Piispa tahtoi nähtävästi rakentaa rauhaa ja sanoi leppyisästi:
"Mutta eikö tässä nyt astuta virran yli ennenkuin päästään sillalle. Ehkäpä ei tytöllä itsellään olekaan mitään vastaan… Vai mitä?" kysäisi hän kääntyen minun puoleeni.
Värisin entistä enemmän, enkä heti kyennyt vastaamaan.
"Ettekö halua palata kotiin isänne seurassa?"
"En, sir", vastasin.
"Ja miksikä ette?"
"Koska isäni koti ei ole minun kotini — koska tätini on aina ollut tyly minulle ja koskei isäni ole koskaan minusta huolinut eikä minua puolustanut ja koska…"
"No niin, mitä vielä?"
"Koska… koska tahdon tulla nunnaksi."
Hetkeen ei puhunut kukaan mitään, mutta sitten räjähti isäni katkeraan nauruun.
"Vai sitäkö se on, vai sitä. Sen minä arvasinkin. Sinä haluat tulla äidin osakkaaksi nunnaliikkeessä, heh?"
"Äitini toivoi, että tulisin nunnaksi, ja sitä itsekin toivon, sir."
"Äitisi oli lapsi — niin juuri, lapsi."
"Äitini oli enkeli", sanoin tulistuen, "ja kun hän oli kuolemaisillaan, niin hän sanoi toivovansa, että tulisin nunnaksi, ja nunnaksi tahdon tulla, tapahtukoon mitä tahansa."
"Pyh", sanoi isäni tehden ylenkatseellisen liikkeen kädellään, ja sitten hän kääntyi arvoisan äidin puoleen sanoen:
"Kuunnelkaahan mitä sanon, rouva. Melkein kaikkia asioita voi viedä perille kahdella tavalla, hyvällä ja pahalla. Ensin minä koetan hyvällä, ja ellei siitä ole apua, niin ryhdyn siihen toiseen keinoon, ja silloin ei käy hyvin niiden, jotka reuhtovat minua vastaan. Tulin Roomaan noutamaan tytärtäni kotiin. En katso olevani velvollinen selittämään, miksi haluan viedä hänet kotiin tahi mikä on aikomukseni hänen tulevaisuuteensa nähden. Otaksun, että minulla isänä on oikeus tehdä mitä aion tehdä, ja paha sen perii, joka häntä auttaa tai yllyttää isänsä tahtoa vastustamaan. Viikoksi jätän hänet vielä tänne — ja kun palaan, vaadin, että hän odottaa minua valmiina ja suostuvaisena — huomatkaa: valmiina ja suostuvaisena — lähteäkseen kanssani."
Tämän sanottuaan isäni pyörähti ympäri ja astui raskain, pontevin askelin ulos huoneesta. Piispa seurasi häntä kumartaen ensin arvoisalle äidille.
Sydämeni oli hurjassa kapinassa ja minä huusin:
"En suostu siihen! En suostu siihen!"
Mutta olin huomannut, että isäni puhuessa viimeisiä sanojaan olivat arvoisan äidin kasvot kalvenneet, ja nyt hän sanoi aralla, melkein pelokkaalla äänellä:
"Mary, me lähdemme vielä tänään Nemiin. Minulla on jotain sinulle puhuttavaa."
Kahdeskymmenes luku.
Myöhään iltapuolella samana päivänä istuimme viimeistä kertaa yhdessä arvoisan äidin huvilan parvekkeella.
Oli rauhallinen, suloinen ilta, pyhä hetki. Ei lehtikään liikahtanut, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, mutta alapuolella olevan viinitarhan kalliorinteiltä kuului jostain nuoren pojan ääni laulavan rakkauslaulua, ja kun takanamme olevassa munkkikirkossa soitettiin Ave Mariaa, vastasivat Gonzanon luostarikirkon etäiset kellot järven toiselta puolelta — ikäänkuin toisilleen huhuilevat enkelit taivaan avaruuksissa.
"Mary", sanoi arvoisa äiti, "tahdon kertoa sinulle tarinan. Oman elämäni — sisareni ja isäni tarinan."
Istuin hänen vieressään, ja hän piteli kättäni helmassaan taputellen sitä kuten aamuisen keskustelun aikanakin.
"Sanotaan, että niin harva nainen tulee nunnaksi syystä että nainen on liiaksi kiintynyt kotiinsa: hän valitsee pyhän elämän vasta silloin kun hän on kärsinyt haaksirikon maailmassa. Saattaa kyllä useasti niin olla. Mutta minun suhteeni oli toisin.
"Isäni oli oman työnsä kohottama mies. Mutta hänen rikkautensa ei häntä tyydyttänyt. Hän halusi luoda mahtavan suvun. Jos hänellä olisi ollut poikia, ei se olisi ollut vaikeata. Mutta koska hänellä oli vain kaksi tytärtä, ei hänellä ollut muuta keinoa kuin naittaa toinen meistä ylhäiseen italialaiseen aatelisperheeseen.
"Ensin petti sisareni hänen laskelmansa. Hän rakastui nuoreen roomalaiseen soittotaiteilijaan. Kun tämä nuori mies ensimäisen kerran pyysi sisareni kättä, hyljättiin hänen kosintansa halveksivasti, toisella kerralla häntä solvaistiin ja kolmannella kerralla hänet ajettiin ulos talosta. Hänen luonteensa oli hillitön ja taipumaton, samoin isänkin. Jos jompikumpi olisi ollut toisenlainen, ei olisi ehkä käynyt, kuten kävi. Vaikka kuka sen tietää?"
Arvoisa äiti vaikeni hetkiseksi. Pojan ääni kuului yhä viinitarhasta.
"Poistaaksensa sisareni kiusauksen näyttämöltä läksi isäni hänen kanssaan Roomasta Albanon harjanteilla olevaan huvilaamme. Mutta nuori taiteilija seurasi heitä. Koska isä ei sallinut heidän mennä naimisiin, oli hän päättänyt paeta sisareni kanssa, ja kun tämä epäröi, uhkasi hän häntä. Ellei hän tulisi sovitulle paikalle sovitulla hetkellä, olisi isäni vainaja seuraavana aamuna."
Arvoisa äiti vaikeni uudelleen; poika oli lakannut laulamasta; alkoi hämärtää.
"Sisareni ei voinut suostua uhraamaan isäänsä eikä liioin rakastettuansa. Niinpä hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin — uhrata itsensä."
"Itsensä?"
Arvoisa äiti taputti kättäni. "Sehän on aina traagillisissa olosuhteissa naisten osa", sanoi hän.
"Sisareni keksi jonkun tekosyyn — en tiedä minkä jonka nojalla taivutti isäni vaihtamaan makuuhuonetta hänen kanssaan sinä yönä ja nukkumaan hänen tornikamarissaan, itse hän makasi alakerrassa isän huoneessa, jonka ovi aukeni puutarhaan päin.
"Ei kukaan ole oikein päässyt selville siitä, mitä sen jälkeen tapahtui. Keskellä yötä palvelijat kuulivat kaksi pistoolinlaukausta ja seuraavana aamuna tavattiin sisareni kuolleena isäni vuoteessa — hänet oli ammuttu avoimesta ikkunasta.
"Viranomaiset yrittivät turhaan päästä rikollisen perille. Yksi ainoa vain arvasi asian oikean laidan. Se oli isäni, ja kiihkeän vihan vallassa hän kyseli itseltään, mitä hänen oli tehtävä rangaistakseen miestä, joka oli murhannut hänen tyttärensä.
"Silloin tapahtui jotain kummaa. Hautajaisten edellisenä päivänä astui nuori taiteilija isäni huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kalvakat ja riutuneet, hänen silmänsä punaiset ja tulehtuneet. Hän oli tullut kysymään, sallittaisiinko hänen olla yhtenä kirstun kantajana. Isäni suostui. 'Jätän hänet rauhaan', mietti hän. 'Mies on saanut rangaistuksensa'.
"Koko Albanon väestö tuli hautajaisiin eikä kappelista haudalle kulkevassa ruumissaatossa näkynyt yhtään kuivaa silmää. Kaikki olivat kuulleet tarinan sisareni toivottomasta rakkaudesta, mutta vain kaksi tiesi hänen traagillisen kuolemansa salaisuuden — hänen nuori rakastajansa, joka ääneen nyyhkyttäen ja hoiperrellen kantoi hänen ruumistansa hartioillaan, ja hänen vanha isänsä, joka paljastetuin päin ja mykkänä asteli hänen jäljestänsä."
Sydämeni jyskytti kuuluvasti, ja arvoisa äiti siveli kättäni tyynnyttääkseen minua — ehkäpä itsekin tyyntyäkseen. Oli jo aivan pimeä, tähdet syttyivät taivaalle ja järven vastakkaisilla rannoilla olevain luostarien kellot soittivat iltasoittoa.
"Sellainen oli sisareni tarina", sanoi arvoisa äiti hetken kuluttua, "ja mitä itseeni tulee, niin tuotin isälleni yhtä raskaan murheen, vaikka en samalla tavalla.
"Olin nyt isäni ainoa lapsi, ja kaikki hänen toiveensa keskittyivät minuun. Niinpä hän päätti valita minulle puolison, ennenkuin ennättäisin kiintyä kehenkään. Hän valitsi keski-ikäisen roomalaisen ylimyksen arvokasta, mutta köyhtynyttä sukua.
"'Hänellä on ylhäinen nimi, sinulla rikkautta, — mitä muuta kaipaat?' sanoi isäni.
