Käydessäni v. Minkwitzin luona ilmoitti tämä minulle, että kirjelmän oli sanasta sanaan laatinut kenraalikuvernööri Bobrikoff itse ja että hän vain oli käännättänyt sen venäjästä. Tämä seikka ja niinikään kirjeen sävy näytti minusta osoittavan, että ei ollut kysymys vain yhdestä yksityisestä tapauksesta, vaan ylimalkaan ylioppilasten toiminnasta kansanvalistusapostoleina.
Lähinnä seuraavina päivinä toimeenpantiin tutkimus ja voitiin todeta, että ilmianto, ainakin mikäli se koski ylioppilaita, oli aivan perätön. Rinteen puhe ei ollut ensinkään sisältänyt politiikkaa, vaan koski markkinain syntyä ja niiden taloudellista merkitystä. Toinen ylioppilas oli pitänyt esitelmän Pietari Brahesta ja toinen lopetti kokouksen muutamilla sanoilla, joissa ei ollut moitteen sijaa. Puhetta "viimeisestä veripisarasta" ei kukaan ollut kuullut ja se johtui ehkä erään tilaisuudessa lauletun virrensäkeistön sanojen väärinkäsittämisestä. Ylioppilaat eivät olleet jaelleet muita kirjoituksia kuin lauluvihkosen. Kaikki tämä esitettiin vastauskirjelmässä v. Minkwitzille. Sen ohella lausuttiin siinä seuraavaa:
"Kun nyt jo toisen kerran lyhyen ajan kuluessa tämänlaatuinen perusteeton syytös suunnataan ylioppilaskunnan jäseniä vastaan, niin on mielestäni minun, jonka lähinnä tulee sekä valvoa akateemisen nuorison käytöstä ja menettelyä että pitää huolta sen oikeuksista, huomautettava, että tuontapaiset nimettömät, parhaassa tapauksessa tietämättömyydestä lähteneet väärät ilmiannot, sekä tästä nuorisosta, jonka hyvä käytös kuitenkin näinä aikoina on saavuttanut yleistä tunnustusta, että yliopiston hallituksesta, pakostakin tuntuvat loukkaavilta ja herättävät nuorisossa katkeria tunteita. Tieto, että ovat alttiina lain edessä vastuuttomien ilmiantajien syytöksille, ei suinkaan ole omiansa edistämään sitä rauhaa yliopiston keskuudessa, jota sen hallitusmiehet niinkuin myös itse opiskelevat koettavat ylläpitää.
"Samalla kuin ystävällisesti pyydän, että Herra Eversti hyväntahtoisesti H. Ylh. Kenraalikuvernöörin tietoon saattaa tämän minun kunnioittaen lausumani ajatuksen, rohkenen myös pyytää H. Everstin tilaisuuden tullen H. Ylhäisyydellensä huomauttamaan, että oikeuden mukaan ei voi olla tuntematta kunnioitusta ja antamatta tunnustustansa ylioppilaillemme siitä, että he nyt, niinkuin ovat jo vuosikymmenet tehneet, uhraavat osan opinnoista vapaata aikaansa levittääksensä valistusta ja tietoja tässä suhteessa vähempiosaisille maanmiehillensä. Yliopiston hallinnolla on ollut täysi syy täydellisesti luottaa siihen, että opiskelevat kaikissa suhteissa täysin lojaalisti suorittavat tämän itseottamansa, uhrautuvan työn, jonka he ovat käsittäneet siveelliseksi velvollisuudeksensa."
Päätin kuitenkin henkilökohtaisesti käydä kenraalikuvernööri Bobrikoffin luona, johon minulla oli sitä enemmän syytä, koska en vielä ollut käynyt häntä tervehtimässä.
Käynti tapahtui lokakuun 26 p:nä, sittenkuin hänelle oli tehty selkoa kirjelmästäni von Minkwitzille. Minä koetin panna keskustelun alulle saksaksi, mutta koska Bobrikoff vain vaillinaisesti osasi sitä kieltä, pyysi hän minua puhumaan ruotsia ja kutsui adjutanttinsa tulkitsemaan venäjäksi ja venäjästä. Sittenkuin oli vaihdettu muutama sana Turun tapahtumasta, lausui kenraalikuvernööri, että ylioppilaitten yleensä ei pitäisi olla mukana puuhaamassa sellaisia kokoustilaisuuksia, ja huomautti, että ylioppilasten kansanvalistustyö katsoen kansakoululaitoksemme erinomaiseen tilaan ei ollut tarpeen vaatimaa. Minä sanoin siihen, että vain viidesosa kouluiässä olevista lapsistamme käy kansakoulua ja että suuri osa vanhempaa polvea ei edes ollut saanut välttämättömimpiä alkeistietoja, että paljon oli kansanvalistustyössä tehtävää virallisen opetuksen rinnalla sekä että ylioppilaat pitivät tätä työtä luonnollisena velkanansa sille kansalle, jonka kustannuksella he olivat saaneet kasvatuksensa. Minä tulin keskustelussa maininneeksi myös opinto- ja kurinpito-säännön, jossa tarkoin määrätään, mitä ylioppilasten tulee varteen ottaa, mutta jossa ei ole mitään kieltoja esitelmäin pitoa vastaan. Kenraalikuvernööri kysyi silloin, oliko esitelmätoiminta siinä erittäin mainittu luvallisena, johon minä vastasin, että ei ollut, mutta huomautin, että meidän käsityksemme mukaan se, mikä ei ole kiellettyä, on luvallista, mikä ei näkynyt olevan hänen ajatuksensa. Hän myönsi, että saattoi ajatella sellaista kansanvalistuksen levittämistä hyväksi ja hyödylliseksi, mutta kun maan olot olivat sellaiset kuin sillä hetkellä, niin sellainen toiminta ei ollut sopiva, koska se aikaansai entistä suurempaa levottomuutta kansan keskuudessa. Tämä työ oli lykättävä kahden vuoden ajaksi. Kun huomautin, että yliopiston viranomaiset eivät voineet eivätkä tahtoneet sekautua tähän ylioppilasten toimintaan niin kauan kuin siinä ei ilmennyt mitään moitittavaa, vastasi kenraalikuvernööri, että hän tahtoi sitä vain yliopiston etua silmälläpitäen, sillä itse saattoi hän kyllä hankkia itselleen oikeuden kieltää nämä kansantajuiset esitelmät. Kun minä viittasin sellaisen teon mahdollisiin seurauksiin, sanoi kenraalikuvernööri, että hän toivoikin, ettei niin ankariin toimiin ryhdyttäisi. "Man soll sehr vorsichtig sein" lisäsi hän saksaksi. Hän vakuutti luottavansa yliopiston viranomaisiin, josta minä kiitin ja nousin jättämään hyvästi.
Kaksi viikkoa myöhemmin kävimme v.t. sijaiskansleri Rein ja minä aikaisemmin syksyllä nimitetyn uuden ministerivaltiosihteerin von Plehwen luona. Käyntimme tarkoitus oli ministerivaltiosihteerille jättää se adressi, jonka konsistori oli päättänyt H. Majesteetillensa lähettää. Sittenkuin pääkysymyksestä oli puhuttu, otti Plehwe puheeksi ylioppilaitten kansantajuiset esitelmät, joista kenraalikuvernööri, lähinnä minun käyntini johdosta, oli antanut raportin. Minä esitin lyhykäisesti tämän työn merkitystä, joka ei ollut ajalle outoa, sekä huomautin sen ihanteellista tarkoitusta ja sen merkitystä ylioppilaille itsellensä.
Kun minun oli pakko olettaa, että lyhyt, niukka keskusteluni Plehwen kanssa ei ollut voinut antaa hänelle oikeata käsitystä ylioppilaitten mainitun toiminnan laadusta ja kun tiesin, että toiselta taholta hänen mielipiteisiinsä vaikutettiin, kirjoitin kotiin palattuani asiasta perinpohjaisen selonteon, joka ranskalaisena käännöksenä lähetettiin hänelle kirjeenä minulta.
Kirjoitus sisälsi pääasiassa seuraavaa: Ylioppilasten kansanvalistustyö on alkuisin 1840-luvulta ja senjälkeen sitä on jatkunut eri aikoina erilaisella ponnella ja lujuudella. Ylioppilasosakunnissa oli kansanvalistuskysymys aina ollut keskustelujen alaisena ja oli pidetty akateemisen nuorison luonnollisena velvollisuutena edistää sivistyksen ja tietojen levittämistä oman kotiseutunsa kansan keskuuteen. Tässä tarkoituksessa olivat osakunnat toimittaneet julkisuuteen kansankirjasia, tehneet aloitteita kansankirjastojen perustamiseksi y.m. Loma-aikoina olivat ylioppilaat kotiseuduillansa kansalle pitäneet helppotajuisia esitelmiä yleissivistävistä tahi käytännöllistaloudellisista aineista ja muuten olleet avustajina kansanjuhlissa ja muissa yrityksissä, joiden tarkoituksena oli ollut kansan siveellisen kukoistuksen kohottaminen. Tämä vapaaehtoinen toiminta oli samalla vaikuttanut kasvattavasti ja kehittävästi ylioppilaisiin itseensä. Ennen ei ollut tapahtunut, että kukaan maan kenraalikuvernööreistä olisi saanut aihetta olemaan tyytymätön tähän työhön tahi katsellut sen pyrintöä millään epäluulolla.
Kirjelmässä mainitaan sitten, että kenraalikuvernöörille tehtyjen ilmiantojen perusteella rehtori kaksi kertaa syksyn kuluessa oli saanut käskyn tutkia ylioppilasten pitämiä esitelmiä ja että syytös kummassakin tapauksessa oli osoittautunut vääräksi. Sopimatonta ja erittäin ylioppilaalle muodotonta esiintymistä oli ehkä jossakin sattunut, mutta yhtään tämäntapaista positiivista tapausta ei ollut vielä esilletuotu. Joka tapauksessa olivat rehtori ja osakuntien inspehtorit pyytäneet ylioppilaita olemaan sekoittamatta kansanvalistustyöhönsä politiikkaa, koska se ei sopinut heidän toimintaansa.
Sittenkuin esimerkeillä oli valaistu niiden aineiden laatua, joita ylioppilaat olivat esitelmiänsä varten valinneet, sekä niiden yhteyttä esitelmöitsijän oman opintoalan välillä, sanottiin kirjelmässä: "Erittäinkin on viime aikoina, ja ehkä viime kesänä enemmän kuin ennen, huomiota kiinnitetty sellaisiin kysymyksiin, jotka tarkoittavat kansan edistymistä uskonnollisessa, siveellisessä ja taloudellisessa suhteessa, niinkuin kysymyksiin jumalanpelon siunauksesta, lain pyhyydestä, raittiudesta, säästäväisyydestä, yhteistoiminnasta maanviljelyksessä y.m. sekä niihin työväenkysymyksen hävittäviin oppeihin, jotka viime aikoina ovat juurtuneet meidänkin maahamme, ja niihin valheellisiin ja levottomuutta herättäviin huhupuheisiin maanjaosta, joita kiertävät kaupustelijat ja muut siveellisesti rappeutuneet ovat yrittäneet levittää tilattoman väen keskuuteen. — — — Kaikesta tästä voinee T. Ylh. huomata, että ylioppilasten kansanvalistustyöllä on siveellinen, yhteiskuntaa säilyttävä päämäärä ja että kaikenlainen kansaakiihoittava ja yhteiskuntaa mullistava pyrkimys on sille vierasta."
Minulla on syytä olettaa, että tämä tässä lyhyesti selostettu esitys ja vetoomus Plehween, joka pian sen jälkeen nimitettiin yliopiston v.t. kansleriksi, jonkun verran vaikutti kysymyksen lähimpään kehitykseen, että se nim. vaikutti siihen suuntaan, että ylioppilasten esitelmätoiminnan valvonta, jota kenraalikuvernööri oli vaatinut, jätettiin yliopistoviranomaisten, lähinnä rehtorin käsiin.
