Hän oli lueskellut jo kolme lukukautta saavuttaaksensa arvosanan, eikä hän tehnyt tuon taivaallista, niin oli hänen lukukauden päättyessä täytynyt tunnustaa velkansa. Silloin päätti isä pelastaakseen poikansa asettaa hänet täysihoitoon asumaan vanhan rovastinnan kotiin, kalliiksihan se kävisi mutta mitä tekikään isäomienlastensa hyväksi! Poika oli aina syyttänyt yksinäistä lukukammiota, seuranpuutetta, kotiperheensä kaipuuta (perheessä oli neljä sortavaa veljeä ja muutamia kirkuvia sisaruksia, ei hän voinut muistaa minkä sukupuolisia ja kuinka monta niitä olikaan). Hän oli nimittäin tullut lapsikamarista Upsalaan. Tosin oli hän kuullut kymnasion toverien käyvän "paraatilla" tai juovan pienen sekulin Andalusiskan luona, mutta hän ei ollut sen koommin koskaan ollut mukana sellaisissa. Ylioppilaskekkereissä oli hän voileipäpöytää syötäessä tullut tunnottomaksi ensin jouduttuaan huonoihin väleihin toveriensa kanssa sentähden, ettei hän kuuluisan tarjoilijaneidin kanssa ollut suvainnut juoda "naisten maljaa", sillä hän oli idealisti, ja hän oli kyllin tyhmä siitä puhumaan tullessaan Upsalaan, sillä hän ei tietänyt, että se oli siellä muuttunut haukkumanimeksi. Poistaakseen tämän lapsikamaritunnustuksen kautta saamansa tahran, täytyi hänen koettaa mukailla tovereita kaikessa. Seurauksena siitä oli epäsäännöllinen elämä, mikä päättyi — täysihoitoon.
Siten joutui hän asumaan ruustinnan perheeseen Fjärdingenissä.
Ero hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä oli suurenmoinen. Ennen joi hän kello kahdeksan kahvinsa voineen ja leipineen Novum'issa, nyt saatettiin hän kello yhdeksän mahtavasti katetun pöydän ääreen, jossa oli viinaa, olutta, lämmintä ruokaa ja kahvipannu jälkiruokana.
Seurassa oli tusinan verran muita ylioppilaita, keskustelu oli vilkas, ja koska tavallisesti edellisenä iltana oli hiukan ryypiskelty, niin ei mikään estänyt ottamasta puoli naukkusta. Sellaisen voimakkaan aamiaisen jälkeen täytyi tehdä kävelymatka; tämä ulottui tavallisesti niin kauvas Tukholmantielle, että kello löi jo neljännestä yli kymmenen kun saavuttiin veräjätuvalle; oli siis liian myöhäistä enään mennä luennolle!
Sitte meni hän kotiin, poltti kolme piipullista tupakkaa ja yritti lukea, mutta tunsi itsensä väsyneeksi ja lepäili.
Kuinka olikaan, oli jo päivällinen käsissä.
Päivällisen jälkeen piti elää perhe-elämää kahvin ääressä ruustinnan huoneissa, missä soitettiin quatremains'ia tai huilu-piano-duettoja.
Ruokakuumeen aikana syntyi pahoja ajatuksia ja joku ehdotti, että seura juomalla puolen kannua punssia Nordbergissa tekisi lähempää tuttavuutta. Niin kävi ja tuli ilta, oli syksylukukausi, ja silloin ovat päivät tavallisesti lyhyitä, ja valoisana vuodenaikana on yliopisto sulettu opiskelevilta.
Päivä oli kuitenkin pilattu, kukaan ei tullut illaksi kotiin, kuitenkin luvattiin pyhästi olla toiste tätä tekemättä!
Seuraavana iltapäivänä oli eräs seurasta tenttinyt ja hänen täytyi saada tarjota puolikannullinen päivällisen jälkeen. Sama syy, sama vaikutus. Seurauksena tästä oli epäsäännöllinen elintapa ja ankara katumus, vahvoja päätöksiä olla pistäytymättä kaupungille päivällisen jälkeen, nyt täytyi lueskella.
Kalliille lupaukselleen uskollisena kulki miehemme huoneeseensa miettimään miten paljon aikaa hän oli kadottanut supistettujen aamupäivien tähden, sitä miettiessään vaipui hän syvään uneen.
Hän heräsi ilmeisen virkeänä ja terveenä niin sielultaan kuin ruumiiltaan — hirveä keksintö!
Sillä välin alkoi pimetä, hän sytytti ahkeruuden lampun, kääri yönutun vyötäröilleen, pisti jalat pussiin, pyyhki tomut kirjoituspöydältään, pani piippuunsa, puhdisti kyntensä ja asettui hyvän omantunnon tyyneydellä lukemaan Atterbomin Siare och Skalder, minkä kirjan hänen piti osata tutkinnossa.
Sattumoilta puhalsi pohjoinen tuuli ja ravisti suloisesti vanhaa puukojua; sanalla sanoen kaikki sopi niin hyvin tekemään aseman kunnioitusta herättäväksi, eikä hän mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut tulla häirityksi paitsi siinä tapauksessa, että hänen olisi täytynyt huutaa "sisään" ja avata ovi hämmästyneelle isälle.
Silloin naputetaan kolme kertaa hänen tuolinsa takaiseen seinään.
"Kuka siellä!"
"Minä! Oletko kotona?"
"Olen, mutta minä luen? Asutko sinä siellä, göteborgilainen?"
"Osaatko sinä pelata viiraa?"
"Totta maar!"
"Tule siis tänne, täällä on vaan itägööttiläinen, joka asuu seinän takana."
Yhteensovittelu oli tehty — siksi lukukaudeksi. Siitä syntyi lukukauden kestävä viira — muistiinpanoineen ja vähennyksineen.
Sen päivän jälkeen saattoi ruustinna salaisessa ilmotuksessaan isälle voimakkaalla valalla todistaa, että poika aina pysyi kotosalla illallisien aikana.
Päivät kuluivat nopeasti, sillä ne lyhenivät yhä, nyt kun oli jälellä vain aamupäivät, mutta nekin saattoivat juosta mitä viattomimmalla tavalla. Ruustinna vuokrasi nimittäin ison puurakennuksen, johon hän oli sijottanut kaksitoista täysihoitolaistaan.
Koska hän piti palveluksessaan ainoastaan kahta palvelustyttöä ja näiden täytyi avustaa ison aamiaisen tarjoilussa, saattoi tapahtua, että huoneet jäivät siivoomatta, jos sinne joku aamiaisen jälkeen palasi. Siivoomista odotellessa istuttiin naapurin luona ja juteltiin, niinpä niin, pelättiinpä joskus viatonta lautapeliäkin. Kuinka olikaan, aikaa ei riittänyt lukemiseen vaikka hän asuikin perheessä ja vaikka häntä ei koskaan nähty ravintoloissa, siitä syystä sai hän ansaitsemattoman kunnian päästä ahkeran miehen kirjoihin. — "Mitähän hän tekeekään siellä Fjärdingenissä, koska häntä ei koskaan enään näy täällä virran puolella?", sanoi joku. "Hän on sulkeutunut huoneeseensa ja ahkeroi."
Siten nimittäin saattoi ilman ansioita saavuttaa niin hyvän kuin pahankin maineen.
Joskin hyvinvointi, pakina, soitto, kortinpelaaminen perheen pyhän vaipan varjossa oli uhannut saattaa hänen nimensä isoon jäännösluetteloon, niin jälellä oli vielä pahin seikka.
Illallista syötiin kotona yhä harvemmin, riippuiko tämä sitten nuorten herrojen kyllästymisestä alituisesti uudistuvaan ruokaan vaiko taipumuksesta ulkoelämään ja pelko soittoiltaman tähden, joiden aikana täytyi seurustella salissa, eikä ilman suurinta varovaisuutta eikä ilman painavampia syitä voinut poistua.
Suurella taidolla kokoonliitetty perhe-elämä uhkasi hajaantua ja siihen ilmaantui vielä toinen räikeä epäsointu. Aamiaispöydän ääressä saattoi hyvänluontoinen ruustinna lempeästi moittien ivata:
"Hyvää päivää, herra A. Kuinka olette nukkuneet?… Kas vaan, herraB:eetä. Oletteko olleet matkoilla?"