"Asuimme jälleen Roomassa tähän aikaan — ja siellä — koulussa tai muualla — olin joutunut siihen vahvaan vakaumukseen, että nuoren tytön on mentävä naimisiin ainoastaan sen kanssa, jota hän intohimoisesti rakastaa, ja tuota roomalaista ylimystä en rakastanut. Minulle oli myöskin uskoteltu, että tytön on oltava miehensä ensimäinen ja ainoa rakkaus, ja vaikka olin nuori, tiesin että keski-ikäisellä ihailijallani oli ollut muita läheisiä suhteita.
"Minä siis estelin, jopa kieltäydyin tottelemastakin, mutta isäni uhkaili ja vaati, ja viimein, muistaen sisareni kohtalon, olin suostuvinani ja jouduin julkikihloihin.
"En hetkeäkään aikonut pitää lupaustani ja aloin mielessäni hautoa tuumia miten päästä irti siitä. Vain yksi keino näytti silloin minusta mahdolliselta, ja kypsyttäen sitä salaisesti ajatuksissani, odotin aikaani ja valmistelin aikomukseni toimeenpanoa.
"Viimein koitti sopiva hetki. Oli laskiaisaika, ja sulhaseni ystävät olivat panneet toimeen naamiaistanssiaiset eräässä vanhassa roomalaisessa palatsissa. Voin vieläkin nähdä koko komeuden — suuren, freskomaalauksista loistavan tanssisalin, ihanat venetsialaiset kynttilänjalat, kullatut huonekalut, punaisen ja keltaisen damastin ja sametin ja sitten kauniit miehet erilaisissa virkapuvuissaan ja ihanat naiset, helmiketjut riippuvina paljailla kauloillaan.
"Olin pukeutunut Bacchuksen papittareksi, yllä valkoinen kullalla kirjaeltu tunika, tiikerinnahkainen nauha otsalla ja viinirypäleterttu hiuksissa.
"Muistan tanssineeni joka tanssin ja enimmäkseen keski-ikäisen sulhaseni kanssa, eikä ollut luullakseni tanssiaisissa toista, joka olisi näyttänyt niin iloiselta, onnelliselta ja huolettomalta. Kolmen seutuvilla aamulla palasin kotiin isäni vaunuissa. Kello kuusi olin mennyt luostariin.
"Ulkomaailmassa ei kukaan saanut koskaan tietää, mitä minusta oli tullut, enkä minäkään tietänyt, mitä tapahtui kotonani sen jälkeen kun olin jättänyt sen. Luostarin säännöt olivat hyvin ankarat. Joskus aamurukouksen jälkeen abbedissa sanoi: 'Joku teistä on kadottanut äitinsä, rukoilkaa hänen sielunsa puolesta', siinä kaikki mitä joutui kuuluviimme ulkomaailmasta.
"Mutta luonnon vaikutus on aina voimakas, lapseni, ja viiden vuoden kuluttua kävin rauhattomaksi ja onnettomaksi. Rupesin epäilemään kutsumustani, mutta äiti, joka oli viisas ja lämminsydäminen, huomasi taistelun sydämessäni. 'Sinä ajattelet isääsi', sanoi hän, 'että hän käy vanhaksi ja kaipaa tyttären huolenpitoa. Mene hoitamaan häntä ja palaa sitten takaisin koppiisi rukoilemaan'.
"Minä menin, mutta tullessani isäni taloon kohtasi minua kova isku. Outo portinvartia avasi minulle oven, ja kaunis palatsimme oli vuokrattu vieraille. Isäni oli kuollut — kolme vuotta hän oli jo ollut kuolleena ja haudassa. Kadottuani tietämättömiin hän oli haudannut häpeänsä ja murheensa yksinäisyyteen, sillä vaikka olin luullut häntä kovaksi ja julmaksi, oli hän itse asiassa rakastanut minua totisesti ja hellästi. Elämänsä loppupäivinä hänen järkensä oli sekaantunut, ja hän oli lahjoittanut pois kaiken omaisuutensa — hajottanut sen, ei kukaan tietänyt miten, se kun hänen mielestään nyt oli aivan hyödytön — ja sitten hän oli kuollut, yksinään ja sydän murtuneena."
Tähän päättyi arvoisan äidin kertomus. Ei hän yrittänyt selittää, puolustaa eikä tuomita sisarensa käytöstä eikä omaansa, ei hän liioin koettanut sovittaa tarinansa opetuksellista puolta minun olosuhteisiini. Sen hän jätti minun tehtäväkseni.
Minä olin kuunnellut hänen puhettaan kuin lumottuna ja hiipinyt yhä lähemmäksi häntä, kunnes pääni lepäsi hänen povellaan, ja niin istuimme vielä hetken aikaa Italian lempeässä iltapimeässä tähtien tuikkiessa päämme päällä.
Levolle mennessämme arvoisa äiti saattoi minut huoneeseeni, ja lausuttuaan minulle muutamia rohkaisevia sanoja hän jätti minut yksikseni. Mutta tuskin olin laskeutunut vuoteeseeni sydämeni pohjaan asti järkytettynä siitä, mitä elin kuullut, ja vakuutellen itselleni, että tyttären kuuliaisuus isää kohtaan, vaatikoon tämä häneltä mitä tahansa, on ikuinen, järkkymätön velvollisuus, ei ihmisten säätämä, vaan Jumalan poistamaton laki kuten avioliittokin, kun arvoisa äiti avasi oven ja astui sisään lamppu kädessään.
"Mary", sanoi hän, "unohdin kertoa sinulle, että aion jättää Pyhän Sydämen. Vanhan luostarini sisaret ovat pyytäneet minua palaamaan heidän luokseen ja rupeamaan heidän äidikseen. Lähden sinne jo aivan pian, niin että meidän olisi ollut erottava joka tapauksessa."
Ja hän mainitsi minulle Rooman keskuksessa olevan luostarin, jonka nunnat elivät ankarasti eristettyä elämää.
"Toivon, että kirjoitat minulle niin usein kuin mahdollista ja että tulet tervehtimään minua milloin vain voit… Ja jos joskus sattuisi… mutta ei, sitä en tahdo ajatella. Onhan avioliittokin pyhä liitto, ja Jumala siunaa ja pyhittää sen, kun se solmitaan luvallisissa olosuhteissa."
Minä jäin yksin pimeään. Kirkonkellot soivat, ja läheisen luostarin munkit nousivat vuoteiltaan toimittamaan puoliyön hartautta.
Kahdeskymmenesyhdes luku.
Viikkoa myöhemmin asuin isäni kanssa Piazza di Spagnan varrella olevassa Hotel Europassa.
Hän oli minua kohtaan ystävällisempi kuin milloinkaan ennen, mutta ei virkkanut sanallakaan, mitä aikeita hän suunnitteli tulevaisuuteeni nähden.
Piispa Walsh (oman hiippakuntamme piispa) kävi lakkaamatta asunnossamme korkeiden hengellisten pappismiesten, piispain, arkkipiispain, jopa erään kardinaalinkin kanssa, ja monesti kuulin katkelmia heidän keskusteluistaan.
"Se käy vaikeaksi, perin vaikeaksi", kuulin kardinaalin sanovan. "Kirkko ei suosi tällaisia avioliittoja, sillä niihin liittyy tavallisesti ikäviä seurauksia kummallekin aviopuolisolle. Mutta näin poikkeuksellisessa tapauksessa — kun sulhasen perhe on ollut katolinen, ennenkuin tuli protestanttiseksi — voisi ehkä olla mahdollista…"
"Kardinaali", vastasi isäni, ja hänen tuimat kasvonsa synkistyivät, "anteeksi, mutta minä tahdon saada tämän asian selväksi ilman pitkiä vitkasteluja. Se joko käy päinsä tai ei käy. Jos se käy päinsä, niin ryhdytään paikalla asiaan käsiksi. Mutta ellei se käy päinsä, niin minä lähden tästä heti kotiini ja käytän rahani muualle."
Silloin seurasi innokkaita vakuutuksia, että kyllä sentään lopulta hyvä tulee, kunhan odotetaan kärsivällisesti hiukan aikaa, sillä Roomassa liikutaan hitaasti.
Isäni odotti kolme viikkoa, ja sillä aikaa hän kävi katsomassa vanhan kaupungin nähtävyyksiä, vaikka menneen ajan ylpeät muistomerkit eivät voineet hänen käytöllistä aistiaan miellyttää.
Viimein piispa ilmoitti, että asia oli saatu onnellisesti järjestetyksi, ja tyytyväisyytensä osoitukseksi paavi oli suostunut yksityisesti vastaanottamaan luonaan sekä isäni että minut.
Olin kovassa jännityksessä ja hyvin kiihtynyt, kun aikaisin seuraavana aamuna läksimme isän kanssa Vatikaniin (isä iltapuvussa ja minä pitkässä, mustassa Mantilla-hunnussa määräyksen mukaan), sillä olin jo päässyt selville siitä, että yllämainittu asia koski minua itseäni.
Muistan vain epämääräisesti ja ikäänkuin kuumeensekaisena unelmana, mitä tapahtui sen jälkeen kun astuimme ulos vaunuista pronssisen portin luona lähellä Pietarin kirkkoa. Muistan astuneeni ylös leveitä portaita koreatakkisten soturien ohi suureen käytävään, missä oli toisia sotureita toisenlaisissa pukineissa. Muistan astuneeni eteenpäin, yhä eteenpäin, salista saliin, joista seuraava oli aina edellistä suurempi ja upeampi prameapukuisine vartioineen. Muistan viimein saapuneeni ovelle, jonka edessä miekkaa kantava kamaripalvelija polvistui ja naputti ovelle, ja sen avautuessa hän lausui nimemme. Muistan, että kaiken tämän keskiaikaisen huumaavan loiston jälkeen tapasin itseni yksinkertaisessa, kirjastontapaisessa huoneessa valkoisen vaatimattoman näköisen olennon edessä — olin itse pyhän Isän läheisyydessä.
