Jos me otamme tietoja niinkutsutuista hyvistä päistä, tuomitsevat he aina itseänsä petollisesti, siihen kuin he todellakin kelpaavat, se on, johon heillä on taipumus, joka siis menee vaivatta, niin sitä he pitävät vähäpätöisenä, juuri senvuoksi, ett'ei heillä siinä ole mitään vaivaa; mutta jos he sattuvat kohtaamaan jotakin jossakin, joka on heille vaivalloista, ja he siinä koittavat kappaleen eteenpäin itseänsä, niin luulevat he, että he juuri tässä mahtavat suurentaa — ja he pysyvät kuitenkin aina vaivaisina. Varmaa on, että ihminen, joka osaa uida antaa vihkiä itsensä uimamaisteriksi ja pitää itseänsä tavattoman mainiona miehenä, — kuin sitävastoin ankka on sekä ujompi että ui tulematta koskaan maisteriksi.
Tuo iloisa mies tervehti vaimoansa suukkosella.
— Hyvää päivää, vapaaherrattareni! — sanoi hän. — No sinä istut ja puhut Liinan kanssa. — Hyvää päivää, Liinaseni! Jumala varjelkoon sinua, lapsi! Mutta todellakaan etkö sinä ole hyvin vaurastunut tuolla alaalla siskoni luona. Sinä olit, Theolinda vainajan eläessä, ja sinä olit kotona, juuri kelmeä raukka, teeveden poikanen ha, ha! Mutta kas rieskamaito, paahdettu juusto, tuore juusto, tuore voi, marjat ja maito … ha, ha! tuo virkistyttää ihmistä.
— Minä istun ja puhun Liinalle seura-elämästä, — sanoi vapaaherratar.
— Niin, seuraelämä, ja ha… Sitä en minä ole juuri koskaan ymmärtänyt, muulloin kuin nuoruudessani, kuin meitä oli muutamia ystäviä maljan ääressä. Se oli elämää ja tupakansavua niin, että oli kuin pilvihattaroita katossa, ha, ha! Mutta toiset ajat, toiset tavat… Ja. kuuleppas seuraelämästä, niin tietää äiti sen asian juurta jaksain. Se oikein miellyttää minua vähän kuin puhutaan minulle meidän huvittavista ja elähdyttävistä pidoistamme … vapaaherrattareni on henki kaikessa, ha, ha … todellakin henki. Ja sinä, Liinaseni, sinusta tulee yksi henki lisää, ha, ha. Mutta missä on Attalie?
— Hän vaatettaa itseänsä päivälliseksi.
— Vai niin … tuleeko tänne keitään?
— Ei, ei tänäpänä, vaan katsoen siihen…
— Pah … kah, nyt on Liinan syntymäpäivä… Kahdeksantoista vuotta, tyttöseni. Tule tänne! (suudellen häntä otsalle) Jumala siunatkoon sinua, hyvä Liina, tulkoon sinusta niin hyvä henki, kuin äiti-vainaasi oli, tulkoon sinusta, Liinaseni, niin sinusta tulee iloinen elämässä ja tyyni kuolemassa!
Patruuna pyhkäisi äkkiä hymyilevät silmänsä, sanoen:
— Ha ha, minä olen niin helläsydäminen kuni joku vanha matami… Se on pilkallista joskus. — Ja niin hän nauroi taasen.
— Niin, hyvä Anton, on vaikeata täyttää Theolinda vainajan paikkaa, — sanoi vapaaherratar hellästi.
— Eikö mitä, ei lainkaan vaikeata; minun vapaaherrattareni on suloinen, hyvä vaimo, kuni Theolinda vainaja, Jumalalle kiitos, minulla on onni naimisissa.
Siinä olikin tuolla hyvällä tehtaan-isännällä oikeus, sillä hänen luonteensa oli niin tyytyväinen, niin tasainen ja iloisa, ja hänen mietintövoimansa oli niin nykerä, ett'ei hän saattanut tulla onnettomaksi naimisessa, muuten kuin, että hän saisi vallan hirviön. Sitävastaan ei hän nauttinut erittäin sielun iloja, tuo niinkutsuttu myötätuntoisuus oli hänellä varsin outo. Kun hän vaan tiesi, että hänellä oli vaimo, joka otti hänet hyvin vastaan, sillonkuin hän katsoi ylös, joka oli emäntänä pöydässä ja salongissa, jota kutsuttiin vapaaherratar Antoniksi, silloin oli hän iloinen. Että häntä nyt kutsuttiin "vapaaherratar Anton", ilahutti häntä päälle kaupan, ja senvuoksi hän käytti lempisanaa: minun vapaaherrattareni.
Attalie astui sisään.
Luonnikkaampaa pukua ei olisi saattanut helpolla nähdä, ja vapaaherratar heitti voittoriemuisen silmäyksen tyttäreensä ja enemmän huomaamattoman Liinaan, joka vielä, puettuna, valkeaan aamupukuunsa, näytti vähän nunnamaiselta.
— Ah, katsokaa isä! lausui Attalie, rientäen suutelemaan tehtaanisännän pyylevää kättä, ennenkuin hän ehti sitä estää. — Hyvää huomenta, isä kulta!
— Huomenta, lapsi? Kello on yli yhden… Mutta katsos, todellakin kaunista; sinulla on makua, saat luvan vaatettaa Liinan täällä, ja tehdä hänet pieneksi damiksi, niinkuin sinä itsekin olet… Ah, siitä on tuleva varsin hauskaa.
— Oi, Liina osaa niin paljon enempi kuin minä, hän on oppinut niin paljon ja hän osaa niin paljon.
— Niin, Jumalalle kiitos siitä … sillä siitä, joka ei mitään osaa, tulee köyhä aikoinaan. Mutta katsos, Liina ei ole koskaan elänyt näin suuresti. Kun Theolinda vainaja eli, niin näimme me ani harvoin vieraita, ja silloinkin aina vaan asiakumppania ja jonkun matkustavaisen. Nähkääs, me emme muuttaneet tänne ylös, ennenkuin Theolinda parka terveytensä takia tarvitsi alituisesti lääkäriä … hm, ja silloin, nähkääs, ei saattanutkaan juuri tulla kysymykseen… Kuitenkin pyysi Theolinda, että Liina saisi olla sisareni ja lankoni luona, siksi kuin hän tulisi vähintäin kahdeksantoista vuotiaaksi, ja sen minä lupasin ja … ja yhtäkaikki, Liina on minun tyttäreni ja hänen tulee olla minun talossani.
Tuskin huomattava tyytymättömyyden pilvi lensi vapaaherrattaren kasvojen yli ja Attalien ylähuuli tärisi ikäänkuin suonenvedon puuskan vaikuttamana.
Liina oli istunut ääneti, mutta hänen viisaat silmänsä olivat kiinnitetyt äitiin; hän huokasi hiljaa, kun hän näki pilvihattaroita, jotka hän ymmärsi, vaikk'ei isä nähnyt vähääkään miettivän lausettansaminuntyttärestäni jaminuntalostani.
— Onhan isällä meitä kaksikin, — sanoi Liina, tarttuen Attalien käteen: — Attalie on myöskin isän tytär.
— Niin onkin, minä pidän paljon pikku Attaliestani. Oh, on oleva hauskaa nähdä teidät yhdessä.
Attalie tarttui Liinan käteen lämpimämmin kuin koskaan ennen; hän oli kiitollinen tuolle rikkaalle perijälle, vaan ainoastaan silmänräpäyksen.
Kiitollisuudessa on vähän runoutta, joka on suorasanallista lukua, kun tulikivi tulitikussa: se leimahtaa, sammuu itsekseen, mutta kas puu palaa sitten.
— Kas niin, hyvä Anton, pukekaamme itsemme. Rakas Attalie, auta Liinaa, vanha Maria ei ymmärrä tuota asiaa. Hyvästi, hyvä Anton, hyvästi.
Vapaaherratar nousi ylös ja meni huoneesta ulos, ja Attalie tarttuiLiinan käteen.
— Niin, pukeudu kauniisti, tyttöseni, kauniisti kuni sokurinukke, ha, ha, — sanoi isä.
Tehtaan-isäntä istui nyt siellä yksin, selaillen muutamia kuvapiirrustuksia saamatta kuitenkaan huvitusta muusta kuin kauniista kansista. Taide-teokset eivät olleet hänelle mukavia.
Hänestä oli kuitenkin viime naimisissansa tullut taiteen ystävä ja hänen huoneensa olivat koristetut niin monilla palkintotauluilla kuin hän suinkin sai. Jotain Akademian palkintokappaleista, seuraavat klassilliset teokset, verhotut toga viris'illä ja kothurnilla. "Augustus pitäen muistopuhetta Caesarista" — "Eva itkien Aapelin kuoloa" — tahi Cicero pauhaten:quosque tandem abutere Catilina patientia nostra. Myöskin oli siellä koko joukko meidän laatutaulujamme: Kehräävä akka, ja akkoja ja lapsia kaikellaisissa mahdollisissa asennoissa.
Ruotsalaisessa taiteessa näkee suuria luonnonlahjoja ja paljon ahkeruutta ja luonnon uskollisuutta, mutta vissin selittämättömän aineitten köyhyyden. Näyttää siltä kuin meidän taiteilijamme jonkun näkymättömän voiman kautta olisivat sidotut renttumaisiin mökkeihin ja samallaisiin lapsiin ja aikoihin. Missä vaan näkee ruotsalaisen laatutaulun, niin siinä on yksitoikkoinen kuva, se osoittaa, että meidän maalarillamme on vähän käsitysalaa heitä liikuttamaan, varsin ahdas elämän kokemus löytääksensä perijohtoja tauluillensa. Meidän maamme on pieni ja se on muita matkimassa — senvuoksi näkee usein Saksalaisia talonpojan tupia kuvattuina "kotimaisissa" laatumaalauksissamme.
