"Kylläpä se painaa," sanoi kuljettaja ja avasi höyrynsulkijaa yhä enemmän.
Hän antoi varoitusmerkin ja kun tiesi radan tässä olevan hyvin suojatun ja arveli tien olevan selvän, uskalsi hän hetkeksi poistua paikaltaan ja auttaa toveriaan pesän hoitamisessa. Yhdessä latoivat he kivihiilet tasaisesti, laittoivat kunnollisen pohjan, kun nyt vielä oli siihen tilaisuutta. Pikku seikoista riippui paljon.
"On siellä nyt tulta," sanoi lämmittäjä. "Niin ovat putket, kuin sulaa metallia täynnä."
"Hyviähän me kokkeja olemme ja hyvin sitä on hepoa ruokittavakin."
Tultiin juuri pieneen metsään, jossa myrskyn voima vähän lannistui. Luntakin oli tasaisemmin radalla, ja juna sai vauhtia yhä enemmän. Mutta sitä kesti vain lyhyen hetken. Ja metsän takaa avautui äärettömältä tuntuva lakeus. Myrsky painoi tässä vinosti vastaan. Koko junan sivu oli sen rynnistysalueena. Ja nyt se päätti käydä väsyttävään taisteluun. Se painoi vastaan yhtämittaa, hellittämättä, koko voimallaan.
"Minkälaista lieneekään Kourin leikkauksessa," arveli jo lämmittäjä."Tämä tuuli on kai tehnyt sinne oikein hiivatinmoiset patterit."
"Luultavasti, sillä se lyö siihen lännestä matalametsäisen kunnaan yli niinkuin viemäriojaan, ja sen pohjalta meidän pitäisi löytää kiskot."
Lämmittäjä pyyhki hikeä otsaltaan, tarttui hiililapionsa varteen ja alkoi työnsä jälleen. Joka kerta, kun hän polkaisi paininta lattiassa, rävähdyttivät automaattiset laitteet pesän luukut auki, ja vihertävän keltaisen liekin loimu valaisi hytin sekä savupilvet ja myrskykuurot ensimäisten vaunujen yläpuolella.
Kuljettaja avasi akkunan sivultansa estääkseen pesän kirkkauden huikaisemasta silmiään. Savupiippu ulvoi myrskyn seassa ja silmänräpäysliikkein syöksyi siitä sakeaa savua ulos, painautuen kohta vaunujen kattoja pitkin ja sieltä alas junan suojanpuoleiselle sivulle. Säkenet tanssivat tuulen pyörteissä, yrittivät ylös, mutta syöksyivät maahan, kuin tuperruksissa.
Varustauduttiin Kourin leikkausta varten.
Miehet häärivät hämärässä hytissä. He tarkastivat konettansa. Heillä oli kyllin kivihiiliä, kyllin vettä.
Kuljettaja Teräksen luonteenomainen reippaus ja rohkeus sekä neuvokkuus oli monesti ollut jo koetuksen alaisena — eikä suinkaan vähäisessä määrässä tänä myrskyisenä päivänä.
Ilta oli jo hämärtynyt siinä määrässä, ettei nähnyt pitkälle eteensä. Lyhdyt koettivat valaista läpi sakean lumisateen. Muutamista kohdista näkyivät niiden valossa kiskot tiellä, mutta useimmissa paikoissa ne olivat kokonaan hautautuneet. Siellä täällä häämöitti joku pensas tai heinälato tiepuolessa.
Pian hämärän keskeltä alkoi maasta kohota musta vastarinta. Se suureni suurenemistaan, ja sitä kohden kiisi veturi värisevin tulin, raivostuneen eläimen tavoin.
"Nyt se alkaa," sanoi Erkki.
Samassa syöksyi juna Kourin leikkaukseen. Lumivyöryt kohosivat korkealle ilmaan ja paiskautuivat sieltä alas, yli koneen ja ensimäisten vaunujen. Hetkeksi pimeni kaikki niinkuin olisi saanut iskun vasten silmiään.
"Terve!"
Lumi tunkeusi kaikista pienistä rakosista kattilan kuumiin osiin, joissa se pian muuttui usvapilveksi. Ryöpyt seurasivat toisiaan itsepintaisesti uhmaten…
Koko juna hätkähti vastarinnan kohdattuaan. Tieto meni puskimesta puskimeen, kytkimestä toiseen. Matkustajat huojahtivat penkeillään, ja lähellä akkunaa olevat koettivat katsoa ulos, kuitenkaan mitään näkemättä. Vaunut nytkyivät niinkuin olisi niitä tuupittu edestä ja takaa.
Joku oven lähellä istuvista koetti avata ovea, mutta sieltä syöksyi lumisade sisälle, ja myrsky pyyhkäisi vaunun päästä toiseen.
"Pankaa ovi kiinni!"
Pauhu kuoleusi jälleen, ja ihmiset kääreysivät vaatteisiinsa. Heitä puistatti sellainen kohtaus.
Veturihytissä oli ainoana kysymyksenä päästä läpi leikkauksesta. Erkki oli vielä suurentanut koneen tehoa, vaikka vesi olikin alkanut vähetä kattilasta. Höyrynpaine pysyi kuitenkin vielä entisellään.
Hänen neuvokkuuttaan yksinomaan nyt kysyttiin. Lämmittäjänkin oli vallannut epävarmuus. Koneen huimaava käynti nieli kovasti polttoaineita. Ei kauvan kestänyt ennenkuin pesä oli tyhjä ja vesikin alkoi vähetä. Kumpaa lisätä?
Erkki tunsi tien tarkemmin kuin lämmittäjä, joka väliaikaisena miehenä oli asetettu hänen toverikseen. Hän tiesi yksin kantavansa kaiken vastuun. Kun lämmittäjä yritti tarttua hiililapioon, sanoi hän vain lyhyesti: "Istu!"
Neljänneskilometrin matkalla oli höyrynpaine pysytettävä samana.
Jo kumahtelivat kiivaammat iskut junan etupäässä. Leikkauksen sivut laskeutuivat. Juna tuli metsään, joka tässä riensi avuksi, ehkäisten myrskyn voiman.
Nyt oli toimittava. Ei ainoakaan sekunti saanut luistaa ohi. Erkki vähensi höyryn menon, pani toisen syöttölaitoksen jälleen toimimaan ja auttoi lämmittäjää. Pian oli pesä kunnossa jälleen ja höyrynpaine nousemassa.
Lämmittäjän valtasi iloinen reippaus. Äskeinen alakuloisuus oli ohi.
"Niinhän se menee kuin messinkihöylällä!" sanoi hän.
"Mikäpäs estäisi. Mutta anna Pollelle evästä taasen vähän ajan kuluttua, sillä nuo tuolla jäljessä me tahdomme saattaa määräpaikkaansa tänä iltana, vaikka puukkoja sataisi. — Älä lataa tupakkaasi!"
Hän nykäisi savukkeen toverinsa suusta ja heitti pesään sanoen:
"Tämä se tepsii niinkuin Könni-Matin mälli Marttilan emännän hiivattomassa kaljassa. Heitäppäs kivihiiltä lisäksi, pari lapiollista kumpaankin poskipieleen sitä sinun 'hiivatinmoista' mujuasi, joka ampuu meitä vähän tuonnemmaksi!"
Oli kuin olisi vallattomuus tarttunut kaikkiin kolmeen, molempiin miehiin ja koneeseen. Pesä oli saanut annoksensa ja jälleen kiidettiin kuin leikkiä lyöden kohti leikkauksen toista osaa.
"Tämä vasta tanssia on!" sanoi lämmittäjä reippaasti.
"Vähintäänkin! onko sinulla, muuten, ketään, jonka luokse riennät, kun pääsemme perille?"
"Niin mitä?"
