Sijaiskanslerin käynti Plehwen luona tapahtui kesäkuun 8 päivänä. Sen syytä ei tämä lähemmin tuntenut, minkä vuoksi Danielson teki selkoa tapahtumista. Sanelu oli, huomautti hän, ollut ainoastaan pöytäkirjaan liitetty mielipiteenilmaus, eikä ollut tarkoitettu julkisuutta varten, mutta siitä oli ikävä kyllä mainittu Ruotsin sanomalehdistössä ja siten oli se tullut myöskin kenraalikuvernöörin tietoon sekä herättänyt tämän vakavaa paheksumista. Plehwe kysyi silloin, oliko allekirjoittajien joukossa joku sellainen, jonka karkoittaminen tieteellisessä suhteessa tietäisi suurempaa häiriötä yliopiston työlle, esim. Tigerstedt. Danielson ilmoitti, että Tigerstedt ei kuulunut allekirjoittajiin, ja että hän ylipäänsä oli pidättynyt ottamasta osaa politiikkaan, mutta että niiden joukossa olivat m.m. A. Homén ja J.A. Palmén, jotka olivat harjoittaneet intensiivistä tieteellistä työskentelyä ja joilla siinä suhteessa oli korkea asema. Danielson jätti Plehwelle otteen konsistorin pöytäkirjasta toukokuun II päivältä ja lisäsi, että suurin osa konsistorin jäseniä ei tosin ollut yhtynyt rangaistavana pidettyyn lausuntoon, mutta että konsistori yksimielisesti oli päättänyt lähettää kanslerille kirjelmän, joka selittäisi asevelvollisuusrangaistuksista johtunutta tilannetta, joka, yhdessä rehtorin erityisen kirjelmän kanssa, oli virallista tietä lähetetty sijaiskanslerille. Plehwe luki nopeasti läpi nämä asiakirjat. Danielson painosti, että tämä ei ollut mikään vastalause, vaan ainoastaan niiden huolten esilletuominen, jotka konsistoria painoivat. Plehwe myönsi, että kirjelmä oli sävyisästi kirjoitettu, mutta se osoitti, että konsistorin jäsenet asettuivat oppositsioniin hallitusta vastaan ja tahtoivat tukea kutsunnoista poisjääneitä ylioppilaita. Jos sijaiskansleri lähettäisi kirjelmän virallista tietä, esittelisi Plehwe sen kyllä H. Majesteetilleen, mutta hänen täytyisi myös silloin vaatia yliopiston sulkemista ja muutamien yliopistonopettajien poistamista. Niin kauan kuin maan olot olivat olleet levottomat, voitiin yhtä ja toista jättää huomioonottamatta, mutta jos yliopistossa jatkettaisiin vastustusta nyt, sitten kuin maa oli oleellisesti rauhoitettu (!), ei sitä voitu sietää. "Jos yliopisto", sanoi Plehwe, "tahtoi tulla Port Arthuriksi, täytyi sen vastata teoistaan. Japanilaiset koettavat turhaan valloittaa linnoitusta, mutta yliopisto ei voi pitää puoliaan." Hän ei sanonut olevansa halukas uhkauksiin, kun oli kysymys yliopistonuorisosta, sillä se katkeroitui vain siitä, vaan selitti, että olisi parempi heti paikalla käydä lujasti asiaan. Hän antoi sijaiskanslerille vapauden lähettää kirjelmän virallista tietä, jos tahtoi, mutta seuraukset olisivat sellaiset kuin hän oli maininnut. Jos ei kirjelmää saapuisi, niin saisi sijaiskanslerin ilmoitus olla niinkuin sitä ei olisi ollutkaan; ei myöskään pöytäkirja-sanelu silloin aiheuttaisi mitään toimenpidettä kanslerin puolelta. Wreden suhteen sanoi Plehwe, ettei hän kuitenkaan tulisi vastustamaan kenraalikuvernöörin vaatimuksia, jos tämä niitä esittäisi.
Kesäkuun 13 päiväksi olin kutsunut kokoon ne professorit, jotka olivat kaupungissa. Sijaiskansleri ilmoitti Pietarin matkansa tulokset ja pyysi konsistorin jäsenten lausuntoa siitä, katsoivatko he, että kirjelmä, uhkauksesta huolimatta, pitäisi lähettää. Erilaisia mielipiteitä lausuttiin, mutta useimmat olivat sitä mieltä, että ei voitu muuta kuin kehoittaa sijaiskansleria tavallisessa järjestyksessä lähettämään kirjelmän kanslerille, koska päinvastainen teko täytyi käsittää perääntymiseksi konsistorin puolelta. Kysymystä ratkaisemaan päätettiin kutsua kokoon kaikki konsistorin jäsenet heinäkuun 1 päiväksi.
Muutamia päiviä myöhemmin, kesäkuun 16:ntena, tapahtui murhayritys Bobrikoffia vastaan ja hänen kuolemansa, jonka kautta aivan uusi tilanne muodostui. Millaisiksi olosuhteet nyt muodostuisivat ja missä määrin yliopistoa tapaus koskisi, oli mahdotonta ennakolta aavistaa, vaikka näyttikin todennäköiseltä, että uusia väkivallantekoja lähinnä seuraisi tätä tapahtumaa. Ilman yhteyttä sen kanssa, mitä sitten tapahtui, ei varmaankaan ollut se seikka, että uusmaalaisen osakunnan kuraattori, dosentti E. Estlander, kutsuttiin niihin poliisitutkintoihin, jotka toimeenpantiin heti murhan jälkeen. Häneltä kysyttiin, keiden osakuntatoverien kanssa Eug. Schauman enimmän oli seurustellut. Estlander kieltäytyi luonnollisesti antamasta tarkempaa vastausta, jonka johdosta hänet vangittiin, mutta vuorokauden kuluttua jälleen päästettiin vapaaksi.
Kesäkuun 19 päivänä saapui ministerivaltiosihteerin apulainen Oerstrœm Helsinkiin Bobrikoffin kuoleman johdosta. Danielsonille antamansa ilmoituksen mukaan näytti hän luulevan, että tapahtuma ei tulisi millään tavalla vaikuttamaan yliopistoon. Saman päivän iltana, ennenkuin hän palasi Pietariin, antoi hän kuitenkin Danielsonille tiedon, että hän oli saanut sähkösanoman Plehweltä, jossa sanottiin, että yleinen mielipide Venäjällä oli hyvin kiihoittunut murhan johdosta ja että asia ei voinut päättyä ilman uhria suomalaisten puolelta. Yliopistossa täytyi tapahtua erottamisia ja tällöin mainitsi Oerstrœm Wreden, Th. Homénin ja Estlanderin, joiden nimet kaikesta päättäen olivat sähkösanomassa. Danielson sanoi, että hän ensi tilassa tulisi Pietariin. Me sovimme siitä, että minä tulisin mukaan, jota myöskin kaupungissa olevat virkatoverit kannattivat. 20 päivän iltana kokoontuivat nämä minun luokseni. Mieliala oli hyvin raskas. Runeberg huomautti, että oli toivottavaa, että konsistorin kirjelmä nyt saatettaisiin perille, ja siitä olin minä samaa mieltä. Sijaiskanslerin kanssa sovittiin, että alkuperäinen kirjelmä otettaisiin mukaan.
21 päivän iltana matkustimme Pietariin. Danielson meni heti Oerstrœmin luokse ilmoittamaan tulomme ja pyytämään puheillepääsyä Plehwen luokse. Hän jätti samalla Oerstrœmille kaikki asiakirjat, sekä pöytäkirjasanelun että myöskin konsistorin kirjelmän. Danielson meni sitten Plehwen luokse, jonka kanssa hänellä oli pitkähkö keskustelu. Plehwe tuntui rauhalliselta ja esiintyi verrattain ystävällisesti. Hän vakuutti, että hän yhä edelleen piti kanslerintointansa kunniakkaana tehtävänä ja hän toivoi voivansa jättää yliopiston loukkaamatonna seuraajallensa. Mutta tilanne oli vakava ja uhrauksia yliopiston puolelta tarvittiin. Hän oli aikonut vaatia Wreden, molempien Homénien ja "nuoren professori" Estlanderin poistamista. Danielson huomautti, ettei yliopistoa millään tavalla voitu pitää vastuunalaisena murhasta, ja jo pelkkä ajatus, että niin voisi olla asian laita, olisi loukkaus yliopistoa kohtaan. Wreden koko luonnonlaatu oli sellainen, että väkivallantekojen täytyi olla hänelle vieraita. Plehwe uskoi sen myöskin ja arveli, että Wrede normaalisissa olosuhteissa olisi hyvin kykenevä ja kunnollinen henkilö. Mutta hänen osansa yliopistossa oli sama kuin Mechelinin koko maassa ja hänen vaikutusvaltansa vastarintasuuntaan oli suuri. Estlanderia sitävastoin ei, Plehwen mielipiteen mukaan, voinut pitää aivan vapaana vastuusta tai siveellisestä osallisuudesta siihen mitä tapahtunut oli. Keskustelun aikana huomautti Danielson edelleen miten arveluttava sellainen väkivallanteko kuin professorien erottaminen olisi, ja hän tahtoi esittää, eikö mikään lempeämpi toimenpiteen muoto voisi tulla kysymykseen, että esim. annettaisiin virkavapautta kyseessäoleville henkilöille vuodeksi velvoittaen heidät tämän ajan oleskelemaan ulkomailla. Plehwe lupasi ajatella asiaa.
Myöhemmin päivällä kävimme sijaiskansleri ja minä yhdessä Oerstrœmin luona, jolloin me, Plehwen lausuntojen johdosta, painostimme sitä, että yliopistoa ei millään järjellisillä perusteilla eikä mitenkään saattanut pitää vastuunalaisena väkivallanteosta, mikä oli tapahtunut. Eug. Schauman oli eronnut yliopistosta vuonna 1899, eikä siis ollut kuulunut tähän laitokseen viimeisinä levottomina vuosina. Me koetimme selittää sitä Schaumanin sielullista kehitystä, joka oli johtanut hänet murhaan, varsinkin korostaen sitä katkeruutta, jonka kasakkojen pahoinpitely mellakoissa kaksi vuotta aikaisemmin oli herättänyt hänessä. Ajateltujen erottamisten suhteen emme ainoastaan painostaneet niiden laittomuutta vaan esitimme myöskin ne haitat, joita ne yliopistolle tuottaisivat. Mitä A. Homéniin tulee, huomautimme erittäin, mikä arveluttava aukko lääketieteellisen opetuksen alalla syntyisi, jos hänet poistettaisiin lyhyeksikin ajaksi. Hän oli myöskin kokonaan poliittisen elämän ulkopuolella, vaikka hänen luonnonlaatunsa oli sellainen, että hän mielellänsä ryhtyi vastalauseisiin oikeusasioissa. Oerstrœm arveli, että hän jäisi kokonaan vapaaksi. Kun oli puhe niistä toimenpiteistä, joihin pöytäkirja-sanelu johtaisi, selitin minä nimenomaan virkatoverien toivomuksen mukaisesti, että kaikki allekirjoittajat olivat tahtoneet olla solidaarisia ja samassa määrässä vastuunalaisia lausunnosta. Oerstrœm vastasi siihen, ettei sanelua yksinään, vaan myöskin aikaisempaa käyttäymistä oli tässä ollut otettava huomioon. Elettiin kiihtyneen yleisen mielipiteen painon alla, joka vaati uhreja.
