Neito ajatteli nyt itseänsä ja havaitsi vasta nyt, missä tilassa oli. Hän ei voinut hävetä rakastettuansa, mutta salli mielellänsä hänen poistuvan, sillä hänen vaatteensa olivat yhä vielä likomärät.
Nuori aviopari neuvotteli; mies tarjosi nuorukaiselle ja hänen vaimonsa neidolle hääpukunsa, jotka olivat vielä täydelliset kahden henkilön pukemiseksi alusta loppuun. Lyhyessä ajassa olivat molemmat seikkailijat pukeutuneet, vieläpä kauniistikin. He näyttivät erittäin somilta, ihmettelivät jälleen kohdatessaan toistensa asua, ja syleilivät toisiansa kiihkeästi, samalla kuitenkin puolittain hymyillen valepuvuillensa. Nuoruuden tarmo ja lemmen virkeys toivuttivat heidät muutamassa hetkessä täysin entisellensä, ja jos vain olisi soitto kaikunut, olisi heidät voinut kutsua tanssimaan.
Siirtyminen vedestä maalle, kuolemasta elämään, perheenpiiristä erämaahan, epätoivosta hurmioon, välinpitämättömyydestä kiintymykseen, hehkuvaan rakkauteen, vieläpä aivan lyhyessä hetkessä — se oli liikaa yhdellä kertaa käsitettäväksi, tuntui siltä, kuin pään olisi täytynyt haljeta tai joutua sekaisin. Sellaisen yllätyksen sietämiseksi täytyy sydämen olla ensi sijassa vaikuttamassa.
Kerrassaan toisiinsa unohtuneina he voivat vasta jonkin ajan kuluttua ajatella alukseen jääneiden pelkoa ja levottomuutta, ja melkeinpä oli heidän itsensä vaikea ilman pelkoa ja levottomuutta ajatella, kuinka heidät jälleen kohtaisivat.
Pakenemmeko, piiloudummeko? kysyi nuorukainen.
Me emme eroa toisistamme, sanoi neito nojaten hänen rintaansa.
Talon isäntä, joka oli kuullut heiltä kertomuksen karilleajautuneesta aluksesta, riensi enempää kyselemättä rantaan. Pursi tuli onnellisesti virtaa alaspäin; se oli suurella vaivalla saatu irroitetuksi. Sitä ohjattiin eteenpäin, tietämättä minne, toivoen kadonneitten löytyvän. Kun nyt isäntä huutaen ja viittoen veti puoleensa heidän huomionsa, juoksi erääseen kohtaan, missä näkyi edullinen maihinlaskupaikka, eikä lakannut viittomasta ja huutamasta, niin alus kääntyi rantaan. Millainen näytelmä siellä odottikaan maihin astuvia! Kihlautuneiden vanhemmat riensivät ensimmäisinä rannalle; rakastava sulhanen oli melkein suunniltansa. Tuskin olivat vanhemmat saaneet kuulla rakkaiden lastensa pelastuneen, kun viimeksimainitut jo astuivat oudoissa vaatteissansa esiin pensaikosta. Heitä ei tunnettu, ennenkuin he olivat saapuneet aivan luo.
Mitä näenkään? huudahtivat äidit.
Mitä näenkään? huudahtivat isät.
Pelastuneet polvistuivat heidän eteensä.
Lapsenne! huudahtivat he; kihlautuneet lapsenne! Antakaa meille anteeksi! pyysi neito.
Antakaa meille siunauksenne! pyysi nuorukainen.
Antakaa meille siunauksenne! huudahtivat molemmat kaikkien seisoessa vaiti ja hämmästyneinä. Siunauksenne! kaikui pyyntö kolmannen kerran, ja kukapa olisi voinut sen evätä?
Kertoja vaikeni tai oli pikemmin jo lopettanut, kun samassa huomasi Charlottan olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa, jopa nousevankin ja lähtevän huoneesta sanattomasti anteeksi pyytäen. Tarina näet oli hänelle tuttu. Tuo kaikki oli tosiaankin tapahtunut kapteenille ja eräälle naapurin neidolle, ei tosin aivan sillä tavalla kuin englantilainen kertoi, mutta kuitenkin pääpiirteiltänsä sellaisena, vain yksityiskohdiltansa kehiteltynä ja koristeltuna, kuten sellaisten tarinain yleensä käy niiden kulkiessa ensin suusta suuhun ja sitten taitavan kertojan mielikuvituksen tietä. Lopulta vastaa enimmäkseen kaikki, eikä mikään, todellisuutta.
Ottilia lähti vieraiden itsensä kehoittamana Charlottan jälkeen, ja nyt oli lordin vuoro huomauttaa, että oli kenties jälleen tapahtunut virhe, kerrottu jotakin naisten tietämää tai jotakin heidän omia kokemuksiansa muistuttavaa.
Meidän on varottava aiheuttamasta vielä enemmän pahaa, jatkoi hän. Kaiken sen hyvän ja miellyttävän korvaukseksi, mitä osaksemme on täällä tullut, näymme me tuovan talon asujaimille hyvin vähän onnea. Meidän on koetettava päästä soveliaalla tavalla lähtemään.
Minun on tunnustaminen, virkkoi seuralainen, että minua pidättää täällä vielä eräs muu asia, josta tahtoisin saada parempaa selkoa, ennenkuin lähden tästä talosta. Teidän mieltänne, mylord, kiinnitti eilen, kulkiessamme pimeä kammionne mukanamme puiston halki, todella maalauksellisen kohdan haeskelu siinä määrin, että teidän oli mahdoton havaita, mitä siinä ohessa tapahtui. Te käännyitte valtatieltä päästäksenne järven rannalle erääseen kohtaan, missä harvoin käydään ja mistä vastaranta näkyy erittäin viehättävänä. Ottilia, joka oli seurassamme, halusi tulla mukaan ja pyysi saada lähteä sinne soutaen. Minä astuin hänen venheeseensä ja katselin ilokseni kaunista ja taitavaa soutajaa. Minä vakuutin hänelle, että olin niin miellyttävästi keinunut aalloilla ainoastaan Sveitsissä, missä myöskin mitä viehättävimmät neitoset suorittavat lautturin tehtäviä, mutta en voinut pidättyä kysymästä, miksi hän oikeastaan oli kieltäytynyt kulkemasta tuota syrjätietä; hänen äänessään näet oli ilmennyt jonkinlainen pelokas hämminki. Kunhan ette minulle naura, virkkoi hän ystävällisesti, niin voin teille siitä jotakin kertoa, vaikka asia on minulle itsellenikin salaperäinen. Joka kerta, kun olen kulkenut tuota syrjätietä, minut on vallannut varsin omituinen kammo, jota en muuten missään tunne ja jota en osaa itselleni selittää. Vältän niinmuodoin mieluimmin antautumasta sellaisille vaikutelmille alttiiksi, sitäkin enemmän, kun siellä käytyäni kohta alkaa kivistää päätäni vasemmalta puolelta ja minä muutenkin saan monesti kestää samaa kipua. Me saavuimme perille, Ottilia keskusteli kanssanne, ja minä sillävälin tutkin paikkaa, jonka hän oli minulle etäältä tarkoin osoittanut. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun havaitsin erittäin selviä kivihiilen merkkejä, joiden nojalla päättelen varmasti, että kaivamalla löytyisi syvemmältä kenties hyvinkin runsas kerrostuma.
Suokaa anteeksi, mylord; minä havaitsen teidän hymyilevän ja tiedän varsin hyvin, että annatte minulle vain viisaana miehenä ja ystävänä anteeksi näihin teidän mielestänne joutaviin asioihin kohdistuvan hartaan huomioni; mutta minä en voi täältä lähteä antamatta tuon kauniin tytön vielä koetella heilurinliikkeitä.
Joka kerta, kun asia tuli puheeksi, lordi välttämättä esitti jälleen sitä vastustavat syynsä, joita seuralainen kärsivällisesti kuunteli lopulta kuitenkin pysyen mielipiteissänsä ja toivelmissansa. Hän puolestansa huomautti yhä uudelleen, ettei asiaa pitänyt heittää, vaikka kokeet eivät kaikille henkilöille onnistuneetkaan; olipa hänen mielestänsä syytä tutkia sitä senvuoksi vieläkin vakavammin ja perusteellisemmin, koska epäilemättä tultaisiin saamaan selville useita epäorgaanisten olioiden kesken, orgaanisten ja epäorgaanisten välillä ja samoin orgaanisten kesken vallitsevia heimolaissuhteita, jotka ovat meiltä vielä salatut. Hän oli jo avannut aina mukanaan kuljettamansa kauniin lippaan ottaen sieltä esille kultaisista renkaista, rikkikiisusta ja muista metallisista aineksista kokoonpannun laitteen ja laski nyt kokeeksi langasta riippuvia metalleja lepääviä metalleja kohti.
Minä suon teille vahingonilonne, mylord, virkkoi hän samalla; se näkyy varsin selvästi teidän kasvoissanne, kun mikään ei tahdo lähteä minun pitelemänäni liikkumaan. Kokeeni onkin pelkkä tekosyy. Palattuansa naiset varmaan ihmettelevät, mitä kummaa tässä tapahtuukaan.
Naiset palasivat. Charlotta ymmärsi kohta mistä oli kysymys.
Minä olen paljon kuullut noista asioista, mutta en ole millonkaan nähnyt mitään vaikutusta. Koska teillä on siinä kaikki sievästi valmiina, sallinette minun koettaa, eikö se minulta luonnistu.
Hän otti langan käteensä, ja koska oli aivan tosissansa, hän piteli sitä vakavasti ja rauhallisin mielin; mutta vähintäkään heilahdusta ei ollut havaittavissa.
Sitten kehoitettiin Ottiliaa koettamaan. Hän piteli heiluria vieläkin rauhallisemmin, luonnollisemmin, tiedottomammin metallien yläpuolella. Mutta samassa silmänräpäyksessä tempautui riippuva kappale vinhaan pyörteeseen ja heilahti vaihtuvien alustojen mukaan milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, ympyrän tai soikion kaarta noudatellen tai suoraviivaisesti, täysin seuralaisen odotusten mukaisesti, vieläpä paremminkin kuin hän oli osannut odottaa.
Lordikin säpsähti hieman, mutta hänen seuralaisensa oli niin mielissään ja innoissaan, ettei voinut ollenkaan lopettaa, vaan pyysi yhä toistamaan ja vaihtelemaan kokeita. Ottilia oli kyllin hyväntahtoinen suostuaksensa kehoituksiin, kunnes vihdoin ystävällisesti pyysi saada lakata, koska päätä alkoi jälleen särkeä. Siitä ihmeissään, jopa ihastuksissaankin vakuutti vieras hänelle täysin vapauttavansa hänet siitä kivusta, jos hän suostuisi erikoiseen parannustapaan. Epäröitiin hetkinen, mutta Charlotta, joka nopeasti käsitti, mistä oli kysymys, hylkäsi hyväätarkoittavan tarjouksen, koska ei halunnut suvaita läheisyydessänsä mitään sellaista, mihin oli aina suhtautunut voimakkain pelonsekaisen vastenmielisyyden tuntein.
