Oi tuota Lontoon kammottavaa yksinäisyyttä!
On ollut muita, jotka ovat astuskelleet tuon suuren kaupungin kaduilla aivan yhtä hyljättyinä kuin minä. Tiesin, etten ollut ensimäinen, ja varmaan en ole ollut viimeinenkään, joka on huomannut Lontoon maailman yksinäisimmäksi paikaksi. Mutta luulenpa täydellä todella, että viikossa oli olemassa yksi päivä, jolloin asemani erikoiset olosuhteet aiheuttivat minun tuntemaan yksinäisyyteni kipeämmin kuin jos olisin ollut maailman hyljätyin pakolainen.
Täysihoitolassamme sai melkein jokainen asukas kerran viikossa tai kerran kuukaudessa rahalähetyksen sisältävän kirjeen jostain tuntemattomasta lähteestä, ja näillä rahoilla maksoi hän emäntämme ja suoritti muutkin velkansa.
Minulle ei tullut yhtään sellaisia kirjeitä, mutta voidakseni käydä kapteenin vaimosta (arvo, jonka pysytin itselläni, vaikken ollut itse sitä keksinyt), oli minun tapana lähteä kaupungille vaeltamaan kerran viikossa, jolloin olin menevinäni laivakonttoriin nostamaan mieheni tililtä rahoja.
Oi noita väsyttäviä lauvantai-iltapuolen kävelyjä, oli ilma kaunis tahi sateinen! Lapsellisessa tietämättömyydessäni liikemaailman tavoista olin nimittäin valinnut lauvantai-iltapuolen tähän tarkoitukseen ja peläten tapaavani mieheni tahi mieheni ystäviä West Endin kaduilla, samoelin virran toisella puolella olevilla seuduilla, missä liike ei ole niin vilkas.
Olisin tuntenut olevani liian yksinäinen ja hyljätty, ellei Jumala armossaan olisi pelastanut minua näistä tunteista — ja pelastanut tavalla, josta vain nainen voi löytää pelastusta.
Ensinnäkin tuli turhamaisuuteni avukseni.
Vilkaistessani eräänä aamuna naarmuiseen peiliini, huomasin mieliharmikseni, että yksinäinen elämäni ja nuo ikävät, väsyttävät retkeilyt vaikuttivat ulkomuotoonikin, sillä poskeni olivat käyneet kuoppaisiksi, nenäni teräväksi, ja sameitten silmieni alla oli suuret mustat renkaat. Näin rumana ei Martin ollut koskaan minua nähnyt.
Se säikähytti minua.
Olisi naurettavaa kertoa mihin kaikkiin mielettömiin tekoihin minä ryhdyin ulkomuotoni kaunistukseksi ja varjelemiseksi Martinin takia, sillä jokainen tyttö, jonka rakastettu on poissa, tuntee ne aivan hyvin, eikä muiden ole tarpeellista niitä tietää.
Southampton Rowssa oli kukkakauppa, ja joka aamu kävin sieltä ostamassa pienen kukan puserossani kannettavaksi ja uskottelin itselleni, että Martin oli sen antanut minulle.
Siellä oli myöskin jalokivikauppa ja minä myin vihkisormukseni (se oli jo kauan polttanut sormeani) ja ostin toisen, jonka sisäpuolelle oli kaiverrettu sanat"Martinilta Marylle".
Vähän ajan kuluttua huomasin suureksi ilokseni, että huolenpitoni auttoi ja että ulkomuotoni alkoi jälleen kukoistaa, ja eräänä päivänä mennessäni asuntomme vierashuoneeseen vavahdin mielihyvästä — mieletöntä kyllä —, kun vanha näyttelijätär sanoi minua "Kaunottareksi" puhutellessaan minua.
Toinen apu, jonka Jumala lähetti minulle pelastaaksensa minut yksinäisyyden tunteestani, lähti nykyisestä tilastani.
Minut valtasi äkisti kiihkeä rakkaus kaikkiin lapsiin. Oli ikäänkuin taikavoiman avulla kokonainen uusi ihmismaailma olisi herähtänyt eloon edessäni. Liikkuessani ulkona kaduilla hävisivät miesten ja naisten kasvot näkyvistäni ja minusta tuntui kuin olisi Lontoossa asustanut tätä nykyä yksinomaan lapsia.
En nähnyt ihmisjoukkoja, joista kukin kulki omia teitään kuten muurahaiset kekoansa kohti, mutta lapsenvaunua en voinut päästää kulkemaan ohitseni tirkistämättä päähineen pitsin alle nähdäkseni vilauksen pikku enkelistä, joka suurin silmin katseli minua.
Näin kului kuusi viikkoa. Joulu lähestyi, ja vanha, kolkko kaupunki alkoi näyttää iloiselta ja nuorelta ja hilpeältä.
Tuon yhden yön jälkeen Raa-linnassa minuun oli piintynyt hämärä tunnelma, että olin luopunut Kirkon helmasta, ja niinpä en ollut Lontooseen tultuani kertaakaan käynyt kirkossa; olinpa jo melkein unohtanut kuinka suloiselta tunnustus ja messu olivat aina minusta tuntuneet.
Mutta eräänä iltana mennessäni kotiin Lontoon sakenevassa sumussa (sillä ilma alkoi jo käydä huurteiseksi) näin erään katolisen kirkon avoimesta ovesta koko joukon kynttilöitä sivukappelissa ja huomasin niiden valaisevan kuvaelmaa Jeesuksen syntymisestä, jossa nähtiin Pyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi oljilla makaamassa. Ryhmä siistimättömiä lapsia seisoi sitä katselemassa kiiluvin silmin ja kuiskaamalla jutellen, mustahameisen ovenvartijan kalistellessa heille avaimiaan varoitukseksi käyttäytymään siivosti.
Tämä muistutti mieleeni Rooman ja sisar Angelan. Mutta se saattoi minut myös ajattelemaan Martinia ja mitä hän oli sanonut juhlapäivällispuheessaan, että hän oli lukenut päivän rukoukset tovereilleen, jott'eivät tuntisi olevansa aivan peräti pois suljetut kristittyjen ihmisten maailmasta.
Sanellen itselleni, että hän näihin aikoihin lienee palannut sille jylhälle ylätasangolle, joka ympäröi Napaa, päätin (ajattelematta erotusta ajassa) mennä messuun jouluaamuna, jotta me Martinin kanssa samana hetkenä tekisimme samaa.
Tätä miettien palasin täysihoitolaamme ja tapasin joulutunnelmaa sielläkin, sillä kurkistaessani vierashuoneeseen yläkertaan mennessäni, näin vanhan näyttelijättären tuolilla seisoen ripustelevan rautatammenoksia, joita vanha eversti vanhanaikuisella kohteliaisuudella ojenteli hänelle.
He kaakottivat keskenään kahden vanhan kanan tavalla, kun sattuivat näkemään minut, ja silloin vanha näyttelijätär huudahti:
"Kas, tässähän tulee Kaunotar."
Sitten hän kysyi haluttaisiko minua mennä katsomaan joulupantomiimin pukuharjoitusta jouluaattona.
"Yleisö tulee olemaan pääasiallisesti kujilta ja kaduilta koottuja lapsia, mutta ette kai te siitä pidä väliä", virkkoi? hän.
Vastasin olevani suuresti mielissäni, ja seuraavana päivänä istuin kahden ajoissa suuren teatterin aitiossa, josta saatoin nähdä sekä näyttämön että yleisön.
Avara teatteri oli aina katonrajasta lattiaan saakka sullottu täyteen lapsia, ja taisin nähdä tuhansien äitien näkymättömien käsien pukevan tyttönsä puhtaisiin esiliinoihin ja harjaavan ja öljyävän poikainsa sotkeutuneita hiuksia.
Kuinka heidän innokkaat kasvonsa säteilivät! Kuinka murheellisilta he näyttivät, kun ilkeät sisaret jättivät Tuhkimuksen yksin keittiöön! Kuinka riemastuneilta, kun häikäisevä haltijatar-kummi tuli häntä tervehtimään. Kuinka he pienillä levottomilla jaloillaan jymistivät lattiaa, kun kaunis neito läksi tanssiaisiin loihtuisassa kuutamossa ja lumihiutalesateessa kuuden pienen, tanssivan ponin vetämänä.
Mutta miksi, miksi, miksi ei Kaitselmus varoita meitä, kun lähestymme kohtalokkaita tapahtumia.
Pantomiimiharjoituksen loputtua kiirehdin kotiin (sillä ilta oli kylmä, vaikka minulla sisällisesti oli niin lämmin), kun huomasin joukon sanomalehtimyyjiä, jotka kiireesti hajaantuivat Strandilta eri haaroille kirkuen suuriäänisesti uutisiaan.
Minulla ei yleensä ollut tapana kuunnella mitä he huusivat, mutta nyt oli pakko kuulla, sillä he olivat kaikki kintereilläni.
"Lehti — kolmas painos — Scotia hukkunut."
Huuto iski minuun kuin salamanlyönti. Selittämätön kauhu valtasi minut. Minä olin kuin halvaantunut ja seisoin jäykistyneenä paikallani. Ihmiset ostivat lehtiä, ja ensin minäkin heikosti yritin tehdä samoin. Mutta ääneni oli voimaton; myyjä ei kuullut minua, vaan juoksi huutaen eteenpäin.
"Lehti — kolmas painos — Scotian huhutaan hukkuneen."