Huoneeseen astuu kalpea olento väsyneesti kävellen, himmeästi katsellen ja koittaa näyttää niin reippaalta kuin mahdollista.
"Olin asioitteni tähden Tukholmassa!"
"Oliko Tukholmassa hauskaa?"
"Olihan siellä!"
Hän loi katseensa maahan seuran tirskuessa.
"Tarjotkaa herra C:lle silliä; gööteborgilaisilla oli eilen sitsi.Herrat olivat kai göteborgilaisen osakunnan talolla?"
"Minä istuin yksin kotona pastorin seurassa (vanhin täysihoitolainen, pappi, joka luki pastoraalia) ja poikien kanssa (nuorimmat kävivät koulua)."
Oli jotain liikuttavaa vanhuksen tavassa sanoa katkeruuksia; hän oli lempeä nainen, sillä hän oli kokenut paljon.
Siitä syntyi hämmennys ja tietysti oli ikävää; tosin kokoonnuttiin taas illalla kuuntelemaan haparoivia sonaatteja, peukaloita pyöriteltiin ja käännettiin vanhaa valokuvausalbumia kannesta kanteen; kaikki tahtoivat tuon hyvän eukon tähden pysytellä paikoillaan niin kauvan kuin mahdollista eikä kellään ollut rohkeutta eikä sydäntä lähteä tiehensä, niin että ensi kerran eläissään täytyi hänen ottaa ensi askel ja sanoa hyvää yötä.
Sinä yönä syntyi vanhuksen aivoissa hornasta kotoisin oleva ajatus, ettei nuorten miesten ollut hyvä olla yksinänsä — ja hän ilmoitti sanomalehdissä.
* * * * *
Kahdeksan päivää viimeisen ikävän illan jälkeen oli pienessä yhteiskunnassa tapahtunut vallankumous. Kaikki saapuivat säännöllisesti aamiaiselle parhaimpiin vaatteisiinsa puettuina, parrat sievästi ajettuina, hiukset huolellisesti kammattuina; keskusteltiin mutta ei väitetty kuten ennen neljänkyynärän pituisen pöydän yli; ei nyt rymytty vaan puhuttiin puolikovalla äänellä ja yritettiin sanoa nerokkaita asioita ja koitettiin siten saada huomio puoleenvedetyksi enemmän lausutun sanan etevyyden kuin äänen voiman kautta; oltiin ujoja, kilpailtiin ylenmäärin kohteliaisuuksissa, oltiin luonnottomia, teeskenteleviä, tyhmiä — pöydän ääressä istui kaksi tyttöä. Ja kunnon ruustinna oli onnellinen.
Illallisen jälkeen ei puuttunut seurasta ketään eikä sen jälkeenkään!
Mutta sitte neuvoteltiin aamun koittoon saakka, mitenkä nuoria naisia huvitettaisiin. Oli työskenneltävä osastottain. Osasto A. panisi toimeen mäenlaskun, B. kirjottaisi näytelmäkappaleen ja toimittaisi seuranäytännön hyviksi ajoiksi ruustinnan lukukausitanssiaisia varten j.n.e. Kaikki olivat kadottaneet järkensä paitsi pastori.
* * * * *
Oli päästy marraskuun alkupäiviin. Lukukautta pidettiin tyhjiin rauenneena. Viirapeliseura hajosi! Harjoteltiin kappaleita, elettiin humussa ja sumussa, kerrottiin toinen toisille salaisia tunnustuksia, ja vihdoin huomasi sankarimme kauhukseen, että hän oli rakastunut.
Hän ei kestänyt epätoivoansa, vaan hänen täytyi avata sydämmensä porstuasta oikealla asuvalle toverilleen.
Tämä kuunteli hänen tunnustustansa huulilla kummallinen hymy, välinpitämättömänä, säälivänä. Vihdoin hän kysyi:
"Kehenkä?"
"Vaaleaveriseen!"
"Samaan minäkin."
He surkuttelivat toisiansa ja he lohduttivat toisiansa ja he päättivät työllä ja ahkeruudella tukahuttaa hivuttavan tuskan, niin, hän tahtoi nyt heti mennä luennolle, mutta hän menisi ensin hakemaan luentovihkonsa, jonka hän oli unohtanut vierashuoneeseen. Turhaan toveri koetti häntä estää tästä järjettömästä yrityksestä.
Vapisevin askelin kulki hän kerrokseen, seisahtui vierashuoneen ulkopuolelle, naputti ja hän alkoi kysyä, uskaltaisiko hän häiritä naisia.
Viisi miehen ääntä vastasi yhtä aikaa:
"Sisään!"
Lattialla oli ompeluspuut, niiden ympärillä istui viisi toveria neuloen seinäverhon pohjaa, vieressä ruustinna tyttöineen, he kerivät silkkiä.
Kolmena iltana perätysten liikuskeli hän ulkosalla ja hurjasteli; neljäntenä iltana tuli hän kotiin kantaen Laterna Magicaa, jonka hän oli ostanut Rosenbergista. Illallisen jälkeen toimitti hän näytännön, mutta se otettiin vastaan hyvin kylmästi ja arvostelevasta, iltoina sitä ennen oli jo nähtykaksisamallaista näytäntöä!
Sillä aikaa kuin hän mietti ja murehti, toimi viisi.
Mutta hän oli kekseliäs. Hän tiesi ruustinnan menevän torille joka aamu kello 8. Hän epäili tyttöjen olevan seurassa saadakseen oppia. Mikä esti häntä menemästä samaa tietä. Ei mikään.
Hän asettuu portille ja vartioi. Aivan oikein, sieltä tulevat ruustinna ja tytöt kolmen toverin seuraamina, toiset olivat maanneet liian myöhään.
"Kas vaan, siinähän on herra… niin aikaisin liikkeellä!"
Hänen aikeittensa perille oli päästy! Nyt oli jälellä vain paras valtti. Hän pyysi ruustinnan ja tytöt osakuntansa tanssiaisiin, sinne ei päästetty muukalaisia. Nyt oli hänellä tyttö ansassa, ja toverit, ei hän niiden lukua tuntenut, kävelivät ulkona kadulla ja kurkistelivat valaistuihin ikkunoihin. Tämä oli suloista. Ilosta lähtee hän juhlapäivälliselle, juo liian paljon viiniä ja saapuu liian myöhään tanssiaisiin! Voiton varmuudessa oli hän unohtanut pyytää tanssivuoroa. Seuraus: mitään tanssivuoroa ei ollut jälellä häntä varten, naiset olivat loukkaantuneita ja hänen täytyi lähteä ennen illallista!
Viisi toveria oli aivan oikein vartioinut ulkopuolella, he tarjosivat hänelle hyväntahtoisesti käsivartensa, mutta hän hylkäsi tarjoumuksen ja lähti kävelylle epätoivoisena, mielessä kuolemanaatoksia. Hän kulki kirkkomaalle, käveli kiviaidalla Fjärdingstullista johtavaa tietä pitkin ilman, että hänen onnistui taittaa niskansa, hän tutki Rakkarinokan alapuolella sijaitsevia ojia, kunnes hän kadotti muistinsa ja heräsi — lauluun.
Hän makasi lumikinoksessa asuntonsa ulkopuolella; valo heijasti naisten akkunoista ja hänen vierellänsä seisoi viisi toveria laulaen serenaadilauluja.
* * * * *
Joulukuun alkupäivinä sai poika isältään käskyn kirjottautua kenraalitullivirastoon.
Neljätoista päivää ennen joulua kosi pastori ja sai rukkaset!
Ja ne viisi, ne jatkoivat.
Kulumassa on jo hänen kahdestoista lukukautensa, hän lueskelee vielä saadakseen oppiarvon, ei hän ole juuri laiska ollut, mutta hän on niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tule pitäneeksi itseänsä esillä. Hän on nähnyt nuorempien toverien sivuuttavan itsensä, mutta sen sijaan, että se olisi kannustanut, on hän malttanut mielensä. Hän pitää itseänsä upsalalaisena, eikä hänellä ole kiirettä niin kauvan kuin isä nurkumatta lähettää hänelle säästetyistä varoistaan, sillä kuuden vuoden ajalla ovat rahat alenneet arvossa. Hänen onnettomuutensa syynä on hänen aineen valintansa, sillä hän kuuluu siihen joukkueeseen, joka rupesi tutkimaan estetiikkaa, koska se oli uudenaikaista, ja hänen kerrotaan kirjoittaneen runojakin, jotka hän kerran painatti, nykyään hän sen kieltää.