Voinko koskaan unohtaa tätä hetkeä?
Luostarissa minua oli aina opetettu ajattelemaan paavia melkein samoilla hartauden ja kunnioituksen tunteilla kuin pyhimyksiä. En tiedä miten jouduin hänen jalkainsa juureen, tiedän vain sen, että hän oli hyvin suloinen ja leppeä, silitellen päätäni ja ojentaen minulle hennon valkean kätensä sen jälkeen kun olin sitä suudellut.
Pian toinnuin sen verran, että saatoin katsoa ylös, ja silloin huomasin, että hän oli vanha mies ja että hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, pyhimyksentapaiset; ja hänen äänensä oli niin lempeä ja isällinen, että minä rakastin ja jumaloin häntä.
"Tämä siis on se pieni lady", sanoi hän, "joka on Kaitselmuksen välikappaleena ohjaava eksyneen suvun takaisin Kirkko-äitimme helmaan."
Joku vastasi, ja sitten hän puhui minulle avioliitosta, jonka hän sanoi olevan pyhän, Kaikkivaltiaan säätämän ja Vapahtajamme Sakramentiksi pyhittämän liiton, rauhan ja rakkauden liitoksi aiotun.
"Se on henkinen ja pyhä yhdistys, lapseni", sanoi hän, "vertauskuvaKristuksen suhteesta Kirkkoonsa."
Sitten hän neuvoi minua astumaan alttarille vasta vakavan sisällisen valmistuksen jälkeen, käytyäni synninpäästöllä ja Herran Ehtoollisella.
"Ja kirkosta lähtiessäsi, tyttäreni", sanoi hän, "älä saastuta hääpäivääsi millään synnillisellä ajatuksella tai teolla, vaan muista käyttäytyä kuin olisi itse Jeesus Kristus seurassasi, kuten hän oli Kaanaan häissä."
Sitten hän varoitti minua pitämään mielessä, että pyhää aviosäätyä ei voinut mikään muu rikkoa kuin kuolema.
"Jotka Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen erottaman — muista sekin, tyttäreni."
Lopuksi hän mainitsi jotain lapsista — että jos katolinen menee naimisiin toisuskoisen kanssa — ei hän saa sallia lapsia kastettavan muuhun kuin katolinuskoon.
Tämän jälkeen, ja kun isällenikin oli sanottu jotain, jota en voi muistaa, hän antoi minulle siunauksensa niin viehkein sanoin ja suloisella äänellä, että se valui ylitseni kuin nousevasta auringosta lähtevä lauhkea tuulahdus kesäaamuna.
"Olkoon Abrahamin Jumala, Isakin Jumala ja Jaakobin Jumala kanssasi, tyttäreni. Olkoon avioliittosi rauhan ja rakkauden ies, ja antakoon Hän sinun nähdä lastesi lapset kolmanteen ja neljänteen polveen."
Sitten hän nosti minut pystyyn, ja kamariherran annettua merkin minä astuin takaperin ulos huoneesta.
Kun ovi oli sulkeutunut, vedin syvän hengähdyksen. Oli kuin olisin astunut ulos kaikkein Pyhimmästä, ja kun saavuin Pyhän Pietarin piazzalle ja jouduin jälleen jokapäiväisen elämän hyörinään — ajurien ja raitiovaunujen jalkoihin — tuntui kuin olisin äkkiä pudonnut taivaasta maahan.
Vastahakoisuuteni avioliittoon oli kerrassaan hävinnyt tämän käynnin jälkeen ja halusin saattaa sen isänikin tiedoksi, mutta en saanut tilaisuutta siihen ennenkuin myöhemmin samana iltana, ja silloin isäni otti asian puheeksi.
Päivällisen jälkeen, kun vieraamme, muutamat ylhäiset pappismiehet, olivat poistuneet ja hän oli erittäin hyvällä päällä, sanoi hän minulle merkitsevästi, ikäänkuin suurta, iloista uutista kertoen:
"Mary, vielä ei ole lopullista päätöstä tehty, mutta voithan kumminkin nyt jo saada tietää mitä puuhaamme sinun hyväksesi."
Ja sitten sain tietää.
Minun oli mentävä naimisiin nuoren lordi Raan kanssa.
Minua huumasi. Tuntui kuin ajatukseni olisivat äkkiä lakanneet toimimasta.
Kahdeskymmeneskahdes luku.
Koko illan ja vielä seuraavana päivänäkin minusta tuntui — vaikken itsekään oikein tietänyt miksi — kuin olisin kulkenut lähestyvän ukkosilman mustien pilvien varjossa. Vanha haluni päästä maailmaa pakoon oli vallannut minut, enkä niinmuodoin totellut yksinomaan kohtalon sokeata johtoa, kun tuntia ennen Ave Marian soittoa astuin sen luostarin kirkkoon, jossa tiesin arvoisan äidin nyt olevan.
Kirkko oli tyhjä lähestyessäni pronssista suojaristikkoa, joka erottaa yleisölle varatun osan sisarien osastosta, ja polvistuessani ylimmälle portaalle, mutta hetken kuluttua ruvettiin ylhäällä soittamaan kelloja, ja samassa alkoi seurakuntakin kokoontua. Nunnat astuivat nyt sisään verhottuina päästä kantapäähän valkeihin vaatteisiin ja pitkiin, tiheihin, kasvoja peittäviin huntuihin, jotka he kohottivat ylös asettuessaan istumaan alttarin ympärille.
Nunnista viimeisenä kulki abbedissa, ja hänet tunsin heti paikalla. Se oli oma arvoisa äitini, ja kun hän alttarin edessä polvistuttuaan asettui istumaan paikalleen, joka oli lähinnä ristikkoa juuri sillä kohdalla, missä minä polvistuin, huomasin hänen kouristavan rukousnauhaa suonenvedontapaisesti, josta päätin, että hän oli minut sekä nähnyt että tuntenut.
Minä vapisin ja sydämeni hypähti rinnassani.
Sitten astui pappi sisään ja käytiin laulamaan litaniaa. Melkein koko jumalanpalvelus toimitettiin laulamalla. Kiitosjumalanpalvelus ei ollut milloinkaan mielestäni ollut niin ihana, niin liikuttava, niin kutsuva, niin vastustamaton. "Luovu maailmasta", tuntui se minua kehoittavan, "kuuliaisuus taivaallista isääsi kohtaan peruuttaa kaikki maalliset velvollisuudet."
Jumalanpalvelus oli lopussa, nunnat olivat laskeneet huntunsa alas ja menneet ulos samoilla hitailla, kuulumattomilla askelilla kuin olivat tulleetkin (viimeinen heistä alaspainunein päin), suntio sammutteli alttarin kynttilöitä pitkällä sauvallaan, kirkko kävi pimeäksi, ja muuan maallikkosisar kilisteli avaimiaan takanani.
Nousin ristikon luona olevalta paikaltani. Olin yhä kuin unen huumauksessa ja tuijotin kaihomielin pimeään käytävään, johon nunnat olivat kadonneet, kun samassa huomasin, että eräs nuori mies seisoi vieressäni ja silmäili minua myhäillen.
"Mary", sanoi hän hyvin hiljaa ojentaen minulle kätensä.
Nuoren miehen äänessä, hänen sinisten silmiensä katseessa oli jotain, joka pani minut vavahtamaan.
"Ettekö tunne minua, Mary?" sanoi hän.
Ilovirta pyyhkäisi ylitseni. Viimeinkin tunsin hänet.
Se oli Martin Conrad, joka oli kasvanut mieheksi, pitkäksi, voimakkaaksi, uljaaksi mieheksi, mutta kasvoissa oli vielä kajastus sitä poikaa, jota olin ihaillut ja rakastanut.
Pari minuuttia myöhemmin olimme ulkona piazzalla, ja sanat ryöppysivät hänen suustaan iloisella kiireellä, kun hän jutteli, mikä hänet oli Roomaan tuonut.
Hän oli juuri "läpäissyt" tutkintonsa ja valmistunut mikä ei olisi onnistunut, elleivät professorit olisi olleet "niin mainion ystävällisiä" häntä kohtaan — kun hän oli kuullut luutnantti ———n aikovan lähteä Etelänapaa ympäröivälle suurelle jääalueelle tutkimaan tuulien ja merivirtojen lähteitä, ja silloin hän oli tarjoutunut retkikunnan lääkäriksi ja tullut hyväksytyksi.
Kymmenen päivää sitten he olivat lähteneet Thamesista ja pysähtyneet tänä aamuna Napoliin hiiliä ottamaan, jolloin hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen pistäytyäkseen Roomassa. Hän oli kyllä muistanut, että minä olin siellä, vaikka ei ollut voinut uneksiakaan näkevänsä minua. Mutta sisällinen ääni oli kehoittanut häntä pistäytymään "tuossa vanhassa, merkillisennäköisessä kirkossa" — missä hän aivan sattumalta oli tavannut minut.
Hänen oli matkustettava seuraavana päivänä kello kaksi, hänen laivansa kun oli määrä lähteä Napolista samana iltana.
Nähdessäni hänet niin täynnä uskallusta ja toiveita elämään nähden johtui mieleeni muutamia tapauksia menneisyydestä, ja sanoin:
"Siispä nyt viimeinkin täydellä todella lähdette naparetkelle?"