Tämän jälkeen en uskaltanut pyytää lehteä. Minä suorastaan en uskaltanut. En uskaltanut ottaa selvää totuudesta. En uskaltanut nähdä tuota hirvittävää uutista painettuna.
Niinpä aloin kiirehtiä kotiin. Mutta rientäessäni katuja pitkin kangistuneena, huumaantuneena, hikoilevana kuin ilkeän painajaisen kourissa, sanomalehtien myyjät tuntuivat minua vainoovan, sillä joka kadulta heitä tupsahti eteeni.
"Lehti — kolmas painos — Scotia hukkunut."
Yhä nopeammin minä kiirehdin eteenpäin. Mutta tuo kammottava huuto yhä tunkeutui korviini takaa, edestä, sivulta.
Asuntomme ovelle tullessani jäseneni tuskin kannattivat minua. Tuskin sain kellon vedetyksi. Ja ennenkuin palveluspoikamme oli avannut oven, harppasi kaksi sanomalehtimyyjää torin poikki huutaen:
"Lehti — kolmas painos — huhutaan Scotian hukkuneen."
Kahdeksaskymmeneskolmas luku.
Kulkiessani hallin läpi vanha eversti ja vanha pappi seisoivat ruokasalin ovella. He juttelivat kiihkeästi, ja astuessani portaita ylös läähättäen ja käsipuusta pidellen kuulin osan heidän keskustelustaan.
"Scotia oli Etelänapa-laivan nimi, niinhän."
"Niin oli. Pitää lähettää John noutamaan lehti."
Huoneeseeni tultuani vaivuin tuoliini. Ajatukseni olivat niin lamassa, etten hetkeen kyennyt mitään tajuamaan. Äkisti uupuneet aivoni palauttivat mieleeni sanan "huhutaan" ja tähän kiinnitin viimeisen toivoni kuten hukkuva tarttuu ajelehtivaan riukuun.
Hetken kuluttua kuulin muutamain asuinkumppanieni juttelevan alakerrassa. Avasin oven ja kuuntelin hengähtämättä, jolloin korviini sattuivat sanat:
"Onpa se surkea — tuo Etelänapa-juttu?"
"On kyllä, jos se on tosi."
"Siitä ei näy paljon epäilystä olevan — ellei ole kaksi samannimistä laivaa."
Sydämeni sykähti rajusti. Nyt minä saatoin tarttua kahteen pelastusriukuun. Juuri silloin kello soi, ja levottomuuteni pakotti minut menemään alas teelle.
Vierashuoneeseen astuessani vanha eversti avasi sanomalehden.
"Tässähän se on", sanoi hän, "Scotianhuhutaan hukkuneen. —Kammottava onnettomuustapaus Eteläisellä jäämerellä."
Yritin hiipiä oven viereiselle tuolille, mutta vanha näyttelijätär valmisti tilaa minulle viereensä sohvalle lähellä teepöytää.
"Oliko hauska harjoituksessa? Vai oli?" kuiskasi hän.
"Hss!" sanoi emäntämme ojentaen minulle teekupin, ja sitten vanha eversti asettuen takkavalkean eteen alkoi lukea.
'Uudesta Seelannista sähkötetään, että siellä on korjattu talteenEteläisellä jäämerellä ajelehtivia suuria laivankappaleita.Niiden joukossa tavattiin laivanvarustuksia, joitakuita osiakansilastista sekä Scotia nimisen venheen peräpuoli.
On syytä pelätä, että nämä kappaleet kuuluvat siihenEtelänapa-retkikunnan kuunariin, joka lähti Akaroasta pariviikkoa sitten; muutamain jäännöskappalten laatu johtaa siihenotaksumaan, että alus itse lienee haaksirikkoutunut.'
"Niin kyllä, niin kyllä", virkkoi vanha pappi suu täynnä paahdettua voileipää.
Huoneen seinät tuntuivat huojuvan. Tuskin näin mitään, tuskin kuulin mitään.
'Ei tietenkään voida olla tykkänään varmat siitä, ettei Scotia voisi vielä olla merikelpoinen tahi etteivät retkikunnan osanottajat olisi voineet saavuttaa jonkun turvapaikan, mutta koska toisista laivankappaleista on tavattu suuria jäälohkareita, niin näyttävät parhaat asiantuntijat otaksuvan, että onneton laiva on joutunut suunnattoman suurten jäävuorten alle, joiden on hiljakkoin nähty ajelehtivan Amiraalin vuorilta ylöspäin, ja siinä tapauksessa lienee sen kohtalo sama kuin monen muun valtameren salaisuuden.'
"Kas tätä sitten sopii sanoa kohtalon ivaksi", sanoi vanha pappi, "kun ajattelee, että retkikunnan tarkoitus oli…"
'Yleisön myötätunto kohdistuu luonnollisesti kaikkien näiden naparetkeläisten perheisiin, miesten, jotka nähtävästi ovat saaneet surmansa koettaessaan suojella ihmiskuntaa yhdestä suuren syvyyden pahimmista vaaroista, mutta koko maailma on sureva sankarillisen, nuoren päällikön tohtori Martin Conradin kuolemaa (josta on hyvin vähän epäilyä). Hän, jos kukaan kuului tuohon yhä harvenevaan pelkäämättömien ja lannistumattomien sielujen rotuun, jotka näyttävät syntyneen maailmaan rinnassaan se pyhä rohkeus, joka saattaa heidät uskaltamaan elämänsä Tuntemattoman houkutukselle ja suuren ihanteen kutsulle.'
Minusta tuntui kuin olisin hukkunut. Toisena hetkenä tunsin aaltojen pauhaavan kasvoillani, toisena laineiden vierivän pääni yli.
'Vaikka ei näy paljonkaan toivoa olevan… tämä pyhä rohkeustukahtunut… älkäämme ajatelko, että tällainen elämä on turhaaneletty… vain hukkaan eletty elämä… kunniaton joutilaisuus… tyhjien huvien ajoa… Siksipä jälelle jääneet hellät omaiset… lohdutusta… elähyttävässä ajatuksessa… joskin hukkunut… turhaan kuollut… Kuolema yksin… se lumous, joka kiehtoojaloja sydämiä…'
Enempää en kuullut. Vanhan everstin ääni, joka oli takonut aivojani kuin vasara, tuntui hälvenevän johonkin kaukaisuuteen.
"Kuinka raskaasti te hengitätte. Mikäs on hätänä?" huudahti emäntämme.
En vastannut. Nousten pystyyn aloin huojua ja pitelin kiinni pöydästä molemmin käsin, jotten kaatuisi.
Emäntämme kavahti seisaalleen pelastaakseen astioitaan, ja samassa vanha näyttelijätär talutti minut ulos huoneesta. Syytin heikkoutta ja huoneessa vallitsevaa kuumuutta ja nopeata kävelyäni kotiin teatterista.
Huoneeseeni tultuani jäseneni pettivät minut ja minä vaivuin lattialle ja kätkin pääni tuoliini. Minä en enää ollut epävarma mistään. Kaikki oli lopussa. Se suuri rakkaus, joka oli vallannut elämäni, oli päättynyt.
Hetken järisyttävässä tuskassa en voinut ajatella mitä maailma oli menettänyt. Enpä edes voinut ajatella mitä Martin oli menettänyt. Saatoin vain ajatella omaa onnettomuuttani, ja jälleen tuntui minusta kuin olisi kappale kiskaistu irti rinnastani.
"Miksi? Miksi?" huusin sydämeni syvyyksistä vaatien itse Jumalaa vastaamaan miksi niin peräti yksinäiseltä, avuttomalta ja hyljätyltä olennolta oli sammutettu tuli, josta hän eli.
Tuokion kuluttua soi päivälliskello. Nousin pystyyn ja panin maata. Palveluspoika toi minulle hiukan ruokaa tarjottimella. Minä lähetin sen takaisin. Aika eteni, ja kuulin jälleen vierashuoneessa juteltavan.
"Surkea kohtalo sillä nuorella päärin puolisolla, jos Conrad on hukkunut."
"Millä päärin puolisolla?"
"Ettekö muista — sillä, joka karkasi tuon kelvottoman Raan luota?"
"Niin, tosiaan. Nyt muistan."
"Conrad oli tietenkin se mies, johon viitattiin, ja jos luin olisi elänyt ja palannut retkeltään, niin hän kaiketi olisi ottanut turviinsa poloisen…"
"Niin, niin, se on maailman meno, nähkääs…"
Pitkä yö kului.
Toisinaan se tuntui etenevän lyijynpainoisin askelin, toisinaan laukkaamalla. Muistan, että ulkopuolella oleva kello löi mielestäni joka viiden minuutin kuluttua ja sitten se taas ei ensinkään lyönyt. Äkkiä kuulin lähikirkosta iloisesti kelloja soitettavan ja silloin tiesin, että oli Jouluaamu.
Aamu valkeni tummana ja sumuisena. Huoneeni sakeassa ilmassa näytti ikkunani katsovan minuun kuin ihmissilmän valkuainen. Nyt näin ensimäisen kerran todellista Lontoon sumua ja olin hyvilläni siitä. Jos sinä aamuna aurinko olisi lähettänyt vaikka vain yhden ainoan säteen huoneeseeni, luulen, että sydämeni olisi pakahtunut.
Sisäkkö toi minulle kannun kuumaa vettä ja toivotti minulle "hauskaa joulua". Ponnistelin jonkinlaista vastausta hänelle.