Nyt hän on lihonut, ja lihavuuden mukana katosi kunnianhimo, mutta hänen täytyy nukkua sitä enemmän. Sentähden hän ei koskaan käy muilla kuin yhdentoista luennoilla pikku Gustavianumissa, sillä isossa Gustavianumissa on vetoa; ja hänen hiuksensa ovat ohentuneet. Siellä hän saa joskus kuulla palan viisaustiedettä, toisella kertaa kahdeksannen osan kapittelia Roomalaiskirjeestä, toisinaan pätkän rakennustaiteen filosofiiaa. Hän istuu aina viimeisellä penkillä ikkunan vieressä, mistä on laaja näköala pihalle, hän käyttelee aina linkkuveistä ja on tehnyt syviä tutkimuksia puupiirrostaidossa. Poistettuaan öljyvärisen pinnan voi hän päättää kuinka monta lukuvuotta hän on ollut yliopistossa, sillä hän alkoi leikellä heprealaisia alkukirjaimiaan jo ensi lukukaudella, ja sen jälkeen on pöytiä maalattu vain kolme kertaa. Hän sanoo laskevansa vuosirenkaita.
Heti lukukauden alussa menee hän osakuntatalolle ja lainaa kirjan, Nordbergin Carl XII; sitä käyttää hän nukkuessaan päivällisuntaan, sillä hänen nahkasohvaansa ei ole suotu päänalusinta, ja hän on tutkinut nahan merkillistä ominaisuutta ensin kylmentää ja sitte polttaa.
Hän polttelee yhä vielä piippua, mikä tekee oleskelun hänen huoneessaan epämieluisaksi. Hänen huoneensa on pieni ullakkokamari Svartbäckenissä, jossa hän on asunut jo ensi alusta; katto on ruskea, seinäpaperit ovat ruskeita hän on itse "savuttanut" kamarinsa, sanoo hän mielellään jonkunlaisella ylpeydellä.
Hän syö päivällistä kotona ruokaporttööristä ja aina jonkun hengenheimolaisen seurassa. Hänellä on aina 25 puolipulloa olutta oven vieressä, ja jos keskustelu käy vilkkaaksi, jää hän pariksi tunniksi istumaan pöydän ääreen olutlasineen ja piippuineen; mutta sitte vetää hän päivällisuniaan kello seitsemään. Silloin menee hän hämärän tullessa Phoenixiin juomaan lasin totia erään porvarin kanssa, sillä hän ei pidä ylioppilaista; ne ovat hänestä liian nuoria ja remuavia. Hän tahtoo istua vaiti ja hiljaa sohvan kulmassa pyöritellen savurenkaita keskustelun, mieluimmin poliittisen, liikkuessa tasaisissa kiihkottomissa lauseissa, joiden välimerkkeinä ovat pienet siemaukset ruskeasta totilasista. Jos hän juo enemmän kuin neljä totia, tulee hän kaihomieliseksi, kuten hän sanoo, ja silloin kertoo hän mielellään elämäntarinansa, sitä häpee hän sitten hirveästi seuraavana päivänä.
Hänen tarinansa oli yksinkertainen ja tavallinen eikä se koskenut häntä itseään vaan erästä naista.
Hänellä oli mielihalu, mikä myös oli omiaan pitkittämään hänen oleskeluaan yliopistossa; hän kulki kirjahuutokaupoissa. Ei kirjoja ostaakseen eikä lukeakseen, vaan kuullakseen tarjouksia. Hän piti kirjoja kirjapainotuotteina; hän ei koskaan puhunut kirjan tai tekijän nimestä vaan ainoastaan kirjanpainajan nimestä.
Tänään menee Amund Laurentzonilainen; tahdotteko Ignatius Meurer'in, niin pitäkää varanne lauvantaina. Olisittepa nähneet sellaista Petrina'a; tämä Niclas Vankijff on aika lötys.
Porvari sai toisinaan kuulla tällaisia puheita, ja koska porvari oli sukkela ymmärtämään, levitti hän tuttavilleen sellaisia tietoja, että esim. kuudennentoista vuosisadan suurin kirjailija Johann Kankel Visingsborgilainen oli kirjoittanut oppineen teoksen nimeltä Nils Matson Kiöbing.
Sunnuntaisin söi hän päivällistä porvarinsa luona, jonka jälkeen he molemmat menivät iltakirkkoon kuuntelemaan jonkun jumaluusopinkandidaatin saarnaa.
Niin kului hänen elämänsä — hiljaa ja rauhallisesti, hän ei kenellekään tehnyt koskaan pahaa, häntä ei koskaan härnäilty, hän oli hyvä ihminen, hänellä oli kaikki hyvät ominaisuudet, kävi kirkossa, kirjoitti vanhemmilleen, ei koskaan tehnyt vastaväitteitä, kävi luennoilla mutta ei suorittanut koskaan tutkintoa.
Hän lähti Upsalasta kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana tuntematta mitään katkeruutta opettajia tai tovereita kohtaan yhtä arvossapidettynä ja suosittuna kuin tullessaankin. Sitte antautui hän virkamieheksi vaihtopankkiin ja osti kirjapainon maaseudulta.
Hän ei etsinyt koskaan ketään, hän ei liikkunut ulkona ja häntä oli hyvin vaikea saada tavata. Hän asui kirkkomaan vieressä kahdessa huoneessa ja luultavasti kyökissä, siitä ei koskaan päästy selville.
Hänen eteisensä ovella, mikä oli varustettu himmeäksi hiotulla lasiruudulla, oli selvän selvä ilmoitus: "Tavataan ainoastaan kl. 7 saakka a.p."
Jos kelloa soitettiin, avautui vallan toinen ovi eteisessä, ja ilkeämielinen vanhemmanpuoleinen nainen pisti päänsä esille ja kysyi: "Kuka siellä?" Jollei silloin kohteliaasti vastannut ja ilmoittanut nimeänsä ja osakuntaansa, sulettiin ovi ijäksi. Jos itsepintaisesti vaan soitti, vaikeni kello pian itsestään tai jonkun muun kautta.
Jos sitävastoin pääsi sisälle, sai ensiksi nähdä luonnontuotteiden varaston kasvistoineen, täytettyine lintuineen, hyönteislaatikkoineen ja kalavesisäiliöineen, sitten tultiin vierashuoneen tapaiseen lukukammioon, jossa näkyi puolikuntaisen ylellisyyden jälkiä. Punaisia shakihuonekaluja, koruommeltuja mattoja, verhoiluompeluksilla varustettuja kuluneita patjoja, seinillä öljyväritauluja, vieläpä joku flaamilainenkin tunnetulta tekijältä; kaunis kirjasto, kallis suurennuslasi ja maalaustelineet.
Vaikka vieras olikin vanha koulutoveri, vastaanotti tämä kahdenkymmenenneljänvuotias ihmisvihaaja hänet epäilyn ja vastenmielisyyden sekaisella kohteliaisuudella.
"Anteeksi että kysyn, mutta onko sinulla kalossia? Saanko vaivata veljeä kuivaamaan niitä eteisessä, se on vasta pesty ja…"
Se oli aina vasta pesty!
Hän otti esille sikaarilaatikon.
"Kiitos, etkö sinä itse polta?"
"En koskaan."
"Ah! Mutta siinä tapauksessa en minä tahdo turmella sinun ikkuna-uutimiasi."
"Ei tee mitään, et sinä tänne polttamaan tullut."
"Sinä olet katkera."
"Enpä! Minä muistan, suo anteeksi hyppäykseni, ensimmäisen lukukauteni. Tunsin itseni kerran yksinäiseksi ja pyysin muutamia koulutovereita illaksi kotiini juomaan lasin punssia ja polttamaan sikaarin. Ne tulivat ja polttivat pilalle molemmat huoneeni, turmelivat skottilaisen mattoni ja rähisivät rappukäytävissä. Seuraavana päivänä tulivat ne uudestaan ja heillä oli korttipakka muassaan; tulivat seuraavanakin päivänä, mutta silloin olivat he jo juoneet loppuun punssin ja polttaneet kaikki sikaarit."
"Olisit ajanut ne pihalle!"
"Ei sitä tarvittu; he eivät koskaan tulleet takaisin."