"Hemettiä, sellaista, joka vähän ruokkoaisi lunta hartioiltasi, kun saavut vihdoin…"
Samassa paiskautuivat kokonaiset kinokset yli koneen, ja miehet peittyivät höyrypilveen. Lunta satoi välikköön, jossa lämmittäjä seisoi moukaroiden suurimpia hiiliä pienemmiksi, satoi aina hytin lattialle saakka…
Kone taisteli raivostuneena. Sen pyörät tekivät vahvimmissa kinoksissa vaarallisia pyörähdyksiä, milloin ne eivät enää suoranaisesti ottaneet kiskoon kiinni. Yli savupiipun syöksähtivät lumiryöpyt toistensa jälkeen. Lumi kasautui jalkakäytävälle kattilan eteen ja molemmin puolin, kinostuen hytin seinää vastaan, peittäen akkunat. Kuumat osat kähisivät kuin kiukaassa ja koko veturi vapisi ja huojui äärettömässä ponnistuksessa.
"Mitähän jos joku kohta pettäisi?"
Se välähti mielessä salaman tavoin. Nyt oli luotettava koneen kestävyyteen, sillä ei vähimmässäkään määrässä auttanut luopua mistään. Se oli kuin taistelua elämästä ja kuolemasta.
Tuuli keräsi loppuvoimansa juuri tähän kohtaan, johon se oli rakentanut vahvimman esteen koko pohjoisella radalla.
Jännitys kasvoi miesten mielissä. Erkki ei voinut enää pysyä tavallisella paikallaan. Hänen korviaan huumasi ja ohimoissa takoi. Hän puri hampaansa yhteen ja puristi höyrynsulkijan kahvaa, että sormet rutisivat, sulkien venttiiliä, milloin kone teki vaarallisia iskuja, avaten kohta taasen. Veturi sai sysäyksen toisensa jälkeen. Jokainen kinostuma vähensi sen vauhtia.
Ja nyt alkoi myöskin ponne vähetä. Vesi oli laskeutunut. Ei ollut enää kattilassa sitä varastoa kuin äsken, mistä höyryä muodostua.
"Jokohan tuli köyhyys," arveli lämmittäjä.
"Ole hiljaa!" tuli kuin vasten suuta.
"Perhana!" kuohahti lämmittäjän mielessä. "Komentaa tässä…"
Mutta olihan tämä heidän yhteinen asiansa. Samalla hän myöskin tunsi, ettei hän olisi ymmärtänyt eikä osannut tehdä mitään varmasti tällä hetkellä. Hänen täytyi sittenkin ihailla uljasta toveriaan, joka seisoi lattialla, käsi työssä kuin sydämellä. Ja miten hän seisoi! Kuin kuningas! Hän on näkevinään hänen jokaisen lihaksensa jännityksen, silmiensä tulen, sydämensä lyönnin, ohimosuontensa tykinnän.
Koneen käynti yhä heikkenee, höyrykellon viisari on vähitellen alkanut laskeutua.
"Pitääkö jäädä kinokseen!" välähti taasen mielessä.
Mutta Erkki puri hampaansa yhteen yhä lujemmin ja katsoi eteensä kuin olisi tahtonut katseensa voimalla pakoittaa koneensa siihen mitä tarvittiin. — Nyt kumartui hän yht’äkkiä, katsoi nopeasti vesilasiin ja höyrykelloon sekä lisäsi koneensa tehoa, minkä tilaisuuden oli jättänyt viime varaksi. Ote oli rohkea, tehty määrätyllä hetkellä. Se meni kytkimestä kytkimeen pitkin pinoa, ja vaunut vyöryivät avattua tolaa raskaasti… vastustellen…
Samassa vilahti ohi puoleksi lumeen hautautunut kuusi. Erkki näki sen avatusta sivuakkunasta. Taistelu oli loppuun suoritettu.
Kappaleen ajan kuluttua saapui juna seuraavalle asemalle. Se tuli hiljaa laahustaen kuin väsynyt…
Erkki istui penkillään ja hetkisen hänestäkin tuntui niinkuin jokainen hermo olisi pyytänyt lepoa…
Asemalla viivyttiin enemmän kuin oli aikatauluun merkitty. Junan lähettäjä oli antanut lähtömääräyksen ja veturista oli vastattu, mutta siitä huolimatta seisoi juna yhä.
Matkustajat alkoivat tulla jo kärsimättömiksi. Heidän mielestään oli jo seisottu aivan määrättömiä. Mitä oli tällainen viivyttely! Lapset alkoivat olla iltaunissaan ja itkeä tuhersivat. Joukossa oli hermostuneita ihmisiä, jotka eivät voineet sietää tällaista. He katsoivat vihaisesti koko matkustavaa yleisöä, ikäänkuin jokainen olisi ollut osaltaan syyllinen viipymiseen. Heidän mielessään jo kasvoivat puolet minuutit minuuteiksi…
"Täällä saa ensin kärvöttää vilussa ja sitten vielä tuollaista viivyttelyä…" puhkesi joku.
"Tuleeko tässä vastaan juna?" kysyi toinen.
"Ei tule," vastasi junapalvelija.
"Mitä tässä sitten seisotaan?"
Mutta palvelija oli jo mennyt astioineen.
"Kuuluu höyry loppuneen", tuli tieto toisesta päästä.
"Minkälaisia miehiä siellä on?" usahti taasen joku.
Tuuli kiskaisi vaunun seinää, tohautti ilmaventtiilejä katolla, vinkui, valitti… Vaunun läpi kulki kalsea ilma ja värähdytti tuulen puolella istujia. Mielet alkoivat kuohua.
Vihdoin nuoren kirjurin sisu myöskin riehahti. Ja hän läksi kiivain askelin junan etupäähän.
Erkki oli lähettänyt toverinsa alas kiertämään koneistoa. Vaikka jokainen kohta hänen ymmärtääkseen oli kunnossa, oli kuitenkin varmistettava. Hän oli iloissaan, että oli päästy läpi Kourin leikkauksesta. Se oli parhaimpia saavutuksia huomioonottaen, että lumimyrsky oli tullut yllättäen, eikä auraa oltu voitu lähettää junan edellä kulkemaan. Heidät tosin oli saavuttanut "köyhyys", niinkuin lämmittäjä oli arvannutkin: vettä oli peloittavan vähän ja höyrynpaino mitätön, mutta läpi oli tultu.
Veturimiehet palasivat kiertomatkaltaan ylös hyttiin; alhaalla oli kaikki kunnossa.
"Sinä menetit matkalla tupakkasi. Istu nyt ja pane tuosta sillä välillä, kun minä laitan kaikki lähtökuntoon — äläkä muuten ole milläsikään," sanoi Erkki.
Toverista tuntui hyvältä. Teki mieli sanoa jotakin, mutta ei löytänyt sanoja.
"Mitäs siellä tehdään?" kuului samassa kirjurin kiukkuinen kysymys alhaalta.
"Istutaan," tuli ylhäältä hämärästä hytistä.
"Lähtökäsky on annettu aikoa sitten."
"On kuultu ja vastattu."
Erkki astui välikköön ja näki kirjurin virkalakki päässä, kaulus pystyssä, pitkänä ja hinteränä seisovan tuulessa. Häntä harmitti äänensävy ja teki mieli asettua kiusoittavaan vastarintaan.
"Kylläpä siellä ollaan nenäkkäitä; tiedättekö että minä junan lähettäjänä olen teidän esimiehenne?"
"En."
"Minä käsken teidän lähteä!" huiski kirjuri malttinsa menettäen.
"Se on teidän asianne."
"Ja teidän on lähdettävä!"
"Se on taasen meidän asiamme, mutta tuossa sävyssä annettuja käskyjä me emme tarvitse — emmekä missään sävyssä, sillä me kai jokainen tiedämme tehtävämme ja täytämme sen, miten mahdollista."
"Te… te…!" yritti kirjuri väliin ja rupesi nousemaan ylös veturiin.
