The Project Gutenberg eBook ofVainottu: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vainottu: RomaaniAuthor: Arthur Conan DoyleTranslator: Timo TuuraRelease date: June 7, 2016 [eBook #52253]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juha Kiuru*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAINOTTU: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vainottu: RomaaniAuthor: Arthur Conan DoyleTranslator: Timo TuuraRelease date: June 7, 2016 [eBook #52253]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juha Kiuru
Title: Vainottu: Romaani
Author: Arthur Conan DoyleTranslator: Timo Tuura
Author: Arthur Conan Doyle
Translator: Timo Tuura
Release date: June 7, 2016 [eBook #52253]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Juha Kiuru
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAINOTTU: ROMAANI ***
E-text prepared by Juha Kiuru
Kirj.
A. Conan Doyle
Suomentanut T. T.
Englanninkielinen alkuperäisteos "A study in scarlet"
Pori, G. Roneliuksen kirjakauppa, 1908.
ENSIMÄINEN OSA. Ote teoksesta: Ent. rykmentin lääkärin, lääket. toht. John H. Watsonin muistiinpanot.
I. Mr Sherlock Holmes.II. Päätelmäoppia.III. Murha Lauriston Garden'issa.IV. Mitä John Rance tiesi kertoa.V. Ilmoitus hankkii meille vierailun.VI. Tobias Gregson osoittaa mihinkä hän kykenee.VII. Valoa pimeydessä.
TOINEN OSA. Pyhien maa.
I. Suuri suola-aavikko.II. Utah'in kukka.III. John Ferrier puhelee profeetan kanssa.IV. Pakolaiset.V. "Kostavat Enkelit."VI. Jatkoa tri Watsonin muistiinpanosta.VII. Loppu.
(Ote teoksesta. Ent. rykmentin lääkärin, lääket. toht. John H.Watsonin muistiinpanot.)
Mr Sherlock Holmes.
Vuonna 1878 suoritin lääketieteen tohtorin tutkinnon Lontoon yliopistossa ja menin Netley'hin suorittaakseni sotilaslääkäreiksi aikovilta vaaditun kurssin. Päätettyäni opintoni siellä sain toisen rykmentinlääkärin paikan 5:nessä Northumberlandin rykmentissä. Rykmentti oli silloin Intiassa ja, ennenkuin minä ehdin sinne, oli toinen Afghanilainen sota alkanut. Bombay'hin saapuessani sain kuulla, että minun rykmenttini jo oli kulkenut vuorensolien läpi ja oli jo kaukana vihollisen maassa. Minä ja joukko toisia upseereita, jotka olivat samassa asemassa, seurasimme joukkojen jälessä ja onnistuimmekin pääsemään Candahar'iin, jossa löysin rykmenttini ja rupesin heti palvelukseen.
Sotaretki tuotti monelle sekä kunniaa että virkaylennyksiä, mutta minulle ainoastaan onnettomuutta ja kurjuutta. Minut siirrettiin omasta rykmentistäni Berkshir'in rykmenttiin, jossa palvelin Maiwand'in verisessä taistelussa. Minun olkapäähäni sattui Jezail-luoti, joka muserti luun ja kosketti solisluusuonta. Ellei ordonnanssini Murray olisi osoittanut sellaista uskollisuutta ja miehuutta, niin olisin varmaan joutunut verenhimoisten vihollisten käsiin; hän heitti minut poikkipuolin erään kuormahevosen selkään ja hänen onnistui kulettaa minut varmaan paikkaan englantilaisen rintaman taakse.
Perin laihtuneena ja kärsimieni tuskien ja vaivojen heikontamana muutettiin minut ja osa toisista haavoittuneista Peshawur'in kelvottomaan sairaalaan. Siellä aloin toipua ja olin jo siksi parantunut, että voin kävellä ympäri sairassalia ja vieläpä istua kuistikolla auringonpaisteessa, kun sain suolitulehduksen. Henkeni oli useita kuukausia vaarassa, ja kun vihdoinkin jälleen tulin tajuihini ja aloin parantua, niin olin niin heikko ja riutunut, että lääkärit päättivät, päivääkään menettämättä, lähettää minut kotiin Englantiin. Niinmuodoin lähetettiin minut kuljetuslaivalla Orontes ja nousin maihin kuukauden kuluttua Portsmouthin satamassa. Terveyteni oli tykkänään pilalla, mutta isällinen hallitus salli minun käyttää seuraavat yhdeksän kuukautta parantaakseni.
Englannissa ei minulla ollut ystäviä eikä sukulaisia, joten olin vapaa kuin lintu — tai ainakin niin vapaa, kuin ihminen 11 1/2 shillingin päiväpalkalla voi olla. Kun olosuhteet olivat sellaiset niin jouduin tietysti Lontooseen, siihen suureen likaviemäriin, joka vastustamattomasti vetää puoleensa kaikki maan tyhjäntoimittajat. Jonkun aikaa asuin eräässä yksityisessä hotellissa Strand'illa viettäen sietämätöntä elämää ja jakelin rahojani anteliaammin kuin varani sallivat. Ei kestänytkään kaukaa, ennenkuin asiani joutuivat niin pelottavalle kannalle, että huomasin olevani pakotettu lähtemään pääkaupungista kaivautuakseni johonkin paikkaan maaseudulla tai ainakin täydellisesti muuttamaan elintapaani. Valitsin jälkimäisen ja päätin lähteä hotellista muuttaakseni johonkin vaatimattomampaan ja halvempaan paikkaan.
Samana päivänä, kuin olin tehnyt tämän päätöksen ja seisoin Criterian Barin luona, löi joku minua olkapäälle, ja kääntyessäni ympäri, näin nuoren Stamford'in, joka ennen oli ollut apulaisenani sairashuoneella. Kun ihminen on yksinään, niinkuin minä, on todellakin hauskaa nähdä tutut kasvot rajattomassa Lontoossa. Stamford ja minä emme milloinkaan olleet olleet erittäin läheisiä, vaan nyt tervehdin häntä innostuneesti ja myöskin hän tuntui olevan ihastunut saadessaan nähdä minut. Iloissani pyysin hänet aamiaiselle Holborn Restaurantiin ja me lähdimme sinne ajurilla.
"Mitä ihmeitä te olette tehnyt, Watson?" kysyi hän peittämättömällä kummastuksella, kieriessämme Lontoon vilkasliikkeisiä katuja myöten. "Olettehan kapea kuin humalaseiväs ja ruskea kuin intiaani."
Kerroin lyhyesti seikkailuni ja ehdin juuri lopettaa kun saavuimme määräpaikkaamme.
"Miesraukka", sanoi hän kuultuaan kertomuksen onnettomuuksistani."Mihin aijotte nyt ryhtyä?"
"Haen asuntoa", vastasin minä. "Koettelen ratkaista sitä probleemia, josko on mahdollista saada hauskoja huoneita kohtalaisesta hinnasta."
"Sepä oli ihmeellinen yhteensattumus", huomautti seuralaiseni. "Te olette jo toinen, joka tänä päivänä sanoo minulle samat sanat."
"Kuka oli ensimäinen?" kysyin minä.
"Eräs tuttavani, joka työskentelee sairashuoneen laboratooriossa. Hän valitteli aamulla sitä, ettei ole tavannut ketään, joka olisi halukas asumaan yhdessä hänen kanssaan muutamissa hauskoissa huoneissa; hän lienee löytänyt sellaiset, mutta ne olivat liian kalliit hänelle yksinään".
"No turkanen", huudahdin minä, "jos hän todellakin haluaa asuntotoveria, niin olen minä oikea mies. Minäkin asun mieluummin jonkun kanssa kuin yksinäni".
Stamford katsahti hiukan merkillisesti minuun. "Te ette vielä tunne Sherlock Holmes'ia", sanoi hän, "on mahdollista, ettette viihtyisi hänen seurassaan joka päivä".
"Kuinka niin? Mitä muistuttamista teillä on häntä vastaan?"
"Oh! Enhän minä sanokkaan, että häntä vastaan olisi muistuttamista. Hänellä on muutamia omituisia aatteita — — hän on intoilija muutamissa tieteenhaaroissa. Sen mukaan minkä minä tunnen häntä, on hän kelpo mies."
"Hän opiskelee kaiketi lääketiedettä?" sanoin minä.
"Ei! Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi hän aikoo. Luulen, että hän tuntee hyvin anatomiian ja on taitava kemisti; en ole milloinkaan kuullut hänen käyneen lääketieteen luennoilla. Hänen opintonsa ovat kerrassaan tarkoituksettomia ja epäsäännöllisiä, mutta hän on koonnut joukon tietoja, jotka ihmetyttäisivät professoriakin."
"Ettekö milloinkaan ole kysynyt häneltä, miksikä hän aikoo?" kysyin minä.
"En! Hän ei ole sellainen mies, joka antaa urkkia itseltään, vaikka hän toisinaan on hyvinkin puhelias, kun sattuu sille tuulelle."
"Minä tahtoisin päästä tuttavuuteen hänen kanssaan", sanoin minä. "Jos minun pitää asua yhdessä jonkun kanssa, niin valitsen mieluummin henkilön, jolla on taipumusta opiskeluun ja joka on hiljainen tavoiltaan. En ole vielä kylliksi vahva kärsimään melua ja hälinää. Afghanistan'issa sain niin kyllältäni kummastakin, että siitä riittää koko elinajakseni. Missä voin tavata ystävänne?"
