— Te ette siis ole onnellinen?
Liina vaikeni mutta loihe vihdoinkin silmänsä ylös ja sanoi: — Minä saattaisin kukatiesi olla, jos minä kuuluisin tänne, mutta…
* * * * *
Näin tapahtui tuo erinomainen liitto näiden molempain nuorten kesken, ja sillä aikaa kuin vapaaherratar tyttärineen keskusteli tulevaisuudesta.
— Se ei vahingoita, — sanoi vapaaherratar, joka nyt, sittenkuin hän oli ilman vieraita miehiä, tunsi hermonsa voimakkaammiksi, — se ei vahingoita, että nuot molemmat ovat yhdessä; se on todellakin välttämätöntä, että me naitamme Liinan pois; miehet ovat sellaisia, että he vaan etsivät omaisuutta ja kultaa … sinä olet kai huomannut, Attalie?
— Mitä, äiti kulta?
— Sen, että paruuni näkyy tahtovan kääntää kohteliaisuuksiansa sinustaLiinaan.
— Paras on, ett'ei tuo säveä Liina ymmärrä siitä vähintäkään, — sanoi neiti, nauraen; — ei saata nähdä mitään naurettavampaa kuin Gyllensvingel'in muoto, silloin kuin hänen kokeensa pikku Liinan tunnottomuuden takia eivät onnistu; se on ihmeellistä, että voi olla vallan niin ilman tuntoa.
— Sellaista ei tarvita maalla, ollenkin pappilassa; sellaisessa kartanossa ei löydy mitään himoja… Mutta hänet täytyy naittaa pois, joll'ei nimittäin hän ole kaikkea hävittävä. Sinä tulet vuosi vuodelta vanhemmaksi, lapseni; se aika on jo aikoja ollut, jolloin sinun olisi tarvinnut tehdä mies onnelliseksi ja juuri nyt, juuri kuin sinä olit voittamisillasi … juuri kuin nuot kaikki notkistivat polviansa sinun triumfivaunujesi ympärillä juuri silloin saimme me perhekalleuden kotiin … tuon Liina raukan. Se on todellakin surkuteltava, tuo lapsi raukka; onnellisempi hän, jos hän saisi tuommoisen maineettoman henkilön, kuin Berndtsson; hän on sentään jonkinmoinen ja voidaan näyttää meidän seuroissamme. Hän on köyhä eikä pitäisi niin väliä, kun he vaan jotakin saisivat; ja sitäpaitsi kuuluu hän maalaisrykmenttiin että nuori vallasväki tulisi asumaan jossakin virkatalossa tai pienessä kaupungissa, jossa he voisivat vähällä kyllä huvitella sydämen pohjasta.
— Huvitella? Äiti… Liinalla ei näytä olevan halua tiluksiin; hän on vakava luonnoltansa, niin ett'ei hän välitä maailman komeuksista. Ah, äiti, hän lukee virsiä joka ilta vuoteellaan.
— Niin, hänen on kaiketi vaikea nukkua.
— Ah, se ei näy olevan syynä; mutta kun pikku Liinan rakkahin seura on Maria, niin voi käsittää minkä verran sielun sivistystä pappilassa saadaan, jossa tuskin löytyy "belles lettres", vaan ainoastaan vanhoja postilloja eli, niinkuin Gyllensvingel eräänä päivänä sanoi, "Pyhä sana lammasnahkaturkissa".
— Niin, Jumala suokoon, — sanoi vapaaherratar, — että hän kiintyisi niin, ett'ei hän enään olisi minään esineenä…
— Ihmettelemiseen, tahtoo äiti sanoa.
— Niin, oikein, Attalie, ihmetteleminen; sillä se on varsin varmaa, että paruuni ihmettelee hänen — yksinkertaisuuttansa. Ah, hän on luonnon lapsi… Nyt luulen minä, että läppääminen on tau'onnut.
Kuunneltiin ja kuultiin pian tehtaanisännän tulevan seurahuoneesen.
— Se ei ollut niin vaarallista, eräs makasiini … tyhjä, mutta korkeaan vakuutettu. Se paloi pohjia myöten, mutta läheiset huoneet eivät vahingoittuneet. Hm, kuinka äitin laita on? Vai niin, paremmin. Vapaaherratar oikein säikähtyi.
Näin sanoen astui hän sisään rouvansa luo.
— Kuinka pikku vapaaherrattareni laita on?
— Jotenkin paremmin, hyvä Anton. Ett'et vaan liene käynyt itseäsi liian lämpimäksi, sinä saatat kylmettyä niin helposti yö-ilmassa… Ja kuinka oli valkian laita?
— Ei mitään vaaraa, ei mitään vaaraa.
Vasta aamupuoleen meni Berndtsson sieltä.
Etenkin tulee jonakuna kesäaamuna juuri auringon noustessa mennä ulos Tukholman kaduille. Se on omituinen, tavaton näky, katsella niitä ihmistyhjinä, autioina ja hiljaisina. Niin kauas kuin silmä kantaa, ei näe yhtään ihmistä, ja kuitenkin näkyy jotakin, näyttää siltä kuin se olisi ollut joku olento, joka hiipi pitkin kuolleiden kaupunkia. Tämä elottomuus vaikuttaa sen, että luulee melkein vaeltavansa jossakin näissä hyljätyissä, nimettömissä autio-kaupungeissa, joita me vielä ihmettelemme.
— Myöskin noiden palatsien keskessä liikkui ennen monina vuosisatoina tavaton ihmisjoukko, sukuja kuoli ja sukuja tuli, tapaukset antoivat sijaa tapauksille, kohtalon tuhannet juonet olivat kuni verkko kiintyneinä kaikkien niiden ympäri, nämät vapaat olennot, jotka kumpikin pitivät itsiänsä koko maailman käännekohtana — ja kaikki on poissa, kaikki on aika la'assut pois ja kaikki unhoitettu.