"Niinpä lähden", vastasi hän ja katselimme toisiamme silmiin ja nauroimme seisoessamme siinä kirkon portailla lapsuudenaikain vienojen muistojen leijaillessa ympärillämme.
"Entä te?" virkkoi hän. "Samannäköinen olette kuin ennenkin, Tunsin teidät paikalla. Vaikka kyllä sittenkin olette muuttunut. Niin kasvanut ja… niin ihmeteltävän…"
Tiesin mitä hän oli sanomaisillaan, ja ollen siksi lapsi, etten teeskennellyt olevani tietämätön, ja siksi paljon nainen, että tunsin mielihyvää, vakuutin olevani hyvilläni siitä.
"Olette jättänyt luostarin. Milloinka se tapahtui?"
Kerroin lähteneeni luostarista kolme viikkoa sitten että isäni oli tullut noutamaan minua ja että olimme lähdössä Ellaniin.
"Entä sitten? Mitä sitten aiotte toimittaa?" kysyi hän.
Ensi silmänräpäyksessä minua hävetti vastata, mutta viimein sanoin aikovani mennä naimisiin kotiin tultuani.
"Naimisiin? Koska? Kenen kanssa?"
Vastasin etten tietänyt koska, mutta että tuleva mieheni oli lordiRaa.
"Raa? Sanoitteko Raa? Se… Hyvä Jum — Mutta tottahan te tiedätte…?"
Hän ei lopettanut lausettaan, niinpä vastasin etten tietänyt mitään, koska en ollut nähnyt lordi Raata siitä asti kun läksin kouluun ja koska isäni oli järjestänyt kaikki puolestani.
"Ette ole nähnyt häntä siitä päivin… isänne järjestänyt kaikki?"
"Niin."
Sitten hän äkisti kysyi missä asuin ja kuultuaan sen sanoi saattavansa minut kotiin.
Hänen käytöksensä oli äkkiä muuttunut, ja kävellessämme pitkin Tritonia ja Du Marcellia hän useasti yritti sanoa jotain, mutta keskeytti äkkiä.
"Ainakin isänne tietää…"
"Jos hän tietää, en voi käsittää…"
Olin vielä niin ymmällä ja hämmästynyt siitä, että näin äkkiarvaamatta olimme sattuneet yhteen, etten kiinnittänyt näihin katkonaisiin huudahduksiin niin paljon huomiota kuin olisi ollut suotavaa. Kun olimme saapuneet ravintolan edustalle, sanoi hän:
"Sallisiko isänne ehkä minun puhua…?"
"Hänestä on tietysti mieluista tavata teitä", vastasin ja olin niin kärsimätön ilmoittamaan isälle suurta uutista, että ryntäsin ylös portaita ja syöksyin hänen huoneeseensa Martinin edellä, huutaen:
"Arvaapas isä kenen olen tuonut tänne sinua tapaamaan — katsos!"
Hämmästyksekseni ja mielipahakseni isäni tervehti Martinia hyvin kylmästi, eipä ollut ensin edes tuntevinaan häntä.
"Ettekö muista minua, sir?" kysyi Martin.
"Ikävä kyllä en nyt tällä hetkellä voi palauttaa teitä muistiini", sanoi isäni.
Kun minä olin tutustuttanut heidät toisiinsa, istuutuivat he juttelemaan Etelänapa-retkikunnasta, mutta keskustelu ei päässyt vauhtiin, se oli kuivaa ja kylmäkiskoista kyselemistä ja vastaamista, ja muutaman minuutin kuluttua Martin nousi lähteäkseen.
"En minä niitä teidän hommianne voi käsittää", sanoi isäni. "Minun tietääkseni ei ole vielä koskaan saatu irti mitään rahaa siinä teidän Tuntemattomassanne, ja joskohta löytäisittekin vaikka molemmat navat, niin mitäs siitä? Eihän noista napamaista voi olla kellään elävällä sielulla mitään hyötyä."
Minä läksin saattamaan Martinia hissille, ja erotessamme hän kysyi saisiko tulla noutamaan minua kävelylle huomenaamulla. Vastasin myöntävästi ja tiedustelin mihin aikaan hän tulisi.
"Kello kaksitoista", vastasi hän, ja minä vakuutin, että se olisi varsin sopiva aika minulle.
Samana iltana tuli piispa syömään päivällistä kanssamme, ja aterian loputtua, kun minä kävin istumaan ikkunan ääreen ja katselin kaupunkia iltavalossa, juttelivat hän ja isäni kauan aikaa matalalla äänellä.
He juttelivat yhä vielä, kun minä sanoin hyvää yötä ja läksin nukkumaan.
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Aamiaista syödessämme seuraavana aamuna kertoi isäni jotain odottamatonta tapahtuneen, joka vaati meitä viipymättä palaamaan kotiin, ja siksi hän oli Cookin toimiston kautta tilannut meille paikat kello 12:n pikajunassa.
Olin hyvin pahoillani, mutta tunsin isäni siksi hyvin, etten vastustellut, ja niin hiivin huoneeseeni ja kirjoitin Martinille kirjeen, jossa selitin pikaisen lähtömme syyt ja jätin hänelle hyvästi.
Asemalle tullessamme näimme hänen seisovan asemasillalla sen vaunuosaston vieressä, joka oli merkitty meidän nimellämme.
Isäni oli mielestäni häntä kohtaan vieläkin tylympi kuin ennen, ja piispa, joka matkusti kanssamme, oli tuskin huomaavinaan häntä. Mutta se ei näyttänyt Martinia liikuttavan sinä aamuna, sillä hänen alahuulessaan oli se sama luja, päättäväinen ilme, jonka tunsin hänen poikavuosiltaan. Mentyäni vaunuun hän seurasi minua sisään jättäen isäni ja piispan kahden asemasillalle seisomaan.
"Viivyttekö kauan retkellänne?" kysäisin.
"Viivyn, paha kyllä. Kuusi kuukautta, yhdeksän — kenties kaksitoista, jos pahoin käy! Toivoisin, ettei koko retkestä tulisi mitään."
Hämmästyneenä kysyin, mitä hän sillä tarkoitti, jolloin hän änkytti jotain epäselvää ja sitten äkkiä sanoi:
"Ette kaiketi missään tapauksessa mene naimisiin vielä vähään aikaan?"
Sanoin etten tietänyt, kaikki kun riippui isästäni.
"Kotiin palattuanne ainakin saatte nähdä ja kuulla, ja silloin ehkä ette…"
Vastasin että minun oli seurattava isäni tahtoa, koska olin tyttö, ja siksi…
"Mutta tottahan tytölläkin on jonkinlaisia oikeuksia itsensä suhteen", sanoi hän, mutta minä en virkkanut mitään, sillä tunsin tällä hetkellä naisellista avuttomuutta, jota en ollut koskaan ennen tuntenut.
"Kirjoitan isällenne", sanoi hän, ja samassa kello soi, ja isäni astui vaunuun sanoen:
"No niin, nuori mies, ellette tahdo lähteä Pohjoisnavalle ja heittääEtelänaparetkeänne sikseen, niin…"
"Hyvä on, sir. Älkää teminusta huolehtiko. Minä kyllä pidän itsestäni huolen", sanoi Martin.
Äänessä oli kenties jotain, joka enemmän kuin sanat hämmästytti isääni ja piispaa, sillä näin heidän katsovan loisiinsa ihmetellen.
Sitten soitettiin toisen kerran, veturi puhkui, ja Martin sanoi:"Hyvästi! Hyvästi!"
Junan lähtiessä liikkeelle asemalta hän jäi seisomaan asemasillalle paljastetuin päin ja niin tuskainen ilme kasvoillaan, että kurkkuani alkoi kivistää kuten pikku tyttönä ollessani.
Mieleni oli hyvin raskas tämän matkan aikana. Kymmenen vuotta kestäneen maanpakolaisuuteni aikana oli toinen kotimaani käynyt minulle rakkaaksi, ja minusta tuntui kuin nyt viimeisen kerran näkisin ihanan Italiani päivänpaisteiset kedot ja kukkanurmet.
Mutta alakuloisuudellani oli toinenkin syy. Ajattelin Martinin levottomuutta avioliittoni suhteen ja olisin suonut, että hän olisi puhunut isälleni mitä hänellä oli sanomista.
Kenties myös hämärästi aavistin, että Martin Conrad oli juuri se henkilö, joka olisi voinut herättää vielä uinuvan sydämeni, että hän yhdellä sanalla, katseella, hymyilyllä olisi sinä päivänä voinut muuttaa elämäni koko juoksun ja että…
Mutta ei, en tahdo häntä moittia. Enkö ole tietänyt siitä päivin kun yhdessä olimme Pyhän Marian kalliolla, että hän ennen kaikkea on synnynnäinen gentlemanni?
Ja sittenkin… sittenkin…
Ja sittenkin minä olin houkka, kun en kaikesta huolimatta puhutellut Daniel O'Neilliä, ennenkuin hän läksi Roomasta. Minun olisi pitänyt sanoa hänelle:
"Tiedättekö että mies, jolle aiotte naittaa tyttärenne, on rietas heittiö? Jos todella tiedätte sen, niin tahdotteko kuitenkin kylmäkiskoisesti myydä lapsenne ruumiineen ja sieluineen, jotta himonne arvonimiin ja valtaan ja muut kehnot pyyteenne tulisivat tyydytetyiksi? Onko teidän lupa myydä hänet? Puhutte isän oikeuksista, mutta eikö tytär ole itsenäinen olento? Jos hänen avioliittonsa tulee onnettomaksi — ja niin käy, jos siitä mitään tulee — tekö siitä tulette kärsimään? Ja jos se saastuttaa ja turmelee hänen puhtaan ja henkevän luonteensa — ja sen se tekee — teidänkö sielunne joutuu tuomion hetkenä kirotuksi vai hänen?"
