— Sillaill oikke, rasva oikke vatt kaippa, sillongo se kippi o ja ryypy ai joukko, jatko sepp puhettas ja rupes vakkas pohjald koperoittemam bäevävaloho stää Fennia-pottuas, ko hän goton vedellt täyttänn ol.
— Älkkä helkkris ny ottak viinpottuan esillk, kondukteer tlee ny juur, huus joku heijä viäresäs.
Ei sepp olls stää puhett kuulevannas, hän nost Fennia-pottus korkkjall ylös ja rupes pruntti suust yrittämä. Mutt samas tulikin gondukteer, nappas takkapäim botu sepän gädest ja sanos: "Jaaha, snää olekki se sama miäs, kon duanam bois junast jätettin, gos oll juavuksis ja nys snää meina jäll ruvet trankkaman däsä. Eks snää tiäd, ettei junas saa ryypät? Ja sendähde mnää otangin dämäm botu nyt talttehen. — Näytäst piljettis. — Mihi snää mene? — Jaaha Kalljongylä asemall. — Siälls snää saap pottus takasi."
— Engöst mnää sendä sais ottap piänd ryyppy siit ens? Kyll mnää se sitt miälelläs annangin deijä halttuhun.
— Ei tippakka, vastas kondukteer ja men menoijas sepä Fennia-pott kädes.
— Siin men nyk koko lääke, naurovat toises sepä ymbrill, mutt ei sepp olit tiätvännäs, ko jatko syämistäs ja pist piänem bilapuhe ai joukko, niingo ei mittän dapattunn olis. Ja Äimäl fundeeras, ett mitä järkki niis sepä vehkeis lopuks olleka.
Mutt kyll häm bia se ymmärtämä rupes. Kon dulttin Galljongylä asemall, ni sepp men viinpottuas hakema sinn virkhuanehe. Ja ko se hänell annetti, ni hän nappas korki auk ja ennengon gukka ol ajatellukka estä händ ryyppämäst asema virkhuanes, ni hän jo ol ottann aika siämauksem botustas. Mutt tuski hän ol ryyppys ottann, ni häm bruiskas kaikk pois suustas ja sanos: "Fyi pahus, vett! — — Vai semmost te mnuullt teet; otatt mnuu viinpottun, ryyppätt sen dyhjäks ja panett vett sija! Mutt tiädättäk, mitä siit tlee? Tänn mnuu viinan hind taikk saattakki nähdt toist!"
Siinäköst sitt vast upra tul. Kondukteer ol valla helisemäs ja vaikk hän sääkkräs, ettei hän ollp potun gorkki pidellykkä, ni nii siins sendä vaa lopuks käve, ett hän sai maksas sepäll viina hinna. Ja kiirust sittengi, sillett ei juna seis muut kon gymmne minuutti Kalljongylä asemall.
Ja ko Äimäl ja sepp sitt ehtohämys tallustliivak kottippäi, ni sepp ott plakkristas ne rahak, ko hän ol kondukteerild saann, räknöitt nep, pist nek kukkros ja sanos: "Täsä o melkke jämt niim bali, ko mnää hävesi sill edelisell reisullp piljetistän ja makso yäsijastan. Nii ett kondukteer ja mnää ole nyk kuiti, vaikkei tämä kaikk juur nii lailist tiät mennykkä. Mutt oikkeus o semne, ett stää joutu tämne miäs välist hakeman giärttäten gaarttate."
Herashöödingi muuttorpaatt
Naapurkaupungi herashööding ol vuaskaussi souttas sohlann ja seilannk kränittän huvilas ja kaupungi väli. Ja ai hän ol hyvim berillp pääss. Ei hän ollk koska hiljastunn raastuvaoikkeude istunoist maanandaisi vaikk joukko ol hiuka lystikim bidett sunnundaehtosins siäll herashöödingi huvilas, niingo ymmärettäv asi ongin, gon gerra suvilystis olla. — Sillaill oikke. — Eikä oll mittä suuremppa klummi koskan dull ja jos päätäkki joskus hiukam borott semsten galaasette jälkke, niin gyll raerituule ja soutaminen daikk skuuteist venuttamine semsep piäne vaevap pia lopetiva. — Nii ett kaikim bualin dytyväine herashööding ol huvilahas ja paattihis ja aeroihis ja seileihis.
Mutt sitt ruvettin gohisema aviiseis ja kalaaseis ja misä vaan gaks taikk usseman gaupungi herroist satusiva yhten dleema, ett ny ei tarvitt enän genenkkä soutta eik seiletten gans präsät, ko ol keksitt semne mäsiin, go o niim biänen gokkone, ett se mahtu vaikk soutpaattihi eik stää tarvitt puills syättä, mutt ko anda sill vaam biänen dilka valuöljy nokkaha, ai jo se käy huhki niingo riivatt. Ei herashööding tämssi jutuj alus ottann oikke uskoakses, muttko ol pari vuatt kulunn ni jo niit semssi masiimbaatej sanotti olevan Durus vaikk kuip pali ja yks kaunis päev, ko herashööding kryssäskel vasttuules huvilatas kohde, nin dotisestakko hän näke piäne, valkosem baatin, gon dlee, nii ett vesi keulas kohise ilma seilej, ilma aeroj ja ilma mittän gorsteeni. Ol, pahus soikko, juur jämtt niingo joku näkymätön gäsi stää olis kuljettann eik siit mittä äändäkkän guulunn ennengo se ol häne siuttes menn ja pääss tuulem bääll. Sillo siäld kuulus jotta hakkamist ja tuiskautt ai se yhtmitta jottam biänd saungräässäki, mutt ei stää tuli niingo valulaevois korsteenist muttko ahterist ja juur vede rajald.