"Tänne ei saa tulla!"
"Mitä…?" hämmästyi kirjuri.
"Tämä on minun paikkani ja teidän paikkanne on asemasilta."
"Tätä te saatte katua." — Kirjuri astui alas, mutta pysähtyi ihan portaan juurelle, luullen kuljettajan säikähtäneen uhkausta.
"Te esiinnytte röyhkeästi ja sopimattomasti."
Ei vastausta.
"Minä raportteeraan…!"
"Perhanan poika!" karjaisi Erkki. "Etkö osaa hoitaa syöttölaitoksia?"
Hän meni nopeasti hyttiin. Käsi taputti nauraa hykertelevää lämmittäjää olalle, samalla kun suu moitti ankarasti:
"Senkin hutilus, etkö sinä tiedä syöttölaitoksen hukkaputken päättyvän juuri portaan alle. Nyt sinä laskit kiehuvan veden esimiehesi kintuille."
Kirjuri meni.
6
Tästälähtien Erkkiä suorastaan kiusasi Norvannon asema. Milloin hän joutui kulkemaan sen sivuitse, pysytteli hän ikäänkuin piilossa kopissaan ja varoi katsomasta aseman virkahuoneen akkunaan.
Isoon aikaan ei hän kuullut Irjastakaan mitään. Mutta sitten tiesi joku kertoa, että kirjuri, samainen virastaan pöyhkeilevä nuorukainen, joka häntä oli yrittänyt komennella, hakkaili tyttöä. No niin, kaiketi hän olikin sopivampi seuranpitäjä kuin veturinkuljettaja, jota neiti Lillström niin oli osannut halveksia.
Mutta vähitellen, kevään joutuessa, mieli alkoi muuttua. Eikö kuitenkin ollut turhamaista noin sydäntyä mitättömästä kohtauksesta? Eikö ainakin ollut väärin lukea sitä Irjan syyksi? Irjan, jonka katse lämmitti enemmän kuin kenenkään.
* * * * *
Erään kerran joutui Erkki, saavuttuaan iltapäivällä Norvantoon, odottamaan siellä yöjunaa.
Kevät oli jo tullut. Hänen oma veturinsa oli konepajassa korjattavana ja hän teki matkoja enemmän tai vähemmän tilapäisesti, milloin ei ollut konepajalla koneensa vikoja neuvomassa.
Hämärtyvä ilta teki mielen pehmeäksi ja hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Olisi haluttanut mennä tapaamaan Irjaa, mutta jokin kummallinen tunne esti häntä edes vilkaisemasta virkahuoneen akkunaan. Hän käveli puistossa, poltteli, istuskeli penkeillä ja katseli haavemielellä iltaruskon kultaista valoa.
Yht'äkkiä rasahti käytävän hiekka. Mies ja nainen vaelsivat äänettöminä, rinnatusten ohi. Erkki hätkähti. Siinä olivat Irja ja kirjuri; nähtävästi he eivät hämärässä tunteneet häntä.
Sydän tykki pakahtuakseen ja veri humisi korvissa. Ajatukset risteilivät sekavina. Vai niin! Se oli siis totta kuitenkin. Mutta olkoon, niin kai olikin parasta.
Ja Erkin pää nousi pystympään ja ryhti suoristui.
* * * * *
Alkukesästä, olivat rautateillä varsinaiset talon työt käynnissä. Silloin eivät joutaneet veturit eivätkä miehet joutilaiksi. Kiven, soran, halkojen ja pölkkyjen veto toimitettiin kiireellisesti. Tervauslaitokset savusivat, pölkkypinot katosivat radan varsilta, ryhmittyivät toisiin paikkoihin ja hajaantuivat vihdoin merkittyihin kohtiin pitkin rataa. Ratavartijain johtamat "topparoikat" kulkivat radalla, tivistyskuokat heiluen, lapiot kalskaten. Kiilain varassa kevätkauden ollut roudan runtelema tie oikaistiin, kiskojen välit tarkastettiin ja niin saatiin kaikki taasen kuntoon vuoden ajaksi.
Erkki oli määrätty Hietamäen kuopalle kolmeksi viikoksi. Vahvasti varustettuina läksivät sekä "hepo" että miehet varhaisena maanantaiaamuna. Lyhyet soravaunut kuppelehtivat jäljessä, viimeisenä makuulavoilla ja lämmityslaitoksella varustettu tavaravaunu miehistön asuinsijaksi.
Junailijana oli matalarakenteinen Vahlmannin Jakke, säyseä ja taipuisa mies, liukas ja ketterä sekä erinomaisen nokkela nuljahtamaan pois nuhteenalaisuudesta, mainio itkettämään vaimoväkeä, milloin hän jollakin sydänmaan asemalla tapasi heitä ja kävi haastelemaan silmät sinihaikeina. Kuinka puhui hän silloin elämän katoavaisuudesta? Kuin parhain pappi. Ja mitäs arvelivat vaimot? No, tämän Vahlmannin Jaken he tahtoisivat asettaa seurakunnan eteen. Mutta Jakkea kutsuu tehtävänsä. Hän kohottaa särisevän sarvipillin suullensa, nousee muodoltaan sangen totisena punaisine lippuineen ylös vaunuun, tekee kunniaa rautatieläisten tapaan ristissä käsin huojutteleville naisille ja poistuu kuin ilmestys. — Joistakin aivan erikoisista syistä oli hän näiden työjunien vakinainen konduktööri, eikä se rautatieläisten mielestä ollutkaan suinkaan huonosti osunut, sillä reipasta, hilpeää ja vaihtelevaa mieltä osasi hän pitää vireillä.
* * * * *
Tuolla kohosi kangas loivarinteisenä molemmin puolin laajana aukenevista nevoista. Suon vaivaiskoivut loppuivat, missä maa alkoi yletä; vaihtuipa metsä vihdoin upeaksi kuusikoksi, joka kehyksenä kiersi suon ja kankaan rajoilla. Keskempänä katosivat kuuset ja tilalle tulivat petäjät, ensin rehevämmät, sitten matalammat ja huonompikasvuiset. Kangas päättyi valtavaan hiekkalakeen, jossa kasvullisuus oli harvempaa.
Mäellä oli ratavartijan asunto, ja sen luota poikkesi lyhyt sivuraide hietakuopalle. Vahtituvassa asui Hietamäen Antti, rata- ja hietakuopan vaihteen vartija.
Aamupäivällä saapui hietajuna. Se pysähtyi vaihteeseen vain siksi aikaa, että miehet kerkesivät nousta vaunuihin ja painui sitten kolisten kuoppaan. Työ alkoi. Neljännestunti oli tuskin kulunut ja nyt jo heiluivat urakkamiesten lapiot, kahahtivat juoksevaan hietaan.
Erkistä oli mieluista olla nyt vaihteeksi täälläkin, keskellä sydänmaita. Pieni kylä oli muutamien kilometrien päässä radasta, toinen joella vielä etempänä.
Ilta saapui. Varjot pitenivät ja kellertävään iltapoutaan laski aurinko. Metsän tutkaimet seisoivat totisina ja värähtämättä keltaruusun väristä taivasta vasten. Hämärä hiipi maan rajassa alimpien oksien alla. Vaappuen kiisivät yöperhoset metsätähdestä puolankukkaan, myykistyivät mustikan kostealle lehdelle, viipyivät hetken ja vaappuivat taasen. Ilmassa soivat sääskien viulut, soilla kuovien vaikerrus…
Kirahti vaunun ovi. Mies hyppäsi alas. Unessa oli joukko. Hän yksin oli valvonut ja kuunnellut yön ääniä seinän takaa. Äsken oli hän kuljeskellut vähän ympäriinsä, syönyt iltasen ja koettanut ruveta nukkumaan, mutta ei ollut saanut unta, ja koska ei tuntunut miellyttävän loikoilu ummehtuneessa vaunussa, hän lähti ulos. Vähän matkan päässä Erkki pysähtyi ja katsoi taaksensa. Heikko savu kohosi veturin piipusta, ja Erkin mieleen tuli kuva vanhasta miehestä, joka istuu porraskivellä syvissä ajatuksissa vähitellen sammuva piippu hampaissaan. Savu kohosi vaisusti melkein suoraan ylös, kallistuen sitten länttä kohden. Vähän matkan päässä se muutamien metrien etäisyydelle maasta muodosti ohuen, paikallaan pysyvän, sinisen kerroksen ilmaan. Rauhaa henki lempeä yö.