Vierailu oli aina kankea; hän puhui ainoastaan yhteisistä opinnoistamme.
Minä tahdoin mielelläni päästä häntä lähemmälle, vaan en onnistunut; tahdoin tietää hänen elämäntarinansa, mutta hän ei sitä ilmaissut. Toverit sanoivat, ettei hänellä ollut mitään elämäntarinaa, että hän oli piintyneen itsekäs ihminen, joka ei koskaan lainannut, ettei koskaan tietty milloin hän sai vakuutettuja kirjeitä, sillä niistä ei ollut kartoilla ilmoitusta; että hän eli koroillaan ja oli isätön ja äiditön, että hän oli inhoittava ihminen.
He nauraa virnistelivat hänelle nähdessään hänen leveäliereisen hattunsa mäntyjen takaa kruununpuistossa, jossa hän kulki kooten arachnidejä, he irvistelivät hänelle ikkunasta huomatessaan hänet kirjoituspöytänsä ääressä suurennuslasin yli kumartuneena, lopulla he virnuilivat hänelle milloin hän vaan liikkui ulkosalla ja meni postiin, sillä hänellä oli laaja kirjevaihto, he virnuilivat kuten virnuillaan niille, joita ei ymmärretä. Hän oli luoksepääsemätön, salaperäinen, kylmä, kova.
Jos hänelle kertoi kuolintapauksen, sanoi hän: jumalankiitos! Jos syntyi lapsi: lapsiraukka! ja kihlauksesta: hävytöntä! Hän näki kaikki suurennuslasin kautta.
Eräänä iltana kuljin minä hänen akkunansa ohi kirkkomaankadulle päin; rullakartiinit eivät olleet alaslasketut ja lamppu paloi huoneessa kirkkaasti. Hän seisoi keskellä huonetta ja poltti sikaaria. Hän poltti, hän, joka ei koskaan polttanut.
Pysähdyin tekemään huomioitani, mikä ei ollut vaikeata, koska mies asui alimmassa kerroksessa.
Hän näkyi äärettömästi nauttivan sikaarista. Hetken kuluttua asetti hän sen luotaan ja valmistui levolle. Hän siirsi yöpöydän päänalasimen viereen, veti kellonsa ja riisui takkinsa. Senjälkeen kantoi hän esille ison lasikuvun, vesisäiliön ja asetti sen varovasti pöydälle; koska lamppu seisoi toisella puolella, saatoin minä selvästi eroittaa vihreät suolavedenlevät, jotka kelluivat mutta mikään elävä olento ei liikkunut. Hän tuli nyt ulommaisesta huoneesta kantaen kuollutta, fysioloogiseksi valmisteeksi muutettua sammakkoa. Minä painoin kasvot ruutuja vastaan.
Nyt otti hän pinsetillä muutamia lihasäikeitä oikeasta reidestä ja pisti ne veteen; silloin syntyi liikettä levien joukossa, ruuttananpoikaset ja salamanterit kiitivät nyt toistensa yli ja nyt pistäytyi esiin Enteromorphapensaan takaa ruusunpunertava sormi, sitten toinen kunnes kaunis Medusa pyöri esille ja asettui selälleen makaamaan, aukasi sitten suunsa ja tarttui hennoilla sormillaan vielä värjötteleviin lihasäikeisiin ja söi ne.
Silloin hymyili kahdenkymmenenneljänvuotias ihmisvihaaja niin lempeästi, niin lempeästi suojatilleen. Samassa pistäytyi ilkeämielisen vanhan naisen pää hänen olkansa yli ja nainen asetti kätensä hänen käsivarrelleen ja nojautui vallan tuttavallisesti yli lasin katselemaan.
Mikä hän oli miehiään? Taasen arvoituksia.
Nainen katosi; mies paneutui vuoteelleen, makasi hetken nauttien nähdessään vaiteliaan ystävänsä pyörähdellen liikuskelevan ruokansa ääressä.
Eräänä pimeänä iltana oli muuan toveri nähnyt hänen lyhty kädessä hiiviskelevän hautuumaalla. Kuiskailtiin kamalia asioita, minä puolustin häntä, vaan en itsekään tiennyt mitä minun piti uskoman, sillä hän oli intomielinen luonnontutkija. Pidin velvollisuutenani hänen kunniansa tähden kysyä häneltä asian todellista laatua.
Hän suuttui eikä vastannut ollenkaan. Samaan aikaan kierteli toinen salaperäinen juttu. Nuori, erittäin ahkera ja hyvin opinhaluinen ylioppilas oli kykenemättä jatkaa opinnoitaan jo hankkiutunut lähtemään Upsalasta kohti pääkaupungin tuntemattomia kohtaloja. Eron hetkellä toi postinkuljettaja vakuutetun kirjeen, joka sisälsi rahasumman ja jossa luvattiin joka kuukausi yhtä paljon niinkauvan kuin hän opiskeli ja oli ahkera.
Käsiala oli väännelty ja salanimi oli allekirjoituksena. Juttu kierteli kunnes se vanheni ja onnellinen nuori ylioppilas oli kirjevaihdossa tuntemattoman kanssa, joka käytti salanimeä a poste restante.
Minä arvailin erakkoa ja olin kyllin tunketteleva häneltä sitä uudestaan kysymään. Hän todisti minulle asian mahdottomaksi, sillä hän ei suinkaan menisi muuttelemaan suuria hallitsevia lakeja, jotka vuosittain eristävät liian ison ylioppilasluvun, taistelussa olemassaolon puolesta osoittautuu kuka on soveliain jatkuvaan elämään luonnon korkeita päämaaleja varten.
"Ja kuka on soveliain?"
"Tietysti voimakkain!"
"Ja toiset?"
"Ne sortukoot."
"Onko tämä päämaali?"
"Voimakkaammat tarvitsevat heidän kuolemaansa olemassaolonsa tähden."
"Hyi sellaisia lakeja!"
"Minä en ole niitä perustanut!"
Siihen asia jäi; minä uskoin häntä.
Eräänä päivänä luettiin sanomista, että hän oli suorittanut kandidaattitutkinnon. Kukaan ei tiennyt hänen käyneen tutkinnossa. Heti sen jälkeen hän väitteli saaden korkeat arvosanat ja niin oli hän kadonnut.
Kolme kuukautta myöhemmin sain minä kirjeen: Aix Bouches du RhôneProvence. Kirje oli häneltä.
Se henki elämän halua ja rohkeata mieltä. Hän asui rikkaiden sukulaistensa luona Ranskan kauniimmassa seudussa, kaksi peninkulmaa Välimerestä sekä julkaisi nyt kihlauksensa oltuaan kihloissa neljä vuotta. Ja siitä ei tiennyt kukaan!
Hän kirjoitti muun muassa: "Minun puoleltani oli tyhmää olla salaperäinen pikkukaupungissa! jos minä olisin puhunut enemmän itsestäni, ei minusta olisi niin paljon puhuttu. Minä muutan menettelytapaa.
"Päästäkseni olemasta enemmän puheen aineena, paljastan minä yhdellä kerralla sinulle kaikki elämäni salaisuudet.
"Kukako olen? Ah! Toverit ovat sen niin monta kertaa sanoneet, minä olen sen itse todistanut, mutta sinä et usko! Sinä etsit aina jotakin mieltäkiinnittävää! Minä olen, minä minua on pidettykin, vähäpätöinen henkilö, itsekäs; pelkäsin usein, että minua pidettäisiin nerona ja silloin rauhani olisi ollut lopussa. Minä suoritin tutkintoni voidakseni niin pian kuin suinkin vaihtaa Upsalan Provence'en; luulit minun siten menettelevän tieteen tähden. Tiede oli olemassa huvikseni, Upsala oli huvikseni, yksinäisyys huvikseni. Sinä luulet että eletään hyötyä varten; älä sitä luule!
"Mitä tulee nimettömiin rahalähetyksiin, niin olivat ne nimettömiä sentähden, etten tahtonut lisätä vihamiesteni lukua. Luuletko sinä, ettähänkoskaan olisi antanut minulle sen anteeksi, hän, joka ei voinut minua sietää.
"Minun täytyy sinulle myöskin selittää pari Upsalan historiani tummaa kohtaa. Kuule siis!
"Minun kirkkomaaretkeni lyhdyn valossa koskivat sievää kastematoa, jota minä parastaikaa kuvailin Tiedeakatemian katsausta varten.