Oerstrœm tahtoi nyt antaa takaisin sijaiskanslerille konsistorin kirjelmän. Minä selvitin silloin hänelle, miten vaikeaan asemaan konsistorin jäsenet joutuisivat, jos heidän täytyisi antaa lausuntonsa kirjelmän lähettämisestä sijaiskanslerin kautta. Jos, kuten oli otaksuttavaa, suurin osa heistä kehoittaisi sijaiskansleria lähettämään kirjelmän, eikä tämä sen arveluttavien seurausten vuoksi tahtoisi ottaa vastuullensa sen tekemistä, saisi sijaiskansleri osaksensa paljon moitetta professorien ja ylioppilasten puolelta. Minä vetosin senvuoksi Oerstrœmiin, kysyen eikö hän voisi pitää kirjelmää, kun hän sen kerran oli vastaanottanut, jonka kautta enemmät selkkaukset voitaisiin välttää. Jonkun verran epäröityään suostui hän siihen. Kirjelmä voitiin siis katsoa virallisesti asianomaiseen paikkaan jätetyksi. Konsistorin jäsenten kutsuminen kokoon heinäkuun 1 päiväksi ei siis enää ollut tarpeellista.
Senaatti julkaisi kesäkuun 22 päivänä Bobrikoffin murhan johdosta virallisen lausunnon, joka teki kiusallisen ja masentavan vaikutuksen. Syy vyörytettiin "pahansuopien kiihoittavan toiminnan" niskoille. Minulla oli syytä pelätä, että tämä asiakirja hajoittaisi perustan meidän ponnistuksiltamme Pietarissa sekä että toimenpiteet yliopistoa vastaan tulisivat olemaan paljon ankarammat kuin mitä olimme toivoneet. Tämä pelko toteutuikin hyvin pian.
Kun heinäkuun 3 päivän iltana olin käynnillä Tuusulan pappilassa, ilmoitettiin minulle puhelimitse kaupungista, että professori Th. Homén oli vangittu. Samana päivänä en enää voinut päästä kaupunkiin, jonka vuoksi matkustin sinne seuraavana aamuna. Sitten kuin yksityistä tietä olin saanut varmuuden siitä, että vangitseminen todella oli tapahtunut, lähdin minä poliisikamariin, mutta en tavannut poliisimestaria enkä hänen apulaistaan. Etsivässä osastossakaan ei ollut ketään komisariota saapuvilla, josta päätin, että jonkin suuremman saaliin etsiminen oheenliittyvine kotitarkastuksineen oli paraillaan käynnissä. Minä kävin silloin kuvernööri Kaigorodoffin luona hänen asunnossaan ja sain häneltä tietää, että sekä Homén että myöskin Estlander oli vangittu ja saman päivän aamuna viety junalla itäänpäin. Kun minä kiihtyneenä kysyin, kuinka tämä oli voinut tapahtua, vastasi kuvernööri ilmoittamalla minulle kahden kenraalikuvernöörille tulleen kirjelmän sisällön, toinen koskeva Homénia, toinen Estlanderia, joissa heidät käskettiin vangita ja viedä Venäjälle sisäministerin enempiä toimenpiteitä odottamaan. Edellisessä kirjelmässä vedottiin Hänen Majesteettinsa päätökseen kesäkuun 20 (?) päivältä. Molemmista sanottiin, että he olivat haitallisia maan sisäiselle rauhalle. Kuvernööri selitti, että asia oli hänelle aivan outo. Hän oli ainoastaan täyttänyt määräyksen. Kun tulin kuvernöörin luota, ajoi eräs herrasmies ohitseni, pysäytti hevosen ja ilmoitti, että Wreden asuntoa Tehtaankadulla vartioivat santarmit. Minä pelkäsin silloin pahinta hänen puolestansa ja sain illalla puhelimitse varman tiedon siitä, että hänkin oli vangittu.
Homénin vangitseminen tapahtui heinäkuun 3 päivän iltana rautatienasemalla, kun hän oli aikeissa matkustaa suoviljelysyhdistyksen kokoukseen Jyväskylään. Hänet pidettiin yli yön poliisivankilassa, vietiin seuraavana aamuna Malmille ja sieltä edelleen Pietariin. Estlander vangittiin kotonansa vielä makuulla ollessaan 4 päivänä klo 1/2 6 aamulla ja vietiin samoin Malmille sekä edelleen samassa junassa kuin Homén. Molempien luona toimitettiin kotitarkastus ja vietiin kirjeitä ja papereita. — Tapahtuneen johdosta telefonoin Danielsonille, joka oli huvilassaan Vesijärvellä, ja hän saapui 5 päivän aamuna Helsinkiin. Neuvoteltuamme tilanteesta päätimme matkustaa Pietariin.
Me matkustimme heinäkuun 7:ntenä illalla. Hotelliin saapuessamme saimme professorinrouva Homénilta ja valtioneuvoksetar Estlanderilta, jotka aikaisemmin olivat matkustaneet Pietariin, kuulla, että Wrede oli vapaana ja asui Grand Hotellissa, jotavastoin toiset yliopistonopettajat olivat vangittuina Spalernaja-vankilassa. Danielson meni Plehwen luokse, minä lähinnä Oerstrœmiä tapaamaan, joka ei kuitenkaan ollut kotona. Minä läksin silloin Wreden luokse ja tapasin hänet terveenä ja reippaana sekä hyvällä mielellä. Hän kertoi lähemmin vangitsemisestaan, Pietariin viennistä ja mitä hänelle siellä oli tapahtunut, todella jännittäviä kokemuksia. Vangitsemisen ja kotitarkastuksen Wredebyssä oli toimittanut komisario von Gross, entinen ylioppilas ja uusmaalaisen osakunnan jäsen siltä ajalta, jolloin Wrede oli inspehtorina. Noin 15 poliisia ja santarmia oli ollut mukana, koska pelättiin vastustusta alustalaisten puolelta. Edellisenä päivänä oli Wrede viettänyt tyttärensä kuulutuksia, jonne suku oli kokoontunut, ja alustalaiset olivat kutsutut juhlaan. Tilaisuudella oli ollut hyvin juhlallinen leima, ja alustalaiset olivat lämmöllä ja kiitollisuudella osoittaneet kunnioitustansa isännällensä. Jo silloin oli salapoliiseja ollut sijoitettuna seudulle. Klo 8 aamulla saapuivat poliisit, toimittivat kotitarkastuksen ja veivät Wreden majataloon, jossa häntä pidettiin vartioituna, jonka jälkeen hänet vietiin Kouvolaan. Täällä hän sai hotelliin suljettuna odottaa yöjunaa, jolla matkustettiin Pietariin. Mikä kohtalo hänen osaksensa tulisi, sitä ei Wrede tiennyt. Vangitsemiskäskyssä oli vain sanottu, että hänet vietäisiin tutkintovankilaan Pietariin. Pääkaupunkiin saavuttua vietiin hänet katettuihin vaunuihin, joihin myöskin eräs santarmiupseeri asettui, mutta hän ei tiennyt minne mentiin. Hänet vietiin erääseen suureen rakennukseen, sai odottaa eräässä huoneessa, sitten häntä pyydettiin astumaan toiseen huoneeseen, jossa hän huomasi seisovansa vastakkain — Plehwen kanssa. Hänet oli nimittäin viety sisäministeriöön. Plehwe oli kohtelias Wredelle, sanoi kuulleensa hyvää hänestä ja että hän suuresti kunnioitti hänen luonnettaan ja tieteellistä toimintaansa, mutta hänen poliittinen työnsä oli vahingollista. Plehwe tahtoi johtaa keskustelun politiikkaan, mutta Wrede pyysi, ettei hänen tarvitsisi lausua mielipidettänsä, koska hän ei siellä ollut vapaana miehenä vaan vankina. Plehwe tahtoi kuitenkin tietää Wreden ajatuksen kenraalikuvernöörin murhasta, jota tämä, samoinkuin kaikkia, väkivallantekoja, sanoi paheksuvansa. Plehwe koetti väittää, että murhan olivat alkuperin suunnitelleet Tukholmassa olevat suomalaiset poliitikot, mutta Wrede sanoi että se oli täydellinen erehdys. Hänellä oli hyviä ystäviä karkoitettujen joukossa, kuten Mechelin, Gripenberg, Nybergh ja von Born, ja hän voi vakuuttaa, että oli mahdotonta olettaa heillä olevan sellaisia tendenssejä. Plehwe sanoi, että kun Aftonbladet jo samana päivänä, kun siinä oli tiedonanto murhasta, voi esittää murhaajan valokuvan, niin osoitti tämä, että aikomus etukäteen oli ollut tunnettu. Plehwe tarjosi Wredelle vapauden palata Suomeen, jos hän lupaisi olla sekaantumatta politiikkaan. Sellaista sitoumusta ei Wrede kuitenkaan sanonut voivansa antaa, koska hänelle asemansa ja edellisen toimintansa vuoksi oli mahdotonta olla lausumatta mielipidettään poliittisista kysymyksistä, kun siinä suhteessa häneen vedottiin, mutta hän kysyi, eikö hän saisi oleskella ulkomailla. Kysyttäessä, mihin hän siinä tapauksessa asettuisi, ei Wrede sanonut olevansa valmis kysymykseen vastaamaan, mutta arveli, että hän valitsisi jonkun saksalaisen yliopistokaupungin tieteellisten töittensä vuoksi. Mahdollisesti, olisi hän myöskin pakotettu tässä tarkoituksessa käymään Ruotsissa. Tähän vastasi Plehwe, että jos Wrede olisi ehdottanut Nizzaa tai Genuaa, olisi hänen pyyntöönsä ilman muuta suostuttu. Toistaiseksi saisi hän jäädä Venäjälle johonkin läheiseen paikkaan. Tulevan vuoden alussa voisi hän lähettää pyynnön, että saisi matkustaa ulkomaille. Wrede oli nyt vapaa ja sai valita asunnon jossakin hotellissa, kunnes kysymys hänen oleskelupaikastaan ratkaistaisiin. Vihdoin ilmoitti Plehwe hänelle, että hän voi pyytää eroa virastaan ja saada eläkkeen. Wrede pyysi saada punnita asiaa ja hän näytti, puhuessani hänen kanssaan, taipuvaiselta niin tekemään, koska hänen joka tapauksessa oli mahdoton hoitaa virkaansa.
Wrede tuli mukanani läheiseen hotelliini, jossa me söimme aamiaista. Pian saapuivat sinne myös C. Armfelt ja Danielson, jotka molemmat olivat olleet Plehwen luona. Tämä oli Armfeltille sanonut saaneensa hyvän käsityksen Wredestä, jonka karkoituspaikan ei tarvinnut olla kovin kaukana. Armfelt oli ehdottanut jotakin paikkaa Itämerenmaakunnissa, esim. Tallinnaa tai Riikaa. Plehwe oli suostunut Tallinnaan. Tämä oli Wredelle hyvin mieluista. Danielsonille oli Plehwe lausunut ajatuksensa Wredestä samaan suuntaan kuin Armfeltille. Toiset, Homén ja Estlander, täytyi, arveli hän, asettaa aivan toiseen luokkaan. Heillä oli toinen luonnonlaatu kuin Wredellä eikä ollut mitään takeita siitä, etteivät he pakenemalla karttaisi karkoitusrangaistusta. Danielson mainitsi, että mielet tapahtuman johdosta olivat hyvin kiihoittuneet, sekä että mahdollisesti oli odotettavissa vastalauseita ja mielenosoituksia yliopistossa, johon Plehwe vastasi, että siinä tapauksessa suljettaisiin yliopisto. Keskustelun kuluessa sanoi hän, että yliopiston joko täytyi pysyä sellaisena kuin se oli tai tehtäisiin siitä jotakin vallan muuta. Puolinaisuudet eivät kelvanneet. Oppositsionin täytyi yliopistosta lakata. — Danielson ilmoitti Plehwelle, että minä olin kaupungissa, ja esitti pyynnön, että minä saisin käydä vangittujen yliopistonopettajien luona, johon Plehwe suostui ja antoi määräyksen, että minulla oli lupa vapaasti käydä vankilassa.
