"Ei pidä itkeä! Ei pidä tuskailla! Kaikki vielä päättyy hyvin, lapseni."
Hän kävi istumaan tuolille vuoteeni ääreen, ja minä polvistuin lattialle hänen jalkoihinsa, kuten äidilläni oli tapana lapsena ollessani, kun hän teki synnintunnustuksensa. Kenties isä Dankin muisteli häntä juuri nyt, sillä äitini sädehtivä muisto ei koskaan häntä jättänyt. Kotvaan emme puhuneet mitään. Luulen että me kumpikin itkimme.
Viimein yritin kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut yksinkertaisen ja alastoman totuuden, salaamatta mitään, lieventämättä mitään. Oudolta kuulostava ääneni oli kuin vieraan, ja sanatkin tuntuivat olevan jonkun toisen. Mutta isä Dan käsitti kaiken.
"Tiedän! tiedän!" sanoi hän, ja sitten suureksi huojennuksekseni, keskeyttäen ontuvat selitykseni, hän tulkitsi omalla tavallaan mieheni kirjeen.
Oli olemassa ylevämpi rakkaus ja alhaisempi rakkaus, ja kumpikin oli välttämätön Jumalan suunnitelmille ja tarkoituksille. Mutta ylevämmän rakkauden täytyy tulla ensin, sillä muuten tuntuu alhaisempi julmalta, raa'alta ja luonnonvastaiselta.
Luonto on lempeä nuorelle tytölle. Se herättää hänessä sukupuolivaiston hiljalleen. Ensin tulee rakkaus hänelle kuten kuiskaus unessa, kuten enkelin kosketus hänen uinaileville silmäluomilleen, niin että kun hän heräytyy elämän laeille, sukupuolielämän salaisuudet eivät häntä säikähytä eikä kammota.
Mutta minussa oli vaisto herätetty rutosti ja säälimättömästi. Naitettuna ilman rakkautta olin äkisti joutunut vastatusten alhaisemman intohimon kanssa. Eikä ihmettä, että se oli tuntunut minusta raa'alta ja barbaariselta.
"Niin se on, lapseni! Niin se on! Tiedän! Tiedän!"
Sitten hän alkoi soimata itseään kaikesta, väittäen syyn olevan hänen, kun hän ei lujemmin ollut tarttunut asiaan. Nähdessään, millä kannalla asiat olivat minun ja mieheni välillä, hänen olisi, ollut sanottava isälleni, piispalle, asianajajalle, kaikesta kaupanteosta huolimatta: "Tästä avioliitosta ei saa tulla mitään. Se johtaa onnettomuuteen. Siitä tulee huono loppu."
"Mutta mikä on tehty, se on tehty, lapseni, eikä nyt auta mikään."
Luulen että Bridget tädin töykeätä pilailemista ja asianajajan kylmäveristä todistelua vastustaessani, oli vastarintani varsinaisena yllyttäjänä ollut muisto mieheni uhkauksesta mahdollisesti purkaa avioliittomme. Nyt tämä ajatus juolahti jälleen mieleeni, ja puolittain peloissani, puolittain häpeissäni, sydämeni vahvasti lykkiessä, koetin saattaa sen isä Danin tietoon.
"Eikö ole mitään pelastuskeinoa?" kysyin.
"Tästä ei ole mitään pelastusta", sanoi isä Dan. "Jumala tietää, minkälaista painostusta sinua vastaan harjoitettiin; mutta sinä olet naimisissa, sinä olet tehnyt valan, olet antanut lupauksesi. Muuta ei maailma näe eikä se muusta pidä lukua, ja lain ja kirkon silmissä olet vastuunalainen kaikesta, mitä on tapahtunut."
Pääni isä Danin kauhtanaan upotettuna sain sen viimein sanotuksi:
"Mutta avioliiton purkaminen! Eikö se ole mahdollista — tällaisissa olosuhteissa?"
Hyvä, vanha pappi näytti joutuvan niin ymmälle, ettei hän kotvaan voinut virkkaa mitään. Sitten hän selitti, ettei sellainen toivomus voinut tulla kysymykseenkään.
"En tahdo väittää, ettei Kirkon historiasta voisi löytää yhtä epävakaisilla perusteilla purettuja avioliittoja — mutta tässä tapauksessa vaatii siviililaki todistuksia — jotain, joka oikeuttaisi eron. Mutta kun ei niitä ole, pitäisi joko toiselta tai kummaltakin puolelta tuoda esiin uskottomuutta, ja se ei ole mahdollista — ei sinulle, lapseni, ei äitisi tyttärelle, sen kalliin pyhimyksen, joka kärsi niin kauan valittamatta."
Selvemmin kuin milloinkaan ennen tunsin nyt olevani haaksirikkoinen, jonka alta viimeinenkin lankku vajoaa. Tuo jähmeä, salaperäinen pelko miestäni kohtaan hiipi takaisin, ja tuleva elämäni hänen kanssaan esiintyi minulle järisyttävän elävänä. Minä näin itseni ensi yönä, huomisyönä, seuraavana yönä, joka yö ja päivä koko elämäni aikana saman pöyristyttävän kauhun uhrina.
"Täytyykö minun siis alistua?" kysyin.
Isä Dan silitti päätäni ja virkkoi lempeällä äänellään, että alistuminen oli kaikkien naisten kohtalo. Niin oli aina ollut maailman historiassa ja niin kaiketi oli oleva vastakin.
"Muista epistolaa, joka luettiin kirkossa eilenaamulla: 'Vaimot, olkaat miehillenne alamaiset'."
Kirveltävä tunne kurkussani kysyin arveliko hän, että minun oli seurattava miestäni, kun hän lähti saaresta iltapuolilaivassa.
"En tiedä muuta neuvoa, lapsiraukkani. Minut lähetettiin sinua nuhtelemaan. Sitä en voi tehdä, mutta en liioin voi yllyttää sinua vastarintaan. Se olisi väärin. Se olisi julmaa. Se johtaisi sinua yhä pahempiin selkkauksiin." Suuni oli kuivettunut, mutta sain sanotuksi: "Minulla ei siis ole mitään toivoa?" "Jumala tietää, etten minä voi antaa mitään." "Vaikken rakasta tätä miestä, niin minun täytyy elää hänen kanssaan hänen vaimonaan?"
"Se on kovaa, hyvin kovaa, mutta muuta neuvoa ei näy olevan."
Minä nousin pystyyn ja astuin takaisin ikkunan luo. Hurja kapinanhenki riehui minussa.
"Minä tulen olemaan huono nainen omissa silmissäni."
"Älä sano niin", virkkoi isä Dan. "Olethan naimisissa miehen kanssa."
"Yhtäkaikki minä olen mielestäni mieheni rakastajatar — hänen naitu rakastajattarensa, hänen prostitueerattunsa."
Isä Dan oli kauhistunut, ja kun sanat olivat kirvonneet suustani, olin itsekin säikähtynyt — säikähtyneempi kuin milloinkaan ennen, sillä jokin sisässäni tuntui työntäneen ne ilmoille.
Kun olin jonkin verran tyyntynyt, rupesi isä Dan, hermostuneesti kopeloiden kauhtanallaan riippuvaa hopearistiä, juttelemaan vihkiäissakramentin yliluonnollisesta vaikutuksesta. Jumala yhdistää ihmiset yhteen, ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten pidä erottaman, eikä minkään asianhaarain, ei koettelemusten eikä kärsimysten. Voisiko otaksua että niin pyhää, niin peruuttamatonta sidettä koskaan solmittaisiin ilman hyvää seurausta? Ei, Kaikkivaltiaalla on omat tiensä lapsiansa ohjatessaan, ja pyhän aviosäädyn suuri, käsittämätön salaisuus on yksi niistä.
"Älä siis ole masentunut, lapseni. Kuka tietää, mitä vielä saattaa tapahtua? Jumala tekee ihmeitä nytkin vielä kuten entisaikaan. Sinä ehkä vielä — niin, sinä ehkä vielä tulet rakastamaan miestäsi, ja silloin — on kaikki hyvin."
Epätoivoni ja uhmani pimeyksistä välähti äkisti uusi ajatus mieleeni. Sen lennätti minulle muisto siitä liikutuksesta, jonka alaisena olin ollut vihkiäisjuhlallisuuden aikana, ja se pani koko sisäisen olentoni väräjämään.
"Isä Dan", huudahdin väräjävällä äänellä.
"Mikä on, lapseni?"
Oli vaikeata sanoa, mitä minulla oli mielessä, mutta lopulta sain sen kumminkin suustani änkytetyksi. Olisin myöntyväinen lähtemään mieheni kanssa saaresta ja asumaan saman katon alla hänen kanssaan ja kantamaan hänen nimeään, niin ettei koituisi mitään ikävyyksiä eikä pahennusta, eikä kukaan, paitsi me itse, saisi tietää, että mikään on meitä erottamassa, jos hän puolestansa lupaisi lujasti ja vakaasti lupaisi — olla vaatimatta minun alistumistani vaimona, ennenkuin alkaisin häntä rakastaa.
Puhuessani uskalsin tuskin vilkaista isä Daniin, peläten hänen jälleen ravistavan päätänsä, ehkäpä soimaavan minua, ehkäpä nauravan. Mutta hänen vettyneet silmänsä alkoivat säteillä ja hymyillä.
"Se on vakaa aikomuksesi?" kysyi hän.
"On."
"Ja sinä seuraat häntä tällä ehdolla?"
"Niin, niin."
"Silloin hänen täytyy siihen suostua."
Puhdasluontoinen vanha pappi ei voinut ymmärtää, että tyttömäinen ehdotukseni voisi sisältää minkäänlaisia vaikeuksia, vaaroja tai onnettomuuden uhkaa. Olihan mieheni jo saanut kaikki, mitä hän oli tavoitellut. Hän oli saanut isäni rahan jalon nimensä vaihteeksi, ja jos hän halusi enemmän, jos hän halusi vaimonsa rakkautta, niin ansaitkoon sen, voittakoon sen.