Matkustaessani Berliniin kävin tervehdyskäynnillä Plehwen luona seuraavan vuoden (1900) maaliskuun 15 p:nä, ja tapahtui käyntini aamulla hänen asunnossansa. Hän otti minut ystävällisesti vastaan, teki minulle muutamia yliopistoasioita koskevia kysymyksiä, sanoi haluavansa keskustella pitempään minun kanssani ylioppilasten kansanvalistustyöstä ja pyysi minua tätä tarkoitusta varten käymään hänen luonansa Berlinistä palatessani. Hän ei tahtonut kieltää tätä työtä — se ei ilmeisesti olisi ollut viisasta — mutta sitä piti paikallisen hallinnon valvoa. Yliopistoviranomaisten piti siitä jossain määrin vastata. Mitään poliittista ei esitelmissä saisi olla ja lupa niiden pitämiseen oli annettava vanhemmille ylioppilaille, joilla tässä asiassa on tarpeeksi arvostelukykyä. Hän pyysi minua punnitsemaan asiaa.
Sovittu toinen käyntini tapahtui maaliskuun 25 päivänä. Ylioppilasten esitelmistä Plehwe lausui, että on olemassa kaksi vaihtoehtoa, joko kokonaan kieltää ne tahi asettaa ne hallinnollisen valvonnan alaisiksi? Edellinen ei olisi, toisti hän nytkin, viisasta, jälkimmäisessä toimenpiteessä piti yliopistoviranomaistenkin olla mukana. Niiden ylioppilasten, jotka aikoivat esitelmiä pitää, piti pyytää siihen lupa rehtorilta, jonka myös oli tutkittava aineen sopivaisuus ja annettava lupakirja, joka oli näytettävä asianomaiselle paikalliselle viranomaiselle. Kun hän kysyi, mikä nuorison käsitys asiasta oli, lausuin minä, että joskin toimenpide saatettaisiin ajaa läpi ilman mitään sen puolelta tapahtuvia mielenosoituksia, niin se kuitenkin herättäisi tyytymättömyyttä. Minä huomautin myöskin kuinka huonosti perusteltua sellainen valvonta oli ja vielä kerran painostin esitelmätoimen puhtaasti sivistyksellistä merkitystä. Hän lausui siihen muun muassa, että tämä työ normaalioloissa voi olla vain hyödyksi, mutta olot olivat sillä kertaa toisenlaiset, kun yhteiskunta oli sairas. Hermostunut ja sairas elimistö ei siedä samaa kuin terve. Rehtori ei sitäpaitsi saattanut mennä vastuuseen siitä, että ei väärinkäytöstä voinut tapahtua, jos esitelmiä pidettiin ilman valvontaa. Aina saattoi niin lukuisan nuorisojoukon kesken kuin ylioppilaskunnan olla jokunen "mauvais sujet". Kun minä kysyin häneltä, kuinka hän oli arvellut esim. luonnontieteellisen tahi historiallisen esitelmän voivan vaikuttaa levottomuutta herättävästi asujamiin, sanoi hän: Miksi ei historiallinen saattaisi sitä tehdä? Ei tarvita muuta kuin että kuvaa menneitten aikojen oloja ja sitten vertailee niihin nykyisiä ja liittää siihen jonkun poliittisen mietelmän. Valtio-opillisia esitelmiä pitäisi kokonansa karttaa j.n.e. Minä pyysin, että saisin puhua asiasta nuorison kanssa ja sitten ilmoittaa hänelle sen epäilykset, johon hän suostui.
Kotiin palattuani minä yksityisesti ilmoitin ylioppilasosakunnille, mitä kansleri oli ilmoittanut kansantajuisten esitelmäin valvonnasta. Kun oli pidetty neuvottelu kuraattorien kanssa, päätettiin, että osakunnat jättäisivät rehtorille kirjelmän, josta nuorison käsitys asiasta ilmenisi, ja jonka rehtori osoittaisi v.t. kanslerille. Tämän kirjelmän, joka oli päivätty huhtikuun 17 p:nä, allekirjoittivat kaikkien osakuntain kuraattorit ja se oli osoitettu rehtorille. Kuvattuansa ylioppilaitten esitelmätoimintaa lausuivat allekirjoittajat rohkenevansa toivoa, "että valistunut ja puolueeton tarkastaja ei tästä toiminnasta löytäisi jälkeäkään tuomittavasta ja rajoittavia toimenpiteitä ansainneesta agitatsionista". Ne syytökset, joita tässä suhteessa pahansuovat ja rappiolle joutuneet henkilöt olivat tehneet, olivat osoittautuneet perättömiksi. Ylioppilaat eivät olleet väärinkäyttäen menettäneet sitä luottamusta, jota yliopiston viranomaiset olivat heille osoittaneet, ja sitä raskaammalta tuntui odotetun toimenpiteen vääryys. Sitten huomautettiin erinäisistä käytännöllisistä vaikeuksista, jotka johtuisivat siitä, että rehtori hankkisi lupatodistuksen, ja, jos tämä todistus vielä oli näytettävä paikalliselle järjestysvallalle, niin se alensi ylioppilaat samanarvoisiksi yhteiskunnan halveksituimpien, valvonnan alaisten henkilöiden kanssa. (Rajoittava asetus kokouksista ei silloin vielä ollut julkaistu.) Sellainen toimenpide ei loukkaisi ainoastaan ylioppilaan tunteellista mieltä, joka oli tottunut toimimaan täysin vapaasti lain määräämissä rajoissa, vaan koko maamme asujamistoa. Ylioppilasten asettaminen valvonnanalaiseen luokkaan lisäisi suuressa määrin sitä tyytymättömyyttä, joka erinäisten toimenpiteiden vuoksi, joihin muilla aloilla viime aikoina oli ryhdytty, täyttää koko yhteiskunnan. Olisi myöskin vastenmielistä ja oikeustajunnan vastaista, että rehtori tai yliopisto tehtäisiin vastuunalaiseksi yksityisten ylioppilasten ajattelemattomuudesta. Suomen ylioppilaat olivat, sorronkin aikoina, alati esiintyneet rauhallisesti ja arvokkaasti, niinkuin tunnustettu oli. He eivät tiedä ansainneensa sitä tyytymättömyyttä, jota toimenpide osoittaa. Kirjelmä päättyi täten:
"Sentähden rohkenemme me, Suomen ylioppilaat, kääntyä Herra Rehtorin puoleen sillä nöyrällä pyynnöllä, että Herra Rehtori suvaitsisi H. Ylhäisyydelleen v t. Kanslerille esittää meidän ajatustemme ja levottomuutemme ilmauksen, samalla lausuen meidän lämpimimmän toivomme olevan, että H. Ylh., joka on valistunut ja tieteiden ja oikeuslaitoksen jalossa koulussa kasvanut mies, ylevämielisesti antaisi sen toimenpiteen raueta, joka liian tuskallisella tavalla koskisi akateemisen nuorison, vieläpä koko kansamme parhaita sivistyspyrintöjä."
Tämän johdosta laadittiin kanslerille kirjelmä, jossa minä ehdotin, että aiottu toimenpide ainakin lykättäisiin, niin että kansleri antaisi sen toteuttamisen riippua kesän aikaisesta kokemuksesta esitelmien alalla. Ennenkuin kirje oli ehditty lähettää, tuli ilmoitus, että Plehwe piakkoin tulisi käymään Helsingissä. Minulla olisi silloin tilaisuus henkilökohtaisesti hänelle jättää ylioppilasten kirjelmä.
Samaan aikaan saapui kuitenkin kanslerilta kirje sijaiskanslerille esitelmäkysymyksestä. Kirje sisälsi m.m. seuraavaa:
— — — Sellainen toiminta yliopistonuorison puolelta, kun ottaa huomioon sen vaikuttimet, ansaitsee yleensä vain rohkaisua. Siitä huolimatta ei voi kieltää — — — että tämä toiminta viimeksi kuluneena vuonna on antanut aihetta siihen, että muutamia esitelmiä ei voi pitää yleisen järjestyksen etujen mukaisina. Sentapaiset ilmiöt voivat vastedeskin uusiutua, jos suunniteltujen esitelmien aineiksi valitaan kysymyksiä, jotka koskevat maan nykyistä poliittista asemaa, varsinkin jos esitelmän pitäjä puuttuvasta kypsyydestä tai kykenemättömyydestä selvästi ja yhtenäisesti ilmaista ajatuksensa, lausuu arvosteluja, joita kuulijat käsittävät ja tulkitsevat väärin. Koettaen parhaani mukaan poistaa Keis. Aleksanterin-Yliopiston akateemisesta elämästä kaikki sellaiset seikat, jotka voivat häiritä sen rauhallista ja normaalia kulkua, olen ylläesitetyistä syistä katsonut toivottavaksi, että ne ilmoitukset ja esitelmät, joita ylioppilaat pitävät, alistettaisiin yliopistoviranomaisten tarkastettaviksi, jolloin voitaisiin a) asettaa ehdoksi saada oikeus pitää esitelmiä yliopiston rehtorin lupa siihen, b) rajoittaa esitelmöitsijäin piiri akateemisen nuorison kypsyneimpiin edustajiin (esim. fil. kandidaatteihin ja ylioppilaihin, jotka ovat olleet yliopiston kirjoissa useampia lukukausia), c) antaa lupa esitelmiin vain aineissa, jotka kuuluvat esitelmän pitäjän erikoisalaan, d) vaatia tämän esittämään enemmän tai vähemmän seikkaperäinen ohjelma aiotun esitelmän sisällyksestä, c) kokonaan kieltää esitelmät sellaisista kysymyksistä, jotka kuuluvat valtio-oikeuteen j.n.e. Kansleri pyysi, että v.t. sijaiskansleri ja rehtori mahdollisimman pian antaisivat hänelle lausuntonsa asiasta.
Kansleri saapui kaupunkiin huhtikuun 25 päivän aamuna. Käydessäni hänen luonaan seuraavana aamuna oli meillä lyhyt keskustelu. Kun Plehwe silloin kosketteli kirjelmäänsä ylioppilasten esitelmäin valvonnasta, käytin tilaisuutta mainitakseni ylioppilasten minulle lähettämän kirjelmän ja jätin sen hänelle (ranskalaisena käännöksenä). Hän pani sen syrjään ja rupesi puhumaan toisesta asiasta. Minä toivoin kuitenkin, että hän ei jättäisi huomioonottamatta ylioppilasten mielipidettä kansanvalistuskysymyksestä, minkä vuoksi otin asian uudelleen puheeksi. Hän otti silloin paperin uudestaan käteensä, silmäili sen läpi, kohautti olkapäitään ja lausui, että hän hyvin ymmärsi ylioppilasten käsityksen, mutta että valvonta oli välttämätön. Hänen suhtautumisensa kysymykseen ei johtunut epäluulosta, vaan tahtoi hän päinvastoin osoittaa luottamustaan yliopistolle, kun hän pani valvonnan sen omien viranomaisten käsiin. Periaatteessa, sanoi hän, ei voinut muutosta tapahtua, mutta yksityisseikkoihin nähden voivat sijaiskansleri ja rehtori tehdä mitä ehdotuksia tahansa.