Minä lähdin viipymättä poliisidepartementtiin, esitin asiani johtajalle, joka telefonoi vankilaan, että minut päästettäisiin sisään. Minä menin Spalernajaan ja sain ensin puhua Homénin ja sitten Estlanderin kanssa. Molemmat olivat hillittyjä, mutta näyttivät kuitenkin jonkun verran levottomilta kohtalostaan. Molemmat lausuivat toivomuksen, että saisivat matkustaa yhdessä ja että heitä ei karkoitettaisi kovin kauas. Vankilan kohtelusta eivät he voineet valittaa. Estlander oli vähän aikaisemmin saanut tavata äitiänsä ja Homén kälyänsä.
Sekä Wrede että Estlanderin äiti ja eno, G. Federley, joka myöskin oli Pietarissa, olivat pyytäneet minua henkilökohtaisesti käymään Plehwen luona, ja minä pidin itsekin sitä välttämättömänä, kun Danielson oli pääasiallisesti puhunut Wreden puolesta ja hänellä oli ollut vain vähän tilaisuutta tehdä jotakin Homénin ja Estlanderin hyväksi. Federley oli samana päivänä pyytänyt audienssia Plehwen luokse, mutta ei ollut päässyt hänen luokseen, vaan oli saanut olla muiden anojien kanssa etuhuoneessa, kun ministeri oli tehnyt kierroksensa. Federleyn esitykseen oli hän ainoastaan vastannut: "Estlander lähetetään Wjatkaan."
Seuraavana aamuna lähdin minä Plehwen kesäasunnolle Apteekkarinsaarelle ja pääsin hänen puheilleen lyhyen odotuksen jälkeen. Kun minä pyysin, että molemmat vangitut yliopistonopettajat saisivat olla yhdessä karkoituksen aikana, ja ettei heitä lähetettäisi kovin kaukaiseen paikkaan, lausui Plehwe, että niinkuin hän asetti Wreden toiseen luokkaan kuin toiset, tahtoi hän myöskin tehdä jyrkän eron Homénin ja Estlanderin välillä. Edellinen oli "grand agitateur", jälkimmäinen kuului siihen piiriin, josta "murhaaja" Schauman oli lähtöisin. Vastaväitteeseeni viimemainittuun asiaan nähden kohautti Plehwe vain hartioitaan. Homén voisi päästä Novgorodiin, Estlanderin täytyi joutua kauemmaksi, "plus loin". Minä lausuin, että jollei hän halunnut suostua pyyntööni Estlanderin vuoksi, niin toivoin kuitenkin, että hän tekisi sen Homénin vuoksi, jonka henkinen rakenne ja luonnonlaatu ehdottomasti vaativat, ettei häntä jätettäisi yksinään. Sitäpaitsi pyysin Plehweä ottamaan huomioon, että nuorison mieliala väkivallanteon johdosta oli hyvin kiihoittunut ja helposti voisi purkautua levottomuuksiin, jos Estlanderin kohtalo tulisi hyvin kovaksi. Mutta Plehwe sanoi: "Teidän asianne on estää epäjärjestyksiä." Minä huomautin siihen, että tehtäväni tässä suhteessa muodostuisi paljon helpommaksi, jos Hänen Ylhäisyytensä tahtoisi suostua pyyntööni, että Estlanderia kohdeltaisiin lempeästi. Plehwe sanoi silloin, että minä olin ollut liian heikko (trop faible) nuorisoon nähden ja että minun nyt piti näyttää, mitä voin saada aikaan. Hän sanoi tämän kovalla ja ärtyneellä äänellä, jollaista hän ei ennen ollut käyttänyt keskustelussa kanssani. Minä esiinnyin kuitenkin täysin rauhallisena ja tyynenä. Hänen puhetapansa tuli jälleen hillityksi, vaikkei ystävälliseksi. Minä pyysin Homénille samaa oikeutta kuin Wredelle mitä eronpyyntöön ja eläkkeeseen tulee, johon Plehwe vähän epäröityään suostui. Mutta Estlander, sanoi hän, ei saa toivoa mitään eläkettä, johon minä huomautin, ettei hänellä siihen ollut oikeuttakaan. Sitten kuin vielä kerran olin toistanut pyyntöni, että Homénia ja Estlanderia ei erotettaisi toisistaan, ja kun Plehwe, vastaamatta suoraan siihen, lausui, että asia ratkaistaisiin muutaman päivän kuluttua, oli audienssi lopussa. Se oli viimeinen ja samalla epämiellyttävin käyntini Plehwen luona, mutta minä poistuin se vaikutelma mielessäni, että käynti ei ollut Estlanderiin nähden ollut aivan turha.
Myöhemmin päivällä kävin vielä kerran vankilassa ja puhuin erityisesti Homénin kanssa, lähinnä käynnistäni Plehwen luona. Eronpyyntökysymyksestä oli hänellä toinen käsitys kuin Wredellä ja hän oli hyvin kahden vaiheella, tulisiko hän käyttämään sitä etua, jota hänelle oli tarjottu. Minä otin lopulliset jäähyväiset häneltä ja Estlanderilta.
Heinäkuun 14 päivänä sain tiedonannon, joka vallitseviin oloihin nähden oli ilahuttava, nimittäin että Estlander saisi seurata Homénia Novgorodiin, joka heille kummallekin oli määrätty karkoituspaikaksi 5 vuoden ajaksi. He matkustivat 13 päivän iltana, sekä E. Schybergson, joka niinikään oli karkoitettu Venäjälle. Samaan aikaan oli Wrede lähtenyt Tallinnaan. Hänenkin karkoitusaikansa oli määrätty viideksi vuodeksi.
Kahta viikkoa myöhemmin ei Plehweä enää ollut. Pommiattentaatti oli päättänyt hänen elämänsä heinäkuun 28 päivänä. Sitä ennen oli hän kuitenkin ehtinyt suunnata yliopistoon iskun, joka oli sattunut syvemmin kuin mikään aikaisempi. Tulisiko hänen tahtonsa ja työnsä hänen poismenonsakin jälkeen pysymään ja kuinka kauan? Siihen kysymykseen ei kukaan silloin voinut vastata, eikä rohjennut ylen suuria kuvitella, vaikka hiljaisuudessa olisikin toivonut valoisampien aikojen tulevan. Väsyneenä ja kaikkien vaikeuksien ja huolten kuluttamana — ja sitten kuin virallisesti olin ollut läsnä Plehwen hautajaisissa Pietarissa — matkustin minä elokuun alussa ulkomaille kuukaudeksi. Menomatkalla tapasin Wreden Tallinnassa. Hän oli minun välitykselläni saanut kuvernööriltä takaisin takavarikoidut tieteelliset käsikirjoituksensa ja oli nyt innokkaasti ryhtynyt työhönsä. Hän oli yhä edelleen päättänyt jättää erohakemuksensa, mutta tahtoi lykätä sen syyskuun alkuun. Myöhemmin päätti hän armahdusjulistuksen johdosta vieläkin odottaa ja vihdoin kehittyivät olosuhteet sellaisiksi, että hän kokonaan voi luopua eronpyyntöajatuksesta. Wreden kannan tähän kysymykseen oli etupäässä määrännyt hienotunteisuus yliopistoa ja varsinkin konsistoria kohtaan, joka olisi tullut hyvin vaikeaan asemaan, jos erottaminen olisi tullut kysymykseen. Hän ei kuulunut niihin, jotka kaikissa olosuhteissa pitävät kiinni oikeuksistaan, seurauksista välittämättä.
Ulkomailta palatessani tapasin Tukholmassa Mechelinin. Hän oli hyvin toivorikas ja lausui vakaumuksenaan, että maanpakoon ajetut muutaman kuukauden kuluttua saisivat palata kotimaahan. Luulin voivani nähdä siinä vain ilmauksen hänen suuresta optimismistaan. Mutta kotiin tullessani syyskuun alussa huomasin minä itse asiassa tilanteen ja mielialan oleellisesti muuttuneen. Ahdistavien siteitten höltyminen oli selvästi havaittavissa. Se tunne oli vallalla, että taantumus oli lähtenyt peräytymään, ainakin joksikin aikaa. Uusi kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenskij, oli tehnyt juhlallisen kiertonsa ympäri maan ja useamman kerran lausunut sovittavaan suuntaan käyviä ajatuksia.
Valiopäiväkutsumus oli julkaistu. Sanomalehtien kieli oli paljon vapaampaa kuin aikaisemmin, ja esitettiin vaatimuksia diktatuurin poistamisesta. Bobrikoffin ja Plehwen murhat olivat paljastaneet syvän yhteiskunnallisen tyytymättömyyden ja sen seuraukset. Sotanäyttämöllä sattuneet vastukset olivat osoittaneet Venäjän taantumuksellisen virkamiesjärjestelmän onttouden ja pakottaneet hallituksen koettamaan poistaa niitä sisäisiä vaaroja, jotka yhä kasvava tyytymättömyys oli tuonut muassaan. Perintöruhtinaan syntymä oli mahdollisesti tehnyt Hänen Majesteettinsa mielen valoisammaksi. Uudesta sisäministeristä, jonka nimitys viipyi kauan, otaksuttiin tulevan Plehwen hallinnon vastustaja.
Näissä muuttuneissa olosuhteissa oli sekä luonnollista että välttämätöntä, että konsistori toimi karkoitettujen hyväksi, sitä suuremmalla syyllä kun nyt voitiin päästä yksimielisyyteen. Oli tehty ehdotus kirjelmään, joka oli esillä minun kotiin tullessani. Sitten kuin sitä oli jonkun verran muutettu ja lievennetty, hyväksyttiin ehdotus yksimielisesti konsistorin jäsenten yksityisessä kokouksessa syyskuun 12 päivänä ja päätös vahvistettiin pöytäkirjaan lukukauden avajaiskonsistorissa seuraavana päivänä. Kirjelmä, jossa m.m. esitettiin oikeusturvattomuuden turmiollisia seurauksia ja sen vaikutusta yliopistoon, päättyi pyyntöön, että karkoitetut opettajat jälleen saisivat ryhtyä toimintaansa yliopistossa.
Konsistorin lausunnon antaminen oli sitäkin välttämättömämpää, kun nuoremmat yliopiston opettajat ja ylioppilaat muuten olisivat toimeenpanneet mielenosoituksen. Heti kotiintultuani kävi luonani kummankin ryhmän puolesta lähetystöt, jotka ilmoittivat, että oli ajateltu toimeenpanna lakko lukukauden alussa. Se saatiin estetyksi, ja siihen vaikutti suuresti konsistorin yksimielinen esiintyminen, ehkä myöskin se seikka, että minä avajaispuheessani selvästi ja suoraan toin ilmi ne tunteet, jotka karkoituksen johdosta vallitsivat yliopiston opettajien ja oppilaitten mielissä. Ylioppilasten vastalause väkivallanteon johdosta luettiin kuitenkin avajaistilaisuudessa.