Tehtaanisännän salonkia koristivat useat sellaiset taulut ja keskipaikoilla sohvaa yläpuolella, ämmä joukon ympäröimänä, jotka poovailivat, kehräsivät, loukuttivat pellavia, joivat kahvia, oli suuri valokuva Kaarlo XIII:sta. Tehtaanisäntä oli yksi niitä harvoja, joilla oli tämä kuva.
Tapaukset asettivat niin, että patruuna mannerkunnan liitossa voitti moninaista ja, että kuningas oli osoittanut hänelle suurta armoa. Senvuoksi riippui hän nyt tuolla koristeena ja silmäili hymyillen pitkin huonetta. Kaunis ukonpää.
— Hm, — hymisi patruuna; — Liina on varsin kaunis, hänellä on Theolinda-vainajan silmät … nyt on ainoastaan jälellä keino naittaa hänet hyvälle miehelle ja se ajoissa, ennenkuin nuot täkäläiset teikari-haukat minun vaimoni tänne on vetänyt ja tehnyt tytön päästänsä hulluksi. Ripeys esiintyy kohta, jos sitten niin he valitsevat ja valitsevat ja saavat lopulta jonkun soman herran, joka muutamissa vuosissa tuhlaa pois koko perinnön … ei kaunista … ei kaunista!
— "Erään elinkeinolaisen on hän saava, maanviljelijän tai jonkun semmoisen, vaan ei sotilasta — nuot sotilaat ovat minusta epäluuloista väkeä. Huonot palkat on heillä, huonot asiatkin, ei mitään tehtävää, kauniit vaatteet — minkä se on joutuva?"
— "Niin, sen on joku rikas tyttö maksava, ja niin tekevät he itsensä niin herttaisiksi ja ihastuttaviksi ja tanssivat ja lierakoitsevat, siksi kuin tyttö hepukka rakastuu, ja sitten niin… — Huolettavaa on, että on tyttöjä. Attalie ei tahdo muuta parempaa kuin sellaista juuri; sillä hän rakastaa häntä töin tuskin niin paljon kuin hän hänen rahojansa."
— "Minä olen neuvotteleva vapaaherrattaren kanssa". Tämä oli tuon kunnollisen miehen mietinnön loppu.
— Hm, Liinaseni, sanoi tehtaan-isäntä hiljaa tyttärellensä, kun vapaaherratar, Attalie ja hän istuivat seurahuoneessa. — Sinä olet niin kelmeä, tyttöseni, Herran Jumala, eihän vaan vaarallista ole … toimitettu sinun huviksesi. Näetkös, me elämme nyt toisin, kuin Theolinda vainajan aikana; katsos, silloin me kömmimme ylös, Theolinda parka, hän ei saanut koskaan olla kanssa nauttimassa meidän varojamme. Ole luja, tyttöseni … hm, me saamme hauskaa, sangen hauskaa.
— Mutta, mitä minä olen puhuva, isäseni?
— Niitä ja näitä, tipuseni, niitä ja näitä, sillä ei ole niin väliä.
— Liina pienoinen on valkean ruusun näköinen, — lausui vapaaherratar, keskeyttäen tuon hiljaisen keskustelun, jota hän ei näkynyt mielellänsä sallivan, — hän on valkean ruusun näköinen; ah, se sopiikin sille, joka ensi kerran astuu maailmalle.
— Ensi kerran, äiti? — virkahti Liina, ja hieno puna leveni hänen poskillensa; — ensikerran oli kai…
— Vai niin, Liinasella on ennenkin ollut sisäänpääsö maailmaan, sitä en minä tiennyt, — keskeytti hänet vapaaherratar jalosti hymyillen.
— Niin, äiti, — toisti Liina totisesti, — silloinkuin minä ensi kerran pääsin herranehtoolliselle, niin…
— Vai niin, vai niin, nyt minä ymmärrän; mutta eihän se ole alottelemista maailmassa, vaan korkeastaan Herramme luona.
Liina katsoi alaspäin, ja hänen silmiänsä kasteli pari kyyneltä.
— Älä suutu, Liinaseni, mutta minä tarkoitan sinulle hyvää, hyvä lapseni.
— Hm, — sanoi patruuna, — Liinalla on kuitenkin tavallansa oikein, vaikk'ei vapaaherrattarellakaan ole väärin, toista on astua maailmaan alttarin luona ja toista salongissa, vai kuinka?
— Vallan oikein, ukkoseni; mutta kaunista on omata uskonnollinen mieli; minä rakastan pientä Liinaa tämän mielialan, tämän suloisen haaveksemisen vuoksi, joka tekee hänet sangen viehättäväksi … sinun tulisi ottaa se varteen, sinun, Attalie; silmät saavat niin kauniin ilmauksen, kun on uskonnollinen.
— Niin, siinä on sinulla oikein, vapaaherrattareni, — sanoi patruuna; — minä muistan kuningas-vainajan ajan, korkean vainajan Kaarlo kolmannentoista, joka riippuu tuolla … katsokaas, tuo punainen risti on hänen omaa tähdistöänsä, se olisi saattanut olla minullakin, jos minä olisin totellut kuningas vainajata. Rakas Anton'ini, sanoi hän minulle kerran herttua-hallitsiana ollessansa! rakas Antonini! Sinusta tulkoon vapaamuurari, sillä he ainoastaan ovat todellisia kristityitä ja heillä on syvät uskonnolliset totuudet … hm, mutta sitä ei minusta tullut.
— Sinä olit suuressa suosiossa kuningas-vainajalla — sanoi vapaaherratar, joka tiesi, että tämä kysymys ilahutti tehtaanisäntää.
— Niin, todellakin sanoakseni, suuressa suosiossa. Minulla oli paljon luottamusta, hm, muun muassa … minä tahdon puhua tuon asian, istuessamme ja odottaessamme.
— Ah niin, hyvä mies, tuo huvittaa meitä kaikkia, … eikö totta, meitä kaikkia?
— Niin, meitä kaikkia, — vakuutti Attalie.
— Niin, nähkääs, alkoi hän, — ei ole monta, jotka ovat osakkaina suureen salaisuuteen, nimittäin hengellisen tähdistön perustamiseen.
— Hengellisen tähdistön?
— Niin, hengellisen tähdistön, nimittäin, "St. Helena et Redemtoris Crucis", jonka kuningas vainaja perusti; se jaettiin ani harvoille, enkä minä tunne tämän salaisuutta. Luultavasti muutettiin se sitten Kaarle kolmannentoista tähdistössä ja yhdistettiin tuohon korkeaan vapaamuurarisuuteen.
— Mutta kuinka sinä sen tiedät.
— Niin kas, minä olin kerta yläällä hänen majesteettinsä tykönä, ja hän sanoi: Rakas Anton'ini, sinä olet aina ollut uskollinen ja vait' oleva alamainen.
— Niin, kuin tuurakala, alamaisuudessa, sanoin minä. "Sinun tulee tehdä ihmisyydelle eräs palvelus", — sanoi hänen majesteetinsä.
Alamaisuudessa kyllä, — sanoin minä.
Silloin kertoi hän minulle aikovansa perustaa tähdistön ja pyysi minua jossakin ulkomaalaisessa seudussa — sillä minä vein laivalla ulos siihen aikaan rautaa — antaa piirtää tämän uuden tähdistön sinetin.
— Ja se oli? — kysyi vapaaherratar.
— Niin, se oli tehty Hampurissa.
— Ja tunnusmerkit?
— Niin, katsos, sangen soma. Ylinnä aurinko risti sisässä, liljojen kaltainen päissä, ja sen ympäri luettavana: "In hoc signum vinces", joka, sanoi hänen majesteetinsä, merkitsee: tässä merkissä olet voittava eli tällä merkillä, se on, jos olet kristitty. Lähinnä sen alla oli kaksi lippua ristiin pannulla J:llä ja X:llä, joka osoittaa vapahtajaa, ja sitten eräs kilpi neljällä kypärillä ja kilven sisässä risti ja sen ympärillä aurinko ja kolme naulaa alapuolella. Kilpeä piti kaksi ristiritaria, jotka olivat saaneet liian pitkät kädet; mutta se näytti hyvältä. Minä jätin sinetin hänen majesteetillensa, mutta ymmärrettävä on, että jos tähdistöstä olisi tullut jotakin, niin olisi se minulle melkein ollut itsestänsä tuleva.
Tehtaan-isännän luonto, joka ennen oli ollut jokseenkin alakuloinen, oli nyt suosi-aikaa kertoessa tullut ilomieliseksi, ja vapaaherratar tahtoi senvuoksi yllä pitää sen, niin ett^ei patruuna, niinkuin joskus tapahtui, silloinkuin vieraat saapuivat, näyttäisi raastetulta ja vaivatulta. — Oi, niin sinulla olisi ollut kaksi kunniamerkkiä, siihen Vaasan merkki luettuna, joka sinulla on.
— Niin, sen sain minä taloudellisista vaivoistani, — sanoi patruuna, järjestäen Vaasaansa, joka oli kallellansa.
— Oi, ei ainoastaan senvuoksi, hyvä mieheni; sinä vallan unohdat, että sinä kolme kertaa olet nauttinut maanmiestesi luottamusta.