Nyt oli siis noudatettava kanslerin kehoitusta sijaiskanslerille ja rehtorille, että nämä antaisivat lausuntonsa esitelmien järjestämistä koskevasta valvonnasta. Koska asia oli minulle hyvin läheinen, ja valtioneuvos Rein promoottorina oli hyvin kiinni samana keväänä olevan promotsionin järjestelyissä, laadin minä hänen suostumuksellansa kirjelmän, jonka Rein hyväksyi ja omassa nimessään lähetti v.t. kanslerille. Sitä ennen oli minulla kuitenkin ollut neuvottelukokous kaikkien kuraattorien kanssa ja olin antanut heille tiedon ehdotuksestani, jonka he pääasiassa hyväksyivät. Kirjelmässä lausutaan vakaumus, että kansleri ei ilman pakottavia syitä ryhtyisi kyseessäolevaan toimenpiteeseen, jonka jälkeen sanotaan: "Jos Teidän Ylh. katsoo poliittisen aseman maassa tekevän ylioppilasten kansanvalistustoiminnan valvonnan välttämättömäksi, niin rohkenen minä lausua sen toivomuksen, että sellainen toimenpide tulisi olemaan väliaikaista laatua, koskien vain lähintä tulevaisuutta. Sen sisältö tulisi silloin selvemmäksi akateemiselle nuorisolle, ja tähän saakka nautitun vapauden menettäminen tuntuisi sille vähemmän raskaalta." Sitten esitetään niitä yleisiä näkökohtia, joita valvontaa järjestettäessä sopi ottaa huomioon, ja ehdotetaan seuraavaa määräystä:
"Ylioppilaan, joka haluaa maaseudulla pitää kansantajuisia esitelmiä kansalle, on ilmoitettava aikomuksensa osakuntansa kuraattorille, jolloin myöskin esitelmän aine on ilmoitettava, sekä, mikäli mahdollista, jätettävä lyhyt kirjallinen yhteenveto sen sisällöstä. Sitten kuin asianomainen osakunta valiokunnan kautta, johon kuraattorin tulee kuulua, on tarkastanut erityiset, tässä tarkoituksessa tehdyt ilmoitukset ja lausunut mielipiteensä puoltavasti tai kieltävästi niistä, jätetään hyvissä ajoin ennen lukukauden loppua kaikki ilmoitukset rehtorille, jolla harkintansa mukaan, jolloin on otettava huomioon sekä ylioppilaan persoonallisuus ja kypsyys tehtävään että esitelmän sisältö, on oikeus antaa lupa esitelmän pitämiseen. Kiireellisessä tapauksessa voi rehtori pyynnöstä antaa sellaisen luvan ilman edelläkäypää tutkintoa asianomaisessa osakunnassa."
Ehdotuksella, että osakunnat ottaisivat osaa tarkastukseen, ei tarkoitettu niin paljon sitä käytännöllistä etua, jonka se saattoi tuottaa, kuin pikemminkin sellaisen tunnustuksen ilmituomista, että kansanvalistustyö ei ollut vieras osakuntain tehtäville, ja erityisesti seurasi siitä, että osakuntain kansanvalistustoimikunnat siten saivat eräänlaisen vahvistuksensa korkeimmalta taholta.
Kirjelmä lähti toukokuun 5 päivänä, ja kymmenen päivää myöhemmin saapui kanslerin lopullinen ratkaisu. Kirje sijaiskanslerille oli kirjoitettu hyvin hienotunteiseen äänilajiin, ja sanoo kansleri, että hän "näkee mahdolliseksi asiallisesti yhtyä v.t. sijaiskanslerin ehdotukseen kysymyksestä". Hän kirjoittaa:
"Sentähden pidän tarpeellisena, että ylioppilas, joka haluaa pitää sellaisia esitelmiä, ilmoittaa siitä osakuntansa inspehtorille tai kuraattorille, antaen tiedon ajasta, paikasta ja esitelmän sisällöstä. Tämän ilmoituksen tarkastaa osakunnan valitsema valiokunta, joka toimii inspehtorin tai kuraattorin puheenjohdolla, ja joka toimittaa valiokunnan mietinnön yliopiston rehtorin harkittavaksi ja lopullisesti päätettäväksi. Saatua lupaa käyttäessään on ylioppilaan mukauduttava voimassa oleviin asetuksiin ja viranomaisten vaatimuksiin.
"Samaten pidän tarpeellisena suositella yliopiston rehtorille toimintaohjeeksi, että sellaisten esitelmien järjestäminen myönnettäisiin ylioppilaille, jotka ovat olleet yliopiston kirjoissa vähintään viisi lukukautta, sekä että esitelmäin aineista jätettäisiin pois kysymykset, joissa olisi valtio-oikeudellinen sisältö tämän sanan rajoitetussa merkityksessä. Poikkeuksia tästä säännöstä pitäisi myöntää vain muutamissa erikoistapauksissa, joista, kuten yleensä luvista, joita rehtori myöntää, odotan aikanansa v.t. sijaiskanslerin minulle ilmoittavan.
"Vihdoin katson velvollisuudekseni ilmoittaa Todell. Valtioneuvoksen tietoon, että minulla ei ole epäilyksiä siitä, että suomalaista yliopistonuorisoa, sen käyttäessä opinnoista vapaata aikaansa julkisten esitelmien järjestämiseen, eivät johda mitkään Hallituksen tarkoitusten vastaiset vaikuttimet, vaan yksinomaan sen pyrkimys edistää alempien luokkien tietopuolista kehitystä. Se edullinen vaikutelma, jonka viimeisellä käynnilläni yliopistossa ja ylioppilastalolla sain, tekee minut vakuutetuksi siitä, että nuoriso osoittautuu luottamuksen ansainneeksi, joka sen osaksi tulee, kun sen sallitaan työskennellä sivistyksen levittämiseksi kansan keskuudessa."
Kun vapaaherra Indrenius ja professori Berendts promotsionin aikaan samana keväänä kävivät Helsingissä, ilmoittivat he minulle, että Plehwe oli antanut heille tehtäväksi, sijaiskanslerin ehdotuksen ja Plehwen lähempien määräysten johdolla, laatia lopullisen ehdotuksen asiaa koskeviksi lähemmiksi määräyksiksi. Kun tämä ehdotus, joka sisälsi eri kohdittain kokoonpannun säännön, esitettiin v.t. kanslerille, lausui hän: "Sellaisia järjestysmääräyksiä saattaa tosin ripustaa poliisikamarin seinälle, mutta Helsingin yliopistoon niitä ei voi lähettää. Voi vain antaa rehtorille yleisiä ohjeita, mihin suuntaan valvonta ja kontrolli on käypä." Mainittujen herrojen käsityksen mukaan oli näiden määräysten tarkoituksena vain suojella ylioppilaita siviiliviranomaisten sekaantumiselta heidän kansanvalistustyöhönsä. Itse tulin myöskin monien seikkojen johdosta siihen vakaumukseen, että Plehwe ennakolta arvasi hankausta syntyvän yliopiston ja kenraalikuvernöörin välillä, jos valvonta jätettäisiin siviiliviranomaisten käsiin. Senvuoksi kiirehti hän kontrollin toimeenpanoa yliopistoviranomaisten kautta, ennenkuin asetus kokouksista saman vuoden kesäkuussa tuli julkisuuteen. Että se tehtävä, joka valvonnan mukana tuli rehtorin osaksi, tälle tuottaisi monta vaikeutta, ymmärsin minä kyllä, mutta tahdoin kuitenkin päästä niiden läpi. Ylioppilasten kansanvalistustyö sai itse teossa jatkua jotenkin häiritsemättä kahden ja puolen vuoden ajan eteenpäin.
Kanslerin määräys ilmoitettiin kaikille osakunnille ja herätti luonnollisesti jonkunlaista tyytymättömyyttä, joka sentään ei ilmautunut muulla tavalla kuin että muutamat osakunnat kieltäytyivät kaikesta suoranaisesta osanotostavalvontaan, mistä seikasta kuitenkaan ei sen enempää huolittu. Suuri joukko esitelmiä ilmoitettiin kuitenkin pidettäväksi, jonka osaksi tekivät itse esitelmöitsijät, osaksi kuraattorit, erikoisesti niissä tapauksissa, jolloin esitelmät olivat järjestäneet osakuntien kansanvalistustoimikunnat. Heinäkuun 1 päivänä 1900 kehoitti minua kanslerinsihteeri viipymättä lähettämään tietoja annetuista luvista, mikä tapahtuikin, ja senjälkeen minä annoin sellaisia tietoja kanslerinvirastoon sitä mukaa kuin niitä annettiin. Sillävälin oli kesäkuussa uusi asetus kokouksista julkaistu, ja se antoi tällä alalla poliisiviranomaisille entistä huomattavasti suurempia valtuuksia. Tästä ajasta alkaen ei opiskelevissa mitään tyytymättömyyttä rehtorin valvontaan enää ollut huomattavissa ja mitään tahallisia yrityksiä välttää valvontaa tahi olla piittaamatta siitä ei minun tietääkseni tapahtunut. Mitään selkkauksia kenraalikuvernöörin kanssa ylioppilas-esitelmistä ei syksyn kuluessa sattunut.
Mutta kenraalikuvernööri ei ollut tyytyväinen tähän asiain tilaan. Kirjeessä joulukuun 8 päivältä 1900 kanslerille ehdotti kenraalikuvernööri, että rehtori hyvissä ajoin toimittaisi hänelle niiden esitelmien ohjelmia, joiden pitämiseen lupa oli annettu, jotta hän saattaisi "arvostella esitelmien todellisen alan ja sisällön". Hänelle oli, huomauttaa hän, ollut vaikeata hänelle (kanslerinviraston kautta) toimitettujen luettelojen nojalla, jotka sisälsivät vain esitelmien nimet, "tehdä oikeita johtopäätöksiä siitä, missä määrin ne olivat sopivia, samoin kuin arvioida niiden luonnetta ja alaa". Tämän johdosta v.t. kansleri joulukuun 13 päivänä lähetti sijaiskanslerille kirjeen, jossa tätä kehoitettiin antamaan rehtorille tehtäväksi, samalla kertaa kuin hän lähetti kanslerinvirastoon luettelon esitelmistä, "jonka mukana täytyy olla myöskin selostusta niiden sisällöstä", toimittaa jäljennös luettelosta kenraalikuvernöörille. Tiedot piti lähetettämän tälle niin hyvissä ajoin, "että hänellä on tilaisuus ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin niihin esitelmiin nähden, joiden pitämistä ei katsota suotavaksi".
Seuraamalla tätä määräystä rehtori olisi joutunut välittömiin tekemisiin kenraalikuvernöörin kanssa tässä mainitussa asiassa ja tämä olisi nähtävästi pian alkanut antaa hänelle suoranaisia määräyksiä ja tehnyt hänet itsestänsä riippuvaiseksi. Sellaiseen järjestykseen minä en katsonut saattavani suostua, vaan huomautin, että oli paljon parempi, jos esitelmät tahi rehtorin niihin antamat luvat kokonansa lakkaisivat.
Vaikka minä olin vakuutettu siitä, että tämä minun kantani olisi saavuttanut yliopiston hyväksymisen, tuntui kuitenkin vastenmieliseltä siten ehkäistä ylioppilasten kansanvalistustyö siinä muodossansa, mikä sillä pitkät ajat oli ollut, ja sitäkin enemmän, koska tätä toimintaa oli pidettävä sangen sopivana tekijänä johtamaan nuorison voimakasta tarvetta toimia ulospäin ja varsinkin tähän aikaan. Tämä tarve olisi helposti saattanut suinpäin syöksyä vastuuttomampaan, suorastaan poliittiseen yllytystyöhön, joka ei olisi ollut toivottavaa. Minä päätin senvuoksi yrittää saada kanslerin luona tämän uuden määräyksen peruutetuksi. Tilaisuus tähän tarjoutui etsimättä sen käynnin aikana, jonka sijaiskansleri ja minä muutamia päiviä myöhemmin, joulukuun 17 päivänä, kutsun saatuamme teimme Plehwen luokse sen johdosta, että toimenpiteitä oli suunniteltu muutamia professoreja vastaan "hallitusvihamielisen" esiintymisen johdosta.