Vieraat olivat poistuneet, ja vaikka heidän jättämänsä vaikutelma olikin omituinen, toivottiin kuitenkin jossakin jälleen kohdattavan. Charlotta käytti nyt hyväksensä kauniita päiviä päättääkseen naapuristoon tekemänsä vastavierailut, joista hän vaivoin suoriutui, koska kaikki lähiseudulla asujat, toiset todella osaaottaen, toiset pelkästä tottumuksesta, olivat ahkerasti häntä muistaneet. Kotona hän iloksensa katseli lasta; se oli varmaan kaiken rakkauden, kaiken huolenpidon arvoinen. Sitä pidettiin ihmeteltävänä, jopa kerrassaan ihmelapsena, sen näköä, kokoa, sopusuhtaisuutta, voimaa ja terveyttä ihasteltunsa vieläkin enemmän ihmetytti jo aikaisemmin mainittu kaksinkertainen näköisyys, joka kehittyi yhä ilmeisemmäksi. Kasvojenpiirteiltänsä ja koko muodoltansa lapsi muistutti yhä enemmän kapteenia, silmät olivat yhä vaikeammin Ottilian silmistä erotettavissa.
Tämä merkillinen sukulaisuus ja kenties vieläkin enemmän naisille ominainen kaunis tunne, joka hellänä kohdistuu rakastetun miehen lapseen, vaikka äiti onkin joku toinen henkilö, sai Ottilian olemaan kasvavalle olennolle äidin veroisena tai paremmin sanoen toisena, toisenlaisena äitinä. Jos Charlotta poistui, niin Ottilia jäi lapsen ja hoitajattaren luo. Nanny, kadehtien poikaa, johon hänen emäntänsä näytti kohdistavan koko kiintymyksensä, oli uhkamielisenä hänet jättänyt ja palannut vanhempiensa luo. Ottilia kanniskeli yhä edelleenkin lasta ulkosalla tottuen yhä pitempiin retkeilyihin. Hän kuljetti mukanansa maitopulloa voidakseen tarpeen vaatiessa lasta ruokkia. Harvoin hän unohti ottaa kirjan mukaansa, ja niin hän oli, lapsi käsivarrellansa, lukien käyskellessään, varsin miellyttävä Penserosa.
Sotaretken päätarkoitus oli saavutettu ja Eduard laskettu kotiin, kunniamerkein koristettuna. Hän lähti kohta pienelle tilallensa, missä sai tarkat tiedot omaisistansa, joita hän heidän tietämättänsä oli antanut pitää tarkoin silmällä. Hiljainen olopaikka silmäili häntä mitä ystävällisimmin: sitä näet oli hänen poissaollessansa hänen määräystensä mukaisesti järjestetty, parannettu ja edistetty, joten istutusten ja ympäristön kunnossaolo ja välitön nautittavuus korvasi sen, mitä laajuudesta puuttui.
Eduard, jota elämän vilkkaampi juoksu oli totuttanut päättävämpiin toimenpiteisiin, ryhtyi nyt suorittamaan mitä oli riittävän kauan harkinnut. Ennen kaikkea hän kutsui luoksensa majurin. Jälleennäkemisen ilo oli suuri. Nuoruudessa solmituilla ystävyyssuhteilla, samoinkuin veriheimoussuhteilla, on se huomattava etu, etteivät hairahdukset ja väärinkäsitykset, olivatpa ne millaisia tahansa, koskaan niitä perinpohjin vahingoita, vaan palautuvat vanhat suhteet joidenkin aikojen kuluttua entisellensä.
Iloisesti tervehdittyä Eduard kohta tiedusteli ystävänsä olosuhteita ja sai kuulla onnen häntä suosineen täysin hänen toiveittensa mukaisesti. Puolittain leikillisesti ja tutunomaisesti kysyi Eduard sitten, eikö ollut kaunis liittokin tekeillä. Hänen ystävänsä vastasi kieltävästi, sangen vakavissaan.
Minä en voi enkä saa olla salajuoninen, jatkoi Eduard. Tahdon heti ilmaista sinulle ajatukseni ja aikomukseni. Sinä tunnet kiintymykseni Ottiliaan ja olet aikoja sitten käsittänyt, että se juuri syöksi minut ottamaan osaa sotaretkeen. En tahdo kieltää, että halusin päästä elämästä, joka ilman häntä ei ollut minulle enää minkään arvoinen, mutta samalla minun täytyy sinulle tunnustaa, etten voinut päästä täydelliseen epätoivoonkaan. Hänen omistamisen kangasteleva onni oli niin kaunis, niin toivottava, että minun oli mahdoton siitä kokonaan luopua. Moni lohdullinen aavistus, moni ilahduttava merkki oli vahvistanut uskoani, horjuvaa luuloani, että Ottilia voi tulla omakseni. Lasi, jonka laitaan oli piirretty nimikirjaimemme ja joka peruskiveä laskettaessa heitettiin ilmaan, ei särkynytkään; se saatiin kiinni ja on jälleen hallussani. Elettyäni tässä yksinäisessä paikassa ylen monta epäilyksen hetkeä päätin asettaa itseni tuon lasin sijaan nähdäkseni, oliko liittomme mahdollinen vai eikö. Minä lähden etsimään kuolemaa, mutta en hurjapäisenä, vaan sellaisena henkilönä, joka toivoo saavansa elää. Olkoon Ottilia palkinto, josta kilvoittelen, olkoon hän se, mitä toivon voittavani, valloittavani jokaisen vihollisen taistelulinjan takaa, jokaisesta varustuksesta, jokaisesta piiritetystä linnoituksesta. Minä tahdon tehdä ihmeitä toivoen säästyväni, mielien Ottilian voittaa eikä menettää. Nämä tunteet ovat minua seuranneet, ne ovat minua auttaneet kautta kaikkien vaarojen, mutta nytpä huomaankin päässeeni tarkoitusteni perille, suoriutuneeni kaikista esteistä, näen tieni olevan avoinna. Ottilia on minun, ja se, mitä vielä on tämän ajatuksen ja sen toimeenpanon välillä, ei mielestäni voi olla merkittävää.
Sinä pyyhkäiset muutamalla vedolla pois kaikki ne vastaväitteet, joita voisi ja pitäisi esittää, virkkoi majuri, ja sittenkin ne on toistettava. Jätän sinun itsesi muisteltavaksi, kuinka arvokas sinun ja vaimosi välinen suhde on; mutta sinä olet hänen ja itsesi vuoksi velvollinen asiaa kirkkaasti harkitsemaan. Mutta kuinka voin ajatellakaan, että teille on syntynyt poika, samalla lausumatta, että te kuulutte toisillenne ikiajoiksi, että te olette tämän olennon tähden velvolliset elämään yhdessä, voidaksenne yhteisesti pitää huolta hänen kasvatuksestansa ja tulevaisesta hyvinvoinnistansa.
On pelkkää vanhempien omahyväisyyttä, vastasi Eduard, kun he kuvittelevat olevansa lapsillensa välttämättömän tarpeelliset. Kaikki, mikä elää, löytää ravintonsa ja hoivansa, ja jos pojalla isän varhain kuoltua ei olekaan miellyttävää, suotuisaa nuoruusaikaa, niin hän toisaalta kenties juuri senvuoksi kehittyy paremmin maailmaa varten jo aikaisin tunnustamalla, että hänen on toisiin mukauduttava, mikä meidän kaikkien on varhemmin tai myöhemmin opittava. Ja siitähän ei ole kysymyskään: me olemme kyllin varakkaat pitääksemme huolen useammista lapsista, eikä suinkaan ole velvollisuus enempää kuin hyvä työkään sälyttää yhdelle niin paljon hoidettavaa.
Majurin aikoessa muutamin sanoin viitata Charlottan arvoon ja hänen ja Eduardin pitkäaikaiseen suhteeseen Eduard puuttui kiivaasti puheeseen: Me olemme menetelleet mielettömästi, ja minä oivallan sen liiankin hyvin. Se, joka tahtoo jossakin määrätyssä iässä toteuttaa aikaisempia nuoruudentoiveita, pettää aina itseänsä: ihmisen jokaisella vuosikymmenellä on oma onnensa, omat toiveensa ja mahdollisuutensa. Onneton se ihminen, jonka olosuhteet tai harhaluulot ajavat tulevia tai menneitä tavoittelemaan! Me olemme menetelleet mielettömästi, mutta pitääkö tälle mielettömyydelle uhrata koko elämä? Pitääkö meidän jonkinlaisten epäilysten vuoksi kieltäytyä siitä, mitä aikamme tavat eivät meiltä epää? Kuinka useissa tapauksissa peruuttaakaan ihminen aikeensa ja tekonsa, ja tässäkö ei saisi niin tapahtua, tässä kun on kysymyksessä kokonaisuus eikä mikään yksityiskohta, elämä rikkaine sisältöinensä eikä vain jokin elämän ehto!
Majuri osasi esittää Eduardille taitavasti ja tarmokkaasti hänen eri suhteensa puolisoon, perheeseen, ihmisiin yleensä, mutta hänen ei onnistunut herättää minkäänlaista myötämielisyyttä.
Kaikki tuo, ystäväiseni, vastasi Eduard, on väikkynyt mielessäni, keskellä taistelun tuoksinaa, lakkaamattoman ukkosen järisyttäessä maankamaraa, kuulain sinkoessa ja viheltäessä, toverien kaatuessa kummaltakin puoleltani, hevoseni haavoittuessa, hattuni saadessa reiän; se on väikkynyt mielessäni hiljaisella yönuotiolla taivaan tähditetyn holvin alla. Sitten johtuivat mieleeni kaikki yhteyssuhteeni; minä olen ne perin pohjin tutkinut, ajatuksin ja tuntein, olen valinnut osani, olen tyytynyt siihen, jo moneen kertaan ja nyt iäksi.
Kuinkapa voisinkaan sinulta salata, että sinäkin olit sellaisina hetkinä mielessäni, sinäkin kuuluit minun olokehääni, ja emmekö olekin jo kauan kuuluneet toistemme yhteyteen? Jos olen jäänyt sinulle jotakin velkaa, niin nyt saan tilaisuuden maksaa sen sinulle takaisin korkoinensa, jos taas sinä olet joutunut milloinkaan minulle velkaan, niin nyt voit sen minulle korvata. Minä tiedän, että sinä rakastat Charlottaa, ja hän ansaitsee sen; minä tiedän, ettet sinä ole hänelle yhdentekevä, ja miksipä ei hän tajuaisi sinun arvoasi! Ota hänet minun kädestäni! Tuo minulle Ottilia! Niin me tulemme maailman onnellisimmiksi ihmisiksi.