— Niin, olla valtiopäivämiehenä. No niin, tuo on pitkä historia tuo. Nähkääs, minut valittiin siinä suhdassa, että minä olin Skräköping'in porvareja, jossa minä olin laittanut huopatehtaan ja suoritin porvarilliset ulosteot. Nyt oli niin, että minä olin hallituksen suhteen hyvällä kannalla … sinä nähkääs, minä tunsin kuningas vainajan ja tiesin, että hän tarvitsi rahoja …. hän oli lainannut koko joukon minulta … ja ilman rahoja ei hän voinut maksaa. Sen sanoi hän suoraan … hm, ei tuo kai ole liian paljon, että kansa maksaa kuninkaallensa palkkaa niin, että hän saattaa tehdä suoran puolestansa. Ei se liian paljon ole, että hänellä on rahoja palkitaksensa ansioita korkean mielialansa mukaan; ei se liian paljon ole, että hänellä on vähän sotilaita, jotka hän saattaa pitää hyväksensä ja isänmaan puolustukseksi sitäpaitsi. Ja niin tuli siitä, että tahdottiin tullitonta sisääntuontia juuri noille huoville … sellaista tehdasta ei perustettu tyhjällä; no, jos se olisi ollut jotakin toista, niin olisin minäkin saattanut huutaa kaikenlaista vapautta; mutta annas olla, se on sentään selvää, että ostajat tahtovat kaikkea vapaasti ja hyvästä hinnasta; mutta mistä sitten elinkeinolaiset eläisivät.
— Ei, se on mahdotonta.
— Pitäisikö minun senvuoksi, että muutamat kuninkaalliset sihteerit ja luutnantit saisivat verkaa paremmalla hinnalla tahi ett'ei huopa maksaisi enempää, kuin villan arvon, kieltää isänmaani parhaan? Pitäisikö minun hylätä kuningas ja isänmaa ja päinvastoin kaikkea otollisuutta tahtoa itselleni pahempaa?
— Ei, se on selvää.
— Kuitenkin olisi nähty, kuinka isänmaan tehdas liikkeelle olisi käynyt, joll'emme me, minä ja minun ystäväni, olisi vastustaneet. Vastustaminen on ainoa, jota tarvitaan; eteenpäin menee se kyllä, niin hyvin toisessa kuin toisessakin… Ja niin, lisäsi patruuna, — kolme kertaa minua kunnioitettiin kanssa porvarieni luottamuksella. Siinä oli kovat käsissä, uskonette.
— Kuinka niin? Sinun moiselle…
— Niin näes, porimestari tahtoi välttämättömästi tuonne ylinnä; sillä nähkääs, palkka tuolla alaalla on huono, ja hän tahtoi saada, sitä ei saata kukaan ihmetellä, tuomiokunnan. Mutta kas, hän ei tullut, ja kuitenkin sai hän tuomiokunnan.
— Se oli sinun ansiostasi?
— No niin! no niin, minä tein, mitä voin. Katsokaas, henkivartia-ratsukaarti tarvitsi rahoja, en minä muista kuinka paljon, mutta se oli muutamia satoja tuhansia riisejä, ja se näytti arveluttavalta. Minä viivyin vähän, sillä se riippui ainoastaan minun äänestäni valiokunnassa, ja niin me keskustelimme ja minä tein pieniä ehtojani, nimittäin, että porimestari saisi tuomiokunnan.
— Ja sen hän sai?
— Niin, sen hän sai.
— Mahtaa olla sangen tyydyttäväistä, että saattaa vaikuttaa valtiopäivämiehenä niin paljon, että mainio mies tulee muistetuksi.
Patruuna naurahteli.
— Mainio … hm, oh se ei ollut juuri niin, mutta kas, me tahdoimme mielukkaasti päästä hänestä; sillä hän ei kelvannut juuri niin mihinkään ja juuri senvuoksi oli porvaristo aikeissa lähettää hänet yläilmoihin, silloin toivoivat he, että porimestari suosiosta ja armosta saisi toisen toimen ja he saisivat hänen sijaansa Arvidsson'in raatimiehen.
— Vai niin, sekö syy olikin?
— Niin kas, se oli syynä siihen, että hän minusta oli ruma kala suomustaa … ja kas, ei kukaan ihminen puolustanut minun huopiani, minä olin varsin pakoitettu itse nousemaan ylös.
Samassa silmänräpäyksessä vierivät vaunut kadulle ja pysähtyivät portin eteen.
Tehtaanisäntä juoksi akkunaan katsomaan.
— Ne ovat paruuni Klarstjernalaiset.
— Varsin suloisia tyttöjä, Liinaseni, niiden kera tulee sinun lähemmin tutustua, myöskin kotiopettajatar on sangen sievä.
— Niin, Jaguette on äärettömästi rakastettava tyttö, — sanoi Attalie, joka oli tähän saakka istunut ääneti, kuni nukkekaapissa, punaposkisena ja pauloitettuna, — ah niin, Jaquette on tyttö, jolla on todellakin vakavat taidot.
— Niin, sangen kiltti tyttö.
Samassa silmänräpäyksessä astuivat nuot pienet ja puolikasvaneet neiti Klarstjerna't sisään, kotiopettajattarensa, mamselli Bleklöf'in johtamina, joka jonkunlaisella omalla juhlallisuudella astui esiin vapaaherrattaren luo, sanoen:
— Vapaaherratar käski minun esiin tuoda tervehdyksensä vapaaherrattarelleni ja pyytää anteeksi, ett'ei hän saata omata kunniata tulla. Vapaaherrattarella on…
— Minä toivon, ett'ei hän voi pahoin.
— Niin, valitettavasti ei hän voi hyvin tänään; hän on varmaan kylmettynyt, joka niin herkällä luonnolla, kuin hänellä on, helposti tapahtuu; hän on kuitenkin juonut kaneeli-teetä, joka on hänen luonnollensa hyvää … pikku Jannette, ei hänen tule noin niiata.
— Tervetullut, pienet enkelini! — lausui vapaaherratar noille neljälle neidille. — Saan esittää teille tyttäreni Liina Anton'in. Tulkaat hänen ystäviksensä, hän pyytää sitä.
Mamselli Bleklöf käänsi harmaat silmänsä alottelijaan, sanoen:
— On todellakin huvittavaa samalla erällä nähdä viattomuuden ja mieltymyksen yhdistyneinä suloisimmassa sopusoinnussa… Suvaitseeko vapaaherratar olla armollinen…
— Antakaa anteeksi, armaani! Tämä on mamselli Bleklöf, näitten pientenKlarstjernojen johdattaja.
— Niin, meistä on tuleva ystävät, minä olen varma siitä, minun sydämeni sanoo sen minulle ennakolta … viattomuus ja viehättäväisyys yhteydessä, yksinkertaisuus… Ah! me olemme usein puhuvat taivaallisesta maasta puinensa ja vuorinensa, lirisevistä puroistansa ja peilijärvistänsä. Hyvää päivää, sinullekin, rakas neiti Attalie! Oi, on kauan sitten, koko kahdeksan päivää, kuin näimme toinen toisemme. Sinulla on tänäpä "beaujour" mikä huikaiseva väri; sinä olet ihmeteltävä, Attalie, nyt kuni aina … ja herra patruuna. Minä näen herra patruunasta, että ilo tuntuu isällisessä sydämessä, kuin siihen saa sulkea rakkaan tyttären.
— Nöyrin palvelija! Niin, se on niin todellakin … hm, ja että vapaaherratar voi pahoin … toivon, ett'ei se ole vaarallista. Antakaa anteeksi! — keskeytti hän itse itsensä, rientäen ulos toisia vieraita vastaan ottamaan.
Katsoaksemme läpi koko kutsumuslista, olisi vaivalloista työtä sekä minulle että lukijalle. Kyllin siitä, vaunut vaunujen perästä pysähtyivät ja jättivät matkustavaisensa, herra herran jälkeen saapui ja antoi palvelian etehiseen ripustaa päällysvaateensa ja asettaa kalossit poikkeen, ja pian vilisi tehtaan-isännän kartano vieraista sanan tavallisessa ja talolle kunniaa tuottavassa merkityksessä; se on, oli varsin vieraita, ei ystäviä eikä tuttuja tuossa yksinkertaisessa, jokapäiväisessä merkityksessä.
Ollakseen ystävä, tarvitaan nimittäin vissi yhtäläisyys ajatuksissa — ollakseen tuttu, vissi yhtäläisyys elämän tavoissa ja tottumuksissa; mutta ollakseen kutsuttu vieras, ei tarvita mitään muuta kuin, että on suu, joka osaa puhua ja syödä, jokseenkin vetävä vatsa ja koipi-pari, tullaksensa perille, ja että on näihin kaikkiin yhdistyneenä antanut esittää itseänsä ja säännöllisesti tehnyt "visitejä".
— Kas tuossa on meillä "belle incomme", — lausui eräs pitkä herra, joka oli ottanut paikkansa erään piironkin luo; — Miltä tuntuu, Berndtsson?
— Tytär talossa?
— Niin, kuka taitaa tänä iltana katsoa ketään muuta kuin häntä. Hän näyttää jotenkin sievältä, vähän kelmeä, vähän muodostumaton varreltansa, mutta saattaa tulla ajalla paremmaksi; kauniit silmät … eikö totta? … varsin kauniit silmät ja hyvänluntoiset sitten, niin todellakin.
— Hänellä on viehättävä ulkomuoto.
— Viehättävä? Miten tahdotaan … sinä tarkastat kaikkea niin filosofillisesti.