Sijaiskansleri ja minä olimme syyskuun 9 päivänä, heti kotiintuloni jälkeen, käyneet ruhtinas Obolenskijn luona. Keskustelu oli aluksi koskenut yleisiä asioita, mutta Danielson johti sen karkoitettuihin yliopistonopettajiin. Minä pysyttelin silloin passiivisena, koska tahdoin olla vapaa voidakseni olla täysin solidaarinen konsistorin kanssa, joka ei silloin vielä ollut käsitellyt kysymystä asian esittämisestä korkeampaan paikkaan. Danielson vetosi erääseen Plehwen suulliseen lausuntoon, jonka mukaan sijaiskansleri puolen vuoden kuluttua saisi tehdä esityksen, että Wrede saisi oikeuden matkustaa ulkomaille. Tämän johdosta esitti Danielson, eikö nyt jo voitaisi tehdä sellaista ehdotusta. Kenraalikuvernöörillä ei ollut mitään sanottavaa sitä vastaan ja hän suostui myöskin siihen, että saataisiin tehdä sama esitys molempien muiden karkoitettujen suhteen. Obolenskij tahtoi ensin, että karkoitetut sitoutuisivat vain työskentelemään tieteellisellä alalla — ja hän katsoi tämän voivan tapahtua yhtä helposti kuin ollaan tupakoimatta huoneessa, missä se on kielletty — mutta hän luopui siitä, kun me huomautimme että sellaista sitoumusta oli mahdoton antaa. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, jos sijaiskansleri lausuisi vakaumuksensa olevan, että he eivät harrastaisi politiikkaa. Karkoitetut voisivat sijaiskanslerin kautta jättää kanslerinvirastoon hakemuksen saada matkustaa ulkomaille. Kaikki kuulosti hyvin toivorikkaalta. Seuraavana päivänä oli v.t. kansleri Oerstrœm kaupungissa, jolloin asiasta oli neuvottelu hänen ja sijaiskanslerin kesken. Myöskin Oerstrœm osoitti suurta suopeutta. Karkoitettujen erottamisesta tai erosta ei enää ollut kysymystä.
Näiden neuvottelujen perusteella ilmoitettiin karkoitetuille, että oli sellaisia toiveita, että he lähinnä saisivat matkustaa ulkomaille ja valita itselleen oleskelupaikan, joka "paremmin sopisi heidän tieteellisille opinnoilleen tai terveydelleen", jos he jättäisivät kanslerinvirastolle osoitetut asiaa koskevat hakemukset. Pyyntö tarkoittaisi kulumassa olevaa lukuvuotta. Aikarajoitus sisältäisi sen, että he kesällä saisivat palata kotiin ja ryhtyä jälleen toimintaansa yliopistossa. Wreden puolelta ei asia kohdannut mitään vaikeuksia. Mutta Homénilla ja Estlanderilla, varsinkin viimemainitulla, oli periaatteellisia arveluita, joita eräällä taholla kotimaassa kannatettiin, kun taasen toiset ehdottomasti kehoittivat heitä käyttämään tätä tilaisuutta karkoituskysymyksen onnelliseksi selvittämiseksi. Vihdoin saatiin heidät taivutetuiksi jättämään sijaiskanslerille kirjelmät, jotka kuitenkaan eivät olleet hakemuksen luontoisia, vaan ainoastaan ilmoituksia, että he, jos heille myönnettäisiin oikeus matkustaa ulkomaille, käyttäisivät tätä lupaa hyväkseen voidakseen paremmalla menestyksellä antautua tieteellisiin toimiinsa. Wrede sitävastoin jätti ehdotuksen mukaisen hakemuksen.
Syyskuun lopulla jätti sijaiskansleri henkilökohtaisesti Oerstrœmille kaikki nämä asiakirjat, sekä konsistorin kanslerinvirastolle tekemän ehdotuksen. Lausunnossaan sanoi hän, että siinä tapauksessa, että konsistorin pyyntöön ei heti voitaisi suostua, hän puoltaisi karkoitettujen omia hakemuksia saada matkustaa ulkomaille ja ensi vuoden alusta astua virkatoimiinsa. Hän ei tällöin huomauttanut siitä erosta, joka oli Wreden ja toisten kirjelmien välillä, vaan piti niitä samanarvoisina hakemuksina. Oerstrœm selitti, ettei hänellä periaatteellisesti ollut mitään tätä järjestelyä vastaan ja että voitiin siis odottaa onnellista ratkaisua.
Lokakuun alussa sai kuitenkin Danielson v.t. kanslerilta kirjeessä tiedon, ettei mitään huomiota voitu kiinnittää Homénin ja Estlanderin kirjelmiin, jolleivät he lähettäneet todellisia hakemuksia, sellaisia kuin Wreden jättämä. Nyt oli heille luonnollisesti paljon vaikeampi seurata sellaista kehoitusta, kuin jos he heti olisivat tehneet sen. Runeberg, joka oli käynyt Novgorodissa Schybergsonin vuoksi, jonka terveys oli heikontunut, ilmoitti kotiin tullessaan, että Homén ja Estlander todennäköisesti eivät taipuisi tähän vaatimukseen. Hän oli koettanut vaikuttaa heihin, mutta tuloksetta. Danielson, joka innokkaasti oli ajanut koko tätä asiaa, koetti vielä kerran puhua novgorodilaisten puolesta, sekä suullisesti Obolenskijlle että kirjallisesti Oerstrœmille, mutta menestyksettä. Edellinen vaati jyrkästi, että lähetettäisiin henkilökohtaiset hakemukset.
Marraskuun 3 päivänä saapui Oerstrœmiltä kirje, jossa sanottiin, että H. Majesteettinsa oli suvainnut professori, vapaaherra Wreden pyynnön johdosta, "joka hallitukselle vihamielisen kiihoitustyön vuoksi oli karkoitettu Suomesta", määrätä, että tämän karkoitusrangaistus lyhennettäisiin viidestä yhteen vuoteen, ja samalla myönnettiin hänelle oikeus heti lähteä ulkomaille. Niin pian kuin kaikki muodollisuudet oli selvitetty, matkusti Wrede Saksaan ja asettui asumaan Eberswaldeen Berliinin lähelle.
Kun ilmoitus Wredeä koskevasta määräyksestä marraskuun 13 päivänä saatettiin konsistorin tietoon, tein minä selkoa siitä, kuinka karkoitettujen asia oli kehittynyt, ja kun sijaiskansleri sillä hetkellä ei katsonut voivansa tehdä mitään noiden kahden muun karkoitetun hyväksi, esitin minä konsistorille, eikö olisi syytä lähettää lähetystöä v.t. kanslerin luokse, jotta saataisiin myöskin Homénin ja Estlanderin asia järjestetyksi. Konsistori yhtyi ehdotukseen ja antoi professori Runebergille ja minulle toimeksi mainitussa tarkoituksessa matkustaa Pietariin.
Marraskuun 19 päivänä kävimme Oerstrœmin luona. Me vetosimme konsistorin kirjelmään, johon ei vielä ollut tullut mitään vastausta, ja huomautimme, että tätä asiaa ei olisi pidettävä vain karkoitettujen yksityisasiana, vaan että sillä oli kohtalokas merkitys koko yliopistolle, joka suuresti kärsi nykyisestä asiaintilasta. Karkoitus oli tehnyt avoimen haavan yliopistoruumiiseen, joka, jos se ei paranisi, ylläpitäisi keskeymätöntä kiihoitusta. Nuoriso oli ollut hyvin levoton koko syksyn, eikä sitä todennäköisesti voitaisi pidättää, jollei asia ensi lukukauden alussa olisi järjestetty. Meidän ehdotuksemme sisälsi sen, että Oerstrœm konsistorin anomuksen perusteella koettaisi taivutella kenraalikuvernööriä siihen, että Estlander ja Homén saisivat oikeuden palata kotimaahan, vaikka he eivät olleet suoranaisesti sitä pyytäneet. Oerstrœm esiintyi ystävällisesti ja lupasi ottaa asian puheeksi Obolenskijn kanssa, jonka luona hän kehoitti minua sitä ennen käymään. Muuten arveli Oerstrœm, että Estlander, sukunsa päämiehenä, luultavasti esteettä voisi saapua valtiopäiville.
Sairauden johdosta olin estetty lähipäivinä käymästä Obolenskijn luona, minkä vuoksi Danielson otti toimekseen puhua tämän kanssa ja antaa hänelle tiedon käynnistämme Oerstrœmin luona. Obolenskij selitti, ettei hän tulisi vastustamaan esitystä Homénin ja Estlanderin asian järjestämiseksi, josta minä kirjeessä ilmoitin Oerstrœmille.
Joulukuun 2 päivänä esitettiin senaatissa Hänen Majesteettinsa lupa niille karkoitetuille ja maanpakoonajetuille, jotka olivat tulleet valituiksi valtiopäivämiehiksi, sekä niille aatelismiehille, jotka olivat sukunsa päämiehiä, valtiopäiväajaksi palata Suomeen, koska heidän osanottonsa säätykokoukseen kuului heidän velvollisuuksiinsa. Tämä lupa koski siis myöskin Estlanderia, joka saapui Helsinkiin joulukuun 6 päivän iltana. Asemalle kokoontuneen yleisön joukossa oli myöskin suurin osa uusmaalaisen osakunnan jäsenistä. Estlander otettiin vastaan laululla ja eläköönhuudoilla ja toverit kantoivat hänet asemalta osakuntatalolle, jossa häntä juhlittiin. Ei mitään selkkauksia poliisin kanssa sattunut.
Mutta joulukuun alussa saatiin tietää, että kysymys ehdotuksen tekemisestä Homéniin nähden jälleen oli rauennut. Obolenskij oli taasen osoittanut, ettei hänen lupauksiinsa voinut luottaa. Huolimatta aikaisemmasta myöntymyksestään, piti hän kiinni henkilökohtaisesta hakemuksesta. Joulukuun 10 päivänä ilmoitti Oerstrœm minulle kirjeessä, että hän Obolenskijn kannan vuoksi ei ollut voinut viedä perille aikomustaan Homéniin nähden. Hän koettaisi kuitenkin kenraalikuvernöörin Pietarissa käydessä joulunaikaan "käännyttää" hänet. Muuten lisäsi hän, että säätyjen tekemä, sävyisästi, "in gemässigtem Ton", kirjoitettu anomus diktatuurin kumoamisesta todennäköisesti voisi viedä suotuisiin tuloksiin. Minä kirjoitin muutamia päiviä myöhemmin pitkähkön kirjeen Oerstrœmille, missä minä taas uudelleen laskin hänen sydämelleen Homénin asian ja huomautin, että jos asia ei olisi järjestetty ennen ensi lukukauden alkua, mielenosoituksellista esiintymistä ylioppilasten puolelta todennäköisesti tulisi tapahtumaan. Jos asia sitävastoin saataisiin järjestetyksi, niin ei olisi mitään sellaista syytä olemassa, joka aiheuttaisi ylioppilasten joukko-esiintymistä.
Tammikuun 7 päivänä ilmoitti minulle Oerstrœm, että kenraalikuvernööri oli taipunut siihen, että Homén saisi tulla takaisin. Asia alistettaisiin vielä H. Majesteettinsa päätettäväksi, ja se voisi tapahtua vasta venäläisten pyhien jälkeen. Virallista ilmoitusta ei tämän vuoksi luultavasti voisi meille saapua ennen lukukauden alkua, mutta hän lisäsi: "Sie können die Sache als durchaus erledigt betrachten und solches confidentiell zur Kenntnis des Consistoriums bringen." Minä levitin ilmoitusta virkatovereille ja ylioppilaille ja kirjoitin myöskin viipymättä Homénille, joka lausui ilonsa siitä, että pian sai palata kotiin. Samaan aikaan oli Danielson Oerstrœmin ja Obolenskijn luona saanut aikaan sen, että sama etuoikeus myönnettiin Wredelle. Avajaispuheessa voin tämän perusteella lausua sen lujan toivomuksen, että nämä opettajat pian voisivat palata työhönsä yliopistoon. Edellisenä päivänä oli eräs vanhemmista ylioppilaista käynyt luonani, haluten erinäisten toverien puolesta saada varmoja tietoja asiasta. Hän oli tyytyväinen niihin, jotka minä annoin, ja siten estettiin ehkä muuten aiottu mielipiteenilmaus.