Erkki kääntyi jälleen menemään vahtituvalle päin. Pikku lintu pyrähti maasta, lensi säikähtyneenä äännähtäen samaan suuntaan ja pistäysi pihlajaan, joka kasvoi vahtituvan päässä. Pihakivellä istui Anni, ratavartijan tyttö, käsityö helmaan unohtuneena.
"Minä luulin yksin valvovani", puhutteli Erkki tyttöä radalta.
Anni punastui ja tuli vähän hämilleen vastatessaan: "Muut ne meilläkin ovat iltaunisia, mutta minulla ei tahdo tulla koko kesänä mennyksi ennen puolta yötä nukkumaa."
"Kukapa hennoisikaan tällaisena ihanana iltana".
"Saahan sitten talven pimeillä nukahtaa", vapautui Anni.
Erkki nousi jo pihaan ja meni korkean kiven juurelle, jolle tyttö oli istunut.
"Siinähän onkin komea valtaistuin".
"Onhan tämä", sanoi Anni ja siveli kädellään kiveä jotakin tehdäkseen.
"Ja mitäs te hallitsette tältä istuimelta?"
"Vaikka mitä", nauroi tyttö.
Keskustelu läksi käyntiin, kulki vähäpätöisyyksissä, mutta kulki kuitenkin. Vähän ajan kuluttua Erkki jo nojasi kiveen ja katsoi ylös, Anni hieman pää kallellaan vasemman olkansa ohi alas. Ja Erkistä oli mieluista katsoa kauniisiin silmiin.
Kun hän vähän ajan kuluttua loikoili vaunun lavalla, muisteli hän Annia. Eipä olisi uskonut, kuinka kaunis tyttö oli saattanut yletä täällä metsän yksinäisyydessä. Tukka oli vaalea, muoto kapea, suora nenä, jonka muutamat kasvojen liikkeet taivuttivat vähän kyömyksi, iho nuortevan raikas ja kuultavan puhdas, silmissä uneksiva katse… Mutta eipä antanut auttaa itseään kun laskeutui alas kiveltä. Kaunis kuva mielessään nukkui Erkki vihdoin.
* * * * *
Jo puoli viideltä oltiin seuraavana päivänä työssä ja sitä järjestystä aiottiin pitääkin koko aika, sillä joka suhteessa sopi aloittaa aamulla aikaisin ja lopettaa illalla varemmin, koskapa iltapäivällä ja illalla oli juuri näillä seuduilla pääasiallinen junien kulkuaika.
Pitkin junan sivua katsoessa näki lapioiden välähtelyt, käsivarsien ristivilahdukset ja vartalojen omituisen koivertavan liikkeen hietaruskeaa pohjaa vasten. Toisinaan keskeytti hiljaisuuden varoittava huudahdus, milloin rinnettä alas vieri kivi tai sortui petäjä. — Kun vaunut olivat vihdoin täydet, kokousivat miehet niihin, istuivat levähtämään tai nakkausivat pitkälleen puhtaaseen hietaan; he kerääntyivät myöskin toistensa luokse jutellen viettääkseen aikaa, mikä viivyttiin matkalla tyhjennyspaikalle.
Työn päätyttyä miehet istuivat vaunussa. Toiset polttelivat, toiset juttelivat.
Jarrumies Lotvonen kirjoitti vaimolleen:
"Pikanelli on lopusa, niin että lähätäppä lissää".
Muuta ei hän saanut kokoon, mutta niinpä sai kotiväki kuitenkin tervehdyksen.
Vahlmannin Jakke oli ottanut esille viulunsa. Hän istui ruhmolla kamiinin vieressä, selkä seinään, silmät puoliummessa ja soitti valssin tahdissa kulkevaa laulun säveltä.
Soiton kestäessä Erkki vaipui haaveisiin. Hänelle muistui mieleen Irjan lämpöinen kamari lumimyrskyisenä talvi-iltana. Istuiko siellä nyt kirjuri Irjan kanssa? — Hän hyppäsi alas lavalta, hän ei sietänyt nähdä ketään, vaunu kävi ahtaaksi. Hän hävisi metsään hietamäen taakse.
* * * * *
Mitä useampia päiviä täällä viivyttiin, sitä enemmän Erkki kiintyi ratavartian Anniin. Ihania iltoja viettivät he yhdessä, kun kajastus taivaalla vaaleni ja muut viipyivät unten mailla. Kuinka avonainen, vapaa ja turmeltumaton Anni oli — kokonaan toinen kuin Irja. Kuinka puhdas hänen sydämmensä. Ja kuitenkin saattoi rintaa oudosti polttaa, kun Erkki yksin jäätyään muisteli Irjaa, lapsuutensa ystävää.
7
Tuli seuraava kevät; suunnattomat lumimäärät olivat alkaneet sulaa. Satoi yhtä mittaa, yötä päivää. Jokivarsiasukkaat pelkäsivät jo pahinta. Kovin tuli tulva yhtäkkiä tänä kevännä. Vesi nousi alinomaa ja nosti jäät liikkeelle. Talojen myllyt olivat jo vaarassa ja kaikkein vaarallisimmissa kohdissa oli niitä kiinnitetty vahvoilla köysillä ja kettingeillä rantapuihin ja kiviin.
Huolen painamana käveli talonpoika rantavainiollaan, sillä syysrukiit olivat vaarassa.
Jokainen katse seurasi päivät pitkät virran kulkua, mielissä tuskainen odotus. Kaikki olisi pelastettu, ellei muodostuisi jääpatoa minnekään.
Mutta lämpöiset tuulet porasivat hankea hellittämättä. Sohjuna huljui koko maa.
Joki oli äyräitään myöten täynnä. Mahtavana ja varmana, tyyneenä ja rauhallisena vaeltaa sen vesi merta kohden. Se kantaa pinnallansa rannalta irti kiskomiaan puita ja pensaita, tukkeja ja paperipuita, heinäsuovia ja latoja, jotka kokonaisina pyörivät joen valtavissa käänteissä. Ja matkalla liittyi yhä uusia mukaan.
Hietamäen ratavartija nukkui levottomasti. Jo kolmisenkymmentä vuotta oli hän asunut tässä, käynyt tarkastamassa rataosansa säännöllisesti ja huolellisesti ennenkuin vuorokauden kiivain liike alkaisi. Näin keväisin oli oltava enimmän varuillaan, semminkin joella päin. Illalla oli siellä näyttänyt huolestuttavalta.
Rata oli petollinen, ikäänkuin siihenkin olisi tarttunut keväistä rauhattomuutta. Routa suli sen pengermästä, nosti kiskot, laski taasen toisin paikoin. Oli lyötävä kiiloja kiskojen ja pölkkyjen väliin ja koetettava saada lyömänteet tasaisiksi, sillä kovin pahasti keikahtelivat vaunut ohi kiitäessään.
Siellä nukkuivat nyt vaimo ja tyttö vartijan noustessa ylös.
Uunin piipussa tohisi myrsky raskain huokauksin ja sade pieksi akkunoihin. Oli yösydän, melkein pimeä. Vartija sytytti lyhtynsä. Hän oli mielestään nukkunut liikaa. Tänään oli lähdettävä aikaisin, oli pakosta, sillä tämä yö varmaan kätki jonkun salaisuuden…
Seinältä otti hän nahkaisen kotelon, jossa olivat merkinantoneuvot, liput ja räjähdyssignaalit. Näin varustettuna läksi hän ulos. Tuuli kiskoi eteisen ovea ja oli vähällä saada sen käsistä ryöstetyksi.