"Minun tieteellinen (ha! ha! ha!) kateuteni esti minua itseäni paljastamasta koska olisin joutunut epäluulonalaiseksi ruumiinryöstöstä!
"Viimeiseksi minun elämäntarinani! Tämän kuivettuneen olemassaolon perusteet, syyt tämän maailmanhalveksijan monivuotisiin tuskiin ja katkeruuksiin, olen sinulle, jalo ystävä, velkaa koko totuuden!
"Olin vain seitsenvuotias, pieni valkeakiharainen, avomielinen, turmeltumaton pojan piltti alkaessani polttaa sikaaria. Intohimo kasvoi siinä määrin, että minä kimnaasiin tullessani olin hankkinut itselleni pitkällisen vatsakatarin. Upsalaan tullessani oli myöskin maksani alkanut lievästi oireilla. Ajatteles maksa! Aikaa säästääkseni lykkäsin terveyslähdejuonnin tutkintojeni jälkeen. Vesi Aix'issa on erinomaista ja minä olen paranemaan päin vaan en vielä täysissä voimissani, kuten huomaat. Minä tunnen kuitenkin päivä päivältä, kuinka onnettomuudet lakkaavat, kuinka kohtalo väsyy minua vainotessaan ja kuinka ihmiset parantuvat minä olen jo täällä nähnyt enkelin!
"Siinä minun elämäntarinani. Meneekö se mukiinsa?
"Pitääkö sen olla monimutkaisemman? Ei tässä matoisessa maailmassa ole niin monimutkaista kuin luulet. Luulenpa, että sinunkin pitäisi tulla tänne!"
Seuraavana päivänä minä taas sain kirjeen: Aix, Bouches du Rhône,Provence.
Se sisälsi vain tämän, mikä nosti viimeisen kiven rinnaltani.
J.K. Unohdin sinulle sanoa, kuka se vanha pelottava nainen oli, joka eli arvoituksellista elämäänsä minun kyökissäni. Hän oli minun siivoojattareni.
S:ma.
Isällä oli talo Uplandissa, hän oli ollut talonpoikana, mutta eli nyt kartanonomistajana. Hän nautti jotenkin suurta luottamusta paikkakunnallaan, hän oli saanut kunnallisia tehtäviä sekä hajaääniä valtiopäivämiesvaalissa. Sanalla sanoen hän oli arvossa pidetty mies, hurskas, rehellinen, moitteeton ja hyvissä varoissa oleva mies; muuten oli hän hyvin huono ihminen, mutta se oli luonnonvika, josta ei kellään ollut oikeutta häntä moittia, mutta tämä oli hyvin ikävää pojalle, joka sai siitä kärsiä.
Perheelle oli syntynyt suuri joukko lapsia, tulot eivät kasvaneet samassa määrin kuin lasten luku, sentähden täytyi supistaa menoja; tämä ei ollut isän mieleen, hän piti itäindialaisista nenäliinoista ja tahtoi oikein hopeahelalla varustettuja merenvahapiippuja; hän arveli, ettei hänen vaimonsa sopinut käydä puolisilkkiin puettuna koska kerran lautamiehen rouva käytti täyttä silkkiä. Kun hän huomasi näiden pienten toivomuksiensa raukeavan tyhjiin, suuttui hän ensin lapsiin ja piti niitä huonoissa vaatteissa; sitten saivat ne vanhemmiksi vartuttuaan hyödyttää taloa ja vihdoin hoiti hän taloa niiden avulla. Tämä löi leiville, sillä hän piti niitä palveluksessa paljaasta ruo'asta.
Kukaan ihminen ei epäillyt hänessä mitään huonoja tarkoitusperiä, kaikki kiittivät erinomaisia vanhempia heidän kohteliaista ja ahkerista lapsistaan, jotka arkoina ja nälästä vavisten aina tervehtivät niin kohteliaasti. He saivat hyvin vähän ruokaa: "se on terveellistä", sanoi isä, jolla aina oli kunnioitettavia perussyitä huonoille teoilleen; he saivat kurjia vaatteita: "lasten pitää karaistua", sanoi kunniallinen isä, ne eivät saaneet mitään kasvatusta, vaan saivat tehdä työt kuin rengit ja palvelustytöt: "lasten täytyy oppia työtä tekemään"; ja kansan kesken sanottiin: mikä kelpo kasvatus, hän ei ole lainkaan ylpeä, vaikka on noussut omalla voimallaan, sillä hänen lapsensa saavat raataa renkeinä ja piikoina!
Olisivatpa tietäneet, kuinka ylpeä hän oli! Hänessä kuohahti aina tuntiessaan alemmuutensa köyhän pappivintiön rinnalla, jota hän aina koitti ärsyttää riitaan kuntakokouksissa, mutta joka aina niin ylevällä tavalla sai hänet alakynteen asiallisesti valaisemalla kysymystä tietojensa varastoilla. Hänen intohimoisessa mielessään kävi myllerrys tuntiessaan, että kuitenkin oli jotakin, jota ei rahalla voinut ostaa: hän ei voinut täyttää hänen ja papin välistä kuilua vaikkakin hän lisääntyvän varallisuutensa kautta oli saanut kunnioitusta, arvoa ja mainetta osakseen. Pappi käytti sanoja, joita hän ei ymmärtänyt; pappi saattoi solmia yhteen jopa kolmekin ajatusta sekä vetää ne umpeen niin, että tuntui ikäänkuin järjen ympärille olisi vedetty ansa; papin koneistossa oli varmaankin hienompia rattaita; sitäpaitsi — mikä olikin pahinta — pappi oli eräänä sunnuntaina korjannut pari hänen pöytäkirjaansa erehdyksestä joutunutta kirjainta. Joka tapauksessa vihasi hän pappia kaikella sillä voimalla, minkä hänen auran ja varstan ääressä karaistut hermonsa saattoivat kehittää.
Hän tarkasti eräänä iltana lapsilaumaansa ja valitsi isän tarkalla silmällä heikomman pojista. Ikäänkuin sattumalta vei hän hänet syrjään ja puhui hänelle Upsalasta, ylioppilaslipusta, laulusta, valkoisista ylioppilaslakeista ja muusta. Sitten antoi hän pojalle luvan lueskella; mutta, sanoi hän, sinä olet köyhä poika ja sinä saat itse pitää huolta itsestäsi, minä en voi sinua mitenkään auttaa, vaan sinä saat muiden köyhien poikien tavoin itse auttaa itseäsi antamalla kotiopetusta; ja sinä pääset kotiopettajaksi hienoon kotiin, niin on onnesi taattu, on sellaista ennenkin nähty!
* * * * *
Poika pääsi kouluun ja oli ahkera. Toverien ollessa vapaita sai hän lukea, alaikäisten lasten kanssa eikä tämä ollut hauskaa työtä; omat lukunsa valmisti hän öisin. Isä otti omiin hoteisiinsa sen vähän, minkä poika ansaitsi ja osti hänelle vanhempien veljien käytetyt vaatteet: "rahojen pitää pysyä talossa", sanoi hän.
Kuitenkin kamppaili hän läpi nuoruutensa taistellen ja hätää kärsien, mutta vahvalla luottamuksella, sillä hän uskoi tulevaisuuteen. Jahka minusta vaan tulee ylioppilas! tämä ajatus piti häntä pystyssä. Ja hänestä tuli ylioppilas! Juosten lähti hän viimeisillä rahoillaan ostamaan valkoista ylioppilaslakkia; ja sitte käveli hän ulos kaupungista saapuakseen kotiin vanhempiensa luokse; hän sai kävellä neljä peninkulmaa, mutta olihan kevätilta!
Hän kulki pitkän kauhean Vaksalan tien, ja hänen mielestänsä se oli niin kaunis; hän lauloi, juoksi ja huusi ilonsa ilmoille, sillä eihän hän kenellekään voinut ilmaista tunteitaan; aurinko oli hänen takanansa ja hän huomasi varjonsa yhä pitenevän; mutta ympäri kääntyessään huomasi hän kaupungin olevan yhä hänen takanaan, takana olivat Carolina-opisto, linna ja tuomiokirkko, Vaksalan kirkon luo noustessa oli hän jo kerran huomannut niiden hälvenneen silmistään, mutta sitte sukeltautuivat ne taasen esiin. Auringon mennessä mailleen ja leivojen vaijetessa laajoilla pelloilla, tunsi hän itsensä väsyneeksi, hänellä ei ollut yhtään rahaa. Hän jatkoi matkaansa ja kärsi näläntunnetta, sillä paljaan levottomuuden tähden ei hän ollut syönyt koko päivänä. Hän käveli vaan; hän ei enään lauleskellut, mutta hän ajatteli, mitenkä iloisiksi äiti ja siskot tulisivat nähdessään hänen valkoisen lakkinsa. Maa hänen jalkojensa alla alkoi narista, sillä kostea tie oli vielä jäässä. Silloin karaisi hän mielensä ja meni erääseen tupaan. Tuvassa istui kolme talonpoikaisrenkiä kiukaan syrjällä piippua poltellen.