— Minä en saata huomata, että se on filosofiaa.
— Teillä Mariebergalaisilla, upsiereillä, tietysti, ja sankareilla aikonaan, on kuitenkin kummallinen vivahdus akademian apulaiseen tai muuhun oppineeseen herraan, jokin, en tiedä mikä, mathematillisuus kaikessa teidän… Mutta se ei vahingoita, ei laisinkaan.
Berndtsson hymyili, mutta se ei ollut iloista eikä sydämellistä.
— No niin, — sanoi hän, — jokainen tuomitsee katsantotapansa mukaan. — Ja näin sanoen katosi hän väki-joukkoon. — Nuori luutnantti suuttui; hän on hauska mies, tuo Berndtsson, niin riivatun hieno ja siveä sielultansa kuni Vadstenalainen nyplääjä.
Nämät sanat lausui tuo pitkä herra eräälle pienelle vikulierille, jolla oli tuo miellyttävä kelmeys, joka niin paljon taitaa miellyttää naissukupuolta. Hän oli sangen nuori, sitäpaitsi sangen naasti, mutta hän peitti kuitenkin vaivalla kuuta, joka ujona ja pelonalaisena tirkisteli noiden harvojen päälaella olevien hiuskarvojen läpi.
Tuo pitkä ja tuo pieni herra näkyivät kuuluvan samaan joukkokuntaan.
— Kirot … vahinko Olivesköld'ille! Hän oli kauniin sukupuolen tuntija; hän olisi ollut täällä paikallansa.
— Katsos, Gyllensvingel, — lausui tuo pieni, — neiti Attalie valssaa oikein hyvin, kauniit koivet.
— Niin, hän on kaunis "muikku"; vahinko vaan, ett'ei hänellä ole rahoja … sellaiset vaan kelpaavat (Olivesköld'ille) "kurtiseerattavaksi". Olivesköld olisi mielellään saattanut, mielellään pysyä hänessä, hänestä olisi tullut varsin hyväntahtoinen rouva, siitä ei kysymystäkään.
— Sinä kai olet hyvissä kirjoissa hänellä?
— Minäkö? En niin, en enemmän kuin koko maailmakaan; sitäpaitsi mitäs muuta on tehtävää kuin heittäytyä hänelle? Sinä uskonet, hänellä on silmäpari, sillä kelpaa vaikka kaloja ostaa ja hän on viehkeä todellakin jokaista musikusta ihmettelemään, joka hivuttaa täällä Tukholmassa rokaansa. Kuitenkin syödään täällä hyvin, ja luonnollisesti niin tulee alkaa rouvan tyttärellä, ja niin edespäin, jollei äiti olisi niin vanha, niin ei hän olisi noin hyvä ja… Mutta näetkös … mamselli! Oh, ei niin pahoin … kirous, eikö hän valssaa Berndtsson'in kanssa … niin niin, se on somaa, eikö hän ole jo oppinut hymyilemään.
— Sen he kyllä pian oppivat, — virkahti tuo toinen; — mutta tiedätkös, ei ole ketään koko Tukholmassa, joka nauraa sulolla, paitsi yksi.
— Niin, minä tiedän ketä sinä tarkotat, se on Adolfine. Niin, hän näyttää riivatun suloiselta, pienet kuopat poskissa ja nuot valkeat hampaat. Hän nauraakin aina.
— Niin, kumminkin silloin kuin minä teen pilaa hänen kanssansa, niin…
— Vai niin, se on vaan paljasta pilantekoa? Muuten on hän kummallisesti säilyttänyt muotonsa; minä muistan hänet, kun hän kulki pitkin kammioissa saippuaa ja hajuvettä myymässä; sitten otti muuan jalo henkilö hänet kasvattilaan, ja niin tuli hän "La Croix''iin" ja nyt viimeksi "Blå Porten'iin". Riivattua, kuinka muutamat pidättävät itsensä, eikä hän maalaa poskiansa; minä olen usein taputtanut häntä poskelle ihan uudella silohansikalla, mutt'ei hiemankaan ei punasta eikä valkoista … se on luonnostansa.
— Kah, näetkös, Berndtsson näyttää niin autuaalta.
— Niin niin, satatuhatta riksiä on jotakin saada, mutta siinä tulemme me kaksi olemaan… Minä en suinkaan mene sinun tiellesi?… Kun iltainen tulee, niin tulee tehdä itsensä miellyttäväksi neiti Attalielle, sillä ensin tulee valloittaa ulkovarustus, ja sitten pyrimme me itse linnoitukseen. Se olisi kummallista, jos tuollainen hyvänluontoinen ja röyheä patruuna, kuin Berndtsson, panisi erään Gyllensvingel'in takalaitaan? — nyt on valssi loppunut, meidän tulee tehdä velvollisuutemme, kosi sinä muutteeksi mamsellia, veli Theofron; minä alan neitillä.
Gyllensvingel läheni Attaliea, joka oli ottanut paikkansa Liinan viereen. Tuota oivaa neitiä ympäröi koko ympyrä ihailijoita, jotka kuuluivat ihmetellen kuuntelevan hänen puhettansa.
Gyllensvingel syöksyi esiin, sanoen:
— Minä seisoin tuolla poikessa Löwenpilin kanssa puhelemassa ja me molemmin päätimme, että me olimme onneton ihmispari.
— Onko paruuni onneton, se minua ihmetyttää, — lausui neiti Attalie.
— Ah niin, neitiseni, kun näkee niin monen suloisuuden liitelevänohitsensa… mitä muuta on silloin?
— Viisaalla on onni itsestänsä, herra paruuni, — lausui Attalie hymyellen.
— Mutta sydän, armaani? Missä autuus oikeastaan asuisi, jollei siellä?… Mutta minun oikea asiani on kysyä teiltä, onko koko teidän pieni kirjanne täynnä kannesta kanteen, vai saatetaanko joku silmänräpäys lahjoittaa — onnettomalle.
— Minä epäilen, paras paruuni; äiti on kieltänyt minua paljon tanssimasta.
— Ah, sitten on vapaaherratar sangen kova; minä olen varma, että hän saa sellaisella kiellolla "opionin" vastaansa. "Opioni" on vaarallinen, myöskin naisille, ja minä julistan itseni vapaaherratarta vastaan siinä tapauksessa… Se on voimaansa liian kauas kurottamista.
— Mutta tahdotteko te sitten todellakin, että minä koko kuukauden jälkeenpäin päivittäin saan kuulla "moraleja" tohtori Gyllinder'iltä.
— Ah, Jumalani, tuo kunnon tohtori ei ole koskaan ollut nuori, hän oli kai tiedemies jo silloin kuin hän sai kasteen, ja pelkäsi kylmettymistä, tuntiessansa vesipisaran päässänsä … ette kai häntä tottele? Antakaa hänen "moraliserata".
— Mutta, ei se ole vallan huvittavaa.
— Ottakaa häneltä aseet pois.
— Millä minä tekisin tiedemiehen aseettomaksi?
— Yhdellä silmän-iskulla.
— Ja joll'ei tuo auta?
— Hymyllä.
— Ja joll'ei tämä auta?
— Niin, menkää pianon luo ja antakaa muutamien hopeasointujen, sellaisien, joita ainoastaan te voitte esiintuoda, saattaa mies ihastuksiin.
— Te luulette liian paljon minusta, herra paruuni; mutta minä vakuutan, että minä pelkään tohtoria, ja hän on kieltänyt äitiä, ja äiti on kieltänyt minua.
— Ja senvuoksi tulee minun seisoa tuolla poikessa piirongin luona ja olla onneton! Katsokaa kirjaanne: eikö siinä olisi vähän tilaa, vähän, vähän ainoastaan minulle? Minä tulin myöhään, liiaksi, mutta siihen oli kelloni syypää; minä etsin huomenna kostoa kellosepälle.
— Minä rukoilen hänen puolestansa.
— Se ei auta, armaani … hän on syösnyt minun vereen … niin, tuskan okeaniin; sanalla sanoen, hän on vihani uhri, jonkun tulee tuntea Nolandin epätoivon.
— Ah, nykyaikaan ei ole vanhoja ritareja.
— Vaan sitä enemmän uusia. Tuskin annetaan mitään päivää ilman vara-tähdistö kokousta, ja kaikki nämät, vieläpä "Svärdritarit". lupaavat puolustaa, niinkuin todellisen ritarin tulee…
— Naisia?
— Ei, kristinuskoa, kuningasta ja isänmaata; muttei naisia mainita.
— Siinä näette, ett'ei meitä ajatella.
— Päinvastoin, kristinusko, kuningas ja isänmaa tarvitsevat puolustusta, mutta te, naiset, puolustatte itse itseänne; niin, te menette hyökäten eteenpäin, minä vakuutan, ett'ei Napoleon ottanut niin monta vankia Mantuassa, kuin yksi ainoa kaunis tyttö saattaa vangita.
— Te liioittelette meidän pientä valtaamme, jos meillä jotakin on.
— Pientä valtaa, kuulinko minä oikein? Niin, niin tulee teidän sanoa, ei tosiaankaan ole edes yhtä voittajaa, joka ei aina luulisi, että hänellä on pieni valta, vieläpä liiaksikin … enemmän valtaa … vallanhimoa on Evan perisynti; eikö hän pakoittanut tuota mies parkaa omenaa haukkaamaan?
— Hän tarkoitti hyvää, omenat kuuluvat jälkiruokaan.
