"Kostavat enkelit."
Koko yön kulki heidän tiensä vaikeiden vuorensolien läpi huonoja, kivisiä seutuja. Usein he eksyivät, mutta Hope tunsi vuoret niin hyvin, että heidän aina onnistui päästä takaisin oikealle tielle. Auringon noustessa aukeni heidän silmiensä eteen ihmeteltävän kaunis, villi näköala. Heitä ympäröi joka puolella korkeat lumipeitteiset kukkulat. Kallioseinät heidän molemmilla puolillaan olivat niin jyrkät, että kuuset ja lehtikuuset joita niillä kasvoi, olisivat heikonkin tuulen vaikutuksesta pudonneet heidän päälleen. Tämä pelko ei ollut aivan mielikuvituksen tuoma, sillä autiossa laaksossa oli paljon puunrunkoja ja kallionlohkareita, jotka olivat pudonneet alas sillä tavoin. Eräällä paikalla tuli suuri kivi pyörien alas rinnettä hirveällä ryskeellä, joka kaikui vuorissa ja pelotti väsyneet hevoset juoksuun.
Sitämukaa kuin aurinko nousi itäiseltä taivaanrannalta, tulivat suuret vuoret valoisiksi, toinen toisensa perästä, niinkuin lamput johonkin juhlaan, kunnes ne kaikki olivat punaiset ja hehkuvat. Tämä suuremmoinen näytelmä virkisti kolmea pakolaista ja lisäsi heidän tarmoaan. Erään vuolaan virran rannalle he seisahtuivat vähäksi aikaa, juottaakseen hevosia ja söivät nopean aamiaisen. Lucy ja hänen isänsä halusivat jäädä pitemmäksi aikaa siihen, mutta Jefferson Hope oli taipumaton. "He ovat nyt meidän jälillämme", sanoi hän, "Kaikki riippuu meidän nopeudestamme. Kun tulemme kunnollisesti Canon'iin, niin voimme levätä kuinka kauvan tahansa."
Koko tämän päivän he kulkivat eteenpäin ja illalla laskivat olevansa kolmenkymmenen penikulman päässä vihollisistaan. Illalla he lepäsivät erään riippuvan kallion alla, joka suojasi heitä kylmältä tuulelta, ja nukkuivat muutamia tunteja. Ennen aamuhämärää olivat he taas pystyssä ja matkalla. He eivät olleet nähneet jälkeäkään takaa-ajajista ja Jefferson Hope alkoi uskoa että he olivat päässeet pakoon siltä hirveältä voimalta, jonka vihollisiksi he olivat joutuneet.
Toisena pakopäivänä alkoi ruokavarasto käydä pieneksi. Tämä ei tehnyt metsästäjää levottomaksi, sillä vuoristossa oli yllin kyllin riistaa, ja hänen oli usein täytynyt hankkia ruokavaroja kiväärillään. Hän valitsi suojaisen paikan, kokosi muutamia oksia ja teki tulen sillä he olivat lähes viidentuhannen jalan korkeudessa merenpinnasta ja ilma oli kylmä ja raaka. Pantuaan hevoset liekaan ja sanottuaan hyvästi Lucylle, heitti hän kiväärin olalleen ja lähti matkaan saadakseen jotakin ammutuksi. Kääntyessään katsomaan taakseen, näki hän vanhuksen ja tytön kumartuneina tulen yli ja kolme eläintä, jotka seisoivat liikkumattomina taustassa. Senjälkeen peittivät vuoret heidät hänen silmiltään.
Hän vaelsi pari penikulmaa menestyksettä, vaikka merkit puun kuorissa ja muualla osoittivat että läheisyydessä löytyi karhuja. Kahden tahi kolmen tunnin turhan etsimisen jälkeen aikoi hän lopulta epätoivoissaan kääntyä kotiinpäin, kun hän sattumalta huomasi jotakin, joka ilahutti häntä. Erään vuorenhuipun reunalla, kolme tai neljäsataa jalkaa hänen yläpuolellaan, seisoi eräs eläin, joka jonkunverran muistutti lammasta mutta sillä oli suuret sarvet. Paksusarvilammas — niin sitä nimitettiin — seisoi luultavasti jonkun lauman vartijana, joka oli piilossa metsästäjän silmältä, mutta onneksi se oli kääntyneenä toiseen suuntaan eikä ollut nähnyt häntä. Hän asettui pitkälleen, nojasi kiväärinsä kiveen ja tähtäsi kauvan ja tarkasti, ennenkuin laukaisi. Eläin hypähti, koetti hetken pysyä tasapainossa kallion reunalla ja putosi sitten alas laaksoon. Se oli liian raskas kannettavaksi ja metsästäjä tyytyi leikkaamaan vaan lavan ja kappaleen kylkeä. Tämä saalis selässään hän kiiruhti takasin päin, sillä ilta lähestyi. Tuskin hän oli kulkenut muutamia askeleita, kun hän jo huomasi, mitkä vaikeudet hänen oli voitettava. Innoissaan oli hän kulkenut oudoille paikoille eikä ollut helppo löytää sitä tietä, jota myöten hän oli tullut. Sen laakson poikki, jossa hän oli, kulki monta solaa, jotka kaikki olivat niin yhden näköisiä, että niitä oli mahdoton eroittaa toisistaan. Hän lähti kulkemaan erästä vuorensolaa myöten ja kulki noin penikulman verran, kunnes saapui eräälle koskelle, jota hän ei ennen ollut nähnyt. Vakuutettuna siitä, että hän oli eksynyt koetti hän kulkea toista solaa myöten, mutta tulos oli sama. Alkoi hämärtää ja oli miltei pimeä ennenkuin hän pääsi tutulle seudulle. Silloinkaan ei ollut helppo pysyä oikealla tiellä, sillä kuu ei ollut vielä noussut, ja korkeat vuorenseinät loivat tummia varjoja. Taakkansa painamana ja ponnistustensa väsyttämänä, pyrki hän eteenpäin, sillä se herätti hänessä toivoa, että jokainen askel vei hänet lähemmäksi Lucya ja että hänellä oli mukanaan tarpeeksi ruokavaroja koko jälellä olevalle osalle matkaa. Hän oli nyt saapunut sen vuorensolan alkupäähän, johon oli jättänyt seuralaisensa. Hän tunsi pimeässäkin niiden kallioiden rajapiirteet, jotka olivat sen ympärillä. Heidän täytyi — ajatteli hän — odotella peloissaan hänen paluutaan, sillä hän oli ollut poissa viisi tuntia. Iloissaan hän vei käden suulleen ja huusi kaikuvan halloon, merkiksi siitä, että hän oli tulossa. Hän seisahtui ja kuunteli hetken. Ei kuulunut mitään muita ääniä kuin hänen oman huutonsa kaiku, joka toistui ja tuli takaisin tuhatkertaisena. Vielä kerran hän huusi ja lujemmin kuin ennen, mutta hän ei kuullut kuiskaustakaan niiltä ystäviltä, joista niin vähän aikaa sitten oli eronnut. Hänessä syntyi hämärä, epävarma pelko, hän kiirehti yhä enemmän ja pudotti kiireissään kalliin taakkansa.
Kääntyessään nurkkauksessa, näki hän täydellisesti sen paikan, jossa tuli oli ollut. Se kyti vielä mutta sitä ei ollut kukaan korjannut, sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt. Joka paikassa oli yhtä hiljaista. Hänen pelkonsa oli muuttunut varmuudeksi. Tulen lähistöllä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa; eläimet, mies ja tyttö olivat kadonneet. Joku äkillinen hirveä onnettomuus oli nähtävästi tapahtunut hänen poissa ollessaan — onnettomuus, joka oli kohdannut heitä kaikkia eikä kuitenkaan jättänyt mitään jälkiä.