Tammikuun 23 päivänä oli virallisissa lehdissä ilmoitus siitä, että H. Majesteettinsa oli sallinut maanpakoonajettujen ja karkoitettujen palata kotimaahan. Helmikuun 7 päivän iltana saapui Homén, ja asemalla oli häntä vastaan ottamassa kunnianosoituksin ylioppilaita ja muuta yleisöä. Melkein samaan aikaan tuli Wrede Suomeen, mutta matkusti suoraan maatilalleen ja saapui Helsinkiin vasta 18 päivänä. Hän ei ollut antanut tietoa saapumisestaan, koska hän tahtoi välttää kaikkia julkisia tervehdysmielenosoituksia.
* * * * *
Käydessäni Pietarissa muutamia vuosia myöhemmin, joulukuussa 1908. tapasin eräässä yksityisessä seurapiirissä Oerstrœmin. Hän oli silloin venäläisen senaatin jäsen ja kokonaan Suomen asiain ulkopuolella. Keskustelu johtui menneisiin aikoihin ja myöskin niihin tapahtumiin, joita yllä kuvattiin. Oerstrœm ilmaisi silloin, että toimenpiteet yliopistonopettajia vastaan oli päätetty jo ennen Bobrikoffin kuolemaa, mutta aika niiden soveltamiseen oli jätetty tämän määrättäväksi. Plehwen ja Bobrikoffin suhde ei ollut hyvä, minkä minä hyvin tiesin, mutta että Plehwe, kuten Oerstrœm nyt ilmoitti, itse asiassa oli ollut iloinen, kun Bobrikoff oli tieltä poissa, oli minulle yllättävä uutinen. Suunnanmuutos Suomeen nähden oli, kun murha tapahtui, jo päätetty. Että Plehwe siitä huolimatta ryhtyi karkoitustoimenpiteiden toimeenpanoon, johtui Oerstrœmin mukaan siitä, että hän Venäjän yleisen mielipiteen vuoksi katsoi murhan näennäisen hyvittämisen tarpeelliseksi, ja sen lisäksi piti hän sopimattomana, että uusi kenraalikuvernööri aloittaisi uransa väkivaltaisilla teoilla. Se, mikä tehtiin, tehtiin senvuoksi ennenkuin tämä oli astunut virkaansa.
Eräs kohtaus lukukauden avajaisissa syksyllä 1904.
Karkoituskysymyksen yhteydessä sattui eräs häiritsevä kohtaus avajaistilaisuudessa syyslukukaudella 1904. Se herätti aikanaan paljon huomiota, — antoi aihetta kaikenlaisiin selvittelyihin ja tuotti erinäisiä seurauksia.
Täkäläiset yliopistoviranomaiset olivat jo silloin ryhtyneet toimenpiteisiin, jotta saataisiin karkoitetuille lupa palata kotimaahan, mutta mitään tuloksia ei vielä oltu saavutettu. Muutamia päiviä ennen avajaisia sain minä tietää, että ylioppilaspiireissä oli ajateltu avajaistilaisuudessa lukea vastalausekirjelmä karkoitusten johdosta. Minusta oli luonnollista, että ylioppilaat tunsivat tarvetta julkisesti ilmaista mielipiteensä tässä asiassa, mutta itse virallinen avajaistilaisuus ei ollenkaan ollut siihen sovelias, ja minä en millään ehdolla voinut siellä sallia sentapaista esiintymistä. Minun oli kuitenkin mahdoton saada selvää aloitteentekijöistä tai niistä, joille oli annettu tehtäväksi lukea vastalause. Ennenkuin avajaistilaisuus alkoi, lähetin minä senvuoksi sanan ylioppilaille juhlasaliin, että minun täytyi kieltää kaikki esiintyminen itse tilaisuudessa, mutta että ylioppilaat jumalanpalveluksen jälkeen saisivat uudelleen kokoontua saliin, jonne myöskin sijaiskansleri, rehtori ja yliopistonopettajat saapuisivat, ja olisi ylioppilailla silloin tilaisuus lukea vastalauseensa. Minä otaksuin, että sana olisi viety edelleen miehestä mieheen.
Sitten kuin minä olin lopettanut puheeni, jossa myöskin olin lausunut sen toivomuksen, että karkoitetut mitä pikimmin saisivat jälleen ryhtyä toimintaansa yliopistossa, ja kehoittanut läsnäolevia lähtemään jumalanpalvelukseen kirkkoon, sekä astunut alas puhujalavalta, nousi fil. kand. A. Sarvi, joka istui yhdellä alimmista penkeistä, ja alkoi lukea suomenkielistä esitystä. Minä keskeytin hänet, kehoittaen häntä olemaan jatkamatta sekä ilmoitin, että lukeminen voisi tapahtua jumalanpalveluksen jälkeen. Sarvi epäröi hetkisen, mutta salista kuului huutoja "jatka", ja silloin fil. kand. T. Söderhjelm, joka istui Sarven vieressä, alkoi lukea ruotsiksi, minkä jälkeen Sarvi taas jatkoi lukuansa. Minä poistuin silloin salista, samoin sijaiskansleri, useimmat yliopistonopettajat ja osa yleisöä. Vahtimestareille ulko-ovella annoin määräyksen poistaa asiaankuulumattomat puhujat ja pitää huolta siitä, että sali tyhjenisi, mutta vahtimestarit eivät voineet tunkeutua salin alaosaan. Tästä johtui huhu, että minä olisin antanut käskyn vangita mielenosoittajat. Muutamat yliopistonopettajat ja suurin osa yleisöä jäi saliin seisomaan ja kuunteli lukemista.
[Luettu vastalause oli seuraavansisältöinen:
Herra v.t. Sijaiskansleri! Herra Rehtori! Herrat yliopistonopettajat!
Me, Suomea yliopiston ylioppilaat, katsomme velvollisuudeksemme nyt, lukukauden alkaessa, tuoda ilmi sen mielialan, joka meissä, vallitsee. Että me, kaikista perinnäistavoista poiketen, otamme puheenvuoron tässä juhlallisessa tilaisuudessa, sen oikeuttavat nykyään vallitsevat poikkeukselliset olot.
Se loukatun oikeustajunnan tunne, joka meillä oli, kun viime keväänä yliopistosta erotettiin asevelvollisia ylioppilaita, koska he olivat kieltäytyneet noudattamasta laittomassa järjestyksessä syntynyttä asevelvollisuusasetusta, ja se levoton mieliala, joka tämän johdosta levisi akateemiseen nuorisoon, ovat nyt päättyneen kesäloman aikana saaneet uutta elinvoimaa. Professori, Vapaaherra Rabbe Axel Wredeltä, professori Theodor Homénilta, dosentti Ernst Estlanderilta, uusmaalaisen ylioppilasosakunnan kuraattorilta, on ilman laillista tuomiota ja tutkintoa riistetty heidän vapautensa sekä on heidät karkoitettu venäläisiin paikkakuntiin, missä heitä edelleen pidätetään. Filosofian maisteri Herman Gummerus pohjalaisesta ylioppilasosakunnasta on vangittu ja suljettu Pietari-Paavalin linnoitukseen.
Näitä oikeutta loukkaavia toimenpiteitä vastaan me panemme vastalauseemme.
Ei koskaan ole mieliala keskuudessamme uuden työvuoden alkaessa ollut vakavampi kuin nyt, emmekä pidä rauhallista työtä mahdollisena yliopistossa, ennenkuin yliopiston opettajat ja oppilaat ovat jälleen päässeet täysin nauttimaan niitä oikeuksia, jotka heille Suomen lakien ja inhimillisen oikeuden mukaan kuuluvat.]
Sen aikana sattui, sen mukaan kuin minulle jälkeenpäin kerrottiin, yksityisiä "hiljaa"-huutoja ja loppuneen lukemisen jälkeen kohotettiin suosiohuutoja, mutta kuului myöskin tyytymättömyyden ilmauksia. Sitten tyhjeni sali sangen nopeasti ilman muita häiriöitä. Ensiksi poistuneet olivat kuitenkin saapuneet kirkkoon, sillä aikaa kuin suurin osa ylioppilaita epäröiden oli pysähtynyt yliopiston edustalle. He tulivat kuitenkin kirkkoon, kun jumalanpalvelus jo oli alkanut ja saarnaaja jo oli saarnatuolissa.
Jumalanpalveluksen jälkeen kehoitin minä yksityisesti ylioppilaita uudestaan kokoontumaan juhlasaliin. Parisataa heistä noudatti kehoitusta, joiden lisäksi sijaiskansleri ja suuri osa yliopistonopettajia tulivat sinne. Minä lausuin muutamia valittelun ja moitteen sanoja siitä, mitä oli tapahtunut, ja kehoitin sitä tai niitä, jotka toivoivat saada lausua jotakin, esittämään sen, mutta kukaan ei ilmoittautunut. Sijaiskansleri otti silloin puheenvuoron ja piti nuhdesaarnan ylioppilaille esittäen Tarton yliopiston kohtalon meille varoittavana esimerkkinä. Yleisen käsityksen mukaan ei tilanne siitä parantunut. Iltapäivällä kutsuin luokseni Sarven ja Söderhjelmin ja osoitin minkälainen heidän käytöksensä oli. He tunnustivat tottelemattomuutensa rehtoria kohtaan ja olivat valmiit kärsimään rangaistuksen, mutta katsoivat toimineensa velvollisuutensa mukaisesti. He antoivat myöskin ymmärtää, että heidän käytöksensä oli voittanut kannatusta myöskin yliopistonopettajien keskuudessa. Itse asiassa oli eräs professori viittaamalla kehoittanut heitä jatkamaan lukemista, kun rehtori oli sen kieltänyt.
Samana päivänä kävi kenraalikuvernööri Obolenskij minun luonani. Sattumalta vai tahallaanko hän juuri sinä päivänä saapui, sitä en tiedä, mutta välikohtaus avajaistilaisuudessa oli hänelle tuttu. Hän sanoi kuulleensa, että meillä oli ollut pieni "jupakka" yliopistolla. Minä tein aivan lyhyesti selkoa siitä, millainen se oli, ja rauhoitin häntä sillä, että asialla ei ollut mitään erityistä merkitystä ja että se oli yliopiston sisäinen asia, jonka me kyllä selvittäisimme. Hän sanoi, että hänellä oli aihetta luulla, että mielenosoitus oli lähtöisin "samasta puolueesta, missä tehdään työtä valtiopäiviä vastaan, koska pelätään sen kantaa". Tämän hämärän viittauksen sisältö ei tullut minulle selväksi.