— Klookk kapen o, saamaren glookk kapen — puhel herashööding ja vauhkottel stää, nii ettei huamannt tuulembuuska, kon dul Lammaskari nokan dakka, ennengo se jo kallist hänem baattias, niim ett se ott hyvä ryypy leembualeld.
— Kas niin, geikatan däsä väärimbuali viäl tomsen durkase uudeaikkase masiimbaatin dähde, puhel herashööding, piukott klyyvarskuutti, vääns bummin geskellp paatti ja anno paattis käänttät toisell laedall, nii ett seil est häne näkemäst koko tua uudeaikkase otukse.
Mutt vaikk se nys sitt olikim bois häne silmistäs, ni ei hän sild stää pois miälestäs saann. Yälläkkin, go hän heräs, ni hän ajattel, kuip pahukse nätist tomsell muuttorpaatills sendäm bääsis kulkeman gaupungi ja huvila väli. Ja ko seorhuanes taikk muuhall istutti ja praakkaskeltti, niin gyll vaa ol niingo noidutt, ett semssi muuttorpaateihi herashööding lopuldakki sai ne jutu menemä.
— Älä semssi fundeer, sanos hamingapteen sitt kerran, go niist jäll ol tullp puhe. — Älä niit fundeer, pränkkrustingej ne ova.
— Vai meinas snää nii, ett ne ovap pränkkrustingej.
— Meina mnää nii, ja se ongin diädäks totinen dosi. — Kuulestis, tunneks snää Sundbergska. —
— Jaa, ett jos mnää tunne Sundbergska. — — Een, — en mnää händ tunn.
— Se on vahing se, taikk oikkjastas snää ole onnellinen, gon es tunns Sundbergskat. Tiädäks, se on gaikkjam bahangurisin vaimihmnen, go maa päälläs kanda. — — Esimerkiks snuu frouas — ai saamar, snää olekki vanh nuar miäs — no nii, esimerkiks mnuu muijan dila händ pyykill huame. Luuleks, ett hän luppa tull. Ei maaren, go nosta nokkas pystö ja sano, ett enne hän nälkkä näke, ko hän semssen dyähön dlee. Mutt huame aamust hän o ensmäinem byykktuvas ja ko hänells sanota, ett häne sijalles o haett toinen, go ei hän luvannt tull, ni hän gulke ymbärs kaupunkki ja haukku koko meijä huusholli valla huut helkkrihi ja sano, ett händ om betett. Semsen dyä hän deke esimerkiks. Semne se Sundbergska o. — No nii, ja tunnek kaiketakki snää se Leppkarin Gristofferi. — — Vai niin, vai es tunn. Se on doine hyvä. Ilkkjämppä miäst es snää juur nami löyd näild kulmkunnild. Mutt hyvä paattmestar hän o. Paras paattmestar ko mnää tunne, vaikk vähä ulkpuald tätä lääniäkki hakema ruvetais. Tekevä ne muukkim baatej — — —
— Pahustak mnuullk kuuluvas snuu Sundbergskas ja LeppkarinGristofferis? Puhuta ny niist muuttorpaateist vaa.
— No, no, älä hättäs kual, kyll niihi viäl tulla. — Nii nääks, tekevä ne Ahvenluadom boja ja Ryjäskärim bojakkim baatej, mutt ei ne heijäm baattis oikken dahd vette soppi. Mutt annast ko Leppkarin Gristoffer lyä paatin gokko, ni se om baati näköne, siin o fasuun ja se on gaikim bualin gelvolinen galu. Mutt kylläs saa rukkol händ kans, ennengo hän snuullp paatti tekemä ruppe. Ja kymmenssi kerroj hän dlee stää tehdesäs sanoma snuull, ettei hän diäd, ett saak hän stää valmiks enne joulu, vaikkas sen gevättalvest tilann ole. Ja josas vaa sano, ett snuu on giiru sem baatin gans, ni hän lyä ittes valla lehmäks, eik vasara eik saha kättes ot. Semne se Leppkarin Gristoffer o. Saastasem bahoj kurej täynnk koko miäs. — Ja jos snää nyp panek kaikk Sundbergskan gurelemise yhte ja kaikk Leppkarin Gristofferi vikuroittemise yhte ja multtipliseera — kertomiseks stää, herra nähkön, dähä aikka maailma sanota — nii händ — multtipliseera nek kymmnell, ni es snää sittengä viäl oikke selvä käsityst saas semse muuttorpaati masiinim bränkkämisest. — Nii raadoj ne ova, nii saastassi raadoj ne ova, ne rustingi. — Ei stää tiäd lainkkan, gosk nep paha nahkas käändävä ja siins stää sitt olla.
No, ymmärtä se, ett tämnem buhe sai herashöödingin duumaleman doisengin gerra stää muuttorpaati ostamist. Ja siink kulusikin gaks vuatt, ennengo hän vihdo viimen gaikist varotuksist hualimat ost ittelles semse rustingi.
