Kuukautta myöhemmin Langhoff ilmoitti, että senaattori Markoffilla oli suurimmat toiveet tulla hänen seuraajaksensa. Sitä olisi, Langhoffin mielipiteen mukaan, vallitsevissa oloissa pidettävä parhaana ratkaisuna. "Minä olen", kirjoitti hän, "ottanut vastuulleni sensuuntaisen työskentelyn. Yliopiston itsenäisyyttä pitäisi Markoffin koettaa ylläpitää ja tehneekin hän niin, ja minä saan sitäpaitsi tilaisuuden puhua hänen kanssaan, ennenkuin matkustan täältä. Sinun tulee joka tapauksessa, yliopiston vuoksi, koettaa pysyä paikallasi. Markoffin kanssa on verrattain helppo tulla toimeen — — — missään tapauksessa ei hän itse toivo yliopistolle mitään pahaa." Saatuaan tietää Langhoffin odotettavana olevasta erosta pyysi konsistori lähetystön kautta, että minä hänelle esiintoisin sen toivomuksen, että hän pysyisi kanslerinvirassa vielä senkin jälkeen kuin hän oli jättänyt ministerivaltiosihteerintoimen. Kirjelmässä huhtikuun 3 päivältä esiintoin minä tämän konsistorin toivomuksen. Langhoff vastasi siihen käsikirjeellä, josta minä annoin tiedon konsistorille. Yksityisesti hän kirjoitti minulle: "Olen syvästi liikutettu siitä hyvästä ajatuksesta, joka Herroilla Professoreilla minusta on, ja heidän lausumansa toivomus, että minä mahdollisesti jäisin paikalleni, on minulle paras palkinto kaikista niistä huolista ja vaikeuksista, joita näinä 7 vuotena olen saanut kokea. — — — Syistä, jotka jo suullisesti olen sinulle esittänyt, olisi minulle aivan mahdotonta pysyä v.t. kanslerina, vaikka otaksuisikin, että H. Majesteettinsa siihen suostuisi. Yliopistolle siitä tuskin olisi hyötyä, koska asemani todellisuudessa olisi aivan toinen kuin silloin kun minulla samalla on ministerivaltiosihteerintoimi, ja pelkään sen vuoksi, etten voisi mitään tehdä yliopiston hyväksi sellaisissa olosuhteissa."
Huhtikuun 12 päivänä 1913 oli Langhoffilla viimeinen esittelynsä. Hänen eronsa myönnettiin silloin lopullisesti ja hänen seuraajakseen nimitettiin senaattori Markoff. Kokovtseff oli siitä ollut yksimielinen Langhoffin kanssa. Kenraalikuvernööri oli tahtonut jotakin "Suomen erikoistuntijaa" venäläisten vihollistemme joukosta. Mutta Kokovtseff oli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei puhuisi Seynin kanssa Langhoffin seuraajasta. Keisarista oli hyvin vaikeata olla sitä tekemättä, mutta hän suostui siihen kuitenkin, ja kysymystä ei todella liene kosketeltu Seynin audienssilla.
"Menneen ajan valopilkkuihin luen lähinnä sen hyvän suhteen, joka on vallinnut yliopistoviranomaisten ja minun välilläni", kirjoitti Langhoff ilmoittaessaan erostaan. Yliopisto puolestaan voi tyydytyksellä ja kiitollisuudella muistaa niitä seitsemää verrattain rauhallista ja sen toiminnalle häiritsemätöntä vuotta, joiden aikana kenraali Langhoff oli ollut sen hallituksen johdossa. Luottamus oli ollut molemminpuolista.
Markoffin kansleriajalta 1913—1917.
Kun kenraali Markoff huhtikuun 12 päivänä 1913 nimitettiin ministerivaltiosihteeriksi, ei häntä oltu määrätty ottamaan haltuunsa yliopiston kanslerintointa. Sen johdosta kierteli sanomalehdissäkin huhuja siitä, että joku venäläinen — mainittiin kansanvalistusministeri — nimitettäisiin kansleriksi. Kysyttäessä ilmoitti kuitenkin kenraali von Etter minulle, että huhut varmuudella olivat perättömiä. Ei ollut mitään epäilystä siitä, että H. Majesteettinsa Markoffin ensi esittelyssä nimittäisi tämän mainittuun toimeen. Sama käsitys oli Markoffilla itsellään, kun minä toukokuun alussa kävin hänen luonaan Helsingissä. Toukokuun 12 päivänä saapui virallinen tieto, että H. Majesteettinsa oli uskonut uudelle ministerivaltiosihteerille kanslerintoimeen kuuluvain tehtävien hoitamisen.
Minä kirjoitin heti Markoffille kirjeen, jossa tein selkoa yliopiston asemasta ja osoitin, että sillä oli ollut etu omata kanslereita, jotka olivat puolustaneet sen itsenäisyyttä ja suojanneet sitä joutumasta poliittisiin riitoihin ja selkkauksiin, sekä huomautin varsinkin niistä vaaroista, jotka seuraisivat kenraalikuvernöörin sekaantumisesta sen asioihin. Vastauskirjeessään Markoff lausui m.m.: "Erittäinkin yhdyn siihen Herra Senaattorin lausumaan ajatukseen, että yliopistoa tulee suojella joutumasta poliittisiin riitoihin ja selkkauksiin. Luonnollisesti tulee koettaa puolustaa sitä kaikkea ulkonaista painostusta vastaan siinä suhteessa. Mutta samalla on välttämätöntä, että yliopisto puolestaan karttaa kaikkea, mikä voisi aiheuttaa ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä sitä vastaan."
Että Markoff aloitti toimintansa kanslerina hyvin aikomuksin, sitä ei minulla ole ollut syytä epäillä. Hän osoittautui henkilökohtaisesti hyväntahtoiseksi ja ystävälliseksi eikä hänellä nähtävästi itsellään ollut mitään venäläistyttämis- tai muita yliopiston etujen vastaisia suunnitelmia. Hän oli verrattain lahjakas henkilö, mutta passiivinen luonne vailla siveellistä ryhtiä ja vastustuskykyä niiden vaatimuksiin nähden, joista hänen asemansa oli riippuvainen. Yliopiston vihollisiin häntä ei voinut lukea, mutta mitään suoranaista tukea ei yliopistolla hänestä ollut. Hänen kansleriaikansa yleistä leimaa valaisevat ne tapahtumat ja seikat, jotka tässä lyhyesti kerrotaan.