Sitten kuin keskustelu siitä kysymyksestä, jota käynti lähinnä koski, oli lopetettu, pyysin minä saada puhua v.t. kanslerin kanssa kansantajuisista esitelmistä, johon hän suostui. Minä huomautin, että jos minä, hänen sijaiskanslerille lähettämänsä kirjeen kehoituksen mukaan, suoraan neuvottelisin kenraalikuvernöörin kanssa näistä esitelmistä, se epäilemättä nuorisossa herättäisi suurta mielipahaa ja saattaisi minut rehtorina ikävään asemaan. Kun nykyään vallitseva kontrolli pantiin toimeen, olin minä ilmoittanut nuorisolle, että se, v.t. kanslerin vakuutuksen mukaan, oli lähtöisin luottamuksen tunteesta yliopistoa kohtaan ja että sen tarkoitus oli saattaa ylioppilaat edullisempaan asemaan kuin muut kansalaiset, kun valvonta jätettiin rehtorin eikä siviiliviranomaisten käsiin. Jos nyt nämä esitelmät sen ohessa tehdään riippuviksi kenraalikuvernööristä, niin ne joutuvat kaksinkertaisen valvonnan alle. Rehtori joutuisi sitäpaitsi uuden järjestelyn kautta virkamiessuhteeseen ja jonkunlaiseen riippuvaisuuteen kenraalikuvernööristä, mikä oli vierasta yliopiston asetuksille ja traditsioneille. Rehtorin ja myöskin kanslerin arvovalta opiskelevan nuorison silmissä joutuisi kyseessäolevan järjestelyn kautta oleellisesti kärsimään. Hänellä, Plehwellä, oli, huomautin minä, toinen käsitys tästä kansanvalistustyöstä kuin kenraalikuvernöörillä, joka katseli sitä epäilevin silmin ja mieluimmin olisi nähnyt sen lakkaavan. Kenraalikuvernöörin valvonta saisi senvuoksi aivan toisen sisällön kuin mikä sillä oli, jota nyt kansleri viime kädessä hoiti.
Plehwe vastasi minun esitykseeni myöntämällä, että hän tässä kysymyksessä oli toista mieltä kuin kenraalikuvernööri, mutta että hän ymmärsi, että tämä, ollen paikallisen hallinnon johdossa, halusi seurata ja tarpeen tullen puuttua ylioppilaitten kansanvalistustyöhön. Hän otaksui, että minä, jolla oli kokemusta ylioppilasnuorison johdossa, hyvin voisin suoriutua tästäkin asiasta. Minähän voisin, sanoi hän, ilmoittaa ylioppilaille, että olin esittänyt vastaväitteitä, mutta että asian oli ratkaissut "force majeure". Kiitin Hänen Ylhäisyyttänsä siitä hyvästä ajatuksesta, joka hänellä minun kyvystäni oli, mutta vakuutin, että ylioppilaitten käsitystä asiasta ei voisi muuttaa sellaisella selityksellä. Voitiin päinvastoin odottaa asian herättävän suurta tyytymättömyyttä ja ikäviä selkkauksia, jonka vuoksi minä pyysin, että valvonta saisi jatkua entiseen tapaan. Plehwe sanoi silloin tahtovansa tehdä sen myönnytyksen, ettei minun tarvinnut tässä asiassa joutua suoranaisiin tekemisiin kenraalikuvernöörin kanssa, vaan edelleen lähettäisin tietoja annetuista luvista yksinomaan kanslerille. Tämä piti kuitenkin tehdä hyvissä ajoin, ja lähempiä tietoja oli esitelmien sisällöstä annettava, milloin aine oman harkintani mukaan niin vaati.
Kun tämä asia siten päättyi onnellisemmin, kuin oli voitu toivoa, ei minun tarvinnut, niinkuin aikomukseni oli ollut, pyytää päästä vapaaksi valvonnasta, tai, jollei sitä olisi myönnetty, kehoittaa ylioppilaita luopumaan esitelmien kautta tekemästänsä kansanvalistustyöstä.
Kotiin palattuani lähetettiin tiedot niistä esitelmistä, joita pidettäisiin joululomalla. Niiden joukossa oli myöskin muutamia aineita Suomen uudemmasta historiasta. Tämän johdosta kirjoitti kanslerinsihteeri minulle ja ilmoitti, että v.t. kansleri toivoi, että minä "taivutellen" koettaisin estää esitelmien pitämisen keisari Aleksanteri I:stä ja Aleksanteri II:sta ja heidän ajastansa. Kansleri halusi, että tämä ilmoitettaisiin yksityisesti eikä virallisesti.
Esitelmätoimintaa jatkettiin verrattain häiritsemättä. Sensuuri, joka oli rehtorin tehtävänä, ei herättänyt mitään tyytymättömyyttä opiskelevissa. Kun jotakin ainetta kehoitettiin välttämään tai kun annettiin neuvoja sisällön suhteen, niin he mielellänsä siihen taipuivat. Että kenraalikuvernööri silloin tällöin kanslerille esitti valituksia, on varmaa, mutta ainoastaan pari kertaa vaadittiin rehtorilta selitystä. Niinpä ilmoitettiin esim. (1902), että eräs ylioppilas B. oli pitänyt Pernajassa esitelmän Ranskan vallankumouksesta, ja koska osoittautui, ettei hän ollut pyytänyt rehtorin lupaa siihen, sääsi v.t. kansleri hänet erotettavaksi yliopistosta. Onnistui kuitenkin suoraan kirjoittamalla v.t. kanslerille tyydyttävästi selittää asia, ja toimenpide peruutettiin.
Kenraalikuvernööri pysyi kuitenkin mielipiteessään, että huomioonottaen vallitsevat valtiolliset olot esitelmät piti kokonaan kiellettämän, sekä koetti taivuttaa v.t. kansleria täihän suuntaan. Sitä voi katsoa ilmaisevan sen puolivirallisen kirjelmän, jonka kanslerinsihteeri lähetti minulle kanslerin määräyksestä joulukuun lopulla 1902. Siinä lausuttiin, että muutamia niistä esitelmä-aineista, jotka minä olin sallinut, kuten "äänioikeuskysymyksestä", "torpparilaista", "Irlanti 17:nnellä vuosisadalla" ja "uskonnollisista liikkeistä Suomessa 19:nnellä vuosisadalla", minun ei olisi pitänyt hyväksyä. Näitä aiheita voitiin käyttää poliittisiin harhailuihin ja rinnastelemisiin, eivätkä ne sopineet nuorten, kypsymättömien miesten esitettäviksi. Kansleri epäili, että ylioppilaat, varsinkin uusmaalaiset, tahallaan valitsivat aineita, jotka antoivat tilaisuuden politikoimiseen. "Alati hartaasti huolehtien hänelle uskotun korkeakoulun rauhallisesta kehityksestä", pyysi v.t. kansleri minua tunnustamaan oikeiksi nämä hänen ajatuksensa, koska hänen ehkä muutoin olisi pakko kieltää kaikki sellaiset esitelmät suojellaksensa yliopistoa selkkauksilta hallintovallan kanssa, "jonka vaikeana tehtävänä oli maassa vallitsevan rauhattomuuden hillitseminen".
Päivää ennen olin saanut kirjeen kenraalikuvernöörin apulaiselta, salaneuvos Deutrichilta, jossa hän kenraalikuvernöörin määräyksestä ilmoitti minulle, että tämä oli maassa vallitsevan kiihoittuneen mielialan johdosta päättänyt väliaikaisesti kieltää kaikki esitelmät, joihin hän ei ollut antanut henkilökohtaista lupaansa. Hän halusi väärinkäsitysten välttämiseksi pyytää rehtoria vastedes estämään kaikki ylioppilaitten julkiset esitelmät. Jos jossakin poikkeustapauksessa jotakin esitelmää pidettiin erikoisen hyödyllisenä, niin piti minun siitä ilmoittaa kenraalikuvernöörille, jolloin hän todennäköisesti ei estäisi sen pitämistä.
Seuraavana päivänä kävin tämän johdosta salaneuvos Deutrichin luona. Kysymykseeni, oliko kenraalikuvernööri esitelmien suhteen lausunut toivomuksen vai tahtonut asettaa minulle vaatimuksen, vastasi hän "toivomuksen". Minä esitin, että esitelmäkysymyksen oli kansleri järjestänyt keväällä 1900, ja että lopullisen luvan antaminen oli jätetty rehtorille. Deutrich sanoi tietävänsä tämän, mutta sanoi, että rehtorin asia oli hyväksyä esitelmäinaineet, ja siihen asiaan kenraalikuvernööri ei tahtonut sekaantua, mutta hän voi kieltää esitelmienpitämisen!Kun minä huomautin, etten saattanut ymmärtää, miksikä ei nykyistä asiain järjestystä ylioppilasten esitelmiin nähden saatettaisi pitää voimassa, koska minä en ollut antanut lupia poliittisaiheisten esitelmäin pitoon, vastasi Deutrich, että olivatpa aineet itsessään kuinka viattomia tahansa, esitelmänpitäjät kuitenkin usein olivat käyttäneet tilaisuutta liittääksensä esitelmiin poliittisia mietteitä. Minä puolestani rohkenin väittää, että sellaista ei yleisemmin liene tapahtunut, vaan että tämä käsitys johtui epäluotettavista ilmiannoista. Jos poliittisia kysymyksiä oli käsitelty, oli se viime aikoina tapahtunut erikseen eikä esitelmien yhteydessä. Niiden estäminen näytti minusta juuri olevan omansa ajamaan ylioppilaat agitatsionin alalle. Edelleen huomautin, että yliopiston historia viimeisen vuosisadan aikana oli osoittanut, että kenraalikuvernöörien sekaantuminen yliopiston asioihin aina oli tuottanut ikävyyksiä ja vaikeuksia yliopistoviranomaisille. Deutrich pyysi minua kirjallisesti tuomaan esille ajatukseni, jotta hän saisi antaa niistä tiedon kenraalikuvernöörille, sekä pyysi, että minä liittäisin mukaan luettelon niistä ylioppilaista, jotka joululoman ajaksi olivat saaneet luvan esitelmien pitämiseen. Joulukuun 31 päivänä lähetin minä salaneuvos Deutrichille kirjeen, jossa tein lähemmin selkoa siitä ajatuksesta, jonka suullisessa keskustelussa olin lausunut. Minä mainitsin myöskin, että kansleri minulle äskettäin oli lausunut sen toivomuksen, että suurempaa ankaruutta noudatettaisiin lupien myöntämisessä, ja tämän toivomuksen minä luonnollisesti täyttäisin, mutta esitelmien täydelliseen kieltämiseen ei suinkaan ollut aihetta. Sitäpaitsi aioin minä kääntyä v.t. kanslerin puoleen kuullakseni hänen ajatuksensa asiasta. Minä pyysin kenraalikuvernööriä toistaiseksi pitämään kaikkia niitä ylioppilaita, joille minä olin antanut luvan, minun suosittaminani. Deutrichin toivomuksen mukaan myötäliitin yksinkertaisen luettelon näistä ylioppilaista, joita oli 13.
Tämän luettelon lähettäminen johtui pelkästään kohteliaisuudesta eikä tarkoittanut mitään virallista ilmoitusta. Mutta tälle auliudelle annettiin aivan toinen merkitys. Kahta päivää myöhemmin sain nimittäin jälleen kirjeen Deutrichilta, jossa hän sanoo, "että kenraalikuvernööri Teidän vakuutuksenne johdosta, että ne ylioppilaat, jotka ovat saaneet Teidän lupanne esitelmien pitämiseen, eivät käytä väärin hyväksyttyjä aiheita, eivätkä myöskään Teidän luottamustanne ja pysyvät erillänsä kaikesta agitatsionista, antanut minun tehtäväkseni Teidän tietoonne saattaa hänen suostumuksensa siihen, että ne henkilöt, jotka ovat Teidän meille lähettämäänne listaan merkityt, saavat esitelmiä pitää, ja tästä olen minä myöskin ilmoittanut kaikille kuvernööreille asianmukaisia toimenpiteitä varten". Samoin ilmoitti hän, että kenraalikuvernööri, "jolle on annettu yksinoikeus antaa lupia esitelmäin pitoon, on vastedes salliva ainoastaan sellaisten ylioppilasten pitää esitelmiä, joiden aiheet Te olette hyväksynyt, ja joista Te olette minulle ilmoittanut Hänen Ylhäisyydelleen tiedoitettavaksi, ja joista Te olette taannut, että he eivät käytä väärin sitä lupaa esitelmien pitämiseen, jonka hän, kenraalikuvernööri, heille antaa".