Hän oli niin hämmästynyt ja huumaantunut tästä iskusta, että häntä alkoi pyörryttää ja hänen täytyi nojata kivääriinsä ettei kaatuisi. Mutta hän oli perinpohjin toiminnan mies ja tointui pian satunnaisesta heikkoustilastaan. Hän otti puoliksi palaneen puukappaleen hehkuvasta tuhasta, puhalsi siihen, niin että se syttyi tuleen, ja alkoi tutkia pientä leiriä. Maa oli hevosten polkema, ja se osoitti, että joku suurempi ratsujoukko oli saavuttanut pakolaiset, ja jälkien suunta osoitti heidän sitten kääntyneen takasin Suureen Suolakaupunkiin. Olivatko he vieneet pois mukanaan hänen molemmat seuralaisensa? Jefferson Hope oli miltei vakuutettu siitä kun hänen silmänsä sattuivat erääseen esineeseen, joka jääti hänen verensä. Heti leirin vieressä oli pieni punertava multaläjä, jota siinä ei ennen ollut. Se oli nähtävästi vastakaivettu hauta. Kun nuori metsästäjä lähestyi, näki hän pienen halaistun puupuikon, johon oli kiinnitetty paperilippu. Kirjoitus siinä oli lyhyt mutta selvä:
John FerrierSuuresta Suolakaupungista.Kuollut 4:nä p:nä Elokuuta 1860.
Rehellinen, vanha mies, josta hän niin äsken oli eronnut oli kuollut ja tämä oli koko hänen hautakirjoituksensa. Jefferson Hope tuijotti raivoisasti ympärilleen näkyisikö toista hautaa missään, mutta sellaista ei ollut. Takaa-ajajat olivat vieneet Lucyn mukanaan. Kun nuori mies oli varmistunut tytön kohtalosta ja käsitti oman voimattomuutensa sitä estämään, toivoi hän makaavansa yhdessä vanhuksen kanssa tämän viimeisessä, hiljaisessa Iepokammiossa.
Mutta hän pudisti uudelleen pois sen horrostilan, jonka epätoivo vaikuttaa. Ellei hän voinut tehdä muuta, niin voi hän kuitenkin pyhittää elämänsä kostolle. Seisoessaan tulen ääressä tunsi hän, että ainoa, joka voi lieventää hänen surunsa, oli se, että hän omin käsin saisi kostaa täydellisesti vihollisilleen. Hän päätti pyhittää voimakkaan tahtonsa ja väsymättömän tarmonsa yksinään tälle asialle. Synkin, kalpein kasvoin palasi hän takasin sinne, johon oli pudottanut saaliinsa, ja kohennettuaan tulta vähän hän paistoi niin suuren osan lihasta, että se riitti muutamiksi päiviksi. Tämän sitoi hän kääröön ja lähti, vaikka hän oli väsynyt, seuraamaan "kostavien enkelien" jälkiä. Viisi kokonaista päivää laahasi hän itseään eteenpäin helläjalkaisena ja väsyneenä samojen solien kautta, joista oli ennen kulkenut hevosella. Illalla heittäytyi hän johonkin kallion koloon muutamiksi tunneiksi nukkumaan, mutta ennen auringonnousua oli hän taas matkalla. Kuudentena päivänä saapui hän Cagle Canoniin, josta heidän runsasvaiheinen pakonsa oli alkanut. Sieltä voi hän katsella alas pyhien kaupunkiin. Heikkona ja väsyneenä nojautui hän kivääriinsä ja puisti uhkaavasti jänteistä kättänsä hiljaista kaupunkia kohden allansa. Katsellessaan sitä, huomasi hän, että suurimmat kadut olivat koristetut lipuilla. Hän seisoi ja tuumi, mikä tarkoitus sillä oli, kun hän kuuli hevosen astuntaa ja näki erään ratsastajan tulevan vastaansa. Kun tämä lähestyi, tunsi hän mormoonin, jonka nimi oli Cowper, jolle hän oli ollut tilaisuudessa tekemään muutamia palveluksia. Hän huusi miehen luokseen koettaakseen saada tietoja Lucy Ferrierin kohtalosta.
"Minä olen Jefferson Hope", sanoi hän. "Muistatteko minut?"
Mormooni katseli häneen peittämättömän hämmästyksen valtaamana — oli todellakin vaikea tuntea tämä repaleinen, raaka vaeltaja aaveentapaisine kasvoineen ja villine silmineen, entiseksi reippaaksi metsästäjäksi. Tunnettuaan hänet lopuksi, muuttui hänen hämmästyksensä peloksi.
"Te olette hullu, kun tulette tänne", huudahti hän. "Oma elämäni ei olisi suuren arvoinen, jos joku näkisi minun puhelevan teidän kanssanne, Neljänmiehenneuvosto on laatinut vangitsemismääräyksen teitä varten, kun autoitte Ferrierin pakoa."
"Minä en pelkää heitä enkä heidän määräyksiään", sanoi Hope vakavasti. "Teidän täytyy tietää jotakin tästä, Cowper. Minä vannotan teitä kaiken nimessä, joka teille on rakasta, vastaamaan muutamiin kysymyksiin. Mehän olemme aina olleet ystäviä. Elkää Jumalan tähden kieltäytykö vastaamasta."
"Mitä se on?" kysyi mies levottomasti. "Kiiruhtakaa. Täällä on kalliolla korvat ja puilla silmät".
"Mitä Lucy Ferrieristä on tullut?"
"Nuori Drebber meni naimisiin hänen kanssaan eilen. Rohkaiskaa mielenne; tehän olette aivan menehtynyt".
"Älkää ajatelko minua", sanoi Hope hiljaa. Hän oli kalpea kuin kuolema ja oli vaipunut istumaan kivelle, jota vastaan hän oli nojannut. "Naimisiin sanotte te?"
"Meni naimisiin eilen — sentähden liputetaan Endowment Housessa. Drebber ja Stangerson kuuluvat joutuneen kiistaan siitä, kenen piti saada tyttö. He olivat molemmat seuranneet retkikuntaa ja Stangerson oli ampunut hänen isänsä, joka näytti antavan hänelle parhaat toiveet; mutta kun asiasta keskusteltiin neuvostossa, niin oli Drebberillä enemmän puolustajia, niin että profeetta antoi tytön hänelle. Kukaan ei häntä kuitenkaan saa pitää kauvaa, sillä minä näin eilen kuoleman hänen kasvoissaan. Hän muistutti enemmän aavetta kuin naista. Joko te lähdette?"
"Jo", vastasi Hope, joka oli noussut ylös. Hänen kasvonsa näyttivät olevan veistetyt marmorista, niin kova oli niiden ilme, ja silmissä hehkui onnettomuutta ennustava tuli.
"Mihinkä te aijotte?"
"Se on yhdentekevää", vastasi hän, heitti aseen olalleen ja meni ylös vuorensoliin, jossa villit eläimet asustivat. Niiden joukossa ei kuitenkaan ollut ainoatakaan niin raivoisaa ja vaarallista kuin hän itse.
Miehen ennustus toteutui liiankin hyvin. Lucy raukka kuihtui ja kuoli kuukauden kuluessa ja oliko siihen syynä hänen isänsä hirveä kuolema tai se vastenmielinen avioliitto, johon hänet oli pakotettu, on mahdoton sanoa. Hänen tylsä puolisonsa, joka oli mennyt naimisiin hänen kanssaan ainoastaan Ferrierin rikkauksien tähden, ei osoittanut minkäänlaista surua hänen kuollessaan; mutta Drebberin toiset vaimot surivat ja valvoivat ruumiin luona yön ennen hautausta, niinkuin mormoonien tapa oli. Varhain aamulla istuivat he paarien ympärillä, kun ovi heidän ihmeekseen lensi auki ja sisälle tuli päivänpaahtama repaleinen mies. Suomatta ainoatakaan sanaa tai silmäystä vapiseville naisille meni hän kuolleen ruumiin luo, jossa kerran oli asunut Lucy Ferrierin puhdas sielu. Hän kumartui ruumiin yli ja painoi hartaasti huulensa tytön otsaan, otti sitten hänen kätensä ja veti pois vihkimäsormuksen siitä. "Häntä ei haudata sen kanssa", huudahti mies raivoisasti, ja ennenkuin kukaan ehti hälyyttää, syöksyi hän alas rappusista ja katosi. Niin merkillinen ja lyhyt oli tämä kohtaus, että ne, jotka valvoivat, tuskin uskoivat sitä todeksi itsekkään ellei vihkimäsormus olisi ollut poissa.