"Anteeksi, antaisivatkohan herrat minulle hiukan maitoa ja saisinko minä yöpyä taloon?"
Nuo kolme herraa katselivat toisiansa, mutta eivät sanoneet sanaakaan.
Hän uudisti pyyntönsä.
"Ei!" kuului vihdoin ystävällinen vastaus, ja kolme miestä vaipui taas samaan hiljaiseen hämmästykseen ja liikkumattomuuteen.
Hän meni tiehensä; maantielle tullessaan kääntyi hän takaisin, nenät akkunassa kiinni irvistelivät nämä kolme herraa.
Seuraavassa tuvassa kohdeltiin häntä ystävällisesti ja ravittiin runsaasti, vaikka hän nimenomaan selitti, ettei hänellä ollut rahoja.
"Hohoo, eipä sen vuoksi, kyllähän rikkaalla Lundmarkilla rahoja on!"
Kansa tunsi hänen isänsä, hänen rikkaan isänsä. Tämä antoi hänelle ajatuksen aihetta.
Hän laskeutui pehmeään sänkyyn ja nukkui hyvästi, mutta uneksi istuvansa koulussa muka kuulusteltavana. Aurinko oli jo noussut hänen herätessään pienessä tuvassa, ja ensi silmäys kohtasi valkeata ikkunalla riippuvaa lakkia; ruusunpunainen silkkivuori loisti valkoisen sametin läpi ja se näytti hienolta ja iloiselta samalla kertaa. Ja hän katseli huonoja vaatteitaan, jotka riippuivat kellokotelolla ja hän tarkasti risaisia saappaitaan ja häpesi, sillä hän muisti eukon sanat.
Samassa avautui ovi, ja palvelustyttö tuli huoneeseen, astui suoraan saappaiden luo ja vei ne harjattaviksi. Senjälkeen kuuli hän ulkopuolella olevasta kyökistä hillittyä naurun tyrskettä; hän punastui häpeästä ja mielipahasta.
Noustuaan vuoteesta ja juotuaan kahvin, jätti hän hyvästi ja uudisti selityksensä ja anteeksipyyntönsä. Eukko vakuutti, ettei hän mitään pyytänyt mutta jos hän tahtoi jotakin antaa tytölle… Kuinka raskaalta tuntuivatkaan hänen askeleensa yli kynnyksen.
Ulkoilmaan päästyään kuuli hän avatusta akkunasta:
"Yhtä saita kuin isäkin! Eipä tosiaankaan ollut enemmän kunniantuntoa… tulee vaan kuin kerjäläinen!"
Silloin meni hän tien varrella olevalle metsämaalle ja purskahti rajuun itkuun; hän ei tietänyt itkikö hän harmista, surusta vai häpeästä; mutta hän tunsi saaneensa sisällisen haavan, mikä vuoti ja myrkytti hänen verensä; sillä hänen mielessään syntyi pahoja ja sairaita ajatuksia. Hän koitti tutkia tunteitaan. Hän huomasi, ettei tämä ollut niin kovinkaan nöyryyttävää, sen opin hän oli käynyt kotiopettajana ollessaan; hän oli saanut istua ajurilaudalla, häntä oli sinuteltu, hän oli saanut joululahjaksi sukkia ja muitatarpeellisiatavaroita, hän oli saanut rahansa takaisin pelatessaan neljäntenä miehenä ja hävitessään preferanssipelissä; tuon tunsi hän vallan hyvin; ei, jokin muu asia tuntui kaivavan hänen sydäntään; hän tunsi kadottaneensa uskon isäänsä, joka aina oli pysynyt hänelle totuuden, kunnian ja rehellisyyden ihanteena. — Kuinka usein hän olikaan kuullut isän sanovan hänelle: ei mikään ole vilppiä halveksittavampaa; en vihaa mitään niinkuin epärehellisyyttä j.n.e.
Mutta hän ilostui taas lähetessään kotia; mielikuvituksessaan kuvaili hän siskojen ja äidin seisovan kuistilla viuhtoen hänelle hänen tullessaan pitkin isoa maantietä, sitte juoksisivat siskot häntä vastaan Tellu kintereillä — tämä silmänräpäys korvaisi hänelle kaiken!
* * * * *
Sunnuntain iltapäivällä kello kymmenen ja yhdentoista välissä sulki hän viimeisen veräjän ja koto näkyi hänelle.
Hän ei nähnyt yhtäkään ihmisolentoa ei kuistilla eikä sen ulkopuolella. Hän koitti laulamalla saada huomion puolellensa, mutta ilman menestystä!
Hän kulkee läpi eteisen yhä laulaen, hän kulkee lastenhuoneen ja poikien huoneen läpi tapaamatta yhtäkään ihmistä; hän menee keittiöön, siellä ei ole palvelustyttöä; vihdoin astuu hän saliin yhä hyräillen "laulajalippua", silloin kuulee hän jymisevän: "hiljaa!"
Hän oli perheen ja talonväen keskuudessa, joka kuunteli äidin lukemaa saarnaa. Lukeminen keskeytyi, mutta ainoastaan hetkeksi, isän katseen vaikutuksesta siirsi äiti silmänsä pojasta ja jatkoi lukemista!
Jälellä oli kamala puolituntinen, kaksi tunnelmaa oli murtanut toisensa ja tenho oli haihtunut.
Kaikki tyyni oli niin ikävää ja kylmää! Saarnan jälkeen otti isä pojan kävelylle. He kulkivat ikäänkuin sattumalta kirkolle jumalanpalveluksen päättyessä.
Isä vastaanotti onnittelut kirkkoväeltä ja oli hyvin tyytyväisen näköinen! Sitte tuli pappi.
"Jumalan rauha, pastori, nyt saatte saarnan apua."
Pastori onnitteli poikaa ja kiitti tarjotusta avusta, mutta kysyi, oliko pojalla jo niin määrätty kutsumus, että oli valinnut itsellensä uran!
"Mitä kutsumuksesta?", sanoi isä. "Hohoo, jopa jotakin, eihän sitä niin ankarasti vaadita, niin monihan rupeaa papiksi!"
He seurasivat yhtä matkaa pappilaan päin. Pian olivat poika ja pappi ilmi keskustelussa, johon isä ei ottanut osaa, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä se käsitteli.
Pappilaan päästyä pyysi pappi heitä huoneisiin, mutta isä sanoi jyrkästi: ei kiitos! otti pojan mukaansa ja meni matkoihinsa.
He kulkivat vierekkäin kauvan vaijeten. Vihdoin sanoi isä:
"Ajattelin, ettei sinun kannata ruveta papiksi!"
"En minä siksi ole koskaan aikonutkaan?"
"Etkö?"
"En, minulla ei ole kutsumusta!"
"Vai niin! Mutta minä tahdon, että sinä luet papiksi!"
"Minä aijon ruveta siksi, miksi tahdon, koska minä olen itse opintoni kustantanut —"
Isä ajatteli hetken.
"Jos minä autan sinua opintojen maksamisessa, rupeatko sinä sitten papiksi?"
Hän tarttui pojan käteen ja katseli häntä silmiin.
"En, en voitonhalun takia!"
"Jos minä pyydän sinua?"
"En, minulla ei ole puhdasta uskontunnustusta."
"Ei minullakaan", lohdutteli isä, mutta se ei auttanut.
Keskustelu oli päättynyt. Kummallinen muutos oli tapahtunut isässä näiden tuntien aikana.
Hän oli nyt saanut saman syyn poikaa vastaan kuin minkä hän hiljattain oli tuntenut pappia vastaan; mutta hänen turhamielisyytensä oli suurempi.