Kenraalikuvernööri esitti siis asian siten, kuin olisin minä taipunut hänen toivomukseensa. Lähetin kirjeenvaihtoni salaneuvos Deutrichin kanssa kanslerinsihteerille ja pyysin häntä ottamaan asian puheeksi v.t. kanslerin kanssa. En pitänyt velvollisuutenani alistua kenraalikuvernöörin vaatimuksiin, mutta en tahtonut ilman v.t. kanslerin tukea saattaa yliopistoa selkkauksiin maamme korkeimman siviiliviranomaisen kanssa. Mieluimmin olisin tahtonut, asiain näin ollen, kieltää kaikki luvat esitelmäin pitoon.
Tammikuun 6 päivänä (1903) sain kanslerinsihteerin vastauksen. Hän ilmoitti, että myöskin v.t. kanslerin mielestä olisi parasta, ettei rehtori vastedes antaisi mitään lupia esitelmäin pitoon, sillä kenraalikuvernöörin toimenpiteet johtaisivat selvenemättömiin selkkauksiin, jotka ainoastaan tuottaisivat yliopistolle vaikeuksia.
Tammikuun 13 päivänä kokoontuivat osakuntain inspehtorit neuvotteluun. Minä selostin kysymyksen silloista vaihetta, ja he olivat kaikki yksimielisiä siitä, että olisi parasta kehoittaa ylioppilaita vastedes olemaan pyytämättä lupaa esitelmäin pitoon. Ne, jotka siitä huolimatta pitivät niitä, saivat tehdä sen omalla vastuullaan. Sitävastoin saattoi kansanvalistustyö luoda itselleen uusia muotoja. Inspehtorien piti ilmoittaa osakunnille asia, mikä tapahtuikin lukukauden alussa.
Mitään muuta ilmoitusta en kenraalikuvernöörille asiasta tehnyt. Kun uusi v.t. sijaiskansleri (Danielson) huhtikuun 23 päivänä kävi kenraalikuvernöörin luona, oli myöskin puhe ylioppilaitten esitelmistä. Hän mainitsi, ettei rehtori ollut katsonut voivansa toistaiseksi antaa lupaa näihin esitelmiin, koskei hän voinut tehdä lupaansa riippuvaiseksi kenraalikuvernöörin jälkiharkinnasta. Tämä selitti silloin, odottamatta kylläkin, olevansa valmis palaamaan tässä suhteessa aikaisemmin voimassa olleeseen järjestykseen, kunhan rehtori vastaisi siitä, ettei esitelmiä käytettäisi poliittisen kiihoitustyön harjoittamiseen. Inspehtorien kokouksessa ilmoitettiin heille siitä, mutta pidettiin parhaana antaa asian levätä toistaiseksi.
Ylioppilaitten kansantajuiset esitelmät lakkasivatkin itse asiassa melkein kokonaan kevättalvella 1903, eikä niitä koskaan enää uudelleen toimeenpantu samassa määrässä kuin ennen. Ainoastaan ani harva pyysi sen jälkeen rehtorin lupaa esitelmän pitoon. Siihen ei kuitenkaan heidän kansanvalistustyönsä päättynyt, vaikka se menetti vilkkauttansa, vaan se loi itselleen uusia muotoja. Esitelmiä pidettiin laillistettujen yhdistysten kokouksissa, varsinkin raittius- ja nuorisoseuroissa, samalla kuin kansankirjastoasian ajaminen sai uutta vauhtia. Suuri joukko ylioppilaita työskenteli ylioppilaitten yhteisen kansanvalistuskomitean Helsingin työläisnuorisolle järjestämillä alkeiskursseilla. Niiden suhteen tuli tosin rehtorille jonkun verran hermostuneita kyselyjä sekä kuvernööriltä että Pietarista, mutta sitten kun selitykset oli annettu, jätettiin nämä kurssit rauhaan.
Sijaiskanslerin vaihdos vuonna 1903.
Valtioneuvos Reinin asema sijaiskanslerina alkoi horjua syksyllä 1901. Plehwellä oli nähtävästi suuri henkilökohtainen kunnioitus häntä kohtaan, johon huomattavasti vaikutti hänen erinomainen J.V. Snellman-elämäkertansa, joka Plehwen toimesta — vaikka tosin poisjättämällä muutamia kohtia — käännettiin venäjäksi. Mutta sittenkuin Rein oli allekirjoittanut joukkoadressin asevelvollisuuskysymyksestä ja kirjallisesti perustellut kantaansa häneltä vaaditussa selityksessä, näytti sangen todennäköiseltä, ettei hän kauan voisi pysyä korkeassa luottamustoimessaan. Hän oli julkisesti liittynyt nuorsuomalaiseen puolueeseen, ja oli yleisesti tunnettua, että hän oli innokkaasti ottanut osaa poliittisten vastustusryhmien kokouksiin. Kenraalikuvernööri ja myöskin eräät senaattorit antoivat ymmärtää, että ylioppilailla oli sellainen käsitys, että sijaiskansleri tuki heidän poliittista toimintaansa. Kevät ja kesä 1902 kuluivat kuitenkin ilman että mitään kuului sijaiskanslerin vaihdosta. Reinillä oli huhti- ja toukokuussa virkavapautta ulkomaanmatkan vuoksi, mutta hän ryhtyi taas kesäkuussa hoitamaan virkaansa. Plehweä nähtävästi arvelutti mihinkään toimenpiteisiin ryhtyminen mainittuun asiaan nähden. Minä olin kuitenkin huomaavinani, että Reinin vaikutus kansleriin väheni, ja että mainittu henkilö jossakin määrin sivuutti sijaiskansleria yliopiston asioissa, ja että usein käännyttiin suoraan rehtorin puoleen, milloin tie oikeastaan olisi kulkenut edellämainitun kautta.
Joulukuun puolivälissä 1902 oleskeli ministerivaltiosihteerin apulainen Oerstrœm Helsingissä. Hän ei käynyt Reinin eikä minun luonani, vaikka Plehwe ilmeisesti oli antanut hänelle jonkun tehtävän yliopiston asioissa. Joulukuun 14 päivänä kävi luonani professori Danielson, joka vaitiolon lupausta vastaan ilmoitti minulle, että hän oli tavannut Oerstrœmin ja että tämä oli antanut hänen ymmärtää, että Rein ei enää saattanut jäädä sijaiskansleriksi. Se, että hän suosi vastarintapolitiikkaa ja otti osaa poliittisiin kokouksiin, ei sopinut hänen asemaansa. Ylioppilasten agitatsioni ja heidän suhtautumisensa asevelvollisuuskysymykseen saivat siitä tukea. Plehwe tahtoi kuitenkin menetellä hienotunteisesti ja kehoittaa Reiniä itse pyytämään eronsa. Oerstrœmillä oli tehtävänänsä kysyä Danielsonilta, tahtoiko hän ottaa vastaan sijaiskanslerin toimen. Hän oli Plehwen mielestä ainoa yliopiston virkamiehistä, joka nyt saattoi tulla kyseeseen. Hänen Majesteetillaan ei olisi mitään Danielsonin nimitystä vastaan, koska hän oli lukenut hänen lentokirjasensa, ("Mihin suuntaan"), joka oli tyydyttänyt häntä. Kenraalikuvernöörillä oli kyllä muitakin ehdokkaita, mutta Plehwe tahtoi suojella yliopistoa mullistuksilta. Danielson oli Oerstrœmiltä pyytänyt, ettei hänen tarvitsisi antaa varmaa vastausta, ennenkuin kysymys Reinin jäämisestä tai eroamisesta olisi lopullisesti ratkaistu. Hän huomautti kuitenkin, että se poliittinen kanta, jota hän oli puoltanut, ei ollut yleisen mielipiteen mukainen, sekä että hänen voimansa oli ollut siinä, ettei kukaan ollut voinut syyttää häntä henkilökohtaisista vaikuttimista. Jos hän nyt ottaisi vastaan sijaiskanslerintoimen, olisi se ajatus lähellä, että hänen poliittiseen esiintymiseensä oli liittynyt pyrkimys saada tämä virka. Henkilökohtaisesti olisi hänelle sentähden vastenmielistä ottaa sitä vastaan, ja siihen tulisivat lisäksi ne vaikeudet, joita hänen heikot silmänsä tuottaisivat hänelle sellaisessa toiminnassa. Jos sitävastoin yliopiston etu ehdottomasti vaatisi myöntävää vastausta, niin oli Danielson selittänyt, ettei hänellä ollut oikeutta vetäytyä syrjään, mutta tässä asiassa tahtoi hän ensin neuvotella konsistoriin kuuluvien vanhempien virkatovereiden kanssa. Oerstrœm oli tähän vastannut m.m. että oli kysymys Danielsonista ja jostakin yliopiston ulkopuolella olevasta; henkilöstä, mahdollisesti venäläisestä, niin että hänestä tuntui, ettei Danielsonin pitäisi epäröidä. Niin pian kuin päätös Reiniin nähden tehtäisiin, ilmoitettaisiin siitä Danielsonille, ja hän voisi silloin antaa lopullisen vastauksen. Ratkaisua ei pitäisi lykätä, koska yliopiston toiveet saada tyydyttävä mies paikalle vastedes olisivat epävarmemmat kuin nyt. Danielson huomautti edelleen Oerstrœmille, että hänen poliittinen kantansa oli hänen kirjailijatoimintansa kautta tunnettu suomalaisisänmaalliseksi ja siitä hän ei missään tapauksessa väistyisi, jos hän saisi tehtäväksensä olla sijaiskanslerin toimessa. Danielsonin kysymykseen, tahtoiko Oerstrœm puhua minun kanssani asiasta, vastasi tämä, ettei hän nyt katsonut olevan syytä siihen. Sitä vastaan taas hänellä ei mitään ollut, että Danielson ilmoittaisi minulle heidän keskustelunsa sisällön.
Koska tiesin, että myöskin prokuraattori Johnsson oli tavannut Oerstrœmin, ja että hänelläkin oli tietoa suunnitellusta sijaiskanslerinvaihdosta, päätin häneltä hankkia lisää tietoja. Hänellä oli se käsitys, että Reinin ero oli päätetty asia ja että päätöstä oli jouduttanut se seikka, että Rein oli mainittu Päivälehden avustajaksi. Korkeimmalla taholla oli tämä sanomalehti tunnettu vastustuspuolueen äänenkannattajana, sekä niiden, jotka olivat valmistaneet marraskuun 12 päivän suuren kansalaiskokouksen. Prokuraattori oli vakuutettu siitä, että kenraalikuvernööri koetti saada yliopistoa riippuvaiseksi itsestään ja sijaiskanslerin vaihdos antoi hänelle tilaisuuden päästä lähemmäksi tätä päämääräänsä.
Saamieni uutisten johdosta, päätin kirjoittaa kirjeen Plehwelle. Tein sen niin hyvin Reinin kuin yliopistonkin vuoksi siltä varalta, että sijaiskanslerin vaihdon ehdottomasti piti tapahtua. Kirje lähetettiin joulukuun 22 päivänä.
