Seuraavana aamuna kapteeni oli poissa, ja ystäville osoitettu kirje ilmaisi hänen tuntemaansa kiitollisuutta. Hän ja Charlotta olivat jo edellisenä iltana sanoneet toisillensa vaillinaiset ja vaiteliaat jäähyväiset. Charlottasta tuntui, että ero oli oleva ikuinen, ja hän alistui siihen. Kreivin toisessa kirjeessä, jonka kapteeni oli hänelle viimein näyttänyt, puhuttiin näet myöskin edullisen avioliiton toiveista, ja vaikka kapteeni ei kiinnittänytkään tuohon seikkaan minkäänlaista huomiota, piti Charlotta kuitenkin asiaa jo varmana ja luopui hänestä täydellisesti.
Sensijaan hän uskoi nyt olevansa oikeutettu vaatimaan toisilta samanlaista itsensähillintää. Sen, mikä ei ollut hänelle mahdotonta, täytyi onnistua muillekin. Tässä mielessä hän aloitti keskustelun puolisonsa kanssa, sitä avoimemmin ja luottavammin, kun tunsi, että asia oli ratkaistava kerta kaikkiansa.
Ystävämme on lähtenyt luotamme, sanoi hän, me olemme jälleen samassa suhteessa toisiimme kuin ennen, ja riippunee nyt meistä itsestämme, tahdommeko täydellisesti palata entiseen olotilaan.
Eduard, joka kuuli vain sen, mikä sukoili hänen intohimoansa, luuliCharlottan tarkoittavan aikaisempaa leskeyttänsä ja tahtovan, joskinepämääräisesti, antaa eron toiveita. Niinpä hän vastasikin hymyillen:Miksipä ei? Kunhan vain pääsisimme yksimielisyyteen.
Niinmuodoin hän tunsi itsensä kovin pettyneeksi, kun Charlotta virkkoi: Ottiliankin voimme helposti siirtää muualle; meidän tarvitsee vain valita, sillä on olemassa kaksikin mahdollisuutta saada hänet suotuisiin olosuhteisiin. Hän voi palata koulukotiin, kun tyttäreni on siirtynyt tätini luo, ja hänelle tarjoutuu tilaisuus päästä arvossapidettyyn perheeseen, jossa hän saa ainoan tyttären keralla nauttia kaikkia säädynmukaisen kasvatuksen etuja.
Ottilia on meidän tutunomaisessa seurassamme siinä määrin hemmoiteltu, ettei mikään muu liene hänelle tervetullutta, vastasi Eduard verrattain tyynesti.
Me olemme kaikin hemmoitelleet itseämme, sanoi Charlotta, sinä et suinkaan vähimmin. Joka tapauksessa kehoittaa kulunut ajanjakso meitä vakavasti harkitsemaan pienen piirimme kaikkien jäsenten parasta ja olemaan kieltäytymättä minkäänlaisesta uhrauksestakaan.
Missään tapauksessa en pidä oikeana enkä kohtuullisena, että Ottilia joutuu uhrattavaksi, vastasi Eduard, ja niinhän kumminkin kävisi, jos hänet nyt sysättäisiin vieraiden ihmisten joukkoon. Kapteenin on täällä tavoittanut hänen hyvä onnensa; me voimme rauhallisesti, jopa mielihyvinkin nähdä hänen poistuvan luotamme. Kukapa tietää, mitä Ottilialla voi olla odotettavissa? Miksipä hätäilisimme?
Mitä meillä on odotettavissa, on jokseenkin selvää, virkkoi Charlotta hieman liikutettuna, ja koska aikoi kerta kaikkiaan sanoa sanottavansa, hän jatkoi: Sinä rakastat Ottiliaa, sinä totut häneen. Kiintymys ja intohimo syntyy ja kasvaa hänessäkin. Miksi emme lausuisi julki mitä jokainen hetki meille tunnustaa? Eikö meidän tule olla siinä määrin varovaiset, että kysymme itseltämme, mihin tämä johtaa?
Ellei siihen voikaan heti vastata, virkkoi Eduard itseänsä hilliten, niin sopii ainakin sanoa, että juuri silloin on parasta päättää jäädä odottamaan, mitä tulevaisuus meille opettaa, kun emme kykene tarkoin sanomaan, mihin jokin asia johtaa.
Sen arvaamiseen ei tarvittane suurtakaan viisautta, vastasi Charlotta, ja sen verran voinee joka tapauksessa heti sanoa, ettemme me molemmat enää ole riittävän nuoria kulkeaksemme umpimähkään, minne emme tahtoisi tai minne meidän ei pitäisi kulkea. Kukaan ei voi enää pitää meistä huolta; meidän täytyy olla omat ystävämme, omat hovimestarimme. Kukaan ei odota, että eksymme äärimmäisyyksiin, kukaan ei odota, että esiinnymme moitittavina tai kerrassaan naurettavina.
Voitko minua moittia, virkkoi Eduard, joka ei kyennyt vastaamaan puolisonsa suoraan puheeseen, — voitko minua sättiä, jos sydämelläni on Ottilian menestys ja onni, eikä suinkaan tulevainen, jota ei aina käy ennakolta arvaaminen, vaan nykyinen. Ajattelehan, vilpittömästi ja itseäsi pettämättä, Ottilia temmatuksi pois meidän seurastamme ja vieraiden ihmisten käskynalaiseksi — minä ainakaan en tunne olevani kyllin julma pakottaakseni hänet sellaiseen muutokseen.
Charlotta havaitsi varsin hyvin puolisonsa teeskentelyn takana piilevän päättäväisyyden. Vasta nyt hän tunsi, kuinka kauas toinen oli hänestä etääntynyt. Hän huudahti hieman liikutettuna: Voiko Ottilia tuntea itsensä onnelliseksi, jos hän rikkoo meidän liittomme, jos hän riistää minulta puolison ja puolisoni lapsilta isän!
Lapsillamme ei tietääkseni ole hätää, virkkoi Eduard hymyillen ja kylmästi, mutta lisäsi sitten hieman leppoisammin: Miksi ajattelisimmekaan heti äärimmäistä mahdollisuutta?
Äärimmäinen on intohimoa kaikkein lähinnä, huomautti Charlotta. Älä kieltäydy, kun on vielä aika, ottamasta vastaan hyvää neuvoani, meille tarjoamaani apua. Epäselvissä tapauksissa tulee toimia ja auttaa sen, joka kykenee kirkkaimmin näkemään. Tällä kertaa se on minun asiani. Rakas, rakkahin Eduard, kuule minua! Voitko vaatia, että minun on ilman muuta luovuttava hyvinhankkimastani onnesta, kauneimmista oikeuksistani, sinusta?
Kuka on niin sanonut? kysyi Eduard hieman hämillänsä.
Sinä itse, vastasi Charlotta. Kun tahdot pidättää Ottilian läheisyydessäsi, etkö samalla myönny kaikkeen, mitä siitä välttämättä seuraa? Minä en tahdo sinua ahdistaa, mutta ellet kykene itseäsi voittamaan, et ainakaan voi enää kauan itseäsi pettää.
Eduard tunsi hänen olevan oikeassa. Lausuttu sana on hirmuinen yht'äkkiä ilmaistessaan sen, mihin sydän on jo aikoja sitten suostunut. Niinpä Eduard vastasikin vain hetkeksi ratkaisua välttääksensä: Enhän ole edes selvillä siitä, mitä oikeastaan aiot.
Aikomukseni oli harkita kanssasi molempia ehdotuksia. Kumpaankin sisältyy paljon hyvää. Koulukotia pitäisin Ottilialle soveliaimpana olopaikkana, kun otan huomioon, millainen tyttö nykyjään on. Mutta tuo suurempaa liikuntavapautta suova tila on lupaavampi, jos otan huomioon mitä hänestä pitää tulla. — Charlotta esitti nyt puolisollensa seikkaperäisesti molemmat vaihtoehdot ja lausui lopuksi: Minä puolestani antaisin etusijan tuon rouvashenkilön kodille koulukotiin verraten, useistakin syistä, mutta erikoisesti sen vuoksi, etten tahdo lisätä kiintymystä, jopa intohimoakin siinä nuoressa miehessä, jonka Ottilia on koulukodissa voittanut puolellensa.
Eduard näytti hyväksyvän esitetyt näkökannat, mutta teki sen vain saadaksensa asian siirtymään tuonnemmaksi. Charlotta, joka pyrki johonkin ratkaisuun, käytti Eduardin luopuessa välittömistä vastaväitteistä heti tilaisuutta määrätäkseen Ottilian lähdön, jota varten oli jo salaa kaikki valmistellut, lähimmiksi päiviksi.
Eduardia värisytti; hän piti itseänsä petettynä ja vaimonsa helliä sanoja keksittyinä, keinotekoisina ja kuuluvina suunnitelmaan, joka tarkoituksena oli riistää häneltä onni. Näytti siltä, kuin hän olisi jättänyt asian kokonaan Charlottan ratkaistavaksi, mutta todellisuudessa hän oli jo tehnyt päätöksensä. Voittaakseen ajatusaikaa, voidakseen torjua sen arvaamattoman onnettomuuden, jonka Ottilian poistuminen olisi aiheuttanut, hän päätti lähteä pois kotoansa, asiaa kokonaan Charlottalta salaamatta, mutta osaten häntä pettää huomauttamalla, ettei tahtonut olla läsnä Ottilian poistuessa, eipä edes häntä tästä lähtien kertaakaan nähdä. Charlotta, joka luuli päässeensä voitolle, avusti häntä kaikin tavoin. Eduard käski valjastaa hevoset, antoi kamaripalvelijalle tarvittavat ohjeet, mitä hänen oli kerättävä matkalaukkuihin ja miten häntä seurattava, istuutui sitten, ikäänkuin olisi jo ollut jalka jalustimessa, kyhäämään kirjettä.
Eduard Charlottalle.
Rakkaani, olkoonpa meitä kohdannut onnettomuus korjattavissa tai ei, joka tapauksessa tunnen: ellen tahdo joutua epätoivon valtaan, täytyy minun keksiä keino ratkaisun tuonnemmaksi siirtämistä varten, itseni ja meidän kaikkien vuoksi. Uhrautuessani voin jotakin vaatia. Minä lähden kotoani ja palaan vasta suotuisampien, rauhallisempien olojen käytyä mahdolliseksi. Sinun tulee sill'aikaa hoitaa taloa, mutta Ottilian keralla. Tahdon tietää hänen olevan sinun eikä vieraiden ihmisten luona. Pidä hänestä huolta, kohtele häntä samoinkuin tähänkin asti, vieläpä hellemminkin, ystävällisemmin, arkatuntoisemmin. Minä lupaan olla punomatta mitään salaista suhdetta Ottilian ja itseni välille. Jättäkää minut mieluummin joksikin aikaa ihan tietämättömäksi siitä, miten elätte; minä tahdon ajatella kaikkein parasta. Ajatelkaa te samoin minusta. Yhtä sinulta vain pyydän mitä hartaimmin: älä yritä toimittaa Ottiliaa minnekään muualle, uusiin olosuhteisiin. Sinun linnasi, sinun puistosi piirin ulkopuolella, vieraitten ihmisten hoiviin jätettynä hän kuuluu minulle, ja minä olen ottava hänet haltuuni. Mutta jos kunnioitat kiintymystäni, toiveitani, tuskiani, jos sukoilet utuista uskoani ja pyyteitäni, en minä puolestani tahdo vastustaa paranemista, jos se osoittautuu minulle mahdolliseksi. —
* * * * *
Viimeinen käänne kirposi Eduardin kynästä, ei hänen sydämestänsä. Alkoipa hän, sen paperilla nähdessään, katkerasti itkeä. Pitäisikö hänen jollakin tavoin luopua siitä onnesta, tai vaikkapa onnettomuudestakin, jonka Ottilian rakastaminen hänelle tuotti! Vasta nyt hän tunsi mitä teki. Hän poistui tietämättä mikä saattoi olla seurauksena. Missään tapauksessa hän ei nyt enää näkisi Ottiliaa, ja mitä varmuutta hänellä voikaan olla siitä, että hän vielä joskus hänet näkisi? Mutta kirje oli kirjoitettu, hevoset odottivat portaitten edessä, hänen täytyi joka hetki pelätä näkevänsä jossakin Ottilian ja samalla nähdä päätöksensä tuhoutuneena. Hän malttoi mielensä, ajatteli, että oli sentään mahdollista palata, milloin tahtoi, ja juuri poistumalla päästä lähemmäksi toiveitansa. Muussa tapauksessa, jos hän jäisi, Ottilia joutuisi pois talosta. Hän sulki kirjeen, riensi portaita alas ja ponnahti satulaan.