Seurauksena oli keskustelu, mikä päättyi pojan lujaan päätökseen kieltäytyä vasten omaatuntoansa saarnaamasta oppia, jota hän ei täydellisesti hyväksynyt. Äiti lähetettiin taivuttamaan häntä rukouksillaan, mutta mikään ei auttanut.
Silloin ajoi isä hänet kotoa pois. Vanhojen opettajien välityksellä sai hän suviopetusta, säästöineen matkusti hän syksyllä Upsalaan ja alkoi lueskella saadakseen arvosanan.
* * * * *
Ensimmäisen lukukauden lopussa oli hänellä ihan selvillä, että tutkinto oikeastaan on rahallinen kysymys, että yliopiston tärkein henkilö on rahastonhoitaja ja että puhe rautaisesta tahdosta, ahkeruudesta y.m. on hölyn pölyä. Syntyi aavistamattomia menoja: sisäänkirjoitusrahat, lunastukset, osakuntamaksut, luennot ja kirjat. Yksi ainoa sanakirja maksoi yhtä paljon kuin millä hän oli aikonut elää koko lukukauden ajan, ja hän eli hyvin säästävästi. Hän asui työläisperheen sisähuoneessa, äiti lähetti kaikessa salaisuudessa pullon maitoa viikossa, minkä hän piilotti ullakolle hirren taakse, pakastaessa täytyi hänen hakata reikä pulloon ja hankkia tarpeensa mistä sai.
Kävihän tämä vielä päinsä, hän oli palelluttanut kätensä, kävihän sekin päinsä, hän heikkeni ja kuihtui huonosta ruuasta, sekin kävi päinsä, sillä tämä ei vahingoittanut hänen sieluansa, mutta siihen vaikutti toinen seikka.
Hän ei voinut maksaa osakuntamaksuaan; omat osakuntalaiset saattoivat vapauttaa hänet siitä yleisessä äänestyksessä osakuntakokouksessa.
Hän seisoi ulkopuolisessa huoneessa sillä aikaa kun hänen nimensä luettiin.
Muuan osakuntalainen pyytää puheenvuoroa ja koska hän ei huomaa anojan olevan läsnä, selittää hän anomuksen halpamaisen voitonhimon aiheuttamaksi, koska isä on tunnettu ainakin hyvintoimeentulevana henkilönä.
Äänestettäessä hyväksyttiin kolmen äänen enemmistöllä hänen pyyntönsä päästä maksamasta lukukausimaksuja.
Hän vetäytyi nyt aivan syrjään, ja ne harvat toverit, jotka ennen olivat seurustelleet hänen kanssaan, nekin vieroitti hän epäluulollaan.
* * * * *
Tuli kevät ja Vapunpäivän ilta. Ylioppilaat kokoontuivat tapansa mukaan illalla torille kulkeakseen lippuja liehuttaen ja laulaen Linnamäelle.
Hän oli juuri ollut kävelemässä pysyäkseen lämpöisenä ja kääntyi juuri Carolinan kulman ympäri nähdessään pitkän jonon tulevan vastaansa. Hän ujostui, hän pelästyi ja tahtoi juosta tiehensä; mutta hän olisi niin mielellään ollut mukana: olihan hänellä siihen oikeus; mutta sitte ajatteli hän sitä kohtausta osakuntatalolla, ja hän häpesi — eihän hänellä ollut mitään oikeuksia.
Nyt ne kulkivat hänen ohitsensa, hänen mielestänsä katselivat kaikki valkoiset lakit häntä, hänellä itsellään ei ollut puhdasta lakkia, päässä oli hänellä vaan hattu, sen hän myöskin huomasi. Hän seurasi kuitenkin jälkisaatossa ja kansa häntä tuuppasi; hän seisahtui muiden katselijoiden joukkoon mäelle; hän työntyi yhä edemmäksi laulajia kohti, hän tunsi vanhoja koulutovereita, mutta ei uskaltanut astua esiin. Ja nyt kajahti "Kevät on tullut" niin riemuisan raikkahasti ja tulet loistivat taivaan rannassa. Täällä oli hän vuotta ennen katedralistina seisonut uneksien sitä hetkeä, jolloin hän saisi olla mukana, ja hän muisti tämän niin elävästi, että unohti itsensä ja yhtyi omaan lauluääneensä.
"Hä, tuki sinä suusi, kun ylioppilaat laulavat!" huusi muuan kisälli ja tönäsi häntä kylkeen!
Siinä oli hänellä nyt todistus siitä, ettei hän ollut ylioppilas!
Hän aikoi myöhemmin mennä kotiin, mutta lähti kuitenkin kaupungille kuuntelemaan laulua ja katselemaan iloisia kujeiluita. Valo loisti kaikista osakuntasaleista; hetken mietti hän mennä oman osakuntansa juhlaan, mutta se maksaa rahaa, ja vaikka hänellä olisikin ollut rahoja, ei hän kuitenkaan olisi uskaltanut mennä sinne. Hänestä olisi kuiskailtu, niin tuo houkkio ajatteli, "liikeneekö häneltä tähän rahoja?"
Hän tunsi, että hänestä sinä iltana oli tulla huono ihminen! Hän oli niin varma siitä, ettei koko suuressa ylioppilaskunnassa sinä iltana ollut ainoatakaan häntä onnettomampaa olentoa — ja kuitenkin oli joukossa monta köyhempää.
Hänessä oli tahra, sellainen, jota ei nuoriso anna anteeksi, ja hän oli kuitenkin viaton; hänestä olisi tuntunut helpoittavalta olla syyllinen, niin hän arveli.
Kotiin palatessaan ja mennessään työläisperheen huoneen läpi, istui koko perhe syömässä hyvin katetun pöydän ääressä.
"Voi jesta, eikös maisteri olekkaan juhlimassa; emme luulleet maisterin kotiin tulevan ennenkuin vasta aamulla varhain!"
Ja sitte kuvailtiin hänelle, kuinka hupaisesti kaikki tapahtuu, kuinka koko kaupunki valvoi koko yön ja kuinka ylioppilaat aamun valjetessa lähtivät linnalähteelle, ja kuinka hauska huominen vapunpäivä oli!
Hän meni omaan huoneeseensa ja aukasi akkunan.
"Sjung om studentens lyckliga dag", kuuli hän. — — "Inga stormar än; Inga stormar, Inga stormar", puhuivat passot vakuuttavasti, mutta hän suuttui niin, sillä hän rakasti vielä totuutta, ja hänessä syntyi pahoja ajatuksia runoilijoista "noista ihmiskunnan imartelijoista", niin hän arveli.
Hän meni levolle, kuuli työmieslasten lukevan iltarukouksensa, ja nukahti siinä varmassa vakaumuksessa, että hän oli mennyt mies.
* * * * *
Kahdeksan päivää sen jälkeen aikoi hän osakuntatalolle lukemaan ilmoitusta haettavaksi julistetusta 15 taalarin suuruisesta apurahasta. Hän valitsi päivällisen jälkeisen tunnin, jolloin hän oli varma siitä, ettei ketään olisi rakennuksessa. Hän huomasi eteisen olevan täynnä päällystakkeja, hän meni läpi lukusalin ja huomasi saliin johtavan oven olevan lukossa, mutta hän kuuli puhuvan äänen. Hän kuunteli, "Arvoisat herrat, koska X:n osakunnalla tänään on kunnia ja ilo nähdä inspehtoorinsa läsnäolollaan kunnioittavan saman osakunnan halpaa pöytää, on meillä sitä rakkaampi syy saada lausua hänet tervetulleeksi —."
Hän tirkisti avaimen reijästä ja näki pitkän pöydän, jolla oli kynttilöitä, viinilaseja ja kukkia; kuraattori seisoi sampanjalasi kädessä kääntyen osakunnan inspehtoorin, professori X:n puoleen — — — ja minä pyydän kaikkien osakuntalaisten nimessä saada esittää maljan, kiitollisuuden tunteet siitä väsymättömästä hyväntahtoisuudesta, jota te, herra professori, aina olette osoittaneet X:n osakunnalle, onnittelun maljan tieteen mestarille, joka siinä määrin olette kohottaneet X:n osakuntalaisten vanhaa nimeä! Eläköön X:n osakunnan inspehtoori!
Hurraa, hurraa, hurraa, hurraa! huusi osakunta ja kunniatoitotukset rämisivät.