Koska — kerran on se kuitenkin tapahtuva — on Tukholmakin oleva saarillensa unohdettu raunio-kasa? Koska kaikki nämät nimet, jotka nyt loistavat kuolemattomalla valolla, tai, jotka kiiltävät silmänräpäyksen — yhdessä uinailevat unhotuksessa, ja ainoastaan vain joku paimen tai muinaistutkija vaeltaa siellä, ja tuo jälkimäinen rautavartaalla ja lapiolla tiedustelee, oliko kuninkaallinen palatsi ympyriäinen vai neliskulmainen ja tekee sen tärkeäksi löydöksi, jaloksi lisäykseksi muinais-aikojen sivistyshistoriaan. Sellaisia ajatuksia liikkui Berndtsson'in mielen-kuvituksessa, kun hän seisahtui Norrbro'lle ja, nojaten käsipuihin, katseli linnaa aamu-auringosta säihkyvine akkunarivineen.
Mielellänsä heittäytyy sellaisiin ajatuksiin, kun luulee, että nykyinen hetki on tyhjä ja köyhä. Silloin antaa ajatuksen joko kiitää takaisin muinaisuuteen tai kau'as tulevaisuuteen. Molemmat ovat opettavaisia.
— Ah, ihmiskunnalla on pitkä tulevaisuus, kuni luonnolla; tarvitaan, sanoo Elie de Beaumout, kolmesataatuhatta vuotta tekemään maailman yhtä astetta kylmemmäksi, ja tämä aste muuttaa luonnon varsin huomaamatta. Mikä tulevaisuus!… Ja me luulemme ehtineemme niin kauas tiedossa, ihmisyydessä… Ah ei, me olemme vielä barbarisessa aikakaudessa ja me maksamme paljon tuolle alemmalle meidän luonnostamme. Ja mikä aika eikö jo ole kulunut, — ajatteli Berndtsson, — eikö meidän sivistyksemme ole jo ennen ollut, vaikka se on hävinnyt? Egyptissä tavataan kuparisia miekkoja ja tikareita; Pariisissa näin minä useita; ne ovat niin keveitä, luulisi net hontoiksi, mutta ne eivät ole. Sisällä on pieni miekka,puinentikari, ei hiiltynyt, vaan terve, peitetty vaskilevyllä niin, ett'ei juottamisen jälkeä huomaa. Tunnettiin siis galvanoplastika jo neljätuhatta vuotta siiten … ja ehkäpä silloin joku Berzelius'kin eli, tai joku Newton oli suostunut pyramidijen rakentamiseen.
Berndtsson oli yö-valvomisesta ja siitä merkillisestä tilasta, johon hän oli joutunut, tavattomassa mielenvoimassa. Näkyi ainoastaan yksi ainoa ajatus työskentelevän hänessä, nimittäin se, että hän tahtoi kauas pois ajasta, kauas nykyisestä. Hän antoikin siis ajatuksiensa liidellä avaraa tulevaisuutta pitkin, ja koetti juuri esittää pääkaupunkiamme kaiken loiston kadottaneena, kun hän säpsähti, sillä joku löi häntä olkapäälle.
— Hyvää päivää, hyvä luutnantti, — lausui notarius Blomros; näin aikaisin ulkona!
— Niin, ja notarius?
— Minä olen ulkona pienellä aamukävelylläni, nähkääs luutnantti.
— Ja Emili?
— Niin, tähän aikaan on hän jo yläällä ja työskentelee … oh, hän nousee auringon kanssa. Nähkääs luutnantti, hän on itse ahkeruus.
— Ja hänen luonteensa?
— Niin … näkeekö luutnantti, äiti oli jotenkin yksivakainen … äiti raukka tarkoitti hyvin, on ymmärrettävä; mutta tyttö arveli, että hän oli kuni vähän sorrettu; mutta kas, se oli vaan hyväntahtoisuutta äitiltä.
Tuo hyvä notarius oli niin tottunut nöyryyteen, että hän oli hovisaarnaajan muotoinen, joka kuninkaallisissa maahanpaniaisissa ajattelee, että hänen tulee alamaisuudessa haudata majesteeti.
— Niin, se on selvää, että se oli hyväntahtoisuudesta, — sanoi Berndtsson, joka huomasi, että ukko paljon pani painoa "äitin" tyttöä kohtaan osoittamaan hyvyyteen.
— Kuitenkin niin oli tyttö vähän sorrettu, mutta nyt on hän ilonen kuni lintu ja laulaa … ja laulaa kuni pieni viheriävarpunen, hä hä!
— Hän on siis onnellinen?
— Niin … niin, Jumalan kiitos; ja nyt ei enään ole mitään vaaraa … sillä kas, nyt voi hän itse auttaa itseänsä. Niin, luutnantti, te ette tahdo mitään pahaa tytölle, te olette kunnon mies … hm, kas, minä sanon sen, sillä niin sanoi Emili eilen.
— Emili? Mitä?
— Niin nähkääs, minä tulin maininneeksi teidän nimeänne, ja silloin sanoi hän: — Hänellä on toisellainen ulkomuoto kuin tavallisilla herroilla, sanoi hän; sillä kas, hänellä ei ole suuria ajatuksia herroista yleiseen, ja paruuni ei tehnyt asiaa paremmaksi.
— Ei, sen voin uskoa. Mutta, hyvä notariukseni, missä on hän?
— Ettekö te luvanneet, ett'ette koskaan kysyisi?… Hän on hyvässä, rehellisessä paikassa, kaupungin ulkopuolella … vihannassa ruohossa, jonne ei kukaan tule eikä voi löytää pientä kukkaistani … hä hä!
— Ei, minä en tahdo kysyä; siis hyvillä ihmisillä?
— Niin, Jumalani, oman lihallisen serkkuni luona. Äiti ei ole koskaan tahtonut kärsiä sukulaisia, sillä, nähkääs, äitissä vähän on ylpeyttä; hänellä itsellä on hyvä ja varakas suku, eikä hän tahdo sekoittaa itsiänsä, vaan pikemmin hieman koroittaa itseänsä, hm.
— Ja siis?