Ratsastaessaan majatalon ohi hän näki lehtimajassa istuvan sen kerjäläisen, jolle oli edellisenä yönä antanut runsaan lahjan. Mies nautti tyytyväisenä päivällisateriaansa, nousi ja kumarsi Eduardille kunnioittavasti, jopa ihaillenkin. Sama olento oli ilmestynyt hänen tiellensä eilen, kun hän oli käyskellyt Ottilian keralla; nyt se muistutti hänelle tuskallisesti hänen elämänsä onnellisinta hetkeä. Hänen kärsimyksensä äityi; menettämisen tunne oli hänelle sietämätön, hän katsahti vielä kerran kerjäläiseen ja huudahti: Sinä kadehdittava olento, joka voit vielä nauttia eilistä almua, kun minulle ei ole jäänyt mitään eilisestä onnestani!
Kuullessaan jonkun ratsastavan pihasta Ottilia astui ikkunaan ja ehti vielä nähdä Eduardin poistuvan. Ottiliaa ihmetytti, että hän lähti häntä näkemättä, lähettämättä hänelle aamutervehdystä. Hän kävi levottomaksi ja yhä mietteliäämmäksi, kun Charlotta vei hänet mukanansa pitkälle kävelyretkelle puhuen monenlaisista asioista, mutta jättäen ilmeisesti tahallaan puolisonsa mainitsematta. Sitäkin hämmästyneempi hän oli, kun kotiin palattua näki pöydän katettuna ainoastaan kahta varten.
Mitättömältä näyttävistä tottumuksista luopuminen tuntuu meistä epämieluiselta, mutta tuskalliseksi se muuttuu vasta tärkeissä tapauksissa. Eduard ja kapteeni olivat poissa, Charlotta oli pitkästä ajasta ensi kerran järjestänyt itse ruokapöydän, ja Ottiliasta tahtoi tuntua siltä, kuin hänet olisi virasta erotettu. He istuivat vastapäätä toisiansa; Charlotta puhui ihan luontevasti kapteenin uudesta toimesta pitäen hyvin vähän luultavana, että hän pian tulisi käymään talossa. Ottiliaa lohdutti vain se, että hän voi otaksua Eduardin ratsastaneen ystävänsä jälkeen saatellakseen häntä vielä vähän matkaa.
Mutta noustessaan sitten pöydästä he näkivät Eduardin matkavaunut ikkunan alla, ja kun Charlotta hieman harmistuneena kysyi, kuka ne oli siihen toimittanut, vastattiin kamaripalvelijan tahtovan vielä ottaa mukaan joitakin tavaroita. Ottilia tarvitsi koko mielenmalttinsa salatakseen ihmetyksensä ja tuskansa.
Kamaripalvelija astui sisään vaatien vielä yhtä ja toista, herran juomamaljaa, paria hopealusikkaa ja muuta sellaista, mikä Ottilian mielestä näytti viittaavan pitkään poissaoloon. Charlotta torjui varsin lyhyesti kamaripalvelijan vaatielmat, sanoi olevan käsittämätöntä, mitä hän oikeastaan tarkoitti, koska kaikki herran tarvitsemat tavarat olivat kamaripalvelijan itsensä hallussa. Nokkela mies, joka oikeastaan vain pyrki Ottiliaa puhuttelemaan ja senvuoksi koki saada hänet jonkin tekosyyn nojalla houkutelluksi pois huoneesta, osasi puolustautua ja pysyä vaatimuksessaan, johon Ottilia puolestansa halusi suostua, mutta Charlotta epäsi sen, kamaripalvelijan oli poistuttava, ja vaunut vierivät pois.
Hetki oli Ottilialle ankara. Hän ei tajunnut, ei käsittänyt mitä tapahtui, mutta tunsi, aavisti, että Eduard oli häneltä riistetty pitkäksi ajaksi. Charlotta arvasi oman tunteensa nojalla hänen tilansa ja jätti hänet yksin. Me emme uskalla ryhtyä kuvailemaan hänen tuskaansa, hänen kyyneliänsä; hän kärsi sanomattomasti. Hän rukoili Jumalaa auttamaan vain tämän päivän yli, hän kesti päivän ja yön kärsimykset, ja tultuaan jälleen tajuihinsa hän luuli kohtaavansa jonkin vieraan ihmisen.
Hänen mielensä ei ollut tyyntynyt, alistunut, mutta hän oli suuren menetyksensä jälkeen yhä olemassa ja hänen täytyi pelätä vielä pahempaa. Heti tajunnan palattua oli hänen ensimmäisenä huolenansa, että miesten poistuttua hänetkin lähetettäisiin pois talosta. Hänellä ei ollut aavistustakaan Eduardin uhkauksista, jotka takasivat hänelle luvan pysyä Charlottan luona, jonka käyttäytyminen sentään häntä hieman rauhoitti. Charlotta koki askarruttaa kelpo tyttöä laskien hänet vain harvoin ja vastahakoisesti luotansa, ja vaikka tiesikin, ettei sanojen avulla voi paljoakaan vaikuttaa ehdottomaan intohimoon, tunsi hän toisaalta maltillisuuden, tietoisuuden mahdin ja otti senvuoksi monia asioita puheeksi itsensä ja Ottilian kesken.
Niinpä oli Ottilialle suureksi lohdutukseksi, kun Charlotta kerran, tahallansa ja tarkoituksellisesti, harkitsi seuraavaan järkevään tapaan: Kuinka harras onkaan, sanoi hän, niiden henkilöiden kiitollisuus, joita olemme rauhallisesti auttaneet selviytymään intohimon aiheuttamista selkkauksista. Käykäämme siis iloisesti ja reippaasti käsiksi siihen, mitä miehet ovat jättäneet loppuun suorittamatta; niin menetellen luomme itsellemme parhaat toiveet heidän palaamisestansa, koska kohtuullisuudellamme säilytämme ja kehitämme sitä, minkä heidän raju, kärsimätön olemuksensa tahtoo hävittää.
Kun puhutte kohtuullisuudesta, rakas täti, virkkoi Ottilia, niin tunnustanpa, että tässä johtuu mieleeni miesten kohtuuttomuus, varsinkin mitä tulee viinin nauttimiseen. Kuinka useasti onkaan minua surettanut ja peloittanut, kun oli pakko nähdä kirkkaan ymmärryksen, älyn, hienotunteisuuden, viehkeyden ja rakastettavuuden häviävän, vieläpä usean tunnin ajaksi, ja kaiken sen hyvän sijaan, mitä kelpo mies kykenee aikaansaamaan ja tarjoamaan, uhkaavan koitua onnettomuutta ja hämminkiä. Kuinka useasti lieneekään sitten johduttu väkivaltaisiin päätöksiin.
Charlotta myönsi hänen olevan oikeassa; mutta keskustelu ei jatkunut, sillä hän aavisti liiankin hyvin, että Ottilia tässäkin ajatteli Eduardia, joka lisäsi iloisuuttansa, puheliaisuuttansa ja toimintahaluansa satunnaisen viinin nauttimisen avulla useammin kuin oli suotavaa, joskaan ei tavallisesti. Jos äskenmainittu Charlottan lausunto oli tehnyt Ottilialle mahdolliseksi ajatella miesten, varsinkin Eduardin palaavan, oli hänestä sitä omituisempaa, kun Charlotta puhui kapteenin pian tapahtuvasta naimisiinmenosta ihan tunnettuna ja varmana asiana, joten koko tilanne tuli ilmenemään kerrassaan toisenlaisena kuin Eduardin aikaisempien vakuuttelujen valossa. Kaiken tämän vuoksi Ottilia alkoi entistä kiinteämmin tarkata Charlottan jokaista sanaa, jokaista vihjausta, jokaista tekoa ja askelta. Ottilia oli tietämättänsä muuttunut viisaaksi, terävä-älyiseksi ja epäluuloiseksi. Charlottan terävä katse osui jokaiseen yksityiskohtaan hänen ympäristössänsä, ja hän toimi siinä erehtymättömän taitavasti pakottaen Ottilian alinomaa ottamaan puuhiin osaa. Hän veti arkailematta talousohjakset kireämmälle, ja hänen täytyi, kaikkea lähemmin tarkastellessaan pitää sattunutta intohimojen aiheuttamaa selkkausta jonkinlaisena onnellisena sattumana. Jatkamalla entiseen tapaan olisi näet helposti jouduttu rannattomiin, ja kaunis, runsaita onnenlahjoja tarjoova olotila olisi maltittomasti ja varomattomasti eteenpäin syöksyttäessä voinut ainakin järkähtyä, ellei kerrassaan hävitä.
Parhaillaan suoritettavina olevia puistotöitä hän ei häirinnyt, vaan salli niitä jatkaa, mikäli ne olivat tulevien suunnitelmien toteuttamista varten välttämättömät. Mutta siinä oli sentään raja: hänen puolisonsa tuli palatessaan löytää riittävästi ilahduttavaa askartelutilaisuutta.
Näitä töitä ja suunnitelmia suoritettaessa Charlotta ei voinut kyllin kiittää arkkitehdin toimintaa. Järvi lepäsi pian avarana ulappana hänen edessänsä, ja uudet rannat olivat sirojen ja vaihtelevien istutusten kaunistamat. Uudistalossa suoritettiin kaikki ne karkeat työt, jotka olivat välttämättömät sen kunnossapysymiseksi, ja Charlotta keskeytti ne siihen kohtaan, mistä niitä kävi toiste helposti ja mielihyväksensä jatkaminen. Kaiken tämän ohella hän oli rauhallinen ja hilpeä; Ottilia sitävastoin ainoastaan näytti olevan, sillä hän keksi kaikkialla vain Eduardin pikaisen palaamisen enteitä tai vastakkaisia merkkejä. Hänen mieltänsä kiinnitti kaikissa asioissa vain tämä arvaileminen.