Ilmoitin siinä lähinnä, että olin saanut tiedon Oerstrœmin ja Danielsonin välisestä keskustelusta ja siten saanut tietää, että Reinin ero olisi odotettavissa, sekä lausuin, että tämä herättäisi suurta mielipahaa laajoissa piireissä yliopistossa ja sen ulkopuolella. Mutta jos kansleri siitä huolimatta piti sijaiskanslerin vaihdosta välttämättömänä, rohkenin rehtorina lausua sen toivomuksen, "että viran tulisi saamaan henkilö, joka ei olisi vieras yliopistolle ja jolla olisi edellytyksiä toimia siellä sen korkeiden tarkoitusperien mukaisesti sekä sellainen, joka käyttäisi vaikutusvaltaansa siihen suuntaan, että tämä maallemme tärkeä laitos saisi kehittyä terveesti ja häiritsemättä". Vahvistuksena siitä, että tämä olisi kanslerin toivomusten mukaista, pidin hänen aikomustaan ehdottaa toimeen erästä yliopiston opettajaa, professori Danielsonia. "Vaikkakin", lausuin edelleen, "eroavia mielipiteitä on niistä poliittisista päivän kysymyksistä, joista professori Danielson julkisesti on lausunut mielipiteensä, niin luulen kuitenkin voivani vakuuttaa, että myöskin hänen poliittiset vastustajansa yliopistossa lojaalisesti taipuisivat hänen nimitykseensä. Tosin ei professori Danielson voi toivoa saavansa osaksensa sitä jakamatonta myötätuntoa, jota valtioneuvos Rein sai osakseen. Mutta professori Danielson on aina nauttinut virkatoveriensa henkilökohtaista kunnioitusta ja ylioppilaskunnassa on hänellä huomattavien puhuja- ja kirjailijalahjojensa sekä isänmaallisen mielenlaatunsa vuoksi ollut huomattava vaikutusvalta." Sitten esitin mikä vaara johtuisi siitä, että joku yliopistolle ja sen perinnäistavoille vieras henkilö, joka ehkä varomattomin käsin tarttuisi sen hallinnolliseen järjestykseen ja sisäisiin oloihin, asetettaisiin sen paikallisen hallinnon etupäähän. Ensi sijassa pitäisi välttää, ettei yliopisto tulisi riippuvaiseksi maan hallintovallasta. Yliopiston historia osoitti selvästi, kuinka kenraalikuvernöörin puolelta sattuneet sekaantumiset olivat häiritsevästi vaikuttaneet korkeakouluun, ja kärjistyneissä oloissa olisi vaara tässä suhteessa suurempi kuin milloinkaan.
Se, että oli odotettavissa sijaiskanslerin vaihdos, pidettiin kokonaan salassa. Minulle oli erittäin kiusallista, etten saanut Reinille ilmoittaa, mitä siitä tiesin, mutta vaitiolon lupaus sitoi minua. Tammikuun 7 päivänä 1903 kutsui Oerstrœm Reiniä kirjeellisesti Pietariin "eräässä sijaiskansleria koskevassa asiassa". Danielsonin suostumuksella saatoin nyt ilmoittaa Reinille, kuinka asiat olivat. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että tässä oli joku "vanhasuomalainen" vehkeily. Luulin kuitenkin voivani selvittää hänelle, ettei niin ollut asian laita. Danielsonin tiedonannon mukaan ei kukaan paitsi Linderiä ja Johnssonia tietänyt asiasta. Olivatko he kysymykseen vaikuttaneet, oli minulle tuntematonta.
Tammikuun 10 päivänä oli Rein Pietarissa ja oli hänellä keskustelu Oerstrœmin kanssa. Plehweä itseään ei Rein saanut tavata. Tämä tahtoi joko osoittaa epäsuosiotaan tai säästyä epämieluisesta keskustelusta. Heti palattuaan teki Rein minulle selkoa keskustelustaan Oerstrœmin kanssa. Tämä oli ilmoittanut, että kansleri oli tyytymätön siihen, että Rein oli liittynyt vastustuspuolueeseen, ottanut osaa poliittisiin kokouksiin eikä ollut "osoittanut tarpeellista toimeliaisuutta", kun oli kehoitettava opiskelevaa nuorisoa saapumaan asevelvollisuuskutsuntoihin, ja tämä oli yhtenä syynä siihen, että nuoriso niin lukuisasti oli ollut poissa niistä. Kansleri oli sentähden päättänyt H. Majesteetilleen esittää sijaiskanslerin vaihdoksen. Jotta asia rauhallisesti kehittyisi loppuunsa, toivoi Plehwe, että Rein itse pyytäisi eroa. Rein sanoi pitävänsä luonnollisena, että kansleri toivoi hänen eroavan, koska piti häntä sopimattomana. Rein myönsi, että hänen poliittinen katsantokantansa ei ollut sama kuin vallitsevan hallitussysteemin, sekä että hän oli ottanut osaa poliittisiin neuvotteluihin, mutta erittäin toimivana ei hän suinkaan niissä ollut esiintynyt. Hän ei tosin oikeudellisista syistä ollut voinut kehoittaa ylioppilaita saapumaan kutsuntoihin, mutta hän ei ollut myöskään kieltänyt heitä niihin menemästä. Rein huomautti, että hänet oli nimitetty v.t. sijaiskansleriksi vain toistaiseksi, jonka vuoksi eronpyyntö ei olisi tarpeellinen, mutta Oerstrœm arveli, että asia sen kautta voitaisiin järjestää vähemmän ikävää huomiota herättävästi. Rein pyysi ajatusaikaa tätä varten. Parin viikon kuluttua kirjoittaisi hän Oerstrœmille tästä asiasta yksityisen kirjeen. Rein lausui lisäksi sen toivomuksen, että hänen seuraajansa tulisi olemaan yliopiston asioita tunteva henkilö, johon Oerstrœm vastasi, että kanslerilla oli aikomuksena esittää Danielsonia. Rein ilmaisi tyytyväisyytensä siitä ja lausui, että vaikka Danielsonilla oli valtiollisia vastustajia yliopistossa, häntä kuitenkin, pitkäaikaisen toimintansa perusteella tässä laitoksessa, täytyi pitää sopivana toimeen ja hän puolestaan pyysi saada kannattaa hänen ehdokkuuttansa.
Reinin palattua tuli odotettu sijaiskanslerinvaihdos pian tunnetuksi sekä yliopistopiireissä että niiden ulkopuolella. Tämän johdosta oli parikymmentä yliopistonopettajaa tammikuun 18 päivänä kokoontunut O. Donnerin luokse. Minua ei oltu sinne kutsuttu arkaluontoisen asemani vuoksi, mutta puhelimitse kutsuttiin minut myöhemmin illalla kokouksen päätyttyä Donnerille. Oli päätetty lähetystön kautta antaa Reinille se kehoitus, että hän ei itsepyytäisieroa. Radikaaliselta taholta oli ehdotettu jonkunlaista mielipiteenilmausta Danielsonia vastaan, mutta ehdotus raukesi. Muutamat yltiöpäät hyökkäsivät kiivaasti Danielsonin ehdokkuutta vastaan ja sanoivat, että tilanteen vuoksi olisi parempi, jos yliopisto saisi venäläisen sijaiskanslerin, mutta heidän puheitaan ei kuunneltu.
Reinin kirje Oerstrœmille lähti tammikuun 26 päivänä. Sitä ennen luki hän sen minulle. Hän ei suorastaan pyytänyt eroa, mutta toi selvästi esille kantansa asevelvollisuuskysymyksessä ja lausui, että koska kansleri ei voinut hyväksyä sitä, piti hän luonnollisena, että kansleri halusi sijaiskanslerin vaihdosta. Hänellä (Reinillä) ei ollut oikeutta valittaa asiaa. Hän lopetti kirjeen lausumalla sen toivomuksen, että ei mitään muutoksia tapahtuisi yliopiston sisäisessä järjestyksessä eikä opintovapautta rajoitettaisi.
Danielsonin Pietarista saaman kirjeen mukaan oli Bobrikoff lausunut toivomuksen, että uutta sijaiskansleria ei nimitettäisi ennen hänen saapumistaan Pietariin. Esitettiin täysin uskottavana se väite, että hänellä oli omat ehdokkaansa, ja että hän ensi sijassa tahtoi puoltaa entistä professoria, venäläisen kimnaasin johtajaa V. Semenoffia. Tämän johdosta kirjoitin kanslerinsihteeri Berendtsille ja esitin, mitä seurauksia sellaisesta nimityksestä olisi yliopistolle. Berendts ilmoitti vastaukseksi, että "seitens des Kanzlers bei Besetzung des Vicekanzleramts Herr Semenoff überhaupt niemals in Rechnung genommen war, da er als vollkommen unbedeutend und für dies Amt unwürdig angesehen wird".
[Että Bobrikoff kannatti Semenoffia, sen vahvisti todeksi Plehwe eräässä keskustelussa Danielsonin kanssa toukokuun 3 päivänä. Kun Danielson kysyttäessä mainitsi, että hänen nimitystään eräissä piireissä ei oltu vastaanotettu myötätuntoisesti, lausui Plehwe: "Ne olisivat siis mieluummin halunneet saada Semenoffin, joka, kuten tiedätte, oli kenraalikuvernöörin ehdokas."]
Tammikuun lopulla sai Danielson kutsun saapua Pietariin. Koska hän voi arvata, että häneltä nyt vaadittaisiin varmaa vastausta, tahtoi hän ennen matkaansa neuvotella muutamien virkatoveriensa kanssa. Otin tehtäväkseni kutsua ne konsistorin jäsenet, joiden läsnäoloa Danielson halusi, kokoukseen luokseni helmikuun i päivän illalla. Läsnä olivat: Runeberg, Gustafsson, A. Donner, Lang, E.G. Palmén, Hermanson, A. Homén, Rosenqvist, Tigerstedt, Chydenius ja Aspelin. Heikeliä oli myöskin kutsuttu, mutta hän oli estetty saapumasta. Keskusteltiin verrattain pitkään. Hermanson, Palmén, Aspelin, Tigerstedt, Donner ja minä olimme sitä mieltä, että Danielson silloisten olosuhteiden vallitessa tekisi yliopistolle palveluksen, jos hän ottaisi viran vastaan, sillä sen kautta ainakin se ajankohta lykkäytyisi, jolloin yliopisto joutuisi hävitystyön ja venäläistyttämisen uhriksi. Samalla edellytettiin luonnollisesti, että ei mitään sellaisia ehtoja asetettaisi, joihin kunnian mies ei voisi suostua. Rosenqvist, joka painosti, että hän katsoi Danielsonilla olevan toisen siveellisen kannan kuin Reinillä, sekä Homén ja Gustafsson luulivat, että Danielsonia käytettäisiin aseena hallituspolitiikan vääriin aikeisiin, ja että olisi parempi jos venäläinen ottaisi viran kuin että sen uuden aikakauden, jonka alkuna Reinin ero epäilemättä olisi, aloittaisi suomalainen mies. Tilanne olisi silloin myös selvempi. Runebergin kanta oli välittävä. Hän arveli, että ne valtiolliset mielipiteet, jotka Danielsonilla oli, antoivat hänelle mahdollisuuden ottaa vastaan toimen ja koettaa, voisiko hän sijaiskanslerina tehdä jotakin yliopiston ja maan hyväksi. Chydenius ei katsonut voivansa antaa Danielsonille mitään neuvoa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tätä johtivat yksinomaan siveelliset ja isänmaalliset vaikuttimet.