— Niin, siis ei hän koskaan ole tahtonut seurustella serkkuni kera, vaikka hän on niin hyvä ihminen; mutta nähkääs, ihminen tekee vispilöitä ja luutia ja asuu omalla perityllä pohjalla, vähäsessä torpassa … hm, sitä ei äiti koskaan ole voinut kärsiä. Mutta Emili voi siellä kuni helmi kullassa ja on rauhassa koko maailmalta.
— Kuulkaas, notarius, — lausui Berndtsson, — te saatatte tehdä minulle erään palveluksen.
— Kyllä, kernaasti.
— Mainitkaa minut Emilille … ainoastaan mainitkaa minut, minä tahdon, että hän muistaa minut.
— Niin, sen hän kyllä tekee; niin sen hän tekee, se on varmaa, — oli notariuksen vastaus. — Hyvästi, luutnantti Berndtsson, hyvästi.
Tuo pieni mies kulki pois; ja Berndtsson meni vihdoinkin kotiin.
Siellä hänen huoneessansa näytti tyhjältä ja ikävältä. Vuokrattu piano, jolla hän silloin tällöin haaveili, oli auki sitten eilis-päivän. Nuorukainen heittäytyi tuolille ja näkyi tarkastelevan muutamia nuottia, jotka olivat nuottikantimella.
Hänellä oli ainoastaan yksi ainoa ajatus, ja se oli Emili. Hän heräsi toisinaan unelmistansa, naurahti ja kysäsi itseltänsä: — Onko se ehkä viisasta köyhältä luutnantilta. Mutta hän lankesi taasen haaveiluihinsa.
Silloin lankesivat hänen silmänsä nuottilehteen. Siinä oli irtonainen paperi; se oli käännös; jonka hän päivää ennen oli tehnyt. Se oli Matthisen "Wiederhall" ruotsiksi.
Sisältö oli juurikuin se olisi ollut kirjoitettu Emilille.
— Juuri niin ajattelin minä, — jatkoi nuorukainen; — juuri niin … juuri niin.
— Onko luutnantti likeisemmässä tuttavuudessa luutnantti Berndtsson'in kanssa? — kysyi kenraali Jakobsstege ajutantiltansa.
— Olen, herra kenraali.
— Minä näin hänet viime supéella Anton'in luona. Hän näkyisi olevan kunnioitettava nuorukainen.
— Niin. No niin, hän on todellakin hyvä nuorukainen, mutta köyhä, hyvin köyhä; hänen isänsä on muuan kapteeni Berndtsson.
— Vai niin; niin, minä luulen, että olen kuullut jotakin hänestä.
— Niin, sangen hyvä mies, mutta (nykäisten olkapäitään) köyhä kuni kirkkohiiri.
— Vai niin; oh jaa se tapahtuu sangen usein meille sotilaille. Pidetään minun kuutta-tuhatta pankkoani jotenkin suurena, mutta mitä on se oikeastaan? vähäarvoinen minun arvoiselleni armeijassa.
— Totta, herra kenraali!
— Kuulkaas, rakas Sundler! ottakaa vaari nuoresta Berndtsson'ista ja käskekää hänen käymään soiréessani. Hän on sangen sievä, nuori mies, minä näen hänet mielelläni.
— Kyllä, niinkuin herra kenraali käskee.
— Sanotaan, toisti kenraali, että hän taitaa olla kihloissa, salaisuus vielä, vaikka kaikki ihmiset tietävät. Anton'in tyttären kanssa.
— Niin, minä olen kuullut vähän sinnepäin; mutta tietysti tahtoo Anton vävyn loistavammalla nimellä.
— Niin — no niin, Anton on narri, ja hänen vapaaherrattarensa, meidän kesken sanottu, turhamainen olento. Oh, minä muistan hänet hyvin, kuin hän oli naimisissa Grünewald paran kanssa; hänet hävitti hän täydellisesti ja hänestä tulikin senvuoksi varsin suoraan turvaton leski. Molemmat ovat huonompia; mutta se on kuitenkin kunnioitettava perhe. Sundlerin tulee käydä siellä — sellaisia supéita saadaan tuskin koko Tukholmassa ja siellä tapaa kaikki, joilla on jotakin arvoa kanssakäymisessä; saattaa saada sopivan "viran"; siellä pelataan jotenkin korkealle ja niin on siellä neiti kosittavana. Menkää sinne, Sundler.
— Niin, minä olen todellakin ajatteleva — ja Berndtsson.
— Niin, nähkääs Sundler, mies on mennyt oikeata tietä, sillä hän on ihastuttanut tytön ja äitin. Minä näin itse kuinka tuo pienoinen kuvio hymyili hänelle — ainoastaan hänelle; sillä muuten käyttää hän itsiänsä melkein kuni puunukke ja on juro ja poikkipuolinen. Hänellä on tosiaankin vallan omituinen tapa kaikkia kohteliaisuuksia kieltämään — Sundler voi kai arvata, että tuhlataan rikkaalle perijälle paljon koruja; mutta se näyttää juuri siltä, kuni mieleeni johtuu, kuin piika äiti vainajani luona asetti kukkasia ja hakatuita hakoja uunin jalan ympäri. Hän ei tullut laisinkaan liikutetuksi, ja sama näkyy olevan mamselli Anton'inkin laita. Nuoret mies-raukat, kun eivät saa muuta vastausta kuinniin, eijavai niin.
— Mutta kuinka sitten on Berndtsson käyttäinnyt?
— Jumala tiesi; mutta varmaa on, että hän, puhuessansa hänen kanssansa, on yhtä vilkas, kuin muuten kuiva ja harvasanainen. Sellaiset henkilöt ovat hiuskarvalta sen pikarin näköisiä, joka isä-vainajallani oli; sitä tuli käyttää erityisellä tavalla, muuten niin siitä ei saanut mitään. Berndtsson tietää mutkan. Hän mahtaa olla "liipattu" mies, tuo Berndtsson.
— No niin, hänellä on hyvä pää ja hyvät taidot; hän on äskettäin ottanut Marieberg-tutkinnon.
