiin vaatiessaan kotien hävittämistä eikä ottanut ollenkaan lukuun sellaisen syvän ja kaikkialle ulottuvan muutoksen välttämättä edellyttämää valtavaa siirtymäprosessia.
Varhainen sosialismi tahtoi tuhatvuotisen valtakunnan heti tulevan. Siltä puuttui kärsivällisyyttä. Aate oli kohta muutettava määrätyksi suunnitelmaksi; Fourier laati täydellisen kaavan, määräsi, kuinka monta henkeä piti kuulua jokaiseenfalangiinja niin edespäin, ja hänen mielestään ei sitten ollut enää muuta tehtävää kuin kylvää maailmaanfalangejaniinkuin unikon siemeniä. Hänen oppinsa mukaan sosialismin tuli levitä tartunnan avulla, ja useat hänen vieläkin äkkipikaisemmista aikalaisistaan tahtoivat saattaa sosialismin valtaan pelkän julistuksen nojalla. Kaikkien yhteiskunnallisten epäkohtain tuli raueta raunioiksi suuren aatteen saapuessa niinkuin raukesivat aikoinaan raunioiksi Jerikon muurit.
Nykyinen sukupolvi ei liene niin kiihkeä, mutta se on varmaan viisaampi. Olittepa kuinka nuori uudistusmies tahansa, te tiedätte, että on ottaminen huomioon eräitä tosiasioita, jotka varhainen sosialismi syrjäytti. Haaveksittepa millaisesta yhteiskunnasta tahansa, joka tapauksessa käsitätte, että se on muodostettava niistä ihmisistä, joita tapaatte joka päivä, tai lapsista, jotka kasvavat heidän vaikutuksensa alaisina. Ne hillitsevät sanat, jotka vanha filosofi lausui kiihkeälle seitsemäntoistavuotiaalle yhteiskunnanuudistajalle, sisälsivät tosiaan ydinaineksen kumoukselliseen sosialismiin kohdistamastamme kritiikistä: "Liittyvätkö tätinne meihin, ystäväiseni? Eivät! Entä onko maustekauppias meidän puolellamme? Entä perheen asianajaja? Meidän tulee pitää huolta heistä kaikista, ellet tahdo nähdä asian raukeavan olemattomiin."
Itsensä-löytämisestä innostunut sosialismi ei kyennyt ensimmäisen sukupolven aikana mittaamaan alkuvaikeuksiaan, ei tajunnut varsinaista välttämättömyyttä, ei osannut puhua ihmisille ymmärrettävään tapaan. Aina tähän päivään asti jää useimmilta sosialisteilta täysin tajuamatta Herbartin lausuma tosiasia, se seikka, että jokainen ihmissielu liikkuu omassa miellekehässään, vastustaa avartumista, on täysi-ikäiseksi ehdittyään kerrassaan kykenemätönkin huomattavasti avartumaan, ja että kaikki tehokas inhimillinen edistys voidaan suorittaa ainoastaan sellaisen avartumisen nojalla. Ainoastaan miellekehän sukulaismielteet liitetään siihen tai ovat liitettävissä; mielteet, jotka ovat liian vieraita, jäävät vieraiksi ja käsittämättömiksi, vaikka huudatte niitä korvaan tai heitätte vasten kasvoja.
Varhaiset sosialistit, jotka vihdoin saavuttivat suuren aatteensa, vaivalloisten tutkistelujen, väittelyjen, kiistain, tutkimusten ja kokeiden jälkeen,näkivätasian todellisen laidan eivätkä voineet ymmärtää niitä, jotka eivät nähneet; he eivät ollenkaan käsittäneet suorittamiaan hyppäyksiä, loistavia poisjättöjä, vaikeuksia, joita olivat väistäneet saavuttaakseen suurenmoisen käsityksensä. Sellainen kärsimättömyys on luullakseni yhtä luonnollista ja ymmärrettävää kuin onnetontakin. Kukaan meistä ei voi sitä välttää. Suuri osa tätä varhaista sosialismia on yhtä epätodellista kuin matematiikka, on jokseenkin samassa suhteessa totuuteen kuin abstraktinen, absoluuttinen laskutoimitus konkreettisiin yksilöllisiin olioihin; suuri osa siitä oikeuttaa hyvinkin sen "musta ja valkoinen"-menetelmän, josta puhuin edellisessä luvussa. Sen edustajat olivat hekin suorasukaisia ja harkitsemattomia, eivät kyenneet omaksumaan järkevää välittävää kantaa. Proudhon havaitsi maailmassa vallitsevan yksityisomaisuudelle myönnettävää liikkumisalaa koskevan väärän käsityksen ja kiivastui siitä julistamaan, että "omaisuus on varkautta", joka liioittelu, kuten aikaisemmin huomautin, kummittelee yhä vielä sosialistisissa keskusteluissa. Kaikkien inhimillisten asioiden pohjimmainen tekijä, ihmisten sielullinen rakenne, jätettiin huomioonottamatta. Samoinkuin klassillisessa matemaattisessa ongelmassa jätettiin varhaisessa sosialismissakin aina "huomioonottamatta norsun paino" tai jokin muu käytännölliseltä näkökannalta yhtä tärkeä tekijä. Tämä oli kenties välttämätön kehitysvaihe. On luultavaa, ettei sosialismi olisi päässyt alulleen, ellei olisi siten liioitellut ja esittänyt asioita puolueellisesti. Vuoden 1830 tienoilla vallitsivat maailmassa onnettoman väärät omaisuutta koskevat mielipiteet; varhainen sosialismi nousi niitä vastustamaan ehdottomasti, äärimmäiseen ja solvaavaan tapaan. Vasta sitten kävi asiain erittely ja pohtiminen mahdolliseksi.