Palveluspoika toi minulle aamiaista. Käskin hänen asettaa sen pöydälle, mutta en koskenut siihen.
Sitten tuli sisäkkö uudelleen huoneeseeni, ja tavatessaan minut vielä vuoteessa kysyi hän haluaisinko tulta takkaan. Vastasin myöntävästi, ja sytyttäessään kourallisen hiiliä pienen takkani ristikkojen väliin jutteli hän sanomalehtiuutisista.
"Ei minua haluta kuolleita moittia, mutta kun ajattelen niitä miehiä, jotka törmäsivät jäävuorta vastaan siellä Australian merellä, niin en voi olla sanomatta, se oli heille parahiksi. Mitä he sinne menivätkään tyhjän vuoksi elämänsä antamaan, kun olisi pitänyt muistaa vaimoa ja lapsia. Minunkin Tomini tahtoi ruveta merimieheksi, mutta minäpäs en päästänyt häntä. En niinkään!"
Annoin hänen laverrella, vaikka hänen puheensa koski minuun kipeämmin kuin hän arvasikaan. Kotvan kuluttua nousin vuoteeltani ja puin ylleni sekä istuin sitten tuntikausia takan ääressä.
Koetin ajatella muita, jotka samoin kuin minä olivat joutuneet kärsimään tästä onnettomuudentapauksesta — varsinkin Martinin äitiä ja hyvää, vanhaa tohtoria. Kuvailin mielessäni herttaista keittiö-arkihuonetta Suvimajassa, jossa kirkkaat hopeatuopit välkkyivät uuninreunalla. Mutta uuni oli kylmillä. Talon valo oli sammunut, ja kaksi murtunutta vanhusta istui kylmän takan ääressä.
Palautin mieleeni tyttövuoteni, avioliittoni ja rakkauteni ja sanelin itselleni, että yksinäisyyteni pimeimpiä päiviä Lontoossa oli tähän asti huojentanut kirkas toivo. Minun oli vain elettävä eteenpäin, ja Martin oli tuleva takaisin luokseni. Mutta nyt olin tykkänään hyljätty. Olin työnnetty tyhjyyteen. Pyhättö sisässäni, missä Martin oli elänyt, oli nyt vain sielun kirkkotarha.
"Miksi? Miksi? Miksi?" huusin uudelleen, mutta vastausta ei kuulunut.
Näin kului joulupäivä (jonka viettämistä olin suunnitellut aivan toisenlaiseksi) ja viimein oli minun pakko — rangaistukseksiko vai varoitukseksi, tuskin itsekään tiesin — ajatella muutakin kuin omaa tappiotani.
Syntymätön lapseni!
Ei yksikään mies maan päällä voi tietää mitään tästä kohtalokkaasta tulevaisuudenkuvasta, vaikka miljoonien naisten on se kohdattava. Odottaa lasta, joka on tuomittu isättömäksi jo ennen syntymää — ei ole mitään maailmassa, jota siihen voisi verrata.
Luulenpa, että katkerin osa tuskassani oli, ettei kukaan saisi koskaan tietää. Jos Martin olisi elänyt, niin hän olisi kiirehtinyt tunnustamaan jälkeläisensä omakseen huolimatta kaikista laeista ja elämän muodollisuuksista. Mutta kuolleena ei hänellä ollut minkäänlaisia velvollisuuksia. Senpä vuoksi syntymättömän lapseni isän nimi ei saanut milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan tulla tunnetuksi.
Sakeneva sumu ilmoitti minulle, että päivä oli kulumassa loppuun.
Paitsi palvelijapoikaa ja sisäkköä ei kukaan käynyt luonani ennen päivällisaikaa. Silloin vanha näyttelijätär astui huoneeseeni jotenkin eriskummallisesti puettuna (päässä hänellä oli jonkinlainen laakerikruunu) kertomaan, että täysihoitolaiset aikoivat pitää tanssit ja halusivat minua mukaan. Syytin päänsärkyä, ja hän vastasi:
"Nuoret naiset potevat usein sitä. Sääli teitä! Ja vieläpä jouluiltana!"
Tuokion kuluttua kuulin vanhanaikuista valssia soitettavan pianolla ja sitten kumeata, naurunsekaista jyskettä alhaalta, josta päätin vanhain asuintoverieni tanssivan.
Muistan, että minussa kohosi epäselvänä tunteena halu kuolla. Itsemurhaa en tahtonut — uskontoni pelasti minut siitä — mutta tahdoin kuolla voimattomuudesta, kieltäytymällä yhä edelleenkin nauttimasta mitään, minua kun ei haluttanutkaan syödä.
Martin oli poissa — minkä arvoinen oli enää elämä? Eikö olisi parempi kuolla ennenkuin lapseni tulisi maailmaan? Ja jos voisin mennä Martinin luo, niin saisin olla hänen kanssaan iankaikkisesti.
En itkenyt, mutta — ääneen tahi sieluni tiedottomista syvyyksistä — huusin kerta kerralta Martinia nimeltä.
"Martin! Martin! Tulen luoksesi!"
Tässä mielentilassa olin (istuen yhä tuolillani takan ääressä tuijottamassa sammuvaan hiilokseen), kun kuulin keveitä askeleita käytävästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä avattiin oveni hiljaa ja joku astui huoneeseen.
Se oli Mildred, ja hän polvistui viereeni sanoen matalalla äänellä:
"Sinä olet suuressa tuskassa, Mary — kerro minulle." Yritin avata hänelle sydämeni kuten äidilleni, mutta en voinut, eikä se ollut tarpeellistakaan. Näin omain ajatusteni kuvastuvan hänen silmissään.
"Hän se on, eikö ole?" kuiskasi hän, ja minä vain nyökähytin päätäni.
"Arvasin sen jo heti alussa", sanoi hän. "Ja nyt sinä ajattelet… mitä on tulossa?"
Nytkin oli ainoa vastaukseni päännyökähdys, mutta Mildred sulki minut syliinsä ja sanoi:
"Älä masennu, rakkaani, Siunattu Neitsyemme lähetti minut pitämään sinusta huolta. Ja sen teen — sen teen."
Sattuma on varmaankin kirottu vehkeilijä ihmisonnea vastaan, sillä muuten ei armaani olisi sallittu kärsiä niin paljon siitä huhusta, että laivani oli joutunut häviöön.
Mitä todella tapahtui on pian kerrottu.
Kaksi päivää Akaroasta U. S. lähdettyämme, joka oli viimeistä, minkä maailmasta näimme ennenkuin ohjasimme tuntemattomia kohtaloita kohti, yllätti meidät myrskysää, joka meitä kiusasi kahden vuorokauden ajan.
Mutta hyvällä nopeudella kulkien me etenimme etelään 179:nnen itäisen pituusasteen kohdalla 38:nnelle leveysasteelle, kun (tullessamme Amiraalin vuorten näkyviin, joka on ensimäinen kajastus Etelänapamaasta) meidät saavutti lounaasta tuleva vihuri, joka haitallisen kansilastimme takia vaikeutti laivan ohjausta.
Siitä huolimatta Scotia raivasi itselleen uljaasti tietä vuorenkorkuisten aaltojen halki, vaikka se toisinaan kallistelihe viisikymmentä astetta kohtisuorasta asemastaan sivulle.
Iltaa vasten laiva alkoi ottaa vettä sisäänsä, hyrsky löi kappaleiksi osan ylihangan varustuksia, hävitti yläkannen, pyyhkäsi pois soutuvenheen ja kaksi pelastusvenettämme ja sieppasi mukanaan muitakin suuria kappaleita aluksestamme suojanpuolelle ajelehtimaan.
Lopulta pumput tukkeutuivat ja vesi alkoi virrata konehuoneeseen. Niinpä me enempää vahinkoa välttääksemme sammutimme tulen kattiloista ja rupesimme sitten joka mies ammentamaan ulos vettä sangoilla.
Kelpasipa katsella sitä näkyä, kun joka kynsi ponnisteli otsansa hiessä tässä hommassa (tieteellinen osasto siihen luettuna), ja reippaalla mielellä sitä oltiin — vaikka kaikki olivat likomärjät, toiset kainaloita myöten vedessä — jotta kun minä huusin: "Oletteko allapäin, toverit?" niin kuului viidestäkymmenestä kurkusta raikas huuto:
"Emme."
Kovalle otti keskiyöhön asti, mutta me pidimme puoliamme, ja ennenkuin kömmimme makuulavalle oli taistelumme merta vastaan päättynyt ja me olimme voittaneet.
Seuraava aamu koitti kirkkaana ja ihanana. Ilma oli Antarktiksen raitis, kuultava ilma, joka naparetkeilijälle tuntuu samalta kuin taistelunhaju sotahevoselle; myrskystä ei enää ollut muita jälkiä kuin joitakin valkeita jäävuoria, jotka olivat kiskoutuneet lounaassa olevilta saarilta.
Aamiaisella oli joka mies loistavalla tuulella, ja kun tovereista joku pani alulle "Kullat ja Vaimot" niin kaikki yhtyivät kuoroon (oli ääntä tai ei) ja se oli minunkin tehtävä.
En saata kehua, että tämä oli perin juhlallista musiikkia, mutta luulenpa, ettei yksikään tuomiokirkoissa laulettu kiitosvirsi ole kohonnut taivasta kohti hartaammista kiitollisuudentunteista kuin se.