Kaksi päivää myöhemmin kokoontui kurinpitotoimikunta. Sarven ja Söderhjelmin kuulustelusta kävi selville, että he olivat saaneet tehtävänsä eräältä toveripiiriltä ja heidät oli velvoitettu lukemaan vastalausekirjelmä itse avajaistilaisuudessa heti rehtorin puheen jälkeen. He olivat kyllä otaksuneet, että rehtori kieltäisi heitä esiintymästä, mutta päättäneet siitä huolimatta täyttää tehtävänsä. He olivat ennen tilaisuuden alkua saaneet sanani ja samaten selvästi ymmärtäneet, mitä minä salissa lausuin. Lausuntoni jälkeen olivat he epäröineet hetkisen, mutta sitten päättäneet jatkaa. Vastalause piti luettaman juuri avajaistilaisuudessa, koska se sen kautta saisi enemmän pontta. Rikoksen arvioimisesta ja rangaistuksen määrästä olivat mielipiteet toimikunnan kesken kahtalaisia. Syyttäjä vaati heidät erotettaviksi yhden lukukauden ajaksi. Enemmistö oli kuitenkin sitä mieltä, että mitään ylemmän viranomaisen halveksimista osoittavaa ei tässä ollut tapahtunut. Muodollisesti katsoen oli rikkomus tosin karkea, mutta oli otettava huomioon teon siveellinen sisältö. Lieventävänä asianhaarana täytyi heidän mielipiteensä mukaan myöskin pitää sitä rohkaisua, jota vastaajat yleisön puolelta olivat saaneet, ja erittäinkin sitä seikkaa, että joukko yliopistonopettajia jäi saliin sijaiskanslerin ja rehtorin poistuttua. Myöntäen kaiken tämän, olisin kuitenkin omasta puolestani pitänyt erottamisrangaistusta sopivimpana, mutta minä taivuin enemmistön mielipiteeseen ja yhdyin siihen, että rikkomus rangaistaisiin muistutuksella kurinpitotoimikunnan edessä. Jos minä lausunnossani olisin vaatinut erottamista, olisi se todennäköisesti aiheuttanut sen, että sijaiskansleri olisi tehnyt rangaistuksen ankarammaksi sen mukaisesti, mikä vallitsevissa oloissa olisi ollut onnetonta.
Minulle oli jätetty eräs kirjelmä, jonka oli allekirjoittanut 24 ylioppilasta ja jossa he selittivät olevansa solidaarisia Sarven ja Söderhjelmin kanssa, koska he olivat olleet mukana sitä päätöstä tekemässä, joka aiheutti mainittujen herrojen esiintymisen. Kurinpitotoimikunta ei kuitenkaan tahtonut kiinnittää mitään huomiota siihen ja vielä vähemmän erääseen, muutaman sadan miehen allekirjoittamaan kirjelmään, joka sisälsi yleisen solidaarisuusilmauksen.
Joukko ylioppilaita oli esittänyt pyynnön, että saataisiin pitää yleinen ylioppilaskokous, jotta voitaisiin esittää mielipiteet avajaisten tapahtumista. Sen mukaan kuin minulle oli ilmoitettu, haluttiin ylioppilastaholla sovittaa erimielisyys rehtorin kanssa lausumalla valittelu tapahtuman johdosta, mutta samalla kertaa tehdä ymmärrettäväksi, että ylioppilaskunnassa yleensä vallitsivat ne samat tunteet, mitkä oli ilmaistu vastalausekirjelmässä. Mielestäni oli minun suostuttava tähän pyyntöön ja minä päätin kokouksessa julkiluettavaksi lähettää ylioppilaskunnalle kirjelmän. Sittemmin sain ylioppilaskunnan puheenjohtajalta tietää, että eräillä tahoilla oli aikomus järjestää kokouksesta suuri mielipiteenilmaisutilaisuus ylioppilaskunnan puolelta vastalauseen hyväksi sekä että valittelu juhlasalin tapahtuman johdosta olisi sivuasia. Me sovimme senvuoksi siitä, että keskustelu on rajoitettava itse tapahtumaan, kuitenkin siten, että lausunnoissa voitiin ilmituoda, että yhdyttiin niihin tunteisiin, jotka ilmautuivat vastalauseessa. Äänestys ei saisi tulla kysymykseen.
Kirjelmässäni ylioppilaskunnalle tein selkoa sen tapahtuman kulusta, josta oli kysymys, ja lausuin ankaran paheksumiseni tottelemattomuudesta rehtoria kohtaan ja julkisen tilaisuuden häiritsemisestä, mutta kirjelmä oli kuitenkin kirjoitettu hyväntahtoiseen sävyyn. Minä lausuin, että minä en voinut paheksua sitä, että nuoriso lukukauden alkaessa oli tahtonut ilmaista tunteitansa. Mutta minun täytyi valittaa, että ne esitettiin tavalla, jonka täytyi herättää kiusallista, itse asialle vierasta erimielisyyttä rehtorin kanssa, herättää yliopiston johtomiesten ja opettajien paheksumista ja aiheuttaa kurinpidollisia toimenpiteitä. Kaikki tämä olisi voitu välttää, ilman että lausunnon tarkoituksesta senkautta mitään olisi menetetty, jos olisi neuvoteltu rehtorin kanssa tai noudatettu rehtorin kehoitusta ja sitä keinoa käytetty, jonka hän oli neuvonut. Kun kirjelmä oli luettu, syyskuun 19 päivän kokouksessa, esitettiin vanhasuomalaiselta taholta, että, vaikka ne samat tunteet, jotka saivat ilmauksensa avajaisissa luetussa vastalauseessa, vallitsivat heidänkin puolueensa ylioppilaissa, tämä puolue kuitenkin jyrkästi paheksui sitä sopimatonta ja asiaan kuulumatonta tapaa, millä vastalause oli tuotu esille. Nuorsuomalaiset ja ruotsinmieliset ilmaisivat täysin yhtyvänsä ylioppilasten kirjelmään, mutta valittivat, että sen esittämistavan johdosta oli syntynyt erimielisyyttä rehtorin ja ylioppilasten välille. Kun oli todettu, että rehtorin kirjelmä ei aiheuttanut mitään toimenpidettä, lopetettiin kokous.
Kenraalikuvernöörille oli tehty huomautus minun viimeisen avajaispuheeni johdosta ja hän luuli huomaavansa jonkunlaista yhteyttä sen ja ylioppilasten vastalauseen välillä. Hän antoi Deutrichin ilmoittaa Danielsonille, että ylioppilasten esitys avajaistilaisuudessa, "joka oli suunnattu viranomaisten toimenpiteitä vastaan, näyttää perustuvan yliopiston rehtorin sitä ennen pidettyyn puheeseen", joka sisälsi "samantapaisia lauseita kuin ylioppilasten esitys" j.n.e. Kenraalikuvernööri valitti myöskin v.t. kanslerille, joka sen johdosta kirjeessä lausui tyytymättömyytensä puheeseen. Hän luuli vielä olevansa velvollinen ilmoittamaan siitä H. Majesteetillensakin ja pelkäsi, että asia olisi esteenä vastasyntyneen perintöruhtinaan kansleriksi nimittämiselle!
[Kirje sijaiskanslerille kuului käännettynä seuraavasti: "Siitä Teid. Ylh. minulle lähettämästä puheesta, jonka rehtori on pitänyt uuden lukuvuoden alkaessa, olen huomannut, että valtioneuvos Hjelt, kun hän puheessa koskettelee muutamia tapauksia Suomen elämästä, jotka eivät ole välittömässä yhteydessä yliopiston kanssa, on lausunut mietteitä, joiden tarkoituksena on ollut arvostella tilannetta, joka viimeaikaisten hallinnollisten toimenpiteiden kautta on syntynyt. Ryhtymättä käsittelemään näiden arvostelujen oikeutta sinänsä, on minun mielipiteeni se, että ne eivät ensinkään sovi puheeseen, jossa yliopiston hallitus kääntyy opiskelevan nuorison puoleen, ja pyydän Teid. Ylhäisyyttänne saattamaan tämän valtioneuvos Hjeltin tietoon.
"Sen lisäksi katson tarpeelliseksi lisätä, että tyytymättömyys, jonka rehtorin mainittu puhe on herättänyt Suomen kenraalikuvernöörissä, pakottaa minua saattamaan sen Kaikkein Korkeimman tietoon, ja minä pelkään, että tämä asiaintila voi estää suostumuksen yliopiston traditsioneille perustuvaan toivomukseen saada kansleriksensa H. Keis. Korkeutensa Perintöruhtinas."]
Obolenskijn luona käydessään huomautti sijaiskansleri, että luulo ylioppilasten, esiintymisen ja minun puheeni välisestä ulkonaisesta yhteydestä johtui täydellisestä väärinkäsityksestä. Oblenskij syrjäytti asian lausumalla vain sen yleisen arvelun, että siitä saattoi olla vain vahinkoa yliopistolle, jos siellä politikoitiin.
Se seikka, että osa virkatovereista jäämällä juhlasaliin siksi ajaksi, jolloin useinmainittu vastalause luettiin, ja suosiotansa osoittamalla antoi ylioppilaille yllykettä esiintymään niinkuin esiintyivät ja olemaan välittämättä rehtorin käskystä, oli, niinkuin jo on huomautettu, aiheuttanut nuorisossa sen käsityksen, että nämä opettajat olivat asettuneet heidän puolellensa rehtoria vastaan. Tämä seikka sekä ruotsalaisille sanomalehdille lähetetyt kirjeet, joissa samaa asiaa käytettiin hyökkäysaseena minua vastaan, ja se käsitys, että yliopistonopettajien puolelta oli vähennetty minun rehtorinarvoani ja vaikutustani ylioppilaisiin, saattoivat minut vakavasti ajattelemaan eronpyynnön jättämistä. Sen lisäksi tuli nuhtelu korkeammasta paikasta, joka saattoi minua otaksumaan, että vaikutusvaltani oli silläkin taholla vähentynyt. Minä luovuin kuitenkin silloin siitä aikomuksesta, koska minusta kollegialiselta näkökannalta ei tuntunut olevan oikein odottamatta ja valmistamatta jättää paikkaani, sitä enemmän kuin muutamat virkatoverit, joille olin maininnut aikomuksestani, ehdottomasti kehoittivat minua luopumaan aikeestani. Konsistorin kokouksessa lokakuun 1 päivänä pidin minä kuitenkin puheen, joka oli osoitettu virkatovereille, ja jossa tein selkoa niistä vaikuttimista, jotka olivat saaneet minut ajattelemaan eroa rehtorinvirasta, ja lausuin vakavasti ja jyrkästi mielipiteeni muutamien virkatoverien menettelystä juhlasalissa sattuneen tapahtuman aikana (ks. myöh.). Lausunto tuli odottamatta useimmille ja sillä oli ilmeinen vaikutus.
Seuraavassa kokouksessa luki professori Runeberg minulle osoitetun lausunnon konsistorin jäsenten enemmistön puolesta, joka oli luottamuslauseen luontoinen, puheeni johdosta edellisessä konsistorin kokouksessa. Se sisälsi vakuutuksen virkatoverien täydellisestä luottamuksesta, vaikka lausunto "ei sisältänytkään tunnustuksen antamista jokaiseen yksityiseen tekoon tai toimenpiteeseen nähden, mitä rehtori on toimittanut niissä harvinaisen voimaa kysyvissä ja huolekkaissa oloissa, jotka niin suuressa määrässä ovat vaikeuttaneet yliopiston asiain johtoa". Lausunto päättyi sanoilla: "Meillä on myöskin se toivo ja luottamus, että Teidän tahtonne ja Teidän voimanne sen raskaan taakan kantamiseen, joka nykyisissä oloissa Teidän harteillanne lepää, ei ennen aikojansa horju eikä uuvu." Selitykseen oli yhtynyt 26 konsistorin 32 jäsenestä. Sitten luki professori A. Homén lausunnon niiden puolesta, jotka olivat jääneet saliin, senjälkeen kuin sijaiskansleri ja rehtori olivat poistuneet. Siinä huomautettiin, että heidän käytöstään ei millään tavoin tulisi käsittää siten, että se olisi mielenosoitus rehtoria kohtaan. Näiden lausuntojen johdosta sanoin minä muutamia sanoja, osaksi vielä selvittääkseni lausuntoani edellisessä konsistorin kokouksessa, osaksi ilmaistakseni kiitollisuuttani niiden selitysten ja sen tunnustuksen johdosta, joita minä olin saanut osakseni. Konsistorin jäsenet nousivat ja kumarsivat ja minä samoin. Siten oli tämä sisäinen erimielisyys sovitettu.
