— Se ei ol lainkkam bali semsist puist, sanos Pajala handelsmann. —Tosa on gäsi ja kaupp on deht.
Maister oikke hämmästys, kodei se lainkka yrittännykkän dinkkama ja hän duumal jo itteksellees, ett olis mar häne sopinnp pyyttä enemängi. Mutt seoravas silmäräpäykseks hän jo häpes tätä ajatustas, ko hän muist, kui mond kertta hän ol kauppmiäste voitohimo moittinn. Hän oijens kätens Pajala handelsmannill, sanos samas hyväst ja läks.
Pälsy levjänäs ja kädes seljän dakan hän läks astuman gottippäi. Hän ol nii hyvällp pääll, ett hänen däydys oikke laula hyräytellk, ko hän siink kävel pisin gattu ja ko se posetiivisoittajaki osas tuli händ vasta, ni häm bist siutte mennesäs marka sen gouraha. Hän ol nii miälisäs, ett hän olis tahtonns syleillk koko mailma eik nii olle oll ihme eik mikkä, ett häm bysäs kuistillas silittleemä Mari vanha kattiakkin, go hän muuto vihas oikke sydämes pohjast. Ja kyll ymmärs vaa "Liisuki" antta arvo semsell hyvälemisellk, ko nii arvamatt tarjotti. Se kyyrist selkkätäs, pyhkeskel ittiäs maistrim bälsy fuari vasta ja kehräs silmäs sirrilläs. Mari osas tulls samas piham beräld ja ko hän näk maistri näi oudois toimeis, ni hän dul nii iloseks, ettei hän enä lainkka muistanns stää aamulist harmi, muttkon garas piham boiki maistrin dyyijö ja sanos: "Oi ny voi sendän, go maister läks ulos ilma suurust ja nyt tlee jo piam bualpäevä aikaki. Mutt mnää panen dosa paikka kaffepannum bääll, nii ett maister saa kupin gaffett edes. — O niin gaunis ilmaki, ett tämne vanh ikälopp, ko mnää olen, dunde ittes niingo nuareks jälle."
Maister nyäkäytt päätäs, kraape viäl hetke "Liisu" leua-alusta ja läks sitt kamarihis. Hän heitt pälsy yldäs, hak sikari suuhus, avo akkna ja istus se ääre nauttiman geväppäevän gauneutt. Ko hän siins sitt ol hetke istunn, ni hän näke tulliin dleevas kattu ylös ja ko se pääse häne akknas kohdall, ni hän sano: "No, no, tullar, mihist snuu niin giiru o?"
— Katost vaa, vasta tullar, — snää istu vallan gotont tämsenk kauninp päevänk, ko haukuttle saera ja rammakki ulkilmas liikkuma.
— Vai kotons snää mnuu luulek koko päevä istunnu. — En mar olekka.Mnää ole oll liikkell enemän go snää tänäpä.
— Ooho, vai nii. No mitäst snää sitt olet toimittann?
— On däsä oll hiuka afäärej. Käve nääks myymäs ne raakpuun. Kyll mnää oikkjastas meinasim bittä ne viäl vähä aikkan, gosk puutavara hinna näkyvät tekevä nousemist, muttko mnää nykki jo sai niist oikke näti summa voitto, ni mnää myysin goko hökötykse.
— Vai nii, vai kauppmiäheks snääki lopuld ole ruvenn, vaikkas ai heijä voitohimoas ole moittinn. Mutt kuule, veli hyvä, siins snuun gaupasas o sittengin dullp piän glumm.
— Mikä klumm siint tuli olis?
— Semne vaa, ettei snuull ol mittä raakpuit myyd. Es snää eilä mittä raakpuit huutann, vaikk mnää äskelttäm bilam bäitem bani snuu siihe luuloho. Stää tlee nääks ai jotta lysti miälen, go o näin gaunist ilma ja ko on dämne merkkpäev sitt viäl. — Ei mar, hyväst ny jäll, mnuun däyty lähtik kotti.
Maister ol niingom buust pudonnk, ko hänell vähitelle selkes koko jutt. Ny vast hän muist, ett tänäpä ol ensmäinem bäev huhtkuut ja hän ymmärs, ett tullar ol tehn jekku hänell ja ett Pensast ja Moson gapteen ja Jokela ja Pajala handelsmann oliva osalissi siin juanes. Hän garas suutuksisas akknahan gattoma ett kerkkeisik hän viäl andaman giäru sillt tullrill, mutt ei stää enä näkynn. Kyll se poik ol luus korjann.
Maistri ilone miälala ol jäll haihtunn. Hän istus keinustoolihis ja pur oikke hammastas kiukust ko hän ajattel, kui net toise tämä jälkke naurava ja pilkkava händ. Muttko Mari hetkem bääst toi kaffett ja puhel ja pauhas nii, ettei maister suuvooro saann, ni maistrin giukk men hiljakselles ohitt ja hän nauro jo ittekkin goko jutull. Anda heijä hirvitell, ajattel hän, hyätty mnuulls sendän däst oll o enemän go he luulevakka. Ny mnää tiädän, gui mnää saa Mari hyvällp pääll, jos mnää vastedes satuisim biäne hairaduksen dekemä.
Ja siink kaffett juadesas ja Marim bauhates maister istus ja toevos vanhall viholiselles, Marin gatillp, pitkä ikkä.
Tasala Vilkk osta uude silkkhatu
Me oll Lyybekis, mnää ja Tasala Vilkk ja Hakkri Iiro. Vilkk ol vähitelle maalises hyvydes pamppandunn niim bali, ett hän ol ostann oma alokse. Vanh se kyll ol eik se mikkä erinomane seilamanga oll ja kovas meres ei se noss aalotten gans ylös niingo oikke hyväluandone asti teke, muttkom bist ai nokkas aalotte sisäll. Iiro meinasikin, go Vilkk kysys, annetang aloksell uus nimi, ko se uude isänängi o saann, ett muuteta vaa nimi ja ruveta sanoma stää merisiaks, sill ett merisika se o, siit ei pääs mihinkkä. — No ymmärtä se, ettei Vilkk semsest puhest tykännk, ko hän muutongi ol nii ylppi aloksestas. Eik hän se eräm beräst enäm buhunns se nime muuttamisest muttko asti sai pittä vanha nimes "Emerensja" ja mnuu miälestän ei stää nimi vaev mikkä. Mnää sääkkrä, näättäk, ett Raumall o mond huanomppa astja, joill o viäl komeve nimi ja Saksa-reisuj niilläkkin dehdä, nii ett krahise vaa.
Nii händ, "Emerensjall" me nys sitt Lyybekis oli. Me oll losann ja saannp paarlastingi sisäll ja odoti jo kolmatt voorkautt otolist tuuld, ett olis pääst kottippäim bainama. Mutt kodei stää vaan guulunn, ni Vilkun gärsvälisys lopus ja hän rupes napisema vähitellen, go mes siink kaikin golme — Iiro ol föleis niingo ainakki — istusi Neebermanni frouvan drahtööris, join dodi, kattiin daeva merkej ja kuulustlin, go Neebermanni frouva flikk soitt meillp porttepiiut Se flikk ol näättäk huamann, ett ko Vilkk ol pahallp pääll, niim borttepiiu musiikk tek häne miäles hyväks jäll, niingon Daaveti harpu soittamine Sauli muina.
Mutt kon daeva merki vaa näytivä, etten mes sais hyvä tuuld viäl monem bäevän dakka, ni Vilkk käve ai kiukkusemaks vaa, vaikk Neebermanni froua flikk olis kuip pali pelivärkkiäs hakann ja yks kaks häm byhkäs pöydäld laattjaha semsen glasipurkin, gon ol täynnk kuldkaloj ja sanos, ettei hän viit kattot tomssi harmittavaise laiskoj kaloj. No, kyll se ymmärrätt, mimnen gohin siit tul. Neebermanni froua flikk rupes hameliäppeijäs bäijämä ja hyppäs toolills seisoma vedembaismust pakkoho. Frou itt suutus, nii ett mnää luuli, ett nys se vissin deke sen dyhmän dyä, ett se lendä Vilkum bääll. Mutt ei mar lendänns sendä, ko sai ittes hillitty viimettell hetkell ja rupes vaatima makso Vilkuld. Ja Vilkk maksoki 3 saksan daalri, niingo ämm vaade. Mnuun gäve oikke sydämellen, go mnää näi niim bali raha turha menevä, mutt Iiro ei kerjenns semssi fundeerama. Se poik karas niingon giss, ko on diku hänttähäs saann, pisi laattja puukko kädes, ott kuldkala yks toises perän gii, leikkas niild niskap poikk ja meinas, ett meijä nämä ovak, kosk me ne maksangi. Ja ko hän ol slahtis päättänn, ni hän hak paperimbalase, kääre kalak kaikk siihe ja pist nep plakkrihis. "Jaaha, poja, ny lähdetä", sanos Vilkk sitt, ko hän ol asjas saannk klaaratuks Neebermanni frouan gans ja mnää ajattli itteksen, ett nääks stää Vilkku, ko on dull nii ymmärtäväiseks, ett lähte buurihin, go hän huamatte, ett häne nyrkkis liiaks syhyvä mais. Mutt erhetysi mnää, sill ett ko mep pääsi ulos, ni ei Vilkk lainkka "Emerensjat" kohde ruvennk kurssi asettama muttko vallan doissippäi.
— Mihist nys sitt oikke mennä? — mnää sanosin, go mnää äkkäsi se, mutt ei Vilkk siihe vastann muut ko ett: "Huals snää siit ja tul mnuum beräsän." Iiro kävel suu levjänäs meijä viäresän, eik puhunn mittä. Se poik tiäs, ett ny o Vilkk sillp pääll, ettei tämä päev yhte lystihi lopukka. Ja sillaill oikke siink käveki. Vilkk vei meijä rauttiäasemalls se aukon dyyijö, mist poletej sai ja pyys kolmp poletti Hamburihi. Mnää koitin gyll heit estäs siit hullutuksest, mutt ei siin mikkä auttann. Hän makso kaikk poleti, vei meijä valuvaunuihi istuma ja yks kaks me jo liäruttli Hamburi kohde, nii ett yks suhin vaa ol.
— Mitä Jumal siunakko me Hamburis tee? — kysysi mnää, ko mes siin istusi.
— Meill o asja sinn, sanos Vilkk.
— Mitä asja sitt?
— Oi voi, ko snää kysele. Mutt sama se on, gyll snää sen diättäkki saa. Nääks, niingos tiädä, niin dua Iirom bahus turmel se mnuu silkkhattunn, go mnää saim berinttö isäldän ja ny mennä ostama mnuull uutt. Kyllmares se ymmärä, ett mnuulls silkkhatt ny olit täyty, ko mnää alokse redar ole.