Hänelle oli niinmuodoin tervetullut eräs toimenpide, jota suorittamaan kerättiin maalaispoikia ja jonka tarkoituksena oli laajentuneen puiston alinomainen puhtaanapito. Eduard oli jo asiaa mielessänsä hautonut. Pojille valmistettiin eräänlaiset hupaiset tamineet, jotka he illalla, peseydyttyänsä ja puhdistuttuansa pukivat yllensä. Vaatevarasto oli linnassa; sen silmälläpitäminen uskottiin älykkäimmälle ja tarkimmalle pojalle; arkkitehti ohjasi koko puuhaa, ja pojat saavuttivat kaikki ennen pitkää melkoisen kätevyyden. Heidän totuttamisensa oli hauska tehtävä, ja he suorittivat työnsä hieman sotilaalliseen tapaan. Kun he saapuivat kaavinrautoinensa, varrellisine veitsinensä, haravoinensa, pienine lapioinensa, kuokkinensa ja viuhkamaisine luutinensa, kun toiset seurasivat, korit mukanansa, korjatakseen pois rikkaruohoja ja kiviä, toiset taas kiskoivat jäljessänsä isoa rautaista tasoituspyörää, niin siitä epäilemättä syntyi sievä, silmää ilahduttava kulkue, josta arkkitehti painoi mieleensä koko joukon asentoja ja toimintoja erään puutarhamajan koruvyöhyttä varten; Ottilialle se sitävastoin ilmeni vain jonkinlaisena paraatina, joka kohta pidettäisiin kotiinpalaavan kartanonherran kunniaksi.
Tuosta Ottilia sai rohkeutta ja halua suunnitella hänelle samantapaista vastaanottoa. Kylän tyttöjä oli jo tätä ennen yritetty innostaa ompelemiseen, kutomiseen, kehräämiseen ja muihin naisten toimiin. Nämäkin hyveet olivat lisääntyneet mainittujen kylän siisteyttä ja kauneutta edistävien toimenpiteiden tapahduttua. Ottilia otti aina puuhaan osaa, mutta pikemmin sattumalta, tilaisuuden ja taipumuksen mukaan. Nyt hän aikoi suorittaa asian täydellisemmin ja johdonmukaisemmin. Mutta tytöistä ei käy muodostaminen yhtenäistä toimintaryhmää yhtä helposti kuin pojista. Hän noudatti hyvää vaistoansa ja koki, asiaa itsellensä täysin selvittämättä, vain herättää jokaisessa tytössä kiintymystä omaan kotiin, vanhempiin ja sisaruksiin.
Monessa tapauksessa se hänelle onnistui. Ainoastaan erästä pientä, vilkasta tyttöä yhä moitittiin taitamattomaksi, valitettiin, ettei hän kerta kaikkiansa tahtonut kotona mitään tehdä. Ottilia ei voinut suhtautua vihamielisesti tyttöseen, joka käyttäytyi häntä kohtaan aina erikoisen ystävällisesti. Se liittyi aina hänen seuraansa, asteli ja juoksi hänen vierellänsä, kun hän salli. Silloin se oli uuttera, reipas ja väsymätön. Kiintymys kauniiseen valtijattareen näytti olevan lapsen välttämättömänä tarpeena. Aluksi Ottilia suvaitsi lasta vaiheellansa, sitten hän itse siihen kiintyi, vihdoin he olivat eroamattomat: Nanny seurasi emäntäänsä kaikkialle.
Ottilia suuntasi usein askelensa puutarhaan, missä hän iloitsi kasvien kauniista menestymisestä. Marjojen ja kirsikkain aika oli loppumassa, mutta Nanny maisteli erittäin mielellänsä niiden jälkisatoa. Muita, syksyksi runsaita tulosta lupaavia hedelmäpuita hoidellessaan puutarhuri aina muisteli isäntää alinomaa toivoen hänen palaavan. Ottilia kuunteli mielellään kelpo ukkoa, joka täydellisesti hallitsi ammattiansa ja lakkaamatta puhui hänelle Eduardista.
Ottilian iloitessa, että kaikki keväälliset oksakset olivat kauniisti kasvaneet ja menestyneet, vastasi puutarhuri empien: Toivonpa, että hyvällä herrallamme tulee olemaan niistä paljon iloa. Jos hän olisi tänä syksynä täällä, niin hän näkisi, millaisia oivallisia laatuja on hänen isänsä ajoilta linnanpuutarhassa. Nykyiset herrat hedelmäpuutarhurit eivät ole yhtä luotettavia kuin olivat vanhat luostariveljet. Luetteloista tosin löytää pelkkiä kelpo nimiä. Mutta kun sitten oksastelee ja kasvattelee, ja ne vihdoin kantavat hedelmää, niin huomaa, ettei maksa vaivaa pitää sellaisia puita tarhassansa.
Tavan takaa, melkein joka kerta kun hänet näki, tuo uskollinen palvelija tiedusteli Ottilialta, tuliko herra takaisin ja milloin. Kun Ottilia ei voinut mitään varmaa sanoa, kävi kelpo miehen mieli hiljaisen apeaksi, ja saattoi havaita hänen luulevan, ettei Ottilia halunnut asiaa hänelle uskoa. Ottiliaa itseänsä rasitti epävarmuuden tunne, joka tällä tavoin kävi erittäin polttavaksi. Hän ei kumminkaan voinut erota näistä kukkassaroista ja -lavoista. Se, minkä he olivat yhdessä istuttaneet, osalta kylväneet, oli nyt täydessä kukoistuksessa ja tarvitsi tuskin muuta hoitoa kuin Nannyn auliisti suorittamaa kastelua. Erikoisin tuntein silmäili Ottilia myöhäisiä kukkasia, jotka olivat vasta näkyviin tulossa ja joiden oli määrä loistaa ja rehoittaa hänen kiintymystänsä ja kiitollisuuttansa osoittaen Eduardin syntymäpäivänä, jota hän toivoi saavansa viettää. Kumminkaan ei tämän juhlan näkemisen toivo ollut aina yhtä eloisa. Kelpo tytön mielessä häilyivät alinomaa epäilysten ja surujen varjot.
Oikeata vilpitöntä sopusointua ei Charlottan ja Ottilian kesken voinut enää helposti syntyä. Molempien naishenkilöiden asema näet oli sangen erilainen. Jos kaikki jäi entiselleen, jos palattiin lainmukaisen elämän raiteisiin, voitti Charlotta itsellensä nykyisyyden onnea, ja hänelle avautuivat kauniit tulevaisuudentoiveet; Ottilia sitävastoin menetti kaikki, epäilemättä kaikki, sillä vasta Eduard oli saanut hänet elämään ja iloitsemaan, ja nykyisessä olotilassansa hän tunsi sanomatonta tyhjyyttä, jota olisi aikaisemmin tuskin pitänyt mahdollisena. Sydän, joka etsii, tuntee kyllä, että siltä puuttuu jotakin, mutta sydän, joka on kadottanut, tuntee kaipaavansa. Kaipaus muuttuu alakuloisuudeksi ja kärsimättömyydeksi, ja naisen mieli, joka on tottunut odottamaan, haluaisi nyt poistua omasta kehästänsä, käydä toimimaan, ryhtyä johonkin ja tehdä jotakin onnensa hyväksi.
Ottilia ei ollut luopunut Eduardista. Kuinkapa hän olisi voinutkaan, vaikka Charlotta, viisaasti kyllä ja vastoin omaa vakaumustansa, piti asiaa tunnettuna ja edellytti ehdottoman varmasti, että hänen puolisonsa ja Ottilian välille saattoi syntyä ystävällinen ja rauhallinen suhde. Mutta kuinka useasti polvistuikaan Ottilia öisin, huoneeseensa sulkeuduttuaan, avatun lippaan ääreen katselemaan syntymäpäivälahjoja, joista hän ei ollut vielä mitään käyttänyt, ei mitään valmistanut. Kuinka useasti riensikään tuo kelpo tyttö auringon noustessa kartanosta, jossa hän oli löytänyt koko onnensa, ulkosalle, seutuun, joka ei häntä muuten miellyttänyt. Käyskeleminenkin tuntui pian tuskastuttavan. Hän hyppäsi venheeseen ja souti keskelle järveä; sitten hän otti esiin jonkin matkakertomuksen, salli levottomien laineiden keinuttaa itseänsä, uneksi itsensä vieraille maille ja löysi sieltä aina ystävänsä. Hän oli yhä lähellä Eduardin sydäntä, Eduard hänen sydäntänsä.
Eipä ihmekään, että Mittler, se ihmeen toimelias mies, jonka olemme jo oppineet tuntemaan, kohta kun sai kuulla ystävien keskuudessa aiheutuneesta onnettomuudesta, oli halukas tässä tapauksessa osoittamaan ystävyyttänsä ja taitoansa, vaikka kukaan asianosainen ei ollut vielä kutsunut häntä avuksi. Kuitenkin näytti hänestä otolliselta ensin vähän aikaa vitkastella, sillä hän tiesi liiankin hyvin, että siveellisissä häiriöissä on vaikeampi auttaa sivistyneitä kuin sivistymättömiä. Senvuoksi hän jätti heidät joksikin aikaa oman onnensa nojaan. Lopulta odotus kuitenkin kävi hänelle sietämättömäksi ja hän kiiruhti etsimään Eduardia, jonka jäljille oli jo päässyt.
Hänen tiensä johti miellyttävään laaksoon, jonka viehkeän viheriässä, lehtoisessa niittypohjassa virtasi koskaan kuivumaton puro, milloin hitaasti polveillen, milloin kiivaasti eteenpäin syöksyen. Loivilla kumpurinteillä levisi hedelmällisiä peltoja ja hyvinhoidettuja hedelmäistutuksia. Kylät eivät sijainneet liian lähekkäin, koko näköala oli luonteeltansa rauhallinen, ja sen yksityiset osat tuntuivat erinomaisesti soveltuvan elämistä ja olemista varten, joskaan ei maalaajan teosten aiheiksi.
Vihdoin hänen katseensa osui hyvässä kunnossa olevaan ulkotilaan, johon kuului puutarhan ympäröimä siisti, vaatimaton asuinrakennus. Hän otaksui Eduardin nykyjään asustavan siinä eikä erehtynytkään.
Yksinäisestä ystävästämme voimme sanoa, että hän kaikessa hiljaisuudessa antautui kokonaan hehkuvan tunteensa valtoihin samalla sommitellen monenlaisia suunnitelmia ja elätellen monenlaisia toiveita. Hänen täytyi myöntää haluavansa nähdä täällä Ottilian, haluavansa tuoda, houkutella hänet tänne, ja mitä kaikkea luvallista ja luvatonta hän lieneekään vielä sallinut mielessänsä liikkuvan. Sitten hänen mielikuvituksensa harhaili kaikkien mahdollisuuksien alueilla. Ellei hän saanut Ottiliaa täällä omistaa, oikeudenmukaisesti omistaa, tahtoi hän ainakin lahjoittaa maatilan hänelle. Täällä tuli Ottilian elää kaikessa hiljaisuudessa yksinäisenä ja riippumattomana; hänen tuli olla onnellinen, vieläpä — Eduardin itsensä kiduttamiseen taipuva mielikuvitus johti toisinaan kauemmaksi — kenties onnellinen jonkun toisen henkilön keralla.