* * * * *
Yllämainittu lausuntoni, jonka konsistorin kokouksessa lokakuun 1 päivänä annoin, kuului pienin lyhennyksin seuraavasti:
"Yliopiston Rehtorinvirka on ehkäpä enemmän kuin mikään muu hallinnollinen virka maassamme luottamustoimi. Tämä tulee varsinkin selvästi esille poliittisesti levottomina aikoina. Että minä pääasiallisessa tehtävässäni, työssäni yliopiston häiritsemättömän työn ja kehityksen hyväksi, olen onnistunut, kuten rohkenen uskoa, verrattain hyvin, riippuu siitä, että minä runsaassa määrin olen saanut nauttia virkatoverieni luottamuksellista tukea, että minä olen nuorison taholta voinut odottaa arvonantoa ja kunnioitusta ja että minulla myöskin yliopiston korkeampien viranomaisten keskuudessa on ollut jotakin arvovaltaa ja siten olen saattanut vaikuttaa jonkun verran myöskin ylöspäin. On olemassa seikkoja, jotka pakosta saavat minut olettamaan, että nuo mainitut edellytykset rehtorinviran menestykselliseksi hoitamiseksi eivät enää täydellisesti ole vallitsemassa, jonka vuoksi tehtävä nykyään vallitsevien olosuhteiden aikana näyttää minusta oleellisesti vaikeammalta kuin ennen.
Mikä lähinnä on aiheuttanut tuon minun käsitykseni asiasta, on yhteydessä sen häiritsevän tapauksen kanssa, joka sattui tämän lukukauden avajaisjuhlallisuuksien aikana. Vaikka minä syvästi valitan sitä tottelemattomuutta, johon kaksi ylioppilasta silloin teki itsensä syypääksi, en kuitenkaan pidä tätä seikkaa merkitsevimpänä, sillä heidän tottelemattomuutensa johtui harhautuneesta velvollisuuden tunteesta, eikä sen tarkoituksena ollut millään tavalla ilmaista kunnioituksen puutetta rehtoria kohtaan. Paljoa enemmän merkitsee minulle se seikka, että tämä heidän esiintymisensä, joka tapahtui huolimatta siitä, että rehtori virantoimessa ollen oli sellaisen kieltänyt, sai tukea ja yllykettä yliopiston opettajien puolelta, joiden joukossa oli myöskin konsistorin jäseniä, osittain sen kautta, että he jäivät saliin, senjälkeen kuin sijaiskansleri, rehtori ja osa yliopiston opettajakuntaa oli mennyt pois, osittain suoranaisten suosionosoitusten kautta. "Etteivät kaikki ne yliopiston opettajat, jotka saliin jäivät, tehneet sitä mielenosoituksellisessa tarkoituksessa, sen tiedän sangen hyvin, mutta se ei paljoa vaikuta asiaan. Nuoriso sai sen käsityksen, että siinä selkkauksessa, joka oli syntynyt rehtorin ja niiden ylioppilasten välillä, jotka olivat toimeenpanneet mainitun mielenosoituksen, useat rehtorin omista virkatovereista olivat asettuneet häntä vastaan ja niiden puolelle, jotka olivat loukanneet hänen virka-arvoansa. Sen kautta sai selkkaus paljoa suuremman merkityksen kuin mitä se muutoin olisi saanut. Samaan suuntaan on tapausta käytetty hyväksi myöskin sanomalehdistössä, erittäin ulkomaisessa. Sijaiskansleri, rehtori ja muutamia yliopiston opettajia asetetaan toiselle puolelle, koko opiskeleva nuoriso ja suuri enemmistö yliopiston opettajia toiselle. Edelliset ovat raukkamaisuuden edustajia, jälkimmäiset rohkean mielen. Minä tiedän hyvin, että tämä kuva on väärä, ja että totuudenrakkaus ei ole ollut kuljettamassa niitä käsiä, jotka ovat sen luoneet, mutta jo se seikka, että sellainen asian tulkinta syntyy ja näkyy sekä yksityisissä piireissä että julkisuudessa, saa epäilemään, että maanalaista työtä on tehty. Mikä vaikutus kaikella sellaisella on nuorisoon, on selvää. Toiselta puolelta alenee tämän kautta rehtorin vaikutus nuorisoon, toisaalta saa tämä siitä uutta yllykettä jatkamaan sitä tietä, jolle on lähtenyt. Tämä painaa paljon enemmän mieltäni kuin se seikka, että muutamat nuorukaiset eivät äkisti voineet löytää oikeata tietä vaikeassa tilanteessa ja siten saivat aikaan rehtorin kanssa selkkauksen, joka itsessään oli verrattain muodollinen. — — —
Minun täytyy suoraan sanoa, että minä tämän tapahtuman johdosta en tunne olevani varma siitä, että minä mahdollisissa uusiutuvissa häiriöissä, jotka pakottavat rehtoria käyttämään virkavaltaansa lain määräämissä rajoissa, voin odottaa kaikkien virkatoverien kannatusta.
Minun täytyy vielä lisätä, että minun asemani ylöskinpäin on käynyt heikommaksi. Kenraalikuvernööriltä sijaiskanslerille tulleessa kirjelmässä on rehtoria syytetty siitä, että hän puheellansa on antanut aihetta siihen ylioppilasten kirjoitukseen, joka luettiin avajaistilaisuudessa. Tähän päättömään syytökseen minä luonnollisesti en paljoakaan huomiota pane, mutta myöskin yliopiston kanslerilta olen saanut nuhteen avajaistilaisuudessa pitämästäni puheesta, koska minä hänen mielestänsä siinä olen ylittänyt sen rajan, mitä sellaisessa tilaisuudessa yliopiston hallituksen puolelta nuorisolle voidaan sanoa; siis saman puheen johdosta, jota toisella taholla on leimattu hyvin penseäksi ja värittömäksi, ja siellä täällä vähän alamaisen ryömimisen maustamaksi. Minä mainitsen tämän osoittaakseni kuinka jyrkästi vastakkaisia vaatimuksia näinä aikoina rehtorin täytettäviksi tahdotaan panna. Koko asia tuntuisi humoristiselta, jollei se samalla olisi niin vakava. Kansleri tulee esittämään rikollisiksi katsotut lausunnot H. Majesteetilleen. Mitä seurauksia siitä saattaa olla minulle henkilökohtaisesti, siitä minä huolin vähemmän ja ero olisi minulle tervetullutkin, mutta kanslerin kirjelmässä on myöskin sellainen viittaus, että minun esiintymisestäni saattaa olla joitakin seurauksia yliopistolle, ja tämä ei voi olla minulle yhdentekevää. Joka tapauksessa on minun ja v.t. kanslerin välille tämän kautta syntynyt jonkunlainen juopa, joka ei suinkaan ole eduksi yliopistolle.
Niinkuin Herrat sanotusta huomannevat, olisi minulla ollut vakavia syitä, jos olisin täyttänyt aikeeni ja nyt jo jättänyt paikkani virkatoverien ja kanslerin täytettäväksi. Jos olosuhteet kehittyisivät siihen suuntaan, että huomaan, etten enää voi täyttää rehtorin vastuunalaisia tehtäviä, niin täytyy minun saada katsoa itseni täysin oikeutetuksi ottamaan mainittu askel."
* * * * *
Professori Runebergin lokakuun 15 p:n kokouksessa useimpien konsistorin jäsenten puolesta lukema lausunto oli kokonaisuudessaan tällainen:
"Herra Rehtori! Konsistorin viime kokouksessa lokakuun 7 päivänä lausuitte Te, Herra Rehtori, että Te viime aikoina olitte ollut huomaavinanne erikoisia epäluottamuksen ja tyytymättömyyden merkkejä, jotka kohdistuisivat Rehtorin tapaan johtaa Yliopiston asioita. Te ilmeisesti ajattelette, että Te ehkä ette enää nauttisi samaa virkatoverienne luottamusta ja tukea kuin ennen ja joka olisi välttämätön, jotta Te voisitte oikein täyttää sen paikan, mikä yliopiston Rehtorilla tulee olla. Tämän johdosta on suuri osa Konsistorin jäseniä katsonut tarpeelliseksi antaa puolestansa selitystä ja siinä mielessä he ovat antaneet minun tehtäväkseni vanhimpana joukostansa Teille, Herra Rehtori, lausua sen varman vakautuksen, että Teidän virkatoverienne usko ja luottamus ei ole horjunut eikä muuttunut siitä ajasta saakka, jolloin Teidät melkein yksimielisesti valittiin Yliopiston Rehtoriksi. Tämä lausunto luonnollisestikaan ei sisällä tunnustuksen antamista jokaiseen yksityiseen tekoon tahi toimenpiteeseen nähden, mitä Herra Rehtori on toimittanut niissä harvinaisen voimaa kysyvissä ja huolekkaissa oloissa, jotka niin suuressa määrässä ovat vaikeuttaneet Yliopiston asiain johtoa, eikä se myöskään edellytä täydellistä käsitysten ja katsantotapojen yhtäpitäväisyyttä yleensä; se katsantokanta, mistä lähtien yksityisiä ilmiöitä katselee ja arvostelee, jää pakostakin toisenlaiseksi sille, joka ei ole mukana asiain suoranaisessa käytännöllisessä toimittamisessa, kuin sille, jonka tehtävänä on mahdollisuuden mukaan toteuttaa johtavia periaatteita todellisen elämän moninaisissa ja kirjavissa oloissa. Mutta me tahtoisimme saada sanotuksi, että Teidän toimintanne Yliopiston Rehtorina suurin piirtein ja kokonaisuutena katsoen täysin ansaitsee meidän pysyvän kiitollisuutemme, sekä että Teillä edelleen on virkatoverienne keskuudessa sama luottamus ja sama tuki kuin ennenkin. Meillä on myöskin se toivo ja luottamus, että teidän voimanne ja Teidän tahtonne sen raskaan taakan kantamiseen, joka nykyisissä oloissa harteillanne lepää, ei ennen aikojansa horju eikä uuvu."
Ylioppilaslakkosuunnitelmia syksyllä 1904.
Toisessa yhteydessä on mainittu, että niinhyvin nuorempien yliopistonopettajien kuin ylioppilasten keskuudessa oli suunniteltu lakkoa syyslukukauden alkuun 1904 vastalauseeksi muutamien yliopiston opettajien karkoittamista vastaan, mutta asia sai tällä kertaa raueta, kun konsistorin esitys kyseessäolevan väkivallanteon suhteen tuli tunnetuksi. Sen sijaan toimeenpantiin se mielipiteenilmaus avajaistilaisuudessa, josta edellisessä luvussa on kerrottu. Mutta suunnitelmista ei oltu kokonaan luovuttu. Minun velvollisuuteni rehtorina oli luonnollisesti koettaa estää työn lopettamista yliopistossa, erittäinkin kun mielipiteet sen sopivaisuudesta olivat hyvin erilaisia, enkä minäkään siitä saattanut odottaa suotuisia tuloksia.
Lokakuun lopulla sain minä tietää, että ruotsinmielisissä ylioppilaspiireissä ja Keskusteluseurassa jälleen oli neuvoteltu yleisestä opintolakosta sen johdosta, että karkoitettuja yliopistonopettajia yhä edelleen pidettiin maanpaossa. Lakon alkamiseksi oli ajateltu tulevan kevätlukukauden alkua. Silloin olisivat valtiopäivät koolla ja yleinen lakko yliopistossa tukisi ja antaisi pontta sen vastustavalle kannalle. Aluksi piti muutamien valtuutettujen käydä kaikkien professorien luona tutkiakseen heidän ajatustaan lakkokysymyksestä. Kolme nuorta miestä Keskusteluseurasta kävi luonani pian sen jälkeen, mutta vain kysyäkseen mihin toimenpiteisiin konsistorin kirjelmä karkoitetuista oli johtanut, tai mihin sen voitiin otaksua johtavan, ilman että lakkokysymystä suoranaisesti kosketeltiin.