Metsässä hietamäen päällä pauhasi myrsky sysäyksin, repi kuin vihassa. Puun latvat painuivat kumarruksiin, ja taivaan kajetta vasten näkyi niiden huojunta.
Vartija työnsi vaununsa radalle ja läksi Ourun ojalle. Hänestä tuntui vain koko ajan, että juuri siellä oli vaaran paikka, mutta siitä huolimatta oli välilläkin joka hetki jokainen hermo jännityksissä. Saattaisihan olla jostakin ratakisko poikki, murtua pois paikaltaan raskaan junan alla.
Niin vyöryi vartija edelleen pidätellen alamäissä, ettei vain vauhti liian kiihtyisi ja hän kulkisi huomaamatta ohi vaaranpaikan. Nousiko rata tuossa tavallista enemmän… oliko tuossa routa sen laskenut? Niin kovin vähän saattoi nähdä pienen lyhdyn valossa.
Nyt mäkeä ylös, taasen alas. Mitä on tuon mutkauksen takana — pimeys sen kätki. Tuuli vain puhui, lennätinpylväät valittivat jaksottaista säveltään…
Niin kiisi hän edelleen kuin olisi joku takaa ajanut.
* * * * *
Pohjoisesta kiisi yöjuna. Värisevät valot ilmestyivät aukeaman laitaan, kasvoivat pimeässä etäisyydessä, nousivat maasta. Ja vähän ajan kuluttua kantausi sen ääni tuulen mukana.
Juna meni halki nukkuvan kylän. Rakennukset häämöittivät mustina ja niiden seinistä kajahtivat vastaan koneen iskut, vyörynnän pauhu.
Nyt se kohousi metsään, kääntyi mäen päällä, meni ohi kylän laidassa olevan vahtituvan.
Vaunuissa nukkuivat ihmiset.
Junapalvelijat liikkuivat äänettöminä ovissa. He olivat vetäneet verhot kaasukupujen yli, ainoastaan ohuen raon kautta tuleva valo valaisi käytävää.
Vaunut luisuivat pehmeästi eteenpäin, keinuivat ja tuudittelivat nukkujia.
* * * * *
Veturissa oli Erkki toverinsa kanssa. He olivat äänettömiä molemmat.Erkkiä vaivasi joku ahdistava tunne, jonka syytä ei osannut selittää.Oli kuin joku patoutuma mielessä.
Hän hoiti tehtäviään vaistomaisesti. Katse vain oli valpas, sillä kevät oli, luonto oikullinen. Tällä kertaa tunsi Erkki itsensä väsyneeksi. Ruumis kaipasi lepoa, mutta nyt ei saanut torkahtaa. Pysyäkseen virkeämpänä avasi hän toisinaan sivuakkunan ja antoi raittiin ilmavirran sivellä kasvojansa. Juna oli pimeä, ainoastaan viimeisenä olevan konduktöörivaunun akkunasta kajasti tuli. Joka kerta, kun hän katsoi nukkuvaa junaa, selvisi hänelle, mikä karkoitti unen silmistä…
Pyörät hakkasivat kiskojen liitekohtia nopeassa tahdissa. Ne muodostivat rytmillisen kolinan, joka tuulen pyörteiden lomissa kaikui takaisin joka puolelta. Näin syöksyi musta hirviö eteenpäin, ja pimeydestä näytti juoksevan kiskopari, jonka jättiläinen nieli. Sen otsassa paloi kolme silmää säihkyen…
* * * * *
Ourun oja oli oikeastaan pienoinen joki, joka kulki yhtä rintaa valtajoen kanssa, johon sitä esti yhtymästä kolme kilometriä leveä kangas. Vasta suupuolella se käytti hyväksensä jotakin notkelmaa ja purkausi jokeen. Mutta joskus tällaisina keväinä kuin nytkin, saattoi valtaväylä antaa sille mahdottomista varastoistaan. Ja nyt oli iltapäivällä sattunut sellainen tapaus. Yläkylien suvannot olivat laskeneet jäänsä.
Rannoilla vapisivat ihmiset tätä luonnon suurta näytelmää katsoessaan. Tyyni, kiihkoton oli virran kulku, mutta jokainen tiesi sen kätkevän itseensä mittaamattomat voimat, jotka kykenisivät lyhyessä hetkessä aikaan saamaan kauheat tuhot. Riippui kokonaan siitä, miten kävisi mutkauksessa vähän alempana ja saaren luona, jossa joki jakautui kolmeksi väyläksi. Kaiken varalta oli tuotu räjähdysaineita jään särkemistä varten. Kuinka siitä huolimatta kävisi? Sama kysymys kaikkien huulilla, sama tuska sydämessä.
Jo täyttävät tuolla varovaisimmat veneitänsä, ja katselevat navetoissa karjan kytkimiä, aukaistaksensa ne nopeasti, jos tarve vaatii.
Odotettiin jännittyneinä, tulisiko kauhun viestiä alhaalta…
Päivä kului. Yhä tuli lauttoja, mustia jäitä, talvitien kantoja. Muutamat olivat kääntyneet nurin ja kuljettivat irti kiskoutuneita pohjakiviä päällimmäisinä. Vesi oli läpinäkymättömän likaista.
* * * * *
Mies juoksee hengästyneenä pitkin joen rantaa. Pysähtyy taloon. Kohta lähtee toinen seuraavaan. Ylös jokivartta. Hirmuviesti mukana: jäät ovat patoutuneet.
Ei kysy kukaan, jokainen tietää.
Äsken vainioita, nyt järveä. Virta pauhaa pihoilla, koski kujilla kuohuu. Hämärtyvän illan kattamaan metsään laukkaa mylvien valloilleen päästetty karja…
Vesi solisee pitkin hakamaita, pensaiden juuritse, mättäiden välejä, nousee järveksi, katkaisee kankaan, leikkaa routaista hietikkoa…
Sitten alas rinnettä, laaksoon, nevalle…
Neva järveksi. Vaivaiskoivut veden alle.
Ourun ojalle!
Oja jokena, raivopäänä, rannat temmastuina etäälle toisistaan…Pensaat upoksissa… metsät joessa.
* * * * *
Jo kuuli vartijan herkkä korva onnettomuutta ennustavan äänen. Merkit metsän rannassa jo viittasivat siihen. Tulvavesi oli jo etäällä vastassa, mustana tasapintana radan yläpuolella.
Hän kuitenkin meni vielä etemmäksi ja pysähdytti vaununsa kappaleen matkan päähän sillasta. Jalkansa olivat tampeuksissa, eikä hän tahtonut saada lyhtyä koukusta. Juoksujalkaa riensi hän sillalle valaisten lyhdyllään radan vartta. Tuskin parin korttelin päässä vallin harjasta oli jo veden pinta.
Sillan alla pauhasi koski huimasti. Yläpuolella oleva vesi painautui ankarasti tähän ainoaan purkautumiskohtaan.
Aivan siinä arkun vieressä kohisi pyörre, jonka syvennykseen vartija koetti katsoa. Maakerrokset laukeilivat leikkaavaan virtaan. Hän kuljetti lyhtyään pitkin arkun selkää, ja kätensä alkoivat vapista. Hän syöksyi kuin pakoon vaunulleen. Korviin jäi soimaan pyörteen korina, tukkien ja jäiden jymähtely, silmiinsä näkymään kohollaan olevat kiskot ja kuvitelmiinsa seuraavien hetkien tapahtumat Ourun sillalla.
Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä siellä. Ylös kotiin nyt.