Niin minun olisi ollut sanottava, mutta sitä en tehnyt. Pelkäsin, että epäiltäisiin minun ajavan omia, henkilökohtaisia tarkoitusperiä — että katsottaisiin minun sekaantuvan asioihin, jotka eivät minulle kuuluneet.
Mutta minä tunsin, että nekuuluivatminulle, ja minä olin puolittain halukas heittämään sikseen kaiken muun ja palaamaan Ellaniin. Mutta tämä naparetki oli elinkysymys minulle, enkä niinmuodoin voinut luopua siitä.
Päätin siis kirjoittaa. Mutta kirjoittamisessa en ole mikään taituri, ja niinpä kesti kaksi viikkoa, ennenkuin sain kyhätyksi jotain kunnollista. Siihen aikaan olimme Port Saidissa ja sieltä panin postiin kolme kirjettä — ensimäisen Daniel O'Neillille, toisen piispa Walshille ja kolmannen isä Danille.
Joutunevatko ajoissa perille? Ja jos joutuvat, tuleeko niillä olemaan toivottu seuraus? Vai tulevatko kirjeiden saajat ne suuttuneina hävittämään?
Oli mahdoton arvata. Ja minun oli mentävä syvään antarktiseen yöhön, johon ei yksikään sanoma elävästä maailmasta voisi minua saavuttaa.
Mitä tapahtuu ennen kotiintuloani? Jumala yksin sen tietää.
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Vaikka isäni oli niin hätäinen lähtemään Roomasta, sujui matkamme hitaasti, ja vasta viikon kuluttua saavuimme Ellaniin. Alakuloinen mielialani oli tähän aikaan jo kadonnut, ja olin sekä utelias että pelokas näkemään miestä, joka oli määrätty puolisokseni.
Isänikin oli kiihtynyt, vaikka toisista syistä, ja kun laiva laski Blackwaterin lahteen, osoitteli hän minulle, mitä edistyksiä oli saatu aikaan hänen johdollaan — ravintoloita, teattereita, tanssihuoneistoja ja virkistyskoteja, jotka reunustivat merenrantaa, ja sähköratoja, jotka kulkivat vuoria ylös.
"Katsopas", huudahti hän, "enkös luvannut panna tämän vanhan saaren surisemaan."
Suurella kivisellä, ulos lahteen pistäytyvällä laivasillalla seisoi ihmisjoukko odottamassa laivan tuloa.
"Tämä ei ole mitään", sanoi isäni, "ei mitään verrattuna siihen, mitä näet, kun huvikausi on vauhdissaan."
Niin pian kun laiva oli laskenut siltaan, astui neljä herrasmiestä kannelle, ja sydämeni sykähti ajatellessani, että tuleva mieheni kenties olisi heidän joukossaan; mutta hän ei ollutkaan, ja ensimäiset sanat, jotka isälleni lausuttiin, olivat:
"Hänen armonsa pyytää anteeksi, sir. Hän on esteellinen tänään, mutta pyytää tavata teitä kotonanne huomenna aamupuolella."
Tunsin puhujan samaksi holhoojaksi, joka oli matkustanut laivassa nuoren lordi Raan kanssa tämän mennessä Oxfordiin. Hänen seuralaisensa olivat sileänaamainen ja teräväkatseinen mies, joka esitettiin hänen armonsa lontoolaisena asianajajana, herra Curphy, jonka tunsin isäni omaksi asianajajaksi, ja rakas, vanha isä Dan.
Isä Danin nähdessäni ensiksi hämmästyin. Hän oli mielestäni niin pieni ja mitättömän näköinen, vaatimaton maalaispappi kerrassaan, mutta hän oli säilyttänyt entisen hellän hymyilynsä, joka ei ollut haihtunut muististani, samoin tuon herttaisen tapansa pyörittää vokaaleja irlantilaisesti, jota en koskaan voi unohtaa.
"Jumala siunatkoon sinua", sanoi hän. "Kuinka sieväksi olet tullut. Ja niin äitisi näköinen, Herran rauha hänen sielullensa! Tiesinhän, että Siunattu Neitsyt pitäisi huolen sinusta, tiesinhän sen, tiesinhän sen."
Kolmet ajopelit odottivat meitä — vaunut piispaa, suuri automobiili holhoojaa ja lontoolaista asianajajaa ja toinen, vieläkin suurempi automobiili meitä.
"Hyvästi sitten huomiseen", huusi isäni ja nousi asianajajan kanssa etuistuimelle, isä Danin ja minun käydessä istumaan taakse.
Kotimatkalla isä Dan jutteli siitä tapahtumasta, jonka vuoksi minut oli noudettu kotiin, ja pyysi minua unohtamaan, mitä hän oli lordi Raasta sanonut kirjeissään, hänen tietonsa kun olivat pääasiallisesti perustuneet juorupuheisiin — eikä hyvän naisen vaikutusta mieheen voitu sitäpaitsi koskaan arvioida kyllin suureksi, se saattoi aikaansaada ihmeitä.
Hän lausui tämän hiukan väkinäisesti, ja puhe sujui häneltä paljoa vilkkaammin, kun hän pääsi kertomaan minulle niistä monista iloista, joita avioliitto tuo nuoren tytön elämään — ensi lemmestä, ensimäisestä rakkauskirjeestä, hääpäivästä ja ensimäisestä pienokaisesta ja monesta muusta suloisesta ja ihmeellisestä seikasta, joista ei mies koskaan voinut samalla tavalla nauttia.
"Sen saattaa jo vanha pappikin tietää", virkkoi hän naurahtaen ja taputellen minua kädelle.
Holmtowniin tullessamme pysäytimme automobiilimme herra Curphyn talon edustalle, ja hänen poistuttuaan isäni kävi istumaan taakse meidän viereemme ja alkoi ehtymättömän sanatulvan siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän aikoi vielä tehdä, ja kaikesta suuruudesta, joka minua odotti.
"Sinusta tulee saaren mahtavin rouva, tyttö, eikä täällä tule olemaan yhtä elävää sielua, joka ei sinua kumartele."
Niiden, jotka eivät olleet häntä kumarrelleet, kun hän tuli Amerikasta miljooniensa turvassa, saaren ylhäisön, (joka ei voinut unohtaa hänen halpaa sukuperäänsä), oli se nyt tehtävä, sillä naittamalla tyttärensä seudun ensimäiselle ylimykselle hän oli saavuttava voiton heistä kaikista.
"Me nolaamme heidät, tyttö! Ja reimasti nolaammekin!" huusi hän, ja hänen mustat silmänsä leimahtivat mielihyvästä.
Isäni hyvätuuli oli tarttuvaa laatua, ja minäkin omalla tavallani jättäydyin ihastukseni valtaan lähestyessämme lapsuuteni paikkoja — kylää, siltaa, Suvimajalle vievää tietä ja Murphyn-suuta ja ajotietämme varjostavia puita.
Melkein kaikki näytti pienemmältä, ahtaammalta ja matalammalla kuin olin ajatellut, mutta olin unohtanut, kuinka viehättäviä ne kaikki olivat siinä kukkulan juurella, kimalteleva meri taustanaan.
Oma talomme yksin näytti minusta entistä suuremmalta pysähtyessämme sen eteen, mutta isäni selitti syyn siihen sanomalla:
"Rakennusta on suurennettu, tyttö, huomenaamuna näytän sinulle mitä on tehty."
Kuistilla seisoivat meitä odottamassa Bridget tätini (joka nyt oli valkohapsinen ja käytti silmälaseja), kaunis Betsy (joka oli pitkä ja täyteläinen maalaiskaunotar) ja Nessy MacLeod (joka näytti vielä nuorten kirjoihin pyrkivältä vanhalta neidolta). He ottivat minut vastaan hämmästyttävän sydämellisesti.
"No siinä hän vihdoinkin tulee!" sanoi Bridget täti.
"Ja millainen onni häntä täällä kotona odottaa!" sanoi kaunis Betsy.
Sitten lausuttiin kohteliaisuuksia ulkomuodostani (Bridget täti selitteli, ettei hän olisi voinut uskoa minusta tulevan niin sievää, ei mitenkään), ja sitten Nessy tarjoutui viemään minut huoneeseeni.
"Se on sama huone vielä, Mary", huusi täti jälkeeni portaita ylös. "Kun kaikki muu muutettiin, muistin rakasta äiti raukkaasi enkä sallinut heidän siellä tehdä mitään muutoksia. Se on ihan entisessä kunnossa."
Niin olikin. Kaikki oli entisellään. Mutta juuri kun ensimäisen kerran eläessäni aloin tuntea kiitollisuutta Bridget tätiä kohtaan, sanoi Nessy:
"Ei se hänen ansionsa ole. Jos hän olisi saanut seurata omaa päätänsä, niin hän olisi lakaissut pois pienimmätkin jäljet äidistäsi ja hommannut oman tyttärensä lordi Raalle."
Puhetulvasta, joka sitten seurasi, pääsin siihen käsitykseen, että isäni oli nykyisin hänen epäjumalansa ja että kotiintuloni ei ollut varsin mieluinen tädilleni ja serkulleni. Mutta hänen poistuttuaan unohdin kaiken muun ja kuuntelin niitä lempeitä kiehtovia ääniä, jotka kotinurkista tuntuivat kuiskailevan vastaani.