Varhaisessa sosialistisessa kirjallisuudessa vilisee harkitsemattomia, innostavia suunnitelmia. Se on niin hedelmällinen, niin sekasortoinen, niin toivorikas ja lupaava kuin hehkuva nuoruus. Se on aatteiden kivilouhos, karkeiden välineiden kaivos, tunteitten kumpuava lähde. Rahan poistamista ja työsetelien niiden sijaan asettamista, työn korvauksen mahdollista ja edullista tasoittamista aikamäärän nojalla, uuden yhteiskunnan suhdetta vanhaan perhekuntaan ja satoja muita samanlaisia seikkoja otettiin puheeksi — ei otettu puheeksi, vaan singottiin ilmoille myrskyisen kiihkon vallassa.
Suuri osa tätä varhaisempaa sosialistista kirjallisuutta muistutti Cabet'n kirjaa, oli muodoltaan nimenomaan utopistista; vieläkin suurempi osa oli utopistista hengeltään, vetosi mielikuvitukseen ja tahtoi suunnitella uutta valtiota niin yksityiskohtaisesti kuin rakennusta suunnitellaan. Eräät myöhennät sosialistiset kirjailijat ja puhujat, joiden mieliin on vaikuttanut syvästi tuo siunattu sana "kehitys", ovat sekoittaneet toisiinsa "tieteellisyyden", tavoitelemansa yleistajuisen määreen ja "mielikuvituksettomuuden" ivaillakseen utopiamenetelmää ja tehdäkseen jonkinlaisen ihanteen jämeästä käytäntöönsovellettavuudesta, mutta vaikka sommitellut Utopiat ja kokeet olivatkin monessa suhteessa kohtuuttomia ja mielettömiä, ei siitä suinkaan johdu, että itse menetelmä on kelvoton. Jokaisen luovan ponnistuksen määrätyllä asteella täytyy lakata tutkimasta olevaa asiaa ja suunnitella sitä, mikä ei vielä ole olemassa. Varhaiset sosialismin teoriat olivat vain epäkypsiä suunnitelmia ja kiireesti kokoonkyhättyjä malleja, jotka eivät kelvanneet käytäntöön.
Sosialismin alkuaikojen liioitteluja tarkasteltaessa tulee muistaa, että jokainen aate tai aatejärjestelmä, joka pyrkii kumoamaan vallitsevaa järjestelmää, on viimeksimainitun järjestelmän kannalta välttämättä hylkiö. Keskinkertaiset ihmiset kulkevat sievästi valtatietä, mutta pyhimykset ja konnat kohtaavat toisensa vankiloissa. Jos A ja B kapinoivat hallitusta vastaan, niin he joutuvat helposti samaan luokkaan, vaikka kapinoivatkin aivan erilaisista syistä; he taipuvat liittymään toisiinsa ja syrjäyttämään oleellisiakin eroavaisuuksia toimimalla yhteisesti vihollista vastaan. Niin on sosialismi alusta pitäen — ja aina tähän päivään saakka — sekoitettu toisiin kapinoiviin ja arvosteleviin liikkeisiin, joihin se ei liity kovinkaan luontevasti. On esimerkiksi valitettavasti sekoitettu toisiinsa sosialistinen teoria ja vain subjektiivisia sukupuolielämän rajoituksia tunnustava niinsanottu "vapaa rakkaus", ja vieläkin onnettomammin on yhdistetty sen oikeauskoisiin taloudellisiin teorioihin kohdistuva kapinoiminen ja erinäisiin uskonnollisiin oppijärjestelmiin kohdistuva kielteisyys. Muutamat varhaiset sosialistiset yhteisöt kapinoivat tavallista vaatetusta vastaan, naiset tekivät lyhyiksileikatuista hiuksista ja roimahousuista kommunistisen aatteen ulkonaiset ja näkyväiset liitonmerkit. Holyoaken teoksessaHistory of Co-operation("Osuustoiminnan historia") mainitaan erästä varhaista kokeilijaryhmää nimitetyn "Ham Commonin ruohoasyöviksi ateisteiksi". Olen yrittänyt (kahdeksannen luvun toisessa kappaleessa) parhaani mukaan vapauttaa sosialismia näistä sekaannuksista, mutta on syytä ottaa huomioon, etteivät ne merkitse sen opin väärennystä, vaan välttämätöntä synnytysvammaa, jonka täydellistä paranemista täytyy vielä odottaa.
2.
Nykyaikaisen sosialismin suurisuuntaisesti rakentavaa henkeä saa etsimällä etsiä tästä sosialismin lapsuusiästä ennen Marxia. Näitä varhaisia suunnitelmia kehittelivät enimmäkseen kirjallisiin piireihin kuuluvat miehet (ja eräs filosofinen liikemies, Owen), joiden aatekehälle valtion toimittaman organisation ja hallinnon käsite oli vieras. He pitivät rauhan ja järjestyksen taattuna — jättivät pois koulumestarin, tuomarin ja poliisimiehen, niinkuin pilajutun harrastelija-arkkitehti jätti pois portaat. He ryhtyivät suunnittelemaan parempaa teollisuuden järjestämistä, parempaa sosiaalista olokehää, kerrassaan syrjäyttäen nykyisen asiaintilan. He tahtoivat uudistaa sitä, minkä ymmärsivät, ja pitivät kaikkea aatekehänsä ulkopuolella olevaa yhtä taattuna kuin taivasta ja merta. Heidän kirjallisuutensa oli Utopia-kirjallisuutta, se käsitteli pieniä oliosaarekkeita, joiden asiat aloitettiin juurta jaksaen kerran toisensa jälkeen, ja heidän koko toimintansa tähtäsi sellaisiin rajoitettuihin ja erillisiin Utopia-kokeisiin. Oikeamielinen arvostelija suhtautuu tässäkin kohdassa asiaan toisin kuin, useat sellaista työtä halveksivat nykyaikaiset sosialistit. Sosialisoidun tuotannon alalla suoritetut Owenin kokeet olivat kasvatuksellisessa ja tieteellisessä katsannossa erinomaisen arvokkaat. Ne olivat inhimillisen menestyksen havainnollisia näytteitä ja sellaisina verrattoman arvokkaat asian kehittelijöille. Ne tekivät tehdaslakien säätämisen mahdolliseksi, ne aloittivat nyt valtavan suureksi kasvaneen osuustoimintaliikkeen, ne toimivat suuren yleisön mielikuvituksen virikkeinä niinkuin vain saavutetut tulokset kykenevät toimimaan, ne aloittivat teollisuusoloissa parannuksia, joiden uskon jatkuvan, kunnes sosialistinen valtio on toteutettu.