Hän puristi lyhtynsä sangasta kuin hukkuva oljenkorresta, tuli rauhattomaksi, kun näki liekin lepattavan rakosista tunkeutuvassa ilmavirrassa ja suojeli sitä tuulelta. Varovaisesti käänsi hän punaisen lasin tulen eteen ja juoksi vaunun luo kopeloiden taskujaan, olivatko tulitikut tallella. Lyhdyn hän asetti koukkuun ja juoksi vaunun vauhtiin. Siihen hypättyään riisti hän sadetakin ja takin yltänsä sateesta huolimatta. Aivan hartioissa pakotti ja kun hän tarttui vaununsa vipuun, tuntui se entistä keveämmältä. Jokainen sekunti oli kallis.
Kotiin saavuttuaan heitti hän vaununsa tielle, ja juoksi pihalle.
"Herra Jumala, Herra Jumala!" hoki hän haparoidessaan lukkoa. Sai oven auki, riensi sisälle, kykeni sentään hillitsemään itsensä ja herätti tyyneesti vaimonsa ja tyttärensä.
"Ourun silta on sortunut".
Salamana välähti Annin mielessä, kuinka juna on suistunut. Kuka oli veturissa?
Hän huudahti tuskissaan.
"Ei vielä pahempaa ole tapahtunut, mutta pikajuna on tulossa".
"Juoskaa radalle!" hätäytyi Anni. "Herra Jumala, kiirehtikää!"
Anni oli aivan sekaisin niinkuin äitinsäkin.
"Tyyntykää nyt ja kuunnelkaa. Vartioikaa rataa ja pysähdyttäkää juna! Minä menen Ourulle uudestaan, viemään asemalle tietoa, jos vielä pääsen yli."
Samassa oli hän jo poissa. Myrsky pauhasi metsässä, mutta merkkituli paloi vielä. Nopeasti etsi hän vajasta toisen lyhdyn, käänsi vaunun ja lähti alamäkeä. Vaunun vyöryessä etsi hän kotelosta räjähdyssignaalit, pysähtyi ja kiinnitti ne kiskoon määrätylle etäisyydelle.
"Herra varjelkoon, ettei sammuisi Annin lyhty eikä kastuisi räjähdysaine!" —
* * * * *
Anni seisoi yksin radalla. Myrsky pieksi hameita ja painoi ne pitkin jalkoja. Siitä huolimatta hänellä oli lämmin.
Mikä juna nyt olikaan tulossa? Anni muisti numeron, tiesi kuljettajan.Hän painoi kädellä sydäntään. Hän!…
Mitä? Näkyikö jo etäisyydessä veturilyhty? — Ei, silmissä vain jotakin sellaista vilahti.
Miten kaikki oli tapahtunut? Miten oli isä saanut tiedon tästä. Jumala itse sen oli ilmoittanut, hänet vuoteeltaan nostanut.
Hän kuunteli jälleen myrskyn ääntä. Se kiskaisi yli Hietamäen metsän, saattoi tulen lyhdyssä lepattamaan. Hätääntyneenä katsoi hän lyhtyänsä. Jumala, Jumala, jos se sammuisi juuri kun juna on lähellä! Hän koetti kätkeä sen vaatteidensa suojaan ja pitää vain tulta ulospäin.
Tuuli rämyytti vaihteen merkkipeltiä.
Oliko varma, että vaihdekkaan oli oikein?
Hän meni sen luokse ja tutki paikan. — Ja sydämeen hiipi tuska. Muistui mieleen mennyt kesä, jolloin työjuna oli ollut täällä, kulki tästä vaihteesta, oli tuossa aina yön aikana… Ne viikot… Hän oli odottanut niiden takaisin palaavan, odottanut ikävään menehtymäisillään… eivätkä ne olleet palanneet… Eikä ollut palannut hänkään, joka oli elämän täyttänyt ja taasen tyhjäksi tehnyt, murheen rintaan tuonut…
Oli ollut aikoja, jolloin hän ei voinut tätä paikkaa lähestyä, taasen toisia, jolloin ei olisi muualla ollutkaan kuin täällä ja radan varrella, suohon laskevalla rinteellä, josta silloin oli viime hyvästin vilkuttanut…
"Olenko tässä estämässä häntä syöksymästä kuolemaan?"
* * * * *
Juna laskeusi alamäkeen ja Erkki vähensi höyrynmenon. Sillä välin laitteli lämmittäjä pesän kuntoon. He kulkivat nopeaa vauhtia, sillä alkumatkasta oli juna ollut myöhästynyt ja tällä pitkällä välillä aikoi Erkki päästä jälleen oikeaan aikaan kiinni.
Lämmittäjästäkin oli kai jo äänettömyys alkanut tuntua pitkältä, koskapa veti päänsä pois suojanpuoleisesta sivuakkunasta ja sanoi:
"Aikaapa olla metsästäkin jo lumi vähänä."
Erkki oli omissa ajatuksissaan vastaamatta mitään.
"Sanoitko jotakin?" kysyi hän vähän ajan kuluttua kiinnittämättä ollenkaan huomiota, mitä toveri siihenkin vastasi. Mutta hetken perästä säikäytti hän lämmittäjän pahanpäiväisesti sanomalla yhtäkkiä:
"Tällainen tulva saattaisi saada suuria onnettomuuksia aikaan."
Ja hetken kuluttua:
"Mitäs sanoisit, jos tuolta pimeydestä ilmestyisi yhtäkkiä eteesi murtunut ratapenger, kiskot ja sillankansi hiivatissa — ja me myöskin?"
Hän tunsi jonkunlaista nautintoa kohoittaessaan kauhun kuvan hitaan ja nahjusluontoisen lämmittäjän mieleen.
Mutta Erkki vaipui jälleen omiin ajatuksiinsa.
Yhä viipyi hänen mielikuvituksessaan tuo katse, joka koko matkan oli häntä kiusannut. Nuo surulliset, anteeksipyytävät, syvät ja sykähyttävän lämpimät silmät — Irjan silmät. Nuo kalpeat värähtelevät kasvot, jotka olivat unelmissa häntä seuranneet lapsuusvuosilta saakka.
Sillä Norvannossa, juuri vihellettyään lähtömerkin, oli Erkki vilkaissut aseman käytävälle, ja siinä, yksinään, alakuloisena ja muista syrjässä oli Irja seisonut ja katsonut häneen. Katsonut liikahtamatta, jääden, kuin patsas paikalleen, kun juna oli mennyt…
Mutta nyt oltiin tulossa Hietamäkeen ja Erkki muisti Annin. Hänessä kuohahti. Omituinen toimintahalu valtasi hänet. Hän tarttui venttiiliin ja nykäisi täyden paineen koneeseen.
Nyt jo alkoivat astiat heittelehtiä nurkassa, puut liikkua pinoissa, kukkurat vyöryä välikköön. Lämmittäjä säpsähti ensimäisen halon putoamista lattialle ja nousi seisomaan. Hän hienosti huomautti kuljettajaa avaamalla pesän ja rupeamalla syytämään puita sinne. Ja aivan oikeaan osattu: Erkki ikäänkuin havahtui, tuntui häpeävän ja sulki venttiiliä.
* * * * *
Nyt kääntyivät he Hietamäen ojelmukselle. Erkki näki jo tulen, ja vaistomaisesti tarttuivat kädet höyrynsulkijaan sekä jarrulaitoksiin, vaikkakaan hän ei vielä tajunnut, mitä tämä kaikki merkitsi. Tuli oli siksi etäällä, ettei sen näkeminen vielä kyennyt herättämään häntä ajatuksistaan erilleen. Lyhyen hetken aikana ei hän oikeastaan ajatellut mitään erikoista. Kuin iskuna tuli sitten yht'äkkiä: punainen tuli!
Juna jatkoi matkaansa omalla vauhdillaan.
Mitä oli tapahtunut Hietamäessä, koska vaadittiin junaa pysähtymään?