— Tutkinnon, rakas Sundler! Taidot — ne ovat vallan uutta sotaväessä; mutta mitä niillä oikeastaan tekee? Meidän sankari-isillämme ei ollut mitään tarpeettomia taitoja; minun nuoruudessani ei kaivettu järkeä kirjoihin, ja siitä huolimatta olen minä ja moni muu noussut sangen korkealle. Saattaa olla oiva sotilas muutenkin, vaikk'ei sitä ole oppinut kirjasta. Mutta, Sundler, Berndtsson on viisas ja ajatteleva ihminen, joka tietää mitä hän tekee — sillä ei hän kuviota rakasta, se on selvä; mutta mies on viisas ja kohden kunnioitettavaa. Tuokaa siis hän tänne, Sundler! Miehen tuttavuus ei ole hylättävä.
* * * * *
Berndtsson oli tosiaankin onnen portailla.
Kenraali Jakobsstege oli yksi niitä miehiä, joista entiset ajat olivat rikkaat, nimittäin sellaisia, joita käytetään kaikkialla, sen ohessa kun ei muita käytetä juuri mikinkään tai kumminkin niin ahtaissa piireissä, ett'ei heidän kelvollisuutensa koskaan voi tulla tilaisuuteen näkyä.
— Todella sanoen, on näkynyt siltä kuin olisi enempi etsitty niin kutsuttua "käytännöllisyyttä", kuin todellista kelvollisuutta johonkin vissiin ammattiin. Saatetaan missä hyvänsä käyttää kautschukki-hihnaa sarannoiksi, mutta on mahdotonta käyttää teräksestä, sopiva kassa-arkkuun, oven tai pulpetin sarannoiksi. Pidettiin siis kautschukkia, jota saattoi käyttää mihin hyvänsä, parempana kuin nuo itsepintaiset rautakappaleet, jotka vaan sopivat yhteen, eikä pidetty niin paljon väliä kestäväisyydestä eikä todellisesta kelvollisuudesta siihen tarkoitukseen.
On joskus nähty yhtä ja toista sellaista, tuon järjestetyn yhteiselämän kaikki kelpaava rohdintutti sopii tavallansa täyttämään sitä aukkoa, johon se pannaan. Saattaa varsin hyvin sulkea joku akkuna lautapalalla tai tyynyllä, ja tarkoitus voitetaan, nimittäin se, että pakkanen tungetaan ulos, mutta valokin tulee suljetuksi, mutta akkuna onkin kahteen tarkoitukseen — pakkasta sulkemaan, vaan ei valoa. Sellainen "käytännöllisyys" tapaakin aina vaan täyttää toisen ehdon täsmällensä, mutta tekeekin aina aukon ylä- ja alapuolen väliin, esteenä siihen, että Hallituksen tahto saa, sellaisena kuin se on, tulla tunnetuksi alamaisille. Kenraali Jakobsstege oli sellainen sulkija, joka yhtä vähän totteli, kuin mielellänsä käski, ja joka oikeastaan oli korkean vallan ja kansan inkarnationi — sillä tuon edellisen käskyt ja tuon jälkimäiset toiveet sammuivat kenraalin oman, oikullisen tahdon syvyyteen.
Se on selvää, että nuo viisaat, nuo, jotka tunsivat itsestänsä, että hekin saattaisivat täyttää jonkun tyhjän paikan, kuni auringon kukat, seurasivat kenraalin ylös- ja alasnousua eläintarhan kautta, ja se vaikutti, että Berndtsson tuli nyt huomatuksi, lemmityksi ja häntä sanottiin hyväksi toveriksi, jonkinmoista, joka todellakin oli totta, mutta joka nyt vastacum gratia et privilegiotunnustettiin, sittenkuin kenraali oliimprimatur'insa hänen luonteellensa, ja jollei tämäkään olisi tapahtunut, niin kävihän huhu, että hän oli kihloissa rikkaan Anton'in tyttären kanssa, kyllin hankkiminen hänelle ystäviä. Nyt huomattiin, että Berndtsson oli sangen "oiva nuorukainen", "luja ja rehellinen luonteeltansa", "ihminen, jolla oli pää ja sydän oikeassa paikassa". Sanalla sanottu, tuo ennen huomaamaton luutnantti tuli kerrassaan sangen huomatuksi personaksi — ja kaikki tämä senvuoksi, että luultiin hänen olevan hyvissä kirjoissa — hölmön luona.
Berndtsson oli liian viisas, ett'ei hän muka olisi huomannut syytä, ja liiaksi maailman mies, ett'ei hän muka olisi käyttänyt hyödyksensä tuulenpuuskaa. Hän tiesi, ett'ei hän koskaan tulisi passaatiin ja sen vuoksi hissasi hän purjeet käyttääksensä, niin hyvin kuin hän taisi, sitä viuhkaa, joka puhalsi.
Hän kävi siis yhtä usein patruuna Anton'in kuin kenraalin kartanossa. Koko maailmahan tiesi, että hän oli kihloissa, vaikka se vielä pidettäisin salassa. Tämä vaikutti, että kuin tuo kunnon patruuna oli ulkona kaupungilla jossakin seurassa, niin täytyi hänen, niin perusteellisesti kuin hän tahtoikin alkaa Kaarle XIII:lla, kuitenkin aina lopettaa pakoitettuna puhumaan luutnantti Berndtsson'ista, ja hän sai silloin tietää, että hän oli kaikkein oivallisin nuorukainen, mainio upsieri, ja sellainen ihminen, joka tulevaisuudessa olisi hyödyttävä synnyinmaatansa.
— Hä, miten täällä on kaunista, todellakin nättiä ja naastia, niinkuin äitin on tapa sanoa! — lausui pikku notarius, aika lailla naureskellen; — ja mitä teet sinä, lapseni?
— Ompelen. isäseni!
— Hm, tiedätkös, tuo luutnantti Berndtsson…
— Niin, mitä? — kysyi Emili, punehtuen.
— Niin sinä, hän…
— Mitä?
— Niin, hän on onnen juusto.
— Jumalalle kiitos siitä?
— Hä, hä, minä luulen, että kanaseni on mieltynyt mieheen; niin, varsin sievä on hän. Mutta näetkös, nyt on hän kihloissa.