"Sehän on vain oikeus ja kohtuus. Ja se on tavoittelemisen arvoista — kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki isäsi kulta ja hopea. Sen ainakin voin hänelle sanoa."
Tunteittensa kiihdyttämänä hän oli noussut seisomaan, tuo vanha, yksinkertainen pappi, jolla oli niin puhdas sydän ja niin kaunis usko minuun.
"Ja sinä, lapseni, sinä puolestasi tahdot koettaa rakastaa häntä — lupaa, että tahdot."
Minua värisytti — vastenmielisyyden tunne miestäni kohtaan oli tukahuttaa minut.
"Lupaa minulle", sanoi isä Dan, ja kuumottavin poskin minä lupasin.
"Se on oikein. Se yksin voi tehdä hänestä paremman ihmisen. Olkoon, että kaikki on totta, mitä ihmiset hänestä sanovat, mutta kuka voi arvioida hyvän vaimon ihmeitätekevää voimaa?"
Hän teki lähtöä.
"Minun täytyy nyt mennä alakertaan puhumaan miehesi kanssa. Mutta kyllä hän suostuu. Tiedän että hän pelkää julkista häpeää, ja jos hän yrittää kieltää, niin minä sanon hänelle että… Mutta ei, se ei ole tarpeellista. Hyvästi, lapseni! Ellen tule takaisin, tiedät että kaikki on järjestetty tyydyttävälle kannalle. Sinä tulet vielä onnelliseksi. Olen vakuutettu siitä. Niin, niin, muista mitä mainitsin tämän juhlallisen ja pyhän sakramentin salaperäisestä voimasta. Hyvästi!"
Minä tarkoitin, mitä olin sanonut. Aioin tehdä, mitä olin luvannut. Jumala tietää, että aioin. Mutta tunteeko nainen koskaan omaa sydäntänsä?
Kello neljä samana iltapuolena mieheni läksi Ellanista Englantiin.Minä seurasin häntä.
Uljas tyttöni! Ei hän tietenkään voinut antautua niin sanotulle miehelleen, koska hän oli luonnonlapsi ja siitä syystä puhdas nainen, ja koska hän todenteolla ei ollut sen miehen vaimo huolimatta heidän "sopimuksistaan" ja "sakramenteistaan". Ja hän tarkoitti tietenkin mitä sanoi, luvatessaan koettaa häntä rakastaa. Mutta mitä silloin olisi tapahtuva, jos hän huomaisi, ettei voisi — jos hän sattuisi rakastamaan jotain toista sen jälkeen kun hän oli merkinnyt nimensä oikeuden kirjaan ja polvistunut pyhän alttarin edessä, sanoen: "Tahdon!"
Pikku tyttö raukka! Tehköön vain välipuheita, vaikka minkälaisia kelvottoman miehensä kanssa, mutta tästä hetkestä alkaen vain yksi asia hänen kohtalossaan on varma. Vaikka hänen vaistonsa näin raa'asti herätettiin, oli hänen sydämensä vielä unessa, ja kun rakkaus tuli sitä herättämään, ei se tullut, kuten olisi pitänyt, kultaisena ilon suihkuna, vaan jylhänä ukkosilmana, uhkaavain salamain välkkeenä, laillisten ja uskonnollisten syytösten vihuripuuskana, missä laki ja kirkko ja yhteiskunta ja patenttisiveellisyys ja sivistyneen maailman koko loimottava valheellisuus oli huutava hänelle käskevällä äänellä: "Sinun Ei Pidä."
Vähät siitä! Saammepa nähdä.
Neljäskymmenes luku.
Asetettuani itselleni tehtävän tein parhaani suorittaakseni sen. Olin vakaasti luvannut koettaa rakastaa miestäni ja minä valmistauduin sitä tekemään.
Vaatiihan rakkaus vaimoa kunnioittamaan, vieläpä ihailemaankin miestä, jonka kanssa hän on naimisissa? Minä päätin tehdä sen ja sulkea silmäni mieheni silmiinpistäviltä vioilta ja nähdä vain hänen paremmat puolensa.
Mitä pettymyksiä oli minua odottamassa! Mitä musertavia ja nöyryyttäviä pettymyksiä!
Saapuessamme illalla Lontooseen asetuimme asumaan hienoon hotelliin, joka sijaitsi eräässä rauhallisessa, mutta yleisesti tunnetussa West-Endin osassa. Täällä meidät, suureksi hämmästyksekseni heti keksittiin, ja seuraavana aamuna odotti miestäni kokonainen liuta vieraita.
Luulin heitä hänen ystävikseen, ja ajatellessani, että mieheni mahtoi olla aika tärkeä henkilö pääkaupungissa, valtasi minut naurettava pieni ylpeydenpuuska — taivas tietää mistä se tuli.
Mutta keksin piankin, että ne olivat hänen velkamiehiään, rahanhankkijoita ja "bookmakereja" [vedonlyöjä kilpa-ajoissa. Suom. muist.], joille hän oli "kunniaveloissa". Näitä velkoja hänen ei ollut sopinut tai ollut halu ilmoittaa isälleni ja hänen asianajajalleen.
Eräs näistä kävijöistä oli hellittämätön, pieni mies, joka tuli aikaisin ja viipyi kauan. Hän oli asianajaja, ja mieheni nähtävästi hiukan pelkäsi häntä. Monena aamupuolena perätysten hän istui mieheni kanssa toisessa arkihuoneessamme suljettujen ovien takana, ja heidän juttelunsa kesti pitkään ja oli nähtävästi hyvin riitainen, sillä tuontuostakin kuulin kummaltakin puolelta kirouksia ja vihaisia sanoja ja nyrkiniskuja pöytään.
Mutta viikon lopulla saapui mieheni asianajaja Lontooseen, ja sen jälkeen keskustelu kävi rauhallisemmaksi.
Eräänä aamuna istuessani kirjoittamassa läheisessä huoneessa, kuulin naurua, korkkien pamahtelua, lasien kilistelyä ja maljojen juomista, ja siitä päätin, että tuo ikävä ja mutkikas asia oli loppuun suoritettu.
Viimein kuulin oven aukenevan ja mieheni lähtevän vieraittensa kanssa ulkokäytävälle saattaakseen heitä hissille, ja silloin minä — Jumala ties minkä mielijohteen yllyttämänä — astuin tyhjäksi jääneeseen huoneeseen.
Se oli harmaana tupakinsavusta. Pöydällä oli tyhjä samppanjapullo ja kolme tyhjää viinilasia, ja ikkunan vieressä olevalla kirjoituspöydällä oli hujan hajan papereita, päällimmäisenä sinetillä ja useilla nimikirjoituksilla varustettu paperiarkki ja paksu pinkka vanhoja, purppuranpunaisella nauhalla sidottuja kirjeitä.
Tuskin olin huomannut nämä asiapaperit, kun mieheni palasi huoneeseen, ja hänen synkkenevästä katseestaan oivalsin, että hän luuli minun katselleen niitä.
"Samantekevä!" sanoi hän ilman minkäänlaista johdatusta. "Saatanhan sen sinulle kertoa nyt paikalla, niin pääsen siitä."
Hän kertoi minulle. Kirjeet olivat hänen. Ne olivat kirjoitetut naiselle, jonka hän oli luvannut naida, ja hänen oli täytynyt ostaa ne takaisin häneltä. Vaikka hän kolmen vuoden aikana oli tuhlannut kokonaisen omaisuuden sille olennolle, oli tämä ollut säälimätön häntä kohtaan. Asianajajansa kautta, joka oli konna, hän oli uhannut heti ryhtyä oikeudenkäyntiin, jos hän naisi jonkun toisen. Se oli syynä, miksi meidän myrskystä huolimatta oli pitänyt lähteä Lontooseen hääpäivämme jälkeisenä päivänä.
"Nyt tiedät", sanoi mieheni, "ja olisit ennenkin tietänyt, jos ylimalkaan älyäisit mitään. Katsos", (hän piteli paperiarkkia edessäni) "viisi tuhatta puntaa — siinä hinta, joka minun on ollut maksettava siitä, että sinut nain."
Mieheni kertoi mauttoman juttunsa ylpeän suuttuneena ja ikäänkuin hänelle olisi suurtakin vääryyttä tehty. En voi kuvailla sitä musertavaa häpeää, joka kouristi minua kuunnellessani häntä. Ei viittaustakaan siitä, että hän olisi pitänyt lukua minun tunteistani. Ei kaukaisinta käsitystä siitä selvästä tosiasiasta, että nainen, jonka hän oli luvannut naida, oli sovitettu minun rahoillani. Ei ajatustakaan siitä nöyryytyksestä, jonka alaiseksi hän oli saattanut vaimonsa, raahaamalla hänet Lontooseen hylätyn rakastajattarensa käskystä.
Mitä hyödytti koettaa rakastua mieheen, jonka erotti minusta tasoittamaton siveellinen juopa? Mitä hyödytti? Mitä hyödytti?
Neljäskymmenesyhdes luku.
Mutta seuraavana aamuna, punnittuani asioita omalta yksinkertaiselta ja tietämättömältä näkökannaltani, minä koetin mukaantua asemaani. Muistaessani, mitä Bridget täti oli sanonut sekä ennen naimisiinmenoani että sen jälkeen miesten ja naisten erilaisesta siveellisyyskannasta, vakuutin itselleni, että olin pystyttänyt päämääräni liian korkealle.
Ehkäpä ei aviomies ollutkaan mikään kunnioituksella ja ihailulla kohdeltava ylempi olento, vaan jonkinlainen aikaihmiseksi kasvanut lapsi, jota velvollisuuksistaan pitävän vaimon oli hellittävä, mielisteltävä, toteltava ja palveltava.
Minä päätin tehdä niin. Yhä vielä siinä toivossa, että voisin rakastua mieheeni, panin kaikki voimani liikkeelle, häntä miellyttääkseni, meninpä niinkin pitkälle, että teeskentelin tunteita, joita ei minussa ollut.