* * * * *
Venäjän kielen ja kirjallisuuden professorinvirka oli aikaisemmin ollut erikoisasemassa, nimittäin siten, että H. Majesteettinsa täytti sen ilman konsistorin edelläkäypää ehdotusta. Yliopisto oli vuonna 1906 käyttänyt hyväkseen silloisia edullisia olosuhteita saadakseen muutoksen siinä aikaan ja oli saanut hyväksytyksi asetuksen, jonka mukaan tämä virka, täyttämiseensäkin nähden, tuli samanarvoiseksi muiden professorinvirkojen kanssa. Vähän aikaa Mandelstamin kuoleman jälkeen vuoden 1911 alussa oli Stolypin kysynyt Langhoffilta viran, täyttämisestä, johon Langhoff oli vastannut, että se täytettäisiin samassa järjestyksessä kuin muutkin professorinvirat. Sen johdosta julistettiin virka heti avoimeksi, ja ajatus jonkun kutsumisesta siihen sai raueta.
Toukokuun alussa samana vuonna saapui kanslerille Stolypinilta kirje, jossa hän pyysi selitystä siihen, mikä oli syynä vuonna 1906 tehtyyn muutokseen venäjänkielen professorinviran täyttämiseen nähden ja mistä johtui, että asia oli päätetty ilman yhteyttä asianomaisen ministerin kanssa. Langhoff, joka juuri oli lähdössä ulkomaanmatkalle, pyysi minua antamaan v.t. kanslerille, kenraali v. Etterille, tarkempia tietoja kyseessäolevan ehdotuksen perusteluista. Sen johdosta minä kirjoitin Etterille puolivirallisen kirjeen, jossa tein selkoa toimenpiteen syistä, huomauttaen ensi sijassa, kuinka toivottavaa oli, että venäjänkielen professori, esittämällä tieteelliseen pätevyyteensä nähden samat takeet kuin muutkin professorit, saisi osaksensa samaa kunnioitusta ja arvovaltaa kuin nämäkin. Etter käytti Stolypinille vastatessaan hyväkseen minun antamiani tietoja. Mitään enempää ei tästä asiasta kuultu, mutta Stolypinin kysely osoitti, että venäläisellä taholla tahdottiin saada paikkaan järjestelmälle mieluinen henkilö.
Virkaan oli ilmoittautunut koko joukko hakijoita, ja sitten kuin pätevyydenosoittamis-aika oli kulunut umpeen, oli konsistori toukokuussa 1913 tehnyt ehdokasluettelon, jossa oli ensimmäiselle sijalle asetettu moskovalainen professori Sakulin, toiselle tohtori Mansikka ja kolmannelle tohtori Arabaschin Pietarista. Kun syyskuun alussa ei mitään kuulunut nimityksestä, vaikka valitusta ei oltu tehty, kirjoitin minä Markoffille jouduttaakseni sitä. Minulla oli syytä luulla, että kansanvalistusministeri oli tahtonut sekaantua asiaan, ja viittasin siihen Markoffille lähettämässäni kirjeessä. Hän vastasi, että otaksumani oli ollut oikea, mutta toivoi, että asia pian selvenisi. Kuulin kuitenkin parooni Korffilta, joka oli käynyt Pietarissa, että Arabaschin, oman kertomansa mukaan, oli määrätty paikkaan. Sen johdosta minä kirjoitin Markoffille kirjeen, jossa esitin, että olisi toivottavaa saada Sakulin nimitetyksi, sekä lausuin, että kolmannelle sijalle asetetun ehdokkaan nimittäminen synnyttäisi paljon mielipahaa ja alusta alkaen saattaisi nimitetyn kieroon asemaan virkatovereihinsa ja nuorisoon nähden.
Syyskuun 20 päivänä Markoff tuli Helsinkiin, ja minä kävin heti hänen luonaan. Melkein ensimmäinen kysymykseni koski venäjänkielen professuuria. Markoff sanoi tulleensa tänne osaksi juuri sitä asiaa koskevan kirjeeni johdosta. Hän selitti olevansa pahoillaan siitä, että hänen nyt, kun ensi kertaa oli tärkeämpi yliopistoasia kyseessä, luultavasti täytyi toimia vastoin yliopistoviranomaisten toivomusta. Hän aikoi näet nimittää Arabaschinin, ja hänen vaikuttimensa olivat seuraavat: Arabaschin oli erittäin etevä henkilö, joka hyvin täyttäisi paikkansa. Venäjän tiedeakatemia oli palkinnut erään hänen teoksensa, ja sitähän täytyi pitää ylimpänä tuomarina sillä alalla. Arabaschin oli ollut Leuchtenbergin prinssin opettaja, ja tämä oli henkilökohtaisesti suositellut häntä. Sakulin oli poliittisesti toimekas vasemmistomies ja voisi, jos tulisi professoriksi Helsinkiin, saattaa yliopiston vaikeuksiin, kun taas Arabaschin ei ollut sidottu mihinkään poliittiseen puolueeseen ja oli luvannut pidättyä kaikesta politikoimisesta. Takeena siitä oli Markoffin mukaan se seikka, että Arabaschin oli henkilö, joka katsoi vain omaa etuansa! (Hän tarkoitti, että tämä ei seurannut mitään poliittisia ihanteita.) Edelleen huomautti Markoff, että yliopisto oli ainoa laitos maassa, jota venäläistyttämispyrkimykset eivät olleet vielä koskeneet, mutta että sillä oli paljon vihollisia, jotka käyttivät jokaista tilaisuutta hyväkseen ahdistaakseen sitä. Täytyi sentähden olla varovainen tässäkin asiassa, koska Sakulinin nimitys siinä suhteessa voisi tuottaa vahinkoa yliopistolle. — Minä esitin luonnollisesti käsitykseni asiasta, mutta huomasin, että Markoff oli jo sitoutunut ja luvannut nimittää Arabaschinin. Hän ymmärsi, että tätä ei erikoisen suopeasti vastaanotettaisi yliopistossa, mutta toivoi, että Arabaschinin etevä persoonallisuus pian haihduttaisi mielipahan. Arabaschin nimitettiin professoriksi pian sen jälkeen. Syyksi uuden professorin nimittämiseen esitti kansleri virallisesti hänen etevät kirjailija- ja tutkijaominaisuutensa.