Emili painoi itsensä työnsä yli, sillä hän tunsi, että hän muutti väriänsä. Se oli jotakin, joka pisti sydämeen, vaikk'ei hän koskaan ollut kuvitellut että — Ei! mutta kas, siellä asuu lapsi sydämessä, pieni lapsi, jolla on usein tapana miettiä omin päinsäkin; se on tuo enkeli, joka saattaa olla viaton ja hyvä monessa, joita maailma surkeilematta tuomitsee — ja sangen häijy sikiö niissä, joita maailma jumaloitsee. Ei ole ketään toista, kuin Jumala, joka sen oikein tuntee.
— Niin, näes, hän on todellakin kihloissa rikkaan mamselli Anton'in kanssa; sangen rikas naimiskauppa, niin, tavattoman rikas naimiskauppa. Äiti arvelee hänen saavan monta sataa tuhatta; niin, äiti tietää sen niinkuin viisi, niinkuin Isä meidän siunauksen.
— Niin … minä toivotan hänelle onnea.
— Nähkääs vaan, hä, hä, tipu ei todellakaan ole tyytyväinen tähän uutiseen; mutta näes nyt, tipuseni … hm, se on tukalaa alottaa, hm … mutta näes, minä tapasin hänet hiljattain, ja silloin niin tulimme me puhuneeksi sinusta.
— Mutta minkätähden teki isä niin?
— Hm, tiedän mä, totta kai sinusta saa puhua yhtä kuin ruhtinattarestakin, tiedän mä, kaikessa nöyryydessä ja kunniassa?
— Ja enempi, isäni?
— Niin, näetkös, me puhuimme sitä ja tätä, ja niin kysyi hän sinua ja sanoi sinun olevan sievän tytön ja niin edespäin. Ja niin kysyi hän … sillä hän tietää, ett'et sinä ole kotona meillä, näes, mutta enempää ei hän tiedä.
— Ja sitten…?
— Niin, ja sitten kysyi hän, jos sinulla on klaveeri mukanasi.
— Se oli kummallinen kysymys.
— Ei, sanoin minä, mutta kitara hänellä on, jolla hän linkuttelee elfen-sormillansa, sanoin ma, hä, hä.
— Kah, puhuiko isä siitä?
— Puhuin, miks'en! Mutta tiedätkös, silloin hän käski minua käymään luonansa seuraavana päivänä; ja niin minä menin. "Parahin notarius", sanoi hän (sillä hän pelkää arvattavasti, että se huomattaisin hullunkurisesti Anton'illa), "mutta antakaa tämä paperi Emilille ja nämät nuotit myös, ne ovat sovitetut kitarille".
— Mitä? — huusi tyttö, iloisena; — ja nämät ovat isällä?
— Kyllä niin, mutta, kanaseni, isällä, hänellä on net kyllä; sillä kas, kun ei hän tiedä, missä sinä olet ja hän sitäpaitsi nyt on sidottu, niin ei taida siinä mitään pahaa olla, että isä ottaa sellaisia.
Niin sanoen veti notarius auki erään paperikäärön ja antoi Emilille erään käärityn paperiarkin.
— Hm, minulla ei ole silmälasia. Onko se tuossa?
— Ei, se on muuan kirjoitus raastupa-oikeuteen.
— Vai niin, anna se tänne sitten, se ei ollut siis oikea.
Monen erhetyksen perästä tuli vihdoin Berndtsson'in pieni käännös esiin.
— Ah, minä soitan ja laulaa sen isälle! Nuotit näyttävät helpoilta.
Hän hyräili nuotit läpi ja alkoi sitten selvällä, taipuvalla ja täysinäisellä äänellänsä laulaa:
Sun oon ma — vuorten, laaksoin eroittaissa,Jos myrsky täällä kuinka raivoaa,Ja hiekkaan peittyy liljat erämaissa,Sun olen vaan.— — — — —Jos vaikka omaks' saisin marmorilinnat,Jos loiston, valon maissa asuisin,Ja tarjottaisiin aarteet kallihimmat,Sun olisin.
Ja ollessani kuolin vuotehella,Kun vaihdan…
(Suomentajan mukailema.)
— Ei, ei, minä en osaa, minä en osaa! — huusi Emili, heittäytyen itkien ukon syliin. Minä en osaa.
— Ho, menihän tuo hyvin, kanaseni, se kuului niin kauniilta: … kah, sinä itket; onko mitään itkemistä, että lapsi on kohtelias … hm, sehän on kaikessa nöyryydessä ja hyvyydessä.
Emili oli tullut äkkiä liikutetuksi; mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua nosti hän taasen ylös kauniin päänsä, pyyhkäisi hymyillen silmänsä ja sanoi:
— Minä olen kuitenkin kovin lapsellinen.
— Niin, laula nyt lapseni, laula loppu.
Ja Emili lauloi, vaikka murtuneella äänellä:
Ja ollessani kuolin vuotehella,Kun vaihdan kodin iloon tämän maan,Mä viimeiseksi tahdon kuiskaella,Sun olen vaan.
Hän taukosi, pani pois instrumentin ja kääri paperin kokoon.
— Hm, tuohan oli sangen kohteliasta luutnantilta; erinomaisen sievä mies, niin, jalo mies, tuumallinen sydämeen asti, tuo luutnantti; niin sellainen on hän.
— Isä ei saa mainita, että minä itkin.
— Eikö mitä, lapsi, eikö mitä; enhän minä ole mikään velmu-akka. Mutta sinä uskonet, että hän kuitenkin aina mahtaa pitää sinusta hieman ja on ikäänkuin tahtonut antaa sinulle jonkun muiston … niin, jonkun muiston kaikessa nöyryydessä ja kunniassa. Muuten saat sinä luulla, että minä olen kyllä näyttänyt hänelle talvitien; sillä sellaisia riettaita ryökäleitä, kuin Gyllensvingel, en minä kuolemakseni kärsi; hän on yhtäläinen mies, kuin tuo hullu Olivesköld … hän, joka syleili minua.