— Stää em mnää kiäl lainkka, vastasi mnää siihe, — mutt kyll mar niit silkkhatuj Lyybekist olis saann.
— Olis kyll, sanos Vilkk, — mutt Hamburist ol se isävaina hattukin duatt ja Hamburist tuadan dämä mnuu uus hattunikki.
— Hamburist oikken, guingastetei — puhel Iiro ja ol miälisäs ja tuumal, ettei Lyybekist semmost hattu olis saannukka, ett se Vilkum bäähä sopinn olis.
Ja turha se ol, ett mnää semssi puhelinga ny enä, ko me jo oll Hamburi päi menos eik oll aikkaka, ni me jo pysäsi Hamburin daksuunall ja sitt lähdettin gaupoj tekemä.
Ens mes sendä meni yhten drahtöörihi, söi siäll yhde eine ja joim bääll vähä enemängin go yhde eine. Sitt me oti heose ja vaunu ja ko ol hetke aikka ajett, ni löys ko löysiki Vilkk siäld yhdem buadi jong akknas ol silkkhatuj oikke roukkjottaisi.
Sinn mes sitt meni sisäll ja Vilkk valikoitt itteles sopeva hatu. Ja ko hän se ol saannk kässis, ni hän sanos: "Jaa-a, poja, ny ongi semne räkning, ettem mnää kehtakkan gävellt teijän gansan, jos ei teillk kans knalli pääs ol, nii ett valikoikkast ny ittellen oikken gomjas pytt päähänn."
— Mnää en sunkka rupp raha semssehem banema, sanos Iiro siihem buhesse ja meinas, ettei hän semmost panis päähäs vaikk maksetais.
Muttko Vilkk sanos, ett hän maksa sen galaasi, ni Iiro miäl muutusikin goht ja hän sanos, ett hän jo kaua aikka ol tuumall osta ittelles semse hatu, mutt ei oll rookannk koska raha liiknemä semssem barsellihi. Ja ko Iiro ol saann hatum bäähäs, nin gyll hep pia mnuungin doppihin olivas semse löytänn ja sitt mentti ulos. Mutt siin viäres olikin doinem buad ja Vilkk meinas ett katotast, mitä siäll o. No, se ol semne leikkaluttengaupp, siäll ol lamppait ja heossi ja kukossi ja kanassi, ko seisosivas semstem balkettem bääll, ni ett ko niit paino alas, ni ne vingativa. Vilkk sai koht yhden gättes ja Iiro toise ja sitt he rupesiva niit kitkuttama juur niingom biäne mukula. Mnuu harmitt ymmärettvästengi semnem beli ja mnää sanosingi heili, ettei semne ol täyskasvuse miähen dyät Mutt ei nek ko naurovak krikotiva vaa ja Vilkk juttel: "Nääks Iiro, kyll snää mnuu harmonika soittamises voita, mutt tämmöst mnää kitkuttle yht hyvin go snääki." Semssi oikke Vilkk pauhas, mutt viime he ittekki saivas siit toimest tarppekses. Vilkk makso ne molemmap paija ja me oll juur pääsmäisillän gunnjallp pois siit puadist, ko Vilkk äkkäs suure avome looda siinp puadi laattjall ja rupes koht kyselemä mitä siin ol.
Iiro ko saksa tais, sai pia selvill, ett siin ol samalaissi lamppait ja heossi ja kukossi ja kanassi, ko lähetetä Suamehe.
— Vai nii — sanos Vilkk — ja sitt hän gatos Iirot ja sanos: "Eks snää luul, ett siit tliis aika vingumist, jos snää mensi ja istuisit toho loodaha."
— En mittän diäd, sanos Iiro.
— Koetast.
— Se tlee tyyriks.
— Tulkko vaa, ny ollangi lystreisull. Kuulestis Iiro, pistäst ittes istuma siihe loodaha.
— No, kosk kapteen gäske, nin däyty kai mnuu sen dehd, — ja ennengo mnää kerkesi händ estämä, niin dämä pahus jo istus loodas ja Vilkk pitä händ kainloist, nosta ylös ja laske taas alas ja jatka stää tekko niingauan gom biänikin gitkaus Iiro ald kuulus.
— Viäläk ne äändlevä? — kysys hän ai joukko Iirold ja niingauan, go Iiro sanos kuulevas jottam bihinä, ni Vilkk käytt händ nuijan. Mutt viime Iiro meinas, ett nyp pidäis tämän dyä olema valmis, nous ylös ja me läksim bois, ko Vilkk ens ol maksanns se lysti. Ja kapplen doistsata saksa markka se makso. Sitt me meni vaunuihi jälle ja Vilkk käsk Iiro sanno ett mennäis sinn, misä niit ulkmaa elävi o siälls semses suures tregoolis. Kyll kusk sem baika hyvin diäs ja meinas juur lyäd heost selkkähän, go Vilkk otta hänen kättes kii ja sano: "Mennä vaa mutt pysätäst vähä ens." Kusk pysätt ja Vilkk men viäl kerra siihe hattupuadihi ja ko hän dul siäld, ni hänell ol yks silkkhatt jällk kädes ja se häm bistkuskim bäähän, go hän ens ol heittännk kuski vanha lakirääsyn gadull.
— Kas nii, tämä ruppe näyttämä herraslaagaseld — meinas hän sitt ja sanos meill, ett istukka ny oikke rehvakkast poja, niingo redari ja kapteeni. Ja kyll Iiro vissim barast koitt. Siin se oijendel ittiäs vaunuis taappäi nojos, jala levjänäs, nokk pystös ja sikar toises suupiäles, nii ylppjä näkösen, ett oikke harmitt. Eik Vilkkuka sunkka mildä Nauku Maijam bojald näyttänn. Nii oikke mes sitt meni ja kyll hamburilaisillk kattomist ol, ko me heijä siuttes ajo.
No lopp tästäkki reisust tul ja mep pääsi siihen dregoolihin, go niit ulkmaalaissi elukoit ol. Ja lyst niit katto ol. Siäll ol semnen giraffiki, ko o niim bitkkaulane, ett Vilkk puhel Iirollk, ko hän se näk, ett ihmselläkin darvittis olit tomnen gaul, ni sitt joldan dunnuis, ko ryypym banis menemä semmost huilu pisi alas.
— Ja vissi, sanos Iiro, — mutt ajattlest, josas saisik kala ryypym bääll ja menis ruat kurkkuhus, ni se mar kapple aikkan grahnasis, ennengo se määräs päähäm bääsis. Ja sitt hes sovesivas se asja nii, ett kyll taivaline isä heills sendä on daitann antta juur jämt niim bali kurku mitta, ko het tarvittevakki.
Ja ol siäll vähä hirmuse iso elefanttiki, semne suur, neliskulmane eläv neljällk kondill ja händ kummassakkim bääs ruumist. Se ol vähä klookk. Eik oll hullumb semnengä elukk, ko ol saan luajald neli kontti, mutt käytt vaan dakamaissias.
Mutt kaikkjast hauskima olivas sendä ne apina ja marakati. Koht ko met tlii niitte häki ette, ni Iiro näytt yht ja huus: "Kattokast pojak, ko o juur jämt niingo Äimlä faar vaina siäll meill Raumall." Ja todestakki se elukk ol Äimlä faari-vaina näköne. Yhtläine lattuskaine nokk ja yhtläisep piänes silmä ja yhtläinen gellanem bartaki leua allk ko Äimlä faarill.
— Ei mutt oles snää klooku näkönen, gos ole jämt niingo Äimlä faar — sanos Vilkk ja nyäkkäs päätäs ja nosteskel silkkhattuas hamburilaisillk, ko olivak kokkondunn meijä ymbrillen, go meill nii lysti ol niist elukoist. Ja stää Äimlä faari näköst em me olis väsynnk kattlemast, jos ei siin yhtäkkin gaks oikke isso apinjunkkri olis ruvennt tapplema oikken dodem bääll. Stää ol viäl lysteve katellk, ko Äimlä faari, ni ett me unhoti häne hetkeks valla. Mutt kyll häm bit itt huale siit, ett händ muistetti. Ko me, näättäk, seiso siin ja kattle niit kaht ko hiistlivä, ni yhtäkkin guulu yks krahaus häki seinäs, Vilkk seiso paljam bäite ja kaikk ihmsep pyrskättävä naurama. Se Äimlä faari näköne ol näättäk tullp pisi häkin gatto Vilkku nii liki, ett se sai siäpatuks ittelles Vilkun gnalli ja sen gans mar se nyp peli pit. Se pan se joukkom bäähäs, joukko se ott sem bois päästäs taas ja noikkaskel juur niingo Vilkkuki. Mutt ei se stää knalli lainkka varotem bidell. Jo sillongo se ol häkim bualitte välist se vetännt tyyijös, ni se ol menn aika tavall lussuhu ja siäll häki sisälls se tek siihen doisengi lommo ja viime se pan se maaha ja istus sem bääll, mutt kimmatt vähä äkkim bois, ko hatt luhistus kokko.
Vilkk ol kiukkune ja huus polissiakki appu, mutt ei nes sakslaisek ko naurova hänell vaa.
— Misäst meijä vanha lakkin ova, kysys Vilkk viime Iirold, mutt sillo he huamattivakki, ett ne oliva unhottunn vaunuihi ja nii siins sitt käve, ett Vilkk sai käveli läpi koko Hamburi niingo mikäkin ganavaras. Viime hän rupes tekemän gauppa Iiron gans ja hes sovesiva viime nii, ett Iiro anno hattus Vilkulls sill ehdoll, ettei hän enä koska saap pittä meno siit, ett Iiro ol turmeli häne isäld perityn gnallis. Se ol kylläkkin gatker kaupp Vilkull, mutt ei siin mikkä auttann ja nokk noros hän astuskel rauttiä asema kohde ja mep peräs. Ja ehtohämys me läksi Lyybekkihi jäll ja menim buurihi.
Mutt seoravan aamunk, ko mes söi suurust, niin gokk toi tuarett paistettu kala, ko maistus ni saastasen gamalald, ett Vilkk syljeskel niingom baha katt, ko hän ol ensmättem bala suuhus pistänn. Hän käsk Iiron dyyijös ja räyhäs: "Menest ja annk kokill ryhäm bääll."
— Veli, se o äkkin deht — vastas Iiro.
Ja hetkem bääst kuulusikin gabyysist koki roinaminen, go Iiro händ kuritt.
— Se sai jo, kuuli mnää — puhel Vilkk, ko Iiro palas kajuttaha.
— Sai oikke, vaikken mnää tiäd mingtähde.