Niin kuluivat Eduardin päivät alinomaisessa häilynnässä toivon ja tuskan, kyynelten ja hilpeyden, aikeiden, hankkeiden ja epätoivon välillä. Mittlerin ilmestyminen ei häntä hämmästyttänyt. Hän oli odottanut miestä jo kauan tulevaksi, joten hänen saapumisensa oli hänelle puolittain tervetullut. Mikäli hän otaksui välimiehen tulevan Charlottan lähettämänä, oli hän jo varautunut esittämään kaikenlaisia puolusteluja, viivyttelyjä ja vihdoin ratkaisevia ehdotuksia; mikäli hän taas toivoi saavansa kuulla jotakin Ottiliasta, oli Mittler hänelle rakas kuin taivaallinen sanansaattaja.
Niinpä Eduard olikin harmistunut ja alakuloinen kuullessaan, ettei Mittler saapunutkaan toisten lähettämänä, vaan omasta aloitteestansa. Hänen sydämensä sulkeutui, ja keskustelu ei tahtonut aluksi päästä vauhtiin. Mittler tiesi kuitenkin varsin hyvin, että rakkauden askarruttama mieli tuntee pakottavaa tarvetta saada ilmaista itseänsä, lausua tuntojansa jollekin ystävälle, ja senvuoksi hän, vähän aikaa sinne tänne juteltua, suostui tällä kertaa luopumaan varsinaisesta tehtävästänsä ja esittämään uskotun eikä välittäjän osaa.
Kun hän sitten ystävälliseen tapaan moitti Eduardia hänen yksinäisestä elämästänsä, vastasi tämä: Enpä tiedä, miten viettäisin aikani miellyttävämmin! Mieleni askartelee aina hänessä, minä olen aina hänen läheisyydessänsä. Minulla on verraton etu saada kuvitella, missä Ottilia on, missä hän käyskelee, missä seisoo, missä lepäilee. Minä näen hänet edessäni toimimassa kuten tavallisesti, hyörimässä ja puuhailemassa, tosin aina sellaista, mikä minua eniten mairittelee. Siinä ei kumminkaan kaikki, sillä kuinka voisinkaan tuntea itseni onnelliseksi kaukana hänestä! Nyt koettaa mielikuvitukseni keksiä, mitä Ottilian pitäisi tehdä päästäksensä minua lähenemään. Minä kirjoitan hänen nimessänsä suloisia, tuttavallisia kirjeitä itselleni; vastaan hänelle ja säilytän kirjeet yhdessä. Minä olen luvannut olla mitenkään pyrkimättä kosketuksiin hänen kanssansa ja tahdon pitää lupaukseni. Mutta mikä estää häntä kääntymästä minun puoleeni? Onko Charlotta kenties ollut kyllin julma pakottaakseen hänet lupaamaan ja vannomaan, ettei kirjoita minulle, ei anna mitään tietoa itsestänsä? Se on luonnollista, se on luultavaa, ja kumminkin minä pidän sitä kuulumattomana, sietämättömänä. Jos hän minua rakastaa, kuten uskon, kuten tiedän, niin miksi hän ei päätä, miksi hän ei uskalla paeta ja syöksyä syliini? Monesti ajattelen, että hänen pitäisi niin menetellä, että hän voisi niin menetellä. Kun eteishuoneessa jokin liikahtaa, kääntyy katseeni oveen. Hän astuu varmaan sisään! ajattelen minä, toivon minä. Ja koska mahdollinen osoittautuu mahdottomaksi, kuvittelen minä, että mahdottoman täytyy käydä mahdolliseksi. Yöllä, kun herään, ja lamppu levittää himmeätä valoansa makuusuojaani, pitäisi hänen hahmonsa, hänen henkensä, aavistuksen hänestä leijua ohi, astua luo, vallata minut, vain silmänräpäykseksi, jotta saisin jonkinlaisen varmuuden siitä, että hän ajattelee minua, on minun omani. Yksi ainoa ilo minulle on jäänyt. Ollessani hänen läheisyydessänsä en milloinkaan uneksinut hänestä; mutta nyt, ollessamme kaukana toisistamme, olemme unessa toistemme seurassa, ja omituista kyllä: vasta nyt, kun olen tutustunut toisiin miellyttäviin henkilöihin täällä lähiseuduilla, ilmestyy hänen kuvansa minulle unessa ikäänkuin se tahtoisi minulle sanoa: Silmäile vain ympärillesi; minua kauniimpaa ja rakkaampaa et mistään löydä! Niin kutoutuu hänen kuvansa kaikkiin unennäköihini. Kaikki, mitä me yhdessä koemme, punoutuu kiinteästi yhteen. Toisinaan me olemme kirjoittamassa sopimuksen alle; silloin hänen käsialansa ja minun käsialani, hänen nimensä ja minun nimeni hävittävät, nielevät toisensa. Tuskattomiakaan nämä mielikuvituksen ilveet eivät ole. Toisinaan hän tekee sellaista, mikä loukkaa hänen puhdasta ihannekuvaansa mielessäni, ja vasta silloin tunnen, kuinka sydämestäni häntä rakastan, koska olen sanomattomasti huolissani. Toisinaan hän minua kiusaa aivan vastoin omaa tapaansa ja kiduttaa minua, mutta kohta hänen kuvansa muuttuu, hänen kauniit, pyöreät, taivaallisen ihanat kasvonsa pitenevät: edessäni on joku toinen. Mutta sittenkin tunnen itseni kiusatuksi, tyytymättömäksi ja järkytetyksi.
Älkää hymyilkö, parahin Mittler, tai hymyilkää vain! Minua ei ollenkaan hävetä tämä kiintymykseni, tämä, jos niin tahdotte, mieletön, raju taipumukseni. Ei, minä en ole vielä milloinkaan rakastanut; vasta nyt saan kokea, mitä se merkitsee. Tätä ennen oli kaikki elämässäni pelkkää alkusoittoa, pelkkää ajanvietettä, ajanhukkaa, kunnes opin hänet tuntemaan, kunnes häntä rakastin, kerrassaan ja ehdottomasti. Minua on soimattu, ei suoraan vasten kasvoja, mutta selkäni takana, minun kuulemattani, että muka vain hutiloin enimmissä asioissa. Voi niin olla, mutta minä en ollut vielä löytänyt sitä, missä minun sopi osoittaa mestaruuttani. Tahdonpa nähdä sen, joka minut voittaa rakastamisen kyvyssä.
Se on tosin viheliäinen, tuskien ja kyynelten kyky, mutta minä pidän sitä niin luonnollisena, niin omanani, että tuskin milloinkaan siitä luovun.
Nämä vilkkaat, vilpittömät tunnustukset olivat tosin keventäneet Eduardin mieltä, mutta samalla oli yhtäkkiä astunut hänen näkyviinsä hänen omituisen olotilansa jokainen yksityinen piirre, joten hän tuskallisen ristiriidan valtoihin joutuen heltyi kyyneliin, jotka vuotivat sitä hereämmin, kun omaa tilaa koskeva selonteko oli saanut hänen tunteensa liikkeelle.
Mittler, joka ei kyennyt salaamaan pikaista luonnonlaatuansa ja järkähtämätöntä ymmärrystänsä, sitäkin vähemmän, kun Eduardin intohimon tuskallinen purkautuminen osoitti hänelle matkan tarkoituksen olevan saavuttamattomissa, ilmaisi kursailematta ja karkeasti paheksumisensa. Eduardin, sanoi hän, pitäisi rohkaista mielensä, muistaa, mitä hän on miehenarvollensa velkaa, hän ei saa unohtaa, että ihmiselle on suurimmaksi kunniaksi, jos hän onnettomuudessa malttaa mielensä, kestää tuskan tyynesti ja säädyllisesti, tullaksensa siten arvossapidetyksi, kunnioitetuksi ja toisille osoitetuksi esikuvaksi.
Eduardista, joka oli kiihdyksissä ja mitä kiusallisimpien tunteiden ahdistamana, nuo sanat tuntuivat pakostakin ontoilta ja olemattomilta. Onnellisen ja tyytyväisen on hyvä puhua, huudahti hän; mutta varmaan hän häpeisi, jos älyäisi, kuinka sietämättömäksi hän käy kärsivälle. Ääretöntä kärsivällisyyttä vaatii jäykkä tyytyväinen, ääretöntä kärsimystä hän ei tahdo tunnustaa. On olemassa tapauksia — totisesti niitä on olemassa! — joissa kaikenlainen lohduttautuminen on halpamaisuutta ja epätoivo velvollisuutemme. Eihän jalo kreikkalainenkaan, joka hänkin osaa kuvailla sankareita, suinkaan pidä sopimattomana, vaikka hänen sankarinsa itkevät ahdistuksen ja tuskan alaisina. Hänen sananlaskunsakin sanoo: Kyynelrikkaat miehet ovat hyviä. Jättäköön minut rauhaan jokainen, joka on kuivasydäminen, kuivasilmäinen! Minä kiroan ne onnelliset, joille onneton on pelkkä nähtävyys. Onnettoman pitäisi julmimmankin ruumiillisen ja henkisen ahdistuksen alaisena yhä käyttäytyä jalosti saavuttaakseen heidän suosionsa ja kuolla heidän nähtensä kaikkia säädyllisyyden vaatimuksia noudattaen kuin gladiaattori, jotta he hengen lähtiessä hänelle vielä osoittaisivat suosiotansa kättentaputuksin. Parahin Mittler, minä kiitän teitä käynnistänne, mutta te osoittaisitte minulle suurta ystävällisyyttä, jos silmäilisitte puutarhaa ja seutua. Me kohtaamme toisemme vielä. Minä koetan malttaa mieleni ja käyttäytyä enemmän teidän tavallanne.
Mittler tahtoi mieluummin sovitella kuin katkaista puhelun, jota ei ollut kovinkaan helppo päästä uudelleen aloittamaan. Eduardillekin oli varsin mieluista jatkaa keskustelua, joka muutenkin pyrki kohti päätöstänsä.
Ristiriitaisista ajatuksista ja ristiriitaisista puheista tosin ei ole mitään apua, mutta tässä puhuessamme olen kuitenkin vasta tajunnut itseni, olen vasta välttämättömästi tuntenut, millainen päätös minun olisi tehtävä, millaisen päätöksen olen jo tehnyt. Minä näen edessäni nykyisen ja tulevaisen elämäni: minä voin valita ainoastaan kurjuuden tai nautinnon. Koettakaa te, parahin mies, saada aikaan avioero, joka on aivan välttämätön, joka on jo olemassa; hankkikaa te minulle Charlottan suostumus. En tahdo laajemmin esittää, miksi uskon sen olevan saatavissa. Lähtekää, kelpo mies, rauhoittakaa meidät kaikki, tehkää meidät onnellisiksi!
Mittler joutui sanattomaksi. Eduard jatkoi: Minun kohtaloni ei ole erotettavissa Ottilian kohtalosta, ja me emme tuhoudu. Näettekö tämän lasin? Siihen on piirretty meidän nimikirjaimemme. Riemuitseva henkilö heitti sen ilmaan; kenenkään ei pitänyt siitä enää juoda, sen piti pirstautua kallioiseen maaperään, mutta se osuikin pelastavaan käteen. Minä olen hankkinut sen takaisin korkeasta hinnasta ja juon siitä nyt joka päivä vakuuttaakseni itselleni, että kaikki kohtalon solmimat suhteet ovat särkymättömät.