* * * * *
Eräs toinenkin samanaikuinen virkaylennysasia herätti jonkun verran huomiota, vaikka se ratkaistiinkin yliopistoviranomaisten toivomuksen mukaan. Se koski Suomen ja Skandinaavian historian professorinvirkaa. Konsistori oli ensi sijalle asettanut ylimääräisen professorin C. von Bonsdorffin. Eräs hakijoista, joka ei ollut päässyt ehdokassijalle, dosentti V. Voionmaa, oli valittanut, ja konsistorin selitys oli lähetetty kesäkuussa 1914, mutta ei vielä syksylläkään, minun palattuani ulkomailta, ollut mitään kuulunut nimityksestä. Kirjoitin sen johdosta Markoffille ja kysyin viivytyksen syytä, ilmaisten samalla sen arvelun, että asiaan oli toiselta taholta sekaannuttu. Jos niin oli laita, oli minun mielestäni parempi antaa asian jonkun aikaa levätä, kuin että nimitys tapahtuisi vastoin konsistorin ehdotusta. Markoff vastasi, "että asian laita todellakin oli niinkuin Herra Senaattori oli ajatellut, ja sen vuoksi olen minä puolestani pitänyt sopivampana, että asian ratkaisu saisi odottaa vielä jonkun aikaa". Sen mukaan kuin Langhoffin kautta sain tietää, oli kenraalikuvernööri Seyn vaatinut, että Voionmaa eikä v. Bonsdorff nimitettäisiin virkaan. Kun minä joulukuussa samana vuonna kävin Markoffin luona Pietarissa, kysyin häneltä, kuinka asian laita nyt oli, ja hän ilmoitti, että nimityksen täytyi odottaa, koska hän tarvitsi vielä muutamia tietoja. Hän myönsi nyt, että kenraalikuvernööri oli tahtonut saada toisen henkilön nimitetyksi Bonsdorffin sijasta. Minä huomautin, että sellainen sekaantuminen oli käsittämätöntä, koska von Bonsdorff ei ollut ottanut osaa poliittiseen elämään, ja ilmaisin sen otaksuman, että oli sekoitettu henkilöitä toisiin, jollaista aikaisemminkin oli sattunut. Sikäli kuin sittemmin sain tietää, oli Seyn lausunut v. Bonsdorffista, että hän oli "kiivas ruotsikko" ja "nurjamielinen kaikkea venäläistä kohtaan". Kun Markoff toistamiseen kysyi asiasta kenraalikuvernööriltä, oli tämä vastannut, että hänen lausuntonsa koskierästäprofessori v. Bonsdorffia, mutta mahdollisesti ei sitä, josta nyt oli kysymys.
Sen mukaan mitä sittemmin kanslerinarkiston asiakirjoista olen nähnyt, oli tiedustelutarkoituksessa tutkittu poliittisen osaston mustaa kirjaa, ja siinä esiintyi kolme "v. Bonsdorffia", jotka olivat poliittisesti joutuneet huonoon valoon, nimittäin "professori v. Bonsdorff", "nuorempi v. Bonsdorff" ja "lehtori v. Bonsdorff", kaikki ilman ristimänimiä, mutta oli epäiltävää, tokko kukaan näistä oli sama, joka oli hakenut avoinna olevaa professorinvirkaa.
Nimitys viipyi yhä, jonka vuoksi minä tavatessani Markoffin elokuun lopulla ehdottomasti vaadin, että kysymys ratkaistaisiin ennen syyslukukauden alkua. Hän lupasikin sen, ja nimitys tapahtuikin sitten pian, syyskuun 3 päivänä, toista vuotta sen jälkeen kuin asia oli ollut valmis ratkaistavaksi.
* * * * *
Markoffin jälkeen oli senaatin varapuheenjohtajaksi tullut kenraalikuvernöörinkanslian päällikkö M. Borovitinoff, joka oli venäläistyttämispolitiikan innokkaimpia apostoleita. Sikäli kuin minä joulukuun alussa 1913 aivan salaisesti sain tietää eräältä senaatin virkamieheltä, oli Borovitinoff sen kysymyksen yhteydessä, joka koski venäjänkielen määräämistä Suomen virastojen kieleksi ja josta H. Majesteettinsa oli kehoittanut senaattia laatimaan esityksen, tehnyt sellaisen ehdotuksen, että tämä kieli otettaisiin käytäntöön yliopiston tutkinnoissa ja luennoissa. Senaatti oli päättänyt kääntyä v.t. kanslerin puoleen kysymyksellä, voisiko se odottaa hänen kannatustaan tälle uudistukselle. Sen johdosta minä matkustin Pietariin puhuakseni henkilökohtaisesti Markoffin kanssa, ennenkuin hän ennättäisi kysymykseen nähden sitoutua mihinkään senaatille vastatessaan. Pietarinmatkaani valitsin joulukuun 18 ja 19 päivän, koska siten saatoin olla poissa kenraalikuvernöörin tavanmukaisilta päivällisiltä 19 päivänä. Läsnäolo näillä päivällisillä oli sijaiskanslerin kiusallisimpia virallisia velvollisuuksia.
Kävin Markoffin luona 18 päivänä ja ilmoitin, mitä olin saanut tietää, mainitsematta lähdettä. Hän vahvisti tiedon oikeaksi. Minä selitin, mitä vakavia vaaroja ehdotus sisälsi, sekä osoitin, mitä käytännöllisiä mahdottomuuksia siinä oli. Yritys sen toteuttamiseksi olisi ensimmäinen askel yliopiston venäläistyttämistä kohti, joka olisi sen täydellinen häviö. Oli välttämättömän tarpeellista, että konsistori saisi tilaisuuden lausua mielipiteensä asiasta, ennenkuin mitään enempää tehtiin. Minä pyysin senvuoksi, että Markoff odottaisi konsistorin lausuntoa, ennenkuin vastaisi. Markoff myönsi oikeaksi kaiken mitä minä sanoin ja näytti ymmärtävän, että todellinen vaara uhkasi yliopistoa. Mutta, arveli hän, kuluisi monta vuotta, ennenkuin ehdotusta mahdollisesti voitaisiin toteuttaa. Hän lupasi palauttaa sen minun ja konsistorin lausunnon saamista varten ja selitti, että me kernaasti saimme viivyttää lausuntojemme lähettämistä. Hän ei aikonut asiata jouduttaa. Hän sanoi, että hänelle itselleen olisi mieluista, jos me lausunnoissamme voisimme esittää kaiken, mikä voisi häntä auttaa ehdotusta vastustamaan. Keskustelusta sain sen käsityksen, että Markoff halusi olla jotenkin solidaarinen yliopiston kanssa venäläistyttämiskysymykseen nähden. Mutta niin ei itse asiassa ollut laita. Sen mukaan mitä minä jonkun aikaa sen jälkeen sain tietää, oli hän, jo ennenkuin yliopistoviranomaiset olivat lausuneet mielipidettään, antanut senaatille sen yleisen vastauksen, että se voi odottaa hänen kannatustaan ehdotuksen toteuttamiseen nähden.