Jefferson Hope oli muutamia kuukausia vuorilla ja kantoi sydämessään sitä raivoisaa koston toivetta, joka täytti hänet. Kuului huhuja kuihtuneesta olennosta, joka hiipi kaupungin ulkolaidoilla ja kummitteli vuoristossa. Kerran suhisi luoti Stangersonin akkunan läpi ja litistyi seinään yhden jalan päässä hänestä. Toisen kerran kun Drebber kulki erään kallion sivu, tuli suuri kallionlohkare hyppien alaspäin ja hän säilyi hirveältä kuolemalta vaan heittäytymällä pitkälleen. Molemmat nuoret mormoonit huomasivat pian syyn näihin murhayrityksiin ja tekivät useita retkiä vuorille saadakseen vihollisensa vangiksi tai ammutuksi, mutta aina menestyksettä. Senjälkeen olivat he niin varovaisia, etteivät he menneet ulos pimeän tultua ja antoivat sitäpaitsi vartioida talojansa. Jonkun ajan kuluttua he lopettivat nämä varokeinot, sillä heidän vastustajastaan ei kuulunut mitään, ja he toivoivat hänen kostonhimonsa laimenneen.
Se oli päinvastoin kasvanut. Metsästäjän luonne oli kova ja talttumaton ja ajatus kostosta oli saanut sellaisen vallan, ettei hänen sydämessään ollut tilaa muille tunteille. Ennen kaikkea oli hän käytännöllinen. Hän huomasi pian, ettei edes hänenkään voimakas ruumiinsa jaksaisi kestää sellaisia rasituksia. Jos hän kuolisi kuin koira vuorille, niin mitä hänen kostostaan sitten tulisi? Niin palasi hän vaikka vastenmielisesti kaivoksiin Nevadassa, parantaakseen terveytensä ja kootakseen varoja voidakseen täyttää päätöksensä kärsimättä puutetta.
Hän oli aikonut olla poissa vaan yhden vuoden, mutta arvaamattomat tapaukset estivät hänet lähtemästä kaivoksilta viiteen vuoteen. Tämän ajan kuluttua oli hänen kostonhimonsa vielä yhtä voimakas kuin sinä yönä, kun hän seisoi Ferrierin haudalla. Valepuvussa ja vieraalla nimellä palasi hän Suureen Suolakaupunkiin, välittämättä omasta hengestään, niin kauvan kun hän voi kostaa. Siellä oli häntä vastassa huonot uutiset. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli sattunut erimielisyyksiä valittujen joukossa; muutamat nuoremmat jäsenet olivat tehneet kapinan Vanhimpien valtaa vastaan, ja seuraus oli että he olivat eronneet kirkosta, jättäneet Utahin ja menneet "pakanain" sekaan. Näiden joukossa olivat Drebber ja Stangerson, eikä kukaan tiennyt, mihin he olivat lähteneet. Huhu kertoi, että Drebberin oli onnistunut muuttaa suurin osa omaisuudestaan rahaksi ja hän oli matkustanut rikkaana miehenä, kun taas Stangerson oli verraten köyhä. Moni olisi ehkä jättänyt kostontuumansa kohdatessaan tällaisia vaikeuksia, mutta Jefferson Hope ei horjunut milloinkaan. Mukanaan ne vähät, jotka hänellä oli, ja ansaiten leipänsä kaikenlaisella työllä, matkusti hän kaupungista kaupunkiin Yhdysvalloissa etsimässä vihollisiaan. Vuodet kuluivat, hänen musta tukkansa oli harmaantunut, mutta hän jatkoi yhä samaa päämäärää kohden. Vihdoin tuli hänen uutteruutensa palkituksi. Hän näki ainoastaan vilaukselta eräät kasvot, mutta se vilaus sanoi hänelle, että miehet, joita hän etsi olivat Clevelandissa Ohiossa. Hän palasi huonoon asuntoonsa kostonsuunnitelmat valmiina. Sattumalta oli Drebber tuntenut maankiertäjän kadulla ja lukenut murhaa hänen katseestaan. Hän kiiruhti rauhantuomarin luo mukanaan Stangerson, josta oli tullut hänen yksityissihteerinsä, ja kertoi tuomarille, että heidän henkensä oli vaarassa erään vanhan kilpakosijan mustasukkaisuuden tähden. Samana iltana vangittiin Hope, ja kun hän ei voinut hankkia takauksia, niin sai hän olla kiinni pari viikkoa. Kun hän vihdoinkin pääsi vapaaksi, niin hän näki että Drebberin talo oli tyhjä ja että tämä ja Stangerson olivat matkustaneet Eurooppaan.
Taas oli kostaja pettynyt ja taas kehoitti viha häntä jatkamaan vainoomistaan. Hän oli varaton ja hän oli pakotettu hakemaan työtä hankkiakseen matkarahat. Kun hän oli saanut kokoon tarpeeksi pysyäkseen hengissä, matkusti hän Eurooppaan, seurasi vihollistensa jälkiä kaupungista kaupunkiin ja eli ottamalla tehdäkseen mitä kehnoimpia töitä, mutta ei saavuttanut heitä milloinkaan. Kun hän tuli Pietariin, olivat he lähteneet Pariisiin, ja kun hän oli seurannut sinne, olivat he juuri lähteneet Kööpenhaminaan. Tanskan pääkaupunkiin tuli hän taas muutamia päiviä liian myöhään, sillä he olivat jatkaneet Lontooseen, jossa hän vihdoin saavutti heidät. Emme voi tehdä paremmin kuin käyttää tästä lähtien vangin omaa kertomusta, joka on kirjoitettuna tri Watsonin päiväkirjassa, jolle jo olemme niin suuressa kiitollisuuden velassa.
Jatkoa tri Watsonin muistiinpanoista.
Vankimme vimmattu vastarinta ei näyttänyt johtuvan persoonallisesta kiukusta meitä kohtaan, sillä huomatessaan itsensä voimattomaksi, hymyili hän ystävällisesti ja toivoi, ettei hän ollut vahingoittanut ketään meistä taistelussa. "Otaksun, että te aijotte viedä minut poliisiasemalle", huomautti hän Sherlock Holmesille. "Minun vaununi seisoo ulkopuolella. Jos tahdotte päästää jalkani kahleista, niin voin itse kävellä alas. Minä en ole niin kevyt kannettavaksi, kuin kerran olen ollut."
Gregson ja Lestrade katsoivat toisiinsa, niinkuin olisivat pitäneet tätä ehdotusta hävyttömänä, mutta Holmes täytti vangin pyynnön ja irroitti pyyhinvaatteen, jonka oli sitonut vangin jalkojen ympäri. Tämä nousi seisomaan ja ojensi jalkojansa, ikäänkuin varmentuakseen siitä, että hän taas oli vapaa. Muistan, että ajattelin itsekseni, kun katselin häntä, että olen harvoin nähnyt voimakkaampirakenteista miestä, ja hänen tummissa, auringonpaahtamissa kasvoissaan oli päättäväisyyden ja tarmon ilme, joka oli yhtä pelottava kuin hänen ruumiillinen voimansakin.
"Jos on avonainen poliisimestarin paikka jossakin, niin pitäisi teidän saada se", sanoi hän ja katseli peittelemättömällä ihastuksella ystävääni. "Se taitavuus, jolla seurasitte minun jälkiäni oli verraton."
"On parasta, että te tulette minun kanssani", sanoi Holmes molemmille salapoliiseille.
"Minä voin kyllä ajaa", sanoi Lestrade.
"Hyvä! Gregson voi istua sisällä vaunussa. Tulkaa te myöskin mukaan tohtori, koska asia huvittaa teitä."