Mutta minkälaista jyrkkää ja kivistä tietä yritin nousta!
Kun tuo nöyryyttävä juttu mieheni entisen rakastajattaren kanssa oli saatu päätökseen, luulin että läksisimme heti Englannista häämatkallemme, jonka mieheni jo oli valmiiksi suunnitellutkin, mutta hän ilmoitti, ettei vielä sopinut lähteä ja että meidän oli jääminen Lontooseen vielä joksikin aikaa. Me viivyimme siellä kuusi viikkoa, ja ilottomampaa ja kolkompaa aikaa ei yksikään nuori vaimo ole viettänyt.
Minulla ei ollut yhtään omia ystäviä, eikä yksikään mieheni piiriin kuuluvista naisista käynyt minua tervehtimässä, syväksi vaikka salaiseksi mielipahakseni. Mutta jotkut hänen miesystävänsä olivat alati kanssamme, kuten herra Eastcliff, joka oli kiireesti seurannut meitä Ellanista, ja muuan herra Vivian, joka vaikka oli ministerin veli, oli minusta hyvin hengetön ja mitätön henkilö kimeine äänineen ja elottomine hymyineen.
Näiden ja muiden samanlaatuisten miesten kanssa me vietimme monta hetkeä päivästämme, aterioimme yhdessä, kävimme kävelemässä yhdessä ja ennen kaikkea pelasimme bridgeä arkihuoneessamme ravintolassa.
Minä en milloinkaan eläessäni ollut kajonnut kortteihin enkä niinmuodoin osannut pelata, mutta uskollisena päätökselleni olla tunnollinen vaimo, tarjouduin mieheni kumppaniksi, kun hän ei voinut saada muuta toveria.
Intoni tuli huonosti palkituksi. Olin halukas miestäni miellyttämään, mutta hidas oppimaan, ja mieheni kärsimättömyys erehdyksiä tehdessäni saattoi minut hämilleni ja araksi ja tuotti minulle katkeria nöyryytyksiä. Ensin hän nauroi, sitten hän minulle ilkkui, sitten hän kiukustuneena katkaisi selitykseni ja anteeksipyyntöni, ja lopulta, kun erehdyin pahasti, hän purki hillittömästi sisunsa minuun, sanoen ettei hänellä ollut koskaan ollut suuria ajatuksia älystäni, mutta että hän oli nyt vakuutettu siitä, ettei minulla ollut enemmän järkeä päässä kuin jäniksellä tai hanhella.
Eräänä päivänä, kun olimme kahden kesken ja hän makasi sohvalla pahansisuinen mäyräkoiransa vieressään, tarjouduin laulamaan hänelle. Muistaessani, kuinka paljon minun ääntäni oli kiitetty, arvelin mieheni mielistyvän nähdessään minun kumminkin johonkin pystyvän. Mutta yhdeksän vuoden luostarissaolo ei ollut opettanut minulle paljon muuta musiikkia kuin kirkkomme ihanain messujen hidasjuoksuisia sävelmiä, ja tuskin olin alkanut niitä laulaa, kun mieheni huudahti:
"Voi, lakkaa, lakkaa, taivaan tähden, lakkaa, taikka luulen olevani hautajaisissa."
Eräänä toisena päivänä tarjouduin lukemaan hänelle. Arvoisan äidin oli tapana sanoa, että minun lukuni oli parasta, mitä hän oli koskaan kuullut, mutta kenties syy ei ollut yksinomaan mieheni, jos hän muodosti itselleen toisen käsityksen, sillä luin urheilulehtien (mieheni ainoa kirjallisuus) uutisia samalla äänellä ja painostuksella kuin pyhän Franciskus Assisilaisen mietelmiä.
"Voi, lakkaa, lakkaa", huudahti hän uudelleen. "Sinähän luet urheilulehteä kuin Ilmestyskirjaa."
Ajan mennen kuilu välillämme yhä syventyi. Jos olisin voinut hauskuttaa häntä jonkinlaisella juoruamisella, niin olisimme paremmin viihtyneet yhdessä. Mutta minä en keksinyt mitään sanottavaa, joka olisi voinut häntä huvittaa, eikä hänellä liioin ollut virkkamista paljon mitään, mitä minä olisin saattanut ymmärtää. Hän rakasti kaupunkia, minä maaelämää, hän rakasti yötä ja sähkövalojen hehkua; minä aamua ja auringon viehkeyttä.
Sydämeni syvyydessä tiesin, että hän oli jokapäiväinen, halpa ja ahdas mieleltään ja että hänen harrastuksensa olivat alhaiset ja arvottomat, mutta olin päättänyt voittaa vastustelevat tunteeni.
Se oli mahdotonta. Jos olisimme voineet vaihtaa ainoankaan ymmärtämyksen katseen keskenämme, olisi suhteemme ollut parempi ja minä olisin voinut kestää hänen kärsimättömyyttään ja ponnistella edelleen.
Mutta tällaista katsetta ei ilmestynyt, ja eräänä koleana iltana, riideltyään palvelijoille, kiroiltuaan kohtaloansa ja herjattuaan kaikkia ja kaikkea, hän pisti hatun päähänsä ja läksi ulos, sanoen että olisi ollut parempi jos hän sittenkin olisi nainut Lenan (sen toisen naisen), sillä siinä tapauksessa hänellä olisi "ainakin ollut jonkinlaista seuraa", ja silloin hääpäiväiltani inhontunne virtasi ylitseni kuin meren aalto, ja kyselin taas itseltäni: "Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää?"
Neljäskymmeneskahdes luku.
Siitä huolimatta minä taas seuraavana päivänä asetuin puolustamaan miestäni itseäni vastaan.
Jos hän oli tehnyt uhrauksia naidakseen minut, niin oli minun velvollisuuteni hyvittää häntä siitä.
Tahdoin näyttää hänelle, että vaimo on jotain muuta ja parempaa kuin rahalla maksettu nainen — olkoonpa tämä vaikka kuinka kaunis — ja että hän, yhdistäessään kohtalonsa mieheensä, saattoi tehdä sen ainoastaan hänen takiansa odottamatta mitään onnea itselleen.
"Niin juuri, sen teen", mietin ja rupesin huolehtimaan mieheni hauskuudesta enemmän kuin jos olisin totisesti ja vilpittömästi häntä rakastanut.
Tietämättömyydessäni ja kokemattomuudessani tein monta yritystä saattaakseni mieheni unohtamaan hyljätyn rakastajattarensa, ja todella menettelin usein hyvin lapsekkaasti.
Ensimäinen yritys epäonnistui täydellisesti.
Mieheni syntymäpäivä lähestyi, ja halusin antaa hänelle lahjan. Vaikeata oli tietää mitä valita, sillä hänen makuansa en tuntenut paljon yhtään; mutta kävellessäni eräänä päivänä Oxford Streetillä näin eräässä puodissa, missä myytiin hartausesineitä, ristien ja rukousnauhojen joukossa pienen norsunluisen musteastian ja paperijalustan, jota kannatti Pyhän Neitsyen kuva.
En kuolemakseni voi selittää, miksi ajattelin sitä sopivaksi lahjaksi miehelleni, ehkäpä siksi, että Madonnan kasvot olivat niin nuoret, suloiset ja ihanat sekä niin perin naiselliset, että näytti mahdottomalta kenenkään miehen olla häntä rakastamatta. Mutta oli miten oli, minä ostin sen, kuljetin sen kotiin ajurinvaunuissa ja panin sen mieheni kirjoituspöydälle virkkamatta sanaakaan, ja pidin sitten häntä silmällä, kuten Mooseksen äiti, nähdäkseen mitä seuraisi.
Seurausta ei tullut — ei ainakaan ensin. Mieheni oli useita tunteja huoneessa aarteeni kanssa näyttämättä sitä huomaavankaan. Mutta iltaa vasten mieheni molemmat hyvät ystävät tulivat pelaamaan bridgeä hänen kanssaan, ja silloin kuulin omaan huoneeseeni, missä olin väijyksissä, herra Vivianin kimeän äänen sanovan:
"Tuli ja leimaus, Jimmy, ethän vain aio tulla paavilaiseksi?"
"Älä harmittele, vanha poika", vastasi mieheni. "Se on vaimoni pientä huolenpitoa. Luulenpa melkein, että sen pikku hupsun on täytynyt luvata rippi-isälleen käännyttää minut."
Seuraava kokeeni oli ehkä yhtä lapsellinen, mutta paljon vaikuttavampi.
Huomasin mieheni pitävän paljon kukista ja ani harvoin olevan ilman ruusua napinlävessään, ja niinpä päätin niillä täyttää hänen huoneensa hänen syntymäpäivänsä kunniaksi. Sitä varten nousin vuoteeltani hyvin aikaisin, ennenkuin hotellissa kukaan vielä oli liikkeellä ja kiirehdin Covent Gardeniin pitkin tyhjiä ja kaikuvia katuja aamutuulahduksen virkistäessä ilmaa ja suuren kaupungin näyttäessä uneksivan korkeitten muuriensa takaisista viheriäisistä kentistä.
Saavuin vilkasliikenteiselle ja meluavalle torille, juuri kun maalta tulevat kuormavaunut saapuivat paikalle suunnattoman suurine ruusukoppineen, jotka olivat täynnä auringonpaisteessa loistavia ja kasteesta kimaltelevia valkeita ja punaisia ruusuja. Ostettuani niitä suurimman, ihanimman ja kalleimman kimpun (koko sylillisen, niin paljon kuin saatoin pidellä käsissäni), kiirehdin ravintolaan ja sirottelin niitä laseihin ja maljoihin joka kolkkaan mieheni huoneessa — kirjoituspöydälle, pikkupöydille, uuninreunalle ja ennen kaikkea sohvapöydälle, jolle tarjoilija parhaillaan kattoi hänen aamiaistaan, kunnes koko suoja oli morsiuskammion kaltainen.