Koti! Koti! Koti! Kaikki näytti olevan muuttumatta tässä rakkaassa paikassa ja kaikella näytti olevan jotain minulle sanomista. Mitä suloisen helliä ja liikuttavia muistelmia!
Riisuin hattuni ja kappani ja pujahdin alakertaan ja sieltä ulos — ensin navettaan, jossa karjakot yhä istuivat jakkaroillaan päät kallellaan mulkosilmäisten Mustikkien vieressä maidon heruessa poristen kiuluihin, sitten tupakeittiöön, joka tuoksui palavalta turpeelta ja vastaleivotulta leivältä, ja viimein puutarhaan, missä tapasin Tommy toverin työskentelemässä ruukkuvajassa kuten ennenkin.
Vanhus vilkaisi minuun "ylähanka-silmällään" ja tunsi minut paikalla.
"Siunatkoon", huudahti hän, "eikös se totta tosiaan ole pikku missy! No jopas nyt! jopas nyt! Ja ihanhan siitä on tullut koko pitkä neiti! Oikea hieno neiti! Jaa", lisäsi hän tarkaten minua uudelleen tutkivalla katseella, "ei tällä saarella ole ollut toista hänen vertaistaan siitä päivin kun hänen äitinsä laskettiin turpeen alle."
Satoja kysymyksiä pyöri huulillani, mutta Bridget täti, joka oli pitänyt minua silmällä ikkunasta, huusi minua sisään teetä juomaan. Niinpä palasin vierashuoneeseen, missä kaunis Betsy (isäni oli vetäytynyt kirjastoon kirjeitä kirjoittamaan) puolen tunnin ajan jutteli lordi Raasta, hänen komeasta ulkonäöstään, hienosta käytöksestään, ja muista erinomaisuuksistaan.
"Mutta olet kai aivan menehtyä halusta nähdä häntä?" sanoi hän.
Seuraavana aamuna näin hänet.
Kahdeskymmenesviides luku.
Istuin omassa huoneessani kirjoittamassa kirjettä arvoisalle äidille, kun kuulin torven törähdyksen, ja katsahtaessani ulos näin automobiilin ajavan tietä pitkin taloamme kohti. Siinä istui kolme herrasmiestä, joista yksi piteli hopeakarvaista mäyräkoiraa polvillaan.
Tuokion kuluttua tuli Nessy MacLeod kertomaan minulle, että lordi Raa oli saapunut seurueineen ja että minun piti tulla heti alakertaan.
Läksin hitaasti, pysähdellen, kalvava levottomuuden tunne mielessäni. Tullessani vierashuoneen ovelle näin ensimäisen kerran tulevan mieheni.
Hänen ulkomuodossaan ei mikään muistuttanut minua ennen nähneeni häntä. Hän seisoi uunin matolla tulen ääressä puhellen kauniin Betsyn kanssa, joka nauroi hillittömästi. Voidakseni rauhassa häntä tarkastaa ja myöskin tyynnyttääkseni tunteitani pysähdyin hetkeksi juttelemaan huoneen keskelle, isäni seurassa seisovain herrasmiesten kanssa (molemmat lakimiehet ja lordi Raan holhooja).
Hänen pukunsa oli moitteeton ja hän oli kyllä jossain määrin hienostuneen näköinen, mutta minunkin kokemattomat silmäni älysivät jo ensi näkemältä hänet mieheksi, joka oli elänyt säännötöntä, ehkäpä irstastakin elämää.
Hänen kasvonsa olivat kalvakat, melkein pöhöttyneet, viikset tummat ja pienet, hiukset päälaella harventuneet, ja hän näytti yleensä paljoa vanhemmalta ikäänsä, jonka tiesin olevan kolmekymmentäkolme vuotta.
Hänen käytöksensä, kun lähestyin, oli kohtelias ja hieno, melkein leikkisä ja suvaitsevainen, mutta kaiken tämän sulavuuden takaa häämöitti jotain kovaa, hillitöntä.
Kaunis Betsy oli kovassa esittelemispuuhassa, mutta venyvällä äänellä, jossa vilahti kujeellinen sävy, lordi vakuutti sen olevan tarpeetonta vanhain ystäväin kesken, me kun olimme tutustuneet toisiimme kymmenen vuotta sitten, jolloin minä olin mitä sievin pikku naikkonen, vaikka käytökseni ei kenties ollut varsin sydämellinen.
"Me olimme hiukan eri mieltä suutelemisesta. Ettekö muista?"
Onneksi ei minun tarvinnut vastata, sillä isäni tuli luoksemme sanoen haluavansa näyttää hänen armolleen tekeillä olevia lisärakennuksiaan, jolloin kaikki läksimme katsomaan vanhaan taloomme jatkettua uutta kylkirakennusta. Se sisälsi suuren, vielä valmistumattoman ruokasalin, johon, kuten jäljestäpäin huomasin, Raa-linnan ruokasali oli ollut mallina.
Ylpeästi kohottaen valkeata päätänsä isäni näytteli kallisarvoista ja uhkeata uutisrakennustansa tulevan mieheni tarkastaessa kaikkea monokkelinsa takaa alentuvan hyväksyvästi ja vastatessa huolettoman leikillisillä huomautuksilla, joissa mielestäni vivahti hiukan ylenkatsettakin.
Soitettiin aamiaiselle, ja menimme vanhaan, yksinkertaiseen ruokasaliin, jossa Bridget täti sijoitti etevimmän vieraan istumaan oikealle puolelleen ja jutteli hänelle väsymättä eversti-vainajastaan, hänen kunniamerkeistään ja sotilaallisesta kyvystään.
Huomasin, että lordi Raa piankin ikävystyi tähän, ja istuessani hänen vieressään kuulin hänen tuontuostakin siron kohteliaalla tavallaan survaisevan Bridget tädille kyynillisiä vastauksia, joiden todellista merkitystä tämä ei näyttänyt tajuavan.
Olin niin hermostunut ja hämmentynyt, etten aamiaisen aikaan virkkanut monta sanaa, ja sen huomasi lopulta Bridget tätikin.
"Mary kulta, mikset puhu mitään?" sanoi hän.
Mutta vastausta odottamatta hän rupesi paikalla kertomaan hänen armollensa, kuinka merkillisesti olin muuttunut siitä kun olin lapsi, jolloin olin ollut röyhkein pikku suupaltti mitä ajatella saattaa, ja nyt olin niin ujo, että oli melkein mahdotonta saada sanaa suustani.
"Toivoakseni minä kumminkin saan jonkun sanan hänen suustaan", sanoi hänen armonsa, jolloin Bridget täti hymähti merkitsevästi ja kaunis Betsy sai naurukohtauksen.
Ateria oli tuskin vielä päättynytkään, kun pöydän päässä istuva isäni nousi paikaltaan ja viitaten vieressään istuviin lakimiehiin sanoi:
"Näillä herrasmiehillä ja minulla on asioita suoritettavana — raha-asioita ja sen semmoista — niin että siirrymme nyt kirjastoon ja jätämme teidät nuoret oman onnenne nojaan."
Kaikki nousivat pöydästä.
"Teeaikaan on jokaisen taas oltava saapuvilla", sanoi Bridget täti.
"Minuaette tietenkään kaipaa", sanoi kaunis Betsy hihittäen, ja seuraavassa tuokiossa olin kahden hänen armonsa kanssa, joka hengähti niin syvään, että se melkein kuulosti haukotukselta sanoessaan:
"Eikö täällä ole yhtään rauhallista paikkaa, johon voimme pujahtaa?"
Minä muistin talon takana olevan rotkotien ja johdatin hänet sinne hämmennykseni yhä yltyessä. Oli kirkas lokakuunpäivä, rotko oli kuiva ja harvenevien puiden varjossa väreilivät syksyn vienot värivivahdukset.
"Ooh, täällähän voi hengittää", sanoi lordi Raa.
Hän sytytti sikarin ja asteli hetken aikaa vieressäni mitään puhumatta, milloin sivaltaen kepillään kuihtuvien ohdakkeitten siementyviä päitä, milloin ruopaisten sillä lakastuneita lehtiä, jotka peittivät tien.
Mutta puolitiessä rotkoon hän alkoi silmäillä minua sivulta monokkelinsa takaa ja jutella elämästäni Roomassa lausuen ihmettelynsä siitä, että saatoin niin kauan viihtyä luostarissa. Lopuksi hän viittasi hänenkin kuuluvilleen tulleeseen huhuun, että olin täydellä todella toivonut jäädä sinne ainiaaksi.
"Käsittämätöntä! Kautta kunniani, käsittämätöntä! Tuollaiset paikat ovat kyllä sopivia naisille, jotka elämässään ovat kärsineet haaksirikon, mutta en ymmärrä miten nuori tyttö, jos hän lisäksi on sievä ja varakas… niin enpä tottakaan ihmettelisi, jos hän kuolisi ikävään."
Olin yhä liian hermostunut ja hämmentynyt voidakseni tehdä vastaväitteitä, ja niin hän puheli edelleen kertoen minulle, miten hän kuoletti oman elämänsä ikävää Lontoossa klubeilla, kilpa-ajoilla, tansseilla, teattereilla ja konserteilla. Seuraelämässäkin saattaa tavata huvittavia naisia, mutta hauskimmat olivat kuitenkin jotkut tunnetut näyttämön kaunottaret.
Muuan hänen ystävistään — Eastcliff oli hänen nimensä — aikoi mennä naimisiin kuuluisan ulkomaalaisen "Empiressä" esiintyvän tanssijattaren kanssa, ja kun hän oli rikas ja saattoi tehdä mitä halutti, niin miksikäs ei?