Minä suostuin mielelläni, ja me menimme kaikki yhdessä alas. Vankimme ei tehnyt mitään yritystä lähteä pakoon, vaan nousi tyynesti vaunuihinsa, ja me seurasimme perässä. Lestrade nousi ajajan istuimelle, läimäytti hevosta, ja vähän ajan päästä olimme poliisiasemalla.
Me menimme sisälle pieneen huoneeseen, jossa poliisikomisarius kirjoitti muistiin vangin nimen ja niiden henkilöiden nimet, joiden murhaamisesta häntä syytettiin. Hän oli kalpea, flegmaattinen mies, joka hoiti tointaan jäykällä koneellisella tavalla. "Vanki tulee oikeuden eteen viikon kuluessa", sanoi hän. "Haluatteko te, mr Jefferson Hope, antaa sitä ennen jonkun selvityksen? Minä varotan teitä siitä, että teidän sananne kirjoitetaan muistiin ja käytetään mahdollisesti teitä vastaan."
"Minulla on koko joukko sanottavaa", sanoi vanki hitaasti. "Minä haluan kertoa kaikki teille."
"Eikö olisi parasta odottaa tutkintoon?" kysyi komisarius.
"Minä en taida koskaan joutua oikeuden eteen", vastasi hän. "Älkää pelätkö, minä en ajattele itsemurhaa. Ettekö te ole lääkäri?" Hän katsoi minuun tummilla silmillään, kun hän teki tämän kysymyksen.
"Olen kyllä."
"Laskekaa kätenne tähän", sanoi hän hymyillen ja osoitti raadelluilla käsillään rintaansa.
Minä tein niin ja huomasin heti tavattoman kolkutuksen. Rintakehä vapisi ja tärisi, niinkuin se olisi heikko rakennus, jossa oli käynnissä voimakas kone. Hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa kuulin kumean, sorisevan ja lorisevan äänen.
"Teillähän on valtasuonenpullistuma", huudahdin minä.
"Siksihän sitä nimitetään", sanoi hän tyynesti. "Minä kyselin neuvoa eräältä lääkäriltä viime viikolla ja hän sanoi sen särkyvän muutaman päivän kuluttua. Tauti on pahentunut vuodesta vuoteen. Minä sain sen ollessani alttiina kaikenlaisille ilmoille ja ruoan puutteessa Suolajärven vuoristossa. Työni on nyt tehty, enkä pidä väliä siitä, kuinka pian kuolen, mutta sitä ennen haluaisin kertoa tarinani, sillä minä en tahdo, että minua muistellaan niinkuin tavallista murhaajaa."
Komisarius ja salapoliisit keskustelivat keskenään, olisiko sopivaa antaa hänen kertoa.
"Arveletteko te, tohtori, että tässä on vaara tarjolla?" kysyi edellinen.
"Aivan varmaan!" vastasin minä.
"Siinä tapauksessa vaatii velvollisuutemme meitä oikeuden tähden sallimaan hänen antaa selitys", sanoi komisarius. "Te saatte puhua, mutta minä huomautan, että kertomuksenne tulee kirjoitettavaksi muistiin."
"Teidän luvallanne minä istuudun", sanoi vanki ja teki niin. "Tautini vaikuttaa sen, että väsyn helposti ja taistelu puoli tuntia sitten ei parantanut minua. Minä seison haudan partaalla, joten ei ole luultavaa että valehtelisin teille. Jokainen sana on täyttä totta, ja se, mihin tarkoitukseen te niitä käytätte, on minusta aivan yhdentekevää".
Tämän sanottuaan nojautui Jefferson Hope taaksepäin tuolissaan ja kertoi seuraavan ihmeellisen kertomuksen. Minä menen edesvastuuseen sen tarkkuudesta, sillä olen käyttänyt Lestraden muistikirjaa, johon vangin kertomus kirjoitettiin sanasta sanaan.
"Se ei kuulu tähän, mistä syystä minä vihasin näitä miehiä", sanoi hän, "se on kylliksi, että he olivat syynä kahden ihmisen kuolemaan — isän ja tyttären — ja tästä syystä oli heidän kuoltava. Kun oli kulunut niin pitkä aika heidän rikoksestaan, niin oli minun mahdoton saada heitä tuomituiksi missään tuomioistuimessa. Minä tunsin heidän rikoksensa ja päätin olla itse tuomarina, jurynä ja pyövelinä samalla kertaa. Te olisitte tehneet saman jos olisitte olleet minun asemassani.
"Tyttö, josta puhuin, olisi mennyt naimisiin minun kanssani kaksikymmentä vuotta sitten. Hänet pakotettiin naimisiin Drebberin kanssa, ja hänen sydämmensä särkyi siitä. Minä otin vihkimäsormuksen kuolleen sormesta sentähden, että Drebber näkisi sen kuollessaan ja muistaisi rikoksen, josta häntä rangaistiin. Minulla on ollut se mukanani aina ja olen vainonnut Drebberiä ja hänen rikostoveriaan kahdessa maanosassa, kunnes vihdoin sain heidät käsiini täällä. He luulivat voivansa väsyttää minut, mutta sitä he eivät voineet. Vaikka kuolisin huomenna, — joka ei ole lainkaan mahdotonta, niin kuolisin varmana siitä, että työni on täytetty tässä maailmassa, sillä he ovat kuolleet minun käteni kautta, ja mitään muuta en enää toivo. He olivat rikkaita ja minä köyhä, ja siksi ei minun ollut helppo seurata heitä. Kun tulin Lontooseen, olivat taskuni melkein tyhjät, ja minun oli pakko tehdä työtä elääkseni. Ajaminen ja ratsastaminen oli minusta aivan yhtä helppoa kuin käveleminen ja senvuoksi ilmoittauduin eräälle vaununomistajalle ja sain pian työtä. Joka viikko piti minun maksaa hänelle määrätty rahasumma, ja ylijäämän sain pitää itse. Harvoin jäi paljon yli, mutta kuitenkin voin elää sillä. Tutustuminen oli vaikeinta, sillä kaikista maailman labyrinteistä lienee tämä sekavin. Minulla oli kartta vieressäni ja, niinpian kuin opin tuntemaan tärkeimmät hotellit ja asemat, tulin hyvin toimeen.
"Kesti jonkun aikaa, ennenkuin sain tietää, missä molemmat herrani asuivat, mutta minä kyselin ja kyselin, kunnes löysin heidät. He asuivat eräässä täysihoitolassa Camberwellissä toisella puolen virtaa. Kun kerran olin löytänyt heidät, niin tiesin, että he olivat minun vallassani. Olin nimittäin antanut partani kasvaa, niin ettei ollut luultavaa, että he tuntisivat minut. Minä aijoin seurata heitä kunnes sattuisi sopiva tilaisuus, sillä minä olin varmasti päättänyt, etteivät he enää pääsisi karkuun minulta, mutta hyvin läheltä piti, että he olisivat onnistuneet.
"Vaikka he menivät mihinkä Lontoossa, niin olin minä aina heidän kintereillään. Toisinaan seurasin heitä vaunuillani, toisinaan jalan, mutta edellinen tapa oli parempi, sillä silloin he eivät milloinkaan päässeet näkyvistä. Ainoastaan varhain aamulla ja myöhään illalla voin ansaita jotakin, ja sentähden jouduin vaillinki puolelle työnantajani kanssa, mutta se ei surettanut minua niin kauvan kuin olin tilaisuudessa käymään käsiksi heihin, kun halusin.
"He olivat kuitenkin ovelia. Ehkä he aavistivat, että heitä seurattiin, sillä he eivät menneet milloinkaan ulos yksinään tahi pimeän tultua. Kaksi kokonaista viikkoa ajoin heidän perässään joka päivä, mutta en nähnyt heidän milloinkaan eroavan toisistaan. Drebber oli puolet ajasta humalassa, mutta Stangerson oli aina varuillaan. Minä vartioin heitä varhain ja myöhään, mutta tilaisuutta ei ilmestynyt; en kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, sillä jokin sanoi minulle, että heidän aikansa oli pian tullut. Minä pelkäsin vaan, että tämä täällä rinnassani särkyisi liian pian ja jättäisi työni tekemättä.