— Vai es tiäd. — Maistast näit kaloj. Mitä raadoj olle se kokk ostannukka mnuu syädäksen.
— No, mutt sitt saikin gokk tämä selksauna etukättehe ja mnää pane se muistohon häne voitombualelles. Ei hän niit kaloj ostann. Itt snää ne osti.
— Kui mnää? Mitä snää oikke meina?
— Meina, ett nuak kala ova ne Neebermanni frouan guldkala ja mnää takka, ettes snää tyyremppä kala olk koska syänn. Pidäis semse hyväld maistuman, gom bali maksa.
— Niingostis luule? — Jaaha, Iiro. Ny mnää olen gapteen buuris ja snää olek konst ja syäk kaunist lopu näist kaloist.
Eik siin mikkä auttann. Kyll Iiro merikomenon dunde severra, ettei hän yrittännykkä vastam bulitta. — Mutt menkkäst kysymä häneld, eik häne halutais kuldkaloj jälls syäd, ni saatt semse vastaukse, ett muistatt se.
Semne se reis ol, ko Vilkull uus silkkhatt ostetti. Pali raumlaise ovas stää juttu naurann ja panns siihe sarve ja sapara lissä, nii ettei siin olt tott enä muut ko se, ettei Raumam bormestrillakka ol niin dyyrist silkkhattu kon Dasala Vilkull.
Välmlän Gyäri heosengaupa
Kyll mar tek kaikk se Välmlän Gyärin dunnett.
* * * * *
Vai nii, vai ett tunnekka. No, sitt ett tes sunkka olekka Raumald. Ja se o vahing se, sill ett kyll se Raum sendä on doiseve kylä kon gaikk muu ja Välmlän Gyär o vähä viisas miäs. Kaikk raumlaise hänen dundeva. — Nii händ, tundeva oikke ja niingo sanott, viisas poik se o, viisas oikke ja tlee toime joka tuules, merell niin go mandrellakki. Ja mones liämes se on geitett. Pali seo mailma nähn ja pali mailma koittann. Pali sill on diädoj ja taedoj ja semsem bruurim bareis stää jotta oppe toinengi. Nii ett vahing oikke se o, ettett tet tunns stää Välmlän Gyäri.
* * * * *
Jaa — — — ett mikä toim hänell o? Se asja lait o sillaill, ettem mnää tiäds stää ittekkä, jos mnää oikke mene ja tode sano. Se o näättäk sillaill, ettei hänell ol lainkka mittä semmost ornaar toind. Taikk soveis mar se niingi sanno, ett niit o nii mond, ettei stää oikken diäd, mikä hänem bäävirkas o, eritottengin go hän muuttle toind ai se jälkken, guik kullongin darvita. Ja hätäköst o semse miähe muuttak, ko o järkki pääs vaikk kuip pali ja saa kynsistäs lähtemä juur jämt mitä miäl teke.
Lapis hän oikkjastas syndynn o, Lapin Gullamberäs, mutt kyll hän sembualest laillne raumlaine on, gosk hän mukulast astikk siäll asunn o eik Raumall ylipäätäs kaua assutt tarvitt, ennengo o nii raumlainen gom bääseki. — Ens hän ol jongu vuade suutri opis, mutt ko hän dykkäs, ett suutrim benkk ol sendä liia alhane istumbaikk hänengaldasell miähell ja koko tyäki semmost paremi alhast toimitust, ni hän giipust pöydäll istuma ja rupes kraatriks. Ja ehtokausink, kon doise opp-poja ja kisälli joiva ja hurrasiva, ni hän opettel soittama ja hänest tul semnem belmann, ettei häist ja hypyist tahtonn mittän dull, jos ei Välmlän Gyär olis soittamas. Fiooli hän enimmiten grahnas, mutt ei sills sembualest mittä väli oli, mikä soitivärkk hänen gättes pistetti. — Sillaill oikke. Mnää olen, diädättäk, nähns sem boja soittavas kaikengaldassi kitkuttimi, kaikki muit paitt porttepiiut. Mutt eppäle mnää, ett vaikk tosa paikka semnengi rusting häne ettes traaksitais, nin gyll se poik vaa siitäkkin gopast ming tansi nuati hyvänäs liikkell hakkais. Ja vähä puhtast sittengi. Semne miäs se Välmlän Gyär ol.
Ja ain go suvi tul, ni häm bist ittes toiste joukko mynstringill ja seilaskel Rauma ja Saksa väli, men joskus talvreissuhungi, ost Londost ittelles oikkem batenti suanrauda ja ko se kuuluiks tul, ni sillongost vast Raumall ja koko maakunnas Rauma ymbärs suand lyätti eik tohtri pali tarvittukka, ei kumminga, ennengo Välmlän Gyär ens ol ollp paha verem bois päästämäs.
Ko hän sitt tul siihen golmengymmnen gorvill, ni hän nais sen Gaukkembiäle Lutu ja riuska ämmä hän siit saiki, vaikk se semne ijangaikkine haable ol flikkan olles. Ja sitt hän ott torpa maa halttuhus, pruukkas pelttoas, käve joukko varvis tyäs, seilaskel harvimitten, graatroitt ja suutroitt, pelas hypyis, löi suand ja vahett heossi. — Nii händ, heossi hän gans vahettel ja yhte aikka nek kaupa olivakki oikke niingo häne ornaar toimitustas.
Kosk ett tet tunn Välmlän Gyäri, ni mnää ole joutunnt täsä juttlema oikken goko häne elämkertas, nii ett ymmäräisitt, ettei se ol ihme eik mikkä, jos semne daetav ja järkeväs miäs, kon Gyär ol, viimen dlee vähä ylppjäks viissaudestas. Mutt nyk käveki nii hullust, ett Kyär tul liia ylppjäks, nii ylppjäks, ett hänem bist päähäs koittak kekat itt se vanha faari, sen gom Belsebuubiks raamatus sanota.
Se ol juur niis heoskaupois ko hänells semmost järkki tul, mutt ei stää bruuri kekatakka nami ja hävjöllk Kyär siink kohinas joudus, hävjöll oikke ja viäl linnahangim bäälsem bäätteks.
Odottakkast, ni mnää juttlen deillk koko sengi ramariikam bääst bäähä.
Se ol näättäk sillaill, ett kon Gyär algo niit heoskaupoj tekemä, ni ei hän juur pali niis asjois kii oli. Tiäs kaikettakki hän sen, gui heose ikä hamppaist nähdän, gosk heone lavall o ja yht ja toist semmost siink ko joku toinengi, mutt hän diäs sen gans, ett heosengaupp ja eritotte heose vahetus o säserä toimitust ja ett siint tarvitam bali muitakkin diädoj. Sendähde hän meniki naapurtorppaha Hemblä faarild neovo kysymä ja se ol vähä viissast ajateltt seki, sill ett semmost heosmiäst ei olit toist koko kulmkunnallk ko Hemblä faar.
— Vai heoskaupoihi snää ruppe — sanos Hemblä faar, kon Gyär ol asjas selittänn — no, rupp vaa, mutt ost puhtall rahall ja myyp puhdast raha vasta, älä vahet koska, sill ett sillo snää es enä taed olit toissi kekkamat ja sillo snuukin gekuloita. Ja semsis kaupois o sitt ai vanh faar kans lengeis ja se niis voitok korja, nii händ, kyll se poik sillon gymnykses otta ja se ottaki ne ai edeldkätt — Se mnää ole menn ja huamannk, ko olem biänell ijällän gans mond heosen gauppa tehn ja mond heost vahettannukki.
Semse neovo faar Kyärill anno ensi ja rupes sitt selittämän gaikengaldassi vioj, ko heosis pruukka oli. Ja kyll sill äijäll niit tiädos oli. Patistakki se puhel oikken diimräkningill, nii ett Kyärim bää — nii hyvä pää ko se oliki — oikkem byärällp pakkas menemän, go hän dul kotti ja rupes koittama muistutell niit viissauksi, ko hänehe ol ajett Mutt kyll hän nes sendäm beräldäkkin gaikk muist ja miälehes pan. Kaikk muut paitt sen go faar ol sanonn vahetuskaupoist. — Se ol Kyäri miälest lapselist puhett.
Ja ko Lutt sitt syysmarkkin aattehtoste ol lypsänn lehmä ja tehnk kaikk askres ja Kyär ja hän istahdivap pöydä viäre ehtot haukkama, nin Gyär sano yhtäkkin gesken gaike: "Kuulestis Lutt, tua meijäm Bläsi ruppe jo vähitellen dleemam brääkkheoseks, mnää mene ja vaheta se huame markknoill, ettän saam barema. Ei Pläsi enä kelpp kupiikiajoissakka ensmäis talve ja se o vahing meill, sill ett niis ruvetan, guulem, maksama oikke hyvä hinna."
— Kyll mar kaiketakki mep parema heosen darvittisi — vastas Lutt — mutt em mep paremppa saa, kon ei ol raha väli anttak, ko snää kaikk ryyppä, mitäs tiänakki. Kylläs oll jällk kaunisakki reedas, kos aamusten gottit tlii niist Sorka häist. Ja tosa o Siuttlam boja houskangas juur pitelemät, vaikk hänem bidäis ylihuame maahambanjaissi menemä. Ja katost mnuun gengrajojan. Eiköst sendä snuungi miälestäs ol synd ja häppi, ett mnää joudun dämsis trasikoittema, vaikk miäs taita suutrin dyät tehd. Ja vaikk snää tiädä, ett Lella muari o veri päähäm bysänn ja tiädäs sengi, ett hän o snuu odottann jo toist voorkautt, ni —
— Kas nii, gas nii, nys stää tlee jäll niingon göytt, sans sitt koskas saa sladin gässihis, niim buhella jällp paremistakki asjoist.
— Mist asjoist sitt?
— Niist mnuu heosengaupoistan, mistäst muust sitt.
— Snuu heosengauppas ja prett, tiuskas Lutt, hak virskirjan gulmkaapist ja rupes stää pladama.
— Ajattels snää, mitäs ajattle, mutt kaupoj pitä tehtämä ja voitost eletä, sanos Kyär, ko ol vähitelle riisunn vaattes, ja pist ittes fällytte all maat.
Seoravan aamun hän ajo huameltta aikasin gaupunkkihi, Pläsi rattatte edes. Ja ehtost hän dul kotti aika piänes ja semne heone aisois, ett Hemblä faar ko hän näk se, sanos, ettei hän goska olis semmostakkan glami nähn, vaikk hän gans pali heosten gans prängänn ol. Kyär ol kyll muistans se faari neovo, ett pitä ain gattoma, ettei yks jäsen olp pakseve ko sama jäsen toises kondis, mutt tämä oliki nii ihmeline luandkappal, ett sill ol patt kummassakkin dakakondis ja rystö molemis etujalois, nii ettei se ihme oli, ett molemambualmaise jäsene yhtläise oliva. Mutt stää Hemblä faar vaa ihmettel, ett semne elukk ilman gandamat saattin doisest paikast toissehe. Mutt nii se vaa ol, ett ko stää vähä aikka ajetti, ni sen gondi notkistusiva ja se kävel niingo muin miähin ja karas hyrrytteliki joukkon, go oikke lujast vaaditti.