Owenia ja sosialististen aatteiden saavuttamaa yleistä huomiota lukuunottamatta on myönnettävä, että suurin osa sosialistisia yhteisöjä on pikemmin epäonnistunut kuin onnistunut, muodostuipa niiden aineellinen olokanta millaiseksi tahansa. Toiset tekivät ilmeisen vararikon ja hajosivat, toiset muuttivat luonnettaan vaurastuessaan. Muutamat tuhoutuivat siitä syystä, että rahastonhoitaja yhtäkkiä lankesi äärimmäiseen individualismiin. Sosialismi on oleelliseti koko ihmissukua koskeva suunnitelma, mutta nämä yhteisöt tekivät siitä suhdejärjestelmän pienen ryhmän keskuuteen. Ulkomaailmaan heidän täytyi suhtautua kilpaillen, heidän täytyi ostaa, myydä ja ilmoittaa olemassaolevan järjestelmän mukaisesti. Epäonnistuessaan he epäonnistuivat, onnistuessaan he havaitsivat olevansa maanomistajia, työnantajia, yhteisö-individualismin tuote. Olen kuvaillut toisessa yhteydessä[21] New Yorkin valtioon perustetun kuuluisan Oneida-yhteisön kohtaloa: kuinka se on nyt muuttunut hyökkääväksi, äveriääksi, täysin uudenaikaiseksi yhdyskunnaksi, joka käyttelee siirtolaistyöväkeä.
Julkilausuttu ja tietoinen sosialismi oli niinmuodoin alkuvaiheissaan kerrassaan äärimmäisyyksiä tavoiteleva suunnitelma, se oli sekä epätäydellinen että ylen ponnekas, ja siihen sekoitettiin paljon asiaan- ja yhteenkuulumattomia ruokajärjestystä, vaatetusta, lääkeoppia ja uskontoa koskevia uutuuksia. Sen ensimmäiset ilmeiset, tunnustetut ja nimetyt hedelmät muodosti sarja mitättömiä "yhdyskuntia" — NoyesinHistory of American Socialisms("Amerikan sosialististen liikkeiden historia") kertoo niiden yksinkertaisen syntymätarinan ja selostaa niiden kohtalokkaita lastentauteja — Brook Farm, Fourier'n opin kannattajien "Falangit" ja muut. Mutta näiden äärimmäisten yritysten ohella, saaden niistä aatteita ja virikkeitä, tapahtui suuri teollisuusolojen parantamiseen tähtäävä filantrooppinen liike, joka varman vakaumukseni mukaan oli monissa tapauksissa puuttuvasta sosialistisesta nimestä huolimatta yhtä oleellinen tekijä nykyaikaisen sosialismin suuren suunnitelman muotoutumisessa. Sosialismi voi olla Ranskan vallankumouksen lapsi, mutta sen isovanhempien joukossa on varmaan eräs aristokraattinen tory-puolueen jäsen. Lordi Shaftesburyn tehdaslait, rakentavan valtiotaidon aloite teollisuuselämän alalla, liittyy epäilemättä kiinteästi Owenin työhön. Kuningatar Viktorian koko hallitusaika osoittaa alinomaista sosiaalisen organisation kehittymistä julmasta taloudellisesta anarkiasta; siihen kuuluu aloitettu julkinen kasvatustoimi, väärennyksiä koskevat lait ja muut samanlaiset yksityisen liiketoiminnan äärimmäisyyksiä ehkäisevät toimenpiteet, osuustoiminnallisten kulutusyhdistysten onnistuneet suuret kokeet ja se kehityskulku, joka on johtanut nyt puolittain viralliseen työväen edustukseen valtiossa ammattiyhdistysten nojalla. Kaksi suurta kirjailijaa, Carlyle ja Ruskin, viimeksimainittu nimenomainen sosialisti, kuluttivat voimansa leppymättömästi taistellen vapauden ja yksityisomaisuuden karuja teorioja ja kansantaloustieteen synkeätä taikauskoa vastaan, joka ehkäisi kaikkea tehokasta rakentavaa suunnitelmaa. Sosialistit ja sosialistiset kirjailijat suorittivat kuningatar Viktorian koko hallituskautena valtavan työn arvostelemalla ja muokkaamalla keskimääräistä aatekehää, siirtämällä käsitteitä, jotka olivat aikoinaan näyttäneet haaveellisilta, hylättäviltä ja kerrassaan todellisuuteen sopimattomilta, yhä lähemmäksi hyväksyttävää käytännöllisyyttä.