Juuri sen vuoksi, että aiot minua lahjoa sellaisilla kalleuksilla, virkkoi majuri, täytyy minun olla sitäkin varovaisempi, sitäkin ankarampi. Sen sijaan että tämä ehdotus, jota hiljaa kunnioitan, tekisi asian helpommaksi, se pikemmin sitä vaikeuttaa. Nyt on kysymys sekä sinusta että minustakin, kahden miehen kohtalosta, samoinkuin heidän hyvästä nimestänsäkin, kahden miehen, jotka tähän asti nuhteettomasti elettyänsä tämän omituisen menettelyn vuoksi — ellemme sitä sen kummemmin tahdo nimittää — ovat vaarassa joutua varsin outoon valoon maailman silmissä.
Juuri se seikka, että olemme moitteettomat, virkkoi Eduard, oikeuttaa meidät antautumaan kerran moitittaviksikin. Se, joka on koko elämänsä ajan osoittautunut luotettavaksi mieheksi, tekee luotettavaksi teon, joka toisten suorittamana voisi näyttää epäilyttävältä. Minä puolestani tunnen viimeisten kestettäväkseni ottamieni koettelemusten, toisten ihmisten hyväksi suorittamieni vaikeiden ja vaarallisten tekojen nojalla olevani oikeutettu tekemään jotakin omaksi hyväksenikin. Mitä sinuun ja Charlottaan tulee, jääköön asia tulevaisuuden varaan, mutta minua et sinä eikä kukaan saa luopumaan aikeestani. Jos ehdotukseeni suostutaan, olen puolestani altis kaikkeen; jos taas tahdotaan minut jättää oman onneni varaan tai kerrassaan asettua minua vastustamaan, niin syntyy välttämättä äärimmäinen tapaus, kävipä muuten miten tahansa.
Majuri piti velvollisuutenansa vastustaa Eduardin aietta mahdollisimman kauan, ja hän käytti nyt ystäväänsä vastaan älykästä käännettä teeskennellen myöntyväisyyttä ja ottaen puheeksi ainoastaan sen muodon, sen asiainkulun, jonka nojalla tämä ero ja nämä uudet liitot oli toteutettava. Silloin ilmeni niin paljon ikävää, hankalaa ja sopimatonta, että Eduard tunsi joutuvansa mitä huonoimman mielialan valtoihin.
Minä huomaan varsin hyvin, huudahti Eduard vihdoin, että se, mitä haluaa, on otettava rynnäköllä ystäviltäkin eikä vain vihollisilta. Sitä, mitä tahdon, mikä on minulle välttämätöntä, en päästä näkyvistäni; minä olen sen saavuttava ja varmaan pian ja sukkelasti. Minä tiedän varsin hyvin, etteivät sellaiset suhteet raukea eivätkä synny monen olevaisen kukistumatta, monen säilymään pyrkivän väistymättä pois tieltä. Harkinta ei voi näissä asioissa johtaa päätökseen: ymmärrykselle ovat kaikki oikeudet yhdenveroiset, ja kohoavaan vaakakuppiin voi yhä sijoittaa vastapainoa. Suostu siis, ystäväni, toimimaan minun ja itsesi hyväksi, minun ja itsesi hyväksi selvittämään, ratkaisemaan, uudelleen liittämään nämä suhteet. Älä salli minkäänlaisen harkinnan pidättää itseäsi; me olemme jo muutenkin antaneet ihmisille puheenaihetta: he puhuvat meistä vielä kerran, ja sitten me, kuten kaikki muukin lakattuansa olemasta uutta, unohdumme ja saamme menetellä niinkuin parhaiten osaamme, kenenkään sen koommin meistä välittämättä.
Majurilla ei ollut mitään muuta neuvoa; hänen täytyi vihdoin myöntyä siihen, että Eduard kerta kaikkiansa käsitteli asiaa tuttuna ja edellytettynä, että hän yksityiskohdittain pohti, kuinka kaikki oli järjestettävä, ja mitä hilpeimmin, jopa leikkiä laskien, antautui kuvailemaan tulevaisuutta.
Kääntyen jälleen vakaaksi ja mietteliääksi hän jatkoi: Jos antautuisimme sellaisen toivon ja odotuksen valtoihin, että kaikki järjestyy itsestänsä, että sattuma meitä ohjaisi ja suosisi, niin tuo olisi rangaistavaa itsepetosta. Sillä tavalla meidän on mahdoton itseämme pelastaa, palauttaa kaikinpuolista rauhaamme, ja kuinka voisinkaan lohduttautua minä, joka olen syyttömänä syypää kaikkeen. Tungettelevalla itsepintaisuudellani sain Charlottan ottamaan sinut taloomme, ja Ottiliakin on ainoastaan tämän muutoksen nojalla tullut luoksemme. Me emme enää vallitse asian seurauksia, mutta kykenemme tekemään ne vaarattomiksi, ohjaamaan olosuhteet, menestykseksemme. Voitko kääntää katseesi pois esittämistäni kauniista ja miellyttävistä mahdollisuuksista, voitko määrätä minun, voitko määrätä meidän kaikkien osaksi murheellisen kieltäymyksen, vaikka ajattelet asian mahdolliseksi, vaikka se olisi mahdollinen; eikö siinäkin tapauksessa, että päätämme palata entisiin oloihin, täydy sietää paljon sopimatonta, epämiellyttävää, kiusallista, ilman että siitä johtuu mitään hyvää, mitään ilahduttavaa? Tuottaisiko onnellinen tilasi sinulle iloa, jos et saisi käydä minua tervehtimässä, asua luonani? Ja sen jälkeen, mitä on tapahtunut, se kuitenkin olisi kiusallista. Charlotta ja minä olisimme varallisuuksinemme surullisessa tilassa. Jos sinä toisten ihmisten tavoin uskot vuosien ja välimatkojen tylsentävän sellaisia tuntoja, hivuttavan pois niin syviä piirtoja, niin ota huomioon, että kysymyksessä ovat vuodet, joita emme tahdo viettää kivussa ja kieltäymyksessä, vaan iloiten ja nauttien. Sanonpa vihdoin kaikkein tärkeimmänkin asian: jos meidän ulkonainen ja sisäinen tilamme sallisikin tuota odottaa, niin miten käy Ottilian, jonka täytyisi lähteä talostamme, jäädä vaille huolenpitoamme ja surkealla tavalla värjötellä katalassa kylmässä maailmassa! Kuvaile minulle sellainen tila, missä Ottilia voisi elää onnellisena ilman minua, ilman meitä, niin olet esittänyt todisteen, kaikkia muita voimallisemman, todisteen, jonka aina, vaikka en sitä hyväksyisikään, en siihen alistuisikaan, kuitenkin varsin mielelläni tahdon ottaa tarkasteluni ja harkintani esineeksi.
Tehtävä ei ollut kovin helposti ratkaistavissa; ystävän mieleen ei ainakaan johtunut mitään tyydyttävää vastausta, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin yhä uudelleen teroittaa toisen mieleen, kuinka tärkeä, arveluttava ja monessa suhteessa vaarallinen koko yritys oli, ja että pitäisi ainakin mitä vakavimmin harkita, kuinka siihen olisi käytävä käsiksi. Eduard myöntyi, kuitenkin vain sillä ehdolla, että ystävä jäisi hänen luoksensa, kunnes he pääsisivät täydelliseen yksimielisyyteen ja ensimmäisiin toimenpiteisiin olisi ryhdytty.
Elettyään jonkin aikaa yksissä ventovieraat ja toisistaan piittaamattomatkin ihmiset ilmaisevat toisillensa sisimpänsä, joten pakostakin syntyy jonkinlaista tutunomaisuutta. Sitäkin enemmän sopii odottaa, etteivät molemmat ystävämme jälleen lähekkäin elellen ja päivittäin ja hetkittäin seurustellen peitelleet mitään toisiltansa. He muistelivat entisiä oloja, eikä majuri salannut, että Charlotta, Eduardin palattua matkoiltansa, oli ajatellut Ottilian hänen omaksensa, oli ajatellut antaa kauniin neidon hänen aviopuolisoksensa. Eduard, jota tämä tiedonanto sanomattomasti ihastutti, puhui avoimesti Charlottan ja majurin keskinäisestä kiintymyksestä, jota kuvaili mitä värikkäimmin, koska se oli hänelle erittäin mieluisa ja edullinen.
Majuri ei voinut kerrassaan kieltää eikä myöskään myöntää, mutta Eduardin ajatukset vakaantuivat ja varmistuivat yhä enemmän. Hän ei ajatellut asioita mahdollisina, vaan jo toteutuneina. Kaikkien asianosaisten tarvitsi vain suostua siihen, mitä toivoivat; ero oli varmaan saatavissa, uusi liitto piti pian solmittaman, ja Eduard aikoi lähteä Ottilian keralla matkoille.
Mielikuvituksen miellyttävien tuotteiden joukossa ei liene mitään viehättävämpää kuin rakastavaisten, nuorten aviopuolisoiden toiveet saada nauttia nuorta onneansa uudessa, ennen näkemättömässä maailmassa, koetella ja varmentaa kestävää liittoansa monissa vaihtelevissa olosuhteissa. Majurin ja Charlottan tuli sillävälin rajoittamattomin valtuuksin pitää huolta tiluksista, varoista ja kaikista maallisen elämän järjestystä koskevista toimenpiteistä, ohjaten kaikki oikeuden ja kohtuuden mukaisesti kaikkien asianosaisten tyytyväisyydeksi. Seikka, jota Eduard eniten korosti, josta hän näytti toivovan itsellensä suurinta etua, oli tämä: koska lapsen piti jäädä äidin luo, saisi majuri pojan kasvattaa, ohjata häntä oivalluksensa mukaisesti, kehitellä hänen kykyjänsä. Eipä ollutkaan poikaa suotta kastettu Otoksi, heidän kumpaisenkin mukaan.
Kaikki nämä aikeet olivat Eduardin mielessä siinä määrin vakaantuneet, ettei hän tahtonut enää hukata päivääkään ryhtyessään niitä toteuttamaan. Kartanoon päin kulkiessansa he saapuivat pieneen kaupunkiin, jossa Eduardilla oli talo, missä hän tahtoi viipyä odottaen majuria palaavaksi. Hän ei kuitenkaan raskinut kohta sinne jäädä, vaan saatteli ystäväänsä seudun halki. He olivat kumpikin ratsain ja ajoivat nyt yhdessä eteenpäin tärkeään keskusteluun syventyneinä.
Yht'äkkiä he näkivät kaukana kukkulalla uuden rakennuksen, jonka tiilikatto ensi kerran kiilteli heidän silmissänsä. Eduardin valtaa vastustamaton kaipaus; asiat pitää saada vielä tänä iltana ratkaistuiksi. Hän päättää piiloutua lähimpään kylään; majurin tulee esittää asia Charlottalle pakottavan kiireellisenä, yllättämällä voittaa hänen varovaisuutensa ja odottamattomalla ehdotuksellansa pakottaa hänet avoimemmin ilmaisemaan mieltänsä. Eduard, joka oli sijoittanut omat toivelmansa vaimonsa mieleen, uskoi nyt noudattavansa hänen toivomuksiansa ja uskoi hänen suostuvan muitta mutkitta, koska ei voinut itse mitään muuta tahtoa.