Asia tuli minulle remissitietä jo tammikuun puolivälissä 1914. Kirjelmästä kävi selville, että senaatin oli käsketty tehdä esitys ei ainoastaan venäjänkielen opetuksen laajentamisesta alkeisoppilaitoksissa, vaan myöskin siitä, että kirjoittautuessa opiskelevana yliopistoon ja saadaksensa suorittaa molempien oikeuksien kandidaattitutkinnon sekä lainopillisia, kameraali- ja hallinnollisia virkoja varten tarvittavia tutkintoja, tuli vastedes suorittaa riittävän laaja ja menestyksellinen tutkinto venäjänkielessä. Senaatti oli vaatinut kouluylihallitukselta ehdotusta sellaiseen venäjänkielen opetuksen uudestijärjestämiseen, "että henkilöiden, jotka ovat lopettaneet kurssin alkeisoppilaitoksessa, jolla on oikeus päästää oppilaita yliopistoon, tulisi hyvien teoreettisten pohjatietojen ohella omata sellaiset käytännölliset tiedot mainitussa kielessä, että he voivat yliopistossa kuunnella venäjänkielisiä luentoja sekä kykenevät ilmaisemaan ajatuksensa mainitulla kielellä kuin myös kirjallisesti käyttää tätä kieltä, joskin oikeinkirjoitus- ja tyylillisiä virheitä tehden". Sen johdosta oli senaatti v.t. kanslerilta pyytänyt tietoa siitä, voiko senaatti odottaa, että yliopisto tulisi järjestämään "ainakin muutamissa pakollisissa aineissa ja jos mahdollista kaikissa tiedekunnissa venäjänkielisiä luentoja", mikä senaatin mielipiteen mukaan oli välttämätöntä, jotta senaatille armossa annettu tehtävä voitaisiin toteuttaa.
Minä lähetin kirjelmän konsistorille ja ilmoitin samalla, että asian käsittelyä, sen mukaan kuin kansleri suullisesti oli sanonut, ei tarvinnut jouduttaa. Kenraalikuvernööri oli kuitenkin toista mieltä ja antoi kesäkuun puolivälissä tietää, että asia oli kiireellinen. Minä olin silloin ulkomaanmatkalla, niin että kansleri kääntyi rehtorin, valtioneuvos Donnerin, puoleen pyytäen tietoa siitä, missä vaiheessa asia oli. Tämä vastasi, että eri tiedekunnille oli suotu tilaisuus lausua mielipiteensä asiasta sekä että konsistori oli valinnut toimikunnan sen laajempaa valmistelua varten, mutta se ei vielä ollut lähettänyt lausuntoansa. Kysymys otettaisiin jälleen käsiteltäväksi syyslukukauden alussa.
Syyskuun 15 päivänä 1914 konsistori laati seikkaperäisen lausunnon, joka, samoin kuin minun kirjoittamani pitkähkö lausunto, lähetettiin lokakuun alussa kanslerille. Konsistorin lausunto oli joka suhteessa epäävä. Siinä lausuttiin, että ylioppilastutkintoa suorittaville eivät laajemmat tiedot venäjänkielessä olleet tarpeen vaatimia sekä että pakollisia kuulusteluja venäjänkielessä lainopillisten tutkintojen suorittamista varten samaten täytyi pitää tarpeettomina ja ne olisivat lainopillisille opinnoille haitaksi. Sellaisen venäjänkielentaidon osoittamista, jota valtionvirkoihin vaaditaan, ei missään tapauksessa pitäisi yhdistää yliopistotutkintoihin, vaan tulisi se suorittaa niistä riippumatta. Venäjänkielisiin luentoihin nähden huomautti konsistori, että sellaisten pakollisten luentojen käytäntöön ottaminen muissa kuin puhtaasti venäläisissä aineissa ei olisi ainoastaan ristiriidassa tieteellisen opetuksen edun ja sen tehtävän kanssa, joka yliopistolla on, vaan tuottaisi myöskin opettajille ja oppilaille voittamattomia vaikeuksia.
Lausunnossani minä yhdyin konsistorin esittämiin näkökohtiin ja tehostin varsinkin mitä häiriöitä yliopiston toiminnalle sellaiset toimenpiteet, kuin kyseessäolevat, jotka koskevat sen elinehtoja, tuottaisivat. Niihin vaatimuksiin nähden, että yliopiston opettajien tulisi antaa venäjänkielistä opetusta, lausuin minä m.m.: "Sellaisen tarpeeksi laajan kielitaidon puute sulkisi monelta kykenevältä voimalta pääsyn yliopistoon, kun taas olisi mahdollista, että tieteellisesti ala-arvoiset tai vähemmän etevät, joiden on onnistunut hankkia itselleen tarpeellinen venäjänkielen taito, saisivat yliopiston tieteelliset oppituolit haltuunsa. Niin opetus ja tutkimus kuin yliopiston tieteellinen arvo kärsisi, ja yliopiston kyky täyttää ensimmäinen korkea tehtävänsä joutuisi vaaranalaiseksi. Katsoen yliopiston ja maan hyvää olisi tämä liian korkea hinta siitä poliittis-hallinnollisesta edusta, jota sillä tahdotaan voittaa."
"Suomen yliopistolla — ainoalla puhtaasti tieteellisellä suomalaisen sivistyksen ahjolla — on", lausuin edelleen, "olemassaolonsa aikana ollut monia vaikeuksia kestettävänä, rajoitettujen aineellisten varojen vuoksi ja kykenevien, hyvin koulittujen voimien puutteessa. Lähinnä korkeiden suojelijainsa ja valistuneen hallituksen tuen avulla on se kuitenkin vähitellen työllään voinut kohottautua sellaiseen asemaan, joka on antanut syytä toivoa, että Suomen yliopisto voi hyvin täyttää tehtävänsä sekä omaan maahan nähden että kilpailussa muiden maiden tieteellisten korkeakoulujen kanssa. Sen vuoksi ei ole ihmeteltävä, jos ne, joille tämän laitoksen etu ja menestys ovat erikoisen kalliit, ja jotka sille ovat omistaneet elämänsä pääasiallisen harrastuksen ja työn, huolestuksella odottavat toimenpiteitä, jotka, samalla kuin ne tahtovat tehdä yliopistonopetuksen poliittisten tarkoitusperien välikappaleeksi, merkitsevät varmaa ja arveluttavaa taantumusta."
Kun minä joulukuussa kävin Pietarissa, sain tilaisuuden nähdä Markoffin tekemät reunamuistutukset konsistorin ja minun kirjelmääni, joista kävi selville, ettei hän ollut niihin tyytyväinen ja ettei hän suinkaan, niinkuin hänen aikaisemmista lausunnoistaan oli voinut otaksua, ollut meidän esittämällämme kannalla. Kirjelmät oli käännetty venäjäksi kenraalikuvernöörin varalle, mutta hän ei vielä ollut pyytänyt niitä, vaikka hän puoli vuotta aikaisemmin oli tahtonut kiirehtiä asiaa. Kun minä kysyin Markoffilta, kuinka asian laita oli, vastasi hän, ettei se ollut lainkaan edistynyt ja että sitä nykyisissä olosuhteissa tuskin tultaisiin käsittelemään, minkä johdosta minä ilmaisin tyytyväisyyteni.