Mutta mennessäni kantta tarkastamaan huomasin, että "puuseinämme" olivat menneet menojaan ja luultavasti (jos ne tavattaisiin, jota en epäillyt, koska pakoveden suunta kulki koilliseen) ne saattaisivat ihmiset siihen uskoon, että olimme haaksirikkoutuneet, ja silloin ajattelin omaa armastani.
Meillä ei ollut laivassa langatonta sähkölennätintä ja laiva oli palaava Uuteen Seelantiin vasta helmikuussa, joten olin kykenemätön oikaisemaan erehdyksen, mutta päätin, että ensimäinen tiedonanto ensimäiseltä Antarktiksen mannermaan asemalta lähetettäisiin hänelle sanomaan, että olin turvassa ja että kaikki menestyi mainiosti.
Joulupäivän tapahtumista on vähän enemmän kerrottavaa.
Joulukuun kahdeksantenatoista päivänä, kun olimme tuoneet maihin osan kansilastia ja muonaa ja lähettäneet laivamme talvimajoihin, olin matkalla Mount Erebuksen matalammalle kukkulalle mukanani ponit, koirat, reet ja suuri joukko miehiä, kaikki parhaissa voimissa. Aioin pystyttää ensimäisen sähkötysaseman sinne — se kun arvelumme mukaan oli tarpeeksi korkea lähettämään tietoja Napamaan ylätasangolle ja tarpeeksi matala saavuttaakseen maanpinnan kaarevuuden salliman etäisimmän paikan pohjoisessa suunnassa.
Meillä oli hyvä kappale kuljettavana, mutta matkasimme pitkin kallioisia harjanteita ja vierinsoraa, koettaen välttää äkkijyrkkiä vuorijäätiköitä, ja kaikki onnistui hyvin kahteenkymmenenteen päivään saakka, jolloin juuri jyrkemmille nousupaikoille saapuessamme vahva tuuli alkoi puhaltaa suoraan vastaamme.
Kaiken päivää kamppailimme sitä vastaan, mutta ilma kävi yhä huonommaksi tupruttaen lunta ja räntää silmiimme, kunnes se yltyi vihuriksi ja ilmanlämpö aleni 28 asteeseen nollan alapuolelle.
Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa tuiskun päättymistä, niinpäpystytimme telttamme rotkotien kalliopuolen suojaan, jonka takanaoli suunnaton lumikenttä.
Ensimäinen yö oli aika paha, sillä yhden teltan vaate repeili riekaleiksi ja niiden poloisten, jotka olivat siinä nukkuneet, oli maattava puolijäätyneissä makuusäkeissään aamuun asti.
Myrskyä kesti yhä kahdentenakymmenentenä ensimäisenä, -toisena ja -kolmantena päivänä, pyyhkäisten hirvittävällä voimalla pitkin rotkotietä ja tupruttaen matkassaan sakeita lumipilviä yläpuolella olevalta lumikentältä.
Jouluaatto oli pahin. Lämpömäärä aleni kolmeenkymmeneenkahdeksaan asteeseen ja puuskapäinen tuuli puhalsi kahdeksankymmentä peninkulmaa tunnissa, ja suurimman osan joulupäivää vietimme kukin makuusäkeissämme puolittain lumeen haudattuina.
Eipä siis jumalanpalveluksesta tullut mitään, ja jos joku saneli De Profundiksen, niin tapahtui se kalisevin hampain jäätyneen parran alitse. Ei ollut meillä joulupäivällistäkään, muutamia Plasmonin biskittejä vain ja siemaus konjakkia ja vettä, jotka retkikunnan tohtori, kelpo O'Sullivan jakeli meille.
Tapaninpäivänä kiersin leiriämme tarkastamassa ja huomasimme ponien ja koirien olevan kurjassa tilassa. Paha sää kouristeli miehiäkin, sillä toiset sairastivat keripukkia ja erään poloisen varpaat olivat paleltuneet mustiksi.
Itse olin aika reipas, Jumalan kiitos, mutta uneton, minua kun vaivasi rauhaton tunnelma, joka seurasi katkonaista unta.
Totta puhuen siitä lähtien kun Englannista läksin en ole koskaan voinut vapautua siitä ajatuksesta, että minun ei olisi pitänyt jättää rakkaintani oman onnensa nojaan. Työssä ollessani taisin unohtaa missä vaarassa hän mahdollisesti saattoi olla, mutta nyt kun minulla ei ollut muuta tehtävää kuin maata säkissäni kuin pölkky, olin kovassa tuskassa muistaessani hänen uhrautuvaisuuttansa ja pelätessäni siitä johtuvia seurauksia.
Päivänaikaan ei ollut niinkään sietämätöntä, sillä jos hurjasti tupruavan lumen ja ärjyvän vihurin keskessäkin vain ummistin silmäni, niin saatoin nähdä hänen astuvan tietä pitkin sinä sunnuntaiaamuna, jolloin hän palasi kirkosta, päässä riippuva hattu ja liehuva harso, tai seisovan budoaarissaan katsellen minua suurin, syvin silmin, kun hän pakotti minut lähtemään.
Mutta yöllä olin helisemässä. Olin tuskin saanut unesta kiinni, kun havahduin hätkähtäen kuullessani hänen äänensä minua kutsuvan.
"Martin! Martin!"
Se oli todella hätähuuto, ja vaikken ole haaveilija enkä liioin taikauskoinen, niin en voinut tukahuttaa ajatusta, että hän huusi minua tulemaan takaisin.
Tämä jos mikään oli minulle nyt mahdotonta, ja sittenkin tunsin, että ellen voisi jostain saada vakuutusta siitä, että omasta armaastani pidetään huolta, niin en pystyisi tyynellä mielellä ryhtymään edessäni olevaan tehtävään.
Tämä ajatukseni saattanee tuntua naurettavalta, mutta ken joskus on ollut yksin Luonnon mahtavassa yksinäisyydessä erillään elämän kuohuista, tietää kuinka ihmissielu on siellä vastaanottavainen merkeille, jotka maailman hälinässä ja touhussa tuntuisivat naurettavilta.
Niin oli minun laitani. Makasin samassa teltassa tieteellisen osastomme päällikön, O'Sullivanin ja Siirapin kanssa, joka arveli olevansa velvollinen pitämään huolta minusta, vaikka tavallisesti kävi päinvastoin.
Vanha merikarhu oli pahasti lamassa, eikä minua ensinkään miellyttänyt hänen alituinen mutinansa "äidistä", se kun on aina paha merkki reimassa miehessä, kun hänen rohkeutensa alkaa huveta.
Niinmuodoin kun joulupäivän jälkeisenä yönä olin teltanaukkoa yöksi sulkemassa, mieleni pehmeni hiukan nähdessäni vanhan Siirapin, joka on elänyt oikeata velikullan elämää, kopeloivan rintaansa ja suurella vaivalla kaivelevan jotakin näkyville.
Se oli punainen, kullalla ja sinisellä maalilla sivelty Pyhän Neitsyen kuva (minun kämmeneni kokoa), ja kun hän sovitti sen kasvojensa eteen makuusäkissään loikoen, tiesin että hän arveli loppunsa tulevan ennen aamua ja että hän halusi sen olevan viimeisen esineen, jota hänen vanhat silmänsä katselisivat.
Minä en itse paljonkaan luota pyhimyksiin (sillä olen huomannut, että pulasta suoriutuu aika hyvin ilman heitäkin), mutta ehkäpä Siirapin usko löysi vastakaikua jossain sieluni syvyydessä, sillä mennessäni nukkumaan olin levollisempi ja tällä kertaa en herännyt rakkaani ääneen, vaan luonnon suureen hiljaisuuteen.
Tuulen ulvonta oli vaiennut; tuisku oli tauonnut; telttariu'ussa riippuva lamppu oli palanut tyhjiin ja teltan aukosta valahti sisään heikko, sinertävä valojuova.
Oli kuutamo, ja kun kohotin päätäni, näin sen kirkkaasti valaisevan Pyhän Neitsyen pientä, kullattua kuvaa. Naurakoon, jos haluaa, se, joka ei koskaan ole ollut minun tilassani, mutta minulle tämä oli tarpeeksi. Kaikki hyvin! Joku piti huolta omasta armaastani.
Huusin toverini hereille ja käskin heidän laittautua valmiiksi, ja päivän koittaessa läksimme jälleen matkaan. Tummia pilviä kyllä leijaili päämme päällä, mutta aurinko paistoi sisässämme.
Kahdeksaskymmenesneljäs luku.
Sisar Mildred oli oikeassa. Siunattu Neitsyt oli varmaankin puhunut puolestani, koska apu tuli paikalla.
Tapaninpäivän aamuna heräsin tuohon vavahtavaan liikuntoon, jonka jokainen nainen tietää olevan Äitiyden ensimäisen todellisen ja varman merkin.
Minun asiani ei ole kuvailla tämän muutoksen ruumiillisia vaikutuksia. Mutta henkinen vaikutus on toista. Se oli kuin ihmeen aikaansaama. Jumala suuressa armossaan oli syvän murheeni nähdessään lähettänyt yhden palvelevista enkeleistään lohduttamaan minua.
Se tuntui sanovan:
"Älä pelkää. Hän, joka läksi pois, ei ole kadonnut sinulta. Osa hänestä itsestään on palaava."