"Lopulta eräänä iltana, kun ajoin edestakaisin Torquay Terrace'lla, joka on sen kadun nimi, jolla he asuivat, näin eräiden vaunujen ajavan portille. Sieltä tuotiin ulos joku määrä matkatavaroita ja vähän aikaa sen jälkeen tulivat Drebber ja Stangerson ulos, ja ajoivat pois. Minä kehotin hevostani ja pidin silmällä heitä tuntien itseni tyytymättömäksi, sillä pelkäsin heidän matkustavan pois. Euston asemalla he nousivat pois, ja minä maksoin eräälle pojalle hevoseni pitelemisestä ja seurasin heitä asemasillalle. Kuulin heidän kysyvän Liverpooliin menevää junaa ja konduktööri vastasi että yksi oli juuri lähtenyt ja seuraava lähtisi muutamien tuntien kuluttua. Stangerson näytti olevan kiukuissaan mutta Drebber oli tyytyväinen. Pääsin tungoksessa niin lähelle heitä, että voin kuulla joka sanan. Drebber sanoi, että hänellä oli pieni yksityinen asia toimitettavana ja jos Stangerson tahtoi odottaa häntä, niin tulisi hän pian takasin. Hänen seuralaisensa nuhteli häntä ja muistutti häntä siitä, että he olivat päättäneet pysytellä yhdessä. Drebber sanoi, että asia oli arkaluontoinen, ja että hänen täytyi mennä yksin. En voinut kuulla toisen vastausta, mutta Drebber kirosi ja sanoi, että Stangerson oli ainoastaan palkkaa nauttiva palvelija, eikä hänen sopinut käskeä isäntäänsä. Senjälkeen ei Stangerson koettanutkaan enää estellä, he sopivat vain siitä, että jos Drebber tulisi liian myöhään viimeisellekin junalle niin tapaisivat he toisensa Hallidayn yksityishotellissa; johon Drebber vastasi, että hän olisi asemasillalla klo 11 ja lähti asemalta. Se hetki, jota niin kauvan olin odottanut, oli vihdoinkin tullut.
"Minulla oli viholliseni vallassani. Kun he olivat yhdessä, niin voivat he auttaa toisiaan, mutta erillään olivat he minun käsissäni. Minun suunnitelmani oli jo valmis. Kosto ei tuota mitään tyydytystä, ellei uhri saa aikaa huomata, kuka häntä rankaisee ja mistä syystä kosto on tullut. Minä olin suunnitellut tekoni niin, että olin tilaisuudessa muistuttamaan vihollistani hänen rikoksestaan. Muutamia päiviä ennen oli eräs herra, joka kävi katsomassa huoneustoa Brixton Roadilla pudottanut avaimen minun vaunuihini. Vein sen takasin samana iltana, mutta olin ottanut jäljennöksen siitä ja teettänyt toisen samanlaisen. Siten oli minulla ainakin yksi paikka suuressa kaupungissa, jossa voin olla häiritsemättä. Vaikeus oli nyt siinä, kuinka minun piti käyttäytyä saadakseni viholliseni sinne. Hän käveli alas katua ja kävi parissa kapakassa ja oli lähes puoli tuntia jälkimäisessä. Tullessaan ulos horjui hän ja oli nähtävästi koko lailla hutikassa. Minun edessäni seisoi vaunut ja hän kutsui ne. Minä seurasin niin lähellä niitä, että hevoseni pää oli vaan jalan päässä niistä koko ajan. Me ajoimme Waterloo Brigden yli ja useita katuja myöten, kunnes olimme sen talon luona, jossa hän oli asunut. Minä en voinut ymmärtää hänen aikomustaan kun hän palasi takasin sinne, mutta jatkoin ajoani ja seisautin noin sadan metrin päähän talosta. Hän meni sisälle ja vaunut ajoivat pois. — Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasillinen vettä, sillä suuni kuivaa, kun puhun niin paljon."
Minä annoin hänelle vettä ja hän joi sen.
"Kiitos, nyt tuntuu paremmalta", sanoi hän. "Niin, minä odotin noin neljännestunnin tahi vähän päälle, kun kuulin painimisen äänen sisältä talosta. Seuraavalla hetkellä avautui ovi ja minä näin kaksi miestä, joista toinen oli Drebber ja toinen joku, jota en tuntenut. Tämä piti Drebberiä kauluksesta, ja kun he olivat tulleet ulos rappusille, niin potkasi hän Drebberiä, niin että tämä lensi keskelle katua. 'Lurjus!' huudahti hän ja heristi keppiään hänelle. 'Minä opetan sinut loukkaamaan rehellistä tyttöä.' Hän oli niin suuttunut että luulin hänen lyövän Drebberiä kepillään, mutta tämä horjui pois, niin pian kuin jalat kantoivat. Hän juoksi kulmaan, ja nähdessään minun vaununi hyppäsi hän niihin. 'Ajakaa Hallidayn yksityishotelliin', sanoi hän.
"Kun olin saanut hänet vaunuihini, niin löi sydämmeni niin rajusti ilosta, että pelkäsin suonen rinnassani särkyvän viime hetkessä. Minä ajoin hitaasti, ajatellen, mitä nyt olisi paras tehdä. Minä ajaisin ulos maalle ja siellä, jossakin yksinäisessä lehtokujassa tapaisimme toisemme viimeisen kerran. Olin jo miltei päättänyt tehdä niin, kun hän itse ratkaisi asian. Juomisen halu oli taas saanut hänet valtaansa, ja hän käski minun seisahtua erään kapakan eteen. Hän meni sisälle ja käski minua odottamaan. Hän oli siellä, kunnes huoneusto sulettiin, ja kun hän tuli ulos, oli hän niin juovuksissa, että minä käsitin hänen nyt olevan vallassani.
"Teidän ei pidä luulla, että minä aijoin tappaa hänet kylmäverisesti. Se olisi tosin ollut täysin oikeutettua, mutta minä en voinut tehdä sitä. Minä olin kauvan sitten päättänyt, että hänen piti saada yksi mahdollisuus, jos hän tahtoi käyttää sitä. Vaeltaessani ympäri Amerikassa olin ollut muunmuassa vahtimestarina York'in korkeakoulun laboratooriossa. Eräänä päivänä piti professori esitelmän myrkyistä ja näytti ylioppilaille erään alkaloidin, jota hän oli valmistanut jostakin etelä-amerikkalaisesta nuolimyrkystä ja joka oli niin voimakasta, että pieninkin erä siitä tappoi. Minä vainusin esille sen pullon, jossa myrkkyä säilytettiin, ja kun kaikki olivat lähteneet pois, olin varuillani ja otin sitä vähäsen. Minä olin jotenkin taitava farmaceutti ja valmistin myrkystä muutamia pieniä, helposti liukenevia pillereitä, sekä asetin yhden sellaisen ja yhden samannäköisen mutta vaarattoman pillerin, jokaiseen laatikkoon. Päätin, että kun aika oli tullut niin saisivat nämä herrat ensiksi valita pillerin ja minä sitten ottaisin toisen. Tämä tapa oli aivan yhtä varmasti kuolettava, kuin ampuminen, eikä läheskään yhtä meluisa. Siitä päivästä lähtien pidin aina pillerit mukanani ja nyt oli tullut aika käyttää niitä.
"Kello oli lähempänä yhtä kuin kahtatoista, ja yö oli tavattoman kolkko, tuuli kovasti ja sade valui virtanaan. Vaikka oli niin kurjaa, niin olin minä kuitenkin iloinen — niin, niin iloinen, että olisin voinut huutaa ilosta. Jos te joskus kaksikymmentä vuotta olette toivoneet jotakin ja yht'äkkiä saatte sen, niin voitte käsittää minun tunteeni. Minä sytytin sikaarin ja poltin sitä vahvistaakseni hermojani, mutta käteni vapisivat ja ohimoni tykyttivät. Kun ajoimme, näin minä vanhan Ferrierin ja Lucyn hymyilevän minulle, yhtä selvästi kuin nyt näen teidät. Ne seurasivat minua koko matkan, yksi kummallakin puolella, kunnes seisotin hevoseni Brixton Road'illa. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, eikä kuulunut muita ääniä kuin sateen tippuminen. Kun katsoin sisään akkunasta, niin näin Drebberin makaavan humalassa ja nukkuvan eräässä nurkassa. Minä pudistin häntä ja sanoin: 'Nyt on aika nousta pois vaunuista.'