Lutt anno oikke aika pyhkek Kyrärill, mutt ei Kyär ko nauro vaa, silittel Lutum bäät ja sanos: "Ong se meijä mamm oikkem bahallp pääll vai, kosk porise niingom bapupata."
— Ann ollp pitelemät — tiuskas Lutt ja ol niin giukkune, ett vallan gihis. Mutt kyll hänen giukkus pia lauhtut täydys, kodei hän Kyäri suuttuma saann.
Eik Kyär sembualest heosevahetuksist lakann, vaikk tämä ensmäinen gaupp nii huanost luanistann ol. Ei maaren, go rupes ai hullumi niihin doimeihi; voitt joukko ja häves taas ja Lutt haukus ai vaa, jos ol kaupp pareve taikk huanove. Eik oll ihmekän, go Lutt pelkäs, ett menevä viimen grundvallkivekki niis kaupois. Ja Hemblä faar nauro ja meinas, ett kyll hän se vaan diäs, ett piru se on go semsis kaupois prosändik korja ja hyväs sittengi.
Mutt kuik Kyär siin vahettel ja pelas ja viisastus viisastumistas niis kaupois, ni hän dlee yhten markkinehtonk kotti oikken gomjas rautikk ree edes. Se ol hyväs lihas, notki kulkema ja nii nöyr menemä, ettei piiskast puhettakkan darvinn oli, eikän, go vaa ohjaksi hellitt hiuka, ni se men niingon gulo.
Lutt osas ollp pihallk, kon Gyär kottit tul ja ko hängi ymmärs, ett Kyär ny ol tehn hyvän gaupa, ni hän sanos: "Ming mataljärkise vaevase snää ny oles saannk kynssis ja kekuloinnp pahambäeväsest; oles snää sendä oikke aika prakkfaar." Ja Kyär park sai siin viäl mond muutakki uutt nimi eik yhtikä oikken gaunist. Mutt ei hän diättos pistänn.
Koko sen dalven Gyär ajo kupiikki, tjäänas hyvä raha eik löytänn mittä vikka heosesas, ei, vaikk hän olis kui hakenn.
Kyll mar se mahta oll aitur ja paha kiit tleema, ajattel hän viime ittekselles ja rupes harttast kevä ja suvi odottama, ett hän olis saann niist asjoist selgo. Mutt ko suvi tul, ni hän näk, ettei häne rautikkos oll lainkka aitur ja ko leiväm balase ott kätes, ni se tul händ oikkjanas ihmist kohde ja anno pannp päittmep päähäs.
Niihi saakk ei Kyär oll uskaldannk kehuskel stää rautikkoas Hemblä faarin guulle, mutt kyll hän ny rupes siihen doimehe ja kyll hän sen gonstin dais. Ollek koska mailmas mittä heost niin gehutt, ko stää rautikko. Ja niingaua häm bit asjas pääll, ett Hemblä faar viimen dul paki parastas stää rautikko syynämä.
Vähä nuugaste se äij se luandkapplen dutkes, mutt ei löytänn vaa mittä vikka. Ko hän sitt ol sen doimitukse lopettann, ni hän sanos: "Kyll mar tämä pruur yli aida mene, vaikk korkkeveki edes olis."
— Mene kyll, jos pakoteta, mutt ei omi luvi, vastas Kyär suu messingis.
— Vai o semne, mutt köyde ja värki ja tusinottaisi miähi kaiketakki stää piirittämän darvita, ennengo se laitmeld kiis saada.
— Ei maaren, gon dlee niingo hull, ko nimes kuule.
— No, mutt sitt se om belkur, sanos äij sillon, graappas plakkristas kakspiippusen bufärti ja ammus präjäytt molemak kuti juur rautiko noka edes.
— Tommossi, sanos Pako, kon gatto hyppäs, tuumal Kyär ja nauro, ko rautikk seisos niingo olis sotakoulu läpitt käynn.
— Tätä mnää en ymmär, tiuskas Hemblä faar sillo, snää olet taitann viimengin dull oikkem bali voitoll heoskaupois. Mutt kyll snää viäl hävemängin kerkke, kos tämä jäll vaheta. Vanh faar se on, go näis kaupois sendä viimeseks voitoll jää. Siit ei pääs mihinkkä.
— Vai niin de luulett, mutt kyll hän nys sendäm bettessen dlee, kon dätä heost, näättäk, ei hukatakka; ei vahetet eik myyd.
— Ja ko syysmarkknat tliiva, niin Gyär ei mennykkän gaupunkkin, go ol perunmaall Lutun gans ja meinas, ett markkna ova niit kaikkjan durha-aikkasemppi lystej, kom bruukata. Ja sillk kerta Luttuki ol sama miäld kon Gyär.
Mutt yks aamu sitt siin Mikom bäevä aikoin, kon Gyär ol tallis, ni rautikk tul yhtkki vähä kamalaks. Se löi maat ja se jala hakkasiva ja nytkesivä niin dihuva, ettei niit toinen doisestas erottann; kaulatas se vääns sinnt, tännt, tonn, silmä oliva väärimbualim bääs ja vaht lens ulos suust. Kyär ol niim beljästynn, ettei hän enä ymmärtänn oikke mittän, go seiso paikallas niingo naulatt. Muttko rautikk siin ol aikas potkinn ja vähdänn, ni se nous ylös, rupes syämä ja kattel Kyäri, niingo olis meinann. "Nääks, semssi konstej mnää ossa."
Mutt ei Kyär tykännykkä mittä hyvä niist konsteist. Ja ko hän ol kuuli, ett heosisakki on gaatvaise vika, ni hän rupes eppälemä, ett häne rautikkos ol semne. Ja kyll häm bia ymmärs, ett nii oikke se asi oliki. Sillon Gyär rupesiki odottaman Duamonbäevä markknoit vähä uskoste, mutt ennengo net tliiva, ni rautikk ol krambeis vähä mond kertta ja yks ehto ei se enä noussukka ylös semsen duuri jälkken, gon gääns ketarap päin daevast ja — hörrätt.
Ei ols sunkka monttaka miäst mailmas, ko semsten glummette jälkke enä olis heosengaupoj ajatell, mutt kyll Kyärill intti ol, nii ett siit laist autt. Ja yks päev vähä ennen Duamonbäevä markknoit hän sano Lutull: "Tota plakkarkello em met tarvitt lainkka, mutt heose met tarvitte ja mnää vahetangin duan gello heossehe."
— Koitast vaan dehds se tyä! Aino kell huushollis, ko ajast jottan diätä. Seinkellost ei ol mittä appu, ko se aim brindull o.
— Ja sill o sitt väli, jos meijän gello ovap prindullt taikk ei. Lahden dagsvärkkkello ään kuulu tänn valla hyvi ja siin o meill ajandiättö juur tarppeks. Ja omb snuull aikka pittäs seinkell ajall, vaikkas päevkautte viisreis killuisi.
— Vai mnuullt täsä stää aikka kuitta liiknemä o. — Aino vaimihmne huushollis. — Tiäd hiuka!
— Aino vaimihmne! Vai usseman deit ny viäl tarvitais mnuun gimbusan, sanos Kyär. Ja ko markknat tliiva, ni hän men kelloines heostorill. Mutt ko hän gäsk niit toissi kello ja heost paiskama, ni ne naurova händ. Vast ehtohämys kon Gyär ol kottippäi menos ja ol pääss Lajon danhua suuhu, ni yks miäs, ko ol must kasvoildas niingom badangylk ja puhel semmost syvä, pohilaist suami, rupes hänen gansas kaupoihi ja sanos: "No, kumnest säijär snuull o sitt."
— Ei se olekka mikkä säijär, ko oikke Londoonar ja patentt leever, vahvah hoppjaisek kuares siin ova ja sisikund semne, ettei semmost joka paikas tehdäkkä, vastas Kyär ja vet kellos plakkrist. Ja kyll stää kello vaa näyttäk kelpaski.
Iso aikka siins sitt puheltti ja tinkatti, mutt kaupp siit viimengi vaan dul. Kyär anno kellos ja sai komjan dröpphändäse musta. Suitteit ei hän saanns siink kaupas, nii ett hänen däydys stää tukast kottit talutta. Kyll hän siin reisus yhdengin gerran guras kiärittel, mutt kotti hän varsas toi ja pist sen dallihi.
Hän ol hyvim bäevi miälisäs siit uudest kaupastas eik olit tiätvännäs, ko Lutt möyhäs stää, ett hän hyvän gello ol hukann. Eikän diättös pistännk, ko istus sängylaedall ja soitt fiooli. Ko hän siins sitt ol hetke aikka soittann, nin dlee Hemblä faar heill ja sano: "Mnää kuulin gopina tallis ja ko mnää ymmärsi, ett snää ole heose jäll hankkinn ittelles, ni mnää kraappasin dulitikkuhu valkkja ja katosi stää noi vaa vilaukseld. Mistäs snää semse oudonäköse musta oles saanukka? Se näyttä vähä klookuld, ko sill o viäl tröpphändäki."
— Vaheti mnää se ittellen gello vasta. — Mutt panittakkost tef faar vaan dalli ove lailes kii? Siin oves o vähä pränkk lukk ja must tlee ulos tallist, jos ei ovi kii ol. Se ol vallallas siäll.
— Panin gaiketakki mnää oven gii — sanos faar ja rupes praakkama Lutun gans, ko seisos taka viäres ja liikutt puuro. Kyär vetel fioolillas kaikki mitä hänell osas miälen dull.
Mutt kesken gaike rupesikim borstost kuuluma vähä kamala kolina, tuva oll lendä auk ja se Kyäri uus must astu sisällt tuppaha.
— Näättäk ny faar. Ett tep pannukkan dalli ovi lailes kii; vaikk ei sill väli näy olevas, kosk tämä elukk o näi lakki ja ihmistem berä. — — Tjoo, joo, mustanikki, älä yhtäkä ujostellk, kon dee hyvi ja käyp perämbualell vaa! — puhel Kyär.
Ja must ol juur niingon gotonas.