Nyt en enää tuntenut jääväni yksinäiseksi vangiksi Lontooseen, sillä Martinin lapsi oli oleva seuranani yhdyssiteenä välillämme, ikuisena siteenä, niin että hän ja minä olisimme sittenkin yhdessä loppuun asti.
Tuskin uskallan kertoa kuinka minä tämän tulkitsin — kuinka se minusta tuntui oikeuttavan sen, mitä olin tehnyt yönä ennen Martinin lähtöä Ellanista, ikäänkuin Jumala, tietäen, ettei hän ollut palaava, olisi ohjannut minut siihen, että minulla pimeän hetkeni tullessa olisi suuri toivo lohdutuksenani.
Ja miten ihmeellistä se oli, miten omituista, miten salaperäistä, miten riemullista!
Joka päivä, koko päivät, syntymätön lapseni oli mielessäni. Tulossa olevan elämän salaperäisyys ja ilo lievensivät suruani, ja jos olisin kyennyt kyyneleitä vuodattamaan, niin olisivat ne samassa kuivuneet.
Entä tulevaisuus!
Jo alun pitäen minulla näytti olevan selvänä että se oli oleva tyttö, ja taisin jo nähdä hänen kasvonsa ja katsella hänen merensinisiin silmiinsä. Kun hän kasvaisi suuremmaksi, puhuisin hänelle hänen isästään — suuresta naparetkeilijästä, kohtalon miehestä, joka uhrasi elämänsä suureen työhön maailman hyväksi. Me juttelisimme aina hänestä — me kaksi yhdessä, koska hän kuului meille eikä kellekään muulle maan päällä. Kertoisin hänelle kaikki mitä olen kirjoittanut tähän — ainakin sen ihanan osan, rakkautemme osan, jota ei mikään maailmassa eikä kuolemassakaan voinut tukahuttaa.
Oi noita ilon päiviä! Saattanee tuntua oudolta, että minä olin onnellinen niin pian onnettomuuteni jälkeen, mutta en mahtanut sille mitään.
Ehkäpä se oli jonkinlaista ruumiillisen tilani muutoksesta aiheutuvaa hysteriaa. En tiedä. Enkä tahdokaan tietää. Mutta varma vain on — että toivo ja rukouksen ja elämän halu heräsivät minussa uudelleen ikäänkuin Jumalan oman käden kosketuksesta, ja minusta tuli toisenlainen ja onnellisempi nainen.
Oltiin tammikuun alussa, ja säädetty aikani oli oleva kesäkuussa. Rahaa minulla oli enää jäljellä vain kuusitoista puntaa, niin että oli selvä, etten voisi kauemmin asua täysihoitolassamme.
Onneksi Mildred tunsi koteja, missä naiset saattoivat elää halvalla odotustilansa aikana. Ne olivat osaksi hyväntekeväisyyslaitoksia ja siitä syystä määrättyjen säännösten alaisia, joten järkkymätön päätökseni olla mainitsematta Martinin nimeä saattaisi olla minulle esteenä, mutta Mildred toivoi löytävänsä paikan, joka ottaisi minut vastaan hänen suositukseensa luottaen kyselemättä sen enempää.
Tässä toivossa läksimme etsimään jotakin Äitien kotia. Mikä koettelemuksen päivä! En ole koskaan unohtava sitä.
Ensimäinen koti, jossa kävimme, oli katolilainen ja lähellä täysihoitolaamme.
Se muistutti ulkonaisesti luostaria ja miellytti minua suuresti. Astuttuamme sisään leveästä katuovesta, missä oli suuri messinkinen nimikilpi, johdatettiin meidät odotushuoneeseen, jossa oli tiilinen lattia, vesivärillä maalailit ja värillisillä pyhimysten kuvilla peitetyt seinät.
Ovenvartija kertoi meille äidin olevan rukouksessa hoitolaisten kanssa, mutta tulevan kohdakkoin alakertaan, ja sillävälin kun odotimme, kuulimme urkujen soittoa ja veisaavain äänten hymisevän niitä suloisia lauluja, jotka niin hyvin tunsin.
Sulkien silmäni kuvailin olevani jälleen Roomassa ja rupesin rukoilemaan, että minun sallittaisiin jäädä sinne. Mutta tämä halu jäähtyi, kun äiti astui sisään.
Hän oli lihava nainen ja kasvot hänellä olivat niin valkeat ja ilmeettömät kuin olisivat olleet kipsistä valetut. Kätensä piti hän kätkettyinä pukunsa avaroihin hihoihin.
Hiukan hermostuneella äänellä selitteli Mildred asiatansa.
"Äiti", virkkoi hän, "en voi kertoa teille mitään tästä nuoresta naisesta, ja tulin kysymään voisitteko ottaa hänet minun suositukseeni luottaen."
"Rakas lapsi", sanoi äiti, "se olisi tykkänään sääntöjä vastaan. Tietämättä kuka tämä nuori nainen on, mistä hän tulee, miksi hän on täällä ja onko hän naimisissa vai naimaton vai leski — kerrassaan mahdotonta."
Mildred näytti olevan hämillään ja häpeissään.
"Hänellä on varoja maksaa hiukan."
"Se ei muuta asiaa."
"Mutta arvelin, että poikkeustapauksissa…"
"Poikkeustapaukset eivät voi tulla kysymykseen, sisar. Jos pyrkijä on naimisissa ja voi todistaa miehensä suostuvan, tai naimaton ja voi vakuuttaa isänsä tai holhoojansa suostuvan, tai leski ja voi näyttää riittäviä suosituksia…"
Mildred katsahti minuun, mutta minä pudistin päätäni.
"Siinä tapauksessa ei ole enää mitään sanottavaa", virkkoi äiti ja nousten kursailematta pystyyn astui hän kanssamme ovelle.
Seuraava paikka, johon menimme, ei ollut katolinen eikä protestanttinen, vaan kuului jonkinlaiseen yleiskirkkoon ja siihen otettiin kaikenuskoisia hoitolaisia.
Se oli vilkasliikenteisellä kadulla ja muistutti ulkonaisesti kauppaliiketoimistoa. Mildredin kirjoitettua nimensä ja käyntimme tarkoituksen paperilipulle, vietiin meidät hississä toiseen toimistohuoneeseen, missä jonkinlaiseen virkapukuun vaatetettu mies (jota sanottiin asiamieheksi) istui merkitsemässä nimeänsä kirjeiden ja shekkien alle.
Asiamies oli ensin hyvin kohtelias, varsinkin minulle, ja minulla oli epämiellyttävä tunne, että hän otaksui minua aivan toiseksi kuin mitä olin, kunnes Mildred selitteli asiamme, ja silloin hänen käytöksensä muuttui kiusallisesti.
"Pyyntönne sotii sääntöjämme vastaan", sanoi hän. "Salaperäisyys edellyttää jotain kätkettävää, mutta me emme itse kätke mitään emmekä suvaitse mitään kätkettävän. Meidän järjestelmämme vaatii meitä auttamaan naista, mutta itse asiassa se vaatii meitä myös rankaisemaan syyllistä miestä saattamalla hänet käsittämään laillisen, siveellisen ja uskonnollisen vastuunalaisuutensa pahasta teostaan. Sen tietenkin voimme tehdä vain tytön avulla, ja ellei hän jo heti alusta kerro meille kuka on ollut osallisena hänen synnissään ja missä hänet voi löytää…"
Suuttumus ja häpeä olivat tukahuttaa minut, ja nousten pystyyn sanoinMildredille:
"Lähtekäämme pois."
"Niin, niin, kyllä ymmärrän", lausui asiamies ylimielisesti hymähtäen. "Kaikki tuo on minulle tuttua. Tyttö koettaa melkein aina suojella syyllistä miestä. Mutta mitä hyvää siitä on? Se saattaa tuntua jalomieliseltä, mutta oikeastaan se on hyvin synnillistä. Se on suoranainen keino edistää siveettömyyttä. Tyttö, joka auttaa viettelijäänsä pysymään salassa, on itse asiassa syyllinen toisen naisen lankeemukseen, ja jos…"
Ajatellessani Martinia halutti minua lyödä tuota sievistelevää farisealaista, ja kukistaakseni tämän epänaisellisen mielijohteen syöksyin ulos toimistosta ja kiirehdin kadulle, jättäen poloisen Mildredin tulemaan jäljestä.
Viimeisen yrityksen teimme pienessä tiilirakennuksessa olevassa yksityisessä kodissa, joka oli rakennettu suuren sairashuoneen kylkeen Lontoon West Endissä.
Talossa tuntui lievä karboolin haju ja lattiat olivat matottomat. Meidät vietiin pieneen odotushuoneeseen, ja hetken kuluttua kuului hameiden kahinaa kattamattomilta portailta, sitten kuulimme pääovea avattavan ja suljettavan ja viimein astui johtajatar sisään.
Hän oli hyvin pitkä, pyöreäpovinen nainen, yllä yksinkertainen musta puku, ja hän näytti paikalla oivaltavan millä asialla olimme. Odottamatta Mildredin selityksiä, alkoi hän kysellä nimeäni, ikääni ja mistä olin.
Mildred vastasi hänen kysymyksiinsä kykynsä mukaan ja esitti sitten pyyntönsä entistä hermostuneempana.
Johtajatar näytti kauhistuneelta.