"Hän on luultavasti laboratooriossa," toisti Stamford. "Hän joko karttaa sitä viikkokausia, tahi myös tekee työtä siellä aamusta iltaan. Jos teitä haluttaa, niin ajamme sinne aamiaisen jälkeen?"
"Hyvin mielelläni!" vastasin minä ja keskustelu siirtyi sitten toisiin asioihin.
Tiellä sairashuoneelle antoi Stamford minulle koko joukon tietoja henkilöstä, jonka kanssa aijoin ruveta yhdessä asumaan.
"Ei ole minun syyni, ellette viihdy yhdessä," sanoi hän. "Minä olen ollut yksissä hänen kanssaan ainoastaan silloin tällöin laboratooriossa. Te ehdotitte itse asian ja minä en voi sille mitään."
"Ellemme me sovi, niin onhan helppo erota," vastasin minä. "Minusta tuntuu siltä, Stamford", sanoin minä katsoen tarkasti häntä, "kuin teillä olisi joku erikoinen syy, jonka vuoksi haluatte päästä eroon koko asiasta. Onko hän häijyluontoinen, tai mikä sitten on? Puhukaa suoraan!"
"Ei ole helppo selittää sitä, joka on selittämätöntä", vastasi hän nauraen. "Holmes on liian tieteellinen ollakseen minun mieleiseni; se lähenee kylmäverisyyttä. Voin kuvitella mielessäni, että hän voisi antaa ystävälleen annoksen uusinta alkaloidia, ei ilkeydestä, vaan ainoastaan tutkimisen halusta, saadakseen kunnollisesti selville sen vaikutukset. Jotta kuitenkin tekisin hänelle oikein, niin luulen, että hän itsekkin olisi valmis nauttimaan sitä. Hän haluaa intohimoisesti kaikenlaista määrättyä ja tarkkaa oppia."
"Se on kyllä oikein."
"Vaan se voi mennä liiallisuuksiin. Kun se menee niin pitkälle, että hän lyö kepillä raatoja anatomiasalissa, niin tuntuu se hiukan hullulta."
"Lyö raatoja?"
"Niin! Saadakseen selville, tuleeko ruumiiseen mustelmia kuoleman jälkeen. Minä olen itse nähnyt sen."
"Ja kuitenkin te sanotte, ettei hän opiskele lääketiedettä."
"Niin! Jumala ties, mihin tarkoitukseen hän käyttää oppiaan. Mutta nyt olemme täällä ja saatte itse arvostella." Me käännyimme kapealle kujalle ja ajoimme sisään pienestä sivuportista, joka vie erääseen suuren sairashuoneen sivurakennuksista. Tämä oli minulle tunnettua tietä enkä tarvinnut ketään, joka näytti tien, kun menimme ylös kolkkoja kivirappuja ja kuljimme pitkää käytävää, jonka pitkissä, valkeiksi kalkituissa seinissä oli tummanruskeat ovet. Lähellä toista päätä oli matala, holvikattoinen käytävä, joka vei laboratoorioon.
Se oli suuri huone, jonka seiniä lukemattomat pullot peittivät. Siellä täällä seisoi matalia leveitä pöytiä, jotka olivat retorttien, koeputkien ja Bunsenin siniliekkisten lamppujen peitossa. Siellä seisoi ainoastaan yksi mies, joka oli kumartunut erään pöydän yli syventyneenä työhönsä. Kuullessaan meidän askeleemme kääntyi hän ympäri ja huudahti ilosta. "Minä olen löytänyt sen! Olen löytänyt sen", huudahti hän seuralaiselleni kiirehtien meitä kohden koeputki käsissään. "Olen keksinyt reagenssin, jonka ainoastaan veri saostaa." Jos hän olisi löytänyt kultakaivoksen, niin eivät hänen kasvonsa olisi voineet osoittaa suurempaa ihastusta.
"D:r Watson, — Mr Sherlock Holmes", sanoi Stamford esittäen minut.
"Miten voitte?" sanoi hän sydämmellisesti, samalla kun hän puristi kättäni sellaisella voimalla, jota tuskin olisin luullut hänessä olevan. "Näen, että olette ollut Afghanistanissa."
"Millä ihmeen tavalla te sen voitte tietää?" kysyin minä hämmästyneenä.
"Sehän on yhdentekevää", sanoi hän naurahtaen. "Nyt on kysymys veripisaroista. Te ymmärrätte epäilemättä keksintöni tärkeyden."
"Kemian kannalta kyllä", vastasin minä, "mutta käytännölliseltä…"
"Tuhat tulimmaista, sehän on käytännöllisin oikeuslääkeopillinen keksintö, mitä useampaan vuoteen on tehty. Ettekö huomaa, että se tuottaa meille pettämättömän tavan huomata veripilkut. Tulkaa mukanani tänne!" Innoissaan tarttui hän takkiini ja veti minut sen pöydän luo, jossa hän oli työskennellyt. "Hankkikaamme vähän tuoretta verta", sanoi hän ja työnsi pitkän neulan sormeensa ja antoi veren tippua kemialliseen pipettiin. "Katsokaa nyt. Minä kaadan nämä muutamat veritipat yhteen litraan vettä. Uusi seos on aivan veden näköistä. Veren suhde veteen ei voi olla suurempi kuin 1 yhteen miljoonaan. Minä en kuitenkaan epäile, ettei luontaista reaktionia tapahtuisi." Puhuessaan heitti hän muutamia valkeita kristalleja veteen ja kaatoi sitten siihen muutamia pisaroita väritöntä nestettä. Sisällys muuttui heti tumman mahognyn väriseksi ja astian pohjalle laskeutui ruskea sakka.
"Ha! ha!" nauroi hän ja paukutti käsiänsä näyttäen iloiselta kuin lapsi, joka on saanut uuden lelun.
"Se näyttää olevan jotenkin merkillinen koe", huomautin minä.
"Erittäin mainio! Vanha guaiacu-koe oli kömpelö ja epävarma. Samaten on myös verihiukkasten mikroskooppinen tutkiminen. Jos pilkut ovat vain muutamankin tunnin vanhoja, niin on viimemainittu arvoton. Tämä sitävastoin tuntuu olevan yhtä varma, jos pilkut ovat tuoreet tai vanhat. Jos tämä olisi ennen keksitty, niin olisivat sadat ihmiset, jotka nyt kävelevät vapaina saaneet sovittaa rikoksensa jo kauvan sitten."
"Todellakin", mutisin minä.
"Tähän juuri rikosasiat aina seisahtuvat. Mies on esim. epäilyksenalainen murhasta, kuukausia teon tapahduttua. Hänen päällys- ja alusvaatteensa tutkitaan ja niissä on ruskeita pilkkuja. Ovatko nämä nyt likaa tai verta — tai ruostetta tai hedelmäpilkkuja — tai mitä ne ovat? Tämä on kysymys, joka on saattanut monen asiantuntijan pulaan, ja minkätähden? Sentähden, ettei ole ollut mitään varmaa koetta. Kun nyt sitävastoin olemme saaneet Sherlock Holmes-kokeen, käy se helposti päinsä."
Hänen silmänsä loistivat, kun hän puhui, ja hän laski käden sydämelleen kumartaen niinkuin käsiään taputtavalle yleisölle, jonka hänen mielikuvituksensa loihti esille.
"Teitä täytyy onnitella," sanoin minä jotenkin hämmästyneenä hänen ihastuksestaan.
"Ajatelkaa Bishoff-asiaa viime vuonna Frankfurtissa. Hänet olisi varmaan hirtetty jos tämä koe olisi ollut tunnettu. Samaten olisi käynyt Mason'in Bradfordissa ja kuuluisan Müllerin ja Lefevren Montpellierissä ja Samson'in New-Orleans'issa. Voisin luetella kymmenittäin juttuja, joissa se olisi ollut ratkaiseva."
"Tehän olette elävä rikosasiain kalenteri", sanoi Stamford nauraen. "Te voisitte julkaista kirjan niistä. Antakaa sille nimeksi 'rikosasiakertomuksia menneisyydestä'."
"Ja siitä tulisi erittäin hauskaa lukemista", huomautti Holmes sovittaessaan pientä laastarilappua neulanreikään sormessaan. "Minun täytyy olla varovainen", sanoi hän kääntyen hymyillen minuun, "sillä minä käsittelen paljon myrkkyjä." Hän ojensi kätensä ja minä näin, että se oli täynnä samanlaisia laastaritilkkuja ja voimakkaiden happojen tuottamia pilkkuja.
"Me tulimme tänne liikeasioissa", sanoi Stamford istuutuen korkealle, kolmijalkaiselle tuolille vetäen jalallaan samallaisen minulle.
"Tämä ystäväni aikoo vuokrata huoneita, ja kun kuulin, että te valititte sitä, ettette saa ketään asumaan kanssanne, niin arvelin, että voin hyvin toimittaa teidät yhteen."
Sherlock Holmes tuntui olevan ihastunut ajatukseen. "Minulla on", sanoi hän, "Baker Streetin varrelta tiedossani eräs pieni huoneusto, joka juuri sopisi meille. Toivon, ettei tupakansavu haittaa teitä."