"Oh, tämähän joltain näyttää", kuulin mieheni sanovan tullessaan ulos makuuhuoneestaan pahansisuinen koiransa kantapäillään.
Lopetettuaan aamiaisensa ja vetäessään hansikkaita käsiinsä aamukävelylle lähteäkseen, hän sanoi pöytää korjaavalle tarjoilijalle:
"Sanokaa johtajattarelle, että olen hyvin kiitollinen hänelle niistä viehättävistä kukista, joilla hän on kaunistanut huonettani tänä aamuna."
"Mutta ei johtajatar sitä ole tehnyt, teidän armonne", sanoi tarjoilija.
"Kuka sitten?"
"Se oli… armollinen rouva."
"Oo — oh!" sanoi mieheni, pehmeämmällä ja paljon merkitsevämmällä äänenpainolla.
Jumala tietää, että se oli vähäinen palkinto innokkaista puuhistani, mutta minä olin niin innostunut kokeeni menestyksestä, että päätin jatkaa, ja kun saman päivän illalla joukko mieheni ystäviä tuli ilmoittamaan hänelle tilanneensa paikat tunnetussa teatterissa, jossa annettiin laulunsekaisia huvinäytelmiä, pyysin päästä heidän mukaansa.
"Joutavia, kultaseni! Bromptonin oratorio sopii sinulle paremmin", sanoi mieheni taputellen minua leuan alle.
Mutta minä en hellittänyt, ja viimein herra Eastcliff sanoi:
"Antaa hänen tulla. Mikä estää?"
"Hyvä on", sanoi mieheni nipistäen minua poskesta. "Kuten tahdot.Mutta ellet pidä siitä, älä syytäminua."
Minulta ei jäänyt huomaamatta, että muuttuneen käytökseni seurauksena oli mieheni yleneminen hänen omassa kunnioituksessaan ja että hän käyttäytyi minua kohtaan miehen tavalla, joka arveli voittaneensa pahimman vastahakoisuuteni tai ehkäpä lopullisesti kukistaneensa sen. Mutta minä kokematon ja yksinkertainen raukka olin niin kiintynyt päätökseeni saada mieheni unohtamaan rakastajattarensa, etten pelännyt hänen lähentelemisiään enkä epäillyt mitään pahaa.
Neljäskymmeneskolmas luku.
Tähän aikaan olin jo sen verran ollut mukana Lontoossa, että tiesin kotona tehdyt pukuni maalaisiksi, mutta puettuani ylleni parhaan kveekarimaisista puvuistani ja pujotettuani kaulalleni sukuun kuuluvan helminauhan ja toisen hiuksiini, eivät hyväin nunnain monet opetukset voineet estää minua ajattelemasta, ettei miehelläni eikä hänen ystävillään olisi minkäänlaista syytä hävetä puolestani.
Meitä oli kaikkiaan kuusi. Minä olin ainoa nainen, ja meillä oli suuri aitio ensimäisellä rivillä lähellä näyttämöä. Teatteri ei tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Ei ainakaan rakennus itse, vaikka se oli kauniisti koristettu valkoisella ja kullalla, sillä olin nähnyt Rooman kirkot ja minun silmissäni ne olivat paljon upeammat.
Eikä liioin yleisö tehnyt minuun suurta vaikutusta, sillä joskohta en ollutkaan ennen nähnyt niin paljon kauniisti vaatetettuja ihmisiä yhdessä, niin arvelin joukossa olevan liian monta keski-ijän yli joutunutta miestä ja naista, jotka olivat niin pulleat ja lihavat, etteivät varmaankaan muuta ajatelleet kuin ruokaa ja vaatteita.
Eivät näyttelijätkään tehneet minuun vaikutusta, sillä vaikka esiripun noustessa näyttämöllä näin paljon väkeä, etupäässä hienosti ja kauniisti vaatetettuja tyttöjä, ja vaikka mielestäni en koskaan ennen ollut nähnyt niin paljon viehättäviä ja onnellisia kasvoja, niin tuntui minusta hetken kuluttua, kasvojen vaipuessa lepoon, etteivät ne olleetkaan todella viehättäviä eikä todella onnellisia, vaan kovia ja rasittuneita ja kärsiviä, ikäänkuin elämä olisi ollut hyvin julma heille.
Yksi minuun kumminkin vaikutti, ja se oli pääosan esittäjä. Hän oli nainen, ja kun hän ensin tuli näyttämölle, en ollut mielestäni koskaan nähnyt hänen vertaistaan, niin kaunis hän oli. Vartalo sulava, pehmeä ja pyöreä, silmät mustat, huulet punaiset, hampaat helmivalkoiset ja hymyily niin päivänpaisteinen, että se houkutteli koko yleisön hymyilemään hänen kanssaan.
Mutta omituista kyllä — en voinut selittää mistä se johtui — muutaman minuutin kuluttua hän oli mielestäni perin ruma ja vastenmielinen, sillä hänen kasvonsa näyttivät olevan aivan vääntyneet vihasta, kiukusta, kateudesta ja muista huonoista intohimoista.
Siitä huolimatta hän oli yleisön lemmikki, sillä se taputti hänelle käsiään jo ennenkuin hän mitään tekikään, ja kaikelle mitä hän sanoi, olipa se vaikka kuinka mitätöntä, naurettiin hillittömästi, ja hänen laulujaan seurasi suosion myrsky, vaikkei hänen äänensä ollut paljon mistään kotoisin.
Tätä kesti noin tunnin ajan, ja silloin tapahtui merkillinen seikka. Minä olin nojautunut eteenpäin aition samettista nojapuuta vasten nauraen ja käsiäni taputellen muiden mukana, vaikka sydämeni syvyydessä ajattelin, ettei ilo ilolle tuntunut, kun äkkiä huomasin, että laulajatar oli pyörähtänyt ympäri ja astuen eteenpäin näyttämöllä meidän aitiotamme kohti, katseli tiukasti suoraan minuun.
Ensin en saattanut uskoa niin olevan, mutta jotain hänen kasvoissaan tai jokin kuiskaus selkäni takana lennätti välähdyksen mieleeni, että tämä oli se nainen, jonka paikan olin ottanut, nimikirjoituksilla varustetun paperin ja punanauhaisen kirjepakan nainen.
Tämän jälkeen en voinut näytellä pientä osaani loppuun, ja vaikka yllä nojasin keltaista samettireunaa vasten, pidin silmäni alasluotuina, niin pian kuin nainen näyttäytyi, ja toivoin ja rukoilin näytöksen loppua.
Viimein se tuli orkesterin ja ihmisäänten yhteisenä rämähdyksenä, ja parin minuutin kuluttua istuin mieheni kanssa ajurinvaunuissa matkalla ravintolaan.
Minä olin pakahtua vihasta ja häpeästä — vihasta miestäni kohtaan, joka oli sallinut minun tulla paikkaan, missä saatoin joutua vastatusten hänen hyljätyn rakastajattarensa kanssa, ja häpeästä, muistellessani säälittävää yritystäni elää miehen elämää, joka oli vajonnut noin syvälle liejuun ja turmioon.
Mutta mieheni itse oli pakahtua nauruun.
"Se oli parempi kuin näytelmä", sanoi hän. "Sieluni kautta niin oli.En ole nähnyt mitään hassunkurisempaa koko elinaikanani."
Tätä hän toisti toistamistaan, kunnes saavuimme ravintolaan, jolloin hän tilasi pullon viiniä yläkertaan ja tutisi sitten pidätetystä naurusta noustessamme hississä ylös.
Tultuamme kerrokseemme aioin mennä omaan huoneeseeni, toivoen päästä yksinäisyyteen loukattuine tunteineni, mutta mieheni veti minut sisään yhteiseen arkihuoneeseemme ja sanoi tahtovansa puhutella minua.
Hän asetti minut istumaan nojatuoliin, riisui yltään päällysnuttunsa, sytytti paperossin, niin hyvin kuin naurunpurskahduksiltaan ja -puistatuksiltaan taisi, ja sitten hän kävi seisomaan takan eteen ja toinen käsi taskussa, hännystakin liepeet käsivarrella, jutteli mikä aiheutti hänen hilpeän tuulensa.
"Ei haittaa kertoa sinulle, että se oli Lena", sanoi hän. "Se kaunis tyttö punaisessa hameessa ja jalokivissä.
"Hän keksi minut heti näyttämölle astuessaan. Mahtoi samassa arvata, kuka sinä olit. Näitkö, kuinka hän katseli sinua? Luuli minun tuoneen sinut sinne kiusalla. Olen vakuutettu siitä!"
Uusi naurunpuistatus ja sitten — "Hän on käynyt ympäri juttelemassa, että olen nainut vanhan äkäpussin hänen rikkautensa vuoksi, ja kun hän näki sinun voivan himmentää hänet ilman pukua, jossa kannattaisi näyttäytyä, oli hän kuolla vimmasta."
Seurasi uusi, raju naurunpuuska savun läpi, joka tuprusi hänen suustaan ja sitten —
"Ja sinäkin, kultaseni, siinä nauramassa ja käsiä taputtelemassa. Hän luuli sinun koettavan nolata hänet. Sieluni kautta, oli se hassua. Kumma ettei hän viskannut jotain päällesi. Sellaista hän kyllä tekee, kun oikein kiukustuu."
Tarjoilija toi viiniä, ja mieheni kaatoi lasiin minulle. "Tahdotko hiukan viiniä? Etkö? No niin, minä juon terveydeksesi, kultaseni… En voi unohtaa sitä. En totisesti. Lena on tottakin hullunkurinen. No niin, mitä muuta luulet hänen sanoneen? Hän on sanonut, että minä kyllä vielä palaan hänen luokseen. Niin, 'kuusi kuukautta aikaa annan hänelle tullakseen madellen takaisin luokseni', sanoi hän Eastcliffille ja Vivianille ja muutamille muille klubitovereilleni. Ihmettelen, mahtaako hän yhä vielä niin ajatella?… mahtaako?"