— Snää tykkä vissi musiikistakki, sanos Kyär hetkem bääst ja rupes "puhemiähe valssi" soittama. Mutt sillongost must vast villihin dul. Se pan kaulas kaunist kaarehe, rupes tänttröittemä ymbärs tuppa, nosteskel kondeijas vähä komjast, oijens ne ai sojolles ettippäi, ennengo se ne maaham ban, ja tröpphänd vilas koko aikka, niingo semnem byär ko valulaeva ahteris o. Joukko se kiäputt ittes ymbärsiki ja kaiken dämä se tek juur jämt fioolin dahdi jälkke. Kyär pyrskätt naurama, mutt Lutt hyppäs puurkauh kädes pataharkum bääll ja Hemblä faar siunas ja kläppäs. Kon Gyär soittamast lakas, ni must pysäs Lutu ette. Lutt huutama, ett "huut siins sengin gamal elukk, mitäs siin mnuu vauhkottle!" Ja ko hän samas heritt stää puurkauhallas, ni must laske ittes etukondeillas polvilles ja taitta pääs alas, nii ett ott laattjahan gii ott. Sitt se nous yhtäkki ylös ja lykkäs stää päät peräkamarihi. Ja ko Lutt ja Kyär ja Hemblä faar meniväk kattoma, ett mitä se siäll oikke sortteera, ni he näkevät, kuit tämä pahus istu takajaloillas pöydä viäres, etukondip pöydäll ja väylä leiväm balast, ko se ol ottann leipkorist. Sillo Hemblä faar rupes lukeman gaike sen, go hän aabeskirjast muist ulkko ja Lutt yritt veissama yht katumus- ja paranusvirtt, mutt ol niim belgo hallus, ettei saann oikke mittä lailist äänd toimen go jotta semmost piänd pihinä vaa. Kyär ol aino, ko viäl järjisäs ol. Hän men peräkamari ja sanos: "Oles snää, mikä snää ole, niin dallihi mnää snuu sendä viä." Ja tallihi hän sen gauhja eluka veiki. Sillo vast Lutt virkos se verra, ett hän sai haetuks kulmkaapist kaikk tropp-pottus käsill ja Hemblä faar ja hän tekiväs sitt kristelist tasajakko ja paniva juur jämt kaikk tropik klaariks, ennengo he voimistusivas se verra, ett puhe jäll rupes käymä niingo ennengi. Ja Hemblä faar sanos: "Niingaua se Kyär siink kamalias om buhell, ett te ny olett saann vähä kalppjam barselli huushollihin."
— Kuit te meinatt faar meinattak vissi niingo mnääki, ett se o se?
— No meinan gaiketakki. Ei sunkka heone läpi lukitu ovem bääs ja eks nähnk, kuis sen gaavoist valu leiskus, ko se läpi porsto men ja huamak kaiketakki snää se, ett täällt tulikiven gräässä o, nii ett tupettumam bakka.
— Jaa, mutt nii ongi, sanos Luatt ja nuuske joka haarall; — tulikivi oikken dääll haise.
Siihen dul sitt Kyärikin dallist ja ol valkone niingo lakan eik puhunns sanaka. — Hemblä faar rupes säälimä ittiäs kiiruman gautt kottippäi, mutt ei hän enän dalli siutte mennk, kon dek oikke aika mutka vallan doissippäi ja kiärs vast tuulmyllyn dakka torppatas kohde. Mutt ennengo hän läks, ni hän sanos, ett kyll tämä viäl jottan gamala tiätä, sillett ei semne riätas talost lähd ilma suuri mullistuksi.
Ja kyll faar oikke ennust. Seoravanp päevän olivak kruunumiähe jo huameltta aikasin Gyärin dorpas ja heijä fölisäs ol se mustlaine ja sanos, ett Kyär o häne valkos viänn.
Kyär löi nyrkkis pöyttähän, gäsk niitten doisten guullp pääll, mitä se muijaan hänest puhele ja sanos, ettei hänell ol valkost heost oll montte vuatte. Sitt hän vei heijän dallihin gattoma ja ko fallesman ei nähns siäll muut heost ko se musta, ni hän dek jo lähtö poispäi. Mutt sillo se mustlaisem baha kast heintuko vettehe ja rupe sill musta tahkoma. Ja kui hän siins sen gans tuhtas ja vähtäs, ni valkoseks oikke se rupes muuttuma. Sillongost Kyäri vast ahdistama ruvetti ja kodei hän taitannt todista, millaill hän ol saanns se heose, niin gii häm bantti ja tuamitti linnaha, vaikk hän gyll koitt sanno, ett hän syytön ol. Mutt ei siin mikkä auttann. Tuamariki sanos vaa hänell, ett hän vast oikke aika prakindekki ongin, go otta ens toise heose ja färjä se sitt mustaks, ettei stää tunnetais.
Lutt itk vähä harttast, kon Gyär Turkkuhu viätti, mutt Hemblä faar lohdutt händ ja meinas, ett kyllkaiketakkin Gyär se satsin darvitteki, ei sunkka hän muuto lakkaiska niist heosevahetuksistas.
Ja parannukseks oikke se reis Kyärill ol niingo monell muullekki. Ko hän linnast palas, nii ei hän enä markknoill menn, ei ryypänn eik niim bali ett olis fiooli kättes ottann. Ja pali hän ol Turus ollesas raamattu tuteerann ja hengelissi kirjoj lukenn.
Lutt ol oikke ilone, ett Kyär semseks tuli ol eik heijän gesken goskam buhutt niist heosevahetuksist. Mutt yks ehto ko Hemblä faar jäll ol heill, ni faar sano: "Jaa-a Kyär, snää ole viisas miäs, mutt pahom bäevi snuu sendä niis heosengaupois kekatti."
— Mnää viisas miäs! — vastas Kyär — em mnää ol mikkä viisas. Kyll mnää enne mailmas semses luulos oll ittekki, mutt tiädättäk, mitä Lutheerus semsest sano.
— No mitäst hän sano sitt?
— Hän sano, ett se o ensmäine hullu merkk ihmses, ko hän luule ittes viissaks.
Tasala Vilku valehammas
Mnuu vanh hyvä ystvän, Gorrela Juhan Henrik pruukkas ai sanno, ett turha met täsä mailmas sendä vinkröitte ja vänkröitte, myy ja osta ja koitan gaikin davo lyäd rikkauksi kokko, sill ett tänn meijä nes sendän gaikk jättät täyty eik niim bali ko viide marka sedeli meijäm bään allp pannak, ko me Nummell viädä. Sillaill oikke Juhan Henrik sanos ja se o mnuu miälestän oikke sanott ja se puhe pitä paikkas — ylipäätäs. Mutt kans vaa ylipäätäs, sill ett mnää takka se, ett kon dua meijän Dasala Vilkk joskus kuapata, ni siin meneki hänen gansas koko roukki kuitta ja hoppja ja platikka ja muit tyyreit metallej maam bovehe. — Häne hamppaisas näättäk. Sill ett nii hyvä miäs ko Vilkk ongi, ni hamppas sill ova huano ja ova oll huanok koko mailma siu. Ja niitten gans o yhtäkki lai vähti pidetti, niit om blokatt pois ja pantt uussi sija, niit o skrubatt ja everbygätt ja paikatt ja poratt ja fiilatt ja niihi o niingo sanott ajett kulla ja hoppja ja platika ja värki. Nii händ — ja ett sunkkan det tämäaikkase ihmses semmost lainkka ihmettlekkän, gosk ihmse ny ova jo melkken gaikk ja eritottengin vaimihmse niim baikatu ja värkäty, ettei enä oikken diäd mikä heis o löyssä ja mikä fasta. Mutt siihe aikka mailma ko Vilkk algo ylimäise isän döit parandama ja kon ei ussevemppi teist viäl oll mailmasakka, nim bidetti semssi konstej suuren ihmen ja syndin ja häppjänk kans, niingo nek kukatiäs ovakki. Mutt luulettak, ett Vilkk siit hual, mitä me muuk kristelise ihmse ajattli. Ei maaren, go häm bist ittes ai joukkon Durkkuhun, go siäll ol semne hammasmestar ja joka kert ko hän siäld tul, ni häne leipmyllyhys ol ilmandunn joku uus ihme.
Sillaill oikke. Ja kerran go hän jällt tul semsest Turu reisust, ni häne vanha madosyännyn gulmhamppas sijaha ol kekuloitt oikken gaunis, uus valehammas. Hän ol kovast ylppi siit hamppast ja selitt meill, ett se mestar siällt Turus on dehns se ja ett se om biänell naulallp poratt häne leuoihis kii ja ett semne hammas o yht hyvä ko jumala luama hamppakki ja viäl pareveki, sill ett semne ei pold koska eik äkseer, niingo esimerkiks se aino paikkamaton hammas, ko hänell viäl on dämä uude, ihmelise hamppa viäres. No, mek kattli stää häne stifthammastas, niingo hän stää nimitt, tunnustli stää ja ihmettlin govast. Ja ihmeline rusting se kyll oliki, piukas se tunnus olevas ja ehi ja kaunis se ol ja patentt kaikim buali. Nii ett kehhu oikke meijä stää täydys, mutt kyll mes se sendän gans sanosi Vilkull oitis päi silmi, ett semne o syndist puhett, ko hän sano stää paremaks ko jumala luama hamppa. Niingon dosi oliki, sill ett olkko semne hammasmestar mikä hän o, nin gyll hän oikken groponikkar sendä o ylimäise isä rinnall. Ja ett se ol syndist puhett, ymmärtä siitäkki, ett Vilkk sai siit rangastukses.
Ja se käve näi. — Yks lauandapäev elokuus, ko Delfin, Tasala Vilku skuunar, ol laustaukse alane ja Vilkull aikka liiknemä, ni hän ja Hakkri Iiro tliiva mnuun dyän ja sanosiva: "Nousest ylös, Kalkke ja sonnust ittes, sill ett ny mennä longreevillt tonnp Pyhämaan gulmill." Nii händ, ja kodei mnuull oll mittäm baremppakan doimitust edesän niinp päevin, ni mnää päätingi lähti heijä fölisäs. No nii, mitäst täst, met toimiti ittellen hiukam brovjantti, jongum botu rommi ja kaks kolm fjäändli sokeri kylmä vasta, niingo ymmärätt ja muut ei tarvittukkan, go meill ol siällp Pyhäsmaas tutt meritorpp, mihi me yässeks meinasi. Siäll met tiäsi saavan gaikengaldast ruakka raha vasta niim bali ko met tarvittingi. Ja nii mes sitt läksi. Meill ol hyvä tuuld, nii ett mes sträkkäsi valla hyvi Järvluado ulknokast Värkknääste noka siutte ja pia mes sillaill olingi vanhoill apajoillan. Mutt tuski me oll saannk komppen ja sänttin kannettu torppaha, ni ruppe Vilkk puhelema, ett tlee vissim baha ilma, kosk stää häne ainoa paikkamatond hammastas mojotta.