"Savuan itse kuin uuninpiippu", vastasin minä.
"Sepä oli hyvä. Minulla on aina kemikalioita kotona ja teen toisinaan kokeita. Onko se mielestänne epämiellyttävää?"
"Ei mitenkään."
"Antakaahan kun tuumin — mitä muita huonoja tapoja minulla on! Toisinaan olen huonolla tuulella enkä avaa suutani moneen päivään. Ei teidän silti pidä luulla, että olisin vihoissani. Antakaa vain minun olla rauhassa, niin se menee pian ohi. Mitä teillä on tunnustettavaa? Jos kaksi henkilöä aikovat asua yhdessä, niin on parasta, että he ensin oppivat tuntemaan toistensa huonot puolet."
Minä nauroin hänen ristikuulustelulleen ja sanoin: "Minulla on verikoiran penikka enkä pidä hälinästä hermojeni tähden, ja sitten nousen ylös kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla ajoilla ja olen hirveän laiska. Kun voin hyvin niin on minulla vielä joukko muita huonoja tapoja, vaan mainitsemani ovat pääasiallisimmat nykyhetkellä."
"Pidättekö viulunsoittoa hälinänä?" kysyi hän arasti.
"Se riippuu soittajasta", vastasin minä. "Hyvä viulunsoitto onJumalallista — vaan huonosti…"
"Se oli hyvä", huudahti hän nauraen iloisesti. "Minä ehdotan että me pidämme asian päätettynä s.t.s. jos te hyväksytte huoneet."
"Milloin tarkastamme ne?"
"Tulkaa tänne huomenna klo 12, niin voimme mennä sinne ja järjestää kaikki", sanoi hän.
"Hyvä — tarkalleen klo 12", sanoin minä lyöden kättä.
Me jätimme hänet kemikaalioidensa joukkoon ja palasimme jalan hotelliin.
"Sepä oli tosi", sanoin äkisti, seisahtuen ja kääntyen Stamfordiin."Millä ihmeen tavalla hän voi tietää minun tulleen Afghanistan'ista?"
Seuralaiseni hymyili salaperäisesti. "Se on eräs hänen pienistä omituisuuksistaan", sanoi hän. "Moni ihminen on halunnut saada tietää, miten hän saa selvän kaikenlaisista asioista."
"Vai niin! Se on salaisuus!" huudahdin minä hykertäen käsiäni. "Sehän on tosiaankin hauskaa. Olen erittäin kiitollinen siitä, että saatoitte meidät tuttaviksi. Voidakseen oppia tuntemaan ihmissuvun täytyy tutkia ihmistä".
"Tutkikaa sitä sitte", sanoi Stamford. "Tulette huomaamaan, että ainakin tämä on vaikea arvoitus. Lyön vetoa, että hän oppii tuntemaan teidät paremmin kuin te hänet. Hyvästi."
"Hyvästi", vastasin minä ja kävelin hitaasti kotiin päin, melkoisen huvitettuna uudesta tuttavuudestani.
Päätelmäoppia.
Seuraavana päivänä tapasimme toisemme sopimuksen mukaan ja tarkastimme asunnon Baker Streetillä n:o 221 B. Siihen kuului kaksi mukavaa makuuhuonetta ja hauskasti kalustettu, suuri, valoisa vierashuone, johon valo tuli kahdesta suuresta akkunasta. Huoneet olivat joka tapauksessa niin hyvät, ja vuokra kahteen osaan jaettuna, siksi kohtuullinen, että kauppa päätettiin heti, ja me otimme huoneet haltuumme. Minä muutin tavarani sinne vielä samana iltana ja seuraavana aamuna saapui Sherlock Holmes mukanaan useita laatikoita ja kapsäkkejä. Kahtena ensi päivänä oli meillä kylliksi työtä ottaessamme esille tavaroitamme ja sovitellessamme niitä paikoilleen. Sen jälkeen alkoi tuntua kodikkaalta ja aloimme tottua uuteen ympäristöömme.
Holmes oli henkilö, jonka kanssa ei ollut laisinkaan paha asua. Hän oli tyyni luonteeltaan ja säännöllinen tavoiltaan. Ainoastaan poikkeustapauksissa valvoi hän pitempään kuin klo 10 ja hän oli aina syönyt aamiaisensa ja lähtenyt ulos, ennenkuin minä nousin sängystäni. Toisinaan vietti hän päivänsä laboratooriossa, toisinaan anatomiasaleissa ja joskus teki hän pitkiä kävelyjä, jotka näyttivät vievän hänet kaupungin kurjimpiin osiin. Kun hän sattui työtuulelle, niin oli hänen tarmonsa suunnaton; mutta toisinaan tapahtui reaktsiooni ja silloin voi hän maata monta päivää vierashuoneen sohvalla sanomatta sanaakaan, liikuttamatta yhtään lihasta. Näissä tilaisuuksissa olin huomannut niin uneksivan ja hajamielisen ilmeen hänen silmissään, että olisin voinut epäillä hänen käyttäneen huumaavia aineita, ellei hänen kohtuullinen ja muutenkin kunnollinen elämäntapansa olisi tehnyt sellaista epäluuloa mahdottomaksi.
Vähitellen alkoi hän herättää minussa yhä enemmän mielenkiintoa ja uteliaisuuteni oppia tuntemaan hänen ammattinsa, kasvoi. Hänen persoonansa ja ulkonäkönsä olivat sellaiset, että niiden täytyi pistää satunnaisenkin tarkkaajan silmään. Hän oli hiukan yli 6 jalkaa pitkä ja äärettömän laihuutensa tähden näytti hän vielä pitemmältä. Silmät olivat terävät ja läpitunkevat paitsi silloin, kun hän sattui olemaan sellaisessa tylsässä tilassa, josta jo mainitsin; hänen ohut kotkannenänsä antoi hänen kasvoilleen valppaan ja päättäväisen ilmeen. Sormissa oli aina muste- ja kemikaaliotäpliä, vaan hänen kätensä oli kuitenkin erittäin kevyt, jota olin tilaisuudessa näkemään usein, kun hän puuhaili helposti särkyvien kemiallisten koneidensa kanssa.
Lukija pitää minua luultavasti kauhean hätiköivänä ihmisenä, kun tunnustan, miten tämä mies ärsytti uteliaisuuttani ja kuinka usein minä koetin särkeä sen hiljaisuuden, jota hän noudatti, mikäli se koski häntä itseään. Heikko terveyteni kielsi minut menemästä ulos, ellei ilma ollut erikoisen kaunis, eikä minulla ollut keitään ystäviä, jotka olisivat käyneet luonani keskeyttääkseen yksitoikkoisuutta jokapäiväisessä elämässäni. Siitä syystä olin iloinen siitä salaperäisyydestä, joka verhosi huonetoverini, ja käytin paljon aikaa nähdäkseni verhon lävitse.
Hän ei opiskellut lääketiedettä. Hän oli itse, vastaukseksi kysymykseeni myöntänyt Stamfordin käsityksen oikeaksi. Eikä hän myöskään ollut päättänyt mitään opintoja, jotka olisivat oikeuttaneet hänet pääsemään tieteelliseen maailmaan. Kuitenkin harjoitti hän eräänlaisia opintoja ihmeellisellä innolla ja muutamissa kummallisissa asioissa olivat hänen tietonsa niin äärettömän täydelliset, että se ihmetytti. Ei kukaan ihminen tekisi niin paljon työtä hankkiakseen niin tarkkoja tietoja, ellei hänellä ole jotakin määrättyä päämäärää.
Toisissa asioissa taas oli hänen tietämättömyytensä hämmästyttävä. Hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaista tietoa nykyajan kirjallisuudesta, filosofiasta ja politiikasta. Kun minä käytän Thomas Carlylen sanoja, kysyi hän perin yksinkertaisen näköisenä, kuka Thomas Carlyle oli ja mitä hän on tehnyt. Hämmästykseni tuli kuitenkin äärimmilleen, kun sain sattumalta tietää ettei hänellä ollut aavistustakaan aurinkokuntamme kokoonpanosta, Copernicuksen laista. Se, että yhdeksännellätoista vuosisadalla vielä löytyi sivistynyt ihminen, joka ei tiennyt, että maa kiertää auringon ympäri, oli niin hämmästyttävä tosiasia että sitä tuskin voi uskoa.
"Te näytätte hämmästyneeltä", sanoi hän hymyillen, kun hän huomasi miten ihmeissäni minä olin. "Nyt, kun olen saanut sen tietooni, koetan unohtaa sen."
"Unohtaa!"
"Minun mielestäni", jatkoi hän, "ovat ihmisen aivot alunpitäen niinkuin tyhjä ullakkokamari, joka hänen itsensä on kalustettava. Houkkio kokoaa kaikenlaista roskaa, jota hän löytää, niin että lopuksi ne tiedot, joista hänellä voisi olla hyötyä, häviävät tai parhaassa tapauksessa sekaantuvat niin toisiin, että hänen on vaikea saada niitä esille tarvittaessa. Taitava käsityöläinen pitää sitävastoin hyvin tarkalla sitä, mitä hän kokoaa aivoihinsa. Hän ei hanki mitään muita työkaluja kuin ne, jotka voivat työssä olla hyödyksi, mutta näitä hänellä onkin suuri varasto ja kaikki täydellisessä järjestyksessä. Se on erehdys, että tällä pienellä huoneella olisi niin venyvät seinät, että niitä voisi venyttää äärettömiin. Olkaa varma siitä, että kerran tulee joka ihmiselle aika, jolloin jokainen uusi tieto työntää yhden vanhan pois tieltään. Sitävarten on suuriarvoista se, ettei hanki itselleen tarpeettomia tietoja, jotka työntävät tieltään hyödylliset."