Hän heitti pois paperossinsa, tyhjensi toisen viinilasin, astui aivan liki minua ja sanoi matalalla äänellä, joka sai kylmät väreet karsimaan selkäpiitäni:
"Mutta riippuu sinusta, onko hän oikeassa vai väärässä?"
"Minusta?"
"Sinusta tietenkin. Sehän on aivan luonnollista. Saattaa olla kylläkin hyvä tahto, mutta mies on mies, näetkös."
Huuleni vavahtivat vihasta, ja koettaen malttaa mieleni nousin mennäkseni huoneeseeni, mutta mieheni painoi minut takaisin tuoliini ja istahti itse sen käsipuulle.
"Älä vielä mene. Asiasta toiseen, en ole vielä kiittänyt sinua kauniista kukkasista, joilla koristit huoneitani. Viehättävää! Mutta kyllä kaiken aikaa tiesin, että pian taipuisit."
"Taipuisin mihin?" sanoin, mutta tuntui kuin joku muu olisi puhunut.
"Kyllä tiedät. Tietysti tiedät. Kun se typerä vanha pappi ehdotti tuon naurettavan sopimuksen, suostuin, mutta tiesin aivan hyvin, että se pian tulisi rikotuksi. Ei kumminkaan minun puoleltani. Kyllä mies voi sallia itselleen odotusaikaa. Mutta olin vakuutettu siitä, että sinä pian väsyisit vastustelemisiin. Ja niin on käynytkin, eikö ole? Oh, en minä sokea ole. Olen nähnyt mitä on tapahtunut, vaikken ole puhunut mitään." Yritin jälleen nousta, ja mieheni esti sen jälleen, sanoen: "Ei sinun pidä hävetä sitä. Se on aivan tarpeetonta. Sinä olit jotakuinkin kova minulle, muistathan, mutia minä aion unohtaa kaiken. Ja miksen sitä tekisi? Minä olen saanut mitä suloisimman pikku vaimon maailmassa, niinpä aionkin kohdata häntä puolitiessä, ja hän heittää tiehensä kaikki luostarin tyrkyttämät päähänpistot ja rupeaa omaksi pikku vaimo-kullakseni. Eikö niin?"
Minä olin niin hämmentynyt ja häpeän murtama, että tuskin sain henkeä vedetyksi. Näinkö siis hänen törkeä ja halpa mielensä oli käsittänyt vaivaiset, pienen yritykseni miellyttää häntä, turhat kokeeni kunnioittaa ja pitää arvossa häntä — kun minä vetosin henkiseen minuuteeni voidakseni taivuttaa itseni rakastamaan häntä, otaksui hän minun lähennelleen eläimellistä ihmistä hänessä. Tämä oli enemmän kuin jaksoin kestää.
Nousin pystyyn huolimalta tällä kertaa hänen vastustuksistaan.
"Päästä minut nukkumaan", sanoin.
"Päästän, kultaseni, päästän tietenkin, mutta…"
"Päästä minut nukkumaan", sanoin uudelleen, ja seuraavalla hetkellä olin astunut huoneeseeni.
Hän ei yrittänyt seurata minua. Näin edessäni olevassa peilissä, mitä tapahtui takanani.
Mieheni seisoi siinä, mihin olin hänet jättänyt, ensin ällistyneen ja sitten vimmastuneen näköisenä.
"En voi käsittää sinua", sanoi hän. "Sieluni kautta en voi käsittää sinua! Eikä koko maailmassa ole olemassa miestä, joka sitä voisi."
Sen jälkeen hän harppasi omaan huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni mennessään.
"Oh, mitä se hyödyttää?" mietin jälleen. Minun oli mahdotonta rakastua mieheeni. Ei kannattanut koettaakaan.
Neljäskymmenesneljäs luku.
Selittäkööt ne, jotka paremmin tuntevat naissydämen salaisia sopukoita kuin minä, mistä se johtui, että minä tultuani tämän tapahtuman jälkeen vakuutetuksi mieheni palaavan tuon toisen naisen luo, jos vielä kauemmin viipyisimme Lontoossa, rupesin (vaikken miestäni rakastanut) kuumeellisen hätäisenä miettimään, mitenkä voisin hänet poistaa tämän kiusauksen käsistä.
Niinpä kumminkin oli, sillä jo seuraavana aamuna kirjoitin isälleni pyytäen häntä käyttämään vaikutusvaltaansa mieheeni, niin että Egyptin matkastamme tulisi jotain ilman sen enempää viivytystä.
Isäni vastaus saapui paikalla. En tiedä mitä hän lienee lukenut rivien lomasta, mutta hänen sanansa kuuluivat:
'Tytär — tietysti! Kirjoitan vävypojalle, että hänen on pian lähdettävä Lontoosta. Olette mielestäni viipyneet siellä jo liiankin kauan. Ja matkalla ollessasi voit käyttää nimeäni niin suuriin summiin kuin haluat, sillä raha-asioissa et saa antaa kenenkään astua edellesi.
Sinun jne.'
Kirje miehelleni pani hänet heti liikkeelle. Jo samana päivänä oli puhelin ahkerassa käytännössä, kuulusteltiin junia ja laivahyttejä, ja viikon kuluttua olimme matkalla Marseilles'iin, jossa meidän oli astuttava Port Saidiin menevään laivaan.
Meidän hyttimme olivat laivan kävelykannella ja ne erotti toisistaan käytävä. Näin ollen olimme aivan riippumattomat toisistamme, mikä olikin hyvä, sillä mieheni joko tiesi tai arvasi minun osuuteni tähän äkkinäiseen muutokseen ja oli minua kohtaan vielä entistäänkin äreämpi, eikä mitään puhelua saatu vireille meidän kesken.
Suurimman osan aikaansa hän vietti hytissään, toruskellen passareita, sättien palvelijaansa ja kiroskellen kohtaloansa, joka oli saattanut hänet tälle järjettömälle matkalle.
Välillämme oleva juopa oli suurempi kuin koskaan ennen. En voinut viettää yhtäkään tuntia hänen kanssaan levossa ja rauhassa. Elämäni tuntui kylmältä kuin tyhjä talo, ja rupesin jo katumaan, että niin kiihkeästi olin halunnut poistaa mieheni ympäristöstä, missä hän ainakin oli elänyt järki-ihmisen tavalla, kun odottamaton tapaus tuotti minulle pikaisen mielihyvän vavahduksen.
Meidän paikkamme salongissa olivat tohtorin pöydän päässä, ja tohtori itse oli nuori irlantilainen, kahdenkymmenenkolmen tai neljän korvissa, reipas ja raitis kuin maaliskuun aamutuuli.
Kuullessaan minun olevan Ellanista kotoisin hän kysyi tunsinko MartinConradin.
"Martin Conradin?" toistin ja tunsin samassa (tietämättä miksi) ikäänkuin ruusunpunainen harso olisi pudonnut kasvoilleni ja niskalleni.
"Niin, Mart Conradin, joksi me häntä sanoimme. Tarkoitan sitä nuorta miestä, joka lähti luutnantti ——:n retkikunnassa Etelänavalle."
Lapsuudenaikain hellien tunteiden muisto lainehti ylitseni, ja vastasin:
"Hän oli ensimäinen poikaystäväni tai oikeammin ainoa."
Nuoren tohtorin silmät sädehtivät, ja näytti siltä kuin olisi häntä haluttanut paiskata lusikkansa pöytään, ponnahtaa pystyyn ja tarttua minuun molemmin käsin.
"Jopa nyt, niinkö todella?" sanoi hän.
Kävi ilmi, että Martin ja hän olivat olleet ystävyksiä Dublinin yliopistossa. Yhdessä he olivat työskennelleet, yhdessä asuneet ja samaan aikaan suorittaneet tutkintonsa.
"Vai tunnette te Martin? No ihme ja kumma, kuinka tässä maailmassa tullaan yhteen."
Martin oli nähtävästi sekä hänen ystävänsä että sankarinsa. Hänen puheensa Martinista henki ihailevaa rakkautta, jota miehet, mitä he mielessään tuntekootkin, harvoin ilmaisevat toisistaan puhuessaan.
Martin oli maan suola. Jumalan tähtien alla ei liikkunut toista niin hienoa miestä, niin luotettavaa ystävää ja uljassydämistä toveria.
"Minulla ei ole toista sellaista toveria kuin hän, ja kautta pyhän, tahrattoman Äidin, olen aivan kuin silmäpuoli ollessani hänestä erossa."
Hänen sanansa vaikuttivat minuun kuin musiikki. Ilovirta pyyhkäisi ylitseni jokaisesta ylistyssanasta, minkä hän lausui Martinista. Mutta sittenkin — lieneekö ollut naisen, irlantilaisen naisen veri minussa vai mikä — mutta minä rupesin puhumaan halventavasi Martinista yllyttääkseni häntä sanomaan enemmän.
"Hän siis todella suoritti tutkintonsa", sanoin. "Hän ei koskaan ollut etevä koulussa, ja muistan kuulleeni, että hän töintuskin läpäisi yliopistossa."
Nuori tohtori lankesi silmittömästi ansaan. Hehkuvin kasvoin ja hermostuneella sanatulvalla hän ilmoitti minun erehtyvän, jos luulin hänen ystäväänsä pölkkypääksi, sillä hänellä oli ollut paras aivokoppa College Greenissä, ja hän oppi ihmeteltävän nopeasti kaikkea mitä halusi. Maantiedon hän tunsi paremmin kuin mikään professori, varsinkin sen seudun, jota sanotaan "Tuntemattomaksi", arktisen ja antarktisen napamaan, ja hän oli perinpohjin selvillä siitti, mitä Charcot ja Bellamy ja D'Urville ja Wilkes ja Nansen ja muut olivat siellä toimittanet.