Mutta Markoff antoi — niinkuin kanslerinarkiston asiakirjoista käy selville — toukokuussa 1915 seikkaperäisen lausunnon asiasta. Selostettuaan konsistorin ja sijaiskanslerin lausunnot hän huomautti, että ne eivät voineet olla ratkaisevia kysymykseen nähden, vaan että ne olivat vain neuvoa-antavaa laatua. Hän sanoi, että ne epäilykset, jotka näissä lausunnoissa ilmituotiin, olivat huonosti perusteltuja, liioiteltuja, eivätkä sen vuoksi olleet vakuuttavia. Minun ilmaisemaani pelkoa, että aiotut toimenpiteet tarkoittaisivat yliopiston venäläistyttämisen alkamista, piti hän "ennenaikaisena". Hallitus voisi esteettä toimeenpanna ehdotetut toimenpiteet, mutta sen täytyi tapahtua jonkunlaisella pehmeydellä ja asteittain. 4—5 vuoden kuluttua, siis 1920—1921, voitaisiin ryhtyä soveltamaan uutta ohjelmaa.
Markoff selitti kirjelmässään olevansa taipuvainen avustamaan senaatin toivomusten toteuttamista, että yliopistossa pidettäisiin muutamissa aineissa venäjänkielisiä luentoja, mutta huomautti, että se ei voinut tapahtua heti. Venäjänkielentaitoisia professoreja ei ollut yliopistossa, ja sellaisten kutsuminen Venäjältä kohtaisi vaikeuksia. Nykyisille ylioppilaille olisi vaikeata menestyksellä seurata venäjänkielistä opetusta. Voisiko uusi ylioppilaspolvi siinä suhteessa paremmin suoriutua, sen saisi lähin tulevaisuus osoittaa. Kaikki mainitut seikat kehoittivat -varovaisuuteen. Itse ei Markoff katsonut voivansa ratkaista, missä tiedekunnissa, missä aineissa ja missä järjestyksessä venäjänkielinen opetus otettaisiin käytäntöön, ja hän pyysi, että kenraalikuvernööri alistaisi sen kysymyksen senaatin harkittavaksi. Kun se oli tapahtunut, oli Markoff taipuvainen ryhtymään toimeen.
Huolimatta asiassa osoittamastaan myöntyväisyydestä ei Markoff ilmeisesti henkilökohtaisesti ollut kyseessäoleviin suunnitelmiin innostunut ja koetti viivyttää niiden toteuttamista. Elokuussa samana vuonna sanoi hän minun siitä kysyessäni, että koko ehdotus tullaan hautaamaan, ja arveli, että se saisi levätä rauhassa "tuomiopäivään saakka".
Siinä tulivat luonnollisesti sodassa koettujen vastoinkäymisten vaikutukset esille. Sekin asia — yksi rengas sarjassa — oli minusta omiaan osoittamaan, että kansallisen pelastuksemme ainoa mahdollisuus oli siinä, että Venäjän läntinen naapuri sen kukistaisi. Venäjän voitto olisi ollut maamme varma perikato.
* * * * *
Keväällä 1915 julkaistiin useita saksankielisiä väitöskirjoja. Asia herätti senaatin huomiota, ja se pyysi kenraalikuvernööriä huomauttamaan kanslerille, että se ei ollut sopivaa. Senaatin mielestä oli väitöskirjojen odotettava sodan loppua, tahi sitten ei yleisöllä saisi olla pääsyä väitöstilaisuuteen, jotta se siten ei saisi juhlallista leimaa. Yliopisto velvoitettaisiin olemaan hyväksymättä saksankielisiä väitöskirjoja, kunnes voimassaoleva määräys, joka siitä säätää, olisi muutettu. Kansleri kääntyi asiassa minun puoleeni, kuitenkin vain huomauttaen, "että saksankielen käyttö nykyisissä olosuhteissa" ei ollut sopivaa. Minä ilmoitin kanslerille, että oli sovittu siitä, että saksankielisten väitöskirjojen tarkastuksessa käytettäisiin ainoastaan kotimaisia kieliä. Kenraalikuvernööri vaati kuitenkin, että mainittu säännös (vuodelta 1871) oli muutettava. Markoff on hänen kirjeeseensä merkinnyt, että pitää saada selko siitä, mitenkä asian laita tässä suhteessa on venäläisissä yliopistoissa, "joiden kanssa meidän yliopistomme täytyy kulkea samassa tahdissa". Samansuuntainen oli hänen vastauksensa kenraalikuvernöörille. Venäjän kansanvalistusministeriltä tiedusteltaessa saatiin kuulla, ettei mitään saksankielen opetuksen supistamista ollut Venäjän yliopistoissa tapahtunut ja että saksankielisiä väitöskirjoja esiintyi ainoastaan Tarton yliopiston jumaluusopillisessa tiedekunnassa. Sen enempää ei asiasta kuultu.
Myöhemmin, vuoden 1916 lopussa, Seyn ilmoitti kirjeessä Markoffille, että häneltä oli "rintaman esikunnan" taholta tiedusteltu, käytettiinkö todellakin yliopisto-opetuksessa Helsingissä runsain määrin saksalaisia oppikirjoja ja tapahtuiko jonkun aineen opetus saksankielellä. Markoff pyysi minulta tietoja siitä asiasta. Minä annoin tammikuun 8 päivänä 1917 pitkähkön lausunnon, jossa lähinnä huomautin, että kaikki luennot, venäläisiä aineita lukuunottamatta, pidettiin suomen- tai ruotsinkielellä ja että ainoastaan kielellisissä seminaariharjoituksissa käytettiin asianomaisia ulkomaisia kieliä. Oppikirjakysymyksessä viittasin painettuihin tutkintovaatimuksiin ja lausuin, että osaa niistä voitiin pitää pakollisina kurssikirjoina, toisia oli vain ehdotteeksi suositeltu opiskelevien käytettäviksi. Saksalaisilla oppikirjoilla oli siinä huomattava sija, johtuen osittain siitä, että ne olivat monissa tapauksissa paljon parempia ja sopivampia kuin muilla sivistyskielillä ilmestyneet, osittain siitä, että ylioppilaamme enimmäkseen osasivat niin vaillinaisesti ranskaa ja englanninkieltä, että suuri enemmistö heistä olisi vain huonolla menestyksellä ja joka tapauksessa ainoastaan suurella vaikeudella ja ajanhukalla kyennyt käyttämään näillä kielillä kirjoitettuja oppikirjoja itseopiskelussa. Saksankielisten oppikirjaan käyttö oli sentähden ehdoton välttämättömyys. Niitä ei yleensä voitu nykyoloissa vaihtaa toisiin tuottamatta haittaa opinnoille, joita yliopiston tuli edistää. Tämä oli yliopistonopettajain käsitys, riippumatta siitä, mihin kulttuurikieleen itsekukin heistä oli persoonallisesti enimmän mieltynyt. Se seikka, että Suomessa samoin kuin Skandinaavian maissa ja monin paikoin muuallakin saksankieli oli tieteen alalla saavuttanut suurta jalansijaa, johtui kulttuurivirtauksista ja olosuhteista, jotka olivat syrjässä poliittisista kysymyksistä ja pyrkimyksistä.