"Mutta aurinkosysteemi", muistutin minä.
"Mitä hittoa se minuun koskee?" keskeytti hän kärsimättömästi. "Te sanotte, että me kuljemme auringon ympäri! Jos me sensijaan kiertäisimme kuuta, niin ei se tekisi pienintäkään muutosta minuun eikä minun työhöni."
Minä olin aivan kysymäisilläni, mikä hänen työnsä oli, vaan hänen käytöksessään oli jotakin, joka näytti, ettei sellainen kysymys ollut tervetullut. Minä tuumiskelin keskusteluamme ja koetin vetää siitä johtopäätöksiä. Hän ei sanojensa mukaan, halunnut hankkia muita tietoja kuin sellaisia, jotka hänelle olivat hyödyksi ammatissaan. Siis olivat kaikki hänen tietonsa yhteydessä hänen ammattinsa kanssa. Luettelin ajatuksissani kaikki ne erilaiset aineet, jotka hän oli näyttänyt tuntevansa erikoisen hyvin. Otinpa vielä lyijykynän ja kirjoitin ne muistiin. Saatuani kyhäyksen valmiiksi en voinut olla nauramatta sille. Se oli tämän näköinen.
Sherlock Holmes'in tiedot:
1. Kirjallisuudesta … ei tiedä mitään.2. Filosofiiasta … ei tiedä mitään.3. Tähtitieteestä … ei tiedä mitään.4. Politiikasta … tietää hiukan.5. Kasvitieteestä … tiedot vaihtelevat. Tuntee hyvin Belladonnan,opiumin ja myrkyt yleensä. Aivan tietämätön käytännöllisestäpuutarhanhoidosta.6. Geologiiassa … tiedot käytännölliset, vaan rajoitetut. Voisilmänräpäyksessä eroittaa eri maalajit toisistaan. On kävelyjenijälkeen osoittanut likapilkkuja housuissani ja on tarkastettuaanniiden väriä ja kokoomusta voinut sanoa, mistä Lontoon osastane ovat kotoisin.7. Kemiassa … tiedot perinpohjaiset.8. Anatomiassa … tiedot tarkat mutta järjestelmättömät.9. Sensatsioonikirjallisuudessa … tiedot suunnattomat. Tunteejokaisen yksityiskohdan jokaisessa rikoksessa, joka on tehtyvuosisadan alusta lukien.10. Soittaa mainiosti viulua.11. On mainio nyrkkitaistelija ja miekkailija sekä sapelillaettä floretilla.12. Tuntee hyvin ja käytännöllisesti Englannin lain.
Kun olin joutunut näin pitkälle, niin heitin epätoivoisena luettelon tuleen. "Jospa vaan voisin ymmärtää hänen aikomuksensa ja huomata jonkun ammatin, jossa nämä tiedot välttämättömästi tarvitaan," sanoin itsekseni, "mutta sitä ei kannata koettaakaan."
Aikaisemmin olen maininnut hänen viulunsoitto-taidostaan. Se oli ihmeellinen, mutta yhtä merkillinen kuin hänen muutkin tietonsa. Tiesin kyllä, että hän osasi soittaa useita kappaleita, jopa vaikeitakin, sillä hän oli minun pyynnöstäni soittanut Mendelsohnin Lieder ja toisia mielikappaleitani. Saadessaan olla rauhassa soitti hän harvoin mitään tunnettua säveltä. Illoin oli hänellä tapana istuutua nojatuoliinsa, sulkea silmänsä ja hangata huolimattomasti kieliä; viulu oli poikittain polvilla. Toisinaan olivat äänet sointuvia ja synkkämielisiä. Usein ne olivat fantastisia ja iloisia. Ne tulkitsivat epäilemättä niitä ajatuksia, jotka liikkuivat hänen aivoissaan, mutta oliko soitto hänelle avuksi tai ainoastaan seuraus oikusta, oli minun mahdoton sanoa. Ehkä olisin vastustellut näitä hermostuttavia sooloja, ellei hän aina lopuksi olisi soittanut useita lempilaulujani ikäänkuin palkitakseen kärsivällisyyttäni.
Ensimäisellä viikolla ei meidän luonamme käynyt ketään ja minä aloin arvella, että toverini oli yhtä ilman ystäviä kuin minäkin. Vähitellen huomasin kuitenkin, että hänellä oli tuttavia mitä erilaisimmissa kansanluokissa. Eräs pieni, kalpea, tummanverinen mies, joka esitettiin minulle nimellä Mr Lestrade, kävi luonamme kolme, neljä kertaa yhdellä ainoalla viikolla. Eräänä aamuna tuli eräs nuori, hienosti puettu tyttö ja viipyi puoli tuntia tai ehkä enemmänkin. Saman päivän iltapuolella tuli eräs harmaahapsinen, kuluneessa puvussa oleva mies, joka näytti juutalaiselta kulkukauppiaalta ja oli erittäin kiihtynyt ja hänen seurassaan oli vanha akka, jolla oli jalassa rikkonaiset pieksut. Toisella kertaa keskusteli eräs harmaapäinen, vanha herra Holmes'in kanssa ja eräänä päivänä kävi hänen luonaan eräs rautatienkonduktööri virkapuvussaan. Kun joku näistä eriskummaisista olennoista saapui, niin pyysi Sherlock Holmes saada käyttää vierashuonetta ja minä vetäydyin makuuhuoneeseeni. Hän pyysi aina anteeksi sitä, että vaivasi minua. "Minun on pakko käyttää tätä huonetta konttoorinani", sanoi hän, "ja nämä ihmiset ovat minun liiketuttaviani." Nyt minulla taas oli tilaisuus kysyä häneltä suoraan, mutta taas esti hienotunteisuuteni minut siitä. Minä luulin silloin, että hänellä oli vahvat syyt olla sanomatta sitä, mutta hän karkotti pian epäluulot siten, että alkoi itse puhua asiasta.
Minulla on hyvät syyt pitää mielessäni 4:s p. Maaliskuuta, kun nousin ylös tavallista varemmin ja näin, ettei Sherlock Holmes vielä ollut lopettanut aamiaistaan. Emäntämme oli niin tottunut minun myöhäisiin tapoihini, ettei minua varten vielä oltu katettu, ja kahvini ei vielä ollut keitetty. Ihmisen tolkuttomassa oikullisuudessa soitin kiivaasti kelloa ja huomautin lyhyesti olevani valmis. Sitten sain käsiini erään aikakauskirjan pöydältä ja koetin kuluttaa aikaani lukemalla, silläaikaa kun Holmes hiljaisuudessa söi käristettyä leipäänsä. Erään artikkelin päällekirjoitus oli lyijykynällä merkitty ja minä luin sen tietysti. Sen vähän liian mahtava päällekirjoitus oli "Elämän kirja" ja se koetti osoittaa kuinka paljon havaintokykyinen ihminen voi oppia tutkimalla tarkasti ja järjestelmällisesti kaikkea, mikä sattuu hänen tielleen. Minun mielestäni oli sisällys merkillinen sekoitus teräväjärkisyydestä ja mahdottomuuksista. Tekijä sanoi kykenevänsä lukemaan jonkun henkilön sisimmätkin ajatukset hetkellisestä kasvojenilmeestä, lihasnytkäyksestä tai silmänluonnista. Hänen käsityksensä mukaan olisi teeskentely mahdotonta sellaisen henkilön näkyvissä, joka on oppinut tekemään huomioita, analyseeraamaan. Hänen johtopäätöksensä olivat aivan yhtä kieltämättömät kuin Euklideen väitökset. Perehtymättömille olivat nämä lopputulokset niin ihmetyttäviä, että he varmaan pitäisivät häntä noitana, kunnes olisivat oppineet tavan, jota hän käytti saavuttaakseen sellaiset.
"Vesipisarasta", sanoi tekijä, "voisi loogikko todistaa Atlannin valtameren tahi Niagaran olemassaolon mahdollisuuden, vaikkakaan hän ei milloinkaan olisi kuullut eikä nähnyt kumpaistakaan. Samaten on elämä pitkä ketju, jonka laadun tuntee, niinpiankuin on saanut selville yhdenkin nivelen. Niinkuin kaikki toisetkin tieteet voi opin johtopäätöksien tekemiseen ja analyseeraamiseen saavuttaa ainoastaan opiskelemalla kauvan ja kärsivällisyydellä, mutta elämä on niin lyhyt, ettei ainoakaan kuolevainen voi saavuttaa täydellisyyttä siinä. Ennenkuin voi yrittääkään selvittää ihmisen moraalisia ja henkisiä ominaisuuksia, täytyy alottaa ratkaisemalla enemmän alustavia tehtäviä. Koettakaa esim. tavatessanne joku henkilö saada selvä hänen historiastaan ja hänen käsityöstään tai ammatistaan. Vaikka semmoinen harjoitus tuntuu lapselliselta, niin teroittaa se kuitenkin huomiokykyä ja opettaa, mikä on otettava huomioon. Miehen kynnet, hänen takinhihansa, saappaansa, housunsa, hänen peukalonsa ja etusormensa kovuus, hänen kasvojensa ilme, hänen kalvosimensa, jokainen näistä osoittaa selvästi miehen ammatin. On käsittämätöntä, etteivät kaikki nämä yhdessä voisi antaa valppaalle tarkkaajalle jotakin tietoa."