Hänen täytyi kuulla jatko ja hän istuutui oven viereen.
Napautettiin lasiin ja salissa syntyi kuolonhiljaisuus.
"Arvoisat herrat, osakuntalaiseni! — Minulla ei ole monta sanaa sanottavaa! Minun osakseni tullut ansaitsematon kunnia pyytäessänne minut vieraaksi loistavaan pöytäänne, on liikuttanut minua suuresti. Tuntuu suloiselta vanhalle miehelle tietäessään olevansa nuorison rakastamana, sitä rakkaammalta, koska tämä nuoriso on syntynyt ja kasvanut kotiseuduilla, niin, nuoret ystäväni, se yhdysside, näkymätön yhdysside, mikä on samoilla kotiseuduilla syntyneiden ja kasvaneiden välillä, on tosiaankin omituinen; ihminen tuntee itsensä ikäänkuin saman äidin lapseksi ja rakastaa toinen toistaan kuin todelliset sukulaiset. X:n osakunta on minulle aina ollut ikäänkuin rakas sukulainen ja huolimatta vähäisestä molemminpuolisesta yhteydestä, olen minä saanut teidät kaikki rakkaikseni — ja minä tunnen teidät kaikki, ei yksikään teistä ole sydämmelleni vieras. Arvelette ehkä, että niin harvoin näemme toisemme? Niinpä niin! Mutta minä näen teidät, minä näen teidät valvovalla silmälläni, sillä minä rakastan teitä!
"Tiedättekö nuoret ystäväni, toisinaan sanon minä itselleni näin: 'Älköön Jumala salliko X:n osakunnan koskaan katuvan sitä hetkeä, jolloin se valitsi minut tähän edesvastuunalaiseen toimeen' —"
Hän juoksi eteiseen saadakseen nauraa sydämmensä pohjasta ja palasi sitten avaimenreijälle.
Inspehtoori seisoi vielä lasi kädessä kyyneleet silmissä ja puhui.
— Kodeissa, nuoret ystäväni, saamme me oppia kaikkea hyvää, kodissa elämme onnellisimman aikamme; kuinka paljon sisältääkään tuo yksi ainoa sana: koti! Ja teillä kaikilla on onnellinen koti — minä tiedän sen! Mutta sentähden tulee teidän olla myöskin kiitollisia! Ajatelkaa isää, joka tekee työtä teidän tähtenne, joka riistää ja raastaa ja kärsii päivän hien ja helteen; teidän tähtenne tekee hän työtä, sillä miksi tekisi hän työtä itsensä tähden — — —
Hän poistui ja kohtasi rappusissa lautasia ja pulloja kantavan vahtimestarin.
Hänestä tuntui ikäänkuin elämä hänessä olisi luiskahtanut umpilukkoon. Hänen mielestänsä valehtelivat kaikki ihmiset, ylioppilaat valehtelivat laulullaan, kuraattori puheellaan, inspehtoori puheellaan, mutta surkeinta oli, että he uskoivat omia sanojaan, inspehtoorihan ihan itki. Vai aiheuttiko sen hiilihappo! He olivat hairahtuneet. Olihan hän vähitellen tehnyt sen huomion, ettei se, mitä ihmisistä sanottiin, ollut yhtäpitävää todellisuuden kanssa. Eihän inspehtoori ollut osoittanut osakunnalle mitään hyväntahtoisuutta, ei hän ollut mikään tieteensä mestari, pidettiinhän häntä hyvin keskinkertaisena; ei inspehtoori tuntenutkaikkiaosakuntalaisia, hän näki heidät vain kerran vuodessa kevätpäivällisissä; ja herättihän hänessä sana: koti mitä ikävimpiä kuvitteluja, eikä hänen isänsä tehnyt työtä poikansa hyväksi — paljasta valetta kaikki tyyni.
Illalla kirjoitti hän isälle ja sanoi nyt aikovansa papiksi, sillä hän oli muuttanut mielipidettä erityisissä asioissa.
* * * * *
Kaksi vuotta sen jälkeen suoritti hän erotutkinnon, suoritti käytännölliset kokeet. Hänen elintavoissaan ja ulkonaisessa elämässään on tapahtunut vissiä muutoksia. Hän on loppuun asti taistellut henkisen taistelunsa. Kasvot ovat hiukan vanhentuneet; nenä on enemmän eteenpäin ulkoneva ja sen ääriviivat silmiinpistävämmät, kasvojen iho on kiinteä, keltainen, parran äärtä pitkin kulkee kaksi tummaa varjoa, muutamat lihakset suun ympärillä (buccinatorit) ovat eleellisempiä ja kehittyneempiä ikäänkuin herkkiä hypähtelemään, katse on välttelevä, jos häntä katsoo silmiin, voi hän liikutella silmäteräänsä, niin että voisi luulla näkevänsä sokean, arasteleva on pieni tumma silmäteränreikä, josta sielu säteilee; otsa on korkea, mutta siinä näkyy entisen hiusrajan paikka; kädet ovat kuihtuneet, mutta hän on lihonut.
Hän tutkii saarnaoppia ja kateketiikkaa.
Kun hän seisoo kateeterissä ja puhuu suoraa päätä, on hän kaunopuhuja, mutta hänessä huomaa enemmän selittelevän puhujan kuin saarnaajan.
Kateketiikka on hänelle vastenmielinen, mutta hänen täytyy, sillä hän on ankarasti velvollisuutensa tunteva mies. Kello kuuden aikaan aamulla tulee hänen kyseltäväksensä kolme Prinssinkoulun pahankurisinta poikaa, näiden tulee päivemmällä antaa näyte opettajansa taidosta vastaamalla muutamiin katkismuskysymyksiin; lapset eivät mielellään nouse makaamasta sopimattomaan aikaan, sentähden ovat he unisia ja uppiniskaisia, mutta koska he ovat köyhiä, pitävät he raha-avusta. Tämän tietää moni ihmistuntija ja siksi käyttää hän tätä tavallista ja luvallista keinoa.
Nämä hänen kaksi välivuottansa eivät olleet hauskoja, tosin oli hän luennolla saanut seuraa, mutta nämä nuoret miehet eivät olleet miellyttäviä, sillä he olivat hänen mielestänsä sivistymättömiä ja sitäpaitsi pitivät he häntä tarkasti silmällä ja seurustelivat erään professorin perheessä.
Vaikealta oli hänestä tuntunut tottua siihen tyrannimaiseen tapaan, millä opettajat häntä kohtelivat, ja puhuttelusana sinä tuntui ikäänkuin hänet olisi siirretty koulun penkille; tämä vaikutti häneen niin masentavasti, että hän luuli harhakuvaksi koko työskentelynsä poikavuosista saakka, hän epäili ylimalkaan kaikkea kehitystä.
Taistelu oli ollut ankara! Hänen ensimmäinen elinjaksonsa oli päättynyt epäilyihin päättäessään ruveta papiksi, mutta hän ei tyytynyt siihen, vaan heittäytyi ehdottomaan typeryyteen.
Hän tahtoi todenteolla tulla kristityksi, mutta hän ei voinut; hän tahtoi tutkistella itseään kieltäymyksien, itse hankkimien kärsimyksien kautta, mutta hän ei päässyt innostukseen. Kerran kiinnitti hän seinälleen painetun kehoituksen "Tule Jesuksen luo!". Tosin hän sentähden kärsi hiukan pilkkaa, mutta tämä oli niin vähän verrattuna siihen, mitä hän ennen oli kärsinyt, niin että hän otti taas alas kehoituksen.
* * * * *
Vanhempien ja sisaruksien läsnäollessa vihittiin hän papiksi Tuomiokirkossa. Isä otti hänet vastaan ristikäytävällä ja suuteli häntä, äiti itki, siskot myöskin. Hän oli tapansa mukaan kylmä ja tyyni.
Ajan täyttyessä sai hän apulaispapin viran kotipitäjässään.
Nykyään pitävät seurakuntalaiset hänestä hyvin paljon, häntä pidetään hyvänä ja rehellisenä miehenä, ja kunnon mies hän onkin, mutta vieraat, kaupungista tulleet ihmiset sanovat hänestä, kuunneltuaan hänen saarnaansa kirkossa, että hän on "kuollut."
Isän parissa seurustelee hän hyvin tuttavallisesti; he pelaavat lautapeliä lauvantaisin ja syövät yhdessä päivällistä sunnuntaisin.