Tultuamme rotkon päässä olevalle vesiputoukselle kävimme istumaan sen vieressä olevalle puupenkille, ja silloin hänen armonsa keskustelu äkkiä suuntautui läheisempiin kysymyksiin.
Heittäen pois sikarinsa ja nostaen hopeakarvaisen mäyräkoiransa syliinsä hän sanoi:
"Tiedätte tietenkin, mistä asioista isänne ja nuo toiset herrat parhaillaan sopivat kirjastossa?"
Niin hyvin kuin hermostumiseltani sain sanotuksi, vastasin tietäväni.
Hän siveli koiraa toisella kädellään ja toisella hän iski keppinsä hiekkaan sanoessaan:
"No niin, en tiedä minkälaiset ovat teidän mielipiteenne avioliitosta, minun ovat vapaamieliset, suoraan sanoen."
Minä kuuntelin yrittämättä vastata.
"Luulen että yhdeksänkymmenettäosaa kaikesta siitä surkeudesta, joka seuraa avioelämää — elämäänkyllästymiset ja kaikki muut — johtuvat siitä, että ihmiset järjettömästi haluavat tiukentaa aviollista sidettä."
Olin yhä ääneti.
"Kun ajattelee, että kaksi riippumatonta ihmisolentoa sidotaan yhteen kuten Siamin kaksoiset, niin ettei toinen voi liikkua ilman toista, eläen ihan samaan elämään kytkettyinä vuosikaudet… ei toki, se on mieletöntä, kerrassaan mieletöntä."
Tietämättömyydessäni en keksinyt mitään sanottavaa, ja hetken kuluttua tuleva mieheni, viskellen irtautunutta hiekkaa kepillään, jatkoi:
"Minun vakaumukseni on, että miehen ja vaimon on annettava toisilleen vapautta — että heidän on sallittava toistensa kulkea omaa tietänsä — mitä te arvelette?"
Kaiketi minä änkytin jotain vastauksentapaista — en tiedä — sillä muistan hänen siihen vastanneen:
"Niin juuri, se on minun mielipiteeni avioliitosta, ja olen hyvilläni siitä, että tekin tunnutte olevan samaa mieltä… Totta puhuakseni pelkäsin, ettette olisi", lisäsi hän mainiten vielä jotain nunnista ja luostarista.
Teki mieleni sanoa, etten ollut samaa mieltä hänen kanssaan, mutta hermostunut mielialani kiihtyi kiihtymistään, ja ennenkuin olin löytänyt sopivia sanoja ilmaistakseni paheksumistani, hän alkoi uudelleen puhella:
"Kirjastossa puuhaavat ystävämme tuntuvat arvelevan, että te ja minä voimme sopia hyvin yhteen — ja minusta he eivät ole niinkään väärässä — vai mitä?"
Ymmärtämättömyydessäni ja avuttomuudessani minä vain katselin häntä mitään virkkamatta.
Sitten hän uudelleen tähysti minua monokkelinsa takaa outo katse silmissään ja sanoi:
"En usko, että tulen väsyttämään teitä, kultaseni. Olen itse asiassa ylpeä saadessani sievännäköisen naisen vaimokseni, ja luullakseni voin tarjota teille mieluisan elämän rinnallani. Joka tapauksessa" — hieman alentuvasti: — "nimeniehkä merkitsee teille jotain."
Häpeäntunne hiipi ylitseni. Koira haukotteli minua vasten kasvoja.Tuleva mieheni heitti sen polveltaan.
"Pidämmekö asian siis päätettynä?" kysyi hän, ja kun yhä vielä olin niin ymmällä, etten keksinyt mitään vastattavaa, mainitsi hän jotain Bridget tädistä ja mitä hän oli sanonut ujoudestani ja puhumattomuudestani, ja sitten hän nousi pystyyn ja pistäen käsivarteni kainaloonsa suuntasi askeleemme kotia kohti.
Siinä kaikki. Ei sanaakaan minulta, ei, ei puoltakaan sanaa, passiivista, äänetöntä myöntymistä vain. Ja niin minä lapsekkaassa, melkeinpä rikollisessa viattomuudessani myötävaikutin elämäni merkitsevimpään tapaukseen.
Mutta toiselta puolen olin kiitollinen ja sanomattoman hyvilläni huomatessani, että tämä asia saattoi sujua ilman rakastelemista, hyväilyjä ja suuteloja, ilman minkäänlaista sellaista lemmenhurmiota, jota Alman romaaneissa tavallisesti kuvailtiin.
Taloon palatessamme soitettiin teelle, ja isäni tuli juuri kirjastosta kolmen asianajajan seurassa.
"Kaikki on siis kunnossa, hyvät herrat", kuulimme hänen sanovan.
"Kaikki on kunnossa, sir", vastattiin hänelle, ja nähdessään meidät isäni sanoi lordi Raalle:
"Entä te molemmat?"
"Kaikki on kunnossa täälläkin", sanoi hänen armonsa venyvällä äänellään.
"Hyvä", sanoi isäni ja antoi samassa aimo läimähdyksen hänen armonsa selkään tämän hämmästykseksi ja luullakseni myös harmiksi.
Sitten menimme kaikki vierashuoneeseen miesten nauraa hohottaessa.
Kultasankaiset silmälasit nenällään ja uusi valkoinen myssy päässään Bridget täti kaatoi teetä parhaimmasta hopeakannustamme, ja Nessy MacLeod, kurjenmiekka punaisessa tukassaan, ja kaunis Betsy, suuria ruusuja povellaan, kantelivat kuppeja vieraille. Hetken kuluttua isäni astui loistavin silmin takkatulen ääreen ja sanoi kuuluvalla äänellä:
"Ystävät kaikki, minulla on jotain teille sanottavaa." Kaikki, minua lukuunottamatta, nostivat katseensa ylös, vaikka jokainen tiesi mitä oli tulossa.
"Täällä on tänään tiukasti oteltu kirjastossa, mutta nyt on kaikki suoritettu onnellisesti loppuun — ja naimiskauppa on nyt päätetty asia."
Minua onniteltiin oikein kuorossa, hänen armoansa vain laimeasti, ja sitten isäni jatkoi:
"Paljon on tietysti vielä hommattavaa, ja kunnolleen tahdon asiasta suoriutua, vaikkapa siinä kysyttäisiinkin rahakukkaroa. Mutta tänään on vielä yhdestä asiasta sovittava — häistä. Minä päivänä ne ovat vietettävät?"
Vedottiin minuun, mutta kun tunsin, että se tehtiin vain muodon vuoksi, vilkaisin lordi Raan puoleen mitään puhumatta.
"Kas niin", sanoi isäni silmäillen vuoroin meitä kumpaakin. "Asia ei viivyttämisestä parane, onhan se tietty, ja kun olen päättänyt panna toimeen jotakin, en saa rauhaa, ennenkuin se on loppuun viety. Kuukauden kuluttua tästä päivästä? Mitäs siitä sanotte?"
Kumarsin, ja tuleva mieheni virkkoi verkkaiseen tapaansa:
"Suostutaan!"
Parin minuutin kuluttua automobiili ajoi portaitten eteen, ja vieraat valmistautuivat lähtemään. Mutta hopeakarvainen mäyräkoira oli kadoksissa, ja ensimäisen kerran sinä päivänä näin hänen armonsa elpyvän välinpitämättömyydestään selitellessään meille sen hintaa ja sukujuurta ja mitä hän mieluummin maksaisi, ennenkuin kadottaisi sen. Mutta viime hetkessä ilmaantui Tommy koira käsivarrellaan ja ojensi otuksen sen isännälle, jolloin tulevalta mieheltäni puhkesi runsas kiitostulva.
Seuraavassa tuokiossa autovaunut olivat kadonneet.
"Sinäpä vasta olet onnellinen", sanoi kaunis Betsy, ja Bridget täti kehuskeli omaksi ansiokseen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja alkoi selittää, mille kannalle hän aikoi Raa-linnan järjestää minun tultuani sen emännäksi.
Täten minut nuorena, avuttomana, tietämättömänä ja kokemattomana tyttönä kihlattiin miehelle, joka oli minulle etsitty ja ostettu. Minun mielipidettäni ei oltu kysytty. Isäni ei ollut sitä tehnyt. Tuleva mieheni ei ollut sitä tehnyt. Ei kukaan ollut halunnut tietää mielipidettäni. Rakkaus ei ollut minussa herännyt, sukupuolivaisto uinaili minussa vielä, ja avioliittoni oli päätetty asia, ennenkuin syvempi luontoni tiesi mistä oli kysymys.
Kahdeskymmeneskuudes luku.
Seuraavat viikot kuluivat kiireellisessä touhussa ja sekasorrossa. Talomme oli kuin ylösalaisin käännetty. Yötä päivää olivat ompelijat ja muotikauppiaat työssä. Kukkia, sulkia ja silkkikankaan pätkiä ajelehti meriruohon tavalla kaikkialla. Tilauksia tehtiin ja peruutettiin, tehtiin uudelleen ja taas peruutettiin.
Minkälaista lentelemistä ylös ja alas portaita! Hengästyneitä ja iloisia ihmisiä kaikkialla! Helähtävää naurua jokaisen huulilta! Vanha, kolkko, harmaa talomme näytti ensimäisen kerran ilon asunnolta.
Näiden kiireellisten valmistusten keskessä ei jäänyt aikaa miettimiseen. Aistini olivat kiihtyneet. Olin huumaantunut minua ympäröivästä keinotekoisesta onnentunteesta, joka muistutti kasvihuoneen kuuman ilman hyväilyä, ja tämä tunne vain kasvoi, kun eteenpäin kiitävien päivien matkassa yhä karttui jännittäviä tapauksia.