"Sellaisia tyhmyyksiä", huudahdin minä heittäen lehden pöydälle. "En milloinkaan elämässäni ole lukenut sellaista roskaa."
"Mitä se on?" kysyi Holmes.
"Tämä artikkeli", sanoin minä ja osoitin sitä munalusikallani istuutuessani syömään aamiaistani. "Ymmärrän että te olette lukenut sen, koska olette alleviivannut sen. Myönnän kuitenkin, että se on koko hyvin kirjoitettu. Se on luultavasti joku erakko, joka on keksinyt nämä merkilliset väitökset kotona työhuoneessaan. Toivon että voisin viedä hänet istumaan kolmannen luokan vaunuun maanalaisella rautatiellä ja pakottaa hänet ilmoittamaan kaikkien matkatoveriensa ammatit. Tahtoisin lyödä vetoa 1,000 yhtä vastaan siitä, että hän epäonnistuu."
"Ja te menettäisitte rahanne", huomautti Holmes tyynesti. "Tämä artikkeli on minun itseni kirjoittama."
"Teidän!?"
"Niin! minulla on jonkunverran taipumuksia huomioiden ja johtopäätösten tekemiseen. Ne teoriiat, joista olen maininnut tuossa ja joita te pidätte niin mahdottomina, ovat itse asiassa hyvin käytännöllisiä — niin, vieläpä niin käytännöllisiä, että minun jokapäiväinen leipäni on niistä riippuvainen."
"Ja miten?" kysyin minä tahtomattani.
"Niin, minun ammattini on merkillinen. Luulen olevani ainoa alallani. Minä olen neuvotteleva salapoliisi, jos ymmärrätte mitä sillä tarkoitetaan. Täällä Lontoossa on suuret joukot virallisia ja yksityisiä salapoliisiliikkeitä. Kun eivät ne voi tehdä mitään, niin tulevat he minun luokseni ja minä opastan heidät oikeille jälille. He ilmoittavat minulle kaikki yksityisseikat ja siitä syystä, että yleensä tunnen rikoksia, olen tavallisesti tilaisuudessa auttamaan. Kaikki rikokset muistuttavat toisiaan enemmän tai vähemmän ja, jos tuntee hyvin yksityiskohdat tuhannesta, niin olisi merkillistä, ellei kykenisi selvittämään tuhatensimäistä. Lestrade on kuuluisa salapoliisi. Hän sotkeutui eräässä väärennysjutussa ja kävi hän juuri sentähden täällä."
"Entä ne kaikki muut?"
"Useimmat tulevat yksityisissä asioissa. Ne ovat kaikki väkeä, jotka ovat joutuneet johonkin pulaan ja tarvitsevat apua. Minä kuuntelen, mitä heillä on kerrottavaa; he kuuntelevat mitä minulla on muistuttamista, ja minä pistän palkkion taskuuni".
"Tarkoitatteko," sanoin minä, "että te jättämättä huoneitanne kykenette selvittämään jutun, jota toiset ihmiset eivät voi ymmärtää, vaikka he itse ovat nähneet kaikki yksityisseikat."
"Aivan. Minä luulottelen sen olevan niin. Joskus sattuu jotakin mutkikkaampaa. Siinä tapauksessa täytyy minun lähteä ulos nähdäkseni omin silmin. Nähkääs, minulla on joukko erikoistietoja, joita käytän näissä tehtävissä ja jotka helpottavat asiaa koko joukon. Ne johtopäätös-säännöt, joista kirjoitin tuossa artikkelissa, joka herätti teissä suuttumusta, ovat minulle arvaamattoman hyödylliset. Huomioiden tekeminen on painunut veriini. Kun ensi kertaa kohtasimme toisemme, tunnuitte hämmästyneen kun minä sanoin teidän tulleen Afghanistanista."
"Joku oli epäilemättä kertonut siitä."
"Ei suinkaan. Minä 'tiesin', että te olitte tullut Afghanistanista. Tavan mukaan menivät ajatukset niin nopeasti aivojeni läpi, että tulin tähän tulokseen niin, että tuskin tiesin, miten se oli tapahtunut. Loppupäätösten järjestys oli suunnilleen seuraava: 'Tässä on herra, joka näyttää lääkäriltä ja samalla sotilaalta. Selvästi siis rykmentinlääkäri. Hänen on täytynyt hiljakkoin palata troopillisesta ilmanalasta, sillä hänen kasvonsa ovat ruskeat, mutta tämä ei ole niiden luonnollinen väri sillä ranteet ovat valkeat. Hänen riutuneista kasvoistaan näkyy, että hän on ollut vaikeasti sairaana. Hänen vasen käsivartensa on loukkaantunut, sillä hän pitää sitä kankeasti ja luonnottomasti. Missä kuumassa vyöhykkeessä on englantilainen rykmentinlääkäri kokenut sellaisia vaivoja ja saanut haavan käsivarteensa? Tietysti Afghanistanissa.' Kaikki tämä ei vienyt pitempää aikaa kuin sekunnin. Minä huomautin, että olitte tullut Afghanistanista, ja te hämmästyitte."
"Nyt kun olette selvittänyt sen, näyttää se perin helpolta," sanoin minä hymyillen. "Te muistutatte Edgar Allan Poe'n Dupin'ia. Minä luulin aina, että semmoisia henkilöitä löytyi ainoastaan romaaneissa."
Sherlock Holmes nousi ja sytytti piippunsa. "Te luulette kaiketi sanovanne minulle kohteliaisuuden verratessanne minua Dupin'iin", huomautti hän. "Minun käsitykseni mukaan oli Dupin jotenkin vähäpätöinen henkilö. Tuo temppu keskeyttää ystävän ajatukset neljännestunnin hiljaisuuden jälkeen tuntuu todellakin jotenkin viekkaalta. Hänellä oli kyllä analyyttistä taipumusta, mutta hän on kaukana sellaisesta, ilmiöstä, kuin Poe luuli."
"Oletteko lukenut Gaboriaun kirjoja?" kysyin minä. "Onko Lecoq teidän käsityksenne mukaan hyvä salapoliisi?"
Sherlock Holmes puhisi vihaisesti. "Lecoq oli oikea hutilus", sanoi hän kärsimättömästi. "Hänellä oli ainoastaan yksi hyvä ominaisuus ja se oli hänen tarmonsa. Se kirja teki minut oikein kipeäksi. Koko juttu oli vaan se, että piti identtifieerata eräs vanki. Minä olisin tehnyt sen 24:ssä tunnissa. Lecoq tarvitsi kuusi kuukautta. Kirjaa voisi käyttää, osoittamaan salapoliiseille, mitä heidän tulee jättää tekemättä."
Minua harmitti, että kahta henkilöä, joiden luonteita olin niin paljon ihaillut, kohdeltiin niin välinpitämättömästi. Minä menin akkunaan ja katselin kadulle. "Hän on ehkä lahjakas", sanoin minä itsekseni, "mutta hän on myöskin hyvin itserakas".
"Nykyään ei esiinny yhtään rikosta eikä rikollista", sanoi hän riitaisasti. "Mitä hyödyttää se, että on järkeä meidän ammattiimme. Tunnen itsessäni, että minussa on jotakin, joka voisi tehdä nimeni kuuluisaksi. Ei ole ketään eikä ole ollut ketään, joka olisi käyttänyt niin paljon opintoja ja niin paljon luontaista lahjakkaisuutta rikoksien paljastamiseen, kuin minä. Mutta minkälainen on lopputulos? Ei ole paljastettavia rikoksia, tai parhaassa tapauksessa ovat ne niin kömpelösti tehtyjä ja syyt niin läpinäkyvät, että ne voi ymmärtää vaikka Scotland Yardin salapoliisi".
Koska minä vielä olin kiukuissani hänen kehuskelevasta puheestaan, katsoin parhaaksi vaihtaa puheen aihetta.
"Ihmettelenpä, mitä tuo mies hakee", sanoin minä ja osoitin sormellani erästä yksinkertaisesti puettua henkilöä, joka kulki hiljalleen katua myöten toisella katukäytävällä ja tarkasteli talojen numeroita.
"Tarkoitatteko tuota eroitettua laivastokersanttia", sanoi Holmes.
"Kehumista ja lörpötystä", arvelin itsekseni. "Hän tietää, etten voi koetella hänen arvaustaan".
Tämä ajatus oli tuskin lähtenyt aivoistani, kun mies huomasi numeron porttimme päällä ja kiiruhti poikki kadun. Me kuulimme lujan koputuksen, bassoäänen ja raskaita askelia, jotka tulivat ylös rappuja.
"Mr Sherlock Holmes'ille", sanoi hän astuessaan sisään huoneeseen ja antoi hänelle sinisen kirjeen.
Nytpä oli tilaisuus nolata hänet. Hän ei tullut ajatelleeksi että mies tulisi sisälle, kun hän lausui arvelunsa.