Kanslerin vastaus kenraalikuvernöörille oli laadittu minun lausuntoni mukaisesti. Ja sikseen asia jäi, ehkä vallankumouksen ansiosta.
* * * * *
Maaliskuun 6 päivänä 1915 olimme rehtori Donner ja minä kutsutut senaattiin tietämättä syytä, miksi läsnäolomme siellä oli tarpeen. Koolla oli muutamia senaattoreita, ja puhetta johti senaattori Wirenius. Hän ilmoitti H. Majesteettinsa keisarin saapuvan Helsinkiin maaliskuun 10 päivänä. Haluttiin valmistaa H. Majesteetilleen juhlallinen, alamainen vastaanotto ja oli m.m. suunniteltu, että koulunuoriso ja ylioppilaat muodostaisivat torille ja kaduille kujanteen, jota pitkin hän ajaisi rautatieasemalta. Meiltä haluttiin nyt tietoa, millä tavoin asia opiskelevaan nuorisoon nähden olisi parhaiten järjestettävissä. Me oivalsimme heti, että sellainen toimenpide kohtaisi ylioppilaiden taholla paheksumista ja sitäpaitsi olisi tuskin toteutettavissa. Itsenäisyysliike oli jo nuorison keskuudessa kehittynyt sellaisiin muotoihin, jotka olisivat olleet soveltumattomat sentapaiseen lojaalisuudenosoitukseen. Asetuimme sentähden torjuvalle kannalle viitaten niihin käytännöllisiin seikkoihin, jotka vaikeuttivat ehdotettua järjestelyä, nimittäin ajan vähyyteen, ylioppilaiden ulkonaisten tunnusmerkkien puutteeseen y.m. Ei voitu taata, ettei sivullisia aineksia, esimerkiksi venäläisiä vallankumouksellisia, tunkeutuisi ylioppilaiden joukkoon, mikä voisi käydä vaaralliseksi. Emme sentähden tohtineet ottaa vastuuta kantaaksemme. Tämä todiste näytti tehoavan viranomaisiin. Sitten ehdotettiin senaatin taholta yhtenäisempää ylioppilaiden kunnianosoitusta asemalla, ylioppilaslaulua keisarin sieltä lähtiessä j.n.e., joita ehdotuksia vastaan me niinikään teimme muistutuksia. Lupasimme harkita asiaa ja antaa vastauksemme seuraavana iltana. Yksityisesti koettivat muutamat senaattorit, jotka ymmärsivät vastahakoisuutemme syyn, yliopiston edun nimessä taivuttaa meitä, mutta me viittasimme yhtä yksityisesti maassa vallitsevaan mielialaan, jota jatkuvat venäläistyttämistoimenpiteet, Svinhufvudin karkoitus, yhä uudistuvat tuomiot yhdenvertaisuuslain noudattamattomuudesta olivat kiihoittaneet.
Seuraavana päivänä kävi Donnerin luona eräs senaattori, joka tahtoi kaikin mokomin, että akateemisen nuorison puolesta oli aikaansaatava jonkinlainen kunnianosoitus, ja ehdotti, että ainakin ylioppilaskunnan lähetystö olisi asemalla läsnä keisarin saapuessa. Neuvoteltuamme kuraattorien kanssa katsoimme voivamme hyväksyä tämän ehdotuksen, jonka Donner ilmoitti Wireniukselle.
Illalla klo 10 kutsuttiin minut kuitenkin senaattiin, jossa oli taas koolla muutamia senaattoreita, ja jonne Donnerkin oli kutsuttu. Sain siellä kuulla, että ehdotusta lähetystön kunniatervehdyksestä asemalla ei voitu hyväksyä, ja että nyt pidettiin jälleen kiinni alkuperäisestä kujanmuodostus-tuumasta. Varapuheenjohtaja, Borovitinoff, oli nimittäin jo ottanut tämän järjestelyn ohjelmaan. Me lausuimme kummastuksemme sen johdosta, koska olimme saaneet edellisen päivän neuvotteluista sen käsityksen, että tämä ehdotus oli rauennut. Sillä edellytyksellä olimme ryhtyneet neuvottelemaan asiasta kuraattorien kanssa. Viranomaisten vastaväitteiden johdosta minä lausuin jyrkästi, että se järjestely ei voinut tulla kysymykseen, jonka vuoksi oli turhaa siitä enää väitellä. Sen sijaan ehdotin, että yliopistonopettajat ja ylioppilaat kokoontuisivat yliopiston portaille H. Majesteettinsa kulkiessa siitä ohitse kirkkoon. Ehdotus ei viranomaisia miellyttänyt, mutta pitkän tuumailun jälkeen he myöntyivät ja selittivät suostuvansa ehdotukseen, edellyttäen kuitenkin, että osakuntain liput otettiin mukaan.
Inspehtorit olivat kutsutut kokoukseen seuraavana päivänä klo 1/2 2, jolloin rehtori ilmoitti heille viranomaisten toivomuksen ja teki selkoa meidän toimenpiteistämme. Meille annettiin tunnustus siitä, että olimme saaneet estetyksi ylioppilaiden asettamisen kunniakujanteeseen, ja ajatus yliopiston portaille kokoontumisesta hyväksyttiin. Lippujen mukaanottamisesta oltiin erimielisiä, jonka vuoksi päätettiin, että osakunnat saivat käsitellä kysymystä kokouksissaan.
Klo 1/2 4 menimme senaattiin ilmoittamaan lopullisesti, että yliopistonopettajat ja ylioppilaat aikoivat kokoontua yliopiston portaille. Annoimme tämän tiedon senaattoreille Wireniukselle ja Semenoffille, mutta he eivät katsoneet voivansa lopullisesti hyväksyä toimenpidettä, vaan asia oli alistettava varapuheenjohtajan ratkaistavaksi. "Hän tahtoo päättää ja määrätä kaiken itse", lausui Semenoff. Wirenius esitti asian venäjänkielellä Borovitinoffille, joka hieman vastustettuaan myöntyi ehdotukseemme. Lippukysymykseen emme antaneet varmaa vastausta.
Useimmat senaattorit olivat koolla talousosaston istuntohuoneessa, ja varapuheenjohtaja hääräili edestakaisin. Koko meno muistutti kanatarhaa. En voinut olla huoahtamatta, kun tuli mieleeni entiset ajat. Poistuessani kuiskasi ylivahtimestari (Puukka) korvaani: "Täällä on semmoista fjäskiä."
Lippuasiassa osakunnat tekivät erilaisia päätöksiä, joten kysymys raukesi. Sen sijaan päätettiin, että yliopiston edustalle tuli saapua kymmenen miestä kustakin osakunnasta. Lippujen poisjättäminen saattoi ehkä tuottaa ikäviä seurauksia, mutta rehtori ja minä pysyimme passiivisina, kun koko homma tuntui nuorisosta perin vastenmieliseltä, emmekä tahtoneet pakolla esiintuoda sellaista, mikä voisi näyttää kunnioituksen osoitukselta, koska vallitsevissa oloissa ei ollut sille mitään edellytyksiä olemassa.