Kun ei hän saanut vastausta, niin jatkoi hän:
— Niin, oliko tuo sopivaa avonaisella kadulla herjata vanhaa miestä, joka ei koskaan ole tehnyt madollekaan niin mitään, oliko tuo sopivaa?
Ei vastausta.
— Ei, — jatkoi notarius, — se oli varsin konnamaisesti tehty ja senvuoksi sanoinkin minä: "Herrat hävetköön, sillä tavallako kohdellaan vanhaa miestä"; niin, sen minä sanoin, sillä kun on tehty väärin, niin en minä kursaile totuutta sanoessani selvään ääneen.
— Isä kulta?
— Niin sinä, sen minä sanoin; minun vaimoni oikein ihmetteli.
— Isä kulta, minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin.
— Mitä sitten, lapseni?
— Niin, nähkääs, minä tahtoisin niin mielelläni, että Berndtsson tietäisi, kuinka kiitollinen minä olen … sen minä tahtoisin; Mutta miten se kävisi laatuun?
— Hm, minä esiin tuon sinun komplimang'isi.
— Ei, Herran Jumala! älkää sanoko komplimang… Ei, ei, isä! Sanokaa hänelle, että Emili kiittää häntä kovin, kovin! … musikista ja … värsyistä; niin, sanokaa niin.
— Niin, sinä kiität häntä kovin, vai niin … sinä tulit enchanterad…
— En maarkaan, älkää käyttäkö mitään ranskan sanaa; sanokaa vaan, että minä tulin iloiseksi.
— Vai niin, että sinä tulit iloiseksi; vai niin, nyt minä tiedän. Se on tuleva noin toimitetuksi, kuin jos sinä olisit päämieheni jossakin riita-asiassa.
— Mutta isä!
— Niinpä kyllä.
— Mutta ehkä se on parasta viivyttää sitä, siksikunnes hän tulee naimisiin.
— Hää? naimisiin? Miksi niin?
— Niin, nähkääs isä, äiti arveli, että miehet saavat aina sellaisia ajatuksia.
— Minkälaisia ajatuksia?
— No niin, sen kai isä voi ymmärtää.
— En, sitä en minä saata käsittää.
— Ah, Jumalani, saattaisihan hän luulla … isä kulta, saattaisi hän luulla, että minä rakastaisin häntä.
— Vai niin; oh, siinä ei ole mitään vaaraa, niin typerä ei hän ole; mitä vielä, sitä ei hän koskaan ajattele; olisihan se omituista kuulla, että sinä muka olisit oikea kappale, joka saattaisit rakastua kihlattuun mieheen.
— Mutta onko se varma sitten?
— Niin, se on kaikki varmaa, sillä kas, äiti on sanonut sen, ja äiti tietää sen varmalta taholta, niin varmalta taholta.
— Kyllä?
— Niin sinä, ei keltään huonommalta kuin mamselli Bleklöf'iltä, joka on Klarstjerna'in kotiopettajatar; sillä kas, hän tilasi hatun itsellensä äitiltä, punakuorisen, antaaksensa väriä ihmisen kasvoille … ja näetkös, hän on hyvä tuttu neiti Attalie Grünewald'ille, joka niin sanoakseni on mamselli Anton'in sisar, vaikk'eivät he oikeastaan ole muuta kuin, mitä laki sanoo, erisukuisia lapsia.
— Se on siis…?
— Vallan varmaa, että luutnantti Berndtsson saa Tukholman rikkaimman tytön, vaikka hän kuuluu olevan vähän tyhmä; sillä sen on paruuni sanonut äitille viimein, kun hän oli meillä, sinua kuulustamassa.
— Vai niin.
— Ja ilman vasituista hienoa sivistystä, sanoi mamselli Bleklöf … sillä äiti pakoitti häntä niin, että totuus tuli ilmi. Se on, kuni tiedät, äitin uutis-kysymyksien laita, vallan samoin kuin on Pyhässä Raamatussa: Minä en päästä sinua, kuuluu siinä, minä en päästä sinua. Äiti riippuu kiinni kuni iilimato … äiti parka.
— Niin.
— Niin, jotain hauskaa tulee hänellä olla, äiti paralla; nyt ei hänellä ole sinuakaan toruttavana, kanaseni; sinä pakenit tuota mies-ilkiötä. Mutta, Jumalani, ennenkuin minä ehdin kotiin, niin nyt on äiti levoton. Hyvästi sinulle, kanaseni!
Näin sanoen poistui notarius.
Tuskin näki Emili hänen katoavan puiden taka tuossa pienessä ryytimaassa, joka ympäröi huonetta, kuin hän jo otti taasen esille värsyt.
"Ja nämät on hän kirjoittanut", kuiskasi hän hiljaa. "Hän kuuluu toiselle, mutta senvuoksi saatan kai minäkin pitää hänestä. Jumalani! Minkä vuoksi, minkä vuoksi? — Ei, minä en tohdi ajatella sitä."
Oli seuraava talvi. Joulu oli kulunut hiljaisesti menojaan ja pintapuoliselle katsojalle yksinkertaisella tavalla Hagetorp'an virkatalossa; mutta oli kuulutettu kolmena viimeisenä Joulukuun sunnuntaina mamselli ja luutnantti, ja väki odotti siis pian heidän häitänsä, jossa he saattaisivat saada polkea lunta jonkun akkunan ulkopuolella, saadaksensa nähdä morsianta ja sitten vallasväen tanssia. Mutta, kummallista! Piiat eivät olleet kuulleet sanaa mistäkään. Ei mitään vasikkaa juotettu, eikä sikojakaan, ei mitään sanaa viety sokuri-leipojalle, ei edes rouva Fransille, pitäjän monitaitavalle keittäjä-rouvalle. Kuinka kaikki tämä oli ymmärrettävä? Mutta päivää ennen loppiaista tuli luutnantti talli-rengin luo, ja joka samassa oli sotilas N:o 58 Henkivartia komppaniassa Petter Stolt, sanoen:
— Kuules, Stolt!
— Jumala varjelkoon luutnanttia!
— Me saamme hyvän kelin.
— Niin, sen minä uskon, jahka vaan tiet puhdistetaan.