Fiin ja nätt se ol ja Elida se nimeks pantti ja herashööding opettel itt panema sen gäymä eik oll aikkaka, ni ei häne muut tarvinnk kom baiskat veivist se vauhtpyärän gerran daikk pari ymbärs ja sitt karat ruarihi ja nii stää sitt mentti, nii ett rytis vaa. Ja nii sitt kulus koko suvi, eik yhtän gertta koko sill ajalls se paatt ollp prängänn, muttko ol kulkennk kildist ja säädylisest, niingo hyväluandose muuttorpaatin dleekin gulkki. Ja ko herashööding kaupunkkin dullesas men kalamiästem baatette siutt, nii ett kihatt vaa, ni hän gysys joskus pilam bäiten galaäijild, ett ong heillt terveksi viädk kaupunkkihi, ni sopi sanno vaa, mihi niit viädä. Ja ko hän ajo kommesroodi muuttori siutt, ni hän välist näytt köydem bäät ja kysys: "Haluttak veljen dullp pukseerill?" Mutt sillo vast herashöödingill juhla ol, ko jongu muuttor ol menn epäkunttoho. Sillo hän giärs se montten gertta, anno hyvi neovoj ja sanos lopuks, ettei sais ostak kaikengaldassi krapeluj, muttko semsen go häne muuttoris esimerkiks. — — Hän ol näättäk kovast tytyväine muuttorihis ja kehus stää pahemin go mustlaine heostas. Eik oll ihmekän, gon ei se koskam brängänn. — Nii händ ja niingo sanott, sillaill ol sitt suvi kulunn ja syks ol käsis, ko herashööding taas yks maananda-aamu läks huvilastas painaman gaupunki. Hän vääns muuttorin gäymä, istus ahterihi ruari pitämä ja tuumal siink, kui harmiloist sendä olis, ko olis semnem bränkkmuuttor miähell, nii ett hiljastuis raastuvaoikkeude istunost. Jaa-a, tliis mar siit nykki aika harmi. Se Annila isänän destmenttjutt menis vallam blöröks ja siin olis kahdenduhane meno, sillett niim bali hän ol räknännt tiänavas siit. Ja Kaerlam boik, ko ol tapells syysmarkknoist ja puukkos kans sohinnk kaverias, jäis pelastamat linnast ja ussema sata siinäkki menis häneld hukka. Ja se Tätilän gylä meijerskan gunnjaloukkausjutt; — niin no, ajattel herashööding, se sais miälelläs mennäkki mytty. — Ei herashööding ollk koskan dykänns semsist kunnjaloukkausjutuist. Ne olivat turha-aikkassi ja lapselissi häne miälestäs.
Semssi herashööding ajattel, ko hän siink kulk kaupunkki kohde ja kuulustel, ko häne muuttoris hakkas harttast vanha tuttu tahtias. — Mutt yhtäkkin guulus kesken gaikem biäm bihaus, muuttor hiljens toimitustas enemä ja enemä, niingo se olis väsyn ja viime se pysäs niingo naulaha.
Herashööding karas keulam bualehen gattoma, ett olik hän unhottannp pann valuöljy tankkihi. — Ei, ei hän valuöljy oll unhottann, stää liänd ol siäll niingo itämert. Sitt hän goitt, ong sytytysrusting lailses reedas ja ol oikke se kunnos, ei siin mittä vikka oli. Hän syynäs sitt viäl kaikk ratta ja muttri ja kraana, mutta ehjä ne oliva ja hän dul siihem bäätöksehe, ettei sill muuttorill oll mittä oikkeutt ruvet lakko tekemä. Hän vääns veivist vauhtpyärä oikken giukkusest. "Tjuhississis, tjuhississis — puh — puh", sanos muuttor ja siins se taas seisos ja ol totinen go Laustim bundar. Herashööding tartus veivihi jäll, vääns ja kiros ja saiki se masiinin gäymä, nii ett häm bääs pari sata syltä ettippäi, mutt sitt ol jälls stopp. Hän syynäs uudestas kaikk tapi ja värki ja pyärä ja kas näi väändämä veivist jäll. "Tjuhississis, tjuhississis, pu — puh — — puuh" ja siins stää taas seisotti ja taas algo veivamine.
— Ong masiin epäkunttoho menn? kuulus yhtäkkim baabuurim bualeld.Se ol yks kalastaja ko ol pysänn herashöödingi muuttori viäre.Herashööding oijens ittes, katos luinautt stää kalaäijä ja sanos:"Ei, ei se epäkunnos ol."
— Vai niin, vai ei olekka epäkunnos. — Mnää ajattli vaa, ett se om brindullk, kon ett tep päisi men ja kon de nii riivatust veivatt siällp paatim bohjas.
— Aim bahustak se teillk kuulu, jos mnää veivan daikk olen veivamat. — Mnää ole vapa Suamen ganslaine, ripellk käyp ja myndi ja rokotett ja mnää saa veivät oma muuttorkonettan niim bali ko mnää tahdo ja saa oll veivamat, jos em mnää tykk siit toimituksest. Eik semse miähe ol mittän dekko sill, jos mnää tee stää taikk tätä.
Ja sitt herashööding kiros viäl niim bitkä rämssy, ett kalaäij kiitt onnias, kom bääs erikses nii jumalattomast ja kiukkusest miähest.