Marraskuun 1 päivänä ilmoitettiin minulle, että ylioppilaat seuraavana päivänä pitäisivät kokouksen, jossa pohdittaisiin kysymystä mahdollisesta yliopistotasosta. Ensimmäinen ajatukseni oli, etten puuttuisi asiaan, erittäinkin kun minulla oli syytä otaksua, että tulokseksi tulisi lakkoajatuksesta luopuminen. Seuraavana aamuna sain kuitenkin tietää, että kokous pidettäisiin ylioppilastalon suuressa juhlasalissa, sekä että painettuja kutsulippuja oli suuri määrä jaettu. Kun kokous tämän kautta oleellisesti oli menettänyt yksityisen luonteensa, katsoin velvollisuudekseni kieltää sen pitämisen. Rehtorin lupaa kokouksen pitämiseen ei oltu pyydetty, enkä minä olisi voinut puolustaa sellaista seikkaa, että niin laaja ylioppilaskokous, jolla oli mainitunlainen tarkoitus, oli pidetty minun tieteni ja minun sanattomalla suostumuksellani. Vastuu siitä olisi kokonaan tullut minulle. Sijaiskansleri, joka myöskin oli kuullut aiotusta kokouksesta, telefonoi minulle ja kysyi, olinko minä ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin sen ehkäisemiseksi, mihin minä voin vastata myöntävästi. Minä kutsuin ylioppilastalon taloudenhoitajan luokseni ja kun hän sai tietää, että kokous oli kutsuttu kokoon ilman rehtorin lupaa sekä että minä en voinut antaa suostumustani sen pitämiseen, sanoi hän ilmoittavansa sille ylioppilaalle, joka oli tilannut salin, että sitä ei tarkoitusta varten voitu saada, sekä lupasi pitää huolta siitä, että ovet pidettiin suljettuina. Itse kutsuin minä luokseni maisteri F. Salzmanin ja kandidaatti Sarven, jotka kuuluivat niihin, joiden tehtävänä oli ollut kokouksen järjestäminen. He myönsivät toimineensa lain' vastaisesti, kun he ilman rehtorin lupaa olivat kokoonkutsuneet kokouksen, mutta, selittivät he, ajat olivat sellaiset, että ylioppilasten täytyi omin päin politikoida, ja niin ollen ei voinut välttää, että mahdollisesti rikottiin laillisia muotoja. Mihinkään muuhun tulokseen ei keskustelu johtanut, kuin että kieltoni ilmoitettaisiin niille, jotka saapuisivat kokoukseen.
Kokous oli kutsuttu kello 7:ksi. Minä olin käskenyt pari pedelliä ylioppilastalolle ja pysyttelin itse läheisyydessä siltä varalta, että minun henkilökohtainen asiaan puuttumiseni tulisi tarpeelliseksi. Kun moneen sataan nouseva joukko ylioppilaita sai tiedon kiellostani ja näki salin ovien olevan suljettuina, kokoontuivat he ylioppilastalon portaille ja torille sen ulkopuolelle. He pysyivät rauhallisina, mutta eivät poistuneet pedellien kehoituksista huolimatta. Mutta myöskin poliiseja saapui paikalle, ja koska pelkäsin selkkauksia syntyvän niiden kanssa, menin itse paikalle ja kuljin muutamia kertoja kansanjoukon läpi, kehoittaen ylioppilaita poistumaan. Osa vetäytyi syrjään, mutta kokous ei sanottavasti pienentynyt. Vaikka minua ei millään tavalla häiritty ja vaikka kohtelu olikin sopivaa, huomasin kuitenkin, että mieliala oli hyvin katkeroitunut. Minä puhelin muutamien vanhempien ylioppilasten kanssa, jotka ilmoittivat minulle, että lähetystö oli lähetetty minun luokseni, vaan ei vielä ollut palannut, sekä että juuri sitä odotettiin. Minä päätin mennä kotiin ja sovittiin siitä, että lähetystö uudelleen tulisi luokseni. Vanhemmat ylioppilaat selittivät, että ylioppilaat silloin seuraisivat jäljessä ja että joukko siten hajaantuisi.
Hetken perästä saapui lähetystö luokseni, ja sillä välin ylioppilaat täyttivät porraskäytävään ja kadullekin ulkopuolelle kokoontui suuri joukko ihmisiä. Pedellit ja poliisit olivat seuranneet mukana. Lähetystöön kuului 14 henkeä, kaksi kustakin osakunnasta. Puhetta johti lähinnä eräs ylioppilas Nyman, joka sanoi tulleensa valituksi puheenjohtajaksi. Hänen esiintymisensä oli kiihoittunutta ja yksinkertaista, ja olin huomaavinani, että toverit olivat jonkun verran hämillään siitä mitä hän puhui. Hän selitti, että kokouksen kieltäminen oli herättänyt suurta katkeruutta nuorisossa, ja vaati kiellon kumoamista. Minä en antanut häiritä rauhaani ja vastasin, että oli mahdotonta sallia kokouksen pitämistä. Kiellolla ei ollut mitään tekemistä tunteitteni kanssa nuorisoa kohtaan; minä olin vain tehnyt virkavelvollisuuteni enkä ollut voinut toimia toisin. Muutamat muutkin lähetystön jäsenet lausuivat mielipiteensä, mikä aiheutti lyhyen mielipiteiden vaihdon. Syy, miksi ylioppilaat tahtoivat kokoontua, oli se, että heidän vastalauseensa avajaisissa ei vielä ollut johtanut mihinkään tulokseen eikä konsistorin esityksestä myöskään ollut näkynyt mitään seurausta. Meidän keskustelumme päättyi minun jyrkkään selitykseeni, että kokousta ei voitu pitää, mutta että minä kutsuisin osakuntien inspehtorit kokoon seuraavaksi päiväksi neuvotellakseni heidän kanssaan asiasta. Heidän arvosteluunsa täytyi minun olettaa ylioppilasten luottavan. Kun lähetystö oli poistunut, ilmoitettiin minun vastaukseni porraskäytävään kokoontuneille ylioppilaille. Sen jälkeen lähtivät kaikki hiljaa ja rauhallisesti pois. Koko tämä selkkaus nuorison kanssa pahoitti mieltäni, mutta se ei ollut vältettävissä.
Kokouksessa, joka pidettiin seuraavana päivänä, olivat kaikki osakuntain inspehtorit, yhtä lukuunottamatta, joka oli epäilevällä kannalla, yksimielisiä siitä, että olin tehnyt velvollisuuteni, kun olin kieltänyt kokouksen. Ei ainoastaan, että se oli laittomasti kokoonkutsuttu, vaan rehtori ei voinut, niin arvelivat inspehtorit, antaa hyväksymystänsä kokoukselle, jossa ylioppilasten piti neuvotella siitä, täyttäisivätkö he velvollisuutensa vai eivätkö. Erään inspehtorin mielestä olisi ehkä ollut viisaampaa, jollei ovia olisi suljettu, vaan ylioppilaat olisivat saaneet sinne kokoontua. Jos he sitten kiellosta huolimatta olisivat pitäneet kokouksensa, olisi rehtori voinut ryhtyä rangaistustoimenpiteisiin. Omasta puolestani täytyi minun olla sitä mieltä, että tilanne sellaisesta toiminnasta vain olisi pahentunut. Sovittiin siitä, että inspehtorit yksityisesti antaisivat osakunnille tiedoksi, että he hyväksyivät rehtorin toiminnan.
Muutamia päiviä myöhemmin pitivät ylioppilaat salaisen kokouksen uusmaalaisen osakunnan talolla lakkokysymyksestä. Noin 400 henkeä lienee ollut läsnä. Useimmat puhuivat lakon puolesta, mutta äänestettäessä, ratkaistaisiinko asia nyt vai eikö, tuli 200 ääntä lakon puolesta ja 190 vastaan. Kun enemmistö oli niin vähäinen, katsottiin kysymyksen tällä kertaa täytyvän raueta, mutta se päätettiin ottaa uudelleen käsiteltäväksi seuraavan lukukauden alussa. Keskustelussa huomautettiin usealta taholta, että vähintään 700 ylioppilaan pitäisi äänestää lakkoa, jos sellainen ylipäänsä voisi tulla kysymykseen. Yksityistä tietä olin saanut tiedon kokouksesta, mutta päätin olla siihen sekautumatta, mikä lienee ollut onnellisinta.
Lakkopuuhista ei sittemmin enää kuulunut mitään. Seuraavan lukukauden alkaessa ei enää ollut aihetta ottaa kysymystä käsiteltäväksi.
Aktivistisia pyrkimyksiä 1904—1905.
Routavuosien sortojärjestelmää vastaan oli noussut passiivinen vastarinta, joka ilmeni lähinnä yksityisten henkilöiden impulsiivisina tekoina, mutta joka sitten kehittyi järjestelmälliseksi puolustuspolitiikaksi koko yhteiskunnan puolelta. Tässä puolustusmuodossa, joka perustui puhtaan laillisuuden pohjalle, oli paljon siveellistä voimaa, mutta sen vaikutus väheni sen kautta, että taistelu suuntautui sellaisia voimia ja henkilöitä vastaan, joihin oikeudelliset ja siveelliset vaikuttimet eivät paljoakaan tehonneet. Passiiviseen vastarintaan vastattiin uusilla väkivallanteoilla, jotka usein olivat karkeata lajia, mikä yhä enemmän kiihdytti mieliä. Tällä tarkoitamme lähinnä maanpakoonajamis- ja karkoitustoimenpiteitä. Oli luonnollista, että kun olot olivat sellaiset, sellainen mieli, joka suuntautui aktiivisempaan puolustuspolitiikkaan, voittaisi puolelleen ennen muita nuorison. Se ilmeni siten, että oltiin yhä enemmän taipuvaisia ulkonaisiin mielenosoituksiin, mutta yksityisissä henkilöissä se herätti myöskin sen ajatuksen, että piti vastustaa väkivaltaa väkivallalla. Yleensä pysyi akateeminen nuoriso koko ensimmäisen routavuosiajanjakson aikana passiivisen vastarintapolitiikan yleisessä taktiikassa, mutta sen lopulla ilmeni yksityisissä heistä myöskin puhtaasti aktivistisia pyrkimyksiä. Vuoden 1904:n alussa tulin niiden kanssa kosketuksiin. Samoinkuin muut kansalaiset, joilla oli vastuunalainen asema maassamme, pidin aluksi aktivistista liikettä hyvin arveluttavana ja omiaan yhä suuremmassa määrin vaikeuttamaan asemaamme epätasaisessa taistelussamme.
Ensimmäinen sellaisen äktivistisen toiminnan ilmaus, vaikkakin jonkun verran lapsellinen ja epäselvä, oli attentaattiyritys Vaasan poliisimestaria, af Enehjelmiä vastaan, tammikuun alussa 1904. Yrityksessä oli osallisina kaksi ylioppilasta, B.K. Westlin ja O.W. Eriksson, jotka heti vangittiin. Vaasan kuvernööri, Knipowitsch, ilmoitti minulle tapahtumasta. Hän piti asiaa poliittisena ja oli kenraalikuvernöörille lähettämässänsä raportissa esittänyt sen murhayrityksenä poliisimestaria vastaan.