— Ei, neitiseni, siihen aikaan oli omena "pièce de resistance", mutta sittemmin on se vaikuttanut miehen orjuuttamisen, niin lykättiin net jälkiruoaksi yhdessä rusinoiden ja kuorimantelien kera… Te huomaatte, että minä tunnen raamatun kannesta kanteen; tuo on Moseksen kirjassa; parahin neiti. Minä en anna teille voittoa.
— Saattaa niinkin olla; te miehet, ette anna meille koskaan voittoa; kaikkea miehet ymmärtävät, kaikkea he osaavat.
— Ja kaikkea he kärsivät nöyrästi ja kärsivällisesti, kaikki kahleet he kantavat, jos te ne asetatte heidän niskoillenne … sanalla sanoen, olla orjana on juuri minun luonteistani, erään tahdon orjana joka, joka, vaikka tyrannillinenkin joskus, kuitenkin puserretaan niin, että kaikki meidän voimamme katoaa… Tehän näette minut nyt, kuinka minä rukoilen, kuinka minä pyydän … pyytäisikö kukaan muu niin paljon, kuin orja…
— Paruuni on todellakin innokas … antakaa kun katson! (selailee erästä pientä kirjaa) kuudes valssi sitten, herra paruuni!
— Ah, minä olen onnellisin auringon alla.
— Mutta teidän tulee pyytää anteeksi minun puolestani äidiltä ja tohtorilta.
— Ah, minä toivon kaikkea vapaaherrattaren hyvyydestä ja tohtorin minä vaadin kaksintaisteluun.
— Ja hän valitsee pillerejä aseiksi.
— Niin, sitäkin, sitäkin… Te sallitte, että minä kiusotan Löwenpil'iä voitollani; poika parka, minä surkuttelen häntä, mutta en taida häntä auttaa. Hän, meidän kesken sanoen, sanoi varmaan, ett'en minä saisi sitä onnea, joka nyt on minun.
— Ah, älkää sortako häntä, herra paruuni, — naurahteli Attalie.
— Kyllä, hän on sorrettava; sillä hän oletti, että te olette kova timantti.
— Mutta, hän ei muistanut, että into on vielä kovempi.
— Siis kuudes valssi… Nyt olen minä jotenkin levollinen ja saatan siis kysyä teiltä, mamselli Liina, miltä teistä tuntuu Tukholma?
— Sangen somalta.
— Niin, todellakin, sellaisia "environg'eria", kuin Tukholmalla, ei millään Europan pääkaupungilla ole, Constantinopelia mainitsematta. Kuitenkaan ei Tukholma ole talvella juuri miellyttävä … vähän lunta katoilla ja mustat kadut. Te olette olleet operassa?
— Olen.
— Ja nähneet?
— Viimeksi "Friskytten".
— Se on herttainen Weber'in työ … kohtaus suden luolassa on suloisin, mitä saattaa nähdä … pöllöt, ilman kuvastukset ja musiiki sitten, äänien myrsky … eikö teitä kauhistus valloittanut?
— Ei.
— Se tapahtuu joskus nuorille naisille, mutta te olette tottunut luonnon suurenlaisiin ilmauksiin… Ah! luonto naiseni, on jotakin, joka voittaa keinon.
— Siinä en minä saata jakaa paruunin mielipidettä, virkkoi Attalie, sillä hän huomasi, ett'ei Liina saattaisi ollenkaan siinä läväistä itseänsä.
— Kas niin, kun minä luulin, että "alliansi" oli loppunut, heitätte. te minulle hansikan. Mutta, neitiseni; minä olen varma voitostani.
— Mahdollista, minä en tahdo siitä kinata; mutta paruunini, missä näette te luonnon niin suloisena kuin eräässä Fahlcranz'in taulussa?
— Kyllä, armaani, ei kauempana kuin Eläintarhassa.
— Siellä tomuttuu ajokaluista ja kerjäläiset saattavat huudoillansa kuuroksi.
— Antakaa anteeksi, armaani, te unhotatte vallan, että minä heti teidät saan kiinni valheesta. Te unhotatte, että se olette te, joka ajatte jossakin näissä ajokaluissa, ja että se ehkä olette te, joka kurotatte ulos kätenne ja annatte kerjäläiselle lahjan… Eikö se ole kaunis luonto, elävä luonto, jonka läpi teidän sydämenne kimmeltää … tahi, minä toivon, että mamselli Anton antaa minulle voiton. Neiti tässä on, sen olen minä suoraan teille sanova … niin, neitiseni, minä olen kai kanteleva teistä jollekin; mutta neiti tässä kohtelee minua vallan hirmuisesti; mutta minä en ole yksin siitä. Kyllin siitä, minä en saa koskaan voittoa, vaikka minulla olisikin taivaallinen totuus puolellani; minä en saa ajatella, enkä tuntea, hän vaatii ehdollista kuuliaisuutta; ei saa pitää ihanaa ihanana, ihmeteltävää ihmeteltävänä; mutta minä teen niinkuin Galilé.
— Ja hän, herra paruuni!
— Hän polki laattiata, kun hän tuli pakoitetuksi vannomaan tieteellistä uskoansa, että maa liikkuu; "se liikkuu kuitenkin", sanoi hän. Minäkin poljen epätoivossa ja tietäessäni oikeutetusta asiastani, ja sanon: ihana on kuitenkin ihanaa. Eikö minulla ole oikein, mamselli Anton?
— Minä en todellakaan tiedä.
Musiiki näpäytti ja paruuni otti ystävänsä kera paikan piironkin luona.
— Kuules, Löwenpil, oletko sinä nähnyt egyptiläistä museotaPariisissa?
— Olen, kuinka niin?
— Mitä sanot tuo muumia, joka on tuolla?
— Muumia?
— Niin, näetkös, melkein yhtä paljon puhuu mamselli Anton.
— Mutta hän näkyi puhuvan paljon Berndtsson'in kera.
— Niin, sen minä uskon, hän tuli ehkä muistojen kera isä kultansa luota, ja puhui kevät-tou'oista ja kirnupiimästä; tuota näkyy tuo piika parhain ymmärtävän.
— Sinun keskustelusi neitin kera oli sitä innokkaampi.
— No niin, hän on oikein sievä "lutka"; vahinko vaan, ettei hän ole tarjooja-mamselli Schweizerissä.
— Mistä te puhuitte?
— Tuo oli yksinkertainen kysymys; mitä muuta puhuisi, jollei vaan turhia juttuja; hän tahtoi olla olevinansa vikkelä, ja niin saattaa kutoa kokoon mitä vaan, hän nauraa varsin hyvin, vaikka suupielet menevät vähän vinoon.
— Mutta ei mitään Adolfinen suhteen Blåporten'illa.
— Niin, sen minä uskon, tuolla tytöllä onsavoir vivrejasavoir faire; siitä olisi tullut varsin oiva salonkineiti, jos hän olisi kuulunut siihen luokkaan — se on toinen asia.
— Etkö tanssi?
— He en, minä olen epätoivossa tänä-iltana, minä en tanssi kenenkään muun kuin neiti Attalien kanssa, sen minä tiedän, että akka pitää siitä; ja näetkös, akalla on kaikki sananvalta tässä talossa ja niin pyritään likemmä muumiata ja ruvetaan puhumaan, mikä sen nimi taasen on: herajuusto, taale, voinvalmistus ja kuminajuusto, ja niin edespäin, saadakseen hänen puhe-elimensä käymiseen, ja sitten, veliseni, saat sinä pienet saatavasi maksetuksi.
— Niin, sinä teit minulle sutkauksen diskantissa.
— Vai niin; no sinähän olit takauksessa ja sitäpaitsi olet rikas; mitä sinä tekisit rikkauksillasi, jollet sinä auttaisi ystävääsi?
— Siinä saattaa sinulla olla oikein, mutta mene pian naimisiin, niin että…
— Niin, tiedätkös, minä olen jättänyt hiidelle itseni, minä nain mamselli Liinan; ei ole muuta neuvoa. Sinä saattaisit varsin ottaa neiti Attalien.
— Kiitän nöyrimmästi, mutta minulla on esteitä.
— Adolfine … oh, sillä ei ole niin väliä. Mutta yhtä kaikki, sellaisena kuin minä nyt olen tässä, niin aion minä mennä tuohon pyhään aviosäätyyn ja, jos Jumala tahtoo, yhdistyä tuolla poikessa olevan muumian kanssa; tuo on todenperäinen viattomuus — eräs "landttärna" (ei lyhty, ymmärrätkö) ja se on oleva sangen kummallista totuttaa itsiänsä tuohon "genre'iin".
— On kyllä, sinä voit kaikkea mitä vaan tahdot.
— Niin niin, tottumus tekee asian. Kuudenteen valssiin menen minä ja poljen lattiata neiti Attalien kanssa. Menkäämme tuonne ulos ja istukaamme vähän: täytyy olla jäykät, lepuutetut jalat, käydäkseen tuohon työhön käsiksi.
Keskustelu paruunin ja Liinan kanssa oli tapahtunut, niinkuin me ennen olemme kertoneet, niin ettei hän erittäin ollut voittanut sellaisen tuntijan suostumusta; mutta keskustelut Berndtsson'in kera näkyi paremmin luonnistuman.