Keisarillinen juna saapui Helsinkiin maaliskuun 10 päivänä klo 1/2 9 aamulla. Jo tuntia aikaisemmin olivat senaatin jäsenet, virastojen päälliköt y.m. kokoontuneet asemataloon. Senaattorit, sijaiskansleri ja muutamat muut oli sijoitettu II luokan odotussaliin, muut eteiskäytävään. Kenraalikuvernööri esitteli jokaisen H. Majesteetilleen, joka ojensi kätensä ja teki jonkun kysymyksen tai oli vaiti. Minuun hän katsoi pitkään ja ilmeisesti tunsi minut, mutta ei virkkanut mitään.
Kun keisari meriväen univormuun puettuna vähän myöhemmin aamupäivällä ajoi automobiilissa yliopiston ohitse Nikolainkirkkoon, seisoimme sopimuksen -mukaan koossa yliopiston portailla ja paljastimme ääneti päämme. Keisari vastasi tervehdykseen kohottamalla kätensä lakinreunaan ja kumartamalla. Lähdimme sitten heti eteiseen, sotilassoittokunnan kaiuttaessa keisarihymniä torilla.
Mitään jälkilaskuja ei tämä nuorison vastahakoinen, kylmä kunniatervehdys aiheuttanut. Kirjeessä Markoffille minä selitin, mitenkä se johtui vallitsevasta mielialasta, ja että olimme tahtoneet toimia niin, ettei keisarivierailu olisi aiheuttanut, selkkauksia yliopistossa. Ylioppilaat olivat hyvillään siitä, ettei heitä kohtaan ollut mitään pakkoa harjoitettu, ja ilmitoivat lähetystön kautta rehtorille ja minulle kiitollisuutensa siitä tavasta, millä olimme tämän asian järjestäneet.
* * * * *
Sotavuodet eivät tietenkään jättäneet yliopistoa kokonaan rauhaan eivätkä menneet ohitse aiheuttamatta yksityisiä akateemisia kansalaisia vastaan tähdättyjä toimenpiteitä poliittisten asiain takia. Markoff ei kuitenkaan osoittanut erikoista intoa niiden perilleajamisessa. Siitä asiasta piti santarmisto huolen. Tähänkuuluvat tapaukset olivat kokonaan toisenlaatuisia kuin ennen. Taistelu laittomuutta vastaan ei nyt ollut etualalla. Passiivinen vastarintapolitiikka ei ollut enää nuorison kesken suuressa arvossa, eikä aikaisempi mielenosoitustarve tullut näkyviin. Ei ollut enää kysymys laillisen oikeutemme turvaamisesta, vaan, jos mahdollista, korkeamman päämäärän saavuttamisesta: maamme täydellisestä vapaudesta ja riippumattomuudesta. Itsenäisyysajatus oli yhä syvemmälle juurtunut nuorisoon ja johtanut aktiiviseen toimintaan tämän päämäärän saavuttamiseksi maailmansodan yhteydessä, pyrkimys, jota minä täydellisesti ymmärsin, samalla kuin iloitsin nuorison osoittamasta päättäväisyydestä ja uhrautuvasta rohkeudesta. Aktivistien vaino alkoi varsinaisesti vuonna 1916, ja useita opiskelevan nuorison jäseniä vangittiin (Bruhn, Ruuth, Bahne, Relander, Riekki y.m.). Heidän "rikoksensa" olivat sitä laatua, että yliopistoviranomaisten väliintulo saattoi vain poikkeustapauksissa tulla kysymykseen eikä siitä voinut mitään tuloksia odottaa. Vallankumous maaliskuussa 1917 tuli väliin ja esti ankarien tuomioiden täytäntöönpanon.
Tämänsuuntaisia ilmiöitä, varsinkaan jääkäriliikettä, ei milloinkaan käsitelty kirjeenvaihdossa kanslerin ja minun välillä, ja vain kerran niitä kosketeltiin suullisessa keskustelussa. Se tapahtui käydessäni Pietarissa tammikuussa 1916. Eräältä henkilöltä (ulkomaalaiselta), joka oli käynyt kenraalikuvernöörin luona, olin saanut kuulla Seynin puhuneen hyvin uhkaavasti yliopistosta, nimittäneen sitä poliittisen kiihoituksen pesäksi ja sanonut, että professorit istuttivat nuorisoon vaarallisia poliittisia mielipiteitä (saksalaisystävällisyyttä). Etenkin neljä tai viisi professoria kuului olevan siinä suhteessa toimekkaita. Jos hän, kenraalikuvernööri, saisi päättää, sulkisi hän yliopiston, mutta sen erikoisasema suojeli sitä. Hän tahtoi kuitenkin koettaa vaikuttaa kansleriin. Minä kirjoitin tästä Markoffille ja ilmoitin, että myöskin santarmipäällikkö oli lausunut samantapaisia uhkauksia rehtorille, professori Ruinille. Tämän tiedonantoni johdosta Markoff oli pyytänyt minua käymään luonansa.
Keskustelussa tuli puhe myöskin jääkäriliikkeestä, tahi oikeammin sanoen nuorten miesten Saksan-matkoista, perin arkaluontoisesta asiasta, joka vaati suurta varovaisuutta. Minä huomautin, etteivät Saksaan-menijät olleet suinkaan pelkkiä ylioppilaita, vaan eri yhteiskuntaluokista ja eri seuduilta lähteneitä nuorukaisia, ja että liike oli sorto- ja venäläistyttämispolitiikan hedelmiä. Toiveet sen ehkäisemisestä olivat rauenneet tyhjiin. Mieliala siinä suhteessa oli nyt toinen kuin sodan alussa. Yliopistoa ja ylioppilaskorporatsioneja ei voinut tehdä vastuunalaisiksi tästä liikkeestä, vaan nuoret miehet, ylioppilaat ja ei-ylioppilaat, toimivat omalla vastuullaan. Kokonaan vääräksi vakuutin sen luulon, että professorit olisivat ylioppilaita siihen kehoittaneet. Pikemminkin oli asian laita päinvastoin. Nuorison mieliala oli vaikuttanut vanhemman polven katsantokantaan. Yliopiston sulkemiseen nähden Markoff oli kanssani yhtä mieltä siitä, ettei sellainen toimenpide ollut millään tavoin tarpeen vaatima ja että se vaikuttaisi sekä suoranaisesti että välillisesti hyvin kiihoittavasti. Markoff mainitsi kenraalikuvernöörin käyvän piakkoin Pietarissa ja sanoi tahtoneensa sitä ennen puhua kanssani, koska saattoi arvata Seynin tulevan tekemään syytöksiä yliopistoa vastaan. Korkeakoulua ei sillä kertaa kuitenkaan tehty syntipukiksi yhteiskunnan mielialan ja maassa harjoitetun poliittisen toiminnan aiheuttamisesta. Siinä kohden oli Markoffin välinpitämättömyys ja passiivinen suhtautuminen meille tavallaan eduksi.
Yliopiston opettajisto ei kuitenkaan täydellisesti säilynyt rettelöiltä tänä aikana. Miekkailunopettaja M. Mexmontan vangittiin jo kesällä 1915 ja tuomittiin kuolemaan. Toimenpiteet hänen hyväkseen eivät vaikuttaneet muuta kuin että mahdollisesti edistivät rangaistuksen lieventämistä 15 vuoden pakkotyöksi. Professori W. Söderhjelm vangittiin helmikuussa 1916 ollessaan matkalla Ruotsiin erään kirjallisen työn vuoksi. Juttu selvisi kuitenkin verrattain pian, ja Markoff osoitti siinä suurta auliutta ja antoi tehokasta apua. Professori R. Erichin, joka oli syksystä 1915 oleskellut Ruotsissa, pääasiallisesti poliittisessa tarkoituksessa, ja joka ei ilman vangiksi joutumisen vaaraa voinut palata kotimaahan, täytyi vuoden 1916 lopulla hakea eroa professorintoimestaan, kun virkavapautta ei hänelle enää myönnetty. Tästä asiasta minulla oli sekä kirjeenvaihtoa että suullisia keskusteluja Markoffin kanssa. Hän osoitti melkoista hyväntahtoisuutta, ja kysymyksen ratkaisua voitiin sen johdosta viivyttää, mutta kenraalikuvernööri painosti häntä kovin. Itse puolestani, omituista kyllä, en joutunut minkäänlaisen vainon alaiseksi, vaikka poliittinen kantani ei voinut olla viranomaisille aivan tuntematon. Erään ehdotetun kunnianosoituksen johdosta v. 1916 oli kenraalikuvernööri lausunut kirjeessä Markoffille jotenkin laimeasti, että minä, joka sodan puhjetessa olin Saksassa, olin kotiin palattuani puhunut sielläolostani ja sikäläisestä kohtelusta tavalla, joka ei todistanut "isänmaallista mielenlaatua". Myöhemmin, helmikuussa 1917, minut kutsuttiin santarmihallitukseen, missä tutkintatuomari Maskevitsch kuulusteli minua kesällä 1915 tekemäni Ruotsin-matkan johdosta. Mitään selitystä ei kansleri sen johdosta vaatinut. Minulla on syytä luulla Markoffin olleen tietämättömän siitä, että venäläisellä taholla aiottiin, valmistavien tutkimusten päätyttyä, ehkä jo keväällä 1917, järjestää suuri valtiopetosjuttu Suomen itsenäisyyspyrintöjen johdosta.
* * * * *
Maaliskuun vallankumous 1917 lopetti ministerivaltiosihteerin toiminnan, ja yliopisto oli siis ilman kansleria. Kun minä sanotun kuukauden 19 ja 20 p:nä kävin Pietarissa, otin kanslerikysymyksen puheeksi sikäläisten viranomaisten kanssa, ja minua kehoitettiin antamaan esitys asiasta. Ajatukseni oli, että kanslerinvirka siirrettäisiin Helsinkiin ja että kansleri määrättäisiin vaalin perusteella. Heti kotiin palattuani lähetin "Venäjän korkeimman hallituksen Suomen asiain komissaarille" kirjelmän, jossa ehdotin, että kanslerin harkinnasta ja päätösvallasta riippuvat juoksevat asiat uskottaisiin väliaikaisesti sijaiskanslerille, kunnes kanslerikysymys ehdittäisiin järjestää. Muutaman päivän kuluttua saapui kenraalikuvernöörin kautta maaliskuun 20:ntena päivätty kirjelmä pääministeriltä, ruhtinas Ljvoffilta, joka ilmoitti "että kenraaliluutnantti Markoff on vapautettu hoitamasta kanslerinvirkaan kuuluvia tehtäviä ynnä että sijaiskansleri Hjeltin toimeksi on annettu hoitaa väliaikaisesti kanslerintehtäviä sekä esittää ehdotus sanotun viran täyttämisestä". Konsistorin laatima asetusehdotus vaalin perusteella täytettävästä kanslerinvirasta hylättiin silloisessa senaatissa, joten kysymys sillä kertaa raukesi ja odottaa yhä lopullista ratkaisuaan. Ensimmäisiä toimenpiteitäni oli kallisarvoisen kanslerinarkiston siirtäminen Pietarista Helsinkiin. Se pelastui siten häviämästä bolshevikkivallan aikana Pietarissa.
* * * * *
Lähes kaksi vuosikymmentä kestäneen laittomuus- ja venäläistyttämishallituksen aikana oli yliopiston onnistunut, tilapäisiä häiriöitä lukuunottamatta, selviytyä kutakuinkin eheänä tämän vaikean ja uhkaavan, poliittisesti kuohuvan ajan vaaroista. Sen itsehallintoa ei ollut järkytetty, sen tieteellisiä tehtäviä oli pidetty arvossa, ja sen opetuksen ei ollut tarvinnut palvella poliittisia tarkoitusperiä, jotka ovat sen elämälle vieraita. Nuorison moraali ja vastustushalu ei ollut turmeltunut. Yliopisto oli ollut tärkeänä puolustusasemana maamme taistelussa idän sortoa ja kansallisuudenhävityspolitiikkaa vastaan. Todennäköisesti ei tätä asemaa olisi kuitenkaan enää kauan voitu menestyksellisesti puolustaa, vaan yliopisto olisi kansallisena ja tieteellisenä sivistyslaitoksena joutunut perikatoon, ellei maailmansota ja vallankumous olisi murtanut Venäjän sotilaallista ja poliittista mahtiasemaa ja Suomen itsenäisyys siten käynyt mahdolliseksi. Yliopisto saattoi nyt vahingoittumattomana, täysin varustettuna ja elinvoimaisena käydä jatkamaan toimintaansa vapaassa, itsenäisessä Suomessa. Uusi hallitusmuoto on kuitenkin jonkun verran muuttanut sen asemaa. Yliopisto on saanut jossakin määrin luopua vanhasta turvallisesta itsehallinnostaan ja tullut riippuvaiseksi hallituksesta ja kansaneduskunnasta enemmän kuin tähän saakka on ollut laita ja kuin suotavalta näyttää. On kuitenkin toivottava, ettei tämä demokraattiseen suuntaan käyvä muutos eli vallansiirto johda siihen, että yliopiston elämä ja toiminta tehdään riippuvaiseksi sisäisestä puoluepolitiikasta ja sen vaihteluista tavalla, joka koituisi haitaksi sen tieteellisille ja sivistyksellisille tehtäville. Mutta vaaraa, että niin voisi käydä, ei ole jätettävä huomioonottamatta.