Varhaisimmat sosialistiset teoriat käsittelivät aivan eri tavoin ja eriskummallisesti hallitus- ja tarkastuskysymystä. Heillä ei ollut mitään varsinaista poliittista oppijärjestelmää. Useita heistä, mutta ei suinkaan kaikkia, innostutti Ranskan suuren vallankumouksen kansanvaltainen idealismi. He uskoivat johonkin salaperäiseen olioon, joka oli viisaampi ja parempi kuin yksikään yksilö — kansaan, tavalliseen ihmiseen. Eivät kumminkaan suinkaan kaikki. Noyes-yhteisö oli eräänlainen teokraattinen yksinvalta; saint-simonilaiset olivat taipumuksiltaan aristokraattisia. Englantilainen sosialismi, joka kehittyi kuningatar Viktorian hallitusajan keskivaiheilla Owenin aloitteiden antamien virikkeiden ja osalta ihmisissä taistelevan hyvän tahdon uuden esiinkumpuamisen nojalla, se englantilainen sosialismi, jota edustivat Ruskin, Maurice, Kingsley ja kristilliset sosialistit, ei varmaankaan ollut kansanvaltainen. Siihen sisältyi paljon sitä, mikä oli parasta silloisessa Englannin elämässä, ja sen vaatimuksissa piili, joskin julkilausumattomana, "hallitsevan luokan" vaatimus. Sen edustajat, joiden ajatuskanta on hyväntahtoinen, jopa jalomielinenkin, ilmaisevat liian usein sosiaalisten totunnaisuuksiensa siteitä, Englannin yläluokan ja ylemmän keskiluokan rajoitettua aatekehää, mukavaa ja sivistynyttä, hyvinvoipaa ja aivan selvästi arvovaltaista elämää.
Kokeellisten utopististen sosialistien antaessa kirjavan ja ristiriitaisen näytteen uudestijärjestetystä teollisuuselämästä ja (asian yhteydessä) uudesta taivaasta ja uudesta maasta, kuningatar Viktorian hallituskauden hyvänsuopa sosialismi, sosialistinen liberalismi ja sosialistinen filantropia eivät todellisuudessa menneet paljoa pitemmälle kuin rikkaan ja köyhän välisten suhteiden suunniteltuun parantamiseen ja siveellistämiseen. Tarvittiin aivan uudenlaisen henkisen tyypin aikaansaamaa sysäystä, ennenkuin sosialismi alkoi tajuta oman merkityksensä maailman täydellisen uudestirakentamisen järjestettynä suunnitelmana, alkoi käsittää sisältämiensä vaatimusten jättiläismäiset mittasuhteet.
1.
Sosialismin älylliseen prosessiin toi toisen suuren virikevirran Karl Marx. Ennen hänen aikaansa ei näy selvästi oivalletun, että taloudellisissa suhteissa vallitsevat kehityksen lait, että siinä ilmenee vuorovaikutusta, joka alkaa, jatkuu ja johtaa uusiin oloihin. Marxille asia esiintyi näkemyksenä. Hän — samoinkuin Darwin ja kehitysopin kehittelijät, samoinkuin tieteellisen koulutuksen saaneet henkilöt ja monet sitä etua nauttimattomat ihmiset nykyjään — tajusi vähitellen tapahtuvaa muutosta. Hän ei tyytynyt sovinnaiseen tapaan pitämään maailmaa näyttämönä, missä ihmiset yhä edelleen tuottivat ja jakoivat varallisuutta rikastuen ja köyhtyen, asiain jatkuessa siten kenties loppumattomiin. Hän vetosi historiaan ja historiallisiin analogioihin ja tarkasteli ensimmäisenä meidän aikaamme, yksilöllisen teollisen kehityksen aikaa, pitämättä sitä ihmiskunnan mahdollisesti pysyväisenä olotilana. Hänelle se ilmeni epävakaisena ja liikkuvana, taloudellisena prosessina, siis tapahtumana, jolla oli alkunsa, keskikohtansa ja, kuten hänestä näytti, melkein välttämätön loppunsa.
Ihmiset keksivät kaikissa kysymyksissä kaikkein viimeiseksi sen, mikä on tutunomaista ja ilmeistä, ja yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskon taloudelliseen ja sosiologiseen ajatteluun vaikutti voimallisesti ja järkyttävästi se keksintö, ettei maailmassa tapahtunut ainoastaan varallisuuden tuottamista, vaan myöskin sen valtavaa keskittämistä, että syntyi erikoinen varakas maanomistajien ja kapitalistien luokka, että pienten omaisuuksien haltijain lukumäärä vähentyi ja että kehittyi suuri ja yhä suureneva luokka ihmisiä, joilla ei ollut maata eikä juuri mitään omaisuuttakaan, köyhälistön luokka. Marx osoitti — niin selvästi, että sen tunnustaa nykyjään oikeaksi jokainen älykäs henkilö — ettäjos teollinen ja kaupallinen järjestelmämme pysyy voimassa, jos voitonhimo saa rajoittamatta vallita, toisin sanoen jos nykyiset omaisuutta koskevat periaatteet säilyvät, tulee välttämättä aika, jolloin omistajat ja köyhälistö seisovat vastakkain ja jolloin heidän vastakkaisuuttaan ei peitä eikä lievennä mikään — lukuunottamatta kasvatettujen ammattilaisten muodostamaa, rikkaista riippuvaista keskiluokkaa, joka ei lopultakaan ole muuta kuin köyhälistön ylin kerrostuma. Silloin tulee olemaan kaksi luokkaa, luokkatietoinen työväki ja luokkatietoiset omistajat, ja he tulevat sotimaan toisiaan vastaan. Marx valaisi laajalleulottuvalla älyllisellä työllä tuon käsityksen varassa ihmiskunnan koko nykyistä historiaa.Pääomaei ollut mikään utopialuonnos, se ei rajoittunut tämän tai tuon maan erikoisiin oloihin tai mahdollisuuksiin. "Näin", sanoo hän aivan ilman rajoituksia, "käy kaikkialla maailmassa. Niin kauan kuin on olemassa esteetöntä yksityisomistusta, sellaisena kuin sen nyt käsitätte, tämän täytyy jatkua. Työntekijä painuu kaikkialla kohti pelkkää elatuksenhankintaa, muu osa hänen työnsä tuottoa paisuttaa omistajien voimaa. Niin tulee asia jatkumaan voitonhimon vallitessa järjestelmäänne, kunnes luokkien välinen äärimmäinen jännitys murskaa nykyisen sosiaalisen järjestelmän ja aloittaa uuden aikakauden."