"'Se oli hyvä, ajaja', sanoi hän.
"Minä otaksuin, että hän luuli meidän tulleen siihen hotelliin, jonka hän oli maininnut, sillä hän tuli ulos sanomatta sanaakaan, ja seurasi minua puutarhan lävitse. Kun tulimme ovelle, avasin minä sen, ja saatoin hänet kadunpuoleiseen huoneeseen. Voin vakuuttaa, että isä ja tytär kulkivat koko ajan edelläni.
"'Täällä on kirotun pimeä', sanoi hän ja tömisti ympäri huonetta.
"'Kohta saamme valoa', sanoin minä ja raapasin tulitikulla tulta ja sytytin vahakynttilän, jonka olin tuonut mukanani. 'Nyt Mr Enoch Drebber', jatkoin minä, häneen kääntyneenä, ja pidin kynttilää kasvojeni edessä. 'Kuka minä olen?'
"Hän katseli minua muutaman silmänräpäyksen talisilla, juopuneilla silmillään, senjälkeen näin kauhistuneen ilmeen hänen kasvoissaan ja tiesin, että hän tunsi minut. Hän horjui kalveten taaksepäin, ja minä näin hikipisaroiden nousevan hänen otsalleen ja hänen hampaansa kalisivat. Tämän nähdessäni nojauduin oveen ja nauroin ääneen. Olin aina uskonut, että kosto olisi suloinen, mutta en milloinkaan ollut toivonutkaan sellaista tyytyväisyyttä, joka nyt täytti minut.
"'Roisto!' sanoin minä. 'Minä olen seurannut teitä Suuresta Suolakaupungista Pietariin, mutta te olette aina päässyt pakoon. Nyt on teidän vaelluksenne päättynyt, sillä toinen meistä ei näe auringon nousevan huomenna.' Hän peräytyi vapisten, kun minä puhuin, ja minä voin nähdä hänen kasvoistaan, että hän uskoi, että minä olin hullu, ja ehkä minä olinkin silloin. Ohimoni löivät kuin vasarat ja luulen, että olisin saanut halvauksen, ellei veri olisi syössyt ulos nenästäni ja helpottanut.
"'Mitä te nyt ajattelette Lucy Ferrieristä?' huusin minä, lukitsin oven ja pudistin avainta hänen kasvojensa edessä. 'Rangaistus on viipynyt, mutta nyt se on vihdoinkin tullut.' Minä näin hänen raukkamaisten huuliensa vapisevan. Hän olisi tahtonut kerjätä henkeään, mutta hän tiesi sen olevan turhaa.
"'Aijotteko te murhata minut?' änkytti hän.
"'Ei se ole murha', vastasin minä. 'Kuka puhuu murhasta, kun koira lyödään kuoliaaksi? Mitä armoa te osoititte minun rakastetulleni, kun laahasitte hänet pois murhatun isänsä luota ja veitte hänet kirottuun, hävyttömään haaremiinne?'
"'En minä murhannut hänen isäänsä!' huudahti hän.
"'Mutta teidän tähtenne särkyi tytön sydän', huusin minä ja tarjosin hänelle pillerilaatikosta. 'Antaa Jumalan olla tuomarinamme. Valitkaa ja syökää. Toisessa on kuolema, toisessa elämä. Minä otan sen, jonka te jätätte. Saamme nähdä onko maan päällä oikeutta, vai vallitseeko meitä sattuma.'
"Hän painui kokoon lattialle kiljaisten raivoisasti, ja rukoili armoa, mutta minä vedin veitseni ja pidin sitä hänen kurkkunsa päällä, kunnes hän totteli. Senjälkeen nielin minä toisen, ja me katselimme toisiamme noin minuutin odottaen saada nähdä, kumpi eläisi ja kumpi kuolisi. Unhottanenko koskaan sitä katsetta, joka tuli hänen silmiinsä kun hän tunsi, että hän oli syönyt myrkyn. Minä nauroin sen nähdessäni, ja pidin Lucyn vihkimäsormusta hänen silmiensä edessä. Mutta sitä kesti vaan silmänräpäyksen, sillä alkaloidi vaikuttaa nopeasti. Kouristuksen tapainen vetäisy vääristi hänen kasvonsa, hän ojensi kätensä, horjui käheästi parkaisten ja kaatui raskaasti lattialle. Minä potkasin häntä jalallani ja laskin käteni hänen sydämelleen. Se ei lyönyt. Hän oli kuollut.
"Verta oli tullut minun nenästäni mutta en ollut huomannut sitä. En tiedä mistä se johtui, että kirjoitin seinälle. Ehkä se oli koe eksyttää poliisia, sillä minä olin iloinen ja huoleton. Muistin, että New-York'issa oli löydetty eräs saksalainen, jonka yläpuolella oli sana 'Rache', ja sanomalehdet otaksuivat, että murhan olivat tehneet salaiset seurat. Minä ajattelin, että ehkä se, joka saattoi heidät New-York'issa hämilleen, tekisi sen myös Lontoossa, niin että kastoin sormeni omaan vereeni ja kirjoitin seinälle. Senjälkeen palasin vaunuilleni ja näin, ettei ketään ollut läheisyydessä, ja että yö oli vielä sateinen. Olin ajanut vähän matkaa, kun pistin käteni siihen taskuun, jossa tavallisesti säilytin Lucyn sormusta, mutta en löytänyt sitä. Jouduin epätoivoon siitä, sillä se oli ainoa muisto, joka minulla oli häneltä. Kun luulin, että olin pudottanut sen ollessani kumartuneena Drebberin ruumiin ylitse, palasin takasin, jättäen vaununi eräälle sivukadulle ja kävelin tyynesti takasin talon luo, sillä olin valmis uskaltamaan mitä tahansa saadakseni sormukseni takaisin. Kun tulin rakennuksen eteen, niin menin suoraan poliisin syliin, joka tuli ulos, ja minä voin poistaa epäluulot ainoastaan sillä, että tekeydyin juopuneeksi. Tämä on kertomus Drebberin lopusta.
"Nyt oli enää tehtävä samoin Stangersonille ja maksettava John Ferrierin velka. Minä tiesin, että hän asui Hallidayn yksityishotellissa, ja odotin siellä koko päivän, mutta hän ei tullut ulos. Minä epäilin, että hän aavisti jotakin, kun ei Drebber ollut saapunut takasin. Hän oli aina viekas ja varuillaan, tuo Stangerson. Jos hän luuli pääsevänsä minusta sillä, että hän pysyi sisällä, niin hän erehtyi. Minä sain pian tietooni mikä oli hänen akkunansa, ja aikaisin seuraavana aamuna käytin niitä tikapuita, jotka olivat kujassa hotellin takana, ja pääsin siten hänen huoneeseensa. Minä herätin hänet ja sanoin, että nyt oli tullut hetki, jolloin hänen oli vastattava siitä hengestä, jonka hän oli ottanut kauvan sitten. Minä kuvasin hänelle Drebberin kuoleman ja tarjosin hänelle samaa valintaa. Sensijaan että hän olisi käyttänyt hyväkseen tätä viimeistä pelastuskeinoa, hyökkäsi hän ylös sängystä ja kävi minun kurkkuuni. Minä lävistin hänen sydämensä itsepuolustuksekseni. Tulos olisi varmaan ollut sama, sillä sallimus ei kuitenkaan olisi sallinut hänen ottaa muuta kuin myrkyllisen pillerin.