Edessä on punainen tuli, sanoi hän lämmittäjälle, joka juuri täytti pesää.
Tuskin elämänsä päivinä lienee Kaijala tehnyt niin nopeaa liikettä kuin nyt hyökätessään akkunaan. Hapuilevat ajatukset ja järkyttävät kuvat, jotka sitten kuljettajan äskeisen kuvittelun olivat häntä vaivanneet, veti punainen tuli kuin magneetti itseensä. Mennessään ne koskettivat äitiä ja lapsia kotona, mutta hän mykistyi katsellessaan suurenevaa valopilkkua edessä.
Vauhti väheni ja he tulivat yhä lähemmäksi vaihdetta; nyt jo aivan hiljaa. Lyhtyjen valaisemalle alueelle ilmestyi Anni. —
Erkki pysähdytti koneen ja tuli alas.
"Mitä on tapahtunut?"
Anni punastui, vaikeni, lyhtyä pitelevä käsi vavahteli.
"Miksi juna on pysäytetty, Anni?"
"Ourun silta on sortunut", sai Anni liikutukseltaan vaivoin sanotuksi.
Sekavan riemun tunteen vallassa Erkki tarttui häntä ranteisiin, olkapäihin, painoi hellästi rintaansa vasten.
"Ja sinä olet minut pelastanut", sanoi hän hiljaa.
Mutta kun hän tunsi tytön käsivarsien kiihkeästi puristuvan ympärilleen ja poven valtavasti nousevan ja laskevan rintaansa vasten, silloin outo tuska vei veret hänen kasvoiltaan ja kuin ilmestyksenä palausi mieleen Irjan katse. Viiltävää kipua tuntien hän hiljaa irroitti tytön kädet ja hänen päänsä painui rinnalle…
Mutta siinä olivatkin jo hätääntyneet matkustajat heidän ympärillään selitystä vaatien.
8
Kun Irja ennen yöjunan lähtöä oli tullut asemasillalle, oli hän varmasti päättänyt puhutella Erkkiä, ylpeäksi käynyttä Erkkiä, joka ei enää luonut katsettakaan lapsuudentoveriinsa. Mutta kun hän oli nähnyt Erkin pikatavaratoimiston edessä puhelevan jonkun kanssa ja sitten varmoin askelin nousevan veturiinsa, oli sydäntä omituisesti kouristanut ja arkuus oli hiipinyt mieleen. Hän oli vetääntynyt syrjään ja koettanut katseellaan herättää hänen huomionsa, mutta Erkin kirkkaiden silmien ilme oli tyly ja kova, eikä hän ollut edes tervehdystä nyökännyt.
Tultuaan puolen yön aikana toimestaan, kulki Irja hitaasti sateen lioittamia käytäviä.
Toista käytävää kulki vastaan yövartija lyhty kädessään, tallin ja halkovarastojen luona näkyi liikkuvan toinen. Lyhtyjen tulet piirtelivät maata pitkin, nousten ja laskien astunnan tahdissa. Tallitiellä kulki päivystäjäveturi yöteloilleen, viheriä tuli palaen hämärässä hytissä.
Irjan mieleen johtui taasen Erkki. Tuollaisessa pimeässä hytissä oli hänkin valppaana valvoen matkustajien turvallisuutta. Miksi askartelikaan ajatus hänessä? Varmaankin sen takia, että tässä yössä oli yhtäläisyyttä erään myöhäisen talvi-illan kanssa kauvan, kauvan sitten. Niin kovin etäiseltä tapahtumalta se todellakin oli monesti tuntunut.
Irja ei tuntenut vähääkään väsymystä tultuaan asuntoonsa. Hän riisuutui ja peseytyi hitaasti, valellen itseään raittiilla vedellä. Veri rupesi kiertämään nopeammin. Suloinen lämmön ja hyvinvoinnin tunne palautui. Hitaasti päästi hän valloilleen hiuksensa ja valkoinen hipiä, pyöreät, kauniit olkapäät ja hartiat peittyivät mustien kutrien alle. Ne ylettyivät uumille saakka. Valkoinen kampa kulki niissä säihkyen.
Hän antoi muistojen tulla vapaasti tänne yön yksinäisyyteen, tänne, jossa ne olivat alkunsa saaneet.
Kuinka kauan siitä todellakin oli jo kulunut ja kuinka viehättävän illan he olivatkaan silloin viettäneet!
Ja kuitenkin oli saattanut käydä niin… että todellakin saattoi sitä ajatella kaukaiseksi tapahtumaksi, vaikka se silloin oli ollut niin läheinen… niin sydämen läheinen. Mitkä syyt olivat vaikuttaneet tämän pitkän väliajan?
Irja niin hyvin muisti, milloin se oli alkanut. Hän näki edessään Erkin silmien lieskan, joka oli hänelle ollut arvoitus kauvan aikaa, ja semminkin se mitä sen jälestä oli seurannut. Saattoiko Erkki todellakin loukkautua Einen, vieraan, tuskin tuntemansa naisen harkitsemattomasta silmäyksestä? Ei, se ei voinut olla mahdollista. Hän oli monesti pitänyt sen mahdollisena, melkeinpä varmanakin, mutta toisinaan hän taas epäili: kenties ei Erkki välittänyt hänestä.
Mutta voi, että hän hädässään oli turvautunut liehittelevään kirjuriin, koettaen siten herättää Erkin mustasukkaisuutta. Silloinkin, eräänä iltana, kun hän selvästi oli huomannut Erkin ikävissään ja yksinäisenä kävelevän puistossa! Vain ilkeydestä ja kiusanhalusta hän oli tarttunut kirjuria käsivarteen ja johdattanut hänen askeleensa Erkin ohi. Mutta Erkki ei ollut edes tervehtinyt, niin vähän hän välitti… Ja senjälkeen oli Erkki ollut entistäkin ylpeämpi.
Irjan mieli kävi niin surulliseksi, että kyyneleet purkautuivat esille. Hän oli tuntenut itsensä monta kertaa nöyryytetyksi Erkin läsnäollessa, nyt hän tunsi samallaiseksi, vaikka vain muistot syyttivät.
Jospa hän vain olisi voinut lähestyä häntä, saada hänet kuuntelemaan selitystään, voinut pyytää anteeksi käyttäytymistään, ryhditöntä, ei harkittua.
Irja siirsi lampun yöpöydälleen, leikkasi auki ensi lehdet uudesta kirjasta, jonka oli äsken ostanut ja ryhtyi lukemaan, mutta ajatukset vakautuivat äskeiselle suunnalle.
"Miksei Erkki lähestynyt koskaan, puhunut?"
Hän katui, että oli edes itselleen tehnyt tämän kysymyksen. Erkkikö sen tekisi? Ei ikinä!
Oikein hän tunsi kesken kaiken ylpeäksi itsensä, että saattoi hänestä noin ajatella, niin varmasti sen sanoa. Niin juuri piti ollakin. Sellainen sisäinen ryhti ainoastaan sopi hänelle, jonka pää oli pystyssä, käynti luja ja koko ryhti miehekäs.
Irja ihastui häntä muistellessaan. Katse kulkeusi kirjan aukeaman yli uunin otsapykälällä olevaan komeaan rintakuvaan, jonka hän kaikesta huolimatta oli antanut olla siinä… Silmissä viipyi haaveksiva ilme…
Kello seinän takana löi. Irja havahtui vasta sitten, kun sen ääni oli lakannut jo kuulumasta. Mitä se mahtoi lyödäkään? Kaksi; niin hänestä tuntui kuin kaksi lyöntiä olisi jäänyt korvaan soimaan. Nyt päätti hän jo nukkua.