Mutt muuttorpaatisas herashööding jatko veivamist ja pääs joukko sata, joukko parisataki sylttä ettippäi ja harvimitte viäl hiuka enemängi, ennengo ol jälls stopp. — Hän huakkal, haukus stää masiini, kiros, sylk kourahas ja kas näi veivama jäll.
— Tleek veli bukseerill? Se ol komesrood, ko ol muuttoreines pysänns styyrbuurim bualell ja kysel semssi.
— Bukseerill? Oleng mnää pyytänns snuuld bukseeri. Tarjoskels semsillk, ko stää pyytävä ja — tarvitteva.
— No, mutt tarvitte kaiketakki veli bukseeri, kosk se paatt seiso paikallas yhtmitta ja veli veiva nii harttast.
— Veiva! Eng mnää saa veivät? Se o nys sendä vallam berhan, ettei mnuu annet veivät rauhas. — Tohtor o määränn mnuull ruumiliikuntto ja mnää veiva. Mutt luuleks, ett mnää saa rauhas veivat. En, kon däsä tleevak kaikengaldase nälknuatavetäjä ja tyhikalloses sillinguristaja mnuu häirittemä luvalises toimesan.
— No, no, ei veli ny noi sendä — — —
— Pahapolv olkko snuu veljes, muttko men nys sinnk kaikkja sisimppä — nii, em mnää viit sanno, mihi herashööding käsk komesroodi menn, mutt se mnää takka, ettei komesroodi vilu olis vaevann, jos hän olis herashöödingin gehotust noudattann.
Mutt ei komesrood seorannukka semssi oordelej, kom ban muuttoris käymä ja läks kaunist kotti. Ja herashööding veivas ja veivas ja pääs taas piäne matka ettippäi. Mutt keskengaiken go hän siin rehki polvillas vauhtpyärän gyljes, niin dlee se valulaev, kon gulke Turu ja Vaasa väli ja kon gapteen näk muuttorin, go ol pualvälis tuulajoll, ni häm bysätt laevas ja huus: "Muuttor ohoj!"
— Vikakost ny o sitt? vastas herashööding ja nous seisoma.
— Heitäng me endan heill?
— Oleng mnää pyytännt teijän drosseijan! — Menkkä helkkrihin, daikk mnää ajan deijäm bäällen.
— Vai nii! Mnää ajattli vaa, ett tommost muuttorpaatti o vähän dylkki kuljettak kaupunkkihin gäsivoimi veivate.
— Soo-o. Kenen dämä muuttor o? Ong se teijä? — Ei, ko se o mnuu ja mnää saan gulkkis sill niingo mnää tahdo. Ja mnää tykkän dämsest veivamisest ja tahdoisi rauhas tehds stää. Mutt ett tep pahukses sua mnuulls stää lysti.
Ja nii suuttunn herashööding ol, ett hän siäppas kruuvavame ja koitt heittäs sen gapteenim bäähä, mutt ei osann.
Sitt herashööding istus paattis laedalls, sytytt paperossi, pyhkes hikki kasvoistas ja ko hän ol hiuka leppynn, ni hän rupes jäll veivama.
Mutt kaupungi rannas odotiva händ harttast Annila isänd, Kaerlam boik ja Tätilä meijerska. Annila isänd ja Kaerlam boik istusiva laitri syrjäll ja polttivap piippuas, mutt meijerska ol niim bois ittestäs, ettei hänell ol leppo istu, muttkon gävel siin ettittakasi. Ja siin odotellesas hes selitiväp prosessias toinen doiselles. Annila isänd puhel kovastem bali perindkaarem baragraafeist ja todistel, millp perusteill häne se juttus voittat täyty. Kaerlam boik meinas, ett häm bääse hyvi vähällk, ko hän ol oll niim bali piänes, ettei hän diätänn, olik hän gettä lyänn ja Tätilän gylä meijerska ol vakutett siit, ett häne riitpuales vähindäs vuade saa siit, ko se häne niin gamalast haukkunn ol.
— No, miksist hän snuu haukus sitt? — kysys Annila isänd.
— Pluttana-angaks — ajatelkkast nyp — pluttana-angaks. Ong se enä kristelist? Ja eikös siit tul enemä rangastust, ko joku toise rehelist elingeino pilkkama ruppe?
— Jaa stää asja em mnää nii nuugasten dunn, sanos Annila isänd, — mutt kyll mnää luule, ett hän siit aikatavallk kölvihis saa. Jaa-a, stää julmettu, vai pluttana-angaks haukus. — Mutt kuule, kuis snää kans väänä ruumistas noin go snää liiku ja ko snää flikk park viäl kävele varppas sisällppäi. Ei olt, tiädäks, lainkkan gaunist ko ihmne ja eritottengi vaimihmnen gävele jalas sisällppäi.
Sillaill hes siin riitjutuijas sortteerasiva ja oliva ylipäätäs siinp pääs, ett heijä hyvin gäy oikkeudes, ko herashööding heit auttamas o. — Se vaa ol kamala, kon ei stää miäst viäläkkän guulunnt tleevaks, vaik kell jo kahttoist käve. Hek kyseliväkkin gaikild ko siäld mereldpäin dliiva, ett eik herashöödinkki oll näkynk kaupunkkipäin dulos. Mutt ei kukka händ nähn oli. Vihdo viime sendä yks kalastaja sanos: "Juu, kyll siäld tämppäi on dulos yks piän must miäs muuttorpaatis."
— Se o juur herashööding, huusivak kaikk kolm. — Joko se o likiki?
— Ei ol eik äkkin dleekkan, go se siällk käsi veivate ettippäin gulke. Ja kamalan giukkune se o ja kiro ja pärmänttä, nii ett älkkä herran dähde vaa händ puhuttleema ruvekk.
Ja kon gomesrood hetkem bääst tul, ni hek kysysivä häneldäkki, ett tullek se herashööding siäld piakkoiste. Komesrood sanos, ett kyll mar se kans siäld enne auringo lasku tlee, mutt kyll om baras, ett korjat koippenn goht, ko se näkyvis ruppe olema, sillett ei niin gauhjan giukkuse miähem baris olt turvaline oll. Ja valulaevan gapteen puhel, ett o oikke siäld tulos yks piän must miäs, ko veiva muuttorias, nii ett vähä henkki o ja rupes hänen dappaman, go häm buhuttels stää.
Ei oll ihme eik mikkä, ett Annila isänd ja Kaerlam boik ja Tätilä meijerska semsten diädotte jälkke olivap pelgo hallus, ko hes siin herashöödinkki odotiva. Mutt odotta händ hes sittengim bäätiväk, ko heill niin därkkjä jutu oikkeudes ol. Ja odotta hes saivakki. Kell tul yks, ja tul kaks ja vast siink kolme nurkis herashöödingi muuttor rupes rantta lähenemä. Ja muuttorim bohjas ol herashööding polvillas ja veivas mäsiini ja kiros ja ol niin giukkune, ett vallan gihis. Kaikeks onnettomudeks Annila isänd sitt oijens hänells saharipan, go hän löys rannald, ja käsk herashöödingi ottak kiis siihe, nii ett hän saada yhtäkki vedetyks ranttaha. Siitäköst vast upra tul. Herashööding kimmatt pystön, demmas ripa Annilan gädest, paiskas se häne selkkähäs ja sanos, ettei hän ann ittiäs tranut ettippäin, go hän gonevoimallk kulke. — Ymmärtä se, ett Annila isänd semsest suutus. Siins samas tul sitt viäl raastuva vahtmestar, ko ol nähn akknast, ett herashööding ol pääss kaupunkkihi ja sanos, ett herashöödingi jutu ovak kaikk jo aikka sitt huudett esill ja menn vallam bilivinnihi. Sillo Annila isänd ja Kaerlam boik ja meijerska katosivat toissias silmäräpäykse ja rupesivas sitt andama herashöödingill semmost kiäru, ett herashööding kiitt jumala, ko hän sai muuttorpaattis käännetyks ja rupes veivama stää huvilatas kohde jäll.
Ja siäll huvilasas hän gaiketakki sitt ol räknöinn, ett semse muuttorreisut tleeva välist hyvin dyyriks, kosk seoravam bäevä aviiseis ol semne ilmotus, ett uus, vähän gäytett muuttorpaatt ol myytvän. Ja haluliste ostjattem byydetti hakema likemppi tiädoj lehden gonttuurist nimimerkill: "Varma käynti."
Röyskä isänd todista Myllkoske ja Leppkorve jutus
Keräjtalo aitan dakan vet Myllkoske isänd viäl kerra halstoopim böhkös poviplakkrist ja sanos Röyskä: "Ot yks viäl, niis ole rohkeve."
— Mahtak tull liiaks, sanos Röysk, pääst klossis pioho, sylk ja ott oikke aika troppri. — — — Ää-h, mörätt hän sitt, pyhkes suus kätes päälystähä ja jatko puhettas. — Nii, stää mnää täsä meinasi niingo sanno ett mahtak tull liiaks. Vaikk kyll asi semne o, etten mnää ilma sydäme vahvistust sunkka sinn menis, ko olen guulem viäl aino todistajaki ja ensmäisen gerran dämsis toimituksis. Mutt, niingo sanott, stää mnää täsä pelkkä, ettei vaan dliis tätä liänd liiaks nautittu, ko mnuus o, niingos tiädäs, se vika ettän ruppe änkkämän, go mnuull hiuka liiemäks häyry pääsän o.
— Taedoll mar snää stää ainett ennengi nauttinn ole. Ole aim bitänn vaari, ettes ol ottanns stää viimes ryyppy, stää, kon gondip pois miähe ald korja. Ja siins se koko konst ongin dämä lääkke nauttimises.
— Niingo sanott o, siink koko konst o, se o viss se. — Mutt kuule, sills Sambullk kuulu olevas alvoseerajaki apulaisen. Ong joku härashööring peräte? Kyll mar mnää siälls sitt ahtallp panna.
— Mitä viäl, mikä herassööring se olis. Se Lindi Frankkem baha häne alvoseeraajas o — Kas nii, ny huudetti jo jutt esill. — Mnää mene ny ens ja tulls snää sitt koht, kon dodistajak käsketä. Älä yhtäm belkk, kom buh niingon dosi o.
Myllkoske isänd läks menemän gäräjtalon guisti kohde ja Röyskä isänd tul hiljaksis peräs ja istatt kuistin drapuill, ett hän gummingin guulis, ko händ tulla hakema.
— Puh niingon dosi o — — kuingast muuto sitt. Totus ennen gaikki, vaikk talo menis, ajattel Röysk ittekselles, ko hän siin istus vooroas odottamas. Eik hänen gaua darvinn odottakka, ennengo hän gäsketti sisäll.
Häm byhkes jalkas haoihin, go olivak kuisti edes, niist nokkas ja ott lakkis pääst, ko hän gäräjtuva ove avo. Kovast juhlaliseld ne nyk kaikk näytiväkki häne miälestäs, vaikk vallan duttu väkki olivat, tuamar niingo lautmiähekki. Hetke aikka hän gattel siin ymbrilles, mutt sitt hän meinas, ett mene kaiketakki hän sendäm bistämän gätt tuamrillk, ko he vanhat tutu ova. Käsi oikkjan hän astusiki jo tuamri kohden, go fallesman nytkäse hänen dakasi jaku liäppest ja sano: "Älkkän däsä pöllöttleemä ruvekk, Röysk."
— Jaaha, Röysk teke valas, huus tuamar samas ja fallesman gäskRöyskäm bannk kaks sormi raamatum bäällk, ko ol auk pöydäll.
— Minä Juha Abraham Röyskä — — —
— Ei mutt, tuamar hyvä, kyll tes sendä olett leikkeväs miäs.
— Ei Röysk saa ruvet täsä turhi puhuma — — No, minä Juha AbrahamRöyskä — —
— No mutt tämä vast klookku o.
— Mitä Röysk oikke meina?
— Meina stää vaa ett se o mnuu nimen. Mnää Juha Aapraham Röysk ole eik tuamar. — Sillaill oikke: Juha Aapraham Joosepimboik Röysk oikke. Se ole mnää se.
— No nii olettakki. Mutt ettäk ymmär, ett mnää sano edell ja tep peräs niingo vihill ollesannt tehti.
— Vai nii, vai sillaill. Andakka antteks, tuamar hyvä. Kyll mnää sitt jo tiädängi. Näättäk, korkki laki ja oikkeus hyvä, mnää ole näis häis ensmäisen gerra. Sillaill oikke, ensmäisen gerra oikke, ei pidäis papingirjas mittän dräkki olema ja talo mnuull o semne —
— No, no, kyll piissä. — — Minä Juha Abraham Röyskä.
Ja ko Röysk kerra sai onkkehes, mitä tuamar oikke meinas, ni valas hän dek ja puhtast sittengi.
Ko vala ol otett, nin duamar sanos Röyskäll: "Nii, asi o nys semne, ett tämä Samuel Leppkorp valitta, ett viimis syysmarkknois ehtosten dämä vastaja täsä, Myllkoske isänd hakkas hänem bahom bäevi Alhombään gankkall ja Leppkorp sano, ett te olitt Myllkoske rattaill ja taedatt todistak, kui asi ol."
— Vai semssi puhele. Niin gyll oikke asi semne o, ett Myllkoske rattaill oikke mnää viimsild syysmarkknoild kottit tlii. Tlii händ, fölis oikke mnää oli.
— No jutelkka nys sitt kaikk mitä tet tiädätt täsä asjas, niingo valallann äskölttä lupasitt.
— Kyll, tuamar hyvä, kyll mnää juttle se asja niingo se ol. Alust astikk mnää se juttele. — Näättäk se ol nii ett markkinaatto ehtopäevällt tämä Myllkoske isänd, mnuu naaprin ja riht ja reedu miäs siin ai, misä miäst tarvita, nii, hän dul mnuun dyän ja sano: "Kuulest Juss, sano hän, lähdetäst ehtost markknoill, olla yät kaupungis, tehdän gaikk torikaupa edellppualpäevä ja tulla aikanas huame ehtost kotti." — En diäd, sanosi mnää, ko vähtäsi juur heosen gengitykses — ei mar, ei se nii ollukkan, go hiosim buukkoan, go mnuum bit lyämäm benkkihi se meijä mustam bässin, go näättäk, tuamar hyvä, se riivatt — — —
— No, mutt ei se kuul asjahan, deijän däyty puhhu siit, kon dek kottit tliitt ja mitä sillon dapatus.
— Sillaill oikke, siit oikke, odottakast nyk, kyll siihe viäl tulla. — Nii näättäk, tämä Myllkoske isänd tul mnuun dyän markkinaattehtoste ja sanos, ett lähdetäst Juss markknoill — — —
— Nii ja Röysk läks ja te olitt marknoill ja joitt ja hurrasitt — —
— Ei mutt se ongi vast klookku, ongost tuamarikin guulls siit.
— Ole; ja sitt te läksitt kottippäi ja sitt — nii, jutelkka nyk, kuis sitt käve.
— Niin no, sitt käve nii, ett me istusi molema rattaill ja lauleskli ett: "Hurjasti vaan, sano Rannan poika, kun ajeli fjäätereillä", ja mond muut laulu. — Näättäk, ko me olin dodestakki yhde einen gaffes ja meill ol lysti ja heone men miälelläs kottippäi. Mutt ko mes siin veissaskli, ja mnää kattli yhte ja toissem baikka, ni mnää näi, ett Myllkoske viinlekkrin gorkk falskas. Nii händ, falskas oikke. Joka kert ko rattak kolativa hiuka enemä, nim bääs liänd ulos siäld lekkrist ja mnää sanosi Myllkoski, ett ptruu, ptruu, pysätäs ny, kekkulin gorkk falska.
— Nääks vissi raatto, falska oikke se, sanos Myllkosk, ko hän ol pysättänn heose ja katells stää kekkotas hetke aikka.