"Ei mitenkään", huudahti hän. "Yhdistyksemme ei voisi koskaan suostua siihen. Niiden onnettomien tyttöjen parasta katsoen, jotka ovat hyveen tieltä poikenneet, ja myöskin heidän kurjain lastensa tähden, me aina panemme toimeen perin tarkkoja kyselyjä. Totta puhuen me pidämme kirjaa pienimmästäkin yksityisseikasta. Kuunnelkaapa tätä esimerkiksi", lisäsi hän ja avaten suuren, nahkakantisen pääkirjaa muistuttavan kirjan hän alkoi lukea siitä:
H. J. kahdeksantoista vuotias, arvossapidettyjen vanhempain lapsi. Hänet vietteli yksinäisellä tiellä muuan merimies, josta ei sittemmin ole mitään kuultu.
Mutta minä en voinut kuunnella enempää ja kavahtaen pystyyn, pakenin huoneesta ja talosta meluavalle kadulle.
Kaiken päivää oli sieluni ollut kovassa kapinassa. Minusta näytti siltä, että vaikka Jumala suuressa laupeudessaan lähetti minulle lapseni lohduttamaan ja tukemaan, jalostuttamaan ja puhdistamaan minua, niin ihminen väärillä ja julmilla siveyskäsitteillään ja keinotekoisella hyväntekeväisyydellään koetti käyttää sitä ruoskana rangaistakseen minua ja Martinia.
Mutta se ei saanut tapahtua! Ei milloinkaan minun eläessäni! Ennen vaikka kuolen ulkona kadulla!
Ehkäpä olin väärässä enkä käsittänyt itseäni, ei ainakaan Mildred minua käsittänyt. Kun hän tapasi minut kadulla, niin käännyimme astumaan kotia kohti ja olimme jo puolitiessä, kun hän avasi suunsa.
"Pelkään, että muissakin laitoksissa on samat vaatimukset", sanoi hän. "Ne pyytävät kaikki tarkkoja tietoja."
Vastasin, etteivät voineet ikinä niitä minulta saada.
"Mutta sinun rahasi ovat pian lopussa, rakas lapsi, ja mihin sinä sitten joudut?"
"Älä huolehdi", vastasin, sillä olin jo päättänyt taistella maailmaa vastaan yksinäni pyytämättä keneltäkään apua.
Olimme jälleen ääneti kunnes saavuimme täysihoitolani ovelle, ja silloin Mildred lausui:
"Mary, isäsi on rikas mies, ja oli hän vaikka kuinka suuttunut sinuun, niin ei hän voi heittää sinua maailman armoille — varsinkin nyt ja kun aikasi tulee. Salli minun kirjoittaa hänelle…"
Minua kauhistutti, sillä minulla oli heti selvillä seuraus — julkinen riita isäni ja mieheni välillä lapseni laillisesta syntyperästä, ja arvatenkin se riistettäisiin minulta niin pian kuin olisi syntynyt.
Niinpä kouristin Mildrediä käsivarresta ja huolimatta ohikulkijain katseista pyysin, rukoilin ja vannotin häntä, ettei hän kirjoittaisi isälleni.
Hän lupasi olla sitä tekemättä ja erosimme sovussa, mutta minä en ollut tyytyväinen, ja päivän juoksujen ainoana seurauksena oli minua ahdistava päähänpisto, että koko maailma vehkeili minua vastaan ryöstääkseen minulta syntymättömän lapseni.
Parin päivän kuluttua Mildred tuli jälleen minua tervehtimään ja silloin hän sanoi:
"Sain taas kirjeen isä Donovanilta tänä aamuna, Mary. Poloinen pappisi on aivan murtunut tähtesi. Hän on varma siitä, että olet Lontoossa ja avun tarpeessa ja sanoo tulevansa Lontooseen joko piispansa suostumuksella tahi ilman etsimään sinua ja lupaa jäävänsä tänne kunnes löytää sinut."
Minä rupesin epäilemään Mildrediä. Kuumeisen pelokkaana, että kadottaisin lapseni, vakuuttelin itselleni, että hän hyväntahtoisuudessaan, pelkästä rakkaudesta ja säälistä minuun luovuttaisi minut omaisilleni — kenties juuri vaarani hetkellä.
Tehdäkseni sen mahdottomaksi päätin katkaista kaiken yhteyden hänen ja muidenkin kanssa lähtemällä tieheni täysihoitolasta ja vuokraamalla itselleni toisen, halvemman asunnon pitkän matkan päästä.
Niinpä eräänä aamuna menin Oxford Streetin kulmaan, joka näyttää olevan kaikkien auto-omnibussien lähtö- ja tulopaikka.
Pohjoinen, etelä, itä, länsi oli kaikki yhtä minulle, kaikki kadut olivat minulle yhtä sokkeloiset ja loppumattomat, mutta sattuma tuntuu näyttelevän suurta osaa elämässämme, ja niin ainakin tällä hetkellä mitä minuun tuli.
Minä seisoin katukäytävän reunalla, kun Bayswater Road nimellä merkitty auto seisahtui aivan eteeni, ja minä astuin siihen tietämättä vähääkään miksi sen tein.
Myöhään samana iltana löydettyäni, mitä halusin, palasin sumussa ja pimeässä täysihoitolaani, missä heti aloin pakata tavaroitani. Se oli pian toimitettu, ja maksettuani laskuni ja lähetettyäni Johnin ajuria noutamaan seisoin ovella odottamassa, kun emäntäni lähestyi minua.
"Ettekö tahdo jättää minulle osoitteenne sille varalle, että joku käy teitä kysymässä", sanoi hän. "Ei kukaan tule minua kysymään", vastasin. "Mutta jos sattuisi tulemaan kirjeitä." "Ei tule mitään kirjeitä", virkoin ja kuiskaten ajurille ajamaan Oxford Streetille, katosin vaunuihin.
Oli jo aivan pimeä. Kadut ja puodit säteilivät valoa ja muistan että Charing Cross Roadin päähän tullessamme vilkaisin kohti sitä upeata rakennusta, missä Mildredin ikkunan oli tapa loistaa Piccadillyn yli majakan tavalla.
Rakas, huonosti palkittu Mildred rukka! Hän on aikoja sitten antanut minulle anteeksi. Hän tietää nyt että pakenin ainoata Lontoossa olevaa ystävääni, koska en voinut olla sitä tekemättä.
Hän tietää myöskin, etten ajatellut itseäni, ja että sukeltaessani yhä syvemmälle suuren kaupungin vankiluolaan, en pyytänyt Jumalalta muuta kuin että hän sallisi minun elää loput elämääni — vähät siitä kuinka köyhänä ja hyljättynä — lapseni kanssa, jonka Hän oli antava minulle olemaan elävänä yhdyssiteenä kadotetun rakastettuni ja itseni välillä.
Kahdeksaskymmenesviides luku.
Uusi asuntoni oli Bayswaterin takana sen köyhemmässä piirissä.
Ensimäisessä kerroksessa oleva huoneeni oli kohtalaisen iso ja siinä oli kaksi kadulle antavaa ikkunaa valkeine musliiniuutimineen ja keltaisine akuttimineen.
Huonekaluja oli iso vuode, jouhisohva, kolme rottinkituolia, ikkunain välissä oleva piironki ja uunin yläpuolella upeileva peili, jonka kullattuja puitteita eriskummallisiin kuvioihin leikelty vaaleanpunainen paperi suojasi kärpäsiä vastaan.
Huoneestani maksoin viisi shillingiä viikossa (oikeus käyttää vesikattilaa, keittiötarpeita ja porsliiniastioita siihen luettuna) ja huomasin mielihyväkseni ensimäisen viikon lopulla, että kun itse ostin ruokani — pääasiallisesti teetä, leipää, voita ja munia, — ei elämäni kaiken kaikkiaan maksanut kymmentä shillingiä enempää, joten rahani riittäisivät odotusaikani loppuun ja siitä vielä joitakin viikkoja eteenpäinkin.
Joka aamu menin pieni laukku kädessäni pääkadulle ruokatarpeita ostamaan ja joka iltapuoli läksin kävelylle Bayswaterin varakkaampaan osaan, vieläpä Hyde Parkiinkin, joka ei ollut kaukana, mutta Piccadillyyn en mennyt koskaan enkä niin kauas itään kuin Bloomsburyyn, sillä pelkäsin tapaavani sisar Mildredin tai jonkun entisistä asuinkumppaneistani.
Esiinnyin täällä kuten täysihoitolassakin tyttönimelläni, mutta sanoin olevani hiljakkoin hukkuneen merikapteenin leski, mikä kyllä hipaisi totuutta hyvin läheltä.
En myöskään salannut sitä tosiasiaa, että odotin pienokaista, seikka, joka herätti harrasta osanottoa minua kohtaan niiden hyväsydämisten ihmisten puolelta, jotka nyt olivat naapureitani.
He olivat kaikki kunnon naisia, enimmäkseen samalla kadulla olevassa suuressa meijerissä työskenteleväin miesten vaimoja, ja siksipä elämä kadullamme oli varsin säännöllistä.
Nämä hyvät sielut olivat hyvin ystävällisiä minua kohtaan. Kun olivat mielihyväkseen tavoistani tulleet siihen johtopäätökseen, että olin "kunniallinen", sanoivat he minua "meidän rouvaksi" ja kuulin heidän kertovan toisilleen, että olin "miellyttävä, nuori olento". Hiukan paheksumista herätti kumminkin se seikka, etten käynyt kirkossa enkä kappelissa, ja olin tunnustanut olevani katolilainen — sillä useimmat perheet, minunkin isäntäväkeni, kuuluivat lähellä olevaan walesilaiseen Sionin kappeliin.