Hän jäi iloisena odottamaan onnellista ratkaisua, ja jotta tulos saataisiin nopeammin hänen tietoonsa, piti laukaistaman pariin kertaan tykki tai laskettaman ilmoille joitakin raketteja, jos olisi ehtinyt tulla yö.
Majuri ratsasti linnaan. Hän ei löytänyt Charlottaa, vaan kuuli hänen tätä nykyä asustavan uudessa rakennuksessa, nyt olevan naapuristossa vierailemassa ja palaavan todennäköisesti vasta verrattain myöhään. Majuri palasi majataloon, jonne oli jättänyt hevosensa.
Voittamattoman kärsimättömyyden ahdistamana hiipi Eduard sillävälin yksinäisiä, vain metsästäjien ja kalastajien tuntemia polkuja puistoonsa saapuen illan suussa pensaikkoon lähelle järveä, jonka avartuneen kalvon hän nyt ensi kerran selvästi näki.
Ottilia oli samana päivänä lähtenyt kävelylle järven rannalle. Hänellä oli nyt, kuten tavallisesti lapsi käsivarrellansa ja kirja kädessänsä. Niin hän tuli ylimenopaikalle tammien luo. Poika oli nukahtanut; Ottilia istuutui, laski hänet viereensä ja jatkoi lukemistansa. Kirja oli niitä, jotka kiinnittävät herkkää mieltä päästämättä sitä enää vapaaksi lumoistansa. Lukija unohti ajan ja hetken eikä ajatellut sitä, että hänellä oli maitse kulkien pitkä kiertotie uuteen rakennukseen. Hän istui siinä, kirjaansa ja itseensä syventyneenä, niin rakastettavan näköisenä, että ympäröivien puiden ja pensaiden olisi pitänyt olla elollisia, näkeviä olentoja voidakseen häntä ihailla ja hänestä iloita. Juuri tänä hetkenä heitti hänen takanansa maillensa menevä aurinko punervan sädekimpun hänen poskeansa ja olkapäätänsä kultaamaan.
Eduard, jonka oli onnistunut edetä kenenkään näkemättä niin kauas, halki aution puistonsa ja yksinäisen tienoon, uskaltautui yhä kauemmaksi. Vihdoin hän työntyy tammien luona läpi pensaikon, näkee Ottilian, Ottilia näkee hänet; Eduard syöksyy hänen luoksensa ja heittäytyy polvilleen hänen eteensä. Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä he kumpikin koettavat tyyntyä, Eduard selittää muutamin sanoin, miksi ja miten oli tänne tullut. Hän kertoi lähettäneensä majurin Charlottan luo ja arveli heidän kaikkien kohtalon joutuvan kenties tällä hetkellä ratkaistuksi. Hän sanoi, ettei ollut koskaan epäillyt Ottilian rakkautta, ja uskoi Ottilian puolestaan olevan yhtä varman hänen tunteestansa. Hän pyysi Ottiliaa suostumaan. Neito epäröi, hän rukoilemalla rukoili häntä, aikoi entisten oikeuksiensa nojalla sulkea hänet syliinsä. Ottilia viittasi lapseen.
Eduard näkee pojan ja hämmästyy.
Hyvä Jumala, huudahtaa hän, jos minulla olisi syytä epäillä vaimoani ja ystävääni, niin tuon lapsen näkö todistaisi kamalasti heitä vastaan. Eikö tuo ole ilmetty majuri? Sellaista yhdennäköisyyttä en ole milloinkaan ennen tavannut.
Eipä suinkaan, virkkoi Ottilia, kaikki sanovat sen olevan minun näköiseni.
Olisiko se mahdollista? huudahti Eduard, ja samassa silmänräpäyksessä lapsi avasi silmänsä, suuret, tummat, läpitunkevat silmät, syvät ja lempeät. Poikanen silmäili jo älykkäästi maailmaa; hän näytti tuntevan molemmat edessänsä seisovat henkilöt. Eduard heittäytyi lapsen eteen, polvistui kaksi kertaa Ottilian edessä.
Sinä se olet, huudahti hän, silmät ovat sinun! Mutta sallihan minun katsoa sinun silmiisi. Salli minun heittää verho sen onnettoman hetken yli, jona tämä olento sai alkunsa. Tuleeko minun säikyttää sinun puhdasta sieluasi sillä onnettomalla ajatuksella, että mies ja vaimo toisistansa vierautuneina painavat toisensa povellensa ja voivat häpäistä laillisen liiton kiihkeillä toivelmillansa! Tai miksipä ei, koska kerran olemme niin pitkällä, koska Charlottan ja minun välisen suhteen täytyy purkautua, koska sinä olet tuleva omakseni, niin miksi en sitä sanoisi! Miksi en lausuisi katkeraa sanaa: tämä lapsi on siinnyt kaksinkertaisessa aviorikoksessa! Sen sijaan että liittäisi vaimoani ja minua toisiimme, se erottaa minua hänestä ja häntä minusta. Todistakoon se siis minua vastaan, kertokoot nämä ihanat silmät sinun silmillesi, että minä olen ollut sinun omasi toisen syleilyssä. Jospa tuntisit, Ottilia, jospa oikein tuntisit, että minä voin sovittaa tuon virheen, tuon rikoksen ainoastaan sinun syleilyssäsi! Kuule! huudahti hän seisaallensa hypähtäen kuultuansa laukauksen, jota luuli majurin antamaksi merkiksi. Niin ei kumminkaan ollut laita; jokin metsästäjä oli laukaissut pyssynsä läheisessä vuoristossa.
Ottilia huomasi vasta nyt, että aurinko oli vaipunut vuorten taakse.Viimeiseksi se vielä kimalteli ylemmän rakennuksen ikkunoissa.
Poistu, Eduard! huudahti Ottilia. Me olemme kauan kaivanneet, kauan kärsineet. Ajattele, mitä me kumpikin olemme Charlottalle velkaa. Hänen on ratkaistava kohtalomme, älkäämme rientäkö hänen edellensä. Minä olen omasi, jos hän siihen suostuu, ellei, niin minun täytyy sinusta luopua. Koska luulet olevasi lähellä ratkaisua, niin odottakaamme. Palaa kylään, missä majuri otaksuu sinun olevan. Voihan sattua paljonkin sellaista, mikä vaatii selitystä. Onko todennäköistä, että jyrähtävä tykinlaukaus ilmoittaisi sinulle hänen neuvottelujensa tuloksen? Kenties hän tällä hetkellä etsii sinua. Minä tiedän, ettei hän ole tavannut Charlottaa; on mahdollista, että hän on lähtenyt häntä vastaan, sillä talossa tiedettiin, minne hän on mennyt. Kuinka monella tavalla voikaan käydä! Päästä minut! Nyt Charlottan täytyy palata. Hän odottaa minua ja lasta.
Ottilia puhui kiireesti. Hän ajatteli kaikkia mahdollisuuksia, toista toisensa jälkeen. Hän oli onnellinen Eduardin läheisyydessä ja tunsi, että nyt täytyi pyytää häntä poistumaan.
Minä pyydän, minä rukoilen sinua, rakkaani! huudahti hän. Lähde takaisin ja odota majuria!
Minä tottelen käskyjäsi, huudahti Eduard luoden häneen ensin tulisen silmäyksen ja sulkien hänet sitten kiinteästi syliinsä. Ottilia kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänet hellästi poveansa vasten. Toivo kiiti kuin lentotähti yli heidän päittensä. He uskoivat kuuluvansa toisilleen; ensimmäisen kerran he vaihtoivat vapaita suudelmia ja riistäytyivät vaivoin toistensa syleilystä.
Aurinko oli laskenut, hämärsi jo, ja järveltä kiiriskeli kostea sumu. Ottilia seisoi hämmingin ja liikutuksen vallassa; hän katsahti kohti uutta taloa ja oli näkevinään Charlottan valkoisessa puvussaan parvekkeella. Kiertotie maitse oli pitkä; hän tiesi, kuinka kärsimättömästi Charlotta odotti lasta. Hän näkee plataanit vastakkaisella rannalla, vain kappaleen matka vettä on häntä erottamassa polusta, joka johtaa suoraa päätä rakennukseen. Ajatuksinensa ja katseinensa hän on jo siellä. Tämä halu hälventää hänen epäilyksensä, hän rientää venheelle, ei havaitse, että sydän jyskyttää, jalat horjahtelevat, että aistit uhkaavat pettää.
Hän hyppää venheeseen, tarttuu airoon ja työntää pois rannasta. Hänen täytyy ponnistaa liiemmin, hän työntää uudelleen, venhe heilahtaa ja liukuu kappaleen matkaa ulommaksi. Lapsi vasemmalla käsivarrellansa, vasemmassa kädessä kirja, oikeassa airo, horjahtaa hänkin ja kaatuu venheeseen. Airo kirpoaa häneltä toiselle puolen, ja kun hän yrittää sitä tavoittaa, lapsi ja kirja toiselle, kaikki veteen. Hän saa sentään kiinni lapsen vaatteista, mutta epämukava asento estää häntä nousemasta seisaalleen. Vapaan oikean käden varassa ei käy kääntyminen, kohottautuminen. Vihdoin se sentään onnistuu, hän vetää vedestä lapsen, mutta sen silmät ovat suljetut, se on lakannut hengittämästä.
Samassa silmänräpäyksessä hän voittaa takaisin maltillisuutensa, mutta sitä suurempi on hänen tuskansa. Venhe liukuu melkein keskellä järveä, airo ui etäällä, hän ei näe ketään rannalla, ja mitäpä olisikaan auttanut, vaikka olisi jonkun nähnyt! Kaikista erotettuna hän keinuu petollisen, luoksepääsemättömän elementin pinnalla.
Hän etsii apua itseltänsä. Olihan hän useasti kuullut hukkuneiden pelastamisesta. Syntymäpäivänsä iltana hän oli ollut itse sitä näkemässä. Hän riisuu lapsen ja kuivaa sen musliinipuvullansa. Hän tempaa puvun auki rinnaltansa paljastaen ensi kerran povensa vapaan taivaan alla; ensimmäisen kerran hän painaa puhdasta, verhotonta poveansa vasten elävää olentoa, joka — ei elä. Onnettoman lapsen kylmät jäsenet palelluttavat hänen poveansa sydänjuuria myöten. Loppumattomat kyynelet kumpuavat hänen silmistänsä luoden jäykistyneen ruumiin pintaan lämmön ja elämän väikettä. Hän yrittää yhä uusia keinoja, kietoo lapsen hartiahuiviinsa ja uskoo silittelemällä, pusertamalla, huokumalla, suutelemalla ja kyynelöimällä korvaavansa ne apukeinot, jotka häneltä puuttuvat tässä eristetyssä tilassa.