"Vähän on minulla enää lisättävää, ja se onkin hyvä se, sillä nyt olen aivan lopussa. Minä ajoin vaunujani vielä muutamia päiviä ja aijoin jatkaa sitä, kunnes olisin ansainnut tarpeeksi palatakseni Amerikkaan. Eräänä aamuna seisoin pihalla, kun eräs repaleinen poika tuli ja kysyi, jos löytyi joku ajuri, jonka nimi oli Jefferson Hope, sillä hänen vaunujensa piti mennä Baker Streetille 221 B. Minä ajoin sinne epäilemättä mitään, enkä muista mitään muuta, kuin että tuo nuori herra pani ranteisiini nämä rannerenkaat niin ovelasti kuin suinkin voi ajatella. Tämä on minun koko historiani ja te voitte pitää minua murhaajana, mutta itse mielestäni olen minä yhtä hyvin oikeuden palvelija kuin tekin."
Miehen kertomus oli ollut niin kauhistuttava ja hänen käytöksensä niin kunnioitusta herättävä, että me olimme istuneet vaiti ja kuunnelleet tarkkaavaisesti. Myöskin salapoliiseissa, vaikka he olivat tottuneet kaikenlaisiin rikoksiin, tuntui se herättävän suurta mielenkiintoa. Kun hän oli lopettanut, niin seurasi muutaman hetken hiljaisuus, jota häiritsi vaan Lestraden kynän raaputus, kun hän lopetti muistiinpanonsa.
"On vaan yksi kohta, josta haluaisin hiukan lähempiä selityksiä", sanoi Sherlock Holmes. "Kuka oli teidän rikostoverinne, joka kävi hakemassa sormuksen?"
Vanki iski silmää leikillisesti. "Omista salaisuuksistani voin puhua, mutta en halua toisille ikävyyksiä. Minä näin teidän ilmoituksenne ja ajattelin, että teillä joko on sormus tahi on se viekkautta. Ystäväni tarjoutui käymään katsomassa sitä ja teidän täytyy myöntää, että hän teki sen hyvästi."
"Aivan varmaan", sanoi Holmes sydämellisesti.
"Nyt, herraseni", huomautti komisarius vakavasti, "täytyy lain muodot täyttää. Tuorstaina tapahtuu vangin kuulustelu ja teidän täytyy myös olla läsnä." Hän soitti kelloa ja kaksi vanginvartijaa taluttivat pois Jefferson Hopen ja me lähdimme myös ja otimme ajurin Baker Streetille.
Loppu.
Me olimme saaneet kutsun saapua tuorstaina, mutta kun päivä tuli, niin ei meidän todistustamme tarvittukaan. Korkeampi tuomari oli ottanut asian käsiinsä ja Jefferson Hope oli kutsuttu korkeamman tuomioistuimen eteen, jossa hän sai oikeutta. Yöllä vangitsemispäivän jälkeen repesi suoni, ja hänet löydettiin makaamassa pitkällään kopin lattialla, onnellinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin hän olisi viimeisillä hetkillään voinut tyytyväisenä katsella taakseen hyvin elettyyn elämään.
"Gregson ja Lestrade raivostuivat hänen kuolemansa tähden", huomautti Holmes, kun istuimme ja puhelimme tästä seuraavana iltana. "Missä heidän reklaaminsa nyt on?"
"Minä en voi huomata, että heillä oli paljoakaan tekemistä hänen vangitsemisensa kanssa", vastasin minä.
"Mitä te'teette'tässä maailmassa ei ole suuresta arvosta", muistutti hän katkerasti. "Kysymys on siitä mitä saatte ihmiset _'luulemaan'_teidän tehneen. Missään tapauksessa", jatkoi hän iloisesti hetken kuluttua, "en olisi tahtonut jättää tätä tekemättä. En voi muistaa ainoatakaan näin mieltäkiinnittävää tapausta, vaikka se oli yksinkertainen, mutta kuitenkin erittäin opettavainen."
"Yksinkertainen?" huudahdin minä.
"Niin, sitä voi tuskin muuksi sanoa", sanoi Sherlock Holmes hymyillen minun hämmästykselleni. "Todistus siitä on, että voin jo kolmen päivän kuluttua saada hänet kiinni ainoastaan muutamien yksinkertaisten johtopäätösten avulla."
"Se on totta", sanoin minä.
"Olen jo selittänyt teille, että eriskummaisuus on enemmän avuksi kuin vastukseksi. Vaikeinta tämän tapaista brobleemia ratkaistaessa on kyllä tekemään johtopäätöksiä takaperin. Se on sekä hyödyllistä että helppoa, mutta ihmiset eivät harjoittele sitä. Jokapäiväisessä elämässä on suurin hyöty siitä, että kykenee tekemään johtopäätöksensä eteenpäin, ja sentähden jää toinen tapa käyttämättä. Jos viisikymmentä voi päättää synteettisesti, niin voi ainoastaan yksi tehdä sen analyyttisesti."
"Minä tunnustan", sanoin, "etten oikein ymmärrä teitä."
"Sitä tuskin luulinkaan. Saa nähdä, jos voin selittää paremmin. Jos minä luettelen sarjan tapahtumia, niin voivat useimmat sanoa, mikä niistä seuraa. He liittävät yhteen tapahtumat ja päättävät sitten, että jotakin tapahtuu. Sitävastoin löytyy vain harvoja, jotka, jos te kertoisitte tuloksen heille, voisivat siitä johtaa ne tapaukset, jotka ovat johtaneet tähän tulokseen. Tätä kykyä tarkoitin, kuin puhuin johtopäätösten tekemisestä analyyttisesti eli takaperin."
"Nyt ymmärrän", sanoin minä.
"Tämä oli nyt yksi tapaus, jossa tulos oli tunnettu ja meidän oli pakko itsemme ottaa selko muusta. Minä koetan osoittaa teille, millä tavalla tein johtopäätökseni. Alotan alusta. Minä lähestyin rakennusta, niinkuin tiedätte, jalan, eivätkä mitkään seikat olleet vaikuttaneet arvostelukykyyni. Alotin tietysti tutkimalla tietä ja näin siinä selvät vaunujen jäljet, niin kuin jo olen ennen selittänyt, joiden huomasin käyneen siellä yön kuluessa. Tiesin, että ne olivat olleet ajurin vaunut eikä yksityiset, lyhyen pyörä-välimatkan tähden. Tavallisissa ajurinvaunuissa Lontoossa on väli paljon kapeampi kuin yksityisissä vaunuissa. Se oli ensimäinen kohta. Senjälkeen kävelin hitaasti puutarhakäytävää myöten, joka sattumalta oli savimaata, jossa helposti näkyy jäljet. Teidän mielestänne se kaiketi näytti ainoastaan tallatulta sohjolta, mutta minun tottuneissa silmissäni kertoi jokainen syvennys oman historiansa. Ei mikään haara salapoliisin tieteessä ole niin tärkeä ja kuitenkin niin laiminlyöty kuin taito seurata jalan jälkiä. Onneksi olen minä aina pannut paljon painoa siihen. Minä näin konstaapelin raskaat jäljet, mutta myöskin kahden miehen jäljet, jotka olivat kulkeneet aikaisemmin puutarhan läpi. Näkyi selvästi, että nämä kaksi olivat tulleet ennen toisia, sillä jälkimäisten jäljet olivat monessa kohden hävittäneet tykkänään edellisten jäljet. Tällä tavoin sain toisen nivelen, joka sanoi minulle, että yöllisiä vieraita oli ollut kaksi, toinen pitkä (jälkien mukaan laskettuna) ja toinen muodinmukaisessa puvussa, jonka osoittivat hänen kenkiensä pienet sirot painamat.