Voi minua, huudahti Mittler, millaista kärsivällisyyttä ystäväni minulta kysyvätkään! Nyt tulee tielleni vielä taikausko, jota aina vihaan ihmisen vahingollisimpana loisena. Me leikimme ennustuksilla, aavistuksilla ja unilla tehden siten jokapäiväisen elämämme merkittäväksi. Mutta kun sitten elämä itse muuttuu merkittäväksi, kun kaikki ympärillämme liikkuu ja pauhaa, niin nuo haamut tekevät rajuilman sitäkin kaameammaksi.
Suokaa sentään köyhälle sydämelle tässä häilyvässä elämässä, toivon ja ahdistuksen välimaalla, edes jonkinlainen johtotähti, johon se voi katsoa, vaikka ei voisikaan sitä käyttää oppaanansa, huudahti Eduard.
Suostuisin siihen mielelläni, vastasi Mittler, jos siitä voisi toivoa edes jonkinlaista johdonmukaisuutta; mutta olen aina huomannut, ettei kukaan pidä lukua varoittavista oireista, tarkkaavaisuus kiintyy yksinomaan sukoileviin ja lupaileviin enteisiin, ja vain niihin kohdistuva usko on elävä.
Havaitessaan nyt joutuvansa niille hämärille aloille asti, joissa hän aina tunsi olonsa sitä epämieluisemmaksi, mitä kauemmin hän niissä oleskeli, Mittler suhtautui hieman suopeammin Eduardin hartaaseen pyyntöön, jonka mukaan hänen oli lähdettävä Charlottan luo. Mitäpä hän olisikaan tänä hetkenä vielä esittänyt Eduardia vastaan? Oman vakaumuksensa mukaan hänellä ei enää ollut muuta tehtävää kuin voittaa aikaa ja ottaa selkoa siitä, miten oli naisten laita.
Hän kiiruhti Charlottan luo, joka oli tyyni ja hilpeä kuten ainakin. Hän kertoi mielellään, mitä oli tapahtunut; Eduardin puheista oli käynyt ilmi ainoastaan tapahtumain vaikutus. Mittler puolestansa ryhtyi varovasti asiaa käsittelemään, mutta ei kyennyt edes ohimennen mainitsemaan mitään avioerosta. Kuinka hän niin ollen hämmästyikään ja oman mielenlaatunsa nojalla ilahtuikaan, kun Charlotta monia ikävyyksiä mainittuansa vihdoin virkkoi: Minun täytyy uskoa, minun täytyy toivoa, että kaikki jälleen asettuu, että Eduard jälleen minua lähenee. Kuinkapa voisikaan käydä toisin, kun elättelen hyvää toivoa sydämeni alla.
Ymmärränkö teidät oikein? puuttui Mittler puheeseen. — Epäilemättä, vastasi Charlotta. — Tuhatkertaisesti siunattu olkoon tämä tieto! huudahti Mittler lyöden kätensä yhteen. Minä tiedän, miten voimakkaasti tämä todiste vaikuttaa miehen mieleen. Kuinka monen naimaliiton olenkaan nähnyt siten joutuvan nopeammin solmituksi, lujitetuksi, ennallensa asetetuksi! Enemmän kuin tuhat sanaa vaikuttaa sellainen hyvä toivo, joka on totisesti paras toivo, mitä meillä saattaa olla. Mutta mitä tulee itseeni, jatkoi hän, olisi minulla kyllin syytä olla nyreissäni. Havaitsen näet hyvinkin, ettei itserakkauteni tässä tapauksessa tule mairitelluksi. Teitä ei toimintani voi saattaa mihinkään kiitollisuudenvelkaan. Tunnenpa olevani kuin eräs ystäväni lääkäri, joka aina onnistui parantaessaan ilmaiseksi köyhiä, mutta harvoin yrittäessään auttaa jotakin rikasta, joka oli valmis suorittamaan hyvän palkkion. Onneksi auttaa tässä asia itse itseänsä, kun minun vaivannäköni, minun kehoitukseni olisivat jääneet hedelmättömiksi.
Charlotta käski nyt häntä viemään tiedon Eduardille, ottamaan mukaansa hänelle osoitetun kirjeen ja koettamaan saada selkoa, mitä nyt voitiin tehdä ja toimittaa. Mittler ei tahtonut siihen suostua. Kaikki on jo tehty! huudahti hän. Kirjoittakaa; jokainen sananviejä on yhtä hyvä kuin minä. Minun täytyy suunnata kulkuni sinne, missä minua kipeimmin kaivataan. Minä tulen jälleen vasta kun voin onnitella, minä tulen ristiäisiin.
Charlotta oli tällä kertaa, kuten jo usein ennenkin, tyytymätön Mittleriin. Hänen ripeä toimintansa sai aikaan paljon hyvää, mutta hänen hätiköimisensä aiheutti monesti epäonnistumista. Kukaan ei ollut riippuvaisempi hetkellisistä mielijohteista kuin hän.
Charlottan lähettiläs saapui Eduardin luo, joka otti hänet vastaan, puolittain pelästyneenä. Kirje saattoi ratkaista asian yhtä hyvin kielteisesti kuin myönteisesti. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut sitä avata, ja ylen hämmästyneenä, kerrassaan jähmettyneenä hän seisoi lukiessaan tätä kohtaa, johon kirje päättyi:
"Muista niitä yön hetkiä, joiden aikana uskaltauduit käymään puolisosi luona rakastajana, vedit hänet vastustamattomasti luoksesi, suljit hänet rakastettuna, morsiamena syliisi. Kunnioittakaamme tässä kummallisessa sattumassa taivaan johdatusta, joka on pitänyt huolta siitä, että suhteemme saa vahvisteeksensa uuden siteen sinä hetkenä, jolloin elämämme onni uhkaa hajota ja hävitä."
Kävisi vaikeaksi kuvailla, mitä siitä hetkestä lähtien tapahtui Eduardin sielussa. Sellaisessa ahdistuksessa sukeltavat jälleen esiin vanhat tottumukset, vanhat taipumukset, joiden on määrä surmata aikaa ja täyttää elämän avaruutta. Metsästys ja sota ovat sellaisia, aatelismiehille aina tarjoutuvia apukeinoja. Eduard ikävöi ulkonaista vaaraa, jonka tuli pitää sisäinen tasapainossa. Hän ikävöi kuolemaa, koska olemassaolo uhkasi käydä hänelle sietämättömäksi, olipa hänestä lohdullistakin ajatella, että hän häviäisi olevaisten joukosta ja juuri siten voisi tehdä onnellisiksi rakastettunsa ja ystävänsä. Kukaan ei asettunut vastustamaan hänen tahtoansa, sillä hän salasi päätöksensä. Hän laati testamenttinsa noudattaen kaikkia muodollisuuksia: hänestä tuntui suloiselta saada määrätä tila Ottilialle. Charlotta, syntymätön, kapteeni ja palvelijat oli otettu huomioon. Jälleen puhjennut sota edisti hänen aikomustansa. Sotilaalliset puolinaisuudet olivat häntä nuoruudessa kovin askarruttaneet; nyt tuntui ihanalta saada lähteä sellaisen sotapäällikön joukkoon, josta voi sanoa: hänen johtaessansa on kuolema todennäköinen ja voitto varma.
Sittenkuin Charlottan salaisuus oli ehtinyt Ottiliankin tietoon, keräytyi viimeksimainittu, samoinkuin Eduard, ja vielä enemmänkin satutettuna, itseensä. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Toivoa hän ei voinut ja haluta ei saanut. Jonkinlaisen silmäyksen hänen sisimpäänsä tarjoaa meille sentään hänen päiväkirjansa, josta aiomme esittää muutamia otteita.
Jokapäiväisessä elämässä sattuu usein, mitä kertovassa taideteoksessa tapaamme kiittää runoilijan taitavaksi otteeksi, nimittäin että päähenkilöiden poistuessa, piiloutuessa, ruvetessa toimettomiksi, kohta joku toinen, kolmas, sitä ennen tuskin havaittu henkilö täyttää sijan ja koko toimitarmoansa kehitellen ilmenee hänkin meille huomiota, osanottoa, jopa kiitosta ja ylistystäkin ansaitsevana.
Niin esiintyi kohta kapteenin ja Eduardin poistuttua päivä päivältä tärkeämpänä jo mainittu arkkitehti, josta yksin riippui monien hankkeitten järjestely ja suoritus ja joka osoittautui näissä toimissansa tarkaksi, ymmärtäväiseksi ja uutteraksi ollen samalla monella muotoa naisten apuna ja osaten heitä huvittaa yksitoikkoisina hiljaisina hetkinä. Jo hänen ulkonäkönsä oli omansa herättämään luottamusta ja kiintymystä. Nuorukainen sanan täydessä merkityksessä, hyvärakenteinen, solakka, pikemmin hieman liian pitkä, vaatimaton, mutta ei arka, tuttavallinen, mutta ei tungetteleva. Hän otti ilomielin selviytyäkseen kaikenlaisista huolista ja vaivoista, ja koska oli nopsa laskemaan, oli hän piankin selvillä koko taloudesta, ja hänen suotuisa vaikutuksensa levisi kaikkialle. Vieraiden vastaanottaminen uskottiin yleensä hänelle, ja hän osasi joko torjua odottamattoman vierailun tai ainakin ennakolta ilmoittaa asian naisille sillä tavoin, ettei heille koitunut siitä mitään hankaluutta.
Muiden muassa tuotti hänelle kerran paljon puuhaa eräs nuori lakimies, joka erään naapuriaatelismiehen lähettämänä otti puheeksi sinänsä verraten merkityksettömän asian, joka kuitenkin koski syvästi Charlottaan. Meidän on mainittava tämä tapahtuma, koska se saattoi kehittymään monia seikkoja, jotka muuten olisivat kenties kauankin levänneet.
Muistamme vielä ne muutokset, joita Charlotta oli pannut toimeen kirkkomaalla. Kaikki muistomerkit oli siirretty paikoiltansa ja sijoitettu kiviaidan kupeelle ja kirkon kivijalan viereen. Sitäpaitsi oli tanner tasoitettu. Paitsi leveätä tietä, joka johti kirkon ovelle ja sen ohitse vastakkaiselle veräjälle, oli koko alueelle kylvetty eri apila-lajeja, jotka vihertivät ja kukkivat mitä kauneimmin. Uusia hautoja piti osoitettaman kirkkomaan takaosasta määrätyssä järjestyksessä, kuitenkin siten, että niiden kummut aina tasoitettaisiin ja samoin kylvettäisiin. Tällainen järjestys tarjosi kieltämättä pyhä- ja juhlapäivinä kirkossakävijöille miellyttävän ja arvokkaan näyn. Iäkäs ja vanhoihin tottumuksiinsa piintynyt sielunpaimenkin, jota uusi asiaintila ei ollut aluksi kovinkaan miellyttänyt, iloitsi nyt, kun hän, istuen vanhojen lehmusten varjossa takaoven edustalla kuin Philemon oma Baukis kerallansa, näki edessänsä kirjavan nurmikon, jonka sitäpaitsi piti hyödyttää hänen talouttansa, koska Charlotta oli määrännyt tämän alueen nautinnon kirkkoherranvirkatalolle kuuluvaksi.