Pitkähkössä lausunnossa esitti Danielson kantansa. Hänen valtiollisen kantansa lähtökohtana oli se edellytys, että Venäjän Suomipolitiikassa oli kaksi eri virtausta, toinen, joka kokonaan tahtoi venäläistyttää meidät, ja toinen, jonka tarkoitus ei mennyt niin pitkälle, vaan ainoastaan muutamien valtakunnallisten intressien toimeenpanemiseen. Edellisen kanssa eivät neuvottelut olisi mahdollisia, mutta hyvinkin jälkimmäisen kanssa. Jos jälkimmäinen suunta pääsisi lopullisesti voitolle, voisimme me myöntymällä eräissä kohdissa säilyttää valtiollisen ja sivistyksellisen elämismahdollisuutemme. Jos tämä edellytys osoittautuisi vääräksi tai maltillinen suunta menettäisi vaikutustaan, ei hänen kannallansa enää olisi riittävää perustetta, koska millään myönnytyksillä ei silloin enää olisi merkitystä. Hän oli keskusteluista Plehwen kanssa ja muistakin syistä luullut huomaavansa, että hänen edellytyksensä olivat oikeat. Tuliko hänen vastauksensa sijaiskanslerintoimen suhteen myönteiseksi vai kielteiseksi, riippui huomattavassa määrässä siitä, minkä vaikutelman hän käynnillään asianomaisen luona saisi yleisestä valtiollisesta asemasta, sekä myöskin niistä vaatimuksista, joita mahdollisesti hänelle sijaiskanslerina asetettaisiin. Danielson huomautti nimenomaan, että mikä hänen kantansa ensi kutsuntojen suhteen tulisikaan olemaan, ei hän käyttäisi virkavaltaansa saadaksensa nuoria miehiä saapumaan niihin. Kokouksen tulokseksi jäi ilmeisesti se, että oltiin valmiit antamaan kaikki kunnioitus Danielsonin menettelylle, suostuipa hän virkaan tai ei.
Helmikuun 3 päivänä oli Danielson Pietarissa, jossa hänellä oli keskustelu Oerstrœmin kanssa. Plehweä hän ei silloin saanut tavata. Kotiin palattuaan ilmoitti Danielson minulle keskustelusta seuraavaa. Hän oli lähinnä kysynyt, aiottiinko hänen nimittämiseensä liittää joitakin erityisiä toiveita. Oerstrœm selitti, ettei niin ollut asian laita. Danielson oli tahtonut tehdä tämän kysymyksen, koska muutamilla hänen virkatovereillansa oli ollut se pelko, että Reinin ero ja Danielsonin nimitys merkitsisi uuden suunnan voimaansaattamista yliopiston hallinnossa. Oerstrœm vakuutti, ettei H. Majesteettinsa eikä Plehwe ajatellut mitään yliopistollisten laitosten uudestijärjestelyä tahi muutoksia. Danielson kysyi erikoisesti asevelvollisuudesta ja huomautti, että yliopiston viranomaisilla ei ollut mitään oikeutta pakottaa akateemista nuorisoa taipumaan asevelvollisuuslain määräyksiin. Oerstrœm vastasi, että se sangen hyvin ymmärrettiin Pietarissa. Kuitenkin toivottiin, että vastaisuudessa aikaansaataisiin voimakkaampaa toimintaa, jolla ehkäistäisiin ylioppilasten aktiivista osanottoa kutsuntoja vastaan suunnattuun agitatsioniin. Danielson lausui edelleen sen arvelun, että Plehwe ei toivonut häntä sijaiskansleriksi sen vuoksi, että hän kuului vanhempiin professoreihin, vaan hänen poliittisen kantansa vuoksi, jonka arvelun Oerstrœm myönsi oikeaksi. Hän tahtoi silloin tietää, olivatko hänen poliittisen suuntansa edellytykset ennallaan ja oliko venäläisen hallituspolitiikan maltillinen suunta vielä entinen tekijä. Kun Oerstrœm vastasi kysymykseen myöntävästi, ilmoitti Danielson olevansa suostuvainen ottamaan vastaan sijaiskanslerin toimen.
Sijaiskanslerikysymystä pohdittiin sillä välin innokkaasti yliopistopiireissä, ja joukko yliopistonopettajia, jotka eivät olleet ottaneet osaa neuvotteluun luonani, ehdottivat, että pidettäisiin yleinen kokous, jossa neuvoteltaisiin asiasta. Sellainen pidettiin Runebergin luona helmikuun 15 päivänä, johon asemani vuoksi en ottanut osaa. Niitä yliopistonopettajia, jotka kuuluivat vanhasuomalaiseen puolueeseen, ei oltu kutsuttu kokoukseen, jonka tarkoituksena oli keskustella siitä, antaisiko Danielsonin odotettavana oleva nimitys aihetta johonkin toimenpiteeseen yliopistonopettajien puolelta. Erilaisia mielipiteitä lausuttiin. Tahdottiin lähetettäväksi kirjelmä Danielsonille, joka selittäisi yliopistonopettajien suhtautumisen kysymykseen, mutta tällöin edellytettiin, että Danielsonin nimitys jo olisi fait accompli tai ainakin lopullisesti päätetty, niin että kirjelmä siten ei vaikuttaisi kysymykseen siitä, ottaisiko hän toimen vastaan, mutta kyllä hänen vastaiseen kantaansa. Muutamat, O. Donner, Tigerstedt, Chydenius, pitivät sellaista askelta tarpeettomana, mutta ehdotus hyväksyttiin. Toimikunta, johon kuuluivat Rosenqvist, Engström ja W. Pipping, asetettiin laatimaan kirjelmää. Toinen kokous pidettiin helmikuun 17 päivänä, jossa kirjelmä-ehdotus luettiin. J. Gummerus oli laatinut maltillisemman vastaehdotuksen, jota useat läsnäolevista kannattivat. Tarkistettaessa otettiin tätä jonkun verran huomioon, niin että kärjekkäimpiä kohtia lievennettiin. Kirjelmän lopullinen muoto oli kompromissin tulos, joka ei läheskään tyydyttänyt kaikkia allekirjoittajia, joita oli 87. Verrattain pitkässä kirjelmässä ilmituotiin se levottomuus, joka vallitsi allekirjoittajissa odotettavana olevan sijaiskanslerin vaihdoksen johdosta. "Me olemme", sanotaan kirjelmässä, "olleet täysin vakuutettuja siitä, että sijaiskanslerimme ei koskaan olisi suonut myötävaikutustaan toimenpiteille, jotka tarkoittaisivat kansamme oikeuskannan hylkäämistä. Valtioneuvos Reinin pysymistä sijaiskanslerina olemme pitäneet merkkinä siitä, että yliopisto, ainakin toistaiseksi, saisi säilyä niiltä ulkoapäin tulevilta, yliopiston elämälle ja olemukselle vierailta ja sen kautta niin kohtalokkailta pyrkimyksiltä, joita nyt pidetään niin suuressa arvossa, mutta joiden voimaansaattamisen suhteen saatoimme olla vakuutettuja siitä, että sijaiskanslerimme myötävaikutusta ei sille koskaan saataisi. Sellaisissa olosuhteissa on luonnollista, että nykyisen sijaiskanslerimme ero tuntuu meistä syvästi surulliselta tosiasialta, joka samalla saattaa olla ikäänkuin merkkinä sen järjestelmän ja niiden periaatteiden muutokseen, joita yliopiston asioiden korkeimmassa johdossa noudatetaan." Kirjelmässä lausuttiin tunnustus Danielsonin hyvästä tahdosta valvoa isänmaan ja yliopiston parasta, mutta samalla ilmaistiin se huolestuminen, jonka hänen toimintansa valtiollisena kirjailijana suuressa elinkysymyksessämme oli herättänyt, koska hän siinä oli puoltanut "katsantokantaa, joka eräissä oleellisissa kohdissa poikkeaa meidän oikeuskäsityksestämme ja joka sisällöstänsä päättäen ei näytä voivan antaa varmoja takeita periaatteissansa vakaasti pysyvästä esiintymisestä niitä pyrkimyksiä vastaan, jotka tarkoittavat oikeudellisen asemamme ja kansallisen olemassaolomme hävittämistä". Kirjelmä päättyi seuraavaan lausuntoon: "Avoimesti ja peittelemättä olemme tahtoneet Teille esiintuoda levottomuutemme ja lisäksi lausua, että samaten kuin Te meidän puoleltamme voitte odottaa lojaalia kannatusta kaikessa työssänne ja toiminnassanne, jos sitä elähdyttää sama henki, mikä yliopiston nykyiselle sijaiskanslerille on ollut tunnuksellista, niin täytyy Teidän myöskin valmistautua yhtä lojaaliin ja päättäväiseen vastarintaan jokaista yritystä vastaan, joka tarkoittaisi tilapäisten etujen voittamista yliopistolle hylkäämällä se oikeuskanta, joka meidän mielestämme on ainoa täysiarvoinen ja kansamme tulevaisuuteen nähden välttämätön, minkä yliopistomme nykyisin käytävässä sivistystaistelussa voi omaksua."
Kirjelmän jätti Danielsonille Runeberg helmikuun 20 päivänä. Danielson telefonoi minulle saman päivän iltana ja pyysi minua käymään luonansa. Hän oli melkoisesti kiihoittunut ja mainitsi aikomuksensa, heti lähteä Pietariin ja pyytää ettei tulisi nimitetyksi. Hän rauhoittui kuitenkin keskustelun aikana, mutta katsoi joka tapauksessa olevansa vapaa vastuusta yliopistoa kohtaan, jos vetäytyisi syrjään.
Helmikuun 24 päivänä lähetti Danielson kirjeen Runebergille, jossa hän lausui, että hän ei voinut asiata toisin ymmärtää, kuin että kirjelmästä ilmeni aivan toinen käsitys kuin se, joka tuntui vallitsevan kokouksessa minun luonani helmikuun 1 päivänä. Hän arveli sentähden nyt täytyvänsä ilmoittaa kanslerille, että yksi niistä edellytyksistä, joille hän oli perustanut päätöksensä ottaa toimen vastaan, oli poissa ja senvuoksi pyytää, että joku muu, joka nauttisi virkatoveriensa luottamusta, nimitettäisiin sijaiskansleriksi. Kirje loppui siihen, että hän vieritti syyn seurauksiin omilta niskoiltansa allekirjoittaneiden vastattavaksi. — Uusi kokous pidettiin Runebergin luona 27 päivänä, jolloin tämän laatima vastauskirjelmä Danielsonille luettiin ja pienten korjausten jälkeen hyväksyttiin. Se sisälsi selityksen edellisen kirjelmän tarkoituksesta, jonka Danielson oli väärinkäsittänyt. Sen tarkoituksena ei ollut taivuttaa häntä luopumaan hänelle ehdotetusta sijaiskanslerin toimesta, ja vielä vähemmän loukata häntä tai ilmaista epäluottamusta häntä kohtaan. Tämän jälkimmäisen kirjelmän rivien välistä saattoi hän lukea kehoituksen ottaa virka vastaan.
Samaan aikaan oli 20 yliopistonopettajaa, jotka eivät olleet ottaneet osaa Runebergin luona pidettyyn kokoukseen, kokoontunut ja lähettänyt lähetystön Danielsonin luokse sekä pyytänyt, että hän pysyisi lupauksessansa ottaa vastaan sijaiskanslerin toimi. Mihinkään toimenpiteeseen, joka olisi tarkoittanut saada aikaan jotakin muutosta, tämän virkakysymyksen ratkaisuun, Danielson ei ryhtynyt.
Mutta nimitys viipyi kauan. Kaikenlaisia huhuja kierteli ehdokkaista, joita kenraalikuvernöörin sanottiin nostaneen esille. Sellaisina mainittiin, paitsi jo mainittua Semenoffia, m.m. presidentti Streng sekä Suomessa olevien venäläisten koulujen tarkastaja Tschernischeff. Kuinka paljon perää näissä huhuissa oli, on minulle tuntematonta, mutta Berendts kirjoitti minulle, että Bobrikoff oli "voll Groll und Wut gegen die Universität". Huhtikuun 2 päivänä tapahtui Danielsonin nimitys sijaiskansleriksi. Berendts ilmoitti minulle, että kenraalikuvernööri vielä viime hetkessä oli koettanut työntää esille toista ehdokasta, nimittäin senaattori Linderiä, joka kuitenkin jyrkästi torjui ehdotuksen ja lausui, että Danielson olisi toimeen sopiva.