— Sinä saat laittaa suuren komiskan reilaan ja rasvata silat ja kiillottaa messinki-helat, sillä huomen-aamulla aikasin lähdemme matkaan.
— Hm, vai niin; minkä sitten?
— Niin, aina Valdemarsborg'iin.
— Kreivin luo?
— Niin.
— Niin, kyllä tapahtuu… Hä, hä, kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän, hä, hä!
— Niin, siinä on sinulla oikein, Stolt, sinä saat olla kanssa mutta annas minun nähdä, ett'et sinä juo itseäsi juovuksiin Stolt.
— Voi Herran Jumala, kuinka luutnantti sanoo! En minä ruukkaa…
— Oo jaa, se kas oli noin, kuin sinä viimein tulit kotiin kaupungista, mutta annas olla se tekemättä.
— Niin, kas se ei ollut muuta kuin, että minä kohtasin korpraaliFerm'in juurikuin minun piti mennä ulos, ja niin sanoi hän: "Tuleesisään, Stolt, niin otamme 'Uddevallan'" ja niin saatiin minäArmanskalle, ja sitten niin pakkana nipisti, ulos tultuani.
— Niin, se on hyvä, mutta muista, että nytkin on kylmä.
* * * * *
— Niin, saitteko jotakin? — lausui Stolt, tultuansa ylös keittiöön.Niin, saitteko jotakin, piiat?
— Mitä sitten?
— Saitteko jotakin hää-kaakusta?
— Emme; mitä se on, kuin hän puhuu?
— Niin, nähkääs, minä tulen häihin, mutta sinne eivät Hagetorp'an piiat pistä nenäänsä, vaan ainoastaan minä… Nähkääs, tytöt, minä vaan.
— Niin, kauniin pojanhan he ottavatkin mukaansa.
— Niin, eikös ole! Minä kammaan "muntasit" niin, että minä näytän joltakin, sanoin ma.
— Niin, juurikuin kissa kuonokarvoinensa.
— Sanoiko hän niin, Tiina luuskaseni!
— Se on synti, että ne ovat niin valkeat. Tahtooko Stolt muntasi-mustetta, niin on minulla sitä padan alla.
— Ah, hän saattaa maalata itse itseänsä vähän enemmän, hän on alkanut nenällä, ha ha ha!
Niin se olikin, ja senvuoksi kompasana palkittiinkin rähinällä.
Nyt luuli Stolt nöyryyttäneensä piikoja, hän otti trippeli-palasen, joka oli muurilla, ja meni.
— Nähkääs vaan, hän otti kiillotus-aineeni, tuo häijy ilkiö. Nyt luulen ma messinki kiiltää, ja hän pöyhkeilee kammoista.
Kuitenkin oli nyt arvotus selitetty, ja se tuli vielä selvemmäksi, kun kaptenska jätti muonavarat Tiinalle, jonka tuli olla emäntäpiikana sillä aikaa.
Kaikki tässä maailmassa huononee; se tulee aina huonommaksi ja huonommaksi. Jos net olisivat ainoastaan ihmiset, jotka heikontuisivat hyveessä ja mielenmaltissa, kävisi se kuitenkin hyvin laatuun, sillä se on kuitenkin inhimillinen asia, mutta että itse luontokin huononee — se on epäiltävä tilaisuus. Jokainen hiukan muistaa, että meidän nuoruudessamme oli se vallan toisin; oli jotakin tervettä, iloista luonnossa, jota se nyt ainoastaan poikkeuksittain tapaa olla. Kaikki saatettaisin selittää harhanäkönä itse meistä, tai että me nyt katsomme kaikkea himmeimmillä silmillä ja hipuneimmilla tunteilla — jollei taimikaan olisi huonontunut. Lunta, hiukan helisevä keli oli aina meidän nuoruudessamme; mutta miltä se nyt näyttää? Näyttää siltä kuin jollei maa kauemmin anna narrata itseänsä, vaan niin kauan kuin tämä oli tavallista; nyt istuu hän koko talven ja pöyhkeilee erityisellä harmaalla yksinkertaisuudella.
Siis saattaa hyvin huomata, ett'ei se ollut juuri hiljakkoin, kuin häitä Valdemarsborg'issa vietettiin, kun siihen vielä kuuluu, että Loppiaisiltana sinä vuonna oli helisevä reki-keli ja auringon paistama ilma, varsin mukava kylmyys tytön poskia purppuroimaan; mutta niin tyyni, että kapteeni saattoi hyvin verkalleen polttaa piippuansa, saamatta jäätä harmahtaviin viikseihinsä, Ja Stolt sitten, "sivili-vaatteissa", se on, pitkäkauluksisessa ajajakaapussa ja valkoset viikset ylös kammattuina, istui siinä kuskilaudalla ja läiskäytti piiskalla, joka edellisenä iltana varustettiin uudella silkki-mäiskällä, jonka mamselli Maria oli antanut.
Kapteenin peitti hänen vaimonsa, se on, hän kietoi hänen ympärillensä matkavyön, vähittäin niin pitkän, kuin Boa constrictor, ja veti sen ympärille huolimatta papan kaikista protesteista. Sittenkuin tämä oli tehty ja "ukko" oikein turkeissansa ja varustettuna nahkalaukku kaulassansa, puki hänet Maria, joka vuorostansa peitti äitin kuni egyptiläisen muumian, ja viimeksi auttoi luutnantti morsiantansa. Vihdoin istuutui vallasväki. Nuot "siunatut hatturasiat" vaivasivat kaptenin jalkoja; ja vihdoin kuului: "Aja, Stolt!" ja Stolt ajoi pois, nyökäten pöyhkeästi piioille, ja niin oli vallasväki poissa.
— Hm, se on vahinko, ett'ei Berndt saata tulla häihin, — sanoi kapteeni; — kaikkien lasten olisi tullut olla kanssa.
— Niin, nyt on jotakin, joka puutuu.
— Niin, kaksi, isä … Göthildakin, —anoi Maria; — muuten olisi hän ollut morsiusneitona tänäpänä.