Naapurimme tulivat meitä tervehtimään. Saaren ylhäisö, joka tähän asti oli pysytellyt meistä loitolla, ei voinut olla kylmäkiskoinen kuullessaan suuresta onnestani, ja niin pian kuin kihlaukseni julkaistiin, he tulivat joukoittain onnittelemaan.
Tommy toveri vakuutti, etteivät jalorotuiset hevoset olleet milloinkaan ennen niin rajusti kavioillaan hakanneet ajotiemme hiekkaa. Eivätpä niiden omistajatkaan olleet sen rauhallisempia. Melkein säälitti nähdä, miten hämillään he olivat astuessaan ensimäisen kerran talomme kynnyksen yli.
Heidän tulonsa tyydytti niin täydelleen Bridget tätini turhamielisyyttä, ettei hän pannut paljoa huomiota heidän anteeksipyyntöihinsä, mutta sitä peittelemättömämmin isäni osoitti halveksumistaan heitä kohtaan kuunnellessaan heidän tekosyitään. Minua sekä nauratti että hävetti nähdessäni, kuinka hän heitä nöyryytti terävällä kielellään, kuinka hän ivallaan ja pilkallaan löylytti näitä aikaansa seuraavia pikkusieluja.
Kun he olivat hyvin hienoa väkeä, Ellanin "ylimystöä", ei hän ollut tietävinään, keitä he olivat, ja tiedusteli heidän nimeänsä, heidän isänsä nimeä ja mistä pitäjästä he tulivat.
Kun he olivat läheisiä naapureita, oli hän otaksuvinaan, että he olivat olleet kaksikymmentä vuotta ulkomailla tai sairaina tai ehkäpä kuolleina ja haudassa.
"Käsittämätöntä, rouva, käsittämätöntä", virkkoi hän. "Ja minä kun luulin teidän lepäävän turpeen alla kaiken sen aikaa, kun vaimo raukkani makasi sairaana ja kuolevana."
Bridget tätini vapisi pelosta, että naapurimme loukkaantuisivat vakavasti hänen käytöksestään, mutta isälläni oli tapana sanoa:
"Turhia, vaimo, kyllä he käyvät toistekin, älä siitä huolehdi."
Hän oli oikeassa, ja vaikkapa he isääni arastelivat, kohtelivat he minua erinomaisen suosiollisesti ja vakuuttivat olevansa niin mielissään siitä, että Raa-linnaan viimeinkin saadaan emäntä, hieno, suloinen lady, joka elvyttää saaren seuraelämää.
Sitten saapuivat häälahjat — tauluja, kirjoja, hopeateoksia, kultaesineitä, seinäkelloja, taskukelloja, ketjuja, jalokivikoruja, kunnes makuuhuoneeni oli aivan täyteen sullottu niitä. Niin pian kun uusi lahja tuotiin, ryntäsi perhekuntamme koko naisväki sitä avaamaan ja katselemaan, ja silloin kaunis Betsy aina virkkoi:
"Sinäpä vasta olet onnellinen."
Lopulla rupesin itsekin sitä uskomaan. Iloisen levottomuuden pyörre, jonka keskuksena itse olin, ei voinut olla tempaamatta minuakin mukaansa. Nykyhetki oli niin valoisa, että menneisyyden kuvat tuntuivat tykkänään haihtuvan. Minä lentelin paikasta paikkaan, ja minne vain tulin, niin minua onniteltiin ja kadehdittiin.
Toisinaan, arvoisaa äitiä ja hänen Nemissä kertomaansa tarinaa muistellessani minut valtasi paha aavistus, mutta seuraavana hetkenä olin taas varmasti vakuutettu siitä, että suostuessani rupeamaan lordi Raan vaimoksi olin uhrautuvainen ja velvollisuuksiaan arvossa pitävä tytär.
Niin oli esimerkiksi, kun herra Curphy, isäni asianajaja, joka minusta tahmeine käsineen aina muistutti lihoitettua kalaa, tuli kertomaan isälleni, että asiapaperit nyt viimeinkin olivat kunnossa, kun muutamat ikävät lakiesteet oli saatu poistetuiksi, sillä puhuttuaan asiat isäni kanssa hän vei minut syrjään ja sanoi pitkään, ruskeata partaansa sivellen:
"Teidän pitäisi nyt olla tyytyväinen, Mary. Luullakseni tiedätte mitä teette isänne hyväksi? Te sovitatte hänelle hänen elämänsä suurimman pettymyksen — kun synnyitte tytöksi, vaikka hän odotti poikaa."
Toinen sellainen hetki oli, kun piispa tuli upeissa vaunuissaan ajaen kertomaan, että hänen monien keskustelujen jälkeen oli onnistunut taivuttaa lordi Raa allekirjoittamaan sopimus, jossa mainitaan, että kaikki avioliitossamme syntyvät lapset, sukupuoleen katsomatta, kasvatetaan katolisiksi. Hänkin vei minut syrjään, kuten asianajaja edellisenä päivänä, ja sanoi lempeän sulavalla äänellään, jalokiviristiänsä hypistellen:
"Onnittelen teitä, lapseni. Teille on uskottu suuri ja kallis tehtävä — se nimittäin, että johdatatte takaisin Kirkon helmaan suvun, joka on ollut erossa siitä yhdeksäntoista vuotta."
Kahden viikon kuluttua kirjoitimme nimemme naimasopimuksen alle. Tämä pieni juhlallisuus tapahtui vierashuoneessamme. Tuleva mieheni, joka ei ollut käynyt katsomassa minua koko aikana, toi mukanaan paitsi holhoojaansa ja asianajajaansa, erään naisen ja herrasmiehen.
Nainen oli hänen naimaton tätinsä, lady Margaret Anslem, kaunis neljänkymmenen korvissa oleva, kuosikkaasti vaatetettu ja hajuvedelle tuoksuva neiti, joka oli jotenkin vähäpuheinen ja ylväs (minua hän kuitenkin puhutteli varsin ystävällisesti), ikäänkuin hänen veljenpoikansa naiminen olisi karvas pilleri, jonka hän oli päättänyt nielaista.
Herrasmies oli pitkä, nuori mies, ja esitettäessä ilmeni että hän oli Edward Eastcliff — se hyvä ystävä, joka ollen kyllin rikas tehdäkseen mitä häntä halutti, aikoi mennä naimisiin teatterikaunottaren kanssa.
Lordi Raa näytti hyvin ikävystyneeltä kuten ennenkin eikä näyttänyt oikein tietävän miten saada aikansa kulumaan ensimäisen puolen tunnin aikana. Sitten sopimukset avattiin ja levitettiin pöydälle, ja vaikka herrat juttelivat asioista vain puoliääneen, kuulin kuitenkin osittain, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty tulevan mieheni velkojen maksamiseksi, ja joitakin yksityiskohtia, jotka koskivat hänen vuotuista rahamääräänsä.
Häpeälle vivahtava mielipahan tunne; ahdisti minua nähdessäni tätä surkeata kaupittelemista. Siinä ei ollut hitustakaan sitä henkistä sielujen yhdistystä, jota minua oli opetettu avioliitossa odottamaan. Mutta ei ollut aikaa tarkemmin sitä tuumia, sillä isäni, joka itse oli kirjoittanut nimensä isolla, raskaalla käsialallaan, sanoi:
"No, tyttö, astu esiin, nyt sinun on kirjoitettava nimesi."
En muista, että olisin lukenut mitään. En muista, että minulle olisi mitään luettu. Minun käskettiin merkitä nimeni, ja minä merkitsin arvellen, että niin piti olla ja sillä hyvä.
Sittenkin minua inhotti ja seisoin äänetönnä uunin ääressä toinen jalka ristikolla, kun lordi Raa astui luokseni sanoen venyvällä äänellään:
"Se on siis tehty."
"Niin, se on tehty", vastasin.
Hetken kuluttua hän rupesi juttelemaan siitä, missä asuisimme, ja sanoi otaksuvansa, että enimmän aikamme viettäisimme Lontoossa.
"Mutta te saatte päättää lempiviikoista, missä ne vietetään, tarkoitan", virkkoi hän.
Vastasin, että parhaiten hän itse sen tietää, mutta kun hän itsepintaisesti vaati minua päättämään, vakuuttaen minulla olevan oikeuden siihen, muistin, että luostarissa ollessani olin kaikista maista hartaimmin halunnut nähdä Pyhää maata.
En milloinkaan, vaikka eläisin kuinka kauan, voi unhottaa hänen armonsa harmaiden silmien katsetta, kun ilmaisin toivoni.
"Tarkoitatteko Jerusalemia — Nazaretia — Kuollutta merta ja kaikkea sitä?" kysäisi hän.
Tunsin veren karkaavan poskilleni, ikäänkuin olisin sanonut jotain hyvin naurettavaa, mutta hänen armonsa alkoi nauraa ja sanoi minua "pikku nunnakseen". Sitten hän ehdotti — koska olin antanut hänelle vallan valita että matkustaisimme Egyptiin ja Italiaan ja paluumatkalla Berliniin ja Pariisiin, sillä ehdolla, että läksisimme Ellanista jo hääpäivänä.
Raa-linnan vieraiden lähdettyä ja heidän jätettyään minulle perheeseen kuuluvia pitsejä ja jalokiviä häissä kannettavaksi, kerroin Bridget tädille ja kauniille Betsylle, mitä olimme sopineet lempiviikkojen vietosta, jolloin Betsy, jolle Italia oli paratiisi ja jolle Lontoo häämötti kullan ja ruusuhohteen valossa, huudahti tapansa mukaan: