Ja sitten saimme kuulla kertomuksen Scotian otaksutusta haaksirikosta hirmumyrskyssä, johon oli uskottu riittämättömien todistusten nojalla (minun mielestäni), mutta josta oli kirjoitettu niin komeita muistosanoja, että veret kuohahtivat kasvoille niitä kuullessa eikä kautta pyhimysten voinut olla toivomatta, että ne olisivat olleet tosia.
Olimme enää vain viiden tahi kuuden päivämatkan päässä Uudesta Seelannista, mutta jännitykseni kävi hirvittäväksi, sillä ylinnä mielessäni oli alati ajatus:
"Miksi hän ei kirjoittanut minulle yhtä sanaa lausuakseen minut tervetulleeksi sivistyneen maailman yhteyteen?"
Milloin en ollut puheissa jonkun kanssa, kalvoi tämä kysymys taukoamatta mieltäni. Päästäkseni sitä pakoon otin osaa laivatovereitteni urheiluharjoituksiin; ravittuaan sydämensä iloisilla uutisilla ja vatsansa hyvällä ruualla olivat he entistä ehommat kaikista kärsimyksistään huolimatta.
Mutta sinä aamuna kun maa kajasti vastaamme, seisoin laivan keulassa, puhumatta mitään kenellekään, tähystelin vain silmilläni tuohon yhä etäiseen maailmaan, johon olimme tulossa takaisin jylhästä, yksinäisestä, valkeasta erämaasta, ja ajattelin:
"Ennen yön tuloa olen varmaankin saanut uutisia hänestä."
Port Lytteltonin laivasillalle oli kerääntynyt suuri, lämminsydäminen ihmisjoukko. Siirappi tuumi: "Herrajesta, en ole koskaan tietänyt, että maailmassa on niin paljon väkeä, Kupernööri"; ja O'Sullivan, äkätessään sievän olennon päivänvarjon alla, nykäisi minua käsivarresta ja huusi (tähtientutkijan äänellä, joka on keksinyt uuden taivaankappaleen), "Päällikkö! Päällikkö!Tyttö!"
Melkein ennenkuin laskimme maihin, astui seurue tiedemiehiä laivaan; mutta minua liikuttivat enemmän sähkösanomat, jotka olivat saapuneet samalla hetkellä, niinpä ryntäsin hyttiini ja repäisin ne auki kuin saalistansa raateleva petolintu — etsien aina ensimäiseksi allekirjoitusta, ja jokaista kirjekuorta avatessani mietin:
"Oi Jumala, mitä siinä mahtaa olla?"
Ei ollut mitään omalta armaaltani! Päivälliskutsuja oli, oli tarjoumuksia luennoimaan, kirjoittamaan kirjoja, tekemään sitä ja tätä ja taivas tietää mitä kaikkea, mutta ei sanaakaan häneltä, joka merkitsi enemmän minulle kuin koko maailma yhteensä.
Tämä lujitti yhä enemmän vakaumustani niihin ääniin nähden, jotka olivat minut kutsuneet palaamaan 88:lta leveysasteelta. Niinpä siis päätin paikalla jättää laivamme Uuteen Seelantiin odottamaan seuraavaa ponnistustamme ja lähteä oikopäätä Sydneyhin ja sieltä kotiin ensimäisessä nopeassa laivassa.
Port Lytteltonin kelpo väki vastusteli lähtöämme. Mutta kun minä olin esittänyt syyni (ikävöimme aivan hurjasti vaimoja ja kultiamme, nähkääs), lähetettiin kokonainen poikakoulu (topakoita pikkupoikia Eton koulun puvuissa) laulamaan meille lähtiessämme "Neljäkymmentä Vuotta Aikaa" — joka liikutti tunteitani enemmän kuin olisin saattanut uskoa.
Sydneyssä meitä odotti sama vastaanotto — sama sydämellinen väkijoukko vastassa, samat tervetuliaiset, samat kutsut, joista kieltäydyimme samoilla estelyillä, ja sitten läksimme matkaan nopeakulkuisessa linjalaivassa.
Matkalla "takaisin maailmaan" olin kyhäissyt kokoon jonkinlaisen kertomuksen sille sanomalehdelle, joka oli avustanut retkikuntaamme (ontuva, vaivainen sepustus siihen nähden mitä rakkaimpani olisi voinut siitä tehdä), missä lyhyesti tehtiin selkoa siitä vähästä, jota olimme pystyneet saamaan aikaan, ja laveammin selitettiin mitä vielä aioimme toimittaa Jumalan avulla.
"Tämän hän ainakin näkee ja saa tietää, että olemme kotimatkalla", ajattelin.
Mutta saadakseni varmuutta taholta tai toiselta, lähetin kaksi sähkösanomaa, toisen omalle armaalleni Raa-linnaan, toisen vanhuksille kotiin, pyytäen heitä vastaamaan Port Saidiin.
Merelle jälleen tultuamme alkoi minua kiusata tuo vanha uni halkeamia täynnä olevasta jäätiköstä, ja jos ketä ihmetyttää kuinka tällainen merikarhu, joka ei ollut pelännyt yhdeksänkymmenen peninkulman lumituiskua Napapiirissä, salli aivonsa hullutella yöaikaan ja pitää hänet valveilla, niin ei voi muuta sanoa kuin että asiainlaita oli niin.
Ehkäpä äskeinen kokemukseni "langattoman" suhteen saattoi minut vakuutetuksi siitä, että jos kaksi maahan pistettyä sauvaa voidaan saattaa yhteyteen keskenänsä satojen peninkulmain välimatkan päästä, niin ei kahta rakastavaa sydäntäkään estä aika eikä paikka yhtymästä.
Joka tapauksessa olin nyt aivan varma siitä, että oma rakkaani oli kutsunut minut kotiin Antarktiksesta. Niinpä Port Saidiin tullessamme ja sähkösanomani minulle virratessa, olin joutunut sellaiseen levottomuuden tilaan, etten uskaltanut niitä avata.
Pelkäsin niin kovasti sitä iloa tai surua mitä nuo keltaiset paperit voisivat sisältää, että pyysin O'Sullivanin alas hyttiini lukemaan sähkösanomani, ja hänen avatessaan ne tarkastin hänen kasvojansa ja olin melkein läkähtyä piippuni savupilviin.
Ei mitään omalta rakkaaltani! Ei liioin mitään kotolaisilta.
O'Sullivan oli saanut päähänsä, että tuskailin vanhempaini tähden ja koetti lohduttaa minua sanomalla, ettei vanhain ihmisten päähän koskaan pälkähtänyt sähköttää, mutta kautta pyhän, saastuttamattoman Äidin, hän oli valmis lyömään vetoa, että ennen pitkää saisin kirjeen. Niin sainkin.
Me viivyimme kaksi iankaikkisen pitkää päivää Port Saidissalaivan ottaessa hiiliä loppumatkaa varten, ja melkein juurilähtöhetkellä saapui Ellanista kirje, joka ensin joutuiSullivanin käsiin ja lennätti hänet laivan läpi ryntäämäänluokseni ja huutamaan: "Päällikkö! Päällikkö!"
Matkustajat siirtyivät hänen tieltään ja juttelivat minulle sittemmin hänen säteilevistä kasvoistaan. Ja kun hän tupsahti hyttiini, olin minäkin vakuutettu siitä, että hän toisi hyviä uutisia. Hyviä ne olivatkin, vaikka ei juuri sitä mitä olin odottanut.
"Enkös vain ollut varma siitä, että pian saisit kirjeen, ja kautta pyhän Patrickin ja pyhän Tuomaan, tässä se on", huudahti hän.
Kirje oli isältäni ja minun oli koottava kaikki kylmäverisyyteni ennenkuin saatoin ryhtyä sitä lukemaan.
Se henki ylt'yleen isällistä rakkautta ja äidillistä rakkautta myös, ja herttaisten kelpo vanhusten ylpeyttä minusta ("kaikki ihmiset puhuvat sinusta, poikani, eikä sanomalehdet sisällä mitään muuta"); mutta ei sanaakaan Marysta — tahi vain sananen, ja se oli pahempi uutinen kuin mikään.
"Sinun on täytynyt kuulla Raa-linnan onnettomuudesta. Hyvin surullista, mutta tämä onnen hetki ei ole sopiva sitä koskettelemaan."
Ei muuta mitään! Vain loppumattomia, helliä isällisiä lörpötyksiä, jotka (antakoon Jumala minulle anteeksi!) olisin mielihyvällä vaihtanut yhteen ainoaan selvään uutiseen rakkaimmastani.
Koska nyt en hituistakaan enää epäillyt, ettei poloinen, pikku kultani ollut joutunut jonkun järisyttävän tapauksen uhriksi, sähkötin uudelleen hänelle, tällä kertaa Daniel O'Neillin taloon — sillä vakuuttelin itselleni, että vaikkakin se mies oli suuri lurjus ja oli uhrannut tyttärensä arvon- ja vallanhimolleen ja muille saastaisille pyyteilleen, ja jos hänen irstas miehensä oli ajanut hänet talosta pois, niin isä varmaankin oli avannut hänelle ovensa.
"Sähkötä vastaus Maltaan. Arvaat kuinka levoton olen, kun en olemitään sinusta kuullut", sanoin.
Sokea, hätäinen, julma sähkösanoma, mutta Jumalan kiitos se eimilloinkaan joutunut hänen käsiinsä.
Yhdeksäskymmeneskahdeksas luku.
Päivä päivältä kävi minulle yhä vaikeammaksi lumota silmäni Oliverin pariskuntaan nähden.
Eräänä iltana tullessani taloon tavalliseen aikaan kellon käydessä seitsemättä, tapasin katuoven avoinna ja keittiön tyhjänä lasta lukuunottamatta, joka kehdossaan istuen puhua laverteli hiljakseen varpaittensa kanssa. Yläkerrasta olevasta huoneesta kuulin Oliverien äänekkäästi juttelevan (nähtävästi oli keskustelu aiottu minun kuultavakseni).
Puheenaineena oli pienokainen, joka oli "kiusankappale" hän kun häiritsi ihmisten unta öisin ja karkoitti heidät pois kotoaan päivisin. Ja mitä hänestä maksettiin? Ei niin mitään suoraan sanoen. Ja miksi se vaimo (tarkoittaen minua) oikein luuli tätä paikkaa — "hyväntekeväisyyslaitokseksi" vai "armeliaisuuskodiksi"?
Sen jälkeen kuulin muurarin tömistävän portaita alas raskaissa saappaissaan ja poistuvan talosta tulematta keittiöön, jättäen vaimonsa (raukkamainen kun oli) selvittämään asiat minun kanssani.
Sitten tuli rouva Oliver alas, huokaili ja oli hämmästyvinään minut nähdessään ja ilmaisi pelkäävänsä minun kuulleeni mitä yläkerrassa oli puhuttu.
"Ikävä tunnustaa, mutta minulla oli pientä kinaa Tedin kanssa, ja totta pulmakseni, rouva, teitä se juuri koskikin."
Ted oli aina nurissut hänelle siitä, että hän oli ottanut lapsen hoitaakseen, eikä tietysti viisasta ollutkaan, että vaimo antaa miehensä mennä kapakkaan pakoon huutavaa lasta; mutta vaikka hän itse juoksi jalkansa helliksi sen pikku raukan tähden ja vaikka maitokin oli kallistunut, niin hän oli sentään niin kiintynyt lapseeni, kadotettuaan omansa, ettei hän voinut kestää eroa siitä kultamurusta ja jos minä voisin maksaa hiukan enemmän — Ted sanoi seitsemän, mutta hän sanoi kuusi, ja shillingi viikossa ei tuntune varoissani — niin ehkäpä hän voisi suostuttaa Tedin pitämään lapsen.
Vapisin suuttumuksesta kuullessani vaimon ruikutusta, mutta minä olin voimaton eikä auttanut muu kuin suostua.
Tämä höllyys vaikutti pahasti Olivereihin, sillä he kiristivät vaatimuksiansa yhä enemmän, kunnes olin joutua ihan epätoivoon.
Arvelin asian tulleen huippukohtaansa, kun muuan naapureista eräänä iltana näyttäytyi ovella ja pyysi puhutella rouva Oliveria porstuassa. Kun siellä oli hetken aikaa kuiskaamalla vaihdettu muutamia sanoja, palasi rouva Oliver noutamaan hattuansa ja kappaansa peljästyneen näköisenä ja kertoi Tedille jotain tapahtuneen ja täytyvänsä kiireesti juosta hänen luokseen.
Parisen tuntia myöhemmin hän palasi itkien ja kertoi minulle nyyhkytysten välissä että Ted (maisteltuaan hiukan liikaa) oli "paiskannut jonkun maahan" 'Auringossa'. Seuraus oli, että hän oli joutunut poliisin käsiin ja asetettaisiin oikeuden eteen seuraavana aamuna, ja koska hän ei kyennyt maksamaan sakkoa, niin hänen pitäisi "istua" — vieläpä juuri lakon aikaan, kun hän odotti hyvää maksua lakkokomitealta.
"Ja miten käy minun ja lapsen, kun mieheni on vankeudessa?" virkkoi hän.
Tiesin menetteleväni höllästi, mutta ajatellessani lastani ja että häntä uhkasi kodittomuuden vaara, tiedustelin suurenko hän arveli sakon olevan ja kuultuani, että se oli puoli puntaa, annoin hänelle rahan, vaikka se oli melkein ainoa omaisuuteni.
Mutta heikkouteni kävi minulle kalliiksi ja minulla on syytä muistella sitä.
Oliverin pariskunnan kiskomiset olivat saattaneet ansioni ja menoni niin suhteettomiksi keskenään, että koko sen yön makasin valveilla miettien mitä voisin tehdä kartuttaakseni edellistä ja vähentääkseni jälkimäistä. Mutta en voinut tehdä muuta kuin muuttaa asumaan halvempaan huoneeseen. Niinpä seuraavana aamuna kysyin rouva Abramovitschilta oliko talon perällä oleva huone vielä vapaana ja saatuani myöntävän vastauksen, muutin sinne jo samana päivänä.
Uusi huoneeni oli yhtä kolkko kuin pimeä, mutta se oli samankokoinen kuin edellinen ja huonekalutkin siinä olivat samat, ja koristettuani sitä harvoilla kalleuksillani — arvoisan äidin rukousnauhalla, jonka ripustin vuoteen päähän, ja armaan äitini pienoiskuvalla, jonka naulasin takan yläpuolelle — oli se mielestäni iloinen ja kodikas.
Työnantajani, juutalainen, (vaikka hän arvattavasti tiesi nylkevänsä minua paljon enemmän kuin laissa oli sallittu) ei voinut antaa itselleen anteeksi huomatessaan, että minä ansaitsin enemmän kappalepalkalla kuin mitä hänen olisi ollut maksettava minulle päivästä, ja hän odotti vain sopivaa tilaisuutta voidakseen tasoittaa tilit kanssani.
Pahaksi onneksi tällainen tilaisuus tuli liiankin pian ja se johti minut tapaukseen (vaikkapa ei suoranaisesti), joka ehkä on hämmästyttävimpiä, mitä koskaan on sattunut kenenkään naisen elämässä.
Olin ollut kolme kuukautta juutalaisen luona, kun juutalaisten juhlapäivät lähestyivät — Uuden vuoden päivä, Katumuksen päivä ja Tabernaakelin juhla — ja koska ne kaikki tulivat samaan aikaan ja kestivät monta päivää, niin ne tuottivat suurta häiriötä hänen säännöllisessä työkulussaan.
Juutalaisen oli tapana itse viedä parhaat työnäytteensä West Endin suuriin kauppoihin ja odottaa tilauksien suoritusta. Mutta huomatessaan, että juhlapäivät estivät häntä siitä, määräsi hän tähän toimeen minut, koska arveltiin minun tuntevan West Endin seudut (minä kun olin siellä asunut) ja ulkonaisestikin kelpaavan asiamieheksi.
Vastahakoisesti suostuin tähän uuteen toimeen, sillä vaikkakin juutalainen lupasi maksaa minulle parisen shillingiä enemmän viikossa, niin tiesin voivani ansaita neulallani enemmän samalta ajalta. Mutta kun hän painoi pitkän, karvaisen etusormensa nenänsä juurelle ja merkitsevästi myhäillen virkkoi:
"Te tahto olla kiitollinen ja teke työnantajan mieliksi", niin suostuin.
Ja siitä johtui, että minä, en vain juutalaisten pyhinä, vaan vielä kuukausia jälkeenpäinkin, kuljin raitiovaunulla tahi rautatiellä jotenkin suurta, mustaa laukkua kantaen Piccadillyn takaisille kaduille ja Oxford Streetille aina Marble Archiin saakka.
Minun oli mentävä milloin käskettiin ja odotettava niin kauan kuin haluttiin minua odotuttaa, joten kiireellisimpänä aikana vaeltelin West Endissä jos mihin aikaan illalla, ja palasin kerran tahi kahdesti asuntooni vasta kylmässä, raa'assa aamunkoitteessa.
Alituinen kauhuni näillä matkoilla oli, että tapaisin Mildredin. Mutta en tavannut. Siinä ihmismeressä, joka liikkui ohitseni kaduilla, välähtäen ja kadoten kuten aallot merellä, en milloinkaan nähnyt vilahdustakaan tutuista kasvoista.
Mutta yhtäkaikki näin jos jotain! Näin sydäntävihlovia, järisyttäviä todisteita siitä, että rikkaiden ja köyhien välillä on olemassa laaja kuilu.
"Noin minäkin kerran olin pyntätty", kuulin vanhan, tulitikkuja myyvän naisen sanovan, kun kärpännahkoihin verhottu rouva tullen teatterista astui odottavaan automobiiliin ja käärittiin tiikerintaljaan.
Toisinaan tapahtui, että palatessani East Endiin auto-omnibussien lakattua hyrisemästä, minun täytyi pujahtaa äänettömän Leicester Squaren ja tyhjän Strandin läpi jokivarren maanalaiselle rautatielle.
Silloin minä näin viheliäisiä olentoja, miehiä ja naisia yhteenkyyristyneinä pimeässä istuvan virran portailla, ja katsahtaessani ylös noihin suuriin hotelleihin ja palatsimaisiin rakennuksiin, jotka olivat täynnänsä teattereista ja ravintoloista äsken tulleita hienoja naisia atlaskengissä ja silkkisukissa, ihmettelin, että he saattoivat nukkua valkeissa vuoteissaan huoneissa, joiden ikkunoista saattoi nähdä tällaisia kurjuuden kohtauksia.
Mutta syvimmin minua järkytti nähdä (vaikken tuntenut minkäänlaista armahtavaisuutta, mikä todistaa millainen halpaluontoinen kappale minä itse olin) "yleisen naisen" astuvan Piccadillyssä loistavissa vaatteissaan ja kasvot maalattuina. Tavallisesti he harhailivat klubien ulkopuolella sipsutellen pitkin katua kepein askelin ja kokien vetää miesten huomion puoleensa.
Minua ei noiden naisten kohtalo liikuttanut. Päinvastoin tunsin selittämätöntä kauhua, vihaa ja inhoa heitä kohtaan.
"Ei mikään voisi taivuttaa minua siihen", ajattelin monesti, "ei mikään tässä maailmassa."
Mutta suuri Jumala! Kuinka vähän minä silloin tiesin mihin naisen sydän pakottaa hänet, kun hänellä on lapsi, jonka puolesta elää, ja on avuton ja yksinäinen!
Yhdeksäskymmenesyhdeksäs luku.
Pahin seuraus West Endin matkoistani oli, että iltakäyntini Ilfordiin harvenivat ja että yhä kasvavat menoni estivät minua päivällä katkaisemasta työni mennäkseni sinne.
Siitä johtui, että pienokaistani hoidettiin yhä huolimattomammin, enkä voinut ummistaa silmiäni sille tosiasialle, että hän kävi kalpeammaksi ja laihemmaksi.
Lopulta hänelle tuli yskä, joka pahasti minua huolestutti. Rouva Oliver piti asiaa vähäpätöisenä ja neuvoi ostamaan muutamilla penneillä tuskaa lieventäviä rohtoja, jotka haihduttaisivat sen. Niinpä kiirehdin apteekkiin, missä minulle suositettiin omatekoista siirappia, jonka sanottiin olevan lapselle vaaratonta ja yleensä tehokasta.
Siirappi näytti parantavan yskän, mutta haittaavan ruuansulatusta, sillä lapsen etusessa näin hyytyneen maidon jätteitä, ja minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän heikkeni heikkenemistään.
Tämä säikähytti minua pahasti ja koska en tietänyt paljon mitään lasten taudeista, niin olin vakuutettu hänen olevan raittiin ilman puutteessa, joten hartaasti pyysin rouva Oliveria viemään hänet kävelylle joka päivä.
Epäilen, ettei hän koskaan sitä tehnyt, sillä niin usein kuin sanoin:
"Onko lapsi ollut ulkona tänään, rouva Oliver?" puolustelihe hän jollain tekosyyllä ja rupesi heti puhumaan toisista asioista.
Viimein, kykenemättä sen kauempaa kestämään tätä levottomuutta, puhkesin katkeriin syytöksiin vaimoa kohtaan, ja silloin hän purskahti itkuun ja puhui asiat suoraan. Hän oli velassa vuokrasta, isäntä uhkasi, eikä hän uskaltanut hetkeksikään poistua huoneesta pelosta, että hän sulkisi oven heiltä.
"Voin sen teille suoraan sanoa, rouva, kaikki on Tedin syytä. Hän on lakkopalkalla, mutta tuhlaa kaiken rahansa 'Auringossa'. Hän ei ole koskaan pitänyt minusta huolta — ei koskaan koko avioliittomme aikana. Minä voisin tehdä työtä ja pitää talon kunnossa ilman häntä, mutta hän ei jätä minua rauhaan, sillä hän tietää, että minä rakastan häntä. Niin, niin, kyllä minä sitä raukkaa rakastankin", jatkoi hän puhjeten rajuihin nyyhkytyksiin, "ja jos hän tulisi kotiin ja tappaisi minut, niin suutelisin häntä viimeisellä henkäykselläni."
Olin syvästi liikutettu. Ensimäisen kerran tunsin myötätuntoa tätä vaimo-raukkaa kohtaan, jonka oli pakko rakastaa miestään, vaikka tiesi hänet niin kelvottomaksi, ja ajattelin (kauhulla muistellen omaa avioliittoani) niitä monia miljoonia naisia maailmassa, jotka elivät surkeammissa oloissa kuin minä.
Tullessani huoneeseeni sinä iltana rupesin etsimään, löytyisikö tavaroitteni joukossa jotain myytävää, jolla voisin auttaa rouva Oliveria, ettei lapseni tarvitsisi enää olla vankina huoneessaan.
Minulla ei ollut mitään tahi melkein ei mitään. Arvoisan äidin rukousnauhaa lukuunottamatta (siitä en olisi saanut enempää kuin kolme tahi neljä shillingiä) oli minulla vain äitini pienoiskuva, joka oli kulta- ja helmikehyksessä ja lapseni jälkeen kallein maallinen omaisuuteni.
Useasti katsellessani sitä elämäni synkimpinä hetkinä olin ammentanut siitä voimaa ja rohkeutta. Se oli ollut minulle mitä Pyhän Neitsyen kuva onneni päivinä, ja ajatellessani mitä kaikkea armas äitini oli tehnyt, kärsinyt ja uhrannut tähteni, tunsin ettei mikään pakko voisi koskaan erottaa minua hänen kuvastaan.
"Ei koskaan", ajattelin, "ei koskaan, kävi miten kävi."
Noin viikko tämän jälkeen läksin Ilfordiin ja kulkiessani villatavarainkaupan ohi pistäysin sisään ostamaan parin sieviä, lämpimiä sukkia ja pienen villaisen nutun.
Oliverille tullessani näin hämmästyksekseni kaksi vierasta miestä istuvan keittiössä, toisen sohvalla, toisen keinutuolissa. He polttivat kumpikin väkevää tupakkaa ja pienokainen yski pahasti.
Ennenkuin olin oivaltanut mitä oli tapahtunut, kutsui rouva Oliver minut ruokakomeroon ja suljettuaan oven jälkeemme, selitteli hän minulle asiantilan nyyhkytysten katkaisemin kuiskauksin.
Vuokra se oli. Miehet olivat isännän lähettämät oikeudenpalvelijat ja ellei hänellä ennen huomisaamun kello yhdeksää olisi maksaa heille kaksi ja puoli puntaa, niin joutuisivat he kadulle ja tavarat kaikki myytäviksi.
"Ja niinkuin minä olen raatanut ja hommannut pitääkseni tätä kotia pystyssä!" itki hän. "Ja vaivaisen kahden ja puolen punnan takia päälle päätteeksi!… Ette kai te voisi lainata meille sen verran, vai mitä?"
Sanoin, etten voinut, mutta hän uudisti pyyntönsä, kysyen eikö minulla olisi jotain pantattavaa ja vakuuttaen, että Ted ja hän katsoisivat pyhäksi velvollisuudekseen maksaa velan takaisin.
Toistin ettei minulla ollut mitään — koetin olla ajattelematta pienoiskuvaa — mutta juuri tällä hetkellä osui hänen silmänsä lapsen nuttuun, jota yhä pitelin kädessäni, ja hän rupesi minua katkerasti soimaamaan.
"Kyllä teillä sentään näyttää rahaa olevan lapseenne tuhlata. Se on julmasti tehty. Hänen pitää elää komeudessa ja saada nuorta maitoa yöllä ja päivällä, ja yhtenään hänelle ostetaan hienoja vaatteita ja minun Ted raukallani kun ei ole edes kattoa, jonka alle kallistaa päänsä tässä ilmassa. Sydämeni on haljeta. Niin on. Viekää pois lapsenne, rouva. Viekää jo tänä iltana ennenkuin meidät ajetaan ulos kadulle talosta ja kodista."
Ennenkuin rouva Oliverin hysteeriset huudahdukset olivat vielä päättynetkään, olin jo kadulla matkalla kotiini. Ajattelin pienokaista ja miten mahdotonta olisi viedä hänet ulos tähän kylmään, nihkeään yöilmaan (vaikkapa olisikin paikka, johon hänet viedä, jota minulla ei ollut) panematta alttiiksi hänen terveytensä ja kenties hänen elämänsäkin.
Tutisevin sormin ja repivä tuska rinnassani irroitin äitini pienoiskuvan seinältä ja käärin sen silkkipaperiin.
Parisen minuutin kuluttua olin jälleen kostealla kadulla kiireisesti ja innokkaasti astuen. Tiesin minne tie kulki — Mile End Wastella olevaan panttilaitokseen, jonka olin nähnyt West Endin matkoillani. Sinne tullessani pujahdin sisään sivuovesta silmät puoliummessa noudattaen tuota outoa vaistoa itsessämme, ettemme tahdo nähdä mitään, ellemme itse tahdo joutua nähtäväksi.
En milloinkaan unohda kohtausta panttilaitoksessa. Luulenpa melkein sen jättäneen arven aivoihini, sillä näen sen vielä nytkin — pienintä yksityisseikkaa myöten: pieni, pimeä huoneisto, korkea tiski, hyllyt perällä myttyineen muistuttaen rautatieaseman pakettiosastoa, kömpelö, pöhönaamainen mies paitahihaisillaan, pitkä sikari vaahtoisassa suunpielessään ja sitten oma kiireinen hengitykseni, ohuet sormeni silkkipaperia avaten ja ottaen esiin kuvan, miehen pulleat kädet sitä sormeillen; hänen välinpitämätön katseensa, kun hän sen avasi ja tarkasteli sitä, ikäänkuin se olisi ollut aivan tavallinen esine, tuskin minkään arvoinen.
"Mikäs vanhanaikuinen kapine tämä on? Jonkun esiäitinne muotokuva, häh? Eipä hullumman näköinen totta tosiaan."
Silmäni leimusivat luullakseni kuin kuumat hiilet. Puraisin huuliani (tunsin niiden olevan kosteat ja tiesin, että ne olivat verissä) estääkseni kiukkuni purkaantumasta mieheen. Mutta tein voitavani hillitäkseni vavahtavia huuliani, ja kun hän kysyi minulta paljonko tahdoin kuvastani, vastasin käheällä äänellä:
"Kaksi ja puoli puntaa, sir."
"Ei käy", sanoi panttilainaaja.
Tuokion seisoin sanatonna, tietämättä mitä tehdä, ja sitten virkkoi panttilainaaja näennäisen välinpitämättömästi:
"Annan teille kaksi ja puoli puntaa kerrassaan."
"Tarkoitatteko, että möisin…"
"Niin, tehkää sitten mitä haluatte."
On tarpeetonta kertoa mitä tällä hetkellä kärsin. Luulenpa, että kävin kymmenen vuotta vanhemmaksi niiden parin minuutin aikana, jotka seisoin tiskin ääressä.
Mutta loppu tuli niillekin, enkä sitten muista muuta kuin että olin matkalla takaisin Ilfordiin, että kostea ilma oli muuttunut sateiseksi ja että vakuuttelin itselleni värähtävin sydämin kauniin äitini suojaavain siipien tulleen alas taivaasta peittämään lastani.
Saapuessani Oliverille kuumana ja hengästyneenä panin kolme kultakappaletta pöydälle maksaakseni oikeudenpalvelijat.
He olivat asettuneet majailemaan yöksi ja näyttivät hämmästyneiltä, ja mielestäni harmistuneiltakin, mutta ottivat rahat ja läksivät tiehensä.
Poistuessaan kutsui toinen minut ovelle, ja kynnyksellä hän sanoi viitaten kehtoon:
"Jos tuo on teidän lapsenne, neiti, niin neuvoisin teitä korjaamaan hänet pois tästä talosta — ja joutuun."
Viivyin vielä parisen tuntia, sillä olin huolissani lapsen yskästä ja ennen lähtöäni, kun yhä olin levoton — tein mitä en koskaan ennen ollut tehnyt — kirjoitin rouva Oliverille osoitteeni, jotta hän voisi lähettää noutamaan minua tarvittaessa.
Sadas luku.
Seuraavana aamuna herätessäni soivat oikeudenpalvelijan viimeiset sanat jälleen korvissani.
Tiesin hänen puhuneen totta, tiesin, että minun pitäisi muuttaa pienokainen Oliveriltä päivääkään viivyttelemättä, mutta olin pulassa minne viedä hänet.
Mahdotonta oli tuoda hänet juutalaisen taloon, omaan huoneeseeni ja ilmoituksilla en uskaltanut hakea hänelle hoitajaa, koskapa en tietänyt kenen käsiin hän silloin olisi voinut joutua.
Levottomain ajatusteni lentäessä sinne tänne muistui mieleeni ravintolan tarjoilijatar, jonka lapsi oli muutettu maalla olevaan Kotiin, ja hetken aikaa ajattelin, kuinka paljon parempi olisi lapsen olla siellä kukoistavana ja sievänä, kuin Oliverilla kalpeana ja laihana. Mutta kun mietin, että saisin nähdä hänet vain kerran kuukaudessa, jos veisin hänet johonkin yleiseen laitokseen, niin vakuuttelin itselleni, etten voisi enkä tahtoisi sitä tehdä.
"Ennen minä ompelen sormeni luille", ajattelin.
Mutta elämä pitelee kovin julmin kourin naista iskettyään kerran kiinni häneen.
Samaan aikaan kun muutin talon perällä olevaan huoneeseen, teetti työnantajani jonkinlaisen lehtimajan oksista ja murateista erään takapihalla olevan ulkohuoneensa lakealle katolle — Succahin, joksi Miriam sitä sanoi. Se pystytettiin Tabernaakelijuhlan kunniaksi, vertauskuvana siitä ajasta, jolloin Israelin lapset asuskelivat lehväkojuissa.
Tässä Succahissa juutalaisperhe söi kaikki ateriansa juhlansa seitsemänä tahi kahdeksana päivänä, ja eräänä aamuna istuessani ompelemassa avonaisen ikkunan ääressä, kuulin Miriamin aamiaisen jäljestä lukevan jotain Mooseksen kirjasta.
Hän luki tuota kaunista kertomusta Jaakobista ja Benjaminista nälän aikana, kun vain Egyptissä oli viljaa — kuinka vanha isä raukka ei voinut taipua lähettämään rakastettua poikaansa, vaikka kuolema häntä uhkasi, kuinka Juuda hartaasti pyysi Jaakobia päästämään pojan lähtemään heidän kanssansa, etteivät kaikki kuolisi, "sekä me, että sinä ja meidän lapsemme", ja kuinka Jaakob lopulta sanoi "jos nyt kumminkin niin pitää oleman, niin tehkää se", mutta "jos minun on tultava lapsettomaksi, niin tapahtukoon niin."
Olin syvästi liikutettu kuunnellessani tätä kertomusta huoneessani. Ja nyt kun ajatukseni uudelleen palasivat asiaan, huomasin uhraavani lapseni itsekkäälle rakkaudelleni ja siksipä velvollisuuteni todellisena äitinä olisi viedä hänet johonkin Kotiin.
Kauan ei hänen tarvitsisi siellä olla. Osasin minä muutakin työtä tehdä kuin tätä napinreikäin ompelemista. Kun olisin vapautunut Oliverien jokapäiväisistä kiskomisista, niin olisi minulla tilaisuutta kuulustella sopivampaa ja tuottavampaa työtä; ja silloin pienokainen ja minä piankin saisimme elää yhdessä siinä suloisessa pikku majassa maalla (kuvailin sitä aina jonkinlaiseksi Suvimajaksi, missä ruusut kurkistaisivat sisään Mary O'Neillin pieneen huoneeseen), joka yhä väikkyi unelmissani.
Eräänä päivänä matkatessani tapani mukaan West Endiin, istui raitiovaunussa vieressäni nainen, joka yhtenään pyyhkieli silmiään (vaikka kyynelten takaa pilkisti hymyäkin) ja lopulta hän poloisen sydämensä tulvivassa tuskassa alkoi minulle jutella, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hän oli leski ja oli jättänyt pienen, kolmivuotisen tyttönsä orpokotiin, ja vaikka oli ollut kovaa erota hänestä ja hänen pieni lemmikkinsä oli näyttänyt niin surkealta hänen poistuessaan, niin oli se kumminkin parasta heille kummallekin ajan pitkään.
Tiedustelin häneltä orpokotia ja hän mainitsi sen nimen ja kertoi samassa jotain sen perustajastakin — eräästä hyvästä tohtorista, joka oli ollut isättömien isä tuhansille hänen kaltaisilleen naisille.
Tämä kypsytti minussa pikaisen päätöksen, ja jo seuraavana aamuna puin ylleni hattuni ja nuttuni ja läksin kulkemaan Kotiin, jonne helposti löysin, sillä palatessani West Endistä olin kävellyt siitä sivu ja kuullut onnellisten lasten iloisia ääniä heidän leikkiessään muurien sisäpuolella.
En tiedä nauraako vai itkeä ajatellessani minkälaisessa mielentilassa astuin orpokotiin. Huolimatta kaikista elämäni kovista iskuista, tuntui minusta täydellä todella kuin osoittaisin suunnatonta suosiota tohtorille sallimalla hänen ottaa pikku tyttöseni huostaansa.
Oh, kuinka hyvin minä muistan tuon pienen käänteen tapausteni kulussa.
Ensimäinen pettymykseni oli se, että kuulin hyvän tohtorin kuolleen, ja kun minut oli neuvottu hänen seuraajansa virastohuoneeseen, tapasin siellä vanhahkon, pitkäkaulaisen, kolkosti myhäilevän miehen, joka, työntäen silmälasit otsalleen kysäisi jäätävällä äänellä: "No niin, rouva, mikä on teidän pyyntönne?" Voitin pian hämmennykseni ja aloin kertoa hänelle tarinani — että minulla oli lapsi eikä hänen hoitajansa pitänyt hänestä tarpeellista huolta, että minulla nyt oli sopimatonta työtä, mutta että toivoin pian saavani parempaa, että pienokaiseni oli minulle hyvin rakas ja että toivoin piakkoin kykeneväni pitämään huolta hänestä ja siksipä tahtoisin jättää hänet tänne vähäksi aikaa, vain hyvin vähäksi aikaa sillä selvällä ja nimenomaisella välipuheella, että saisin ottaa hänet pois niin pian kuin haluaisin…
Voi poloista minua!
En tiedä oliko ulkomuodossani tahi puheessani jotain, joka paljasti minut, mutta kun näin pitkälle olin päässyt, virkkoi vanha herrasmies terävästi:
"Voitteko näyttää jäljennöksen lapsenne syntymätodistuksesta nähdäksemme onko hän avioliitossa syntynyt?"
En muista mitä vastasin, paitsi että sanoin hänelle totuuden värähtelevällä äänellä.
Sanojeni seuraus oli silmänräpäyksellinen. Vanha herrasmies kosketti soitinkelloa, veti silmälasit takaisin nenälleen ja lausui hyytävällä tavallaan:
"Emme ota vastaan aviottomia lapsia, jos voimme sitä välttää."
Kului useita päiviä ennenkuin toivuin tämän tapauksen tuottamasta nöyryytyksestä. Sitten muistui mieleeni, että olin kuullut vanhan näyttelijättären jutelleen Bloomsburyssä olevasta turvakodista onnettomia lapsia varten — ja kuinka se hyvä, vanha mies, joka sen oli perustanut, oli niin lujasti päättänyt, ettei yhdenkään äiti raukan surussaan tarvitsisi sen enempää hävetä viattoman lapsensa tähden, että hän oli yöksi ripustanut vasun portin kohdalle, johon äiti saattaisi panna lapsensa ja sitten soittaa kelloa ja itse piiloutua.
Ei ollut helppo turvautua tällaiseen hyväntekeväisyyteen, mutta unettoman yön vietettyäni, toivon ja pelon tunteiden repiessä rintaani, suuntasin kulkuni turvakotiin.
Perille tultuani kysyin sihteeriä ja minut osoitettiin hänen huoneeseensa.
Uskon kyllä, että hän oli hyvä mies, mutta voi! miksi niin monet hyvät ihmiset kantavat sellaista hyistä hallaa kasvoillaan, että jo pelkkä heidän näkemisensäkin värisyttää poloista naista sielun syvimpään.
Kerroin uudelleen tarinani (pääni hiukan painuksissa) ja sanoin saaneeni sen käsityksen, ettei tässä turvakodissa katsottaisi esteeksi sitä, että lapsi oli syntynyt ulkopuolella avioliiton rajoja.
"Päinvastoin", sanoi sihteeri, "juuri sellaisia lapsia varten tämä koti on aiottu."
Mutta kun edelleen tiedustelin oliko se perustajan toivomus yhä voimassa, ettei lapsen vanhemmista ja syntymästä tarvittu antaa minkäänlaisia tietoja, vastasi hän kieltävästi, sanoen heidän muuttaneen kaiken sen. Sitten hän lisäsi, että ennenkuin lapsi saattoi tulla turvakotiin otetuksi, äidin oli erään miehisen komitean edessä annettava tyydyttävä todistus entisestä hyvästä käytöksestä ja siitä, että lapsen isä oli hyljännyt heidät kummankin.
Eikä siinä kyllä. Hän sanoi minulle, että laitokseen tullessaan lapsi oli paikalla uudelleen kirjoihin merkittävä ja saava toisen nimen, jotta hän tulisi tykkänään eristetyksi vanhempain synnistä ja heidän häpeänsä tahrasta.
"Miehisen komitean edessäkö?" kysyin.
"Niin on määräys."
"Joiden kaikkiin kysymyksiin hänen pitää vastata?"
"Niin."
"Ja sitten heidän on annettava lapselle toinen nimi?"
"Niin."
"Sanotaanko äidille, mikä on lapsen uusi nimi?"
"Ei, mutta hänelle annetaan pergamenttiliuska, joka sisältää meidän kirjoissamme lapsen nimeä vastaavan numeron."
Nousin pystyyn leimuavin silmin, vavisten päästä kantapäähän, ja unohtaen kuka ja mikä minä olin ja miksi olin tänne tullut — kurja, avuton, rahaton olento, joka etsi turvapaikkaa lapselleen — purin sisuni mieheen solvatun äiteyteni hurjassa raivossa.
"Ja tätä te sanotte kristilliseksi laitokseksi!" huudahdin. "Te otatte vaimo raukan hänen murheensa hetkellä ja panette toimeen kiduttavan inkvisitionitutkinnon saadaksenne tietää hänen elämänsä salaisimmat asiat, ja julkisesti, miehisen komitean edessä päälle päätteeksi. Ja sitten otatte hänen lapsensa ja hautaatte sen äidiltä ja annatte hänelle pääsylipun hänen haudalleen. Turvakoti! Ei tämä mikään turvakoti ole. Kirkkomaa tämä on! Ja yhtäkaikki uskallatte kirjoittaa porttinne yläpuolelle Herramme sanat — pyhän, rakastetun, siunatun Herramme sanat 'Antakaa lasten…'"
Mutta mitä hyödyttää toistaa mitä silloin sanoin (ehkäpä ilman syytä) tahi jälkeenpäin omassa hiljaisessa huoneessani raivoni päihtymyksessä.
Mutta pian se minusta hävisi.
Kului vielä viikko, ja sen lopulla olivat Oliverien jatkuvat kiskomiset saattaneet minut sellaiseen epätoivoon, että nähdessäni maanalaisella rautatiellä ilmoituksen maalla olevasta lastenkodista (ilmoituksessa pyydettiin raha-avustusta ja sitä valaisi kuva, missä nähtiin joukon iloista pikku väkeä leikkimässä kastanjapuun alla) päätin tehdä viimeisen yrityksen.
Oli perjantaipäivä, jolloin juutalaiselta kertyi kiireellisiä töitä ja rouva Abramovitsch oli tuonut huoneeseeni sellaisen läjän liivejä, että vuoteeni oli tykkänään niiden peitossa, mutta siitä huolimatta puin ylleni hattuni ja kappani ja läksin menemään turvakotiin.
Se oli viisitoista englannin peninkulmaa pohjoisessa Lontoosta, niin että maksoi hyvät rahat päästä sinne. Mutta perille tullessani minua ilahutti sen palatsimainen ulkonäkö ja se seikka, että johtajina oli naisia, sillä, arvelin, naisen sydämessä olen viimeinkin löytävä ymmärtämystä.
Mutta tuskin olin tarinani kertonut ja toistanut pyyntöni (tällä kertaa hyvin arasti ja hyvin nöyrtyneellä sydämellä) että minun sallittaisiin noutaa pois lapseni niin pian kuin itse voisin pitää huolta hänestä, ennenkuin hän keskeytti minut sanoen:
"Lapsi kulta, teidän ehdoillanne saisimme puolet Lontoon orvoista tänne. Ennenkuin vastaanotamme sellaisen lapsen kuin teidän, vaadimme äidiltä laillisen sitoumuksen, että hän luopuu kaikista oikeuksista lapseen kunnes tämä on täyttänyt kuusitoista vuotta."
"Kuusitoista? Mutta eikö se ole liian kovaa äidille?" huudahdin.
"Ankaran oikeudenmukaista", sanoi johtajatar. "Sellaisia naisia tulee totuttaa pitämään huolta lapsistaan, jotta he oppisivat käsittämään, että rikkojain tie on kova."
En tiedä miten palasin takaisin Lontooseen, rautateitse, raitiovaunussa vai jalanko enkä myöskään mitä minulle tapahtui tiellä (paitsi että pimeys laskeutui ylitseni sekä sisällisesti että ulkonaisesti). Tiedän vain, että hyvin myöhään sinä iltana, yhden ajoissa, pyörähdin Park Lanen kulmasta Piccadillyyn, missä "yleiset naiset" maalattuina ja pientä käsilaukkuansa ranteillaan heilutellen astuskelivat klubein sivu luoden hymyileviä silmäyksiä ikkunoita kohti.
Tämä näky oli aina ennen minua kammottanut, mutta nyt minä äkkiä hämmästyksekseni huomasin tunteeni muuttuneen, ja tapasin itseni ajattelemasta, että näiden naisellisuuttaan polkevain naisten joukossakin saattoi olla joitakin onnettomia, jotka möivät itsensä leivästä pitääkseen hengissä rakkaitaan.
Tämä ajatus väikkyi mielessäni, kun korvaani sattui ontosti kumajava nauru, ja katsahtaessani ylös näin naisen seisovan eräiden portaitten alapäässä ja juttelevan kolmen herran kanssa, joiden valkoiset, päällystakkien alta näkyvät paidanrinnukset osoittivat heidän olevan iltapuvussa.
Naisen nauru oli luonnoton. Siinä ei ollut iloa, mutta sittenkin hän nauroi nauramistaan ja minusta tuntui kuin olisin häntäymmärtänyt(sillä sinä päivänä oli elämä kovasti polkenut minuakin).
"Tuon naisen sydän on kuollut", ajattelin.
Vilkaisin häneen ohikulkiessani ja nähdessäni vilahduksen hänen kasvoistaan, kiiti mieleeni muistelma, jota en voinut selvittää.
"Missä ja milloin olen ennen nähnyt tuon naisen kasvot?" mietin.
Tuntui mahdottomalta, että olisin nähnyt ne missään ennen. Mutta hänen tutut kasvonsa ja iloton naurunsa vaikuttivat sen, että pysähdyin kadunkulmauksessa ja katsahdin taakseni.
Samassa erosivat hänestä herrat, jotka olivat hyvin kevyesti käyttäytyneet häntä kohtaan (Oi Jumala, millä tavalla miehet kohtelevat sellaisia naisia!) ja astuivat nyt käsikoukkua minua kohti silkkihatut hiukan takaraivolle työnnettyinä ja puhellen:
"Vanha Aggie rukka! Hän on mennyttä kalua!" "Kerrassaan.""Juominenkohan sen on vaikuttanut?"
Ja sitten huomatessaan minut he sanoivat:
"Jumala, siinä on sievä pikku tyttö." "Eikä edes maalattu." "Ei ole, kautta Jupiterin! Hänen kasvonsa ovat valkoiset kuin ulpukka!"
Nähdessäni, että he pyörähtivät ympäri, ja peläten heidän ryhtyvän puheisiin kanssani astuin eteenpäin ja jouduin silloin vastatusten naisen kanssa, joka yhä seisoi samalla paikalla katsellen miesten jälkeen hurjin silmäyksin vaalean, otsalla kihartuvan tukkansa takaa.
Siinä samassa iski muistelma kaukaisesta menneisyydestä mieleeni, ja huusin, ikäänkuin nimi olisi väkivalloin työnnetty suustani:
"Sisar Angela!"
Nainen hätkähti ja näytti ensi hetkellä haluavan juosta tiehensä. Sitten hän laski kätensä käsivarrelleni, katsoi tutkivasti kasvoihini ja sanoi:
"Ken olette?… Tiedän. Olette Mary O'Neill, ettekö ole?"
"Olen."
"Tiesin sen. Olen lukenut että olette mennyt naimisiin tuon… tuon miehen kanssa. Ja nyt ihmettelette nähdessänne minut täällä. No niin, tulkaa kotiin luokseni, niin saatte nähdä."
Vasta myöhemmin kävi minulle selväksi minkä erehdyttävän käsityksen Angela oli saanut olostani tällä paikalla Ja minkä vuoksi hän arveli täytyvänsä puolustautua minun silmissäni (minun!); mutta tarttuen käteeni juuri kuten lapsena ollessani talutti tahi paremmin veti hän minut eteenpäin pitkin Piccadillyä, ja tahtoni oli niin murtunut, etten yrittänytkään vastustella.
Me kuljimme poikki Piccadilly Circuksen, sen valkean sähkövalon läpi ja suuntasimme kulkumme pimeämmälle syrjäkadulle sen pohjoispuolella ja astuimme eteenpäin kunnes tulimme kapealle, Sohon italialaisessa kaupunginosassa olevalle kadulle, missä pysähdyimme kahvilan edustalla, jonka ikkunassa oli italialainen nimi.
"Tässä me asumme. Tule sisään", ja seurasin häntä pitkän, tyhjän etuhuoneen läpi ja ylös alastomia kiviportaita kolmanteen kerrokseen.
Astuessamme ylös portaita kuului korviini, kahvilasta arvatenkin, värähteleviä miesääniä, jotka mandoliinin ja kitaran säestyksellä lauloivat yhtä noita italialaisia lauluja, joita muistelin kuulleeni luostarin edustalla olevalta piazzalta sinä yönä kun Angela jätti minut vuoteeseeni mennessään itse kappalaista tervehtimään.
"Oh bella Napoli, Oh suol beato,Onde sorridere volleil creato."
"Italialainen klubi", sanoi Angela. "Vielä yksi kerros. Tule!"
Sadasyhdes luku.
Viimeinkin tulimme ylimpään kerrokseen ja ottaen laukustaan avaimen Angela avasi oven ja me astuimme huoneeseen, joka oli puoleksi katossa.
Sisältä kuului tiheää hengitystä, josta päätin olevamme sairaan huoneessa, ja sitten lausui käheä, heikko miehen ääni:
"Sinäkö se olet, Agnes?"
"Minä vain, armas", vastasi Angela.
Tuokion kuluttua hän väänsi palamaan pienen kaasu liekin, joka oli kitunut matalalla, ja näin haamuntapaisen miehen makaavan nurkassa olevassa vuoteessa. Hän oli keuhkotaudin runtelema, hänen pitkät, luisevat kätensä lepäsivät peitteellä, hänen tummat hiuksensa olivat vanuksissa otsalla kuten hiestä, mutta en voinut erehtyä suurista, elävistä, harmaista silmistä, jotka hohtivat hänen pitkissä, laihoissa kasvoissaan. Se oli isä Giovanni.
Angela meni hänen luokseen ja suuteli häntä ja näin sairaan silmissä hymyn välähdyksen, kun hän katsoi Angelaan.
"Joku tuli kanssasi huoneeseen, eikö tullut?" virkkoi hän.
"Tuli. Arvaapas kuka se on?"
"Kuka?"
"Etkö muista pientä Margaret Maryä Pyhässä Sydämessä?"
"Hänkö tämä on?"
"Hän", vastasi Angela, ja sitten mies virkkoi korisevalla, vihaisella äänellä:
"Mitä hän täällä toimittaa?"
Angela kertoi hänelle minun nähneeni hänet Piccadillyssä ja koska nyt olin ylhäinen lady (Oi taivas!) niin kuuluin niihin ihmisiin, jotka keskiyöllä lähtevät kaduille pelastamaan kadotettuja.
"Hän näytti ihmettelevän mikä minut oli raastanut tähän elämään, ja siksipä toin hänet tänne katsomaan."
Minua kauhistutti Angelan erehdys, mutta ennenkuin olin saanut voimaa tahi rohkeutta oikaistakseni häntä, Giovanni kohottihe vuoteellaan ja virkkoi uhmaavan näköisenä silmät vartiotulen tavalla leimuten:
"Minun tähteni hän sen tekee, jos tahdotte tietää. Olen ollut yksitoista kuukautta sairaana — minun tähteni hän sen kaiken tekee."
Ja sitten äkkiä tuokioksi piristyen, kuten usein käy tämän julman taudin uhrien, antoi hän minulle kiireisen selostuksen heidän vaiheistaan siitä lähtien kun he olivat Roomasta lähteneet — kuinka hän ensin oli ansainnut heidän elatuksensa opettamalla kieliä; kuinka tuli tunnetuksi, että hän oli virkaheitto ja pannaan julistettu pappi, joka oli rikkonut valansa, jolloin hänen oppilaansa olivat jättäneet hänet; kuinka he olivat ponnistelleet eteenpäin muutamia vuosia, vaikka tämä tuhoisa kirous oli heitä vainonnut; ja kuinka hänen terveytensä lopullisesti oli murtunut ja hän olisi kuollut nälkään, ellei olisi ollut Agnesta (Angela oli ollut nunna — nimi), joka oli pysynyt hänelle uskollisena läpi kaikkien vaiheitten.
Sairaan miehen kaikkea tätä käreällä äänellään jutellessa istui Angela hänen vieressään vuoteella pidellen käsivarttaan hänen vyötäisillään. Hän kuunteli hänen puhettaan jonkinlaisella ylpeydellä, silmäillen minua melkein voitonriemuisasti.
"Kenties ihmettelet, miksen koettanut saada työtä", sanoi hän. "Olisinvoinutsaada työtä, jos olisin halunnut. Olisin voinut saada sitä italialaisessa pesulaitoksessa. Mutta mitä merkitsee kaksi shillingiä päivässä miehelle, jolle on määrätty kuorimatonta maitoa ja tuoreita munia viidesti vuorokaudessa, puhumattakaan huoneiden vuokrasta."
"Hänen olisi pitänyt antaa minun kuolla ennemmin", lausui isä Giovanni ja uudelleen kiinnittäen minuun suuret, kimaltelevat, rajut silmänsä lisäsi hän:
"Teidänmielestänne hänen olisi ennemmin pitänyt antaa minun kuolla, vai mitä?"
"Ei, ei, ei", sanoin — muuta en saanut suustani, sillä heidän väärä käsityksensä asemastani oli tukahuttaa minut.
Ehkäpä mielenliikutukseni rauhoitti heitä, sillä kotvan kuluttua Angela pöyhisteli Giovannin tyynyä ja suoristi hänen peitettänsä, ja käskien hänen pysymään alallansa ja olemaan ääneti toi hän minulle tuolin ja läksi sitten omaan makuuhuoneeseensa vaatteita vaihtamaan.
Mutta tuskin oli hän kadonnut viereiseen huoneeseen, kun sairas mies kohottautui uudelleen vuoteellaan ja kumartuen puoleeni kertoi minulle kähein kuiskauksin Angelan nykyisen elämänlaadun ensimäisestä yöstä — kuinka lääkäri oli sanonut, että hänet oli muutettava sairashuoneeseen, kuinka Agnes ei tahtonut erota hänestä, kuinka talonisäntä oli uhannut ajaa heidät ulos, ja lopulta kuinka Agnes, istuttuaan kaiken iltaa pää käsien varassa, oli noussut pystyyn ja lähtenyt ulos, ja tullessaan kotiin puoliyön aikana heittänyt kaksi kultakolikkoa pöydälle sanoen "Kas siinä, Giovanni — siinä on vuokramme, ja munasi ja maitosi viikon ajaksi ainakin."
Samassa palasi Angelakin huoneeseen (pestyään kasvonsa puhtaiksi maalista ja vaihdettuaan koreat vaatteensa yksinkertaiseen villapukuun) ja hän ryhtyi puuhaamaan Giovannille ruokaa, särki munan, pani maitoa kiehumaan, kaatoi hänelle lääkettä ja toimitti hyvän naisen hienotunteisuudella, hyvän naisen hellyydellä kaikki pikku palvelukset, joita sairas kaipaa.
Oi taivas, kuinka ihanata se oli — hirvittävän, kammottavan, traagillisen ihanata!
Olin syvästi liikutettu seuratessani hiljaisuudessa hänen liikkeitään, ja kun Giovanni, joka oli pidellyt hänen kättään omissa, luisevissa käsissään painaen sen toisinaan huulilleen, viimein nukahti (arvatenkin väsyneenä paljosta puhumisesta), niin hän siirtyi istumaan vuoteen jalkapäähän, missä minä istuin, ja alkoi kuiskaamalla jälleen puolustella itseään, vakuuttaen ettei minun asemassani oleva nainen tietenkään voinut, käsittää mitä kaikkea nainen voi pakottaa itseään tekemään, kun hänen rakastettunsa elämä on vaarassa. Mutta silloin en kauempaa voinut sietää tätä väärinkäsitystä, vaan kerroin hänelle tarinani — etten enää ollut lady, että olin karannut mieheni luota, että minulla oli lapsi ja että elin köyhänä ompelijattarena East Endissä.
Angela kuunteli hämmästyneenä ja lopetettuani hän piteli kättäni ja katsoi minua silmiin juuri samalla tavalla kuin sinä iltana, jolloin hän ensimäisen kerran pani minut maata koulussa ja hyvin matalalla äänellä neuvoi minua olemaan Jeesuslapsen kiltti tyttö.
"Kello on lähes yksi. Et voi palata East Endiin enää tänä iltana", kuiskasi hän.
"Oh, minun täytyy, minun täytyy", huudahdin nousten pystyyn ja lähestyen ovea. Mutta ennenkuin sinne pääsin herpaantuivat jäseneni joko mielenliikutuksesta tahi ruumiillisesta heikkoudesta ja ellei Angela olisi tarttunut kiinni minuun, olisin kaatunut lattialle.
Tämän jälkeen hän ei enää tahtonut kuulla estelyjäni. Minun oli jääminen huomisaamuun. Saisin nukkua hänen omassa vuoteessaan viereisessä huoneessa ja hän saattaisi nukkua aluspatjalla lattialla Giovannin vieressä. Se ei olisi mikään uhraus. Yö uhkasi tulla levottomaksi Giovannille ja hänen oli joka tapauksessa oltava pystyssä ja liikkeellä kaiken aikaa.
Puoli tuntia myöhemmin makasin pienessä huoneessa, jonka erotti poloisen keuhkotautisen huoneesta ohut paperoitu laudoitus, ja Angela, joka oli tuonut minulle kupillisen kuumaa maitoa, virkkoi kuiskaamalla:
"Hän on hyvin huono. Tohtori sanoo, ettei hän voi kestää viikkoa kauempaa. Sisar Veronica (muistathan entisen Mildred Bankesin) koetti hankkia hänelle sijaa eräässä kodissa kuolevia varten. Kaikki olikin jo valmiiksi järjestetty, mutta viime hetkellä Giovanni ei tahtonut lähteä. Hän sanoi heille, että jos aikoivat erottaa hänet Agnesista, niin tuokoot samassa ruumisarkun, sillä kyllä hän ruumis olisi ennenkuin he hänet ovelle saisivat."
Hänen poistuttuaan makasin hyvän aikaa valveilla kuunnellen ääniä seinän toiselta puolelta.
Giovanni heräsi pelottavaan yskäkohtaukseen ja pitkällisten sairaiden riitaisalla, vaikeroivalla, äreällä, joskus vihaisellakin äänellä hän ensin toruskeli Angelaa ja sitten itki hänen tähtensä, sanoen olevansa raskas kuorma hänelle, Angelan kulkiessa huoneessa paljain jaloin viihdytellen ja hyväillen häntä ja houkutellen häntä ottamaan maitoa ja lääkkeitä.
Kaiken tämän lisäksi kuului alhaalta aika ajoin yhä enemmän päihtyväin laulajain meluava rallatus, joka kuulosti korviini kuin ivallinen sielumessu kuolevalle miehelle ennen hänen kuolemaansa:
"Oh bella Napoli, Oh suol beatoOnde sorridere volle il creato."
Ajatukseni harhailivat takaisin niihin kristittyihin laitoksiin, jotka olivat sulkeneet ovensa minulta, ja sitten ajattelin tätä "katutyttöä", joka oli luovuttanut minulle oman vuoteensa maaten nyt itse lattialla.
Omaksi peljästyksekseni en voinut olla ihailematta Angelaa jonkinlaisena suojelevana enkelinä, joka on uskollinen kuolemaan asti, ja muistan, että uneen vaipuessani vakuuttelin itselleni, että me kaikki tarvitsemme Jumalan armahtavaisuutta, Jumalan pitkämielisyyttä, ja että Jumala oli antava hänelle anteeksi, koska hän oli paljon rakastanut.
Uneksin, että Angela kuoli ja että hänen saapuessaan taivaan portille kaikki Jumalan pyhät tulivat häntä kohtaamaan ja kun he olivat vaatettaneet hänet valkeisiin vaatteisiin, niin yksi heistä — siunattu Maria Magdalena se oli — tarttui hänen käteensä sanoen:
"Tässä on taas yksi niitä pyhiä marttyyrejä."
Heräsin tästä unesta otsa kosteana hiestä. Kun jälleen nukahdin ja näin unta, olin itse kuollut ja armas äitini tuli minua vastaanottamaan ja vei minut siunatun Neitsyen jalkain juureen sanoen:
"Kaikkien äitien Äiti, joka tiedät kaiken, mikä liikkuu äidin sydämessä, tämä on pieni tyttäreni. Hän ei aikonut rikkoa. Kaikki tapahtui hänen lapsensa tähden."
Aamulla herätessäni, kun pimeys hiljakseen oli poistumassa kaamean hämäryyden tieltä, puistatti tämä viimeinen uni minua kuin painajainen. Se hirvitti minua. Minusta tuntui kuin olisin seisonut ammottavan kuilun partaalla, johon jotkut kammottavat voimat koettivat minut suistaa.
Tahtomattanikin (minua inhotti kiittämättömyyteni siitä hellyydestä, jota minulle oli osoitettu) en voinut olla tuntematta häpeätä siitä, että tapasin itseni makaamasta tässä vuoteessa, ja nousin ylös kiirehtiäkseni tieheni, jotta voisin puhdistaa sieluni niistä pahoista ajatuksista, jotka olivat minua kiusanneet siellä ollessani.
Pukeutuessani kuuntelin kuuluisiko viereisestä huoneesta mitään ääntä. Kaikki oli nyt hiljaista. Kurjat rauhattomat olivat viimeinkin saaneet hiukan lepoa.
Kotvan kuluttua hiivin varpaillani heidän huoneensa läpi luomatta katsetta vuoteeseen ja päästyäni ovelle avasin sen niin kuulumattomasti kuin saatoin.
Sitten suljin sen hiljaa ja poistuin huoneesta, jossa olin nähnyt niin paljon kärsimystä ja niin paljon rakkautta.
Sadaskahdes luku.
Aurinko paistoi kadulla. Aamu oli kirkas, puhdas, huurteinen; yksi noita Lontoon aamuja, jolloin auringonvalo, kurjimmissakin paikoissa, näyttää huuhtovan ilman puhtaaksi edellisen yön synnistä ja juopottelemisesta.
Olin matkalla siihen Mayfairissä olevaan kirkkoon, jossa niin usein kävin avioliittoni ensi aikoina kamppaillessani raskasta syntiäni vastaan (joksi silloin rakkauttani arvelin).
Juuri samassa kun saavuin kirkolle, vierähtivät portaitten eteen muhkeat, kenokaulaisten hevosten vetämät vaunut puuteroituine lakeijoineen.
Vaunujen ovessa oli kruunu, ja sisässä istuivat pitkiin turkiksiin verhottu nainen, rusoposkinen pikku tyttö oravannahkakapassa, suuri nukke käsivarrellaan, ja hoitajatar.
Huomasin, että nainen (nuori äiti) oli tullut ripille kuten minäkin, sillä astuessaan vaunuista alas neuvoi hän lasta pysymään alallaan ja olemaan kiltti, sillä hänen ei tarvitsisi kauan odottaa.
Seisoin hetken aikaa portaitten yläpäässä katsellen vaunuja, hevosia, lakeijaa, hoitajatarta ja ennen kaikkea pikkutyttöä nukkeineen, ja sitten seurasin naista kirkkoon.
Messu oli nähtävästi juuri loppunut. Turkiksiin verhottu nainen oli jo polvistunut erääseen rippituoliin ja koskei pappia näkynyt minkään muun rippituolin luona, niin kävin minä polvilleni pääkäytävällä olevan tuolin eteen ja koetin kiinnittää mieleni rukouksiin valmistuakseni ripittämiseen.
"Oi Herra Jeesus Kristus, haihduta pimeys sydämestäni että voisin itkeä syntejäni ja vilpittömästi ne tunnustaa."
Mutta vaikka vakaasti ponnistelin estääkseni ajatuksiani harhailemasta syrjään, en voinut sitä estää. Yhä uudelleen ne palasivat turkkipukuiseen naiseen. Hän oli jotenkin minun ikäiseni, ja tiukasti ummistettujen silmieni edessä alkoi häämöittää kuva itsestäni sellaisena, kuin olisin voinut olla, ellen olisi luopunut kaikesta rakkauden tähden — rikkaudesta, arvosta, kunniasta, loistosta.
Jumala olkoon todistajani, että tähän hetkeen asti en ollut milloinkaan edes ajatellut uhranneeni mitään, mutta nyt, ikäänkuin julman salaman välähdyksessä näin mikä minä olin — päärin puoliso, joka oli karannut luonnollisista olosuhteistaan eläen slummeissa ja ahertaen leipänsä edestä kuin mikäkin työläisnainen.
Ei tämäkään minua paljoa liikuttanut, mutta ajatellessani rusoposkista lasta vaunuissa ja sitten omaa armastani rouva Oliverin luona siinä tilassa, jossa olin hänet viimeksi nähnyt, niin ohuena ja kalpeana ja pikku etunen kuivettuneen maidon töhrimänä, niin viilteli sydäntäni aivan uusi tunnelma.
Silloin jotain kovaa alkoi muodostua sydämeeni. Sanelin itselleni, että kaikki oli valhetta ja petosta, mitä minua oli opetettu Jumalasta uskomaan — että minun ja lapseni täytyi näin kärsiä, koska olin totellut luontoni puhtainta vaistoa, rakkautta.
"Auta minua armollasi, että olisin kykenevä paljastamaan syntini papille, sinun palvelijallesi."
Ei auttanut. Sydämeni kovettui hetki hetkeltä ja mitä olin ajatellut tunnustaa papille edellisen yön syntisistä ajatuksista, haihtui tiehensä. Viimein nousin pystyyn ja kohottaen pääni ylös katselin pelottomana kohti alttaria.
Samalla hetkellä nuori päärin puoliso oli lopettanut tunnustuksensa ja poistui kirkosta kepein askelin sekä tyytyväisen näköisenä. Silloin pappi avasi esiripun ja viitasi minulle, ja minä lähestyin rippituolia ja jäin jäykkänä seisomaan messinkiristikon eteen.
"Isä", sanoin niin lujasti kuin saatoin, sillä kurkkuani kouristi, "tulin tänne ripittääkseni itseni, mutta nyt en voi, sillä jokin on muuttanut mieleni."
"Mikä on muuttanut mielesi, lapseni?" virkkoi pappi.
"Tunnen että mitä tällaisessa paikassa sanotaan Jumalasta, että Hän on hyvä ja laupias Isä, että hän on oikeuttarakastava ja armahtava ja säälii lastensa kärsimyksiä, ei ole totta. Se on kaikki tyhjää uskottelua ja valetta. Jumala ei minusta välitä."
Pappi ei heti vastannut, mutta oltuaan tuokion ääneti, lausui hän vavahtavalla äänellä:
"Lapseni, niin minustakin toisinaan tuntuu. Perkele se sinua kiusaa.Tällä hetkellä seisoo hän vieressäsi kuiskaten korvaasi."
Minua värisytti, ja pappi jatkoi: "Ymmärrän miten on laitasi, tyttäreni. Sinä kärsit, ja ne, joita rakastat, kärsivät myös. Mutta tuleeko sinun sen perusteella luopua uskostasi? Luo silmäsi kuviin, jotka riippuvat näillä seinillä. Ajattele Suurta Kärsijää, Suurta Marttyyriä, joka kuolemansa hetkellä huusi, 'Eeli, Eeli, lama sabaktani: Jumalani, Jumalani, miksi minut ylönannoit?'"
Olin langennut polvilleni nyt, pääni oli painuksissa ja käteni olivat yhteenliitetyt.
"Olet väärässä, lapseni, jos luulet, ettei Jumala välitä sinusta, koska sallii sinun kärsiä. Oletko rikas? Käykö sinun hyvin? Onko sinulla paljon maallista siunausta? Ole silloin varuillasi, sillä saatana väijyy sieluasi. Mutta oletko köyhä? Onko sinun kestettävä suruja, joita et katso ansainneesi? Oletko kadottanut jonkun, joka oli sinulle rakkaista rakkain. Silloin rohkaise sielusi, sillä pyhä ja siunattu Vapahtajamme on merkinnyt sinut omakseen."
Tästä papista en tunne muuta kuin hänen kuiskaavan äänensä, joka rippituolin ristikon takaa vaikutti minuun yliluonnollisella voimalla, mutta arvelin silloin ja arvelen vieläkin, että hän oli suuri mies ja hyvä mies.
Muistan aivan selvästi, että poistuessani kirkosta ja kulkiessani kaduilla, minusta tuntui kuin olisi hänen henkensä seurannut minua ja sieluuni muodostanut päätöksen, joka hohti taivaallisia kyyneleitä ja päivänpaistetta.
Työtä! Työtä! Työtä! Tästä puoleen minä ahertaisin vieläkin uuraammin. Vähät siitä, että työni oli halpaa, huonopalkkaista ja sopimatonta, minä yhtäkaikki työskentelen yötä päivää, jos on tarpeellista. Ja koska minun ei onnistunut saada lastani orpokotiin, niin varmaan oli tarkoitus, että pitäisin hänet luonani omalla vastuullani, omassa hoidossani ja omaksi ilokseni.
Tässä mielentilassa palasin juutalaisen taloon.
Oli lauantai-aamu ja vaikka East Endin pääkadut kuhisivat ihmisiä ja syrjäkaduillakin oli vilkasta liikettä, niin oli juutalaisen talossa hiljaista, sillä oli sabatti.
Kiirehtiessäni portaita ylös kuulin talon isännän hiljakseen veisaavan sabattivirttä sillävälin! kun hän pukeutui synagoogaan mennäkseen:Lerho dau dee likras kollo— "Tule, oi ystävä, menkäämme Morsianta kohtaamaan, vastaanottakaamme sabatti ilolla!"
Sitten seurasi isku.
Huoneeseen tullessani huomasin mielipahakseni, että joku oli käynyt siirtämässä liiviläjää, jonka olin jättänyt vuoteelleni edellisenä päivänä, ja samassa kuulin portaissa kompuroivia askelia ja tiesin, että juutalainen oli tulossa luokseni.
Tuokiota myöhemmin hän seisoi ovella. Ensimäinen ajatukseni oli, että hän oli tullut minua nuhtelemaan työni laiminlyömisestä ja päätin luvata korvata sen vahingon, jonka poissaoloni oli aikaansaanut. Mutta tarkemmin häntä silmäillessäni huomasin, että jotain oli tapahtunut, että jotain oli tullut tunnetuksi ja että hän seisoi siinä minua syyttämässä ja tuomitsemassa.
"Olette ollut poissa kaiken yötä", sanoi hän. "Voitteko sanoa minulle missä olette ollut?"
Tiesin etten voinut, ja vaikka mieleeni juolahti sanoa nukkuneeni ystävän luona, oivalsin, että jos hän kysyisi kuka ja mikä ystäväni oli, jäisin sanattomaksi.
Juutalainen odotti vastaustani ja virkkoi sitten:
"Olette ilmoittanut meille nimen — voitteko vakuuttaa, että se on oikea ja todellinen nimenne?"
Olin yhä sanaton, ja kotvan kuluttua juutalainen jatkoi:
"Voitteko kieltää, että teillä on lapsi, jonka olette salannut meiltä?"
Minä huohotin raskaasti, mutta en vieläkään puhunut mitään.
"Voitteko sanoa, että se on laillisesti syntynyt teidän kristillisessä avioliitossanne?"
Veret karahtivat poskilleni, mutta olin yhä ääneti; ja hetken kuluttua, jonka aikana huomasin järkkymättömän juutalaisen tulevan siihen johtopäätökseen, että olin huono, kaksinaista elämää viettävä nainen, sanoi hän:
"Se on siis totta?… Hyvä, te käsitätte, että tästä päivästä alkaen lakkaatte minun palkassani olemasta."
Silmäni olivat maahan luodut kaiken aikaa, mutta yhtäkaikki olin tietoinen siitä, että vielä joku muukin oli tullut huoneeseen. Se oli Miriam ja hän yritti rukoilla puolestani.
"Isä…" alkoi hän, mutta tulistuneena hänen puoleensa kääntyen juutalainen huusi kiihkeästi:
"Mene tiehesi! Totinen Israelin tytär tietää arvonsa eikä puhu sellaisen vaimon puolesta."
Kuulin tytön hiljakseen astuvan portaita alas, ja silloin juutalainen astuen minun eteeni ja puhuen entistä äänekkäämmin, sanoi:
"Vaimo, lähde talostani heti paikalla, ennenkuin saastutat lapseni omantunnon."
Huomasin jälleen, että joku oli tullut huoneeseen. Se oli rouvaAbramovitsch ja hänkin pyyteli puolestani.
"Israel! Ole rauhallinen. Älä anna vääryyden ja vihan vallata itseäsi. Ja vieläpä sabbatti-aamuna!"
"Hannah", virkkoi juutalainen, "sinä puhut suullasi, et sydämelläsi. Kristitty ei kiellä ilmoittaneensa sinulle väärää nimeä ja olevansa äpärälapsen haureellinen äiti. Jos hän olisi juutalaisnainen, niin hän kutsuttaisiin Beth Dinin eteen ja entisinä hyvinä aikoina hänet olisi kivitetty Mooseksen lain mukaan. Pitääkö hänen häväistä hyvän juutalaisen talo syystä, että hän on kristitty? Ei! Herran käsi olisi silloin minua vastaan."
"Mutta hän on koditon ja hän on ollut sinulle uskollinen palvelija,Israel. Suo hänelle aikaa hakea itselleen toinen turvapaikka."
Hetkisen vaitiolo seurasi tätä ja sitten juutalainen sanoi:
"Hyvä! Älköön Israel Abramovitschista sanottako, ettei hän ymmärrä sovittaa armoa oikeuteen."
Pääni oli yhä painuksissa, mutta kuulin hänen sanovan:
"Saat viipyä täällä vielä yhden viikon. Sen jälkeen pesen käteni sinusta."
Nämä kovat sanat lausuttuaan hän pyörähti ympäri, ja kuulin hänen raskaasti astuvan portaita alas. Hänen vaimonsa viipyi vielä hetkisen puhellen jotain ystävällisellä äänellä, vaikka en ymmärtänyt mitä, ja sitten hän seurasi miestänsä.
Luulenpa etten ollut lausunut yhtään sanaa. Minä seisoin yhä samalla paikalla, johon juutalainen oli minut jättänyt. Sydämeni jyskytti ja huohotti. Kaikki papin sanat olivat menneet menojaan. Niiden sijaan oli tullut lamauttava epätoivo ja minusta tuntui kuin olisivat elämän pyörät vierähtäneet ylitseni.
Martin Conradin memorandum.
Kallis, uljas, kurjia kärsinyt marttyyrini!
Vereni joutuu kuohuksiin nähdessäni kuinka pimeyden voimat uskonnon, siveellisyyden, hyväntekeväisyyden ja Jumalan tuomion nimessä vainosivat pientä lemmitty raukkaani.
Mutta miksi ensinkään puhua minusta tahi keskeyttää armaani kertomusta, ellen puhuakseni mitä minulle tapahtui koettaessani saavuttaa häntä. Viiltäessämme suuressa postilaivassamme Välimeren aaltoja, kalvoi minua yötä päivää epämääräinen tunnelma siitä, että hän oli vaarassa.
Tuo vanha uni jäätiköstä ja äkkisyvänteistä yhä jatkuvasti vaivasi untani. Se kidutti minua niin Maltaa lähestyessämme (jossa odotin saavani vastauksen sähkösanomaani, jonka olin lähettänyt Port Saidista Daniel O'Neillin taloon) että tunsin ruumiillista heikkoutta ajatellessani niitä ilon tahi surun sanomia, jotka olivat tulossa.