— Ei tämä kuul asjaha, koitt tuamar muistuttak, ko Röysk pit se verra väliaikka, ett hän ott nestuukim blakkristas ja pyhkes hiem bois kasvoistas.
— Kuulu mar, korkki laki ja oikkeus, olkkast hyvä ja odottakka, ni ymmärrätt, ett se kuulu asjaha. — Nii händ, se kekkon gorkk falskas ja ko mes siinf fundeerasi, ett kuis se vika paraneta, ni met tlii siihem bäätöksehe ett ryypätä hiukani bois siit lekkrist, ettei se viin siinp prundi suus läik. Ja me ryyppäsi molema yhde eine. Ja sitt lähdetti jäll ja tralliteltti mennes. Mutt kon gappal aik ol kulunn, ni mnää huamasi, ett se kekkom bruntt vuas sittengi ja mikäst siins sitt autt, ko meijän däydys jäll ryypät siit hiuka, ettei se viin niin gamalan gorkkjall läikyis siäll. Ja sitt Myllkosk sanos mnuull, ett pan nys se pruntt lailles kii. Mnää kääresingim baperi se ymbärs ja suttasi se oikkem biukka, mutt ko mnää vissemäks vahvudeks viäl kerram baino stää, niim blutt se sanos ja putos sisäll lekkrihi.
— Pids stää sylysäs ja panp peuklos prundiks, sanos Myllkosk viimen go mes siin oll aikan duumaskell, ett mitä nyt tehdä ja ottannp piäne ryypyngi, ett järk paremi olis juass. Ja kyll se aino kuri oliki, vaikkei se mittä lysti toind oll mnuu miälestän. Ei stää uskois, kuis sorm puuttu, ko stää lekkrim brunttin joutu pitämä ja ni oikke se mnuungim beuklom buulus, ett mnuun däydys ai joukko vettäs se ulos tekkendymä ja ryypät hiukam bois stää sisälystä, ko se nii läikkymäm bakkas.
— Kuulukost tämä kaikk nyt tähä asjaha — sanos tuamar vallan duskastunnun. Eik Röysk nyt taedais kaikes lyhykäisydes sanno, mitä siäll Alhombään gankkalt tapadus.
— Kyll vaa o niin, duamar hyvä, ett kaikk tämä mnuu miälestän guulu tähä asjaha ja jos em mnää saat tätä todistustan oikke alust saakk perustell, ni ei ols sanott, ettän muistan gaikk. Semne oikke o räkning, korkki laki ja oikkeus. Semne ai o räkning, semne.
— No, jatkakka nys sitt vaa.
— Juu, kyll mnää vaa jatka. Mutt misäst mnää jäll olinga. — — Nii näättäk, mnuum buutus peuklon ja kerra jällk, ko mnää anno se huilat ja oti ryypy ja käski Myllkoskengi ottap piänen droppri, ni hän sanos: "Koitastis panns se lekker rattattem bohjall jäll, ei taed enä truisku mittä ulos siäld." — — No, mnää pani lekkri rattattem bohjall ja totisestakko ei siäld enä mittän dull ulos. — Ei taedt tull vaikk vähä enemängi rönkkäis, ajattli mnää ja kallisti stää lekkri, kallisti ja kallisti ai enemä ja viime mnää käänsi se alassuute. Ja ihmelist sendä, ei siäld tulit tippaka ulos. — Se ol tyhi, tiädättäk — — Jaa-a kyll meild sillo stää väkevä ainett pali maaha men. — Mutt ny mnää saim beuklon glaariks jäll ja juur ko mnää siit ilotte, nin dämä Pränkk Sampp sautta meijän glameines ja ruppe koht haukkuma meit nii go rakkoer.
— Pahustaks siin hauku, nälki, sanos Juss, mutt ko ajs siutt.
Mutt ei Sampp ajanns siutten, gom bit asjas pääll.
— No kyll mes snuum bia jätä, sanos Myllkosk, löi heost selkkä ja ko me olin gulkenn virsta verra, ni ei Samppu kuulunn eik näkynn. Muttko meijän däydys hiljenttäs siin Alhombää ahtes, niin dämä pahus sai meijän gii jäll ja ajo meijä ettehen, nii ett hän gulk meijä edellän, go me Alhombään gankkallp pääsi.
— No, me ole nys sitt, jumalan giitos, vihdo viime Alhombään gankkall, sanos tuamar, kon dykkäs vissingi, ett Röysk perustel todistustas vähä liia nuugaste.
— Juur mnuu sanan, duamar hyvä! Me ole jumalan giitos vihdo viimengi sendä Alhombään gankkall, sanosi mnääki Myllkoski eik meill olk ko virst enä kotti, lisäsi mnää. Niingo, näättäk, ei siit olekkan go virst meijän gylähä, semnem bitk, vanha-aikkane virst — mnää meina. Mnää meina ai semmost, ko mnää virstoist puhele; em mnää hual eng tiäd yhtikä mittä näist uudeaikkasist ryssä virstoist taikk kilomeettreist taikk mikk he ovak, ko ny muudis ova — — —
— Nii, nii, mnää ymmärä, teili ol virst viäl kotti ja nyt te olittAlhombään gankkall ja mitäs nys sitt tapadus, se o juur pääasi.
— Vai nii, vai om mar se pääasi. Se vast klookku o.
— On gyll se pääasi. Jutelkka nyk, kuis sitt käve.