"Ajatelkaapa!" sanoi tohtori. "Kun hän lähti Lontooseen tarjoutuakseen mukaan, sanoi luutnantti hänelle: 'Te olette varmaankin ennen käynyt niillä seuduilla, nuori mies'. 'En ole ollut niin onnellinen', sanoi Martin. 'Mutta johan te olette enemmän perillä koko antarktisesta seudusta kuin koko meidän sakki', sanoi luutnantti. Niin, niin, kautta pyhän Patrikin ja pyhän Tuomaan, maantieteilijä hän ainakin on."
Minä myönsin sen todeksi, ja elähyttääkseni häntä jatkamaan, kerroin missä olin viimeksi tavannut Martinin ja mitä hän oli kertonut retkikunnastaan.
"Roomassa, sanotte?" virkkoi tohtori kateellinen sävy äänessään. "No, sittenhän olette nähnyt hänet viimeksi meistä. Minä olin toki Lontoossa häntä saattamassa. Meitä oli muutamia Dublinin poikia kaupungissa siihen aikaan, ja niinpä läksimme Tilburyyn katsomaan hänen lähtöään, ja kun ankkuria nostettiin ja köydet hinattiin sisään, seisoimme me rannalla — kuusitoista pekkaa — ja pistimme lauluksi. 'Heretkää kirkumasta, pojat', sanoi hän, 'luutnantti kuulee'. Mutta sitä ei otettu kuuleviin korviin. Me lauloimme täyttä kurkkua niin kauan kuin saatoimme nähdä hänen liukuvan pakoveden kanssa pois, ja sitten palasimme junaan, jossa tuprutimme sauhuja kuin uuninpiiput ja istua nökötimme ääneti, virkkamalta niin luotua sanaa… Niin, niin, niitä on miehiä, jotka tulevat kuin tähdet yöllä ja katoavat kuin taivaan valo."
Naurettavaa kyllä, pulpahtivat kyyneleet silmiini tohtorin puhuessa, ja minulla oli täysi työ säilyttää mielenmalttiani.
En tiedä, mitenkä mieheni käsitti mielenliikutukseni, mutta hänen kasvonsa synkistyivät, ja kun tohtori kääntyi hänen puoleensa kysyen, tunsiko hänkin Martinin, vastasi hän lyhyesti ja tylysti:
"En tunne. Eikä liene suurikaan vahinko."
Tämän keskustelun jälkeen tunsin syvemmin kuin ennen, miten olin onneton ja turvaton ja tykkänään mieheni halujen ja oikkujen viskeltävänä. Mutta silloin tapahtui jotain, joka näytti tykkänään muuttavan hänen mielenlaatunsa.
Oltuamme lähes vuorokauden matkalla saavuimme kirkkaana ja rauhallisena aamuna Maltaan, ja mieheni mentyä maihin tervehtimään muutamia linnoituksessa olevia tuttujaan, istuin kannella katselemassa liikettä pienessä salamassa ja lahdessa ankkuroivia suuria sotalaivoja.
Muuan maltalainen nainen tuli laivalle myymään saaren muistoja, ja ottaen tarjottimelta pikkuisen, palmikoidun koralliesineen, kysyin mikä se oli.
"Se on taika, armollinen rouva", sanoi nainen.
"Taika mille?"
"Että armollisen rouvan mies rakastuisi häneen."
Tunsin punan kohoavan poskilleni, mutta sydäntäni kivisti, ja niinpä yksinkertaisuudessani ostin sen ja olin juuri kätkemässä sen laukkuuni, kun huomasin erään matkakumppanimme, nuoren naisen katselevan minua.
Hän oli pitkä, omituisen kaunis nainen ja (vaikka olimme laivankannella) melkein ylellisesti vaatetettu. Silmäys hänen kasvoihinsa herätti minussa eloon epämääräisen muiston, kun hän samassa kumartui puoleeni sanoen:
"Ettekö ole Mary O'Neill?"
Ääni ilmaisi minulle kuka se oli. Se oli Alma Lier.
Hän oli nyt noin kahdenkymmenenseitsemän korvissa ja naisellisen kukoistuksensa kukkaiässä. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa valuivat hänen leveälle otsalleen ulottuen melkein pitkiin, tummiin silmäkulmiin asti. Posket hänellä olivat hyvin valkoiset (mielestäni luonnottoman valkoiset) ja huulet tavallista punaisemmat, ylähuuli oli hiukan liian ohut ja alahuuli hieman esiintyöntyvä. Mutta hänen silmänsä olivat yhä huomattavin kohta hänen kasvoissaan; ne olivat entistä suuremmat ja mustemmat, ja kun kohtasi hänen vilkkaan, läpitunkevan katseensa, arvasi, että ei ollut olemassa monta naista ja miehiä tuskin yhtäkään, joilla olisi voimaa vastustaa häntä.
Hänen liikkeensä olivat melkein kuulumattomat, ja vaipuen istumaan tuolille viereeni, hän alkoi puhella pehmeällä, mehevällä, melkeinpä ylen suloisella äänellä, kertoen minulle, mitä vaiheita hänellä oli ollut viime tapaamisemme jälkeen.
Jotenkin surkea oli hänen tarinansa. Oltuaan kaksi tai kolme vuotta tyttökoulussa omassa maassaan, hän oli seurannut äitiänsä pitkälle matkalle Europan pääkaupunkeihin. Berlinissä hän oli eräissä niin sanotuissa hyväntekeväisyystanssiaisissa kohdannut nuoren venäläisen kreivin, jonka sanottiin olevan rikkaan ja sukua jollekin suuriruhtinasperheelle. Isänsä (ovelan amerikkalaisen pankkiirin) vastustuksesta huolimatta hän oli mennyt naimisiin kreivin kanssa, ja he olivat lähteneet New-Yorkiin, missä hänen äidillään oli kunnianhimoisia aikeita seuraelämään nähden.
Siellä oli heitä kohdannut kova isku. Kävi ilmi, että hänen miehensä oli petkuttanut heitä ja että hän olikin köyhä ja nimetön henkilö ja vain kaukaista sukua perheelle, johon hän oli sanonut kuuluvansa.
Alma oli kumminkin lopulta "päässyt kuiville". Ammentamalla runsaasti isänsä aarreaitasta hänen oli onnistunut päästä eroon petollisesta miehestänsä ja saada avioliitto puretuksi.
Hän oli sitten ottanut takaisin tyttönimensä ja liikkunut madame Lierin nimellä, ja nyt hän oli matkalla Egyptiin viettämään huvikautta Kairossa.
"Entä sinä?" sanoi hän. "Sinä jäit kai vielä kauaksi aikaa luostariin — niinhän?"
Vastasin myöntävästi ja epävakaisella äänellä (sillä hänen vanha lumousvoimansa alkoi taas kiehtoa minua), ja sitten hän tiedusteli arvoisasta äidistä, "arvoisasta Mildred äidistä", sisar Angelasta, isä Giovannista ja ennen kaikkea minusta itsestäni, jota hän aina oli muistellut Margaret Marynä, koska olin näyttänyt niin viattomalta ja nunnamaiselta.
"Ja nyt olet naimisissa!" lisäsi hän. "Ja kuinka loistavissa naimisissa! Me olemme kyllä kuulleet. Äiti oli niin huvitettu. Oletpa sinä oikein onnellinen tyttö. Kaikki sanovat, että miehesi on niin kaunis ja miellyttävä. Vai mitä, eikö hän ole?"
Tein voitavani kaunistaakseni hänelle asemaani vääristelemättä tosiasioita ja teeskentelemättä tunteita, joita ei minussa ollut, kun rannalta laski vene laivamme kylkeen ja mieheni kiipesi kannelle.
Tavalliseen äreään tapaansa hän aikoi mitään virkkamatta kulkea sivuitseni hyttiinsä, kun hänen silmänsä osuivat vieressäni istuvaan Almaan. Silloin hän pysähtyi ja silmäili meitä ja astui sitten luoksemme sanoen äänellä, joka oli aivan outo minulle:
"Mary rakkaani, etkö tahdo esittää minua ystävällesi?" Epäröin ja sitten minä väräjävin huulin tein sen. Mutta jokin sisässäni ilmaisi minulle esittäessäni mieheni Almalle ja Alman miehelleni, heidän seisoessaan siinä vastatusten toisiaan katsoen ja toisiaan kädestä pidellen, että tämä oli elämäni ratkaisevin hetki — että hetkeni oli lyönyt, oli se sitten turmiokseni tai onnekseni, ja melkeinpä saatoin kuulla kellon kumajamisen.
Neljäskymmenesviides luku.
Tästä hetkestä alkaen mieheni oli toinen mies. Hänen tyly käytöksensä minua kohtaan muuttui kohteliaaksi, ystävälliseksi, melkeinpä helläksi. Joka aamu hän naputti hyttini ovelle kysyäkseen, olinko nukkunut hyvin vai oliko laivan liikunto häirinnyt minua.
Hänen käytöksensä Almaa kohtaan oli viehättävä. Ennen aamiaista he jo astelivat yhdessä kannella raitista suolailmaa hengittäen. Toisinaan laskin ikkunani alas, ja silloin kuulin heidän naurunsa kun he kulkivat hyttini sivu, koneiden jyskytyksen ja laineiden kuohujen läpi. Välistä he kurkistivat sisään hyttiini ja Alma sanoi:
"Ja mitenkä on Margaret Marymme laita tänä aamuna?"
Meidän paikkamme ruokasalissa olivat vaihdetut. Nyt istuimme Alman kanssa kapteenin pöydässä, ja joskin kipeästi kaipasin tohtorin hilpeätä puhelua Martin Conradista, olin kumminkin suuresti ihastunut Alman eloisaan älyyn ja loppumattomaan juttuvarastoon. Hän näytti tuntevan melkein kaikki ihmiset. Mieheni tunsi myöskin kaikki ihmiset, eikä keskustelu milloinkaan väsähtänyt heidän välillään.