Kaikki suotta! Liikkumatta lepää poikanen hänen käsivarrellansa, liikkumatta lepää venhe veden pinnalla; mutta nytkään ei hänen kaunis sydämensä jätä häntä neuvottomaksi. Hän kääntyy korkeuden puoleen, vaipuu polvilleen venheeseen ja kohottaa jäykistynyttä lasta molemmin käsin yli viattoman povensa, joka on valkea ja kylmä kuin marmori. Kostein silmin hän katselee korkeuteen huutaen apua sieltä, mistä herkkä sydän toivoo löytävänsä suurimman runsauden kaiken muun toivon pettäessä.
Turhaan hän ei käännykään tähtien puoleen, jotka jo alkavat yksitellen tuikkia. Nousee vieno tuuli, joka kuljettaa venheen plataanien luo.
Ottilia rientää uuteen rakennukseen, kutsuu haavurin ja jättää lapsen hänen huostaansa. Aina maltillinen mies käsittelee hentoa ruumista asteittaisesti, totuttuun tapaan. Ottilia auttaa häntä koko ajan: hän toimittaa, tuo kaikki mitä tarvitaan, tosin ikäänkuin jossakin toisessa maailmassa vaeltaen, sillä suurin onnettomuus muuttaa samoin kuin suurin onni kaikkien olioitten näön. Vasta sitten, kun kelpo mies kaikki koetettuansa pudistaa päätänsä vastaten hänen toivoisaan kysymykseensä ensin vaikenemalla, sitten hiljaa kieltäen, Ottilia lähtee Charlottan makuuhuoneesta, missä tämä kaikki on tapahtunut. Tuskin ehdittyänsä oleskeluhuoneeseen hän kaatuu, sohvaan asti ehtimättä, uupuneena suin päin matolle.
Charlottan vaunut kuuluvat saapuvan. Haavuri pyytää pyytämällä ympärilläseisovia jäämään aikoen lähteä häntä vastaan ja valmistellakseen asian ilmoittamista, mutta samassa Charlotta jo astuukin huoneeseen. Hän näkee Ottilian lattialla pitkänänsä, ja eräs talon palvelijatar rientää huutaen ja itkien häntä vastaan. Haavuri astuu sisään, ja hän saa kuulla kaikki. Mutta kuinka hän voisikaan kohta heittää kaiken toivonsa! Kokenut, taitava, älykäs mies pyytää, ettei hän katsoisi lasta, ja poistuu muka vielä jotakin keinoa koettamaan. Charlotta on istuutunut sohvaansa, Ottilia makaa yhä maassa, mutta nyt nojaten ystävättären polveen, jonka varassa hänen kaunis päänsä lepää. Lääkäri-ystävä kulkee edestakaisin; hän näyttää pitävän huolta lapsesta, mutta pitää todellisuudessa huolta naisista. Niin tulee keskiyö, kuolonhiljaisuus yhä syvenee. Charlotta ei enää salaa itseltänsä, ettei lapsi koskaan herää eloon; hän vaatii sen nähtäväksensä. Se on huolellisesti kääritty lämpöisiin villaliinoihin ja laskettu koriin, joka tuodaan hänen sohvansa viereen; ainoastaan kasvot ovat näkyvissä: levollisena ja kauniina lepää se siinä.
Onnettomuuden tieto oli piankin levinnyt kylään, levottomuutta herättäen, ja saapui kohta majataloonkin. Majuri oli lähtenyt tuttua tietä ylös kartanoon; hän kulki talon taitse, pidätti erään palvelijan, joka juoksi jotakin hakemaan lisärakennuksesta, hankki itsellensä lähempiä tietoja ja kutsutti luoksensa haavurin. Viimeksimainittu saapui, hämmästyi vanhan suosijansa ilmestymistä, selitti hänelle asiain nykyisen tilan ja otti valmistellakseen hänen ja Charlottan kohtausta. Hän palasi sisään, aloitti asiasta pois johtavan keskustelun ja johdatteli mielikuvitusta esineestä toiseen, kunnes vihdoin palautti Charlottan mieleen hänen ystävänsä, hänen varman myötätuntonsa, hänen henkisen läheisyytensä, antaen niiden kohta muuttua todellisuudeksi. Sanalla sanoen: Charlotta sai kuulla, että ystävä oli ovella, tiesi kaikki ja halusi päästä puheille.
Majuri astui sisään; Charlotta tervehti häntä tuskallisesti hymyillen. He seisoivat vastatusten. Charlotta kohotti viheriää silkkipeittoa, jonka alla ruumis makasi, ja tulija näki kynttilän himmeässä valossa, salaiseksi kauhuksensa, oman jäykistyneen kuvansa. Charlotta osoitti tuolia, ja niin he istuivat vastakkain, ääneti, koko yön. Ottilia lepäsi yhä rauhallisesti Charlottan polvea vasten nojaten; hän hengitti tyynesti, nukkui tai näytti nukkuvan.
Aamu kajasti, kynttilä sammui, ystävykset näyttivät heräävän painostavasta unesta. Charlotta katsahti majuriin ja virkkoi rauhallisesti: Selittäkää, ystäväni, mikä sallimus teidät johtaa tänne, olemaan osallisena tässä murheellisessa kohtauksessa?
Tässä, vastasi majuri aivan hiljaa, kuten Charlotta oli kysynyt — ikäänkuin olisivat varoneet Ottilian herättämistä —, tässä ei ole oikea aika eikä paikka salata sanottaviansa, keksiä johdantoja ja käydä ylen hellävaroen asiaan käsiksi. Tapaus, jonka alaisena teidät löydän, on niin suunnaton, että se tosin tärkeä asia, jonka vuoksi tänne tulen, siihen verrattuna menettää arvonsa.
Sitten hän kertoi aivan rauhallisesti ja koruttomasti matkansa tarkoituksen, mikäli Eduard oli hänet lähettänyt, ja samoin, mikäli hänen vapaa tahtonsa, oma harrastuksensa oli siihen vaikuttamassa. Hän esitti asian molemmat puolet erittäin hienotunteisesti, mutta samalla vilpittömästi; Charlotta kuunteli levollisesti näyttämättä ollenkaan hämmästyvän tai pahastuvan.
Majurin päätettyä esityksensä Charlotta vastasi aivan hiljaisin äänin, niin että ensinmainitun oli pakko siirtää tuolinsa lähemmäksi: Tällaisessa tilanteessa en ole koskaan ennen ollut, mutta samantapaisessa olen aina itseltäni kysynyt: miten on huomenna laita? Minä tunnen varsin hyvin, että useiden ihmisten kohtalo on nyt minun käsissäni; ja se, mitä minun on tekeminen, on kaiken epäilyksen ulkopuolella ja helposti lausuttavissa. Minä suostun eroon. Minun olisi pitänyt jo aikaisemmin päättää se tehdä; epäröimiseni, vastusteluni on surmannut lapsen. On olemassa eräitä asioita, jotka kohtalo itsepintaisesti toteuttaa. Järki ja hyve, velvollisuus ja kaikki vanhurskaus asettuu turhaan sen tielle; pitää tapahtua jotakin sellaista, mikä sen mielestä on soveliasta, meidän mielestämme ei, ja niin se vihdoin tekee tehtävänsä, käyttäydyimmepä miten tahansa.
Mutta mitä sanonkaan! Oikeastaan kohtalo tahtoo jälleen pyrkiä toteuttamaan minun omaa toivelmaani, omaa aiettani. Enkö ole itse jo ajatellut Ottiliaa ja Eduardia soveliaimmaksi pariksi? Enkö ole itse yrittänyt heitä lähentää? Ettekö te itse, ystäväni, tuntenut tätä suunnitelmaani? Ja miksi en kyennyt erottamaan miehen itsepäisyyttä aito rakkaudesta? Miksi suostuin hänen vaimoksensa, minä, joka olisin ystävättärenä tehnyt hänet ja toisen henkilön hänen puolisonansa onnelliseksi? Katsokaahan vain tätä uinuvaa raukkaa! Minä vapisen ajatellessani hetkeä, jolloin hän herää tajuihinsa kuolemanhorroksestansa. Kuinka voikaan hän elää, kuinka lohduttautua, ellei hän voi toivoa saavansa rakkaudellansa Eduardille korvata mitä on ihmeellisimmän sattuman välineenä häneltä riistänyt? Kiintymyksensä, rakkautensa nojalla hän voikin antaa hänelle kaikki takaisin. Jos rakkaus kykenee kaikki sietämään, niin vielä enemmän se kykenee kaikki korvaamaan. Minua ei saa nyt ajatella.
Poistukaa kaikessa hiljaisuudessa, majuri. Sanokaa Eduardille, että minä suostun eroon, että jätän hänen, teidän, Mittlerin toimeksi koko asian alkuunpanon, että olen ja voinkin joka suhteessa olla aivan huoleton, mitä tulee myöhempään olotilaani. Minä allekirjoitan kaikki minulle esitettävät paperit, mutta älköön minulta vaadittako, että toimin asian hyväksi, että harkitsen ja neuvon.
Majuri nousi. Charlotta ojensi hänelle kätensä Ottilian yli. Hän painoi huulensa rakasta kättä vasten.
Entä minä, kuiskasi hän hiljaa, mitä saan minä toivoa?
Sallikaa minun jäädä teille vastaus velkaa, virkkoi Charlotta. Me emme ole tehneet rikosta, jonka tähden meidän pitäisi tulla onnettomiksi, mutta emme myöskään ansainneet olla yhdessä onnelliset.
Majuri poistui, sydämestänsä surkutellen Charlottaa, mutta voimatta kumminkaan valittaa kuolleen lapsiraukan kohtaloa. Sellaista uhria näytti kaikkien täydellinen onni vaativan. Hän ajatteli Ottilian lapsi käsivarrella mitä täydellisimmin korvaamassa mitä oli Eduardilta riistänyt; hän ajatteli omaan syliinsä pojan, joka olisi hänen näköisensä paremmalla syyllä kuin pieni vainaja.
Sellaiset mairittelevat toivelmat ja kuvat väikkyivät hänen mielessänsä, kun hän majataloon palatessaan tapasi Eduardin, joka oli odotellut ulkosalla koko yön, koska ei mikään jyrähdys eikä mikään tulimerkki ottanut hänelle ilmaistakseen asian onnellista ratkaisua. Hän oli jo saanut tiedon onnettomuudesta, ja hänkin, lapsirukkaa surkuttelematta, piti tapausta — tosin tahtomatta tätä itsellensä täysin tunnustaa — sallimuksena, joka kerrallaan poisti kaikki esteet hänen onnensa tieltä. Niinpä hän kuuntelikin aivan mielellänsä majuria, joka kohta ilmoitti hänelle Charlottan toivomuksen, että heidän oli palattava kylään ja sieltä pieneen kaupunkiin, missä heidän piti harkita ensimmäisiä toimenpiteitä ja ryhtyä niitä suorittamaan.
Charlotta istui majurin lähdettyä vain muutaman silmänräpäyksen ajan mietteisiinsä vaipuneena, sillä Ottilia kohta kohotti päätänsä katsellen ystävätärtänsä suurin silmin. Hän kohottautui ensin helmasta, sitten lattiasta ja seisoi Charlottan edessä.
Toistamiseen — niin aloitti kaunis neito verrattoman viehättävän ja vakavan esityksensä — toistamiseen koen nyt saman asian. Sinä sanoit minulle kerran, että ihmiselle sattuu elämässä usein samanlaista samanlaiseen tapaan, ja aina tärkeinä hetkinä. Minä havaitsen nyt huomautuksesi todeksi, ja minun on pakko tunnustaa sinulle jotakin. Pian äitini kuoleman jälkeen, pienenä lapsena, olin työntänyt jakkarani sinun viereesi; sinä istuit sohvassa samoinkuin nyt, pääni lepäsi polviesi varassa, minä en nukkunut, en valvonut, olin horroksissa. Kuulin kaikki mitä ympärilläni tapahtui, varsinkin kaikki puheet erittäin selvästi, voimatta kumminkaan liikahtaa, mitään virkkaa tai edes ilmaista olevani tajuissani. Sinä keskustelit erään ystäväsi kanssa minusta, valitit minun, orpo raukaksi maailmaan jääneen kohtaloa, kuvailit riippuvaista asemaani ja kuinka tukalaksi elämäni voisi käydä, ellei erikoinen onnentähti askeliani ohjaisi. Minä käsitin kaikki aivan hyvin, kenties liiankin tarkoin, mitä näytit minulle toivovan, mitä minulta vaativan. Rajoitetun oivallukseni nojalla laadin siitä itselleni lakeja, joiden mukaisesti olen elänyt, joita noudattaen olen järjestänyt tekemiseni ja tekemättä jättämiseni sinä aikana, jolloin minua rakastit, pidit minusta huolta, otit minut luoksesi asumaan, ja vielä jonkin aikaa jälkeenpäinkin.
Mutta sitten olen suistunut radaltani, olen rikkonut lakini, olenpa menettänyt kaiken vaistonikin niitä kohtaan, ja nyt, kauhean tapauksen jälkeen, sinä jälleen selvität minulle tilani, joka on surkeampi kuin edellisellä kerralla. Sinun helmassasi leväten, puolittain jäykistyneenä, kuulen jälleen kuin vieraista maailmoista kaikuvan hiljaisen äänesi, kuulen, kuinka on laitani, kauhistun itseäni, mutta nyt, samoinkuin silloinkin, olen kuolemanhorroksessani viitoitellut itselleni uuden uran.
Minä olen tehnyt päätökseni, kuten muinoin, ja sinun pitää kohta saada tietää mitä olen päättänyt. Eduardin omaksi en suostu milloinkaan! Kauhealla tavalla on Jumala avannut silmäni näkemään, millaisen rikoksen pauloihin olen kietoutunut. Minä tahdon sen sovittaa, ja älköön kukaan ajatelko saada minua aikeestani luopumaan! Sen mukaisesti, rakkaani, kalleimpani, on sinun meneteltävä. Kutsu majuri takaisin; kirjoita hänelle, ettei mihinkään toimenpiteisiin ryhdytä. Kuinka olinkaan hädissäni hänen lähtiessään, kun en kyennyt liikahtamaankaan. Olisin tahtonut hypähtää seisaalleni, huutaa sinulle, ettet saa sallia hänen lähtevän sellaisin rikoksellisin toivein.
Charlotta näki Ottilian tilan ja käsitti sen tunteellansa, mutta toivoi voivansa ajan mittaan häneen vaikuttaa. Mutta kun hän sitten lausui joitakin tulevaisuuteen ja tuskan lievittymiseen viittaavia sanoja, huudahti Ottilia kiivaasti: Ei, älkää yrittäkö minua taivuttaa, pettää! Jos saan kuulla sinun suostuneen eroon, sovitan samassa järvessä hairahdukseni, rikokseni.
Jos sukulaiset, ystävät ja talonväki onnellisina ja rauhassa eleltäessä keskustelevat siitä, mitä tapahtuu tai pitäisi tapahtua, enemmän kuin on tarpeen ja kohtuullista, jos he yhä uudelleen esittävät toisilleen aikeitansa, yrityksiänsä ja toimiansa ja suoranaisesti toistensa neuvoihin turvautumatta kuitenkin aina käsittelevät koko elämää ikäänkuin neuvotellen, niin sitävastoin tärkeinä hetkinä, silloin kun luulisi ihmisen kipeimmin kaipaavan toisen apua, toisen tukea, yksilöt vetäytyvät itseensä, pyrkivät toimimaan kukin omin päin, vaikuttamaan kukin omalla tavallansa, joten kaikkien salatessa toisiltansa yksityiset välineet vain päätös, päämäärät, saavutukset tulevat jälleen yhteisomaisuudeksi.
Monien ihmeellisten ja onnettomien tapausten jälkeen oli ystävättäret vallannut jonkinlainen hiljainen vakavuus, joka ilmeni miellyttävänä lempeytenä. Charlotta oli kaikessa hiljaisuudessa lähettänyt lapsen kappeliin. Siellä se nyt lepäsi aavistuttelevan kohtalon ensimmäisenä uhrina. Charlotta kääntyi, mikäli mahdollista, takaisin elämään löytäen lähinnä Ottilian, joka tarvitsi hänen apuansa. Hän käytteli enimmän aikansa neidon hyväksi antamatta kumminkaan hänen sitä havaita. Hän tiesi verrattoman lapsen sydämestänsä rakastavan Eduardia, oli vähitellen perinpohjin tutkinut ennen onnettomuutta sattuneen kohtauksen ja saanut tietää kaikki yksityisseikat, osaksi Ottilialta itseltänsä, osaksi majurin kirjeistä!
Ottilia puolestansa kevensi suuressa määrin Charlottan nykyistä elämää. Hän oli avomielinen, jopa puheliaskin, mutta milloinkaan ei otettu käsiteltäväksi nykyisyyden tai lähimmän menneisyyden asioita. Ottilia oli aina ollut tarkkaavainen, oli aina tehnyt huomioita, tiesi paljon, ja nyt tuli kaikki ilmi. Hän jutteli huvittaen Charlottaa, joka yhä salaa toivoi näkevänsä hänelle rakkaiden henkilöiden solmivan liiton keskenänsä.
Ottilian laita kuitenkin oli toisin. Hän oli ilmaissut ystävättärelle elämänsä salaisuuden; hän oli nyt vapaa aikaisemmista rajoituksista, toisen vallanalaisuudesta. Hän tunsi sitäpaitsi katumuksensa, tekemänsä päätöksen nojalla vapautuneensa tuon hairahduksen, tuon kovan onnen painostuksesta. Hänen ei tarvinnut enää tehdä itsellensä väkivaltaa; hän oli sydämensä syvyydessä antanut itsellensä anteeksi vain täydellisen kieltäymyksen ehdolla, ja tämä ehto koski rajoittamatonta tulevaisuutta.
Niin kului joitakin aikoja, ja Charlotta tunsi, kuinka kartano ja puisto, järvet, kallio- ja puuryhmät herättivät heissä kummassakin joka päivä vain murheellisia tuntoja. Oli liiankin selvää, että piti vaihtaa olopaikkaa, mutta ei ollut helppo ratkaista, kuinka se oli toteutettavissa.
Tuliko molempien naisten asua edelleenkin yksissä? Eduardin aikaisemmin ilmaisema tahto näytti niin käskevän, hänen selityksensä, uhkauksensa tekevän sen tarpeelliseksi; mutta eihän käynyt kieltäminen, että molemmat naiset hyvästä tahdostansa, ymmärtäväisyydestänsä ja kaikista ponnistuksistansa huolimatta olivat kiusallisessa asemassa. Keskustelut olivat karttelevia. Toisinaan teki mieli ymmärtää jotakin vain puolittain, mutta useasti tuli jokin lausuma kuitenkin väärin tulkituksi, joskaan ei ymmärryksen, niin ainakin tunnon nojalla. Pelättiin toistensa loukkaamista, ja juuri tämä pelko loukkaantui ja loukkasi kaikkein helpoimmin.
Jos tahdottiin vaihtaa olopaikkaa ja samalla erota toisistansa ainakin joksikin aikaa, niin sukelsi esiin vanha kysymys: mihin oli Ottilian lähdettävä? Aikaisemmin mainittu rikas perhe oli turhaan yrittänyt hankkia toivorikkaalle perijättärellensä hauskuttavia ja kilvoittelevia leikkisisaruksia. Paronitar oli viime käyntinsä aikana ja hiljattain lähettämässään kirjeessä kehoittanut Charlottaa lähettämään Ottilian sinne; nyt Charlotta otti asian jälleen puheeksi. Mutta Ottilia kieltäytyi nimenomaisesti lähtemästä sinne, mistä löytäisi sellaista, mitä nimitetään suureksi maailmaksi.
Koska en tahtoisi näyttää ahdasmieliseltä ja itsepäiseltä, virkkoi Ottilia, sallinette, rakas täti, sanoa sen, mikä minun olisi muussa tapauksessa ollut vaieten salattava. Ihminen, jota on kohdannut jokin omituinen onnettomuus, vaikkapa syyttömästikin, on kamalalla tavalla merkitty. Hänen läsnäolonsa aiheuttaa kaikissa, jotka hänet näkevät, eräänlaista kammoa. Jokainen tahtoo havaita hänessä sen tavattoman onnettomuuden, joka on hänen osaksensa määrätty, jokainen on uteliaisuuden ja samalla pelon vallassa. Niin talo ja kaupunki, jossa on tapahtunut jotakin hirveätä, kammottaa jokaista niissä kävijää. Päivä ei paista siellä niin heleänä kuin muualla, ja tähtien valo näyttää himmenevän.
Kuinka tavattoman arastelemattomasti, typerän tungettelevasti ja kömpelön hyväntahtoisesti ihmiset kohtelevatkaan sellaisia onnettomia, ollen kenties kuitenkin puolustettavissa. Suokaa anteeksi, että näin puhun, mutta minä olen kärsinyt sanomattomasti sen tyttö raukan keralla, jonka Luciana houkutteli esiin huoneittensa kätköstä, ystävällisesti hänen kanssansa jutteli ja parhain tarkoituksin tahtoi saada hänet leikkimään ja tanssimaan. Kun lapsi parka yhä ankaramman pelon valtaamana vihdoin lähti pakenemaan ja pyörtyi, kun minä suljin hänet syliini, seura säikähti, kiihtyi ja jokainen sitäkin uteliaammin silmäili onnetonta, ei johtunut mieleeni, että minua odotti sama kohtalo, mutta aito ja elävä myötätuntoni on yhä vieläkin elossa. Nyt voin kohdistaa myötätuntoni itseeni ja varoa aiheuttamasta samanlaisia kohtauksia.
Ethän sinä, lapsukaiseni, voi mitenkään päästä pois ihmisten näkyvistä, virkkoi Charlotta. Meillähän ei ole luostareita, jotka ennen tarjosivat tyyssijan sellaisille tunteille.
Yksinäisyys ei tee tyyssijaa, rakas täti, vastasi Ottilia. Paras tyyssijamme on siellä, missä voimme toimia. Katumusharjoitukset ja kieltäymykset eivät suinkaan kykene meitä pelastamaan aavistuttelevalta kohtalolta, jos sen on määrä meitä vainota. Ainoastaan siinä tapauksessa, että minun on joutilaana ollen esiinnyttävä jonkinlaisena yleisenä nähtävyytenä, on maailma minulle vastenmielinen ja säikyttää minua. Jos minut sen sijaan tavataan iloisin mielin työtä tekemässä, uupumatta velvollisuuttani suorittamassa, niin voin kestää kenen silmäyksiä tahansa, koska minun ei tarvitse arkailla Jumalankaan katsetta.
Erehtyisinpä kovin, virkkoi Charlotta, ellet mieli palata koulukotiin.
Niin on laita, vastasi Ottilia, tunnustan sen mielelläni: pidän onnellisena kohtalona, jos saa kasvattaa toisia tavanomaisesti, tultuansa itse kasvatetuksi mitä ihmeellisimmällä tavalla. Emmekö näe historiasta, etteivät ihmiset, jotka suurten sielullisten onnettomuuksien vuoksi vetäytyivät erämaihin, suinkaan olleet siellä piilossa ja turvassa? Heidät kutsuttiin takaisin elämään, johtamaan harhautuneita oikealle tielle, ja kukapa olisikaan sopinut sellaiseen tehtävään paremmin kuin elämän harhapolkujen tietäjät! Heitä kutsuttiin auttamaan onnettomia, ja kukapa olisikaan kyennyt siihen paremmin kuin ne, joita ei enää voinut kohdata mikään maallinen onnettomuus!
Sinä valitset omituisen kutsumuksen, virkkoi Charlotta. Minä en tahdo vastustella; se tapahtukoon, joskin vain lyhyeksi ajaksi, kuten toivon.
Kuinka olenkaan teille kiitollinen, sanoi Ottilia, että tahdotte minulle suoda tämän kokeen ja kokemuksen. Ellen itseäni liiaksi mairittele, tulen siinä onnistumaan. Minä tahdon siellä muistella, kuinka paljon koettelemuksia olen kestänyt ja kuinka vähäiset, kuinka mitättömät ne olivat verrattuina myöhemmin kokemiini. Kuinka hilpein mielin katselenkaan nuorten kasvattieni neuvottomuutta, hymyilen heidän lapsellisille huolillensa ja opastan heidät hellävaroen pois kaikilta pieniltä harhateiltä. Onnellinen ei ole sovelias johtamaan onnellisia: ihmisluontoon kuuluu, että se vaatii itseltänsä ja toisilta enemmän, mitä enemmän on jo voittanut. Ainoastaan toipuva onneton osaa kasvatella itsessään ja muissa sitä tunnetta, että kohtalaistakin hyvää on nautittava ihastunein mielin.
Salli minun esittää aiettasi vastaan vielä eräs huomautus, joka minusta näyttää kaikkein tärkeimmältä. Nyt ei ole puhe sinusta, vaan eräästä kolmannesta henkilöstä. Sinä tunnet järkevän, kelpo apulaisen mielen; sillä tiellä, jota lähdet kulkemaan, tulet olemaan hänelle päivä päivältä kalliimpi ja välttämättömämpi. Koska hänen tunteensa jo nyt tekee hänelle hankalaksi elää ilman sinua, niin tulevaisuudessa, kerran totuttuansa toimimaan kerallasi, hän ei mitenkään voi hoitaa laitostansa ilman sinua. Sinä tahdot olla aluksi hänen apunansa, tärvelläksesi myöhemmin hänen koko ilonsa.
Kohtalo ei ole käsitellyt minua hellävaroen, virkkoi Ottilia, ja sillä, joka minua rakastaa, ei liene paljonkaan parempaa odotettavana. Koska tiedän ystäväni hyväksi ja ymmärtäväiseksi, toivon myös, että hänessä kehkiää minuun kohdistuva puhtaan suhteen tunto; hän on näkevä minussa pyhitetyn henkilön, joka kenties kykenee korvaamaan sanomattoman pahan itsellensä ja muille ainoastaan omistautumalla sen pyhän palvelukseen, joka meitä näkymättömänä ympäröiden kykenee yksin varjelemaan suunnattomilta uhkaavilta mahdeilta.
Charlotta otti kaikki rakkaan lapsen sydämellisesti lausumat sanat hiljaa harkitaksensa. Hän oli erinäisiä kertoja, joskin varsin varoen, tutkinut, eikö Ottiliaa voisi saada Eduardiin suostumaan, mutta pieninkin viittaus, vähäisinkin toivo, pieninkin epäilys näytti mitä ankarimmin Ottiliaa liikuttavan, lausuipa hän kerran, kun asia ei ollut vältettävissä, sen suoraan julkikin.
Jos olet ehdottomasti päättänyt Eduardista luopua, vastasi hänelle Charlotta, niin varo jälleennäkemisen vaaraa. Etäällä rakkautemme esineestä ollen meistä tuntuu siltä, kuin voisimme vallita itseämme sitä paremmin, mitä kiihkeämpi kiintymyksemme on, kääntämällä ulospäin suuntautuneen intohimon voiman kokonaan sisäänpäin; mutta kuinka pian tämä erehdyksemme meille selviääkään, kun se, jota ilman uskoimme tulevamme toimeen, yht'äkkiä on jälleen välttämättömänä silmäimme edessä. Tee nyt mitä pidät oloihisi soveltuvimpana, koettele itseäsi, luovu mieluummin tekemästäsi päätöksestä, mutta tee se itsestäsi, vapaan, tahtovan sydämesi varassa. Älä anna vetää itseäsi sattumalta, yllättäen, entisiin olosuhteisiin; jos niin käy, niin silloin vasta koituu mieleen sietämätön ristiriita. Kuten sanottu, ennenkuin astut tuon askelen, ennenkuin etäännyt minusta aloittaaksesi uuden elämän, joka johtaa sinut tuntemattomille poluille, ajattele vielä kerran, voitko tosiaankin luopua Eduardista iäksi päiväksi. Mutta jos niin päätät, niin solmimme liiton, sinä lupaat olla antautumatta mihinkään tekemisiin hänen kanssansa, puheisiinkaan, vaikka hän tulisi sinua tapaamaan, vaikka hän vaatimalla vaatisi päästä luoksesi.
Ottilia ei arvellut hetkeäkään, vaan lupasi Charlottalle mitä oli jo itsellensä luvannut.
Mutta nyt väikkyi Charlottan mielessä yhä Eduardin uhkaus: että hän voi kieltäytyä Ottiliasta ainoastaan hänen vielä asuessa Charlottan luona. Tosin olivat olosuhteet sittemmin siinä määrin muuttuneet, oli sattunut niin monenlaisia asioita, että tuon hetken mielijohteesta sanotun sanan voi katsoa seuranneiden tapahtumien kumoamaksi, mutta Charlotta ei sittenkään tahtonut missään tapauksessa uskaltaa mitään eikä ryhtyä mihinkään, mikä voisi Eduardia loukata. Niinpä piti Mittlerin lähteä tutkistelemaan viimeksimainitun mieltä.
Lapsen kuoleman jälkeen Mittler oli käynyt useita kertoja, joskin vain ohimennen, Charlottaa tervehtimässä. Tapaturma, joka teki aviopuolisoiden liiton uudistamisen erittäin epätodennäköiseksi, oli vaikuttanut häneen valtavasti, mutta omalla tavallansa toivoen ja suunnitellen hän nyt salaa iloitsi Ottilian päätöksestä. Hän luotti lievittävään, kuluvaan aikaan, ajatteli yhä pitää yllä aviopuolisoiden välistä yhteyttä ja piti näitä kiihkeitä mielenliikkeitä pelkkinä aviollisen rakkauden ja uskollisuuden koettimina.
Charlotta oli heti aluksi kirjeellisesti ilmoittanut majurille Ottilian päätöksen ja pyytänyt häntä vaikuttamaan Eduardiin, ettei mihinkään enempiin toimenpiteisiin ryhdyttäisi, että pysyttäisiin rauhallisina, odotettaisiin, eikö neidon mieli jälleen tasaannu. Myöhemmistäkin tapauksista ja mielialoista hän oli ilmoittanut sen, mikä oli tarpeellista, ja nyt sai Mittler kieltämättä vaikeaksi tehtäväksensä taivutella Eduardia mukautumaan olojen muutokseen. Mutta Mittler, joka hyvin tiesi, että on helpompi sopeutua jo tapahtuneeseen kuin suostua vasta tapahtuvaan, vakuutteli Charlottalle olevan parasta lähettää Ottilia heti koulukotiin.
Niinpä ryhdyttiin heti hänen lähdettyänsä matkavalmistuksiin. Ottilia keräsi tavaroitansa, mutta Charlotta havaitsi, ettei hän aikonut ottaa mukaansa kaunista lipasta eikä yhtään sen sisältämää esinettä. Ystävätär ei virkkanut mitään ja antoi vaiteliaan neidon menetellä miten tahtoi. Lähtöpäivä tuli; Charlottan vaunujen piti kuljettaa Ottilia ensimmäisenä päivänä erääseen tuttuun yöpymispaikkaan ja seuraavana päivänä koulukotiin asti; Nannyn piti seurata häntä ja olla hänen palvelijansa. Kiivastunteinen tyttö oli kohta lapsen kuoltua palannut Ottilian luo ja oli jälleen häneen sydämestänsä kiintynyt; näyttipä hän yrittävän hupaisella puheliaisuudellansa korvata mitä oli menetetty ja omistautua kokonaan rakkaalle valtiattarellensa. Nyt hän oli ihan suunniltaan ilosta päästessään lähtemään mukaan, näkemään vieraita tienoita, koska ei ollut milloinkaan ennen ollut synnyinseutunsa ulkopuolella, ja juoksi linnasta kylään, vanhempiensa ja sukulaistensa luo ilmoittamaan onneansa ja sanomaan jäähyväisiä. Onnettomuudeksi hän sattui tuhkarokkoa sairastavien huoneeseen ja joutui kohta kokemaan tartunnan seurauksia. Matkaa ei tahdottu siirtää tuonnemmaksi; Ottilia itse puolsi lähtemistä; hän oli jo ennen suorittanut saman matkan, tunsi majapaikan isäntäväen, heitä oli kuljettamassa linnan ajomies; ei ollut mitään pelon syytä.
Charlotta ei vastustellut. Hänkin kiiruhti jo ajatuksissansa pois tästä ympäristöstä, mutta tahtoi vielä järjestää jälleen ne linnan huoneet, joissa Ottilia oli asunut, Eduardia varten, samaan kuntoon, missä ne olivat olleet ennen kapteenin tuloa. Se toivo, että vanhan onnen voi saada entiselleen, leimahtaa aina uuden kerran ihmismielessä, ja Charlottan sopi, jopa täytyikin jälleen sitä toivoa.
Saapuessaan Eduardin kanssa asiasta keskustelemaan Mittler tapasi hänet yksin istumassa, pää oikean käden varassa, kyynäspää pöytään nojaten. Hän näytti kärsivältä.
Kiusaako teitä jälleen päänsärky? kysyi Mittler.
Kiusaa kyllä, vastasi puhuteltu, mutta minä en voi sitä vihata, koska se johdattaa mieleeni Ottilian. Kenties kärsii hänkin nyt, mietin minä, vasempaan käteensä varautuen, ja kärsinee enemmän kuin minä. Ja miksipä en sietäisi kipuani minä, samoinkuin hän? Nämä tuskat ovat minulle terveelliset, voinpa melkein sanoa, että ne ovat toivottavatkin, sillä sitä voimallisempana, selvempänä, eloisampana väikkyy sielussani hänen kärsivällisyytensä kuva kaikkien hänen muitten hyveittensä ympäröimänä; vain kärsimyksessä me täysin tajuamme kaikki ne suuret ominaisuudet, jotka ovat tarpeen sen kestämiseksi.
Havaitessaan ystävänsä siinä määrin kohtaloonsa alistuneeksi Mittler ei salannut tiedonantoansa, mutta esitti sen vähin erin, sellaisena kuin se oli naisten mielessä syntynyt kypsyen vähitellen päätökseksi, — historialliseen tapaan. Eduard ei virkkanut siihen paljoakaan. Siitä vähästä, mitä hän sanoi, näytti selviävän, että hän jätti koko asian toisten haltuun; hänen nykyinen tuskansa näytti saaneen hänet välinpitämättömäksi kaikkea muuta kohtaan.
Mutta yksin jäätyänsä hän kohta nousi ja käyskeli huoneessa edestakaisin. Hän ei enää tuntenut tuskaansa, vaan askarteli kokonaan oman itsensä ulkopuolella. Jo Mittlerin kertoillessa oli rakastavaisen mielikuvitus ollut vilkkaassa toiminnassa. Hän näki Ottilian, yksinään tai melkein yksinään, tutulla tiellä, tutussa majatalossa, jonka huoneisiin oli useasti astunut; hän ajatteli, harkitsi, tai paremmin sanoen, hän ei ajatellut eikä harkinnut, vaan halusi, tahtoi. Hänen täytyi nähdä Ottilia, puhutella häntä. Miksi, minkätähden, mitä siitä piti koitua? siitä ei voinut olla puhettakaan. Hän ei vastustellut, hänen täytyi.
Kamaripalvelija otettiin uskotuksi, ja hän hankki kohta selon siitä, milloin Ottilia matkustaisi. Aamu koitti; Eduard lähti kenenkään saattamatta sinne, missä Ottilian piti yöpyä. Hän saapui sinne liian aikaisin; hämmästynyt emäntä otti hänet ilomielin vastaan: hän näet oli Eduardille kiitollisuudenvelassa eräästä perheen osaksi tulleesta suuresta onnesta. Eduard oli hankkinut kunniamerkin heidän pojallensa, joka oli sotilaana kunnostautunut, ilmoittamalla hänen urotyönsä, saattamalla hänet itsensä sotapäällikön tietoon ja voittaen eräiden pahansuopain asettamat esteet. Emäntä ei tietänyt mitä kaikkea olisi tehnyt hänen mieliksensä. Hän järjesti nopeasti parhaan huoneensa, joka tosin oli samalla vaate- ja varastokammiona, mahdollisimman hyvään kuntoon, mutta Eduard ilmoitti hänelle, että oli tulossa naishenkilö, joka aikoi tänne yöpyä, ja antoi järjestää itsellensä käytävän perällä olevan vaatimattoman suojan. Emännästä asia kuulosti salaperäiseltä, ja hänelle oli mieluista tehdä palvelus suosijallensa, joka otti mielenkiinnoin ja toimeliaasti puuhiin osaa. Ja Eduard, millaisessa mielentilassa hän viettikään aikansa iltaan asti! Hän tarkasteli huonetta, jossa hänen piti nähdä Ottilia; se tuntui hänestä kotoisessa omituisuudessansa taivaalliselta olopaikalta. Mitä kaikkea hän siinä ajattelikaan: pitikö hänen yllättää Ottilia vaiko antaa hänelle ennakolta tieto? Vihdoin pääsi jälkimmäinen vaihtopuoli voitolle; hän istuutui kirjoittamaan. Näiden rivien piti olla hänen tervehdyksenänsä.
Eduard Ottilialle.
Kun luet tätä kirjettä, rakkaani, olen minä lähelläsi. Älä säikähdä, älä kauhistu; sinun ei tarvitse pelätä mitään minun taholtani. Minä en pyydä päästä väkisin luoksesi. Sinä et näe minua, ennenkuin itse annat luvan.
Ajattele sitä ennen, millaisessa tilassa olemme, sinä ja minä. Kuinka olenkaan sinulle kiitollinen siitä, ettet suunnittele mitään ratkaisevaa askelta; mutta riittävän tärkeä se on, luovu siitä! Harkitse tässä, tienhaarassa, vielä kerran: voitko, tahdotko olla minun omani? Se on meille kaikille hyvä työ ja minulle ylenpalttinen.
Salli minun nähdä sinut jälleen, iloiten nähdä sinut jälleen. Salli minun suullisesti esittää kaunis kysymys ja vastaa siihen kauniilla olemuksellasi. Minun rinnalleni, Ottilia, tänne, missä olet monesti levännyt ja mihin olet iäksi kuuluva!
* * * * *
Kesken kirjoittamistansa hänet valtasi tunne siitä, että korkein kaivattu on lähestymässä, että se kohta saapuu luo. Tästä ovesta hän astuu huoneeseen, tämän kirjeen hän lukee, todellisena on seisova edessäni se, jonka ilmestymistä olen usein toivoellut. Onko hän vielä entisensä? Onko hänen ulkonäkönsä, ovatko hänen ajatuksensa muuttuneet? Eduardilla oli vielä kynä kädessänsä, hän aikoi kirjoittaa mitä ajatteli, mutta samassa vaunut vierivät pihamaalle. Hän kirjoitti nopein vedoin lisäksi: Minä kuulen sinun tulevan. Hetkiseksi jää hyvästi!
Hän taittoi kirjeen kokoon, kirjoitti osoitteen; sinetöimiseen ei enää ollut aikaa. Hän riensi kamariin, josta pääsi käytävään, ja samassa hänen mieleensä johtui, että oli jättänyt kellon ja sinetin pöydälle. Ottilian ei pitänyt nähdä niitä ensiksi; Eduard riensi takaisin ja nouti ne onnellisesti pois. Eteisessä kuului jo juttelevan emäntä, joka kulki huonetta kohti näyttääksensä sen vieraallensa. Eduard kiiruhti kammionsa ovelle, mutta se oli paukahtanut kiinni. Avaimen hän oli sisäänrientäessään nykäissyt pois; se oli toisella puolella, ovi oli naksahtanut lukkoon. Hän painoi ovea voimakkaasti; se ei auennut. Kuinka hän toivoikaan voivansa haamuna pujahtaa raosta sisään! Suotta! Hän kätki kasvonsa ovenpieleen. Ottilia astui sisään, emäntä Eduardin nähtyänsä takaisin. Ottiliakin havaitsi hänet kohta. Eduard kääntyi hänen puoleensa, ja niin seisoivat rakastavaiset jälleen mitä omituisimmalla tavalla vastapäätä toisiansa. Ottilia silmäili häntä rauhallisesti ja vakaasti, paikaltansa hievahtamatta. Eduardin liikahtaessa häntä kohti hän astui muutamia askelia taaksepäin, pöydän luo. Eduardkin väistyi takaisin.
Ottilia, huudahti hän, salli minun keskeyttää tämä kaamea vaitiolo! Olemmeko pelkkiä varjoja, jotka seisovat vastapäätä toisiansa? Mutta ennen kaikkea kuule: johtuu sattumasta, että tapaat minut heti täällä. Vieressäsi pöydällä on kirje, jonka piti sinua valmistella. Lue se, minä pyydän, lue se ja päätä sitten mitä voit!
Ottilia katsahti kirjeeseen, empi hetkisen, otti sen käteensä, avasi ja luki. Hän luki sen ollenkaan ilmettänsä muuttamatta ja laski sen hiljaa kädestänsä; sitten hän painoi kohotetut kätensä toisiansa vasten, vei ne povellensa, kumartui hieman eteenpäin ja loi vaatijaan sellaisen katseen, että hänen täytyi luopua kaikista vaatimuksistaan ja toivelmistaan. Tuo liike vihlaisi Eduardin sydäntä. Hän ei voinut kestää näkemäänsä. Tuntui ehdottomasti siltä, että Ottilia vaipuisi polvillensa, jos hän yhä pysyisi vaatimuksessaan. Eduard riensi epätoivoissaan ulos ja lähetti emännän yksinjääneen luo.
Eduard asteli eteisessä edestakaisin. Oli tullut yö; huoneesta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Vihdoin emäntä astui ulos vetäen avaimen lukosta. Kelpo nainen oli liikutettu, hämillänsä, hän ei tietänyt mitä tehdä. Poistuessaan hän vihdoin tarjosi avainta Eduardille, joka kieltäytyi sitä ottamasta. Emäntä jätti kynttilän palamaan ja poistui.
Eduard heittäytyi syvimmän surun valtaamana Ottilian oven kynnykselle, jota kyynelin kostutti. Surkeammin eivät liene milloinkaan rakastavaiset viettäneet yötänsä niin lähellä toisiansa.
Päivä valkeni; ajomies oli lähtövalmiina, emäntä avasi oven ja astui huoneeseen. Hän löysi Ottilian nukkumasta täysissä pukimissa, lähti takaisin ja viittasi Eduardille, osaaottavasti hymyillen. He astuivat yhdessä nukkujan luo, mutta tämäkin näky oli Eduardille liikaa. Emäntä ei rohjennut herättää lepäävää neitoa, vaan istuutui vastapäätä vuodetta. Vihdoin Ottilia avasi kauniit silmänsä ja nousi seisaalleen. Hän kieltäytyy nauttimasta aamiaista, ja nyt astuu Eduard hänen luoksensa. Hän pyytää kiihkeästi Ottiliaa lausumaan edes muutaman sanan, ilmoittamaan mitä tahtoo, ja vakuuttaa tyytyvänsä kaikkeen; mutta neito on vaiti. Hän kysyy vielä kerran lempeästi ja hartaasti, eikö Ottilia tahdo tulla hänen omaksensa. Suloisesti liikahduttaa neito päätänsä, silmät maahan luotuina, lempeän kiellon merkiksi. Eduard kysyy, aikooko hän koulukotiin. Hän kieltää välinpitämättömästi. Mutta Eduardin kysyessä, saako hän viedä hänet takaisin Charlottan luo, hän myöntää levollisesti nyökäten. Eduard kiiruhtaa ikkunaan antamaan ohjeita ajomiehelle, mutta hänen takanansa syöksyy Ottilia salamannopeasti huoneesta, portaita alas, vaunuihin. Vaunut lähtevät takaisin linnaan päin; Eduard seuraa vähän matkan päässä ratsain.