"Sanokaa ystäväni", sanoin minä niin ystävällisesti kuin mahdollista, "mikä teidän ammattinne on?"
"Kaupunginlähetti, sir", sanoi hän jurosti. "Virkapuku on korjattavana."
"Ja mikä te olette ollut?" pitkitin minä katsahtaen pilkallisesti toveriini.
"Kersantti kunink. laivastossa. Eikö vastausta? Hyvä on sir."
Hän otti asentoaskeleet, teki kunniaa ja meni.
Murha Lauriston Garden'issa.
Minun täytyy myöntää, että hämmästyin tästä uudesta näytteestä siitä, miten käytännölliset ystäväni teoriiat olivat. Kunnioitukseni hänen analyseerauskykyynsä kohosi paljon. Vielä minä tosin epäilin, että kaikki oli mahdollisesti sovitettu edeltäpäin, jotta minä pettyisin, mutta mitä syitä hänellä olisi ollut sellaista tehdäkseen, sitä en voinut käsittää. Kun katsahdin häneen, niin oli hän lopettanut kirjeen lukemisen, ja hänen silmiinsä oli tullut sellainen tuijottava, tyhjä ilme, joka osoittaa hajamielisyyttä.
"Miten voitte päättää sen?" kysyin minä.
"Päättää minkä?" sanoi hän hitaasti.
"Että mies oli entinen laivastokersantti."
"Siihen ei minulla nyt ole aikaa", vastasi hän ärtyisästi; sitten jatkoi hän hymyillen: "Suokaa anteeksi! Te katkaisitte ajatusteni juoksun; vaan ehkä se oli hyvä sekin. Vai niin! Te ette tosiaankaan voinut nähdä, että mies oli entinen laivastokersantti?"
"Mahdotonta".
"Jonkun asian selitys on usein helpommin sanottu kuin tehty. Jos pyydettäisi teitä todistamaan, että kaksi kertaa kaksi on neljä, niin huomaisitte sen kylläkin kiusalliseksi, vaikka olette varma siitä. Kadun ylitsekkin voin nähdä suuren sinisen ankkurin joka oli tatueerattu hänen kätensä ulkopuolelle. Tämä muistutti merestä. Hän käyttäytyi sotilaallisesti ja hänellä oli ohjesäännön mukainen poskiparta. Siinä on meillä kuva matroosista. Hän oli jotenkin itsetietoinen henkilö, ja hänen ulkomuotonsa osoitti, että hän on tottunut käskemään. Ettekö huomannut, miten hän piti päänsä pystyssä ja miten hän heilutteli keppiään? Vakava, kunnioitusta herättävä, keski-ikäinen mies — kaikki seikkoja, jotka tekivät sen, että luulin hänen olleen kersanttina."
"Ihmeellistä", huudahdin minä.
"Eipä suinkaan", sanoi Holmes, vaikka minä luulin huomaavani, että hän ilostui minun ihmettelystäni ja ihailustani. "Juuri äsken sanoin, ettei enää löydy rikoksellisia. Näyttää siltä kuin olisin väärässä — katsokaahan tätä!" Hän ojensi minulle sen kirjeen, jonka lähetti oli jättänyt.
"Tämähän on kauheata", huudahdin minä, luettuani sen läpi.
"Se tuntuu todellakin tavattomalta", huomautti hän tyynesti."Tahtoisitteko olla hyvä ja lukea sen ääneen?"
Kirje, jonka luin, oli seuraava:
"Paras Mr Sherlock Holmes.
On sattunut ruma tapaus tänä yönä n:o 3:ssa Lauriston Gardenissa Brixton Road'in varrella. Tehdessään kierrostaan näki eräs poliisikonstaapeleistamme tulta siellä klo 2, ja kun rakennus on asumaton niin epäili hän, että jotakin oli hullusti. Hän tapasi portin avoimena ja löysi kadunpuolisesta huoneesta hyvin puetun herrasmiehen ruumiin, jonka taskussa oli visiittikortti, jossa oli nimi Enoch J. Drebber, Cleveland, Ohio. U.S.A. Ryöväystä ei ole tehty eikä löydy mitään, joka osottaisi, mistä syystä mies on kuollut. Huoneessa on veripilkkuja, mutta ruumiissa ei ole yhtään haavaa. Me emme voi ymmärtää, millä tavalla hän on tullut asumattomaan taloon; koko asia on läpeensä arvoituksen tapainen. Jos teillä on aikaa tulla taloon ennen klo 12, niin tapaatte minut siellä. Jos sitävastoin ette voisi tulla, niin minä annan teille enemmän tietoja, ja pitäisin sitä ystävyyden osoituksena, jos tahtoisitte mainita oman mielipiteenne.
Teidän uskollinen Tobias Gregson."
"Gregson on etevin salapoliisi Scotland Yard'issa", huomautti ystäväni. "Hän ja Lestrade ovat parhaat huonojen joukosta. Molemmat ovat toimintakykyisiä ja tarmokkaita, mutta äärettömän kiintyneitä vanhoihin tapoihinsa. He ovat kuin koira ja kissa ja kadehtivat toisiaan yhtä paljon kuin kaksi kaunista tyttöä. Siitä tulee hauskaa, jos molemmat ovat tämän rikoksen jälillä."
Minua ihmetytti miten tyynesti hän voi istua ja puhella. "Mutta tässä ei ole aikaa tuhlattavana!" huudahdin minä. "Lähetänkö noutamaan ajuria?"
"En tiedä huolinko koko asiasta. Minä olen suurin laiskuri mitä löytyy — s.t.s. toisinaan, sillä usein olen kylläkin terhakka."
"Tämähän on juuri semmoinen tilaisuus, jota olette toivonut."
"Paras ystäväni, mitä tämä oikeastaan liikuttaa minua? Jos esim. minä selvittäisin koko arvoituksen, niin saisivat Gregson, Lestrade & C:o koko kunnian, siitä syystä, etten ole virallinen henkilö."
"Mutta hänhän pyytää teidän apuanne."
"Niin senvuoksi, että hän tietää minun olevan itseään etevämmän, mutta hän purisi mieluummin kielensä poikki, kuin myöntäisi sen jonkun kolmannen henkilön kuullen. Voimmehan kuitenkin käydä siellä katsomassa. Minä selvitän sen itselleni ja ellen mitään muuta voittaisi niin saanpa kuitenkin nauraa kunnollisesti heidän kustannuksellaan. Tulkaa, niin lähdemme!"
Hän heitti päällysnutun selkäänsä sellaisella innolla, että minä huomasin energiian seuranneen hänen edellistä tilaansa.
"Ottakaa hattu päähänne", sanoi hän.
"Haluatteko, että minä seuraan mukana?"
"Kyllä! ellei teillä satu olemaan muuta tekemistä."
Minuutti senjälkeen istuimme molemmat ajopelissä joka kulki täydellä vauhdilla Brixton Road'ia kohden.
Oli synkkä, sumuinen aamu ja rakennusten päädyissä riippui likaisen keltainen sumu, joka oli kuin heijastus allaolevasta likaisesta kadusta. Seuralaiseni oli erinomaisen hyvällä tuulella ja puheli koko ajan Cremona-viuluista ja Stradivarius- ja Amati-viulujen eroituksesta. Minä sitävastoin olin vaiti, sillä ikävä ilma sekä surullinen asiamme tekivät minut alakuloiseksi.
"Tepä ette näy tuhlaavan paljon ajatuksia juttuun, joka meillä on käsillä", sanoin minä ja keskeytin hänen soitannollisen keskustelunsa.
"Minulla ei vielä ole mitään tosiasioita", sanoi hän. "On suuri erehdys, jos rupeaa tekemään teoriioja, ennenkuin on saanut kaikki tiedot. Se vaikuttaa epäedullisesti arvostelukykyyn."
"Kohta saatte tietonne," huomautin minä ja viittasin ulos; "tämä onBrixton Road ja tuolla on talo, ellen erehdy."
"Niin näkyykin olevan! Pysäyttäkää, ajaja, pysäyttäkää!" Me olimme vielä 100 metriä paikalta, mutta hän vaati itsepäisesti, että astuisimme pois, ja me lopetimme matkan jalan.
Talo N:3 Lauriston Garden näytti synkältä ja runsasvaiheiselta. Se oli yksi neljästä talosta, jotka olivat vähän matkaa poispäin itse katulinjasta, kaksi niistä oli asuttua, toiset kaksi asumatonta. Jälkimmäisissä oli kadullepäin kolme ikävää akkunariviä, jotka olivat alastomat paitsi muutamia siellä täällä, joissa oli kirjoitus "Vuokrataan." Pieni puutarha, jossa oli muutamia sairaloisia kasveja, eroitti joka rakennuksen kadusta ja joka puutarhan läpi kulki kapea, väriltään keltainen, nähtävästi savesta ja karkeasta hiekasta tehty jalkakäytävä. Kaikki oli sateesta märkää ja liukasta, kun oli satanut koko yön. Puutarhaa ympäröi kolme jalkaa paksu muuri, jonka päällä oli puuaidotus, ja tätä muuria vastaan nojaten seisoi eräs poliisikonstaapeli, jonka ympärillä seisoi joukko maleksijoita, jotka kurkottivat kaulojaan ja vaivasivat silmiään siinä turhassa toivossa, että näkisivät edes vilaukselta sitä, mitä sisällä tapahtui.