Elämäni pienessä ihmishäkissäni, johon olin tuominnut itseni, ei ollut ikävää, sillä minulla oli sisäinen elämä, joka oli hyvin suloinen.
Päivän pitkät tunnit vietin ompelemalla vaatteita lapselleni — ostin liinakangasta, flanellia ja villalankaa ja lainasin walesilaiselta emännältäni malleja.
Jo aikaa ennen lapsen syntymistä olin antanut sille nimen. Ensin ajattelin Maryä, ei siltä, että olisin itse ollut ihastunut siihen nimeen, vaan koska Martin oli sanonut sen olevan maailman kauneimman nimen. Mutta ajan mennen aloin nimittää häntä Isabel Maryksi (Isabel kun oli ollut äitini nimi ja hän oli ollut parempi nainen kuin minä), ja saatuani lapseni vaatteita yksitellen valmiiksi pistin ne talteen piironginlaatikkoon sanellen itselleni: "Tämä on Isabel Maryn kapalo" tai "Isabel Maryn ristikoltti."
Ehkäpä tämä kaikki tuntuu mielettömältä. Kun nyt ajattelen sitä, kirpoavat kyyneleet silmiini, mutta silloin en itkenyt, sillä vaikkakin hetkinä, jolloin muistelin Martinia, elämä tuntui minusta kolkolta ja kuolleelta, niin olin sittenkin onnellinen köyhässä ympäristössäni.
"Kun Isabel Mary tulee, niin on kaikki hyvin", oli minun tapana ajatella.
Näin kului useita viikkoja rauhallisesti, mutta sitten tapahtui naapuristossa jotain, joka saattoi minut vapisemaan pelosta, että nykyinen elämäni ja se toivo, joka minua ylläpiti, ehkä sittenkin olivat väärät ja itsekkäät.
Emäntääni, rouva Williamsia en nähnyt paljon. Hän oli jotenkin tuikea, aina kovassa työssä puuhaava nainen, jonka paitsi lapsilaumaansa oli lisäksi pidettävä huolta kahdesta nuoresta miesvuokralaisesta, jotka asuivat keittiössä ja nukkuivat minun huoneeni takaisessa suojassa. Hänen miehensä, meijerissä palveleva ajuri, oli hiljainen mies, jota en nähnyt muulloin kuin kymmenen aikaan iltasella portaissa, jolloin hän, vedettyään suuren, käytävässä olevan kellon, meni sukkasillaan yläkertaan nukkumaan.
Mutta se perheenjäsen, jonka kanssa minä pääasiallisesti jouduin tekemisiin, oli neljäntoista korvissa oleva pörröpäinen tyttö, Emmerjane nimeltään.
Sain tietää, että Emmerjane oli rouva Williamsin sisarvainajan avioton lapsi ja että hän oli syntynyt Carnarvonissa, joka vielä häämöitti hänen muistossaan kullassa ja purppurassa.
Emmerjane oli perheen kuormajuhta ja hänestä tuli minunkin kuormajuhtani, sillä hän toimitti kaikki karkeammat askareet minulle — pesi lattiani, toi hiiliä ja puhdisti uuninristikkoni — kuudesta pencestä viikossa ja varusti minut sen ohessa ilmaiseksi tuoreilla uutisilla naapureistani.
Tämän ketterän, monessa asiassa ennen aikojaan viisastuneen pikku naisen hartain mielenkiinto oli kohdistunut kadun keskivälissä olevaan taloon vastapäätä meitä, josta höyryä aina tuprusi katukeittiön avoimesta ovesta.
Siellä asui Jonesin perhe. Rouva Jones oli pesijä ja hänellä oli vuoteeseen kytketty vanha äiti (josta köyhäinhoito maksoi kaksi shillingiä) ja Maggie niminen tytär.
Maggie Jones, joka oli kahdeksantoistavuotias ja hyvin sievä, oli ollut työssä meijerissä, mutta esimies oli "narrannut häntä" ja hän oli juuri saanut pienokaisen.
Esimiehen nimi oli Owen Owens ja hän asui viimeisessä numerossa meidän puolellamme kahden naimattoman sisaren kanssa, jotka hoitivat hänen talouttaan ja istuivat Sionin kappelin kuoropenkillä.
Maggie arveli sisarten syyksi, ettei Owen Owens nainut häntä, ja niinpä hän keksi ovelan juonen millä nolata heidät, ja tämä oli se murhenäytelmä, joka Emmerjanen vikkeläin, pikku silmäin ja kerkeän kielen avulla kerrottiin minulle joka päivä sitä myöten kuin se kehittyi.
Kun Maggien lapsi oli kuukauden vanha, vaatetettiin se "hienoksi" ja vietiin valokuvaajalle. Viipyi kauan ennenkuin valokuvat saapuivat, mutta kun ne tulivat, niin ne olivat "taivaallisen nättejä" ja Maggie itki niitä vain katsellessaankin.
Sitten hän pisti yhden kirjekuoreen ja osoitti sen Owen Owensille, ja vaikka sen oli vain kadun poikki kuljettava, niin hän käveli pimeässä pitkän matkan päässä olevan kirjelaatikon luo, ettei kukaan näkisi hänen panevan sitä postiin.
Seuraavana päivänä hän sanoi: "Nyt hän sen saa, sillä hän tulee aina kotiin päivälliseksi. Hän vie sen matkassaan makuuhuoneeseensa ja asettaa sen pesutelineille, ja jos sisarista jompi kumpi uskaltaa siihen kajota, niin kyllä hän niille näyttää."
Tämän jälkeen odotti hän kärsimättömästi tunnustusta, ja milloin vain postimies astui pitkin katuamme, niin silloin heti näyttäytyivät Maggien sievät, kalpeat kasvot ovessa ja hän kysyi: "Onko minulle mitään tänään?" tahi "Oletteko varma, postimies, ettei minulle ole mitään?"
Lopulta tulikin kirje, ja Maggie Jones vapisi niin kovasti, ettei hän uskaltanut avata sitä, mutta viimein hän pujahti huoneeseensa ollaksensa aivan "yksikseen", ja silloin… silloin kuului "hurja parahdus" ja kun Emmerjane juoksi ylös, niin hän tapasi Maggien lattialta pitkällään ihan tainnoksissa, kouristaen lujasti kädessään Owen Owensin valokuvaa, jonka tämä oli palauttanut kirjoitettuaan ensin karkealla käsialallaan poikki lapsen kasvojen — Maggie Jonesin äpärä.
Olisi mahdotonta selittää miten tämä tapaus vaikutti minuun. Minusta tuntui kuin olisi moraalinen maanjäristys avautunut eteeni.
Mitä olin minä tehnyt? Odottaessani ikävöiden lasta, joka oli minulle tulossa, olin ajatellut vain omaa onneani — omaa lohdutustani.
Mutta miten oli käyvä lapsen?
Jos tulisi tunnetuksi kuka olin — ja milloin tahansa saatoin sattumalta kohdata kadulla jonkun, joka minut tuntisi — missä suhteessa lapseni silloin olisi paremmassa asemassa kuin tämän tyttö raukan lapsi?
Syntyneenä lain rajojen ulkopuolella, jota mieheni tietenkin tulisi julistamaan, hylkyläisenä, häpeän merkitsemänä, ilman isää, joka hänet tunnustaisi, ja alati äitinsä synnin painamana — siinä hänen kohtalonsa.
Hartaasti olin ikävöinyt lasta, joka olisi elämäni yhdyssiteenä Martinin ja minun välillä, mutta nyt kyselin itselläni, oliko minulla oikeutta sitä toivoa.
Tunsin, ettei minulla ollut oikeutta ja että avuttomassa asemassani osoittaisin äidin rakkauttani parhaiten rukoilemalla lastani kuolleena syntyväksi.
Mutta se oli liian kovaa. Liian hirveätä. Oli kuin olisi minulta toisen kerran riistetty elämäni toivo. En voinut enkä tahtonut sitä tehdä.
"Ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä!" toisiin itsekseni.
Kahdeksaskymmeneskuudes luku.
Kun rupesin ajattelemaan asioita Maggie Jonesin tarinan valossa, niin huomasin, että köyhyys oli kaiken juurena. Jos kykenisin pysyttämään köyhyyttä etäällä, ei lapselleni voisi tapahtua mitään todellista pahaa.
Päätin sen tehdä. Mutta nykyisin oli minulla vain yksi neuvo edessä — supistaa menojani.
Ja supistinkin ne. Vakuutellen itselleni, etten oikeastaan tarvinnut sitä enkä tätä, vähensin viikko-ostoksiani.
Se tuotti minulle suurta mielihyvää, ja vaikka huomasin käyväni kalpeaksi ja laihaksi, en tuntenut minkäänlaista sääliä itseäni kohtaan, sillä nyt ei ollut olemassa ketään, jota olisin halunnut miellyttää kauneudellani.
Vakuutin myös itselleni, että muuttunut ulkonäköni oli tilaani kuuluva ja etten muuta kaivannut kuin raitista ilmaa ja liikuntoa. Päätin senvuoksi joka päivä kävellä Hyde Parkiin.
Mutta tein sen vain kerran.
Ihanana aamuna aikaisin keväällä minä olin astellut pitkin erästä leveätä lehtokujaa ja käynyt sitten istumaan kastanjapuun alle, jonka paisuvat lehtitupet olivat juuri avautumaisillaan, kun näin joukon herroja ja naisia hevosenselässä ratsastaen tulevan minua kohti.