Karl Marxin ajatuksia ja työtä tarkasteltaessa tulee ottaa huomioon se aika, jona hän työnsä aloitti. Älyllistä maailmaa vallitsi silloin kansantaloustieteen nimellä tunnettu organisoitu aatejoukko, jota ei ole sittemmin oikeastaan tutkittu eikä hylätty — se on huomaamatta lakannut kiinnittämästä ihmisten mieliä. Alkuaikoinaan, Adam Smithin sitä harrastaessa — hänen ajatuksiaherättävää kirjaansa luetaan nykyjään liian vähän — kansantaloustiede oli avaramielistä ja järkevää tutkimusta; sen esineenä oli yksityisomistuksen ja persoonallisten vaikuttimien yleisiin edellytyksiin perustuvan liike-elämän valtiotaito, mutta Smithin jälkeen tämä tiede sai viljelijöikseen miehiä, joista toiset saattoivat olla älylliseltä voimaltaan hänen veroisiaan, mutta joilta kaikilta puuttui hänen laaja näkemyksensä. Kansantaloustieteen historia tarjoo tosiaankin inhimillisen ajatuksen historiassa erään kaikkein huomattavimpia esimerkkejä siitä, millaista vauriota aiheuttavat älylliset, mutta näkemysvoimaa puuttuvat mielet. Erikoismääritelmät ja oppisanastoon uppoaminen ovat toisarvoisten älyllisten henkilöiden tunnuksina; sellaiset henkilöt eivät kykene käyttelemään yleisiä välineitä, eivät voi vedota yleiseen ihmismieleen. Heidän on pakko turvautua abstraktioihin ja erotteluihin. Sellaisten miesten kannettavaksi jäi Adam Smithin jättiläisviitta, ja he kantoivat sitä omalla tavallansa. Heidän kuiva ilmakehänsä ei siedä pilviä, ääriviiva on heistä inhoittava, ellei se ole kuin viivoittimella vedetty. He arvostelivat mestarinsa epämääräisyyttä ja johtuivat pakostakin sitä korjaamaan. He yrittivät luoda kansantaloustieteeseen sellaista täsmällisyyttä ja varmuutta, jota asian laatu ei salli. He ottivat sellaisia sanoja kuin "arvo" (auttamattomasti ja välttämättä epämääräinen sana) ja "maakorko" (maanomistajan ja vuokraajan välistä erikoista suhdetta ilmaiseva sana) ja "pääoma", yrittivät määritellä niitä vääjäämättömän täsmällisesti ja käytellä niitä ehdottoman tehoisasti. Niin menetellen he loittonivat yhä kauemmaksi todellisuudesta. He kehittelivät kirjallisuuden, joka oli runsaampi, vaikeatajuisempi ja vähemmän todellisuutta vastaava kuin kaikki skolastikkojen harjoitukset yhteensä. Tavallisten sanojen käyttäminen epätavallisissa merkityksissä on lukemattomien väärinkäsitysten kylvämistä. Ei voinut edellyttääkään muuta kuin että suurin osa tätä taloustieteellistä kirjallisuutta eritettäessä hajautui mahtipontiseksi, monimutkaiseksi, usein hämmästyttävän taitavaksi ja typeräksi sanoista-kiistelemiseksi.
Kuningatar Viktorian hallituksen alkuaikoina, jolloin Marx suunnitteli teoriojansa, kansantaloustiede vallitsi sivistynyttä maailmaa. Vielä Ruskinin täytyi käydä kumoamaan tuon tyrannimaisen ja dogmaattisen rakennelman alkeisedellytyksiä. Tylsempi osa sivistyneitä henkilöitä puhui "kansantaloustieteen muuttumattomista laeista" ollenkaan havaitsematta, että kaiken pohjana tässä niinsanotussa tieteessä oli muovautuva inhimillinen sovinnaisuus. Nämä salaperäiset kaavat ehkäisivät inhimillisiä virikkeitä ja tyrehdyttivät luovaa ponnistusta. Kansantaloustiede käytti hyväkseen fysiikan ja kemian loistavia saavutuksia ja vaati itselleen ehdotonta arvovaltaa. Ainoastaan erinomaisen älykäs ja kyvykäs mies, joka oli päättänyt uhrata tehtävään koko elämänsä, voi niinä aikoina käydä vastustamaan kansantaloustieteilijän vaateliaisuutta, väittämään, etteivät hänen päätelmänsä olleet tieteellisesti päteviä, ja syrjäyttämään sen kieliparren. Marx piti kumminkin soveliaana omaksua oman aikansa sanalliset välineet (joskin muunti niitä melkoisesti), sopeutua niiden henkeen ja halkoa, uudesti luokitella ja uudestimääriteliä niitä tarpeen mukaan. Siitä johtuu, että hän itse on jo vaikeatajuinen, ja hänen erikoistuneemmat seuraajansa sosialistien joukossa käyttävät oppisanoja, jotka eivät herätä mitään kaikua nykyaikaisessa mielessä. Ne ajat, jolloin sosialismin oli esitettävä teoriojaan sen tieteen ammattisanoin, jonka perusväitteet se hylkää, ovat nyt ohi. Nykyjään kuullaan yhä vähemmän puhuttavan "liika-arvosta" samoinkuin kuullaan yhä vähemmän McCullochin palkkalaista. Siihen voi vielä osua joku älykäs mekaanikko etsiessään tietoa jonkin yleisen kirjaston vanhentuneista keräelmistä, tai sitä voi kosketella ohimennen joku opettaja-veteraani. Mutta ne ajat, jolloin sosiaalisen ja taloudellisen tieteen oli valittava joko kiistanalaiset ja mitään ilmaisemattomat teknillisyydet tai paha kokemusperäisyyden leima, ovat nyt olleet ja menneet.