Tunsin hiukan sitä samaa ihmeellistä ihailua Almaa kohtaan kuin Pyhässä Sydämessä ollessani, ja mitä tuli mieheeni, tuntui kuin olisin nähnyt hänet ensimäistä kertaa.
Hän taivutti kapteenin pitämään tanssit merelläolomme viimeisenä iltana, ja niin pystytettiin suojakatokset, sytytettiin sähkölamput ja laivankansi muuttui lumoavaksi näyttämöksi.
Mieheni ja Alma johtivat tanssia. Mieheni tanssi kauniisti, ja Alman puku oli verrattoman hieno. Koska en itse osannut tanssia, seisoin kapteenin kanssa varjossa ulkopuolella katselemassa heidän liikehtimistään loistavassa ja häikäisevässä piirissä kuunsäteitten kimmeltäessä vetten päällä hopeaviuhkan tavalla ja pikkulaineitten ystävällisesti loiskien taputellessa laivan kylkiä.
Olin melkein onnellinen. Yksinkertaisuudessani olin kiitollinen Almalle siitä, että hän oli aikaansaanut tällaisen ihmeellisen muutoksen. Niinpä kun Port Saidiin tullessamme mieheni sanoi:
"Ystäväsi, madame Lier, ei ole hommannut vielä mitään huoneita itselleen Kairossa — eiköhän olisi parasta sähköittää hotelliimme, kultaseni?" vastasin myöntävästi, ja ihmettelin, miksi hän minulta oli kysynyt.
Hotellimme oli muutamalla Niilin saarella oleva itämaalainen rakennus. Se oli ennen kuulunut jollekin jo kuolleelle kediiville, joka oli rakennuttanut sen erään keisarinnan muistoksi, ja siinä oli suuri halli leveine portaineen.
Siellä me asuimme kolme kuukautta, eri huoneissa kuten Lontoossakin. Minä olin hurmaantunut. Kaikki oli minusta kaunista, olin siksi nuori ja kokematon, etten nähnyt edessäni olevan kuvan varjopuolia. Näin suuren maailman elämää ensi kerran, ja se tenhosi minut.
Suloisia ja kalliisti vaatetettuja naisia silkissä, sametissa, pitseissä ja yltäpäältä jalokivissä — tummia ranskattaria, vaaleaverisiä saksattaria, uljaita englannittaria ja sulavaliikkeisiä amerikattaria. Ja sitten brittiläisiä sotureita erivärisissä virkapuvuissaan, puoliturkkilaisia punaisissa tarboosheissaan ja kaikkien maiden valtiomiehiä, italialaisia, itävaltalaisia, ranskalaisia, saksalaisia — olipa siinä kosmopoliittista maailmaa — oli kaikkien kansallisuuksien edustajia!
Joka tunti oli mieltäkiinnittävä omalla tavallaan, mutta minua miellytti eniten teeaika terassilla, sillä se on naisen loistohetki, jolloin hänen pukunsa kauneus ja hymynsä viehkeys esiintyy kaikkein kiehtovimpana.
Mikä värien vaihtelu auringonpaisteessa! Kirjavapukuiset naiset muistuttivat elävää kukkakimppua istuessaan siinä verannan varjossa edessään vihertävät nurmikot ja kuusipuut ja takanaan punalakkiset orkesterilaiset, mustapintaisten arabialaisten, beduiinien ja nubialaisten liikkuessa kuulumattomin askelin edestakaisin.
Vaikka olin kasvatettu niin tykkänään erilaisessa maailmassa, en voinut vastustaa kaikkea tätä kauneutta, se tempasi minut mukaansa. Aistini puhkesivat eloon ja sydämeni tuntui laajentuvan.
Alma ja mieheni puolestansa näyttivät olevan kuin luodut tähän elämään. Istuessaan teepöydän ääressä pienellä köysipiiskallaan huitomassa kärpäsiä tiehensä, Alma lausui pehmeällä, mehevällä äänellään ihmisjoukosta huomautuksia, joiden todellisen merkityksen mieheni yksin näytti tajuavan. Hänen eloisat ja tutkivat silmänsä näyttivät aina ja kaikkialla keksivän naurunaihetta ja pitävän kaikkia hullunkurisina.
Minäkin olin hänen mielestään hullunkurinen. Viattomuuteni ja luostarimaiset mielipiteeni tuottivat hänelle ehtymätöntä pilanteon aihetta.
"Mitähän rakas pikku Margaret Marymme tästä arvelee?" virkkoi hän usein merkitsevästi hymähtäen katsoessamme jotain, joka minusta oli aivan viatonta.
Vähän ajan kuluttua alkoi epämääräinen levottomuuden tunne Alman suhteen saada valtaa minussa. Päivä päivältä hän kävi sydämellisemmäksi minua kohtaan ja sanoi minua "rakkaaksi tyttökullakseen" ja "vanhimmaksi ystäväkseen, mitä hänellä oli maailmassa". Mutta vähitellen minulle, kävi selväksi, että hänen ja mieheni välillä vallitsi keskinäinen ymmärtämys, jossa minulla ei ollut minkäänlaista osaa. Toisinaan näin Alman silmien etsivän mieheni katsetta, ja sitten kuulin heidän ranskaksi vaihtavan parisen sanaa minusta, he kun otaksuivat etten ymmärtänyt ranskaa, koska en puutteellisen ääntämiseni takia sitä puhunut.
Ehkäpä tämä teroitti älyäni, siliä oivalsin nyt, että yrittäessäni parantaa mieheni ja minun keskinäistä suhdetta, olin alkanut väärästä päästä. Minun olisi pitänyt koettaa saada mieheni rakastumaan itseeni.
Tiedustellessani itseltäni, miten se olisi tehtävä, löysin vain yhden selvän vastauksen — minun oli tultava sentapaiseksi naiseksi, jota mieheni ihaili; sanalla sanoen minun täytyi jäljitellä Almaa.
Päätin tehdä sen, ja kaiken jälkeen, mitä sittemmin on tapahtunut, minua hiukan hävettää kertoa miten suuresti ponnistelin voimiani näytelläkseni osaa, johon ei luonto eikä kasvatus ollut minua varustanut.
"Minun täytyy se tehdä", mietin. "Minun täytyy, minun täytyy!"
Neljäskymmeneskuudes luku.
Tähän asti olin tullut toimeen ilman apua, mutta nyt päätin palkata itselleni kamarineidin, jonka ilman suurta vaivaa pian löysinkin. Hänen nimensä oli Price. Hän oli hyvin ruma, kolmenkymmenen vaiheilla oleva nainen, silmät hänellä olivat mustat ja läpitunkevat, ja kun otin hänet palvelukseeni, oli hän hyvin innokas selittämään minulle, ettei hän "koskaan nähnyt mitään".
Pian keksin että hän näki kaikki, varsinkin mieheni ja minun keskinäiset välit ja että hän omalla tavallaan tulkitsi syyn meidän erillään asumiseemme. Hän näki myös Alman aseman, ja tulkiten senkin omalla tavallaan hän kiusasi minua monella neulanpistolla.
Pricen johdolla rupesin nyt juoksentelemaan ompelijoissa, muoti- ja jalokivikaupoissa. Muistin isäni kirjeessä olleen kehoituksen kuluttaa rahaa — ja minä annoin rahan virrata kuin se olisi ollut vettä. Kveekarimaiset pukuni hävettivät minua, ja minä ostin itselleni kallisarvoisia pukuja ja sulloin päälleni rannerenkaita, sormuksia ja kaulakoristeita.
Minä pukeuduin miestäni varten ja hänen tähtensä tein paljon, mitä en koskaan ennen olisi voinut uneksia tekeväni. Hänen tähtensä kiillotin kynteni, sivelin poskeni maalilla, kaasin hajuvettä nenäliinaani, vieläpä punasin huulenikin. Vaikken tahtonut sitä ajatuksissani myöntää, niin olin ryhtynyt kilpailuun Alman kanssa.
Kamarityttöni tiesi sen jo ennen minua, ja kun hän ensimäisen kerran oli vaatettanut minut uuteen epämukavaan pukuuni, peräytyi hän pari askelta loitommaksi sanoen: "Hänen armonsa on merkillinen herrasmies, jos hännytvoi teitä vastustaa."
Minua hävetti, mutta olin samalla mielissäni ja läksin alakertaan hyvillä toiveilla.
Pettymys oli palkkani. Mieheni hymähti jotenkin alentuvasti, ja vaikka Alma kiitteli pukuani ylen innokkaasti, huomasin häntä naurattavan, kun hän virkkoi: "Kas vain, Margaret. Marymme alkaa tulla esille kätköstänsä."
Siitä huolimatta en hellittänyt. Vaikka olin kokonaan valmistumaton niin vaaralliseen yritykseen, niin heittäydyin suinpäin Kairon huvituselämän pyörteisiin, kävin pallokilpailuissa ja kilpa-ajoissa, otin osaa huviretkiin pyramiideille, tansseihin ravintolassa ja Roda-saarella, niissä tarun mukaan Faraon tytär oli löytänyt Mooseksen kaislikosta.
Luulenpa voivani sanoa, että kiinnitin toisten miesten huomion puoleeni; varsinkin linnoituksen eversti, uljas ja kelpo skotlantilainen, osoitti minulle jumaloivaa huomiota. Mutta minä ajattelin vain miestäni ja olin päättänyt saattaa hänet unohtamaan Alman ja rakastumaan minuun.
Se oli toivoton yritys, ja sydämeni sai siinä monta kovaa iskua. Eräänä päivänä ollessani jalokivikauppiaan luona katsomassa timanttista kaulakoristetta, jota hartaasti himoitsin, uskottiin minulle, että mieheni oli käynyt sitä ihailemassa, mutta että hänen oli täytynyt heittää ostotuumat sikseen, koska se oli ollut tuhat frangia liian kallis hänen varoilleen. Olin niin mieletön, että maksoin itse puuttuvan summan ja käskin jalokivikauppiaan vaitiololupauksella lähettämään kaulakoristeen miehelleni. Niin olin, yksinkertainen raukka, vakuutettu siitä, että se oli minulle aiottu.