"Kun tulimme sisälle taloon, niin näyttäytyi jälkimäinen otaksuma oikeaksi, sillä hienokenkäinen mies makasi edessämme. Siis oli pitkä mies tehnyt murhan, jos sellainen oli tapahtunut. Kuolleen ruumiissa ei ollut ainoatakaan haavaa, mutta kauhistunut kasvojensa ilme osoitti, että hänellä oli ollut aikaa arvata kohtalonsa, ennenkuin se tapasi hänet. Ihmisillä, jotka kuolevat sydämmen halvaukseen tai muulla äkillisellä, luonnollisella tavalla, ei milloinkaan ole kasvoillaan ankaran mielenliikutuksen ilmettä. Minä haistoin kuolleen miehen huulia ja tunsin heikon happaman hajun ja tulin siihen päätökseen, että hänet oli pakotettu nauttimaan myrkkyä. Pelokas ilme hänen kasvoillaan saattoi minut siihen käsitykseen, että se oli tapahtunut pakottamalla. Älkää luulko, että tämä on mikään uusi ajatus. Rikosasioissa ei tämä ole millään tavoin uutta. Dolskyn tapaus Odessassa ja Leturiér'in Montpellierissä olivat samanlaiset."
"Nyt tuli suuri kysymys, mistä syystä? Ryöstö ei ollut syynä, sillä mitään ei ollut otettu. Oliko se politiikka vai nainen, joka oli syynä? Se oli kysymys. Minä kallistuin heti jälkimäisen otaksuman puoleen. Poliittiset murhaajat pakenevat heti rikoksen tehtyään. Tämä murha oli tehty varman harkitsemisen jälkeen, sillä murhaaja oli jättänyt jälkiä koko huoneeseen, joka osoitti hänen olleen siellä pitemmän ajan. Syynä tähän sääntöperäiseen kostoon täytyi olla joku yksityinen eikä poliittinen vääryys. Kun löydettiin kirjoitus seinältä, niin se vahvisti vaan tätä otaksumaa. Se oli selvästi vain petos. Kun sormus löytyi, niin oli arvoitus ratkaistu. Murhaaja oli nähtävästi käyttänyt sitä muistuttaakseen uhriaan jostakin kuolleesta tai poissaolevasta naisesta. Juuri tässä kohdassa minä kysyin Gregsonilta oliko hän erityisesti pyytänyt Clevelandista tietoja Drebberin entisestä elämästä. Hän vastasi kieltäen, niinkuin muistatte.
"Senjälkeen tarkastin koko huoneen huolellisesti ja se vahvisti otaksumani miehen pituudesta todeksi sekä hankki minulle muutamia muita yksityisseikkoja, niinkuin Trichinopoy-sikaari ja hänen kynsiensä pituus. Kun ei mikään osoittanut, että olisi tapahtunut mitään taistelua, tulin siihen loppupäätökseen, että se veri, joka oli lattialla, oli juossut murhaajan nenästä hänen liiaksi kiihoittuneen mielentilansa vaikutuksesta. Näin, että veripilkut olivat yhtäpitäviä hänen jalanjälkiensä kanssa. Sellaista sattuu hyvin harvoin, ellei mies ole erikoisen verevä, ja siitä syystä arvasin, että mies oli roteva ja punakka. Tämä näyttäytyikin todeksi sittemmin. Kun olimme lähteneet talosta, niin tein minä sen, jonka Gregson oli jättänyt tekemättä. Minä sähkötin Clevelandin poliisipäällikölle ja pyysin tietoja ainoastaan Drebberin avioliitosta. Vastaus oli ratkaiseva. Se ilmoitti, että Drebber oli pyytänyt poliisin suojelusta erästä vanhaa, Jefferson Hope nimistä kilpakosijaa vastaan, ja että tämä Hope oli nyt Europassa. Tiesin nyt, että minulla oli käsissäni arvoituksen avain ja nyt oli ainoastaan otettava murhaaja vangiksi. Olin jo arvellut, että juuri vaunujen ajaja oli saattanut Drebberiä. Merkit tiellä osoittivat hevosen kävelleen sinne tänne tavalla, joka oli mahdotonta, jos joku olisi pitänyt silmällä sitä. Missä ajaja siinä tapauksessa olisi ollut, ellei juuri sisällä talossa? Toiselta puolen on mahdoton ajatella, että täysijärkinen ihminen tekisi niin hyvin suunnitellun rikoksen kolmannen henkilön nähden, sillä tämä olisi varmaan antanut hänet ilmi. Lopuksi, jos joku mies tahtoi seurata toista Lontoossa, niin voiko hän valita mitään parempaa keinoa kuin ajaa ajurinvaunuja. Tämä kaikki johti minut siihen epäilemättömään loppupäätökseen, että Jefferson Hope oli löydettävissä pääkaupungin ajurien joukossa.
"Jos hän oli ollut sellainen, niin ei ollut luultavaa, että hän olisi jättänyt toimensa. Päinvastoin olisi se, hänen katsantokannaltaan nähtynä, kiinnittänyt huomion häneen. Ainakin jonkun aikaa hän jatkaisi ammattiaan. Ei ollut mitään syytä luulla, että hän olisi muuttanut nimeänsä sellaisessa maassa, jossa hänen alkuperäistä nimeänsä ei tunnettu. Sentähden järjestin minä katupoikaprikaattini ja lähetin heidät Lontoon kaikkien ajurivaunujen omistajien luo, kunnes he löysivät hänet. Teillä on kaiketi tuoreessa muistossa, miten hyvin he onnistuivat ja kuinka pian minä käytin sitä hyväkseni. Stangersonin murha oli aivan odottamaton eikä sitä luultavasti olisi voinut estää. Sen kautta sain käsiini pillerit, joiden olemassaolon olin jo aavistanut. Te näette, että kaikki muodostaa ketjun loogillisia johtopäätöksiä ilman ainoatakaan keskeytystä."
"Se on ihmeteltävää!" huudahdin minä. "Teidän ansionne pitäisi julkisesti palkita. Teidän pitäisi kirjoittaa kertomus asiasta. Ellette te tee sitä, niin teen minä sen."
"Tehkää, niinkuin tahdotte, tohtori", vastasi hän. "Katsokaa tähän", sanoi hän ja ojensi minulle erään sanomalehden.
Se oli päivän "Echo", jossa oli artikkeli rikoksesta.
"Yleisö", sanoi se, "ei päässyt kuulemaan huomiota herättävää oikeusjuttua, kun Hope kuoli niin äkillisesti, sillä hänen epäiltiin murhanneen Mr Enoch Drebberin ja Mr Joseph Stangersonin. Asian yksityisseikat eivät luultavasti tule milloinkaan tietoon, mutta meille on ilmoitettu varmalta taholta, että rikos johtui monta vuotta takaperin alkaneesta, romanttisesta taistelusta, jossa rakkaus ja mormonismi näyttelivät pääosat. Molemmat uhrit näyttävät nuorina ollessaan kuuluneen 'viimeisten päivien pyhiin' ja myöskin Hope, kuollut vanki, oli kotoisin Suuresta Suolajärvenkaupungista. Jos asia ei olekkaan johtanut muihin tuloksiin, niin on se kuitenkin tuonut esille salapoliisiemme kelvollisuuden, ja kelpaa varoitukseksi muukalaisille, että he sopisivat riitansa kotonaan eivätkä toisi niitä englantilaiselle maaperälle. On julkinen salaisuus, että ansio tulee molemmille Scotland Yardin salapoliiseille, herroille Gregson ja Lestrade. Mies vangittiin erään Mr Sherlock Holmesin asunnossa (hän on itse, amatöörinä, osoittanut omaavansa jonkunverran taitavuutta salapoliisin alalla ja voi sellaisten miesten johdossa toivomme me, vielä vastaisuudessa saavuttaa jonkun osan heidän taitavuudestaan). Puhutaan, että on aikomus antaa palkinto molemmille salapoliiseille tunnustukseksi heidän ansiostaan."
"Enkö sitä jo sanonut, kun alotimme?" huudahti Sherlock Holmes nauraen. "Meidän kaikkien puuhiemme tuloksena on se, että olemme hankkineet heille kunnialahjan."
"Olkaa te tyyni", vastasin minä. "Minun päiväkirjassani löytyy kaikki tosiseikat ja yleisö saa oppia tuntemaan ne."