Osoittaaksensa myötätuntoaan Reiniä kohtaan olivat useimmat ylioppilasosakunnat valinneet hänet kunniajäseneksensä. Huhtikuun 8 päivänä teki koko ylioppilaskunta mukanansa liput ja molemmat laulukuorot tervehdyskäynnin hänen luokseen. Olin sitä varten hankkinut Deutrichin luvan, joka hanke kumma kyllä ei kohdannut erikoisia vaikeuksia. Minä sitouduin vastaamaan siitä, ettei mitään "skandaaleja" sattuisi. Kaikki kävi onnellisesti. Illalla pitivät ylioppilaat yksityisen juhlan Reinille. Ei mitään häiriöitä sattunut. Puheen kunniavieraalle piti tyynesti ja arvokkaasti H. Renvall. Reinin vastauspuhe ei kosketellut politiikkaa.
14 päivänä pidettiin kansalaisjuhla Reinille Seurahuoneella. Viralliset puheet pitivät O. Donner, K. Antell ja W. Söderhjelm. Noin 600 henkeä otti juhlaan osaa. Minä olin luonnollisesti myöskin läsnä. Vanhasuomalaisen puolueen jäseniä ei siellä näkynyt. Niitä ei luultavasti oltu kutsuttu ottamaan juhlaan osaa. Mitään mielenosoituksellista leimaa ei juhlalla muuten ollut.
Seuraavana päivänä esiteltiin Reinin ero ja Davidsonin nimitys konsistorissa. Kirjelmän ruotsinkielisessä tekstissä oli, että Rein "pyynnöstä" oli armollisesti saanut eron, jotavastoin mainitut sanat puuttuvat venäläisestä tekstistä. Esittelyn jälkeen Rein tuli konsistoriin ja sanoi jäähyväiset konsistorin jäsenille. Konsistorin puolesta lausuin minä meidän kiitollisuutemme ja kunnioituksemme eroavalle sijaiskanslerille.
Danielsonin ensimmäisellä tervehdyskäynnillä Bobrikoffin luona, huhtikuun 22 päivänä, sanoi tämä, että hän oli ollut läsnä, kun Plehwe oli esitellyt sijaiskanslerikysymyksen H. Majesteetilleen ja sanoi voivansa todistaa, että keisari todellisella mielihyvällä oli nimittänyt Danielsonin toimeen. Bobrikoff lisäsi, että hänen asiain niin ollen täytyi katsoa nimityksen olevan onneksi yliopistolle. Luultavasti oli sijaiskanslerikysymyksen ratkaisu opettavainen tappio hänelle. Hänen toiveensa voida käyttää sopivaa tilaisuutta saadaksensa puuttua yliopiston hallintoon oli rauennut. Hän tulikin itse asiassa tämän jälkeen jonkun verran kunnioittavammaksi yliopistoa kohtaan kuin mitä hän aikaisemmin oli ollut. Sijaiskanslerin vaihdoksen johdosta tuli kuitenkin rehtorintoimeni vaikeammaksi sen kautta, että minulla, akateemiseen nuorisoon nähden, ei voinut olla samaa tukea uudesta sijaiskanslerista kuin Reinistä, joka nautti nuorison jakamatonta luottamusta.
Ylioppilaat ja asevelvollisuuskutsunnat.
Keväällä 1902 tapahtuivat ensimmäiset kutsunnat uuden laittoman asevelvollisuusasetuksen aikana. Yleinen mielipide maassa, varsinkin sivistyneissä luokissa, oli verrattain yksimielinen siitä, että nuoriso jäisi pois kutsunnoista, osaksi koska asetus ei ollut syntynyt laillisessa järjestyksessä, osaksi ilmituodakseen siten, mitä kansa siitä ajatteli ja jos mahdollista estääksensä tai ainakin vaikeuttaaksensa asetuksen soveltamista. Ylioppilaspiireissä oli kysymystä pohdittu kevään kuluessa, ja mielipiteenä sen vuoden asevelvollisten kesken oli yleisesti se, että he eivät noudattaisi kutsuntamääräystä. Vain kuusi ylioppilasta oli ottanut yliopistosta todistuksen pyytääksensä lykkäystä. Sinä vuonna kutsuttujen ylioppilasten lukumäärä oli suurempi kuin 200.
Huhtikuun 15 päivänä alkoi kutsunnan toimittaminen Helsingissä. Ainoastaan yksi ylioppilas, J.G., erään senaattorin poika, oli niiden muutamien kymmenien joukossa, jotka olivat saapuneet. Huhtikuun 18 päivänä piti nämä nuorukaiset tutkittaman Suomen kaartin kasarmissa. Osoittaaksensa mieltänsä toimitusta vastaan oli joukko joutoväkeä saapunut paikalle, ja niihin liittyi myöskin sivistyneeseen luokkaan kuuluvia henkilöitä. Kun nuorukaiset, niiden joukossa G., tulivat toimituksesta, hätyytti yleisö heitä haukkumasanoja lausuen ja tyrkkien. G. haki turvaa kasarmista, jossa hän viipyi muutamia tunteja, jonka jälkeen hän huomaamatta voi mennä kotiinsa. Myöhemmin samana päivänä sattuivat nuo surullisen kuuluisat katumellakat, jolloin kasakat koettivat puhdistaa senaatintoria ja läheisiä katuja. Ylioppilaat eivät mellakoitten aikana tiettävästi olleet erikoisesti toimivina, mutta, heitä oli tietysti lukuisasti kansanjoukoissa ja ainakin kymmenkunta sai iskuja kasakoilta. Koska silloin väliaikaisesti hoidin sijaiskanslerinvirkaa, lähetin seikkaperäisen selonteon mellakoista Plehwelle, ja siinä en jättänyt huomauttamatta poliisin kykenemättömyyttä ja, sitä, että tilannetta oli pahennettu sotaväkeä kutsumalla.
[Kun Oerstrœm toukokuussa esittelyssä selosti keisarille Helsingin katumellakoita, huomautti hän erikoisesti myöskin poliisin kykenemättömyydestä sekä mainitsi, että kaupungin viranomaiset olivat, ehkäistäkseen vastaisia levottomuuksia, järjestäneet vapaaehtoisen suojelusvartioston. Tähän oli myöskin liittynyt suuri joukko ylioppilaita. Hänen Majesteettinsa oli silloin, sen mukaan kuin Berendts on minulle ilmoittanut, lausunut: "Se oli hyvä ajatus. Toivoisin, että myöskin venäläiset ylioppilaat olisivat avullisia järjestyksen ylläpitämisessä."]
Toukokuun 5 päivänä sain kirjeen Berendtsiltä, jossa hän ilmoitti, että Oerstrœmille oli tullut tiedonanto, että ylioppilaat eivät olleet saapuneet kutsuntoihin eivätkä olleet jättäneet lykkäysanomusta. Jos tällä laiminlyönnillä oli järjestöllinen luonne, niin oli hänen mielestänsä asia sangen valitettavaa laatua. Hän pyysi senvuoksi luottamuksellista tiedonantoa asian oikeasta laidasta. Minä vastasin heti pitkähköllä kirjelmällä, jossa selitin, ettei ylioppilaskunta eivätkä osakunnat olleet käsitelleet kysymystä ylioppilasten suhtautumisesta kutsuntoihin, mutta että sitä aivan luonnollisesti oli pienemmissä piireissä pohdittu. Suuremmankin kokouksen lienevät nuoret asevelvollisuusiässä olevat ja korkeamman sivistyksen omaavat miehet pitäneet, mutta sielläkin oli kysymystä vain keskustelussa pohdittu, eikä mitään sitovia päätöksiä ollut tehty, vaan oli itsekullakin oleva toimintavapaus. Mistään järjestöllisestä esiintymisestä ei siis ollut kysymys. Minä tein kirjelmässä edelleen selkoa niistä syistä, jotka olivat nuoria etupäässä johtaneet, ja selitin heidän menettelytapansa vastaavan maassa vallitsevaa käsitystä ja niissä piireissä varsinkin, joihin he kuuluivat. Rehtorina en ollut voinut enkä tahtonut sekaantua tähän puhtaasti kansalaisluontoiseen asiaan. Berendts kiitti heti tiedonannoista, joita lienee katsottu täysin tyydyttäviksi. Ylioppilasten järjestöllisestä suhtautumisesta kutsuntoihin ei senjälkeen kuulunut mitään.
Muutamia päiviä myöhemmin sain minä Berendtsiltä merkillisen kirjeen, jossa hän varmana vakaumuksenaan lausuu, että oli odotettavissa valkenemista poliittisissa oloissa, että Bobrikoff kohta eroaisi y.m. Tiedonanto oli ilmeisesti lähtöisin Plehweltä. Kun Berendts kävi luonani kesäkuussa, oli hänellä yhä sama toivorikas käsitys asioista. Kun kysyin, miten kutsunnasta poisjääneiden kävisi, vastasi hän, että "viiva vedettäisiin kaiken yli". Mutta toiveet muutoksesta raukesivat. Bobrikoffin oli onnistunut pelastaa asemansa ja järjestelmänsä — jos se ylipäänsä silloin olikaan vakavammin uhattu.
[Berendtsin kyseessäoleva kirje sisälsi lyhyesti seuraavaa: Korkeimmissa piireissä oli päässyt vallalle Suomelle edullinen mieliala. Oli tehty päätös uudesta ohjelmasta Suomen politiikkaan nähden, jonka tärkeimpänä kohtana oli, että helmikuun manifesti tarkistettaisiin tekemällä esitys valtiopäiville. Oli kyseessä Bobrikoffin, Kaigorodoffin y.m. vaihtaminen sopivampiin henkilöihin. Olisi tärkeätä nyt noudattaa Suomessa tyyntä lojaalisuutta, sillä muutamien kuukausien päästä koittaisi maalle valoisa aika. Kansleri pani tässä suhteessa toivonsa myöskin yliopistoon. — Käynnillään kesäkuussa täydensi Berendts näitä viittauksia seuraavilla tiedonannoilla: Huhtikuun 18 päivänä oli Hänen Majesteetillaan ollut neuvottelu Plehwen ja Bobrikoffin kanssa, jotka edustivat vastakkaisia käsityksiä Suomen politiikkaan nähden. Edellinen, joka vähää ennen oli nimitetty Venäjän sisäministeriksi, oli voittanut. H. Majesteettinsa oli hyväksynyt Plehwen laatiman ohjelman, joka sisälsi erikoisia kohtia, m.m. esityksen valtiopäiville valtakunnallisista kysymyksistä ja Suomen asiain komitean uudelleen järjestämisestä, venäläistyttämistyön lopettamisesta (!) y.m. Seurauksena siitä olisi se, että Bobrikoffin täytyisi jättää paikkansa, mikä tapahtuisi syyskuussa. Hänen seuraajaksensa tulisi ruhtinas Svjätopolk-Mirski, mies Adlerbergin tapainen. Muutos keisarin suhtautumisessa oli etupäässä luettava leskikeisarinnan ansioksi. Tämä oli kieltänyt Bobrikoffilta audienssin. Sisäministerin salkun ja ministerivaltiosihteerin toimen yhdistäminen Plehwen käteen oli vain väliaikainen toimenpide, koska hänen nyt täytyi saattaa perille se ohjelma, jonka hän oli tehnyt ja jonka avulla hän oli voittanut Bobrikoffin. Kun uusi suunta olisi saatu toimeen, jättäisi hän suomalaisen virkansa.]