Käytetty kieli merkitsee kuitenkin paljon vähemmän kuin lausuttavat asiat, ja Marxin erinomainen tärkeys ei paljonkaan vähene siitä, että hänen teoksensa täytyy muuttaa nykyaikaiseen kieliparteen ja että niitä on tarkistettava nykyaikaisten tosiasioiden valossa. Hän pani alulle sosialismin. On helppo Marxia moittia, sanoa, ettei hän huomannut sitä tai tätä, nostattaa myrsky vesilasiin muka hänen yleisen teoriansa kumoamiseksi. Marxin suuruutta voidaan yrittää jaarituksilla pienentää samoinkuin Darwinin suuruutta, mutta hän säilyy kaikesta huolimatta suurena ja ratkaisevana. Hän näki ensimmäisenä ja opetti kaikki muut näkemään kapitalistisen tuotannon maailmanprosessina, joka välttämättä kulkee eräiden sosiaalisten kehitysvaiheiden läpi ja liikkuu kohti väistämätöntä kohtaloansa, ellei jokin laissa ja hengessä tapahtuva muutos tule sitä muuntamaan. Hänen seuraajansa taipuvat pitämään tuota kohtaloa ehdottomasti väistämättömänä, mutta virhe ei ole Marxin. Hän näki sen muotoutuvan sosialismiksi. Hänen mieleensä ei johtunut, että on olemassa toinen vaihtoehto, että tapahtumasarja kenties ei johdakaan kapinoivan köyhälistön voittoon, vaan häviöön, että syntyy plutokraattinen, imperialismiksi kärjistyvä aristokratia ja lopputuloksena sosiaalinen hajautuminen. Tutkimussuojastaan, British Museumin lukusalin kupukaton alta, Marx ennusti työväen kasvavaa luokkatietoisuutta, väistämätöntä luokkasotaa, vallankumousta ja sitä seuraavaa tuhatvuotista valtakuntaa. Hän keräsi tosiasioita, teki huolellisesti päätelmänsä ja odotti päivänkoittoa.
Mitä Marxin suorittamiin taloudellista elämää koskeviin laajoihin yleistyksiin tulee, ovat tapahtumat ihmeellisesti vahvistaneet oikeiksi Marxin väitteitä. Trustien kehittyminen, varsinkin Amerikassa esiintyvä omaisuuden keskittyminen, ovat hänen ennustamiansa asioita. Jos ihmiset yhä järkkymättä pysyvät yksityisomaisuutta ja individualismia koskevissa periaatteissaan, näyttää ehdottomasti varmalta, että tulee niin käymään. Ja esimerkiksi amerikkalaisestaAppeal to Reason("Vetoomus järkeen")-lehdestä, joka leviää viikoittain neljännesmiljoonalle tilaajalle, voi jokainen haluava nähdä, kuinka työväen luokkatietoisuus kasvaa ja kuinka todennäköinen — lakkolaisten turvautuessa pyssyihin ja räjähdysaineisiin, kuten Pennsylvaniassa ja Coloradossa, enemmänkin kuin todennäköinen — on luokkain välinen sota…
Nykyaikaisen sosialistin mielestä sellainen yleistys kuitenkin on hiukan liian varma ja laaja; hän käsittää, että tapojen, lakien tai yleisen mielipiteen muutos voi hidastuttaa, pysähdyttää tai kääntää taloudellista prosessia ja että sosialismi voi lopultakin saavuttaa tarkoituksensa, ei yhteiskunnallisen järjestyksen nojalla, vaan siten, että sen vaatimuksiin asteittain ja yksityiskohdittain suostutaan. Marxilainen esittää dramaattisesti asiaa, joka voi lopultakin tapahtua järjestelmällisesti ja epäromanttisesti, kumouksena, joka tapahtuu yhtä säännöllisesti ja tyynesti kuin tasauspisteitten eteenpäin-siirtyminen. Voi esimerkiksi käydä niin, että pääoma keskittyy ja kansan suuri työtätekevä joukko suhteellisesti köyhtyy, mutta maailman vauraus siitä huolimatta yleisesti lisääntyy, pääoman ja maan haltijat oppivat yhä enemmän tuntemaan sosiaalisia velvollisuuksiaan, joten luokkaetujen välillä vallitseva ristiriita naamioituu ja sen aiheuttama kurjuus lievenee. Voi käydä niinkin, että tämä vastakohtaisuus pääsee ilmenemään maltillisena keskusteluna ja luokkasota siten verhoutuu kerrassaan tuntemattomaksi, että yleinen ihmisrakkaus lauhduttaa vihaa ja miekat taotaan teräskyniksi — että saadaan aikaan rakentavaa neuvottelua molempien luokkien kesken, joihin kuuluvat miehet ja naiset ovat hyvää tarkoittavia, joskin kenties vielä puolueellisia henkilöitä.[22]
Se aatekehä, jossa Marx liikkui, oli tutkijan, johon oli syvästi vaikuttanut Ranskan uudistuvan vallankumouksen idealismi. Marx eli maailman asioiden ulkopuolella — invaliidin elämää; hän vietti suuren osan siitä British Museumin lukusalin tienoilla, ja hänen sosialismia koskevissa käsityksissään tapaa samalla kertaa historiallisen katsomuksen avaroita näköaloja ja abstraktisuutta, joka johtuu inhimillisen asiain johdon käytännöllisen tuntemisen puutteestä. Vain Englannissa jo 80-luvulla sosialismin laajentuvat vaatielmat joutuivat oleellisesti hallintoon perehtyneiden miesten vaikutuksen alaisiksi. Niinpä jättikin Marx — ja vielä suuremmassa määrässä ensimmäiset marxilaiset — huomiotta hallituksen tarpeet ja käsitteli vain karkein piirtein luokkatoimintaa. Hän näki aivan selvästi taloudellisen elämän kehityskulun, ennusti trustien lujittumisen, ja se hänen väitteensä, jonka mukaan tulee välttämättä kehittymään kerrassaan omaisuudeton työväenluokka, jossa luokkatietoisuus kasvamistaan kasvaa, on suurenmoinen yleistys. Hän näki selvästi aina tähän monien ja harvojen vastakohtain saakka, ja sitten hänen näkemyksensä petti, koska hänen kokemuksensa ja harrastuksensa pettivät. Tulisi syttymään luokkasota, ja teollisuusjärjestöissä kuriin totutetut joukot voittaisivat.
Sen jälkeen opin vakuuttavuus heikontuu. Köyhälistön piti voittaa luokkasodassa; sitten oli luokat hävitettävä, tuotannon ja jaon välineiden yksityisomistus oli lopetettava, kaikki ihmiset tulisivat työskentelemään järkevästi — ja tuhatvuotinen valtakunta olisi tullut.
Marxilaisen ohjelman rakentava puoli oli liian heikko. Siinä ei ollut psykologiaa. Edeltävään loistavaan kumoavaan kritiikkiin verrattuna se näyttää kerrassaan mitättömältä. Se määrää ihailtavan täsmällisesti taudin laadun, mutta ehdottaa sitten pikemmin loitsua kuin oikealta tuntuvaa lääkettä. Siitä johtuu, että marxilainen sosialismi herättää vain kovin heikkoa vastakaikua julkisissa asioissa, liike-elämässä tai sosiaalisen kokemuksen aloilla toimivassa henkilössä. Se ei vedä puoleensa opettajia, lääkäreitä eikä insinöörejä. Se herättää heissä sosiaalisen epävakaisuuden tuntoa, mutta ei tarjoa mitään korjauskeinoa. He eivät usko kansan mystilliseen viisauteen. He eivät löydä mistään Marxin ennustuksista tyydyttävää tuhatvuotisen valtakunnan lupausta.
Työmiestä, joka on tottunut suhtautumaan johtoon ja hallitukseen niinkuin ilmaan ja taivaanlakeen, nämä hallinnollisen ja rakentavan mielen vaikeudet eivät ollenkaan koske. Hänen mielikuvituksessaan ei tuo luokkasodan nojalla voittoon ja omillensa pääsevän köyhälistön kuva herätä minkäänlaisia kysymyksiä. Hän ei johdu missään tapauksessa kysymään: "Kuinka se tapahtuu?"
Jos tiedustelee tavalliselta marxilaiselta näitä vaikeuksia, niin hän lankee juhlallisesti takaisinlaissez faire-oppiin. "Se käy päinsä", sanoo hän.
"Kuinka?"
"Me otamme haltuumme trustit ja johdamme niitä…"[23]
Kaikkiin ihmismielen voimakkaisiin uusiin liikkeisiin liittyy se haitta, että oppilas pillastuu saamastaan opista, liioittelee opettajan väitteitä, tehostaa niitä, ja se seikka, että Marx on herpaissut useiden erittäin etevien miesten kriitillisen kyvyn, osoittaa vain hänen aatteittensa voimaa. Marx merkitsee heille lopullista totuutta. He puhuvat ääntänsä alentaen "klassillisesta sosialismista", johon kukaan ei kykene lisäämään hitustakaan ja johon he ovat vannoutuneet yhtä epäkriitillisesti kuin yltiökristityt "Sanan" kirjaimeen…
Marxilaisen opin erikoinen vika on siinä, että se johtelee välttämättömän taloudellisen kehityksen käsitteen fatalismin korkeuteen, selittää niin juhlallisesti kuin ainakin yleistajuinen "tiede", että sosialismintäytyypäästä voittoon.[24] Sellainen fatalismi on aatteenkannattajalle moraalisessa katsannossa haitallinen, se sammuttaa hänessä voiton epävarmuudesta johtuvan innostuksen tunnon, saa hänet uskomaan, että tähdet radoillaan tekevät työtä hänen hyväkseen. Tavallinen marxilainen taipuu senvuoksi ponnistuksettomuuteen — hän saarnaa ennaltamääräystä ja lunastusta ilman töitä.
Marxilainen saapuu, tosin kiertoteitse, merkillisesti samanlaiselle moraaliselle kannalle kuin Herbert Spencerin oppilas. Koska kaikki parannus syntyy vain siten, että asiat jätetään silleen, on sitä parempi, mitä huonommiksi asiat muuttuvat, koska päästään sitä lähemmäksi lopullista epätoivoa, luokkasotaa ja köyhälistön voittoa. Tämä voitonvarmuus tekee marxilaiset hankaloiksi politiikassa, turhantarkoiksi opin kirjaimen noudattajiksi, jotka itsepintaisesti vastustavat "lievikkeiksi" nimittämiänsä asioita — kaikkea vähin erin tapahtuvaa uudistusta. He odottavat, kunnes voivat kulkea koko taipaleen yhteen rupeamaan, eivätkä tahdo sallia kenenkään lähtevän matkaan sitä ennen. Amerikassa marxilainen fatalismi on kehittynyt tavallaan ylevimpään yksinkertaisuuteensa H.G. Wilshiren evankeliumissa. Siinä sanotaan, että trustien asiana on vakauttaa maan koko teollisuus, ottaa haltuunsa kaikki omaisuus. Niiden ehdittyä ottaa kaikki hoiviinsa kansakunta siirtää ne omakseen. "Kansakunta omistakoon trustit!" Kansakunta, jonka jäsenet lukevat kapitalistisia sanomalehtiä, ovat tottuneet kapitalistisiin menetelmiin, ovat pääoman valvonnan alaisina toimivien poliitikkojen edustamat ja hallitsemat, ottaa yhtäkkiä omikseen trustit ja aloittaa uuden järjestelmän…[25]
Se olisi kerrassaan viehättävän helppoa — kunhan olisi vähimmässäkään määrässä todennäköistä.
3.
Marxilainen oppi taipuu kohtuuttomaan fatalismiin. Sen muodostama luokkasodan jälkeisen maailmankuva on sekin ristiriidassa älykkään rakentavan toiminnan kanssa. Se kääntää kasvonsa kohti tulevaisuutta, lausuu sanan "kansanvalta" ja peittää silmänsä.
Kansanvalta sellaisena kuin marxilainen sen käsittää ja sitä kannattaa, on se mystillinen kansanvalta, joka kehkeytyi ilmi Ranskan ensimmäisen vallankumouksen aikana. Se ei tahdo hyväksyä mitään kansanomaisen viisauden erittelyä. Se edellyttää jonkinlaista muka kansan suurissa joukoissa piilevää henkeä, jota ilmaisee kaikkien täysi-ikäisten — tai eräiden sosialidemokraattisen liiton auktoriteettien mukaan, jotka eivät luota naisiin, kaikkien täysi-ikäisten miesten — yleisen vaalioikeuden käyttö. Suurikaan osa täysi-ikäisiä ei riitä — vaaditaan heidät kaikki. Se salamyhkäinen henki, joka siten pilkistää esiin ja taas häviää näkyvistä jokaisten vaalien aikana, on Kansa, ei kukaan yksityinen henkilö, vaan kansanquinta essentia, ja se otaksutaan erehtymättömäksi, se otaksutaan sekä siveellisesti että myöskin älyllisesti kaikkitietäväksi.[26] Se ei suvaitse sitäkään, että valitut henkilöt ovat yksilöisyyksiä, heidän tulee olla tuon hajautuneen, saavuttamattoman oraakkelin, tuon viimeisen viisauden pelkkiä välineitä,edusmiehiä…
Voi tuntua karsaalta teolta, jos ottaa ivaillakseen syvää viisautta sisältävän aatteen hullunkurista muotoamista, sitä äkkipikaista, väärää, aritmeettista menetelmää, jonka avulla yritetään ilmaista yhteiskunnassa mahdollista ja toisinaan todella elävääkin kollektiivista henkeä — uskon puolestani ehdottomasti kansanvaltaan, älyllisesti valppaaseen, tietoiseen ja itsekuriin tottuneeseen kansanvaltaan — mutta niin kauan kuin vallitsee tämä mystillinen usko suureen joukkoon, tämä epämääräinen, tunteenomainen, epäkriitillinen tapa väistää oikean hallituksen ja kollektiivisen tahdon organisoimisessa ilmeneviä valtavia vaikeuksia, täytyy sosialistisen suunnitelman jäädä käytäntöön soveltumattomaksi ja sivistymättömässä, huonosti järjestetyssä yhteisössä vaaralliseksikin ehdotelmaksi. Vaikka olenkin sosialisti, huomaan selvästi nämä mahdollisuudet, ja onhan typerää, jos mies useissa suhteissa toisen kannalla ollen senvuoksi jättää varoittamatta häntä huolettomasti käsittelemästä ladattua ampuma-asetta. Sosialidemokratia voi hyvinkin muuttua mahdiksi, joka pelkän voiman ja hoidottoman uskonsa nojalla hävittää hallituksen asettamatta mitään sen sijaan. En tiedä, tuleeko ehkä lopulta käymään niin Amerikan Yhdysvalloissa.
Vaikka marxilaisuus merkitsikin suurta edistysaskelta sitä edeltävään hajanaiseen ja sekasortoiseen sosialismiin verrattuna, se oli kuitenkin puutteellinen toisissa suhteissa ja myöskin sikäli, ettei kyennyt esittämään minkäänlaista valtio-organisation suunnitelmaa. Niinpä sillä esimerkiksi oli huono tieto naisista ja lapsista; sen perustajia eivät näytä innostaneen kasvatuksen tarpeet eikä nousevaan sukupolveen kohdistuva huolenpito. Kukaan biologi — oikeastaan ei yksikään tieteellinen henki — ei näytä hillinneen sen ankarasti "taloudellisia" tendenssejä.
Se tehostaa siinä määrin liiallisesti elämän taloudellista puolta, että toisinaan voisi luulla sen koskevan maailmaa, jossa elää pelkkiä "tuottavia" kuolemattomia, jotka eivät koskaan synny eivätkä vanhene, vaan käyvät ikuista taistelua teollisuuden kehittyvässä prosessissa.
Sosiaalisen elämän keskeisin tosiasia ei kumminkaan ole tuottaminen, vaan "jälleentuottaminen". Naiset, lapset ja kasvatus ovat taka-alalla Marxin ehdotelmissa — niinkuin miehen koira, hänen yksityiset opintonsa tai kaniini-suosikkinsa. Nykyaikainen sosialismi sitävastoin asettaa ne etualalle. Sosialidemokratian opit menevät tässä suunnassa hiukan pitemmälle kuin se liberalismi, joka perusti Yhdysvallat jättäen huomioonottamatta naiset, lapset ja neekerit ja tehden poliittiseksi yksiköksi täysi-ikäisen valkoisen miehen. Siellä ei oivallettu, kuinka erinomaisen tärkeätä on, että koko yhteiskunta pitää päämääränään ja ponnistustensa esineenä nousevan sukupolven kasvattamista paremmaksi kuin nykyinen. Bebelin kirjaNainenesittää laajasti naisen osan haittoja nykyisissä oloissa, mutta kirjan lopussa olevat muutamat naisen tulevaisuutta koskevat sivut ovat kaunopuheisena todistuksena, kuinka kuivakiskoisen riittämätön marxilainen näkökanta tässä suhteessa on. Avioliiton, jota nykyaikainen sosialismi taipuu yhä enemmän kannattamaan, piti hävitä — ainakin lakimääräisenä liittona; naisten tuli esiintyä miehinä, mikäli oli kysymyksessä valtio…[27]