— Juttlen gyll vaa. — Vai pääasi se o. — Nii, näättäk sitt käve nii, ett mnuu ol väsyttänn jo oikken durkasen davallk, ko mnää stää peukloan siin lekkrin gorkkinp pidi ja nyk, ko mep pääsi Alhombään gankkall, ni mnuu väsytt, nii ett mnää nukusi, nukusi nii raskast, etten diäd, olengon goska nii raskast nukkunn. Taisiva ne ryypykki vaikutta lamauttavast ja vaikutivak kaiketakki, mutt summ se vaa ol, ett mnää nukusi.
— No, ettäk te heränn mihinkkä rähinähä?
— Heräsi händ. Rähinähä oikke mnää heräsi. Meijä emänd o vähän giukkust sortti ihmist ja mnää heräsi siihe, ett mnää makasi rattattem bohjall ja — — täytyköst mnuun gaikk jutell?
— Ei, ei Röyskän darvitt jutellt turhi. Kotonak te vast heräsitt?
— Ko-ko-o-ko koton oikke.
— No, ettäk tet tiäds sanno, ett hakkasik tämä Myllkosk tua Sambu siink kankkall?
— E-e-en diäds sannos semmost. Kuuli vast jä-jälkkembäi, ett Sampp ol selkkäs saann. Ja mnää ajattli, ett eläis mar se P-p-p Prami muar ny, ni seköst olis ilone, go se sanos ai — — —
— So, so, annetam Brami muari oll levos ny. — Ett te nähns sitt, ett Myllkosk löi Samppu?
— Kuingast mnää nähn o-o-olsin, go mnää nukusi. — — Kaka-ka-kas nii, ny-ny-mnää ruppe ä-ä-ä-änkkämä. Kuule Myllkosk stää tul sittengi liiaks. Annast snää Lindi Viku nuaremakses to-to-tool tänn, ett mnää saa i-i-istatta.
Mutt ei Lindi Viku tooli andanuk, ko sanos tuamarill, ett kun mielestäs Röysk o dehnp pilkka oikkeudest ja o juavuksis ja o haukkunn Leppkorppi Pränkk Sambuks.
— Niingon kuulett, teit syytetä Röysk siit, ett te olett tull juapnunn oikkeude ette. Ong siinp perä?
— O, oikke. Ku-ku-kuka pa-pa-pahus — tänns se-se-se selkkjänt t-t-t-tliis. — To-to-totus ennen ga-gaikki, vaikk ta-ta-talo me-menis.
— Jaaha, astukka ulos! — Ja tuamar käsk poliisi viäd Röyskä ulos vähäks aikka selkkemä.
— Ky-kyll mnää vaa ittekki me-me-mene — Hyväst ny — puhel Röysk mennesäs.
Muut liia aikasi Röysk hyväst jätt. Kon gappal aikka ol kulunn, ni hän gäsketti jälls sisäll ja tuamar julist semsem bäätökse, ett Röysk saa sakko viiskymmend markka siit, ett hän o juapnunnt tuli oikkeude ette.
— Vai mnuu täsä sakoteta, sanos Röysk sillo, älkkä su-suututtak mnuu, sill ett täsä ongi semsen da-da-dalo isänd, ett mnää pa-pa-pa-pane viis pari heossi ä-ä-äkke ette ja käänä mulli mallin goko teijä la-lakinn ja o-o-oikkeutenn. Ka-ka-kattokkast ny ens stää t-t-tuamri oijenusnuara.
— Astukka ulos, räyhäs tuamar sillo niin giukkusest, ett Röysk korjas luus juur äkki eik kerjenn hyväst sanoma.
Ja liia aikast se nykki olis olls, sill ett hän gäsketti uudestas sisäll ja tuamar sanos, ett ko stää oijenusnuara ny o gatott, ni Röysk saa sakko kolmssata markka. Ja tuamar anno viäl kova nuhte Röyskäll ja sanos, ett jos hän näi jatka, ni linnaha häm buhu ittes. Ny om barast, että Röysk mene ulos sanaka sanomat, lopett tuamar viimem buhes.
— Jaaha, taita niim baras ollakki, t-t-t-tuamar hyvä! Ja mnää en a-a-a-appleerakka sitt, vaikkan me-me-meinasi. Hy-hy-hyväst ny vaa.
Ja Röysk ol hyvin dytyväinem bäevtyähös. Mutt ko hän sai kuuli, ett Myllkosk vapautettin gaikest edesvastauksest todistajattem buutten dähde, ni hän rupes käräjtalom bihallp pitämä vähä kamala meno siit, ett hän saa sakko, ko Myllkosk Pränkk Sambulls selkkä anda. Viime Myllkosk sai häne sendä leppymän, go hän ymmärs sanno, ett ensmäis syysmarkknoill Röysk saa hakat Pränkk Sambu ja Myllkosk saa sakko.
— No, niin se ongi. Sillaillt tämä harmin daam bäästä. — Tleest nys snääki Sampp tänns saama ryypy ja pariki, niis kestäs sitt paremin, gos näihim bihdeihi joudu.
Sovinos siins sitt maisteltti Myllkoskem botust ja ihmsek, ko olivak kokkondunnk käräjtalom bihalls, sanosivak, ko näkivä Röyskä ja Myllkoske ja Sambu istuvas yhdes praakkaskleemas, ett noi olemangim bitä, asi se on go riitle eik miähe.