Mutta uni ei tullut. Ajatukset kiertelivät samoja teitä. Hän koetti kulkea Erkinkin mukana. Kuinka ihmeellistä olikin, että ajatukset olivat alinomaa siellä. Tapahtuiko tässä nyt sama ilmiö, josta hän oli lukenut, että välimatkoista huolimatta ihmisten ajatukset saattoivat koskettaa toisiaan ja yhteen sulautua. Kohtasivatko näin sielujen salaisia teitä heidän ajatuksensa toisensa? Jos niin todellakin oli ja jos niiden vaikutusta vielä saattoi tahdon voimallansa vahvistaa, niin nytpä hän sen tahtoi tehdä…
Tässä hän muisti Erkin kerran, kun ei ollut vielä tapahtunut ikävyyksiä heidän välillänsä, sanoneen tai oikeammin hämärästi viitanneen siihen suuntaan, että hän oli ollut jotenkin tarpeellinen hänen elämässään.
"Jospa voisin edelleenkin olla!" huokasi hän.
Myrsky pyyhkäisi yli rakennuksen. Kattolaudoituksessa liikkui valojuova, jonka liikunnasta saattoi päätellä yövartijan kulkevan asemahuoneelta. Valo pysähtyi ja Irja muisti yökellon avaimen olevan huoneensa nurkkauksessa. Kuului puhetta. Luultavasti huusi yövartija toiselle.
Ja ensimäiset sanat kohoittivat Irjan vuoteeltaan.
"… Valkiaisten ja Vuojoen välillä. — Ei tiedetä tarkemmin. — Minun piti lähteä pikatavaratoimistosta vetämään kelloa, etten… — Tulva on vienyt sillan… — niin, yöjuna."
"Kuka siellä olikaan… Teräskö? — Ja Kaijala? — No, minä arvelisin…"
Ei saanut enempää selkoa. Vartija tuntui poistuvan. Mutta kaikessa siinä, mitä Irja oli kuullut, oli jo kyllin tuskan syytä.
Hänen eteensä nousi kauhea kuva onnettomuudesta. Hän hyökkäsi akkunaan avatakseen sen ja huutaakseen vartijan jälkeen, mutta akkuna oli talveksi tukittu. Sitäpaitsi oli jo vartijan tuli etäällä, eikä huutaakaan voinut.
"Tulva vienyt sillan! Herra Jumala. Silloinhan on Erkki ollut ensimäinen uhri."
Tuska raateli hänen sydäntään. Hän vaikeroi itkussaan. Mielikuvitus nosti kauhukuvan toisensa jälkeen, ja hän oli menehtymäisillään.
"Erkki, Erkki! Rakas!"
Se tuli hänen sydämensä sisimmästä, jossa se tunne oli pohjimmaisena säilynyt. Nyt se valtautui esille kaiken muun tieltään syrjäyttäen, tuli voimakkaana ja yksinoikeutettuna. Mutta kuinka toivotonta kaikki!
Tapahtuman lähiaikaisuus teki sen vielä suuremmaksi. Juuri nyt, tällä hetkellä oli Erkki silpoutuneena jossakin.
"Rakas, rakas! En voi mitään, en mitään…"
Irja väänteli epätoivossaan.
"Jospa sittenkin jonkun ihmeen kautta Erkki on pelastunut", välähti toivo.
Mutta jälleen tulivat kauheat kuvat: henkiin jääneet pelastamassa onnettomia… paarit… Joillakin niistä Erkki.
"Enkä minä saa olla siinä… en mitään voi… en mitään… Kuolleenako makaat niillä, vaiko loukkautuneena?"
Irja puhkesi toivottomaan itkuun.
Kuin päivän säde mustien pilvien hämäryyden alta, alkoi toivo elää sittenkin: "Sinä voit kuulla, puhua vielä, minä saan nähdä sinut, puhua sinulle… Saamme kaiken sovittaa…"
Ristiriitaiset tunteet, toivo ja epätoivo repivät häntä, Mistä saada varmuus? — Mitä oli vartija sanonut. Tiesikö hän ihmisuhreista?
Irja joutui jälleen epätoivoon. Hän ei nähnyt mitään pelastumisen mahdollisuutta.
Silloin puhkesivat kyynelten lähteet…
Yön tunnit kuluivat. Hänellä oli vain tuska, itsesyytös, epätoivo, kärsimys… Näinä hetkinä oli hän elämänsä elänyt, taistelunsa taistellut. Poissa oli hän, joka siihen sisällön olisi antanut.
Viettäessään näitä raskaita hetkiä oli hän kuullut, kuinka ratapihalla oli ollut liikettä. Veturi oli liikkunut toisessa päässä ja kadonnut. Mitkä viestit sillä oli mukanansa palatessaan? Hän oli ollut jo monta kertaa aivan pukeutumaisillaan lähteäkseen asemalle, mutta häntä oli peloittanut kuulla pahinta. Hän ei olisi voinut kestää sitä. Epätoivoisena virui hän vuoteellaan.
Taivaan rantaan kohosi päivän kajastus…
Hän katsoi sitä rukoillen ja sielussaan toivoi sen tuovan mukanaan toivon säteen…
Ja niinkuin sen elähdyttämänä alkoi hän pukeutua, itsekään tietämättä, miksi. Konttoriin ei hän voisi mennä nyt, hän oli liiaksi järkytetyllä mielellä kohdataksensa ketään. Ehkä yövartijoilta voisi jotakin kuulla. Hän läksi ulos ja etsi katseellaan yövartijan lyhtyä, löytämättä sitä.
Tuuli vihelsi puiden paljaissa oksissa. Yhtäkkiä hän pysähtyi: loihtiko hermostunut mielikuvitus harhailevia ääniä esiin vai yhtyikö todellakin myrskyn pauhuun junan vihellys? Irja pysähtyi. Ilma puhui pitkään, yhtämittaa, kunnes eräässä virtansa käänteessä lennätti tutun kolinan… Miltä suunnalta? Sieltä, sieltä… Seurasi uusi toivon ja epätoivon kamppailu. Vapisten seisoi Irja koettaen katsoa, peljäten näkevänsä. Tulomerkistä junan saapumiseen tuntui olevan kokonainen iankaikkisuus, jonka kestäessä mitä synkimmät ja ihanimmat kuvat vaihtelivat hänen mielessään…
Vihdoin ilmestyi veturi tenderi edellä, häämöittivät matkustajavaunut. Irja kerkesi parahiksi sille paikalle, jonne veturi pysähtyi. Hän ei tahtonut nähdä kyyneliensä läpi, ja kun Erkki hänet huomattuaan tuli alas, täytyi Irjan tarttua häneen pysyäkseen pystyssä.
Nähdessään Irjan äkkiä koneensa vieressä, välähti Erkin mielessä: mistä tämä huomaavaisuus? Samalla hän myöskin vilkaisi konttorin akkunoihin. Mutta silloin hän tunsi Irjan kosketuksen ja hänen sielunsa täytti valtavan voimakas tunne.
"Erkki", sanoi Irja, koettaen itseään hillitä, "olen kärsinyt tänä aamuyönä niin etten voi sitä sanoa; tiedot tulivat niin epämääräisinä, enkä ole voinut tietää, oletko sinä kuollut vai oletko elossa vielä…"
Erkki kuunteli Irjan sanoja ihmeissään. Sitten hänestä tuntui kuin olisi hän herännyt pitkästä unesta.
"Oletko sinä ollut minusta huolissasi?" kysyi hän miltei katkerasti.
Mutta kuvaamaton, kyyneleinen katse vastasi hänelle enemmän kuin sanat. Lämmin aalto tulvahti hänen sydämeensä. Hän puristi hentoa, vavahtelevaa kättä ja hänen äänensä soi kuin riemukas laulu, kun hän hiljaa sanoi:
"Odota, Irja, odota hetkinen!"
Hän nousi veturiinsa, katsoakseen, että kaikki oli kunnossa. Mutta sydän jyskytti ja suonet tykkivät kuumeessa.
"Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua", soi riemuunsa pakahtuva sävel hänen rinnassaan.