Berndtsson oli yksinkertainen, vilpitön eikä liiaksi sivistynyt nuorukainen, joka ei likimainkaan ollut väsynyt elämän nautinnoihin. Köyhyys ja pelko velkaantumisesta oli säästänyt hänelle monta kokemusta, joita toiset suorittivat varsin ilottomalla elämällä. Hän oli usein nähnyt, missä murheissa hänen isänsä oli elänyt ja eli, ainoastaan senvuoksi, että hän oli velkaantunut; kuinka korot, erään Sisyphus-kallion kaltaiset, alituisesti saapuivat ja tekivät kaikki koetukset, suruttoman vanhuuden levonhetken saavuttamisessa, mahdottomiksi. Tämä vaikutti, että hän oli aikoinaan tottunut vissiin kohtuuteen, vissiin taipumukseen olla vähään tyytyväinen, joka suurelta osalta hänen ystäviänsä puuttui.
Ihmetellään usein, minkä vuoksi nuoret miehet niin usein antautuvat velkoihin; luullaan, että se johtuu kevytmielisyydestä, säästämisen kykenemättömyydestä ja joutuvasta laiskuudesta, sanalla sanoen, olevan luonnonlaatu-vian vallassa. Tämä ei kuitenkaan ole aivan usein niin, vaan vika onkin usein valtiossa, joka antaa niin pieniä palkkoja, ettei mikään visuus sitä auta, vaan velkaantuminen on poistumaton. Siis tulee nuorukainen juuri silloin kuin mieli on iloisimmallansa ja kuin tulevaisuus avaa porttinsa, asemaan, jossa hänen ei ole mahdollista elää velkaan tulematta. Hän on rikasten miesten poikain toveri ja ystävä ja hänen täytyy, jollei juuri kilpailla, niin olla kuitenkin heidän kanssansa. Alituisesti kasvaa velka huolimatta kaikesta hänen säästäväisyydestänsä, ja kohta huomaa hän, ettei tätä pahetta voi auttaa ilman perintöä tai — rikasta tyttöä.
Nyt tulee hänen koittaa saada sellainen; hän kieltäytyy, päättäissänsä naida rikkaasti ja varallisesti, kaikista vaatimuksistansa omistaaksensa sen, jota hän mahdollisesti rakastaisi; sillä hän ei saata ennakolta lukea hyväksensä, jollei velkasumma pakoita häntä naimaan, paljoa ennemmin kuin hän on nähnyt sen, jota hän rakastaa; ja jos hän on nähnyt hänet, niin tulee hänen poistaa se ajatus tulevaisuudelle vaarallisena. Mitä on hän tekevä? Asiat menevät selvästi alaspäin — jos he menevät vähän hitaammin tai vähän nopeammin, saattaa olla se sama; jos vaimo maksaa muutaman tuhat riksiä enemmän tai vähemmän, ei se kuulu asiaan; mutta kieltäytyä kaikista elämän iloista, sitä ei hän saata. Hänestä on avioliitto jonkunlainen ikävä luostarielämä — jonkunlainen yhdyskunta, jolla ei ole muuta iloa itsellänsä kuin selvät asiat, ja siis tahtoo hän nauttia, koska hän saattaa, elämän riemuista, ja tulla mieheksi ja asiamieheksi sitten.
Hänen tulee kuitenkin rakastaa, panematta itseänsä vaaran-alaiseksi ja sitomatta itseänsä; hänen tulee katsella vaimoa kuin leikkikalua, joka ei kelpaa muuhun kuin huvitukseen; hänen tuli etsiä hänet juuri sieltä, jossa hän ei saa tietää, mikä vaimo se saattaa olla. Minkä vuoksi? Niin, senvuoksi, että hänen tulee olla vapaa, kuin tilaisuus vakavuuteen ilmaantuu.
Vähitellen tulee hän vapaaksi kaikista tunteista ja oppii vihaamaan naista; no hyvä, silloin hän on valmis naimisiin; silloin tapaa hän, annas olla, rakastettavan ja varakkaan tytön; mutta hän ei ymmärrä häntä. Viattomuuden hienoa tuoksua ei hän tunne, koska hän tulee irstauden hollituvasta.
On kuitenkin monta, jotka eivät ole niin onnellisesti onnettomia; mutta näillä on ollut tavallisesti joku apu ja, ennen kaikkea, niitä ei saa heittää huolimattomasti velan pyörteeseen, jos he luulevat, että heillä on etuoikeuksien vaatimuksia ja jos vissit oikeudet suosivat heitä, että he saavat olla vapaat.
Koko tässä otteessa näyttäytyy ylenkatse naisia kohtaan tässä muodossa etupäässä sellaisissa, jotka tietävät itsestänsä tai arvelevat, että he elävät varojensa yli, tämä olkoon nautintopyynnistä tai senvuoksi, ett^ei se saata olka toisin.
Myönnettävää on, että ulkonaiselle ilon pilkistykselle, silmänräpäykseksi uhrataan sisällinen, todellinen tyytyväisyys ja että etukädessä eletään perheellistä onnea ja pantataan vanhuuden lohdutus pankkiin, joka, silkoin kuin sen tahtoo lunastaa, kauan sitten on ollut maksuvoimaton.
Niin paljon tuomitaan siitä niinkutsutusta silohansikoitusta raakuudesta; kukahan on se, joka sitä imettää? Tuomitaan tapojen riettautta, joka joskus tekee, että nuot "sivistyneet" eivät saata ajatella yhtä asiaa selväksi, vaan tahraavat kaikki, mihin heidän ajatuksensa sattuvat. Kuka on saattanut riettauden? Pidetään ylenkatsetta naista kohtaan, raakuuden perustuksena; kukahan sen antoi? Meidän vaatimuksemme ovat net, että tuo sivistynyt eläisi varojensa yli ja meidän ahneutemme, että vähennettäisin, mikä suinkin on tarpeellisinta. Onnettomuus on siinä, että koetetaan heitellä sisällisen rikkauden puutetta ulkonaisen loistolla.
Kuitenkin on Berndtsson tuon vieraan avun kautta, jonka hän oli saanut, saattanut yllä pitää itseänsä niin, ett'ei hän edes voinutkaan velkaantua.
Hänellä ei ollut siis tuota tavallista syytä, eikä hän ollut senvuoksikaan, kuin monet muut, hylännyt toivoa seurata sieluansa; sillä hätä ei ollut oven edessä; hänsaattoimennä köyhäänkin naimiseen, sittenkuin hän olisi saanut komppanian; mutta saattoipa hän mennä rikkaaseenkin, jos onni olisi hänelle suotuisa. Tämän toivon perustuksessa ei ollut vakituisesti mitään rainastelevaa itsekkäisyyttä, mutta isän pula, tuo vähäinen arvo, jota tuoköyhäkapteeni Berndtsson nautti juuri köyhyytensä takia ja katsomatta hänen jaloa sieluansa ja virassa kelvollisuuttansa, oli syvästi teroittunut nuorukaisen mieleen.
Nyt kohtasi hän Liinan, ja oli jotakin tuossa tytössä, joka vangitsi hänet. Kun hän vertaili häntä tuohon köyhään hattumamselliin, huomasi hän selvästi, että tämä jälkimäinen todellakin olisi tuo oikea — sitä ei hän itse ymmärtänyt; mutta ei se ollut kauneus, ei hänen ujo käytöksensä — ei mikään, jolle hän olisi voinut antaa nimen, joka sellaisella noitavoimalla piti hänen ajatuksensa tässä tytössä jälellä, jonka hän ainoastaan kerran oli nähnyt. Liina oli hyvä, viaton lapsi, ei kaunis, mutta jotakin ajattelevaa sinisissä silmissä, kipinä sielua ja totuutta, joka helevästi eroitti sen tyhjän hymyn. joka loisti neiti Attalien silmissä.
Siis ei Liina ollut mitenkään merkillinen, mutta hän oli rikas; ja kuinka tuo vaikuttikaan, varmaa oli, että luutnantti Berndtsson luuli rakastavansa häntä, vaikka hän huomasi, että Emilin kuva ikäänkuin tahtoi asettua hänen ja Liinan väliin.
Liina puolestansa näkyi tuossa nuoressa luutnantissa tuntevan lapsuuden ystävän. Hän ei huvittanut häntä millään peräti pilanteolla eikä turhilla veija-sanoilla, jota niin usein saa salongeissa, keskustelutapa, joka on puhumassa, vaan ei mitään sanomassa. Mutta mistä he sitten puhuivat? Jumala tiesi; vaan eivät kirnupiimästä eikä kuminajuustosta, vaan vallan kokonaan toisista, jotka huvittivat heitä molempia.
Berndtsson'illa oli aine puhuttavana, joka äärettömästi näkyi huvittavan Liinaa. Hän oli nimittäin kadettiaikanansa ollut usein Rödbyn pappilassa ja tuon kunnon rovasti Mollén'in luona, joka oli naituna tehtaanisännän sisaren kanssa. Hän tunsi siis heidät ja koko ympärillä olevan seudun.
Tämä oli Liinasta, joka ei vielä ollut ehtinyt tottua uuteen elämän-tapaan, vallan kuin hän yhdellä kerralla olisi tullut siirretyksi lapsuutensa edeniin.
— Ja te muistatte, — sanoi hän, — pöydän puutarhassa?
— Niin, se oli harmaa kalkki-kiivu lehtimajassa; siinä olen minä usein istunut kirjoineni.
— Ehkä te olette kirjoittaneet nimennekin? — kysyi hän ja hänen poskensa saivat innokkaamman punan.
— Niin, vieläpä hakannutkin, nimittäin kynäveitsellä. Minä jaHelmer … tunnettehan te nuoren Helmer'in?
— Tunnen niin, sen minä teen.
— Minä ja Helmer olimme ystävät ja olemme vieläkin; hän oli kadetti silloinkuin minäkin; mutta juuri tuossa lehtimajassa päätti hän olla jatkamatta. Hän istui siellä eräänä kauniina kesä-aamuna minun kanssani, ja me, niinkuin pojilla on tapana, teimme tuumailuja tulevaisuudestamme. Se olisi luonnollisesti tuleva loistavaksi, kumminkin minun, — lisäsi Berndtsson, naurahdellen. — Helmer taasen levollista ja rauhaisaa tulevaisuutta ja sittenkuin hän kauan oli kuunnellut minun tuumailujani, ja ääneti silmäillyt kenttiä ja metsiä, keskeytti hän minut, sanoen: "Niin, tuo kaikki on hyvää, mutta kuin sinusta tulee kenraali, niin olen minä pienessä talossani, tuota sotilaselämää en minä osaa". Ja tämä tuli hänen päätökseksensä. Ainoastaan kuudentoista vuotias, otti hän äitinsä pienen talon huostaansa ja on nyt kelpo maanviljeliä.
Liina oli ääneti kuunnellut kertomusta; mutta kun puhuja taukosi, heitti hän kysyvän silmäyksen häneen.
— Niin, oikein, olikin kysymys pöydästä. Niin, kuin me jätimme hyvästi toinen toisellemme, niin lupasimme me ikuisen ystävyyden, ja sen vahvistukseksi hakkasimme me B. B.. ja C. H. kivipöytään.
— Niin, minä olen nähnyt nuot molemmat nimet, — sanoi Liina, mutta ikäänkuin alakuloisena. — Minä muistan nähneeni nuot molemmat nimet.
— Ne ovat kai jo haihtuneet pois? — kysyi Berndtsson, jonka haaveisille tuo paennut nuoruuden muisto taasen oli esissä nyt terveissä väreissä.
— Ei, varsin vahingoittamattomat, sen voin minä vakuuttaa ja sen vähän sammalen, joka oli siinä, otin minä siitä pois tietämättä…
— Että se oli kenraali ja maanviljeliä, jotka siihen olivat yhdistetyt! — nauroi Berndtsson. — Mutta Helmer, — lisäsi hän, — on kuitenkin enemmän maanviljeliä kuin minä kenraali. Onhan se kai pieni talo, kuin hän hoitaa?
— Niin, varsin pieni.
— Ja hän onnistuu kuitenkin? — kysyi Berndtsson.
— Niin, sen minä uskon. Heillä on niin sievää, hänen äitillänsä ja hänellä, todellakin niin hauskaa, että … että tuntisi itsensä kuni kodittuneeksi heidän pienessä asunnossansa; sillä, kuni luutnantti muistaa, ei se ole suuri.
— Kyllä, sen minä muistan; mutta Helmer onkin järjestyksen ihminen ja puhdas henkilö, joka voi paljon, vaan ei sokeasti totella muita. Hän olisi tuskin sopinut sotilaaksi, sillä hän tahtoi aina ensin tietää: miksi minun tulee tehdä näin tai näin? Ja vasta sittenkuin hän oli saanut sen tietää, tarttui hän tekoon.
— Mutta onko sitten sotilas niin vallan tahdoton? — kysyi Liina.
— On, se on oleva niin, tai oikeimmin, se kuuluu meidän kunniaamme, ett^ei meillä ole mitään omaa tahtoa; sillä armeija on elävä puolustuskone, eikä se käy laatuun, että se ajattelee itse.
— Niin, silloin pelkään, että Kaarlo … Helmer aioin sanoa … olisi siinä pahassa pulassa; sillä tuota kuulin minä sedän aina sanovan: "tuo on vastahakoinen herra, joka on pehmeä kuin vaha, silloinkuin hänen sydämensä määrää hänelle jotakin", niin sanoi setä.
— Varsin oikein tuomittu, sellainen oli hän poikana, eikä hän ole siis muuttunut.
— Minä lyön vetoa, että vallasväki nyt parhaillaan on tuolla alaalla Rödeby'ssä, — virkkoi neiti Attalie, — kun on kerran elänyt maalla, — niin ei unohda tuota vapaata luontoa.
— Niin, neitiseni, me puhuimme vapaasta luonnosta, mutta se oli ihmisestä, jolla oli mieli, vapaa kuni luonto.
Neiti hymyili. Mutta siltä se näytti, ettei hän kääntänyt huomiotansa vastaukseen, jokin, joka keskustelu-tavallensa olikin varsin tarpeeton.
— Ah niin. Vapaus on jotakin, jota me kaikki halaamme, vieläpä kakadu tuolla sisällä rakastaa vapautta ja valittaa hädissänsä.
— Hän näkyy, — sanoi Berndtsson, naurahdellen, — kuuluvan tuohon tavallisimpaan luokkaan, joka luulee, että vapaus saadaan, kun vaan huutaa aikalailla, mutta joka ei uhraa ainoatakaan mantelin sitä saavuttaaksensa.
— Ah, te panettelette minun kakadu'ani! Se ei ole hyvänlaista luutnantilta; niin ymmärtäväistä eläintä ja niin mieltynyttä nähdään harvoin. Tai mitä sanot, Liina? Eikö kakadu ole liiaksi sievä olento?
— No niin, mutta, Attalie, varmaan pidän minä kuitenkin tuhat kertaa enemmän tavallisesta varpusesta, vaikk'ei hän olekaan ulkomaalainen, vaan varsin yksinkertaisesti ruotsalainen.
— Ah, sinulla on kummalliset ajatukset, Liinaseni! Tahdot verrata kakadun varpuseen; sen minä puhun kakadulle.
— Vai niin, armaani ymmärtää lintujen kieltä, — sanoi paruuni Gyllensvingel, joka oli lähestynyt; — niin todellakin, teillä mahtaa olla korkeammat taidot kuin muilla. Noh, mitä sitten sanoo tuo siveellinen suku? He ylistävät Jumalaansa, niin oli vanhassa virsikirjassa; mutta sanovatko he mitään muuta?
— Niin, paljon enemmän, vieläpä teistäkin, paruunini.
— Jumalani, puhuvatko linnut minusta! Ja mitä?
— He sanovat, että teistä aikoinaan tulee mahtava mies.
— Ei armaani, he sanovat vaan: Gyllensvingel, hän on orja, hän niinkuin mekin. Suvaitsetteko te? Nyt alkaa kuudes valssi.
Se alkoi ja kaikki oli taasen liikkeessä.
Näin pitkitettiin juhlaa myöhään yön selkään.
Tehtaanisäntä, kuni kohtelias isäntä ainakin, kulki pitkin ja kestitsi vanhoja kertomuksilla korkeasta vainaja majestetistänsä Kaarlo kolmannestatoista ja kaikista aineista, jotka hänen asioitsija päässänsä olivat saaneet nimensä numeroitten viereen.
Sellainen pää näyttää melkein ryytikaupalta, jonka omistaja, tehdäksensä itsensä vahingosta vapaaksi, on ottanut joltakin korukauppiaalta osan hänen varastoansa. Enimmäkseen sokuria ja kahvia, ryytineilikoita ja pippuria, mutta sisällä puotikamarissa on hänellä rihmakeriä, vähän pitsejä, joku saali, ja niin edespäin. Nämät tuo hän esille kuin naisia tulee; mutta niin kauan kuin tavalliset "kundit" tekevät kauppaa, ei hän ole mikään muu kuin ryytikauppias.
Nyt toi patruuna esiin kaikki kalleudet muistinsa varastosta, eikä hän ajatellut, että suurin osa oli suorastansa vanhanaikuista.
Vihdoinkin kohtasi hän Berndtsson'inkin.
— Kuulkaas, herra luutnantti, — lausui tuo kunnon ukko, joka näkyi syttyneen ystävyyteen nuorukaista kohtaan. — Kuulkaas! Nyt on niin asiat, että luutnantti joskus käy meitä tervehtimässä arkinakin; kurkistaa joskus tännekin … tehkää niin, sangen tervetullut!
Berndtsson kiitti; mutta ei kukaan heistä ollut huomannut, ettäGyllensvingel'in ystävä oli kuullut tuon lyhyen keskustelun.
— Veljelläni ei ole onnea tänä — iltana, — lausui siis tämä paruunille.
— Kuinka niin? Minä luulen, että minulla on varsin ahnas onni.
— Kyllä, tyttöjen luona ehkä.
— Ja mitä muuta tarvitaan?
— Niin, näetkös, onko tehtaanisäntä käskenyt sinun käydä tervehtimässä arkinakin, se on, amikalisella kannalla seurustella perheen kanssa?
— Ei; kuinka sitten?
— Niin, näes, hän on sitävastoin käskenyt Berndtsson'ia niin tekemään.
— Vai niin; tahtoisiko ukko perustaa pienen seura-elämän hiljaisista nuorukaisista! No, tuo oli hauskaa… Ei, ei sanaakaan minulle, vaikka me olemme puhuneet monta kertaa mutta toisella kerralla puhuimme me Kaarle kolmannentoista piipunpesästä, ja toisella kerralla hänen piippunsa — hammasluusta, luulen ma … varsin hauska mies tuo meidän isäntämme.
— Niin niin; mutta katso paremmin eteesi.
— Oh, se on akka tekevä; minä menen tuota päätä hänen tykönsä. Kuuntele sinä, niin saat kuulla, että hän käskee, se on hiukkasta terävämpi kuin ukon.
Paruuni läheni vapaaherratarta, joka iloa säihkyvillä silmillä katseli sitä nuorta miesparvea, joka ympäröi Attaliea, kun sitävastoin vissi niukkuus vallitsi Liinan läheisyydessä. Jokainen hieman pelkäsi, että hän katkaisisi kaulansa muutamilla yksitavuisillaniinjaeitahi tuolla vieläkin kauheammallavai niin. Vähän tahtoi kukin avata aatteitansa teräsestä, yhdistyneenä yhdeksi langaksi ja pelkäsi kovin, että hän saisi sen poikki leikatuksi; sillä solmiaminen on vaikea tehtävä.
— Täällä on äärettömän virkistyttävää tänä — iltana, sanoi paruuni.
— Niin se huvittaa minua, — vastasi vapaaherratar, jos meidän ystävillämme saattaisi olla muutamia silmänräpäyksiä viatonta iloa meillä; se on silloin heidän tähtensä.
— Meidän tähtemmekö? parahin vapaaherratar, meillä ei saata olla muuta kuin hauskaa; oltaisihan ihmisvihaajia, jollei täällä aina oltaisi tyytyväisiä. Luonnollisesti juhlassa, jonka tämä joukko muodostaa, ei saata nauttia yhtä totista iloa, kuin se, että hiljaisessa kotiudessa nähdä rakkauden ja kristillisen riemun paratierattuina.
— Ah niin! niin on se; Jumalalle kiitos, me olemme onnellisia.
— Niin, ja levitätte autuuden itse majaankin… Tiedetään kyllä, kuka on henki kaikissa yhdistyksissä ihmisyyden hyväksi.
— Ah, parunini, siinä tapauksessa on meillä tuomio, joka…
— Kyllä, varsin totta, mutta mahtaa olla suloista, että saattaa tehdä hyvää.
— Oh, se on niin vähäpätöistä; meidän viime näyttelymme Rospigg'ien hyväksi … näittekö te sen?
— Kyllä, ja niin oli siellä eräs työ neiti Attalielta; eräs hirvi harso-ompeluksessa.
— Vai niin, te näitte sen?
— Niin, vieläpä minä huusinkin sitä, mutta luonnollista kaikki tahtoivat sitä ja minä en saattanut mennä niin korkealle, kuin se meni.
— Niin, niin se nousi sangen korkealle, joka suuresti ilahutti Attaliea, koska nuot Rospigg parat saivat siis hänen kauttansa pienen avun.
— Neiti Attalie on kaikenperijä äitinsä sydämestä.
— Sellainen on aina nainen, — lausui vapaaherratar. — Teillä miehillä on niin paljon ajattelemista, että te unhotatte puutteen, mökin lapset.
— Aivan totta.
— Tuo ehkä huvittaisi teitä, että jonkun kerran kuvailematta tulette tervehtimään meitä ja täällä juotte teetä; te ette saa odottaa muuta kuin hiljaisen perhe-elämän: äitin lapsinensa, nojaten itseänsä jalon puolison ja isän puoleen.
Patruuni kumarsi ja vakuutti, että hänen sielunsa läpi tunki todellinen riemu; ja sitten raukesi keskustelu, kunnes vihdoin, vihoviimeinkin, vallan katkaistiin sanoilla: "Ruoka on pöydässä".
— Se oli pitkä keskustelu, — lausui ystävä, pureskellen piirakkaa; — minä luulen, sieluni kautta, että heillä on ravunpyrstö täytteenä … se on kummallista keksiä, kuinka paljon porvaristo pitää ravunpyrstöistä. Ja sinut kutsuttiin.
— Niin, tietysti, mutta tuli ensin mennä pitkän penitentia'n kautta filantropissa. Te miehet, sanoi hän, unhotatte mökin lapsia; se ei ole kumminkaan minussa omalla tunnollani.
— No ei, nauroi tuo toinen ja tyhjensi portviini lasin. — Vai niin, te puhutte … ota itsellesi lasi, se on varsin hyvää … hädästä, ja niin edespäin.
— Niin, ja Rospiggalaisista ja neiti Attalien hirvestä näyttelyssä.
— Vai niin; olitko siellä?
— En suinkaan, mutta minä näin sen Emilin luona, sinä tiedät, neulousmamsellin; hän hypisteli kokoon koko hirven, kaikki koivet, taivaan ja maan … sanalla sanoen, koko työn, joka sitten meni ja oli neitin sormien työnnä ihmisten silmissä.
— Ha ha! Vai niin, vähän ulkokullaisuutta.
— Ei, ei vähääkään, siinä oli kumminkin neljä neliökyynärää, ja hirvellä oli niin suuri ruunu, että mikä nainut herra hyvänsä olisi saattanut olla tyytyväinen.
— Mutta sinä tulet kutsutuksi?
— Niin, etkös sitä kuullut? … teelle ja "hiljainen perhe-elämä", "äiti lapsinensa" ja kappale "jaloa isää". Se on tiettyä että minä sitäpaitsi saan pienen sievän "supé'n" ja soitannollista nautintoa papukaijan ja neitin kautta. Mamselli on hiljainen kuni kala, suljettu kuni kassa-arkku ja tyhmä kuni lastu; siitä oiva vaimo tulee aikoinaan.
— Sinä olet varma asiassasi.
— Vallan.
— Mutta, Berndtsson?
— Berndtsson? Nimestä kuuluu, että hän on se, joka häviää tässä ottelussa. Berndtsson? Luuletko sinä, että tuollainen rikas tyttö, jolla on vapaaherratar äitipuolena ja Vaasanritari isänä, saattaa eli saa (sillä en minä luota suuresti hänen omaan kunniatuntoonsa) mennä naimisiin sellaisen kanssa, jonka nimi päättyy sanaan "son". Oletko sinä koskaan kuullut, että varakas tyttö, näin suuressa maailmassa, on ottanut jonkun Pettersson'in, Mårtensson'in, Jönsson'in tai Berndtsson^in? Et, veliseni, vähän enempi on sentään kunniatuntoa.
— Mutta, jos ukko tahtoo…
— Ukkoko? Jumalani ja anojani, oletko sinä elänyt kiinalaisessa tattarissa? Koska ovat ukot uskaltaneet sanoa muuta kuin "Jumala teitä siunatkoon, lapsukaiset?"… "Äiti ei ole antanut minulle lainkaan rauhaa", ja niin edespäin. Älä sure ennakolta koittavaa päivää … hän on minun.
"Supé'm" jälkeen tanssittiin taasen, ja vasta aamupuoleen erkani seura ja niiden joukossa mamselli Bleklöf oppilainensa.
— On jotain kohtalaisen parahultaista, sanon minä; sopivan vapauden ja pakon välillä, — sanoi mamselli. — Kuulkaas Gustafva? Onko hänen vilu, niin kääriköön turkit ympärillensä… On kohtalaisen parahultaista, jota ei kukaan talon tyttäreistä ymmärrä. Neiti Attalie on jotenkin irstas, ja se vaikuttaa, että kaikki nuoret miehet kerääntyvät hänen ympärillensä; se ei ole mikään hyvä merkki heidän kunnioituksessansa, kun he niin saartavat jonkun tytön… Mitään sellaista en minä koskaan sallinut… Gustafva, nukkuuko hän?… Sellaista ei mikään sivistynyt tyttö saata sallia; sillä ensimäinen sääntö on, että tulee pitää miehet kaukana, kaukana, sanoin minä. Tytöllä tulee olla atmospher (atmospher on sama kuin ilmakehä) säädyllisyydestä ja korkeasti moraalinen perustus… Hän kuulee kai, mitä minä sanon, Gustafva?
Neiti Gustafva, joka oli nukkumaisillansa keinuviin vaunuihin, sanoi:— Niin, ilmakehästä.
— Niin, oikein atmospher … lausutaan at-mos-fäär … ympärillänsä mielen hienoudesta, joka poistaa tuon tyhjän imartelemisen. Miehet ovat petollisia, eivätkä tahdo koskaan muuta kuin loukata tytön hienoja hermoja. Tytölle kuuluu, että hänellä on hienot hermot, eikä hän saa olla piijan kaltainen; muita kyllin siitä. Gustafva näki kai mamselli Liina Anton'in.
— Kyllä, vastasi tyttö haukotellen.
— Hän taasen on jäykkyys itse: ilman keskustelu-taitoa, ilman käytöstapaa, vieläpä ilman tavallista kieli-sivistystä. Kuten näkyy, hän ei ole lukenut ainoatakaan ranskalaista romaania alkukielellä, vieläpä on hän tuskin lukenut mitään romaania; se on surkeata… Makaako Gustafva? Niin, Jumalani, hän makaa.
Mamselli Bleklöf vaikeni ja mediteerasi tuota turhan-aikaista maailmaa. Syynä tähän hänen filosofialliseen elämän-havaintoonsa oli yön valvominen, joka oli väsyttänyt häntä, ja osaksi tuo eremiitinen tila, jossa hän oli juhlassa ollut. Kukaan ei ollut näyttänyt huomanneensa tuota pientä ihmistä, joka harmailla silmillänsä harhaili seurassa; ei yksikään näkynyt muistavan, että tuolla poikessa pesän luona oli koko makasiinillinen sivistystä, lainasto ihmisten kera seurustelevien hyväksi, ja sitäpaitsi jalo, lämmin ja hellä, vaikka vähän kokoon rutistunut, naisellinen henki. Kaikki katsoivat vaan kuorta ja antoivat itse sydämen olla sopukassaan huomaamatta. Saattaa vähemmästäkin tulla filosofiksi, kuin tämä oli.
Ei ole muuta kuin yksi askel siitä, ettei tule pyydeksi paalissa — ja, että päistikkaa heittäytyä valon-lähteesen.