Seuraavana iltana näin sen Alman kaulalla ja olin vähällä kuolla mielikarvaudesta ja häpeästä.
Viimeinen yritykseni oli ehkä naurettava, mutta silli perin surkea.
Kun oleskelumme Kairossa läheni loppuansa, pitivät hotellin isännät kotiljonkitanssiaiset. Koska tämä oli huvikauden suuri tapahtuma ja melkein kaikki naiset pitivät päivällisiä sen kunniaksi, päätin minäkin pitää ja kutsuin niihin iloisista Kairon tuttavistani iloisimmat.
Tunsin että tämä oli oleva viimeinen taisteluni, ja siksipä pukeuduin kuumeisen huolellisesti pehmeään valkeaan atlaspukuun, joka edestä oli avokaulaisempi kuin mikään entinen pukuni, ja samanlaisiin tanssikenkiin. Kaulalleni pantiin tiukka helminauha ja toinen hiuksiini.
Kun Price oli lopettanut pukemisen, sanoi hän:
"Ellei hänen armonsa tänä iltana pidä armollista rouvaa kauniimpana kuin ketään muuta, en tiedä missä hän pitää silmänsä."
Minulla ei ollut aikaa pahastua tästä jotakuinkin kaksimielisestä kohteliaisuudesta, sillä sydämeni värähteli toivosta ja pelosta, ja luullakseni ei yksikään nainen soimaa minua siitä, että kulkiessani portaita alas korkeiden peilien sivu, arvelin olevani kaunis minäkin.
Ruokasali oli tungokseen asti täynnä väkeä, kun minä vierailleni astuin sisään, ja siitä yleisestä huomiosta, jonka tulomme herätti, päätin juorupuheiden olleen liikkeellä miehestäni ja minusta. Osaksi tämän tähden nujersin rinnassani kalvavan ruman tunteen ja asetin Alman (joka oli iskenyt kiinni minuun hellänä ja ihastuneena) istumaan mieheni viereen ja linnoituksen komentavan everstin omaksi pöytäkumppanikseni.
Päivällisten aikana, jotka kestivät hyvin kauan, olin hyvin hermostunut, ja vaikka tein voitavani pysyäkseni everstin kanssa puheissa, kuuntelin samalla mitä sanottiin suuren, pyöreän pöytämme toisessa päässä, ja milloin vain "Margaret Mary" mainittiin, kuulin sen aina.
Sulavalla päännyökähdyksellä ja hymyten Alma tuontuostakin nosti lasinsa huudahtaen: "Mary kultaseni!" ja siinä samassa hän vilkaisi mieheeni merkitsevästi ikäänkuin sanoakseen: "Katsokaa tuota pientä hupsua vaimoanne!"
Kun läksimme ruokasalista halliin kahvia juomaan, olimme jotakuinkin meluava seurue, ja naistenkin silmät ilmaisivat heidän olleen päivälliskutsuissa. Puhelu oli äänekästä ja ujostelematonta ja, Jumala antakoon sen minulle anteeksi, minäkin yhdyin siihen, niin kuumeisen harras olin saamaan voiton Almasta ja näyttelemään hienoa maailmannaista.
Yhdentoista korvissa alkoi orkesteri soittaa valssia; ja silloin koko seurue, naiset, soturit ja valtiomiehet, nousivat tanssimaan, ja eversti pyysi minua toverikseen.
Minua hävetti sanoa hänelle, etten ollut koskaan tanssinut paitsi koulutyttöjen kanssa, ja niinpä annoin hänen kuljettaa itseni tanssisaliin. Mutta tuskin olimme päässeet tanssin alkuun, kun tein erehdyksiä, joita luulin kaikkein näkevän. (Olen varma, että Alma ainakin näki ne), ja ennenkuin olimme pariakaan kertaa pyörähtäneet ympäri, täytyi tanssittajani pysähtyä ja minä kävin istumaan paikalleni väkinäisesti nauraen ja hyvin nolona.
Kello lähestyi kahtatoista, kun rupesimme tanssimaan kotiljonkia, jota mieheni ja Alma johtivat taitavasti ja arvokkaasti. Kun minä jouduin lattialle, tein taas erehdyksiä, joista Alma hymyhuulin huomautti miehelleni.
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun kotiljonki päättyi, ja silloin vieraat, jotka olivat käyneet hyvin vallattomiksi, alkoivat keksiä jotain uutta kiihotusta, jotain oikein hupsua. Ehdotettiin sitä ja tätä, ja viimein Alma muistellen talviurheilujaan St. Moritzissa, ehdotti, että laskettaisiin mäkeä suurista portaista.
Ehdotus vastaanotettiin hyväksymishuudoilla, ja leveä lauta asetettiin heti ensimäiselle pitkälle porrasjaksolle halullisten liukumista varten.
Ensin laskivat soturit alas, ja sitten huudettiin naiset vuorostansa onneansa koettamaan. Alma kiirehti ensimäisenä paikalle, sulloi hameensa allensa ja liukui onnellisesti alas portaitten päähän. Muut naiset seurasivat hänen esimerkkiänsä yhtä hyvällä onnella, ja lopulta Alma, joka kaiken aikaa oli hokenut "Kuinka hauskaa! Kuinka hirveän hauskaa!" rupesi huutamaan "Margaret Maryä".
Ensin kieltäydyin, sillä minua hävetti jo katsellakin tuollaista epänaisellista hullutusta, mutta nähdessäni Alman kuiskailevan jotain miehelleni ja tämän nauraen vilkaisevan minuun, kuohahtivat tunteeni pinnalle, ja hämmentynyt ja tulistunut hupsu kun olin, päätin uhmata heitä.
Niinpä minä juoksin portaitten yläpäähän ja käyden istumaan laudalle, panin sen liikkeelle. Mutta siinä samassa se jo heilahti, alkoi kieriä, kääntyi ja heitti minut portaille sillä seurauksella, että vierin alas lattialle asti.
Seurasi tietysti naurunulvomisia, ja jos mieleni olisi ollut sopusoinnussa ajan ja seuran kanssa, niin olisin itsekin nauranut, ja asia olisi siihen päättynyt. Mutta minä olin näytellyt osaa, traagillista osaa, ja tunsin epäonnistuneeni ja tulleeni naurunalaiseksi, olin häpeään sortumaisillani.
Luulin mieheni olevan minuun suutuksissa ja nolona puolestani, mutta niin ei ollut; hänellä oli hauskaa, ja kun lopulta uskalsin vilkaista häneen, näin hänen silmänsä olevan vesissä naurusta, jota hän ei voinut pidättää.
Mittani oli nyt täysi, ja kun Alma tuli lohduttamaan "pikku pahaonnista Margaret Mary kultaansa" hellin ja valheellisin sanoin (vain naiset tietävät, miten voivat toisiaan haavoittaa), sysäsin hänet luotani, riensin makuuhuoneeseeni ja heittäydyin kasvoilleni sohvalle, tuntien olevani perinpohjin kukistettu ja kykenemätön kauemmin taistelemaan.
Puoli tuntia myöhemmin mieheni tuli huoneeseen, ja vaikken nostanut päätäni tyynyltä, kuulin hänen sanovan puolittain osanottavalla, puolittain halveksuvalla äänellä, joka nostatti vereni liikkeelle:
"Sinä olet näytellyt väärää osaa, lapsi kulta. Madonna, se sopii, mutta Venus, ei! Se ei kuulu sinun ammattiisi."
"Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää?" kyselin itseltäni.
Luulin sydämeni pakahtuvan.
Neljäskymmenesseitsemäs luku.
Selittämättömäksi huojennuksekseni kuulin seuraavana päivänä, että mieheni oli päättänyt heti lähteä Roomaan.
Alman piti seurata meitä, mutta se ei minua vähääkään huolettanut. Kun kerran pääsisimme pyhään kaupunkiin pois Kairon keinotekoisesta, epätodellisesta ilmapiiristä, niin kadottaisi Alma valtansa mieheeni, ja kaikki muuttuisi. Alma olisi toisenlainen, minä olisin toisenlainen, ja mieheni ennen kaikkea olisi toisenlainen. Minä veisin hänet kirkkoihin ja basilikoihin, ja hän saisi lopullakin nähdä minut oikeassa "osassani".
Mutta pahasti petyin!
Roomaan tullessamme asetuimme asumaan Ludovisin uudessa kaupunginosassa olevaan hienoon hotelliin, ja vaikka sieltä ei ollut montakaan sataa metriä siihen kolkkaan, missä minä olin viettänyt yhdeksän onnellista vuotta, näytti se kuuluvan ihan toiseen maailmaan. Kirkon- ja luostarinkellojen asemesta kuului raitiovaunujen kova räminä, automobiilien jyskytys ja puhkina ja sotamiesten tasainen jalanpoljento.
Silloin minulle selvisi, että oli olemassa kaksi Roomaa — vanha ja uusi Rooma, ja että se Rooma, johon me olimme joutuneet, erosi tuskin yhtään Kairosta.
Minä olin hyvin masentunut, mutta Alma oli alunpitäen loistavalla päällä. Koko maailma näytti tänä keväänä olevan Roomassa, ja kaikki näyttivät olevan tuttuja joko Almalle tai miehelleni. Alman takia meitä kutsuttiin kaikkialle, ja niinpä tutustuimme, ei ainoastaan hotelleissa asuviin ulkomaalaisiin, vaan myöskin Rooman ylimystöön (vaikka ei sen parempaan osaan).
Almalla oli suuri menestys. Kaikkien miesten ihailu kohdistui häneen, ja kun häntä ympäröi rikkauden maine ja hänellä oli erikoinen taito uskotella joka miehelle juuri hänen olevan hänen suosikkinsa, niin hänen tuolinsa ympärillä parveili alati joukko italialaisia aatelismiehiä.