— Vai hamppaistas kapteen sen diätä — sanos torpa faar. Ne mar ovakki vast ihmelise hamppa, mutt kyll oike niin dosi ongi, ett paha ilma oikke mes saan däsä, gosk meijän goll o syänn ruaho pisim bäevä niingo hull ja kaikk taeva merkikki osottavas stää sama.
Ja paha ilma oikke siit tuliki niingon dorpan gollkatt ja Vilku hammas ol ennustann. Mutt mikä ol paheve, ol se ettei se Vilku hammas tytynn ainoastas ennustamissehe, muttko se paha rupes äkseeraman gilppa tuulen gans ja mojott ai enemä ja enemä stää myäden gon duuliki friskas. Ja ko meill viime ol oikken däys storm siäll ulkon, ni ol Vilkullk kans semne hamppambolde, ett hän vallan gimaroitt sen gynsis. Ja meijän däydys istu ja kuulustell häne ähkymistäs ja puhkumistas, ko ulkont tuul niin govast, ettei reivill menemist taitann ajatellakka. Eik todika oikke maistunns semsis olois. Mep paningi sitt maat ja jäti Vilkun daistlema hamppas kans ja ajattli, ett kyll yä rauha ja levo fölisäs tua. Mutt ei se tuanukka stää. Seoravan aamunt tuul yht friskist ko ennengi ja Vilku hamppambolde ol jo yldynns semsse voimaha, ett hän ol vallam bualhull sen gans. Ajatelkkast, ko hän ol tuli niim böhköks, ett hän ott palaniandakka rommryypy, pit stää vähä aikka suusas ja pruiskas se sitt ulos jäll, nii ett oikke sydänd viils, ko semmost jumala lahja haaskamist siint täydys katell. Ja viime mnää sanosingi hänell: "Tiädäks Vilkk, me ymmärrän gyll, ett snää olek kovas tuskas eng mes sunkkan dahds snuuld rommi kiälttä, vaikkas sen gaike yksnäs joisi, muttko snää ruppes stää suusas pitämä ja pruiskases se sitt ulos jäll ekkäs niälekkä stää alas, ni semnem beli ei pass lainkka ja jodes snää lakk siit, ni em me anns snuullp pisaraka enä." Mutt kodei Vilkk mnuu nuhtlemistan ottannk kuulevin gorvis, ni sillo mnää käskin dorpa faari ja Iirom biänd kokkoust pitämäm beräkamari ja tuumalema, ett mitä se Vilkun gans oikken dehdä. Ja ko mes siin aikan olin dispundeerann, ni met tlii siihem bäätöksehe, ett me nappangi se harmin gapplem bois Vilku suust.
— Niingo sanott o, vahvist torpa faar sen duamjo ja meinas, ettei meillk kaluist sunkkam buutett ol, ko hänell o nii hyväp plattongi, ett nep pitäväk kii niingo sika leiväst. — Kyll niill vissi hammaski lähte, jos vaa jomnengi miäs haalamisem bääll o, puhel faar.
— No, kyll täsä taas miäst siihen doimehe o, sanos Iiro, ja sitt mes sovesi nii, ett faar pitä Vilkun gäsist kii, mnää väänä hänes leukas auk ja Iiro askroitte se hamppan gimbus.
Sillaill oikke meills se asi klaari ol ja faar läks hakemam bihdeijäs. Oikke ijangaikkise vanha ruastunnuk kiusa ne oliva, vaikk faar nit niin gauhjast kehunn ol, muttko Iiro ol niit jongu aikka takonn nalkutell ja fiilann ja rasvoinn, ni hän meinas, ett kyll ne vaa asjas ajava.
Vilkkukim bist ittes sinnp peräkamarihin, go mes siäll niin gaua joudusi askroittema ja ko hän näk plattongi Iiron gynsis, ni hän rupes aavistamani baha ja kysys, ett pahustak mes semsill vehkeill meina.
— Huals snää siit, sanos Iiro vaa ja klimssauttel pihdeilläs.
— Hualin gyll mnää siit, sill ett luulettak, etten mnää ymmär, ett te meinatt noill raodoill ruvet mnuu suutan gyndämä, mutt koittakkast tull vaa, ni mnää tainauta nii, ett teijä oma hamppan ovak kurkum beräs.
Sillo mnää oikke suutusi ja rupesi Vilkulls selittämä, ettei täsä mikkä muuka aut, kodei tuulen dähden gaupunkkingam bäästä.
Siihem buhesse ei Vilkk vastann mittän, go siäppas lakkis ja läks liässuhu.
— Menkkö vaa, siäll hän saa kiljuk kilppa kalakaijatten gans eik häiritt täsä meijä lystiän — tuumal Iiro sillo.
— Nii menkkö vaa, ei hamppambolde siälls sunkkam baremaks tul — päätt torpa faar.
Eik se paremaks siällt tullukka, muttko hullu hullumaks niingom Borström Borin goulus. Ei ollt, tiädättäkk, kulunnp puald tiimaka, ennengo Vilkk tlee takasi ja oikke rukkole, ett me otaisi sen girotu hamppam bois ja sanos, ett se händ enimä harmitta, kodei hän ymmärtänn anttas sen Duru mestri värkät stää.
No, mitäst täst, me rupesin goht valmistuksihin. Mek käskin dorpa ämmäm bannt todivede lämppemä ja Iiro rupes sokeri palottama ja ennem bitkä me istusin glasi noka all ja käski Vilkum gallistell uskoste ja karast luanttoas.
Em mnää sendä ment takkama, ett tliik Vilku luand siit sen govemaks, mutt se mnää tiädä, ett kyll Iiro vissin gäve kamalaluandoseks, ko mes siinp piäne rooti oll ryypänn.
— Kas nii Vilkk — puhel hän — jua aikatavall vaa, se on darppessen dällk kertta. Eik snuu yhtikäm beljät tarvitt, sill ett kyll mnää se vissi ulos temma, nii ett snuu leukluus rytisevä vaa, vaikk sill olis semse juure, ett ne ulettuva niskkrooppihi saakk.
Niingo jokane ymmärtä, ni ei semnem buhe Vilkkuhu mittä hyvä vaikuttann ja mnää sanosingi Iiroll, ett om bareve, ett häm bitä suus kii ko ett hän jahta niin gamali.
— Kamali, mitä kamali mnää puhelen, gon goita muutongin däsä lohdutta Vilkku niim bali kon gerkke.
Ja Iiro pit asjas pääll, kehus kourias ja meinas, ett niill hän murta vaikk säpäleiks Vilku leukluu ja kyni ytimengi niist ulos jos niiks tlee.
Nii ett mnuu miälestän häne lohdutukses lait ol vähä nii ja näi.
Vilkk park istus ja kuulustel Iirom buheit pelgo hallus ja silmä ymbyrjäisinp pääs niingo hyyppeme. Mutt viimen dodi rupes hänesäkki sendä vaikuttama ja yks kaks hän hyppäs ylös ja sanos, ett ny men hamppambolde niingom byhjett.
— Siins sen daudi lääke oliki — meinas torpa faar sillo ja kaas koko klasilisen dodi niäluhus ja mnää tuumalin gans, ett sillaill oikke se taut kiärus sai ja mep pääsen goko vähtist.
Mutt se puhe ei ollukka lainkka Iiro miälehe. Hän löi nyrkkis pöyttähä ja sanos: "Olettak te ny todestakki semssi pöhkössi, ett te jätäisitt sikses koko meijän doimituksen. Ettäk tes se vertta tunn hamppamboldett, ett tiädätt, ett se vaan goitta kekat meit. Kyll oikke se ny hissuksis o, mutt andakkast ko häyry ova menn Vilkum bääst, ni sillo se aika jäll ja vähä turkasen davalls sittengi."
Ja nii se Iiro meijä siinp peljätt, ett met tlii jälls siihem bäähä, ett se otetangim bois. Vilkk ol jo siink kunnos, ettei hän hualinn mittä meijäm buheistan, muttko veisas ja trallittell ja olis tahtonn meitt sormkoukku vetämä. Mutt Iiro miälest ei hän oll viäläkkä oikke reedas ja nii mes sitt istusi ja todasi ai ettippäi vaa.
Jongu ajam bääst Vilkk sitt pist ittes ulos pihall ja kon dorpa ämm samas tul sisäll, ni hän rupes meit klummimam bahast elämäst ja sanos, ett häne miälestäs kapteen o aika piänes.
— Mnää eppäle stää sama, vastas Iiro ja käsk meijän dullk kansas ulos. "Ny o vissirn bia aik ruvet toimeihi" puhel hän, hak plattongis ja pist mnuun gätten yhde vanha nahkkandisen girja.
— Pahustak mnää tällt tee? kysysi mnää.
— No eks snää stää ymmär, ett se panna Vilku hamppatte rakko siks aikka, ko mnuun doimituksen gestä. Se vasta pehmjäld, nääks.
Ko mes sitt tliim bihall, ni Vilkk istu siäll yhden give nokas ja ko mep pääsi häne viäres, ni hän sanos: "Älkkä istukk, pojat, tällk keinuslaudall, ei se kest meit kaikki, kosk se jo mnuungi allan notku niin gamalaste."
— Ny hän o juur parhamallas, huus Iiro sillo, niingoten mekki stää olis ymmärtänn, ett ihmne sillo jo on davalisest pois mailma asjoist, ko hän istu kive nokas ja luule keinuslaudallk keikuttleevas.
Me rupesi sitt siint tuumalema, ett kui Vilku leua oikke auk saada, muttko hän samas rupes trallittama jäll, ni Iiro sanos mnuu: "Pass nyk, Kalkke, päällk, kon dlee semnem baikk ett hänen däyty avat suus oikke auk ja pist sillo kiri häne hamppattes rakko."
Kaikeks onneks Vilkk samas rupesiki vetelemä stää veisu ett: "Se oll yks suvi-ilta, kun laaksosa kävelin." Ja ko mnääkin daeda se veisu valla hyvi, ni mnää odoti siks ett hän dul siihe "laaksosa" sanan gohdall, misä se nuatt niin gamalan gorkkjall mene ja sillo mnää suttasingi sen girja vähä nätist häne suuhus, faar karas ranttemihin gii ja Iiro nappas plattongeillas hamppa häne suustas, nii ett yks krahaus vaa ol. Eik Vilkk tiättos pistänn, ei stää ko merkk.
— Oi nyk koohot sendä, ihmettel faar, — mutt se mar ny vast käveki nätist! Takka mnää vaa se, ettei mikkän dohtor olis stää tyät paremi dehn.
— Paremi! Sanokkan def faar vaa, ettei mikkän dohtor olis stää nii hyvin dehn, tiuskas Iiro ja ol ylppi niingo rott Nyyberi merras.
Ja kyll hänell ol syytäkki oll ylppi mnuungi miälestän, sill ett oikke seivakkast hän se hamppa Vilku suust nappas. Kyll mnuu se sannot täyty.
No, mitäst täst. Me vei Vilkun dorpam beräkamarihi maat, kääresi häne fällytte sisäll ja enne montta hän nukus niingon dorrakas.
Mutt me istusi sitt viäl iso aikka ylhäll, join dodi ja praakkaskli muinassi. Mutt vaikk me olsi mist jutell, ni ai meijäm buhen sendän giärs takasi siihe hamppa ulos ottamissehen, go se nii nätist käynn ol. Ja ko siihen gerrangi jällt tultti, ni faar sanos: "O mnuullakkin dosa yks paha juuren dröntt; ei stää julmettu polttann ol, mutt kuka sen diätä, kosk se ruppe kurelema. Mahdaisingon antta ottas sem bois vastukseltta, gon gerra olen dämsen dohtrim bareihim bääss."
— No kuingastetett annais, sanos Iiro ja rupes vähtämäm blattongeines.
Eik oll aikkaka ni hän jo käve faari hamppandrondin gimppuhu. Mutt ei se lähtenykkä nii huakkjast ko Vilku hammas, vaikk Iiro vähtäs ko hemmett ja faari suu rupes vähitelle olema niingon guakkmaa. Viime faar suutus, ko Iiro pit asjas pääll, vaikk faar kiäls ja siint tul oikke aika metakk. Eik stää tiäd, kuik kaua stää olis piisann, mutt sillo aukeskin doisem beräkamari ovi, torpa ämm tul ulos, ott faari ja Iiron grivoihin gii ja heitt heijä ulos ovest ja plattongip peräs.
Em mnää olp pali nii riuskast ämmä nähn, ei se yht sana puhunn, muttkon dul ja men niingon duulispää ja tek puhdast jälkki niingo seki. Vaikk kyll mnää se sendä sano, ettei Iirot nii lyyryteltt olis, jo ei hän olis niim bali karass luanttoas rommills sinä ehton.
Nii händ. Ja ko faar ja Iiro sitt oliva aikas pehtroinns siällp pihall, ni het tliivas sisäll jäll ja me menin gaiki maat, mnää Vilkun gans peräkamariin, ja Iiro ja faar tuvam bengill.
Päev ol jo likitellem bualillk ko mnää heräsi ja ko mnää katosi Vilkku, niin dämä istu sängysäs sormes suus ja pitä piänd kirolemist edesäs.
— Ei sunkka snuullt tiämäs hamppamboldett ol? kysysi mnää.
— Ei, ei stää raatto enä pold, vaikk se o hyvi ark, mutt mnää en ymmär ett mihi jumala nimehe mnuu stifthamppan o joutunn?
— Snuu stifthamppas! huusi mnää, mutt samas mnää ymmärsingi asjam, bisti housu jalkkahan, menin duppaha ja sanosi Iiroll ja faarill: "Älkkä vaam buhukk enä sanaka siit hampa ulosottamisest."
— Kui nii sitt? kysys Iiro. Eik hyvä tyätäs enä kehhus sais?
— Ann ollk kehumat vaa. Nääks, snää es ottanukka stää kippjä hammast pois, muttkos temmasi Vilku valehamppan diähes ja nys se pitä kauhja meno siit, ett mihi se o joutunn.
— Helkkris! sanos Iiro eik hän mittä muut sillk kerralls sanonnukka.
Ja em mes siit jutust se eräm beräst pali puhell ol, mutt fundeerann mnää stää ole usse ja tulls siihem päätöksehe, ettei meijän glummin oll mittä muut ko rangastus Vilkulls siit, ett hän ol kehunns stää valehammastas liiaks ja ett mekkin gerra sai oll välikappli ylimäise isän gäsis.
Kon Dasala Vilkk sulkku saerast
Kyll niis taudeis vaan goera on gaikisakki, mutt se o sendän gaikkjan gamalimppa, ko ihmne joutu sulkku saerastama. Em mnää stää sembualest san, ett mnää stää koska saerastann olsi, mutt Tasala Vilkk, kon gaikki on goitann, saerast stääkin gerra.
Taikk ei hängä stää sendä saerastannp peräldäkkä, mutt hän sai kerra vaa niin gamala yskä, ett hän luul se sulkku olevas ja nii luuli mnää ja Hakkri Iiroki ja siitt mnää sen diädä, ett se sulk häijy tautti o. O händ.
Hän sai se yskäs, ko hän ol fölis, sillongon "Gasakk" mäkke men, ja niin gova se ol, ett se oliki sitt vast yskä. Antteks se, ettei se häne nukku andann, mutt hän sanos ett joka kert, ko hän gröhäse, ni se sattu niingom baha katti vedetäis takakondeist pisi häne rindrustingeijas — sisäpuald meinate.
No ymmärtä se, ett kon doinen gerra nii huanos kunnos ol, ni em me händ ruakottomuutte jättät taitann. Em maare jättänykkän, gon droppama me händ rupesi ja oikke isoma jouko lääkkeit mes siint touhus kulutingi ja vähä mond sorttiakki, ennengo häm baranema saatti. Ja mond harmi ja vastust meills siin huuslaagamises ol. Ol händ.
Iiro sanos koht, ko Vilkk ol selittännk, kuis se taut oikke äkseeras hänen gropsas, ettei semne vika ol mistän gotosi ja meinas, ett munatodi semsse om baras lääke ja ett sills se mene niingom byhjett. "Ei mittä muut ko snää ota munatodi vähä runssambualsest, nii ett oikken dukasas tundu ja sitt mep pistä snuu vahvattem beitotte ali, nii ettäs hikkoile hyvim bäevi ja se hien gans meneväs sitt kaike mailma roskas snuu ruumistas ja viävä yskä mennesäs", pauhas Iiro ja ko met tiäsi — niingo jokanen diätä — ettei munatodi olekkan gaikkjan goohomppa lääkett yskähä ja mone muuhungin dauttihi, ni me meinasi, ett sillaill oikke se ongin, go Iiro se o selittänn.
Mitäst täst. Vilkk ost ussemam bualen doopim böhkö rommi ja Tasala muar hakkas koko ehtopualem bäevä munangeldvaist ja fiini sokeri sekasi, nii ett vähä henkki ol. Ja ko hän viime lakas siit toimest, ni oikke runssast stää trahtmentti karttunn ol; stää ol kannum bilkkum melkkem barttattes tasall. Asi ol näättäk semne, ett Vilkk meinas, ett mep pidäisi hänell vähä niingo seora siin lääkittemises, nii ett häne olis hauskeve nauttis stää.
— Sillaill oikke — meinas Iiro — kyll se nii ongi, ett saera o ai hupeve, ko joku toinengi nautti lääkkeit hänen gansas, ettei häne niit yksnäs tarvitt niäleskell eik se munatodi meillekkä sunkkam baha tee. Ei stää tiäd, mikä taut meis kullongin gyte ja munatodi o oikke hyvä lääkett noi niingo vastukselttaki nautti.
Kos viiti jaaritell, mnää ajattli itteksellen, mutt em buhunns sendä mittän, go anno Iirom bauhatt ja kyll se poik pauhasiki.
Ko sitt ehto tul, ni me istusin gaikin Dasala salis ja joi munatodi niingon galja vaa eik ol aikkaka, ni Vilkk, ko ol heikondunnt taudistas, tul siihe reeda, ett hän rupes tapplust hiistlemä. Sillo Iiro vilkautt mnuulls silmä ja me Vilkun grivoihin giik, kallisti häne sänkkyhy ja Tasala muar toi suure hööhembolstri hänem bäälles. Se polstar kuulus kans niihi Iiro orneerauksihi. "Nii Saksasakkim bruukata", sanos hän ja kyll nii dosi ongi, ett Saksas niim bruukata ja lämmi sillaill maates tleekin, go om bolstar all ja pääll. Kyll Vilkk siins sitt viäl vähä aikka vastam byristel ja koitt pääst ylös, mutt hyvi me häne sendä hoilasi ja viimem boik väsys ja nukus.
Tasala sali ol juur niingo siäll olis aupsioom bidett, ko mes sitt kotti läksi. Muar tul meit portills saattama, pyhkeskel silmiäs liinanglipuihi ja sanos: "Kyll te nyp, pojat, tropann olett kukatiäs vähä liiemäksikki, mutt ei sill väli olk ko saadais Vilkk vaan derveks."
— Se o jo terv — puhel Iiro ja sitt hän rupes veissama, nii ett koko kaupung kajatt ja mnää pelkäsi, ett mes saisim brannvahti niskahan.
Seoravan aamun me menin Dasalaha Vilkku kattoma. Siälls se makas viäl polstris all ja Iiro kysys koht: "Oleks hikkoll?"
— Ole, — oikke laimiskottaisi — vastas Vilkk ja pyhkeskel ottatas.— No sitt men ysk kans sem bitkän diä, meinas Iiro.
— Älä luulekka, vastas Vilkk ja yskes, takos — kyll mnää vaa siit ny oikke ornaar yskä saann olen, gosk tundu rinnoisanikki niingo olsi riivrauda niäll.
— Mitäst nyt tehdängä, Iiro, sanosi mnää siihe.
— Mitä nyt tehdä; ei mittä muut ko anneta sill yskäll uus sats munatodi tänäp ehtost.
Ja nii met teingi sinä ehton ja viäl seoravanakki ehton, mutt kodei se ysk vaa ottann mennäkses ja Iiro olis tahtonn ettippäingim bitkittäs stää lääkitystäs, nin Dasala muar sanos, ettei hänen ganases saa niim bali muni kokkon, go mek kolme niit hotki ja ettei hän sunkka rupp muni ostama semssen dohtroittemissen, gon ei mittä näy auttavas.