Minä olin luullut, että Sherlock Holmes heti rientäisi sisään alkaakseen salaisuuden tutkimisen. Mutta tämä ei läheskään näyttänyt olevan hänen aikomuksensa. Hän käveli edestakaisin katukäytävällä näyttäen niin suruttomalta, että se, asiain tällä kannalla ollessa, näytti minusta melkein teeskentelyltä; hän katseli maata, taivasta, vastapäätä olevia taloja ja muuria. Päätettyään tutkistelunsa, meni hän hitaasti polkua myöten eli ehkä paremmin pitkin ruohoreunaa toisella laidalla, silmät maahan luotuina. Hän seisahtui kaksi kertaa ja kerran näin hänen hymyilevän ja huudahtavan hiljaa tyytyväisyydestä. Kosteassa savisessa maassa oli joukko jalanjälkiä, mutta senjälkeen kuin poliisit ja muutkin olivat kävelleet siinä edestakaisin, en voinut ymmärtää, mitä selvää ystäväni voi saada niistä. Minä olin kuitenkin saanut niin tavattomia todisteita hänen huomiokykynsä terävyydestä, että en suurestikaan epäillyt, ettei hän kykenisi näkemään paljon sellaista, jota minä en huomannut.
Portilla tapasi meidät eräs pitkä, kalpea, pellavatukkainen mies, joka riensi luoksemme muistikirja kädessä ja tervehti lämpimästi ystävääni. "Oli hyvin ystävällisesti tehty, että tulitte tänne", sanoi hän. "Minä olen jättänyt kaikki koskematta."
"Huomioonottamatta tätä", vastasi ystäväni ja osoitti katukäytävää. "Vaikka tästä olisi kuletettu lauma puhvelihärkiä, niin ei se olisi pahemmin tallattu. Te olette kaiketi itse tehneet huomioita, Gregson, ennenkuin olette sallinut tämän."
"Minulla on ollut niin paljon tekemistä sisällä talossa", sanoi salapoliisi vältellen. "Virkatoverini, Mr Lestrade, on myös täällä. Minä luotin siihen, että hän tarkastaisi sen."
Holmes katsahti minuun ja kohotti halveksien kulmakarvojaan. "Kun täällä jo on kaksi sellaista miestä kuin te ja Lestrade, niin ei liene minulla paljoakaan selville otettavaa", sanoi hän.
Gregson hykersi itsetyytyväisenä käsiään. "Minä luulen, että me olemme tehneet kaikki mitä voi tehdä", vastasi hän, "mutta tämä on mutkikas juttu ja minä tiedän teidän pitävän sellaisesta."
"Tulitteko te ehkä tänne ajurilla?" kysyi Sherlock Holmes.
"En, sir."
"Eikä Lestradekaan?"
"Ei, sir."
"Menkäämme sitten katsomaan huonetta." Tämän epäjohdonmukaisen huomautuksen jälkeen menimme sisälle taloon, Gregsonin kanssa, jonka kasvonpiirteet osoittivat suurta hämmästystä.
Lyhyt, laudoitettu, tomuinen käytävä vei kyökkiin. Sieltä meni kaksi ovea, toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Toinen näistä oli nähtävästi ollut sulettuna useita viikkoja. Toinen vei ruokasaliin, jossa salaperäinen rikos oli tapahtunut. Holmes meni ensin sisälle ja minä seurasin perässä sellaisen tunteen painostamana, jonka kuolema aina vaikuttaa.
Se oli suuri nelikulmainen huone, joka näytti vieläkin suuremmalta siksi, että se oli kalustamaton. Seiniä koristi huonot, loistavan väriset seinäpaperit ja nämä olivat useista kohdin kosteuden tahraamat ja siellä täällä riippui irtirevittyjä kaistaleita, jotka jättivät keltaisen rappauksen paljaaksi. Vastapäätä ovea oli korea, avonainen uuni, joka oli varustettu jäljitellystä marmorista tehdyllä askeleella. Tämän nurkalla oli kiinnitettynä punaisen vahakynttilän palanen. Ainoa akkuna, joka löytyi, oli niin likainen, että huoneessa oli puolihämärä, joka teki kaikki likaisenharmaan näköiseksi, ja sitä lisäsi vielä paksu tomukerros.
Kaikki nämä yksityisseikat huomasin vasta myöhemmin. Sillä hetkellä kiinnitti minun huomiotani ainoastaan hirveä, liikkumaton olento, joka makasi pitkänään lattialla ja tuijotti likaseen kattoon ilmeettömin, avonaisin silmin. Se oli 43-44 vuotiaan, keskikokoisen, leveäharteisen miehen ruumis, jolla oli kihara tukka ja sänkiparta. Hän oli puettuna pitkään hännystakkiin ja hienoihin liiveihin, vaaleisiin housuihin ja lumivalkeisiin kalvosimiin ja kaulukseen. Hieno, harjattu silinterihattu seisoi vieressä lattialla. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja käsivartensa ylösnostetut ja jalat olivat kiertyneet toistensa ympäri, aivan kuin hänen kuolinkamppauksensa olisi ollut tuskallinen. Hänen jäykistyneet kasvonpiirteensä osoittivat kauhua ja vihaa. Hänen ilkeät, hirveästi vääntyneet kasvonsa, matala otsansa, tylppä nenänsä ja eteentyöntyvä alaleukansa antoivat kuolleelle merkillisen, apinamaisen muodon, jota näköä vielä lisäsi ruumiin luonnoton asento. Monta kertaa olen nähnyt kuoleman, vaan milloinkaan se ei ole tuntunut niin kamalalta kuin tässä pimeässä, kurjassa huoneessa Brixton Road'in varrella.
Ovella seisoi Lestrade, laihana ja notkeana kuin kärppä ja tervehti meitä.
"Tämä juttu tulee kyllä herättämään huomiota, sir", huomautti hän. "Se voittaa kaikki, joita olen ennen kokenut, enkä minä ole mikään eilisen teiren poika."
"Siinä ei ole mitään johtolankaa", sanoi Gregson.
Sherlock Holmes lähestyi ruumista, polvistui sen viereen ja tutki sitä tarkasti. "Oletteko varma siitä ettei löydy mitään haavoja?" kysyi hän osoittaessaan useita veripilkkuja, jotka värjäsivät lattian.
"Täydellisesti!" huudahtivat molemmat salapoliisit.
"Siinä tapauksessa on veri tullut toisesta henkilöstä — luultavasti murhaajasta, jos nyt murha olisi tapahtunut. Tämä muistuttaa tapahtumista van Jensen'in kuolemasta Utrecht'issa vuonna '34. Muistatteko sen tapauksen, Gregson?"
"En, sir."
"Tutkistelkaa sitä sitten — se teidän on tosiaankin tehtävä. Ei mikään ole uutta auringon alla. Kaikki on tapahtunut kerran ennen."
Puhuessaan hän kopeloi nopeasti käsillään joka kohtaa, hän tunnusteli, painoi, avasi nappeja ja tutki ja koko ajan oli hänen silmissään sama hajamielinen ilme, jonka jo ennen olin havainnut. Tutkiminen tapahtui niin nopeasti, että sitä tuskin voi aavistaa, kuinka huolellisesti se kävi. Lopuksi hän haistoi kuolleen huulia ja tarkasti sitten hänen kiiltonahkakenkiensä anturat.
"Oletteko siirtäneet häntä?" kysyi hän.
"Ei enempää kuin tarkastuksemme vaati."
"Nyt voitte viedä hänet ruumishuoneeseen", sanoi hän. "Enempää emme tarvitse häntä."
Gregsonilla oli käsillä paarit ja neljä miestä. Ne tulivat hänen käskystään sisälle ja veivät ruumiin pois. Kun he nostivat sen, niin putosi eräs sormus lattialle ja vieri jonkun matkaa. Lestrade otti sen ylös ja tuijotti hämmästyneenä siihen.
"Tässä leikissä on mukana joku nainenkin!" huudahti hän. "Tässä on naisen vihkimäsormus."
Puhuessaan näytti hän sormuksen meille kämmeneltään. Me kokoonnuimme kaikki hänen ympärilleen ja katselimme sitä. Ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, ettei tämä yksinkertainen kultasormus joskus ollut koristanut morsiamen sormea.
"Tämä tekee asian sekavammaksi", sanoi Gregson. "Ja Jumala tietää, että se jo ennaltaankin oli kyllin sekava."
"Oletteko varma, ettei se sen sijaan tee asiaa yksinkertaisemmaksi", huomautti Holmes. "Ei se hyödytä mitään, että seisoo ja töllistelee siihen. Mitä löysitte hänen taskuistaan?"
"Tässä on kaikki", sanoi Gregson ja osoitti sormellaan muutamia esineitä, jotka olivat kasassa alimmalla rapun astimella.
"Kultakello n:o 97,163 Barrand'ilta Lontoosta. Painavat ja vankat, kultaiset perät. Vapaa-muurarimerkillä varustettu kultasormus. Kultainen rintaneula — rubiinisilmäinen verikoiran pää. Käyntikorttikirja venäläisestä nahasta, sisältäen korttia nimellä Enoch J. Drebber, Cleveland, sopii E.J.D:hen alusvaatteissa. Kukkaro puuttuu, mutta taskussa on 7 puntaa 13 shillingiä pieniä rahoja. Taskupainos Boccaccio'n 'Decameronea' Joseph Stangerson'in nimi kansilehdellä. Kaksi kirjettä — toinen osoitettu E.J. Drebberille ja toinen Joseph Stangersonille."