Kaikesta huolimatta olivat monet seurakuntalaiset jo aikaisemmin moittineet sitä, että heidän esivanhempiensa leposijoilta oli poistettu merkit ja siten tavallaan tuhottu heidän muistonsa, sillä hyvin säilyneistä muistomerkeistä voi tosin lukea, kuka on haudattu, mutta ei mihin, ja viimeksimainittua seikkaa monet väittivät tärkeimmäksi. Samaa mieltä oli eräs naapuriperhe, joka oli useita vuosia sitten varannut omaisillensa sijan tässä yleisessä kalmistossa ja senvuoksi tehnyt kirkolle pienen lahjoituksen. Nyt oli nuori lakimies lähetetty lahjoitusta peruuttamaan ja ilmoittamaan, ettei tultaisi enää mitään maksamaan, koska ehto, jonka mukaisesti se oli tähän saakka tapahtunut, oli yksipuolisesti kumottu ja kaikki huomautukset ja vastalauseet jätetty huomioonottamatta. Charlotta, muutoksen toimeenpanija, tahtoi puhutella nuorta miestä itseänsä, joka selosti omia ja esimiehensä perusteita, tosin vilkkaasti, mutta ei liian äänekkäästi, antaen kuuntelijoille paljon ajattelemisen aihetta.
Te huomaatte, lausui hän lyhyen johdannon jälkeen, jossa osasi puolustaa tungettelevaisuuttansa: te huomaatte, että halvin samoinkuin ylhäisinkin pitää tärkeänä sen paikan merkitsemistä, joka on hänen omaistensa leposijana. Köyhimmälle maamiehelle, joka hautaa lapsensa, on jonkinlaiseksi lohdutukseksi, kun voi pystyttää haudalle heikon puuristin, koristaa sen seppeleellä, jotta muisto säilyy ainakin niin kauan kuin kestää suru, joskin sellainen merkki, samoinkuin itse surukin, ajan pitkään häviää. Varakkaat pystyttävät puuristien sijaan rautaisia, lujittavat ja suojaavat niitä kaikin tavoin, ja siten saadaan merkit säilymään useita vuosia. Mutta koska nekin vihdoin vajoavat ja ruostuvat, katsovat varakkaat henkilöt välttämättömäksi kohottaa kiven, joka lupaa kestää useiden sukupolvien ajan ja jota jälkeläiset voivat uudistaa ja korjata. Mutta meitä ei vedä puoleensa tuo kivi, vaan se, mitä on sen alla, se, mitä maa sen vieressä kätkee poveensa. Ei ole kysymyksessä niinkään muisto kuin itse henkilö, ei menneisyys, vaan nykyisyys. Rakastettua vainajaa syleilen paljoa mieluummin ja hartaammin hautakummussa kuin muistomerkissä, sillä viimeksimainittu merkitsee oikeastaan sinänsä varsin vähän; mutta sen ympärille, kuten rajapyykin ympärille, tulee puolisoiden, sukulaisten ja ystävien vielä kuoltuansakin kokoontua, ja elävillä tulee olla oikeus torjua ja häätää vieraita ja pahansuovia rakkaitten vainajiensa vaiheilta.
Olen senvuoksi sitä mieltä, että esimiehelläni on täysi oikeus peruuttaa lahjoitus; onpa tämä menettely varsin lieväkin, sillä perheen jäseniä on loukattu niin, ettei mikään korvaus ole ajateltavissakaan. He eivät voi enää tuskaisen suloisin tuntein tarjota rakkaillensa kuolinuhria ja poissa on nyt se lohdullinen toivo, että he kerran saavat levätä heidän vieressänsä.
Asia ei ole niin tärkeä, että senvuoksi kannattaisi vaivautua oikeudenkäyntiin, vastasi Charlotta. Toimenpiteeni kaduttaa minua niin vähän, että korvaan mielelläni kirkolle mitä se menettää. Tunnustan teille vilpittömästi, etteivät esittämänne perusteet ole saaneet minua vakuutetuksi. Lopullisen ja yleisen, ainakin kuoleman jälkeen vallitsevan yhdenvertaisuuden puhdas tunne näyttää minusta rauhoittavammalta kuin tuo persoonallisuuksiemme, kiintymystemme ja elämänsuhteittemme itsepintaisen jäykkä pitkittäminen. Entä mitä te arvelette? kääntyi hän kysymään arkkitehdiltä.
En tahtoisi tällaisessa asiassa kiistellä enkä pyrkiä sitä ratkaisemaan, vastasi puhuteltu. Sallinette minun vaatimattomasti lausua, mikä on lähinnä taidettani ja ajatustapaani. Koska emme enää ole niin onnelliset, että voisimme painaa rakastetun olennon jäännöksiä sisältävää uurnaa poveamme vasten, koska emme ole kyllin rikkaat emmekä hilpeät säilyttääksemme niitä vahingoittumattomina suurissa, koristelluissa sarkofageissa, koska emme löydä enää kirkoistakaan sijaa itsellemme ja omaisillemme, vaan joudumme taivasalle, on meillä täysi syy hyväksyä se menettely, jonka te, armollinen rouva, olette pannut alulle. Kun seurakunnan jäsenet lepäävät rivitysten toistensa vieressä, niin he lepäävät toistensa luona ja joukossa, ja jos maan kerran tulee meidät poveensa kätkeä, en tiedä mikä olisi luonnollisempaa ja puhtaampaa kuin että sattumalta syntyneet, vähitellen luhistuneet kummut jätetään aitaamatta ja tasoitetaan, joten yhteinen peite kaikkien kantamana tulee jokaiselle kevyemmäksi.
Pitäisikö siis kaiken häipyä jättämättä minkäänlaista merkkiä, mitään, mikä tulisi muistimme avuksi? kysyi Ottilia.
Eipä suinkaan! jatkoi arkkitehti. Ei ole luovuttava muistomerkistä, vaan yksinomaan määrätystä paikasta. Rakennustaiteen harjoittajalle ja kuvanveistäjälle on erittäin tärkeätä, että ihminen odottaa heiltä, heidän taiteeltansa, heidän kädestänsä jatkoa olemassaolollensa. Siksipä suosinkin hyvin suunniteltuja ja hyvin suoritettuja muistomerkkejä, ei sinne tänne yksitellen siroteltuina, vaan pystytettyinä yhteen paikkaan, missä niillä on säilymisen toiveita. Koska hurskaat ja ylhäisetkin henkilöt luopuvat etuoikeudestansa saada levätä kirkkojen mullassa, niin asetettakoon ainakin sinne tai kauniisiin hautausmaata ympäröiviin pylväskäytäviin muistomerkkejä ja muistokirjoituksia. Niitä varten on olemassa lukemattomia muotoja, lukemattomia koristeita.
Jos taiteilijat ovat niin rikkaat, virkkoi Charlotta, niin sanokaahan minulle: miksi ei päästä koskaan mitätöntä obeliskia, katkaistua pylvästä tai tuhkauurnaa kauemmaksi? Niiden lukemattomien keksintöjen sijassa, joista te ylpeilette, olen aina nähnyt vain lukemattomia toistumia.
Niin lienee laita meillä, vastasi arkkitehti, mutta ei kaikkialla. Yleensäkin on keksiminen ja sovelias käyttäminen hankala asia. Varsinkin tässä tapauksessa on sangen vaikea luoda vakavaan esineeseen hilpeyttä ja välttää ilottomissa synkkyyteen joutumista. Olen kerännyt suuren joukon kaikenlaisten muistomerkkien luonnoksia ja näytän ne joskus, mutta ihmisen kaunein muistomerkki on aina hänen oma kuvansa. Se antaa paremmin kuin mikään muu käsityksen siitä, mikä hän on ollut; se on paras teksti moniin tai harvoihin säveliin, mutta se olisi tehtävä hänen parhaana aikanansa, mikä tavallisesti laiminlyödään. Kukaan ei ajattele elävien muotojen säilyttämistä, ja jos se tapahtuu, niin se tapahtuu riittämättömästi. Niinpä ei olekaan muuta neuvoa kuin ottaa nopeasti kuolinnaamio, jota taiteilija ylen harvoin kykenee täysin uudelleen elävöittämään.
Te olette, kenties tietämättänne ja tahtomattanne, ohjannut keskustelun aivan minun edukseni, virkkoi Charlotta. Onhan ihmisen kuva riippumaton; missä ikänä se lieneekään, aina se on olemassa sinänsä, itsenäisenä, ja me emme suinkaan vaadi, että sen on osoitettava varsinaista hautauspaikkaa. Mutta ilmaisisinko teille erään omituisen tunnon? Kuvatkin ovat minulle tavallaan vastenmielisiä, sillä niistä tuntuu aina uhoavan jonkinlaista moitetta: ne viittaavat johonkin etäiseen, olleeseen ja menneeseen ja muistuttavat minulle, kuinka vaikeata on oikein kunnioittaa nykyisyyttä. Jos ajattelemme, kuinka paljon ihmisiä olemme nähneet, tunteneet, ja tunnustamme, kuinka vähän me olemme merkinneet heille, he meille, niin miten onkaan mielemme! Me kohtaamme henkevän ihmisen keskustelematta hänen kanssansa, oppineen häneltä oppimatta, paljon matkustaneen hankkimatta itsellemme lisää tietoja, hellämielisen osoittamatta hänelle yhtään ystävällisyyttä.
Pahempi vielä, ettei niin käy ainoastaan ohimennen tavattujen vieraiden. Yhteisöt ja perheet kohtelevat siten rakkaimpia jäseniänsä, kaupungit arvokkaimpia porvareitansa, kansat oivallisimpia ruhtinaitansa, kansakunnat etevimpiä ihmisiänsä.
Kuulin kysyttävän, miksi kuolleista aina puhutaan häikäilemättä hyvää, elävistä aina jotenkin varoen. Vastattiin: koska meidän ei tarvitse edellisiä mitenkään pelätä, mutta jälkimmäiset voivat vielä jossakin joutua tiellemme. Niin epäpuhdasta on toisten muistoon kohdistuva huoli; se on enimmälti itsekästä pilaa, kun sitävastoin olisi pyhä ja vakaa velvollisuus pitää suhteensa elossaoleviin yhä virkeinä ja tehoisina.
Edellä kuvaillun kohtauksen ja siihen liittyneen keskustelun kiihdyttäminä lähdettiin seuraavana päivänä hautausmaalle, jonka kaunistamiseksi arkkitehti esitti useita onnistuneita ehdotuksia. Mutta hänen mielenkiintonsa ulottui vielä kirkkoonkin, rakennukseen, joka oli alunpitäen herättänyt hänen huomiotansa.
Kirkko oli monen sadan vuoden ikäinen, saksalaisen tavan ja taiteen mukaan rakennettu, sopusuhtainen ja sievästi koristettu. Oli helppo havaita, että erään läheisen luostarin rakentaja oli tässä pienemmässäkin rakennuksessa osoittanut hyvää taitoansa ja taipumustansa: se vaikutti yhä vielä vakaan miellyttävästi katselijaan, vaikka sisustuksen uudistaminen protestanttisen jumalanpalveluksen vaatimusten mukaiseksi olikin hieman vähentänyt sen rauhaa ja majesteettiutta.