Kyll Iiro koitt vastam bulitta, mutt ei häne mikkä auttannk, ko mnää ja Vilkkuki vähitellen gallistusi muarim bualell. — Ja sitt algovak kova aja Vilkull. Ei siink kyll, ett me ajo hänehen gaikengaldast lääkett, pikiöljyst ja kalamaksöljyst ruvete, muttko lisseks laahas Tasala muar sinn Vilkun dyän gaikk kaupungi ämmä ja kyll niill orneeramist piisas, kuingastetei, kosk niill vaimihmsill nyk kerra o se luand, ett he ova olevannas semssi piäni tohtrej jokikine. — Vilkk park niäl kaikk lääkke niingo miäs ja ol välist viäl semselläkkim bääll, ett häm byys meit osalisiks niihi lääkkeihi ja muistutt Iirot niist häne sanoistas, ett saera o ai hupeve, kon doisekki nauttiva lääkkeit hänen gansas. — Olsitt sillo nähnk, kuik kamala vinttaha Iiro suu men ja hän rupes koht pauhama, ett hän nyp pärjä oikke isoma aikka ilma lääkkeitäkkin, go hän stää munatodi nii runssast joudus nauttima. Nii oikke "joudus nauttima" hän sanos, vaikk mnää takka, ett se ol hänell hyvingi miälulist lääkett. Vaikk olkko se asjan gans niin daikk näi, ni summ ol vaa se, ettei se Vilku ysk vaa lähtennt tiähes ja hän ol jo nii laihtunukki, ett luu oikken grapisivat toissias vastas, ko hän liikus eik koko miähest oll enä muut kom baljas riiting jälill.
Sillo mek kaikk päätingi, ett kyll se vaa sulkku on, go Vilkk saerasta ja ko se asi meills selkes, ni mnuu rupes harmittama niitte ämmätte vehke Vilkun gans ja yks päev mnää sanosingi Vilkull: "Tiädäks, ny o asi semne, ett snää aja nua ämmäk kotti mukuloitas kaittima ja menet tohtrin dyä, oikke laillsen dohtrin dyä."
— Em mar menekkä, sanos Vilkk, — kyll mar sen diätä, ett tohtor ruppe mnuu ruakan määrämä. Sano, ett stää ja stää es snää saas syäd. Mutt semmost em mnää sallikka. Mnää syä mitä mnää tahdo eng kaikengaldassi klutuj, kon dohtri määrävä.
Mutt mnää en andanukkam berän, go jahnasi stää tohtrill, meno niin gaua, ett Vilkk vihdo viime läks. Nii oikke, läks oikke hän, mutt täydes kiukus hän ol mennesäs.
Oikke nuugasten dohtor sitt olikin dutkinns se Vilku, ol knaputell ja kuulustell händ, kirjott sitt lääkke hänell ja määräs häne juaman gaturiäska oikke vähä enemän gon durkasen davall.
— Vai kuturiäska, ihmettel Tasala muar, — no, mistäst stää otetan, gonei kuttu olk koko kaupungis eik likimaisakka.
— Mist se oteta, sanos Iiro. — Kodisjoeld se oteta; siäll on gutuj vaikk kuip pali ja huamispäevän mnää lähde sinnk kuttu ostaman, go vaa raha annatt.
— Täsä o raha, sanos Vilkk ja löi kahdengymmne marka sedelim böyttähä ja nii se asi ol sitt päätett ennengo mnää kerkesi mittäm buhuma.
Asja lait ol näättäk semne, ett mnää pelkäsi, ettei se asi mennykkä ny lailist kurssi. Sill ett sanottakko mitä hyvänäs, ni nii hyvä miäs ko Iiro ongi merell, niin gyll hän mais o mond krohelon dyät tehn ja kutungaupoihi mnää en koskam bäästäis stää poikka mnuu rahoillan, eng juur muittenga rahoill, jos mnuull vaa sanavald olis. Mutt niingo sanott, ny hep päätiväs se asja nii äkki, etten mnää keijenn ajatustan sanoma eng tahtonnp perästpäi ruvet heijäm bäätöstäs kähjämä.
No nii, Iiro läks seoravan aamun ja tul ehtohämys kotti oikke aika piänes. Mutt ol sillp pahalls sendän guttuki rattaill, oikken gaunis kutt oliki ja mnää oll hyvim bäevi ilone, ett hän se asja nii hyvin doimittann ol. Mutt ei stää ilo kestännk kaua. Se ol näättäk sillaill, ett ko muar sitt hiljemppä ehtost mene stää kuttu lypsämä, ni hän dleeki vähä äkkin dakasi, präiski ovej, nii ett koko talo tudju vaa, heittä kiulus kööki harkum bääll, nii ett yks kropsaus o ja hoke yhtmita: "Saastane muatt!"
— Mikäst ny o, muar kuld, sanosi mnää, — ong se paha potkima vai?— Kyll mnää tleem bitämän giis siit, jos ei se ann lypsät ittiäs.
— Menn vaam bitämän gii, josas tahdo, mutt mnää en rupp pukki lypsämä! Saastane muatt, se Iiro. Olis se täsä, niin giulun mnää mänttäisi säpäliks se hulttemem bäähä. Koerangureillas se tämän dyän dehn on, go se semne ylönannett o.
Ol oikke Jumala onn, ett Iiro ol kerjennp pistämä ittes kotti, ennengon Dasala muar huamas, kumsen gutu hän ol tuannt tullesas. Kyll häne muuto huanost olis käynns, sill ett siin o leikk kaukank, ko se Tasala muar oikkem baha nahkas käändä.
Mnää rupesin goittama hiuka lauhdutta muarin giukku ja sanosi: "Ei se sendä nii mahd oli, muar, ett Iiro sen gaupa ehdon dahdon dehn o, muttko händ om brakatt jäll oikkem bahom bäevi."
— Kas nii, rupp nys snää viäl pauhama hänem bualestas — vaikk mikses ruppeis, kon de olett juur yhtläissi aabrotei kaikk — snää niingo Iiroki, mnää meina. Vilkk teit tähä astikk o saann vähä aisois pidetty, mutt Jumal tiätä kuit teijän gäy, jos hängi nyk kuale tohon gamala yskähäs.
Ja sitt muar rupes itkemä oikke harttast. Nii händ, kuingastetei, sill ett mnää ole menn ja merkinns se, ett semssi ne vaimihmse ova ai. Ens hek kiukuttleeva hyvim bäevi ja sitt hep parguva ja siihe se heijän giukkus sitt lahoki. Se o niingon gattiki, ettei se tykk märjäst.
Mutt se Tasala muarin giukk oliki sendän dällk kertta vallan doist sortti. Stää kest näättäk viäl jälkke sem bargumisengi ja Iiro sai aika kiärun, go hän jällt tul Vilkku kattoma. Nii oikken, gunnjas oikke hän guulls sai, hän ja koko hänen sukus. Ja Jumalan gaikk kymmnen gäsky ja pitkä rämsy huanen daulust ja Davedi salmeist ja saltrist muar siin yhtäkkin grapist häne ettes, nii ett mnää takka se, ett poik ol ripitett, ko muar vihdo viime saarnas lopett. Mutt niim bali se löylytys sendä vaikutt, ett Iiro rupes koittama joingin gorjat stää kutujuttuas ja viime hän geksekin goko hyvän gonsti.
Yks päev ko muar jäll ol huanollp pääll ja kiukuttel stää, ettei Vilkullk kuturiäska saattukka, nii Iiro sano: "Kuulkkast muar, mnää olen däsä itteksellen fundeerann, ettei juust oikkjastas ol mittä muut kon guivattu riäska ja kosk kutujuusto saa osta joka toripäev, ni anneta Vilkum daunat kutujuusto, siks ett Kalkke kerkke ostama uuden gutun, gosk se mnuun guttun gans semnem biän glumm tul."
Ei muar siihe mittä vastann ja mitä hän olis vastanns sitt, sill ett kyll se Iirom buhe ol nii sliipatt puhe kom bääsiki. Siihem bäähä me lopuld kaikk tlii ja ensmäis toripäevän mnää menin gutujuustoj ostama. Mnää saingin gässihin yhden Godisjoe äijä, ostin gaikk häne juustos ja käski hänen duad niit enemän Dasalahan, go hän gaupunkkin dlee.
Muttko mnää tlii juustoinen Vilkun dyä ja muar ol maistann niit, ni hän suutus kon dupakk ja sanos, ett semmost se on dähä aikka mailma, ettei enä saa lailist kutujuustoakka: "Näihi juustoihi" — sanos muar — "om bantt kummingim bualiks lehmäriäska." Ja sitt sai Iiro jällk kuuli, ett mikä hän oikke o. Mutt ei Iiro pali tiättos pistännk, ko men peräkamari Vilkun dyä ja hetkem bääst mnää kuulin, gui nep pojas siäll naurovak krikotiva ja kuiskuttliivak kesknäs.
Mnää tunne nep pruuni nii hyvi, ettän diäsin goht, ett niill ol joku koeranguri taas miäles ja ko mnää menim beräkamarihi, nii Iiro kysyki: "Kuulestis Kalkke, kosk se Kodisjoe äij jällt tlee tänn juustoines?"
— Lauanda se lupas tuli.
— Vai lauanda, sanos Vilkk, me ole nääks ajatell, ett kyll mes se junkkrim bane lailissi kutujuustoi mnuull laittama.
Siin oltti, ajattli mnää, ja meinasi ruvet heit nuhtlema, mutt em buhunns sendä mittän, gon diäsi ett semnem buhe vaikutais heihi juur saman, go jos kakkii seikka vett viskatais.
No, ko sitt lauanda tul, ni ol mar sillo Iirollt toimitust siällt Tasala salis. Ja hyvä häne oliki askroit, ko muariki ol niin gipjängörrö, ettei sängystäs pääss, ko makas toises peräkamaris. Ja Iiro ol hankkinn ittelles apulaisengi, se Linnala uurmaakri, yks hyvä kans, ko ai o valmis pahuttehe ja kaikengaldast jekku tekemä. Uurmaakar kruuvas parastaikka salim böyttähän giis semmost svarvi, ko uurmaakrik käyttävä jumal tiäs mihin darkotuksehe ja Iiro pladas muarin glasisilmäp pääs yht ijangaikkise vanha nahkkandist kirja.
— Kas nii, sanos Linnala uurmaakar, ko mnää siin hetke olin gatell heijän gohinatas, — kas nii, nys saa Kodisjoe äij tullk kosk hyvänäs.
Ja samas se osas tullakki ja ol viäl ottann muijaski fölihis.
— Hyvä päevä, mnuull olis täsä kutujuustoi, kon dilattin dähän daloho — pan äij.
— Jumal andakko, vastas Iiro, — se o hyvä ett toitt, andakkast tänn.
Äij ott kymmengunna juusto pussistas ja oijens ne Iiroll. Iiro rupes koht syynämä niit, käändel niit ja haistel ja ol se näköne, ett Kodisjoe äij vissi luul, ett siin ongi semnem boik, kodei olk koko elämä ijäsäs tehn mittä muut kon gutujuustoj.
— Näis o lehmäriäska joukos, räyhäs Iiro viime.
— Ei yhtikäm bisara, sääkkräs äij.
— Vai ei ol, no, kyll se pian dotte näytetä. — Panest snää härashööring tämä siihe oktanttihi.