"Millä osoitteella?"
"American Exchange, Strand — post — restante. Molemmat ovatGuionin höyrylaivayhtiöltä ja huomauttavat heidän höyrylaivojensalähtöajoista Liverpoolista. Arvattavasti aikoi onneton palataNew-York'iin."
"Oletteko kyselleet Stangersonia?"
"Sen tein heti, sir", sanoi Gregson. "Minä olen lähettänyt ilmoituksen kaikkiin sanomalehtiin ja yksi miehistäni on mennyt American Exchang'iin, mutta ei ole vielä palannut."
"Oletteko kirjoittanut Cleveland'iin?"
"Me sähkötimme aamulla."
"Miten kirjoititte sähkösanoman?"
"Me ilmoitimme yksinkertaisesti kaikki seikat ja sanoimme, että olimme kiitolliset minkälaisista tiedoista hyvänsä, jotka voivat meitä hyödyttää."
"Te ette pyytänyt tietoa mistään erityisestä kohdasta, jota piditte tärkeänä!"
"Kysyin vaan Stangersonia."
"Eikö mitään muuta? Eikö ole mitään asiaa, josta tämä juttu voisi riippua? Ettekö aijo sähköittää enempää?"
"Olen sanonut kaikki, joka minulla on sanottavaa," sanoi Gregson loukatun näköisenä.
Sherlock Holmes naurahteli itsekseen ja aikoi juuri tehdä jonkun huomautuksen, kun Lestrade, joka oli ollut sisällä huoneessa, sillä aikaa kun tämä keskustelu tapahtui eteisessä, äkisti tuli ulos hykertäen käsiään kehuskelevan ja itsetyytyväisen näköisenä.
"Mr Gregson", sanoi hän, "minä olen juuri tehnyt huomion, joka varmaankin olisi jäänyt tekemättä, ellen minä olisi tutkinut seiniä niin tarkoin."
Pienen miehen silmät loistivat, kuin hän puhui, ja hän oli nähtävästi äärettömän ihastunut siitä, että oli voittanut yhden pisteen virkaveljestään, vaikka hän koetti peittää sitä.
"Tulkaa mukaan", sanoi hän ja kääntyi takaisin huoneeseen, jonka ilma tuntui käyneen puhtaammaksi, senjälkeen kun kamala vieras oli viety pois. "Asettukaa nyt tähän!"
Hän sytytti tulitikun ja piti sitä lähellä seinää.
"Katsokaa tätä!" huudahti hän voitonriemuisena.
Olen jo huomauttanut, että seinäpaperi oli lähtenyt irti toisin paikoin. Nurkasta oli suuri palanen pudonnut pois ja jättänyt neliön keltaiseen rappaukseen. Tämän alan poikki oli kirjoitettu veripunaisilla kirjaimilla yksi ainoa sana:
"Mitä tästä sanotte?" huudahti salapoliisi niinkuin näyttäjä näyttelynsä edessä. "Tämä jäi näkemättä siitä syystä, että se oli huoneen pimeimmässä osassa eikä kukaan ajatellut sitä tarkastaa. Murhaaja on kirjoittanut sen omalla verellään. Katsokaa tänne miten se on juossut pitkin seinää! Tämä todistaa, ettei itsemurha ole tapahtunut. Miksi hän valitsi tämän nurkan kirjoittaessaan? Sen minä selvitän teille. Kun tuo kynttilä uunilla oli sytytetty, oli tämä nurkka valoisin eikä pimein huoneessa."
"Ja mitä se todistaa, nyt kun olette löytänyt sen?" kysyi Gregson epäilevästi.
"Mitä se todistaa? Se todistaa, että murhaaja on aikonut kirjoittaa Rachel, mutta häntä on häiritty, ennenkuin hän on ehtinyt lopettaa. Muistakaa minun sanani, kun tämä juttu tulee selväksi, niin saatte nähdä, että joku nainen nimeltä Rachel on ollut tekemisissä sen kanssa. Te voitte mielellänne nauraa, Mr Sherlock Holmes. Kyllä te olette terävä ja taitava mies, mutta kun kaikki käy ympäri, niin on kuitenkin vanha vanhin."
"Pyydän anteeksi," sanoi ystäväni, joka oli suututtanut pienen miehen purskahtamalla nauruun. "Tämän keksiminen on kyllä teidän ansionne ja, niinkuin te sanotte, on se selvästi toisen osanottajan kirjoittama. Minä en vielä ole ehtinyt tarkastaa tätä huonetta, vaan teidän luvallanne teen sen nyt."
Puhuessaan otti hän taskustaan mittanauhan ja suuren, pyöreän suurennuslasin. Näiden kahden esineen kanssa käveli hän ympäri huoneessa; toisinaan hän seisahtui, toisinaan painui hän polvelleen ja vieläpä kerran vatsalleenkin. Hän tuntui olevan niin innostunut työhönsä, että näytti unohtaneen meidän läsnäolomme, sillä hän puheli hiljaa itsekseen ja toisinaan hän huudahti, vaikeroi ja vihelsi, ääniä, jotka ilmaisivat tyytyväisyyttä ja toivoa. Kun katselin häntä, niin muistutti hän tavattomasti täysiveristä, hyvin opetettua kettu koiraa, joka syöksyy edestakaisin pensaikon lävitse, vaikeroiden innoissaan, kunnes taas löytää oikeat jäljet. Hän jatkoi tarkastustaan noin 20 minuuttia, mitaten suurimmalla tarkkuudella välimatkat jälkien välillä, jälkien, joita minun oli mahdoton nähdä, ja käyttäen mittanauhaansa myöskin seinillä samalla selittämättömällä tavalla. Yhdestä kohdasta lattialla kokosi hän vähän harmaata tomua ja pani sen varovasti kirjekuoreen. Lopuksi hän tarkasti sanan seinällä mitä tarkimmin suurennuslasilla ja tutki jokaisen kirjaimen erittäin tarkoin. Tämän tehtyään näytti hän olevan tyytyväinen ja pisti mitan ja lasin taskuunsa.
"Sanotaan, että 'nero on kyky vaivata itseään äärettömästi.' Se on tyhmä määritelmä, vaan se soveltuu salapoliisin ammattiin."
Gregson ja Lestrade olivat katselleet amatöörivirkaveljensä manöövereitä suurella uteliaisuudella, mutta myöskin halveksien. Nähtävästi eivät he kyenneet ymmärtämään sitä tosiseikkaa, jonka minä aloin käsittää, nimittäin, että kaikki Sherlock Holmesin pienimmätkin teot tähtäsivät samaa määrättyä päämäärää kohti.
"Mitä te arvelette asiasta?" kysyivät molemmat.
"Jos minä rohkenisin auttaa teitä niin veisin teiltä kunnian", huomautti ystäväni. "Te näytätte tulevan niin hyvin toimeen yksinänne, että olisi synti häiritä teitä." Hänen sanansa kuuluivat ilkkuvilta. "Jos te tahtoisitte antaa minulle tietoja siitä, miten asia edistyy," jatkoi hän, "niin pitäisin itseäni onnellisena voidessani auttaa teitä minkä voin. Sillä aikaa haluaisin puhutella sitä poliisikonstaapelia, joka löysi ruumiin. Voitteko antaa minun saada hänen osoitteensa?"
Lestrade katsoi muistikirjaansa. "John Rance", sanoi hän. "Hän on vapaa nyt. Hän asuu 46 Andley Court, Kennington Park gate."
Holmes kirjoitti muistiin osoitteen.
"Tulkaa nyt, tohtori," sanoi hän, "niin lähdemme hakemaan häntä. Minä mainitsen muutamia asioita, jotka voivat olla teille apuna tässä jutussa", jatkoi hän molemmille salapoliiseille. "On tehty murha ja murhaaja on mies. Hän on yli 6 jalkaa pitkä ja parhaassa ijässään; hänellä on pituuteensa verraten pienet jalat ja käyttää painavia, leveitä saappaita ja polttaa Trichinopoly sikaareita. Hän tuli tänne uhrinsa kanssa 4 pyöräisissä ajopeleissä, joita veti hevonen, jolla oli 3 vanhaa kenkää ja vasemmassa etujalassa uusi. Murhaaja on punakka ja hänen oikean kätensä kynnet ovat tavattoman pitkät. Tässä on vaan muutamia osoituksia, mutta ehkä ne voivat olla teille avuksi."
Gregson ja Lestrade katselivat toisiinsa epäilevin silmäyksin.
"Jos tämä mies on murhattu, niin mitenkä se on tapahtunut?" kysyi jälkimmäinen.
"Myrkkyä", sanoi Holmes lyhyesti ja lähti kulkemaan. "Vielä yksi asia, Lestrade", lisäsi hän ja kääntyi ovelta. "'Rache' on saksaa ja merkitsee 'kosto'! siis ei kannata tuhlata aikaa hakemalla Miss Rachelia".
Tällä hyvästijätöllä hän lähti ja jätti molemmat kiistaveljet seisomaan hämmästyksestä mykkinä.