Arkkitehti sai helposti pyydetyksi Charlottalta kohtalaisen rahasumman, jonka nojalla aikoi korjata kirkon sekä ulkoa että sisältä vanhaan tyyliin ja saattaa sen sopusointuun edustalla olevan ylösnousemuksenkentän kanssa. Hän oli itse sangen kätevä, ja muutamat työmiehet, jotka vielä askartelivat talon rakentamisessa, tahdottiin pidättää siksi, kunnes tämä hurskas työkin saataisiin päätökseen.
Nyt oli tilaisuutta tarkastella rakennusta itseänsä koko ympäristöinensä ja kaikkine lisärakennuksinensa, ja arkkitehti hämmästyi ja ilahtui kovin löytäessään pienen, piiloutuvan sivukappelin, jonka mittasuhteet olivat vieläkin henkevämmät ja keveämmät, koristeet vieläkin miellyttävämmät ja uutterammat. Se sisälsi myös useita puuleikkauksia ja maalauksia, jäännöksiä tuosta aikaisemmasta jumalanpalveluksesta, joka osasi monin kuvin ja välinein merkitä eri juhlia ja viettää kutakin omalla tavallansa.
Arkkitehti ei voinut jättää tätä kappelia suunnitelmaansa liittämättä; hän tahtoi korjata erikoisesti tämän ahtaan suojan entisten aikojen ja niiden maun muistomerkiksi. Hän oli jo ajatellut, kuinka kuvioisi tyhjät seinäpinnat mielensä mukaan, ja iloitsi siitä, että saisi harjoittaa maalauksellisia kykyjänsä. Toistaiseksi hän kumminkin salasi koko asian talonväeltä.
Lupauksensa mukaisesti hän näytti naisille ensinnä erilaisia vanhojen hautapatsaiden, säiliöiden ja muiden asiaankuuluvien esineiden kuvia ja luonnoksia, ja kun keskusteltaessa johduttiin puhumaan pohjoismaisten kansojen yksinkertaisemmista hautakummuista, toi hän nähtäväksi kokoelmansa monenlaisia aseita ja kojeita, joita oli niistä löydetty. Hän oli somasti sijoittanut nämä vakaat vanhat esineet laatikkoihin ja osastoihin pykälöityjen, verkapäällysteisten sälöjen varaan, joten niihin hänen käsitteleminänsä tuli jonkinlaisten koruesineiden leimaa ja niitä silmäili mielellänsä kuin muotikauppiaan pikku laatikoita. Intouduttuansa näyttelemään ja yksinäisen elämän vaatiessa hauskutusta hän tapasi joka ilta tuoda nähtäviin osan aarteistansa. Ne olivat enimmälti saksalaista alkuperää: brakteaatteja, kolikoita, sinettejä ja muuta samantapaista. Kaikki nämä esineet suuntasivat mielikuvituksen kohti menneitä aikoja, ja kun arkkitehti vihdoin somisti keskusteluansa kirjapainotaidon ensimmäisillä tuotteilla, puupiirroksilla ja vanhimmilla vaskipiirroksilla kirkon samalla aikaa väreinensä ja muine koristeinensa alinomaa ikäänkuin kasvaessa kohti menneisyyttä, niin melkeinpä täytyi kysyä itseltänsä, elikö tosiaankin uudessa ajassa, eikö ollut pelkkää unta, että nyt vallitsivat aivan toiset elämäntavat ja -tottumukset.
Tällaisen valmistelun jälkeen hänen viimeksi tuomansa salkku vaikutti mitä parhaimmin. Se tosin sisälsi enimmälti vain hahmoteltuja kuvia, jotka kuitenkin, suoraan alkuperäisistä jäljennettyinä, olivat täysin säilyttäneet vanhanaikaisen sävynsä siten erinomaisesti viehättäen katselijoita. Kaikista hahmoista kuvastui vain puhtain elämä, kaikkia niitä täytyi pitää jaloina tai ainakin hyvinä. Kaikissa kasvoissa, kaikissa eleissä ilmeni iloinen tyyneys, altis meitä korkeamman palvottavan tunnustaminen, hiljainen rakkauden ja odotuksen antaumus. Hiukseton vanhus, runsaskiharainen poika, hilpeä nuorukainen, vakaa mies, seestynyt pyhimys, liitelevä enkeli, kaikki näyttivät autuailta viattomassa tyytymyksessä, hurskaassa odotuksessa. Jokapäiväisimmässäkin tapahtumassa oli taivaallisen elämän hohdetta, ja jumalanpalvelukseen kuuluva toimi näytti jokaisen olemukseen täysin soveltuvalta.
Sellaiseen olopiiriin silmäilevät useimmat kuin kadonneeseen kulta-aikaan, kadotettuun paratiisiin. Kenties yksin Ottilia tunsi elävänsä kaltaistensa joukossa.
Kukapa siis olisikaan voinut vastustella, kun arkkitehti tarjoutui maalaamaan kappelin suippokaarien väliset pinnat noiden alkukuvien mukaisesti siten lujasti kiinnittääkseen muistonsa siihen seutuun, missä hän oli mielellään elänyt ja toiminut. Hän puhui tästä hieman alakuloisesti, sillä asiaintilan nojalla saattoi helposti päätellä, ettei hänen oleskelunsa tässä moitteettomassa piirissä voisi kestää miten kauan hyvänsä, että se kenties piankin katkeaisi.
Vaikka nämä päivät eivät olleetkaan rikkaat tapauksista, olivat ne sentään täynnä vakavia keskustelunaiheita. Senvuoksi käytämme tilaisuutta esittääksemme osia siitä, mitä Ottilia keskustelujen johdosta merkitsi vihkoihinsa, ja tällöin tuntuu soveliaimmalta siirtymäkohdalta eräs vertaus, joka pakostakin johtuu mieleemme hänen herttaisia muistiinpanojansa selaillessa.
Kerrotaan eräästä erikoisesta järjestelystä Englannin laivastossa: sen koko köysivarasto, vahvimmista lajeista heikompiin saakka, on punottu siten, että sen läpi kulkee punainen lanka, jota ei voi kirvoitella irti hajoittamatta koko köyttä ja josta pienimmänkin kappaleen tuntee kruunun omaisuudeksi.
Samoin kulkee Ottilian päiväkirjan läpi kiintymyksen lanka, joka yhdistää kaikkea ja on kaikkien osien yhteisenä merkkinä. Sen nojalla ilmenevät nämä huomautukset, tutkistelut, suppeat mietelauselmat ja muut sentapaiset kirjoittajallensa erikoisen ominaisina ja merkittävinä. Jokainen valitsemamme ja tässä esittämämme yksityiskohtakin kelpaa mitä ehdottomimmin sitä todistamaan.
Ottilian päiväkirjasta.
"Ajatellessansa joskus kuolemaa kauemmaksi ihminen ei voi kuvitella mitään miellyttävämpää kuin saada kerran levätä niiden vieressä, joita rakastaa. 'Tulla kootuksi omiensa luo' on sydämellinen lauseparsi."
"On olemassa monenlaisia muistomerkkejä, jotka tuovat etäisiä ja kadonneita meitä lähemmäksi. Mikään niistä ei ole kuvan veroinen. Seurustelu rakastetun kuvan kanssa, olkoonpa, ettei se ole näköinenkään, on tavallansa viehättävää, niinkuin on toisinaan tavallansa viehättävää kiistellä ystävän kanssa. On miellyttävä tunne siitä, että ollaan kaksin voimatta kumminkaan toisistansa erota."
"Toisinaan seurustelemme läsnäolevan henkilön kanssa ikäänkuin kuvan kanssa. Hänen ei tarvitse puhua, ei katsoa meihin, ei meistä välittää: me näemme hänet, tunnemme suhteemme häneen, voivatpa suhteemme kehittyäkin hänen tekemättä mitään sen hyväksi, mitenkään havaitsematta, että hän suhtautuu meihin vain kuvan tavoin."
"Tuttaviemme henkilöiden kuvat eivät koskaan meitä tyydytä. Senvuoksi olen aina surkutellut muotokuvainmaalaajia. Ihmisiltä vaaditaan harvoin mahdotonta, mutta juuri heiltä sitä vaaditaan. Heidän on sisällytettävä kuvaan jokaisen suhtautuminen kuvattavaan, jokaisen myötä- ja vastatunteet; heidän ei ole ainoastaan kuvattava ihmistä sellaisena kuin he itse hänet käsittävät, heidän tulee esittää kaikkia mahdollisia käsityksiä. Minua ei ihmetytä, jos sellaiset taiteilijat vähitellen paatuvat, muuttuvat välinpitämättömiksi ja itsepintaisiksi. Siitä saisi johtua mitä tahansa, kunhan emme juuri senvuoksi jäisi vaille monen rakkaan ja kalliin ihmisen kuvaa."
"Arkkitehdin kokoelma aseita ja vanhoja esineitä, jotka ruumiin keralla ovat piilleet korkeiden multakumpujen ja kallionkappaleiden alla, kieltämättä todistaa meille, kuinka turhaa ihmisen on huolehtia persoonallisuutensa säilymisestä kuoleman jälkeen. Mutta kuinka ristiriitainen onkaan ihminen! Arkkitehti tunnustaa itse avanneensa sellaisia esivanhempien hautakumpuja, ja siitä huolimatta häntä yhä askarruttavat jälkeentulevaisten muistomerkit."
"Mutta miksi suhtautuisimmekaan asiaan niin ankarasti? Teemmekö kaikki, mitä teemme, iäisyyttä varten? Emmekö pukeudu aamulla riisuutuaksemme jälleen illalla? Emmekö matkusta pois palataksemme jälleen? Ja miksi emme tahtoisi levätä omaistemme rinnalla, vaikkapa vain sata vuotta?"
"Kun näkee monet vajonneet, kirkossakävijäin askelten kuluttamat hautakivet, omien muistomerkkiensä peitteeksi sortuneet kirkot, niin elämä kuoleman jälkeen voi näyttää vain toiselta elämältä, johon nyt astutaan kuvassa, päällekirjoituksessa, ja jossa viivytään kauemmin kuin varsinaisessa elettävässä elämässä. Mutta tämä kuva, tämä toinen olemassaolo sammuu sekin ennemmin tai myöhemmin. Muistomerkkeihin samoinkuin ihmisiinkin nähden puolustaa aika voitokkaasti oikeuksiansa."
On niin miellyttävää toimitella sellaista, mitä osaa vain puolittain, ettei kenenkään pitäisi soimata harrastelijaa, kun hän harjoittelee taidetta, jota ei milloinkaan opi, eikä moittia taiteilijaa, jos hän tuntee halua siirtyä oman taiteensa piiristä jollekin läheiselle alueelle.
Tällaiselta suvaitsevaiselta näkökannalta tarkastelemme arkkitehdin seinämaalaussuunnitelmia. Värit olivat valmiina, pinnat mitatut, alkupiirrokset suoritetut; hän oli luopunut kaikista keksintävaatielmista ja noudatteli ääriviivaiskuvioitansa: hänen ainoana huolenansa oli istuvien ja leijailevien hahmojen taitava sijoittaminen, pintojen aistikas koristaminen niiden avulla.
Telineet olivat paikoillansa, työ edistyi, ja kun jotakin silmiinpistävää jo oli olemassa, ei arkkitehdilla voinut olla mitään sitä vastaan, että Charlotta kävi Ottilian keralla hänen työmaallansa. Enkelien eloisat kasvot ja hulmuavat puvut sinisellä taivaanpohjalla ilahduttivat katsojaa, niiden hiljainen, hurskas olemus kehoitti mieltä keräytymään itseensä ja sai aikaan erittäin herkän vaikutuksen.