Yhden niistä tunsin paikalla. Se oli herra Vivian ja hänen vieressään ratsasti kaunis tyttö. Sydämeni lakkasi sykkimästä, sillä arvelin hänen näkevän minut. Mutta hänen huomionsa oli niin hartaasti kiintynyt kumppaniinsa, ettei hän sitä tehnyt.
"Niin kyllä, kautta Jupiterin, se on repäisevää, eikö ole?" naurahti hän kimeällä äänellään ratsastaessaan ohitseni monokkeli myyräntapaisessa silmässään.
Tämän jälkeen supistin kävelyni Bayswaterin takana oleviin köyhempiin katuihin, mutta siellä tuo vanha pulma uudelleen alkoi minua ahdistaa, sillä minusta näytti, että jouduin aina vastatusten lasten kärsimysten kanssa.
Jumalan kiitos, lapset ovat yleensä onnellisia. He näyttävät elävän yksinomaan sydämissään, ja luulenpa todenteolla, että jos Lontoon West Endin rikkaiden talojen ovet avattaisiin East Endin köyhälistön lapsille, niin he mieluummin jäisivät kujiinsa ja käytäviinsä.
Silmäillessäni nyt taakseni noihin aikoihin, en voi olla ihmettelemättä etten milloinkaan yrittänyt hakea itselleni mitään tointa. Mutta olihan minulla estekin tilani, joka alkoi käydä näkyväksi ja aiheutti, arvelin, kadulla liikkuessani ihmisiä, varsinkin naisia, kääntymään taakseen minua katsomaan. Kun tämä alkoi käydä kiusalliseksi, niin lopetin kävelyni ja lähetin Emmerjanen toimittamaan harvat asiani.
Silloin muuttui huoneeni maailmakseni.
Luulenpa, etten koskaan nähnyt sanomalehteä. Ja koska en tietänyt mitään siitä, mikä tapahtui ulkopuolella niitä Lontoon elämän kuohuja ja hyrskyjä, joiden yhteyteen minä tulin avatessani ikkunani, tunsin nyt selvemmin kuin koskaan ennen olevani kuin vanki meren keskellä olevalla kalliolla.
Kun en enää ollut liikkeessä, aloin syödä yhä vähemmän. Mutta olin siitä tavallani hyvilläni, sillä olin tulemassa saidaksi lapseni tähden, ja ainoa murheeni näihin aikoihin oli rahakukkaroni nopea kutistuminen.
Eräänä päivänä tuli walesilainen emäntäni huoneeseeni kyselemään olinko ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tohtoriin nähden. Vastattuani kieltävästi, kohotti hän pystyyn kätensä huudahtaen:
"Herranen aika sentään! Sitähän minä ajattelinkin. Mutta se on nyt paikalla tehtävä."
Onneksi kävi muuan tohtori kadullamme joka päivä, ja jos minua halutti, niin hän kutsuisi hänet minun luonani käymään. Suostuin, ja seuraavana aamuna tohtori tulikin.
Hän oli pitkä, vanhanpuoleinen, happamelta näyttävä mies, eikä hänen käytöksensä sen enempää kuin hänen puheensakaan mitenkään osoittanut hänen olevan tietoinen siitä, (jota mielestäni jokaisen tosi tohtorin tulee tietää) että hän minun tilassani olevan naisen luo tullessaan astuu inhimillisen elämän pyhimpiin suojiin.
Minun piti vastata muutamiin lyhyihin, jyrkkiin kysymyksiin, sitten hän ilmoitti milloin aikoi uudelleen käydä luonani ja lopulta hän puhui maksustaan.
"Palkkioni on guinea, ja tavallisesti se maksetaan minulle etukäteen", virkkoi hän, jolloin minä vedin piironkilaatikkoni auki ja otin sieltä kultarahan ja shillingin, suuresti huolissani nähdessäni näin suuren summan katoavan yhdellä haavaa.
Tohtori pisti rahani liivinsä taskuun noin vain sivumennen ja pyörähti sitten lähteäkseen, kun walesilainen emäntäni virkkoi:
"Mutta eihän se pistä suuhunsa paljon mitään, tohtori."
"No, mitä varten ette syö?" kysyi tohtori, ja selitin hänelle niin hyvin kuin kuivasta, polttavasta kurkustani sain irti.
"Lorua! Lorua! Ei se kelpaa", sanoi hän. "Velvollisuutenne lastanne kohtaan on syödä paremmin. Jotain kevyttä ja ravitsevaa joka päivä, kuten kananlihaa, kalaa, soppaa, pihviteetä ja yleensä kasviksia."
Minä hengitin raskaasti. Mitä se tohtori oikein ajatteli?
"Muistakaa", jatkoi hän sormi pystyssä. "Lapsen terveys riippuu läheisesti äidin terveydestä. Kun äiti on sairaaloinen, niin se vaikuttaa veren laatuun ja vahingoittaa suuresti sikiön terveyttä sekä ennen että jälkeen syntymisen. Älkää unohtako sitä. Hyvästi!"
Olin pahasti säikähtynyt. Suuressa tietämättömyydessäni ja suuressa rakkaudessani olin paastonnut lapseni takia, ja nyt minulle kerrottiin, että olinkin tuottanut sille huolestuttavaa, ehkäpä elinaikaistakin vahinkoa!
Koettaen parannella ajattelemattomuuttani lähetin noutamaan hiukan sitä kallista ravintoa, jota tohtori oli minulle määrännyt, mutta valmistettuani sen huomasin mielipahakseni, etten voinut sitä sulattaa.
Tämän huomion aiheuttama mielipaha ei vähentynyt seuraavana päivänä, kun emäntäni toi luokseni kätilön, jonka hän pyynnöstäni oli tilannut minulle.
Hän muistutti pyöreätä lihamöykkyä ja puhui kimeällä äänellä, ja hänen ensimäinen huolensa, kuten tohtorin, tuntui kohdistuvan hänen palkkioonsa.
Hän ilmoitti minulle, että hänen tavallinen maksunsa oli guinea kahden viikon ajasta, mutta nähdessään kuinka surkeannäköisiksi kasvoni kävivät (sillä en voinut olla ajattelematta vähäistä kassaani) lisäsi hän:
"Ei sentään kaikki rouvat tarvitse kahta viikkoa. Rouva Wagstaffe, esimerkiksi, ei huoli koskaan enempää kuin viisi päivää ja kuudentena hän taas on mankelinsa ääressä. Niin että, jos määrätään viisi päivää, niin ehkäpä kymmenen shillingiä kuusi penceä riittää."
Suostuin, ja kätilö oli vierimäisillään ulos ovesta, kun emäntäni tokaisi:
"Mutta se ei syö edes sen vertaa kun olisi linnulle tarpeen, nähkääs."
Silloin kätilöltä pääsi pitkä puhetulva rouvista, jotka hutiloituaan terveytensä pilalle olivat kuolleet joko lapsivuoteeseen tahi heti jälkeenpäin.
"Silloin sen rouva tulee tuntemaan, jos pitää pikku lasta syöttää", sanoi hän, "enkä minä voi vastata teidän enkä liioin lapsen hengestä, ellei syödä kunnolleen."
Tässä oli vieläkin kauhistuttavampi mahdollisuus — se mahdollisuus, että voisin kuolla ja jättää lapseni elämään. Tämä ajatus kummitteli mielessäni kaiken päivää ja seuraavana yönä, mutta pelkoni kohosi huippuunsa, kun Emmerjane mustatessaan uunini ristikkoa kertoi minulle viimeiset uutisensa Maggie Jonesista.
Maggien äiti oli "kärttänyt" häntä etsimään työtä, kysyen eikö hänellä muka ollut monta suuta ruokittavana ilman hänen lisiään.
Maggie oli ensin pelännyt hakea tointa, koska hän arveli jokaisen tuntevan hänen häpeänsä. Mutta sen jälkeen kun hänen äitinsä oli lähettänyt nuoren "Sionin" papin hänen luokseen neuvomaan hänelle tottelevaisuutta, oli hän joka päivä mennyt ulos, niin huonolla kuin hyvällä säällä.
Tätä oli kestänyt kolmen kuukauden ajan (jolloin Maggie tavallisesti viipyi ulkona myöhään, koska pelkäsi nähdä äitiänsä), kunnes hän eräänä sateisena yönä, vajaa viikko sitten, oli tullut kotiin likomärkänä, oli joutunut vuoteen omaksi ja "sairastanut jotain" ja kuollut.
Koko päivänä en voinut ajatella muuta kuin Maggien lasta ja mihin se oli joutuva, ja parin päivän kuluttua Emmerjane kertoi minulle, että nuori pappi oli hankkinut sille paikan "talossa".
Luulen, että tämä oli viimeinen korsi kuormassani, sillä ajatukseni kimmahtivat kiireellisen voimakkaina Maggie Jonesin lapsesta omaan lapseeni.
Ajatus, että lapseni jäisi orvoksi, kauhistutti ja värisytti minua. En voinut lohduttaa itseäni sillä, että vaikka itse olin köyhä, niin oli isäni kumminkin rikas, sillä tiesin, että jos hän milloin saisi tietää lapseni olemassaolosta, niin hän sitä vihaisi ja kieltäisi sen, se kun oli ollut pääsyynä hänen toiveittensa kukistumiseen.