Naiset olivat nousseet arkkitehdin luo telineille, ja Ottilia tuskin huomasi, kuinka säntillisen keveästi ja mukavasti kaikki tapahtui, kun hänessä yht'äkkiä tuntui kehkiävän ilmi se, mitä hän oli aikaisemmin oppinut: hän tarttui väreihin ja siveltimeen ja maalasi saamansa ohjeen mukaan siististi ja taitavasti runsaslaskoksisen puvun.
Charlotta, joka mielellänsä näki Ottilian jollakin tavoin askartelevan ja itseänsä huvittavan, poistui heidän luotansa antautuakseen omiin ajatuksiinsa, pohtiakseen itseksensä mietteitä ja murheita, joita hän ei voinut kenellekään ilmaista.
Jos tavalliset ihmiset, joita jokapäiväisen elämän pulmat kiihdyttävät kiihkeän hätäilevään käyttäytymiseen, pakottavat meidät säälien hymyilemään, niin suhtaudumme sitävastoin kunnioittavasti sellaiseen mieleen, joka on vastaanottanut suuren kohtalon kylvön, jonka on odotettava tämän siemenensä kehkeytymistä saamatta ja voimatta kiirehtää siitä johtuvaa hyvää tai pahaa, onnea tai onnettomuutta.
Eduard oli jättänyt Charlottan hänen luoksensa yksinäisyyteen lähettämälle sananviejälle vastauksen, ystävällisen ja osaaottavan, mutta kuitenkin pikemmin tyynen ja vakavan kuin hellän ja tutunomaisen. Pian senjälkeen Eduard oli kadonnut, eikä hänen vaimonsa onnistunut saada hänestä mitään tietoja, ennenkuin sattumalta löysi hänen nimensä sanomalehdestä, missä se oli kiittäen mainittu niiden joukossa, jotka olivat kunnostautuneet eräässä merkittävässä sotatapahtumassa. Charlotta tiesi nyt, mille tielle Eduard oli lähtenyt, sai kuulla hänen pelastuneen suurista vaaroista, mutta oli samalla varma siitä, että hän tulisi etsimään vielä suurempia, ja voi liiankin hyvin arvata, että häntä tuskin kävi pidättäminen äärimmäisistä askelista. Charlotta kantoi näitä murheita alinomaa ajatuksissansa, ja miten hän niitä käsittelikin, mikään näkökanta ei voinut suoda hänelle lepoa.
Ottilia, joka ei aavistanut mitään tuosta kaikesta, oli sillävälin kovin kiintynyt uuteen työhön ja saanut varsin helposti Charlottalta luvan sen säännölliseen jatkamiseen. Nyt se edistyi nopeasti: sininen taivas oli pian kansoitettu arvokkailla asujaimilla. Jatkuvan harjoituksen nojalla Ottilia ja arkkitehti kykenivät maalaamaan viimeiset kuvat vapaammin; ne onnistuivat silminnähtävästi paremmin. Myöskin kasvoissa, joiden kuvaaminen oli yksin arkkitehdin asiana, ilmeni vähitellen eräs aivan erikoinen ominaisuus: ne alkoivat kaikki olla Ottilian näköisiä. Kauniin tytön kasvot vaikuttivat varmaan nuoreen mieheen, joka ei ollut ennakolta omaksunut kuvattavikseen mitään luonnon tai taiteen tarjoamia kasvojenpiirteitä, niin voimakkaasti, ettei häneltä sitten, silmän ja käden välimaalla, mitään hävinnyt, vaan molemmat vihdoin työskentelivät täysin sopusointuisesti. Miten hyvänsä: eräät viimeisistä kasvoista onnistuivat niin täydellisesti, että näytti siltä, kuin Ottilia itse olisi silmäillyt alas taivaan korkeuksista. Holvi oli nyt valmis; seinät oli päätetty jättää kuvioimatta ja peittää vain heleämmällä ruskealla värillä; hoikkien pylväiden ja veistettyjen koristeiden piti tummemmiksi maalattuina siitä erota. Mutta tällaisissa asioissa johtuu aina toinen seikka toisesta, ja niin päätettiin vielä maalata kukkia ja hedelmäkiehkuroita, joiden piti tavallansa liittää yhteen taivas ja maa. Nyt oli Ottilia aivan omalla alallansa. Puutarhat tarjosivat mitä kauneimpia esikuvia, ja vaikka seppeleet maalattiinkin sangen rehevät, saatiin ne kuitenkin valmiiksi lyhyemmässä ajassa kuin alkujaan suunniteltiin.
Kaikki näytti yhä vielä hoidottomalta ja valmistumattomalta. Telineet oli työnnetty sekaisin, lautoja heitelty ristiin rastiin; epätasaista permantoa rumensivat vielä monet väriläikät. Arkkitehti pyysi nyt naisia myöntämään hänelle aikaa viikon verran ja olemaan niin kauan kappelissa käymättä. Vihdoin, eräänä kauniina ehtoohetkenä, hän kehoitti heitä sinne lähtemään, mutta pyysi samalla saada olla heitä saattamatta ja jätti heidät kohta hyvästi.
Millaisen yllätyksen hän lieneekin meille suunnitellut, virkkoi Charlotta hänen poistuttuansa, ei minulla kumminkaan ole ollenkaan halua lähteä kappeliin. Ottanet sen yksin tehdäksesi ja kertonet minulle. Hän on varmaan saanut aikaan jotakin miellyttävää. Minä nautin siitä ensin sinun kuvailemanasi ja myöhemmin mielelläni todellisuudessa.
Ottilia, joka hyvin tiesi Charlottan monissa asioissa käyttäytyvän varovasti, karttavan kaikkia mielenliikutuksia ja varsinkin yllätyksiä, lähti kohta yksin matkaan katsahtaen tahtomattaan ympärillensä, keksiäkseen arkkitehdin, jota kumminkaan ei missään näkynyt, koska hän todennäköisesti oli piiloutunut. Ottilia astui kirkkoon, jonka ovi oli avoinna. Kirkko oli jo aikaisemmin saatu kuntoon, puhdistettu ja vihitty. Hän astui kappelin ovelle, jonka raskas, raudoitettu taakka keveästi aukeni, ja hän seisoi hämmästyksekseen tutussa suojassa, joka tarjosi odottamattoman näyn.
Ainoasta korkeasta ikkunasta virtasi sisään monivärinen valo: se näet oli somasti liitetty kokoon erivärisistä laseista. Koko suoja sai siten uuden sävyn ja herätteli omituista tunnelmaa. Holvien ja seimen kauneutta korosti siro permanto; se oli rakennettu erikoismuotoisista, kauniin mallin mukaan lasketuista ja valetun kipsipinnan toisiinsa yhdistämistä tiilikivistä, jotka arkkitehti oli salaa valmistuttanut, samoinkuin värilliset ruudutkin, voiden ne nyt lyhyessä ajassa liittää yhteen. Istuimistakin oli pidetty huolta. Kirkollisten muinaisesineiden joukosta oli löytynyt muutamia kauniilla puuleikkauksilla koristettuja kuorituoleja, jotka nyt seisoivat seinämällä varsin sirossa järjestyksessä.
Ottiliaa ilahduttivat tutut, hänelle tuntemattomana kokonaisuutena esiintyvät osat. Hän seisoi, asteli edestakaisin, katsoi ja katseli; vihdoin hän istuutui erääseen tuoliin, ja kun hän siinä silmäili ympärillensä, tuntui siltä, kuin hän olisi ollut eikä olisi ollut, kuin hän olisi tuntenut eikä olisi tuntenut, kuin kaikki tuo nähty, vieläpä hän itsekin olisi häipymässä olemattomiin. Vasta kun aurinko väistyi siihen saakka kirkkaasti valaistusta ikkunasta, Ottilia havahtui entisellensä ja riensi linnaan.
Hän ei salannut itseltänsä, että tämä yllätys oli sattunut sangen omituiseen aikaan: oli Eduardin syntymäpäivän edellinen ilta. Hän oli tosin toivonut voivansa viettää juhlaa aivan toisin: kuinkapa ei olisi kaiken pitänyt olla koristettuna sitä varten? Mutta nyt olikin syksyn runsas kukkassato poimimatta. Päivännoudot kohottivat yhä kasvojansa kohti aurinkoa, asterit tuijottelivat yhtä vaatimattomina eteensä, ja mitä niistä oli seppeleiksi sidottu, oli ollut mallina koristeltaessa suojaa, joka näytti soveltuvan ainoastaan yhteiseksi hautakammioksi, jos sen piti tulla jotenkin käytetyksi eikä jäädä pelkäksi taiteilijan päähänpistoksi.
Ottilian mieleen johtui pakostakin Eduardin hänelle järjestämä meluisa ja touhuinen syntymäpäiväjuhla, hänen mieleensä johtui uusi rakennus, jonka katon alla uskottiin monen ilon odottavan. Ilotulituskin säihkyi ja räiskyi jälleen hänen nähtävissään ja kuultavissaan; mitä yksinäisempi hän oli, sitä väkevämmin leimusi mielikuvitus, mutta sitä yksinäisemmäksi hän samalla tunsi itsensä. Hän ei nojannut enää Eduardin käsivarteen eikä voinut toivoa saavansa hänestä enää koskaan tukea.
Ottilian päiväkirjasta.
"Eräs nuoren taiteilijan huomautus minun on merkittävä muistiin: samoinkuin käsityöläisessä voi kuvaamataiteilijassakin mitä selvimmin havaita, että ihminen voi kaikkein vähimmin omaksua itsellensä sitä, mikä hänelle aivan erityisesti kuuluu. Hänen teoksensa karkaavat häneltä kuin linnut pesästä, jossa ovat syntyneet päivän valkeuteen.”
"Varsinkin rakennustaiteilijan kohtalo on tässä suhteessa merkillinen. Kuinka usein hän käyttelee koko nerokkuuttansa ja taitoansa luodakseen suojia, joista hänen itsensä on pysyteltävä poissa. Hänelle ovat velkaa komeutensa kuninkaan salit, joiden parasta vaikutusta hän ei pääse näkemään eikä nauttimaan. Temppeleissä hän piirtää rajan erottamaan itseänsä kaikkeinpyhimmästä: hän ei saa enää astua niille porrasaskelmille, jotka on rakentanut sydäntäkohottavan juhlallisiksi, kuten kultaseppä vain kaukaa palvoen katselee monstranssia, jonka lasitteen ja jalokivet hän on järjestänyt sijoillensa. Ojentaessaan rikkaalle hänen uuden palatsinsa avaimet rakentaja samalla luovuttaa hänelle kaiken mukavuuden ja hyvinvoinnin pääsemättä itse siitä mitenkään osalliseksi. Eikö taide siten välttämättä etäänny taiteilijasta, jos teos, kuin kapioinensa kotoa lähtevä lapsi, ei enää vaikuta takaisin isäänsä? Ja kuinka edullista olikaan taiteelle itsellensä, kun sen tehtävänä oli askarrella melkein yksinomaisesti julkisissa tehtävissä, sellaisissa, joiden tulos kuului kaikille, niinmuodoin taiteilijallekin!"