— Aina sinäkin tulet! — sanoi kaptenska, vilkuttaen silmiänsä, sillä tuo saattaisi tehdä isän vihaiseksi, ja nyt tulisi pitää hänet hyvällä tuulella. Rouvat ottavat toisinaan itsellensä tuon kiittämättömän vaivan pitää herroja miehiänsä hyvällä tuulella.
— Anna hänen puhua, äiti, — sanoi kapteeni ystävällisesti; — näetkös, tämä ei ole ainoastaan riemujuhla, eukkoseni, vaan myöskin pyhä juhla, jota me tänäin vietämme.
— Niin, ukkoseni.
— Ja näetkös! Silloin saattaa Göthildankin muisto mielellänsä olla kera, se ei vahingoita iloa, eikä pahenna tuota tärkeätä hetkeä.
— Niin, siinä on sinulla vallan oikein.
— Niin, näetkös, vanha akkaseni, muistatkos seitsemänkolmatta vuotta sitten, kuin me vietimme tätä juhlaa … ja sinä, koko elämän on onnellisuus ja suru tällä ajalla mennyt ohitsemme; me olemme vanhentuneet yksissä, näetkös, akkaseni, on paljon kiittämistä siitä … ja että meillä on kaksi jälellä niistä kolmesta jotka Jumala antoi meille … me olisimme saattaneet kadottaa heidät kaikki.
— Niin, Berndtsson, siitä minä usein kiitän Jumalaa.
— Niin, näetkös, päivä on tärkeä; nuot molemmat alottavat nyt samaa vaihtelevaa rataa, ja silloin olkoon Göthilda, tuo hyvä enkeli, mielellänsä kanssamme. Hän on tervetullut häihin, hänen hyvänluontoinen henkensä siunatkoon kernaasti, niinkuin mekin, lapsia.
Oli jotenkin omituista kuulla näitä vakavia mietelmiä, säestettyinä kulkusien kilinällä, rekikomiskan rientävän eteenpäin tuolla tasaisella lumipinnalla noiden valkealla ja viheriällä puettujen metsä-kuusien välillä.
Kello kolme ilta-päivällä olivat he perillä.
— Hoi, katsokaa isä! katsokaa isä! — huusi Maria.
Kapteeni kääntyi, ja — portailla seisoi vallan todellakin Berndt, heidän rakas poikansa.
— Niin kylläs saat! — uhkasi kapteeni, kohottaen piippuansa; — niin kylläs saat, poika, siitä, että valehtelit isällesi.
— Se oli somaa, ettäs tulit, — sanoi äiti, — kun et vaan kuni tavallista matkustanut tuossa ohuessa kaapussa.
— Se on sisustettu, äiti kulta! — vastasi luutnantti iloisesti, auttaessansa äitiä vaunuista.
* * * * *
Valdemarsborg'in suuri sali oli somasti koristettu, ja koska nyt oli Loppiais-ilta, niin oli kaksi oivaa joulukuusta, nekin koristetut aika vaha-kynttilä joukolla.
Vieraita ei ollut monta. Siellä ei ollut muita kuin naapurit, jotka, erityisistä säädyistä ja tiloista, tekivät erityisiä olennoita tuossa loistavassa taulussa. Niin valosaa ei ollut isoon aikaan ollut huoneessa, ja nuot vanhat suku-isät olivat ainoastaan yhden kerran ennen nähneet maalatuilla silmillänsä häitä. He istuivat siellä kumminkin liikkumattomina, noloina tai iloisina, kuni he aina olivat olleet — mutta vanha kenraali Olivesköld, testatori, näytti varsin vihaiselta.
Kynttilät olivat viritetyt, vieraat kokoontuneet, pappi tullut. Kaksi kulter-tuoli paria oli esillä, kaikki olivat hiljaa. Silloin aukenivat ovet, ja toisen kautta tuli sinne kaksi morsianta, morsiusneitojensa seuraamina; ne olivat Emma ja Maria; toisen kautta tuli kaksi sulhaista, toinen sivilivaatteissa, se oli nuori kreivi Olivesköld, toinen vormussa, se oli hänen orpanansa Akseli Ernberg.
Oli juhlallinen toimitus, kuin nuot molemmat morsiusparit vihittiin vanhempainsa läsnä ollessa; sillä vanha kreivi oletti molempien nuorukaisten isää, kapteeni Berndtsson taasen molempien morsianten.
Sitten tuli tanssit ja ilot. Vanha kreivi oli laittanut kaikki komeimmasti musikin ja virvoituksien puolesta.
Toisena aamuna saatiin nähdä nuo nuoret rouvat "negligé'ssä". — No, se on tavallista; mutta löytyykö mitään kauniimpaa kuin tuollainen nuori perheen-emäntä, joka ensi kerran otti paikkansa rouvain lukuun? Siinä on jotakin niin lempeätä, niin toivorikasta, ja samalla tuollainen vivahdus naisellisesta mieltymyksestä sellaiseen olentoon, joka nyt kerrassaan huomaa polkeneensa lapsenkengät ja näkee elämän edessänsä uusilla velvollisuuksilla, uusilla riemuilla ja uusilla suruilla. Kaikki tulee toisaksi tästä hetkestä, kuin nuorikko tarjoaa omaisensa ja vieraansa hyvin katettuun kahvipöytään.
Ei saattanut kieltää, että Emma oli kaunein; myöskin ulkomuoto hänen silmissänsä omasi syvempää ja naisellisempaa jaloutta, kuin Marian, joka oli ilo itse ja hänellä oli jotain jokapäiväistä koko olemisensa tavassa. Nähtiin selvästi, että Emmalla oli tai hän luuli omaavansa rikkaasti vaihtelevan tulevaisuuden edessänsä, ja että hän juuri nyt kurkisteli selvästi siihen; jota vastoin Maria oli kasvanut juurikuin siinä mielessä, että hänestä aikonaan tulisi köyhä kaptenska, kuni äitinsäkin, ja kun nyt Jumala oli suonut hänelle mieheksi luutnantin, niin näkyi hänen tulevaisuutensa olevan jotenkin määrätty.
Mutta molemmat muodostavatles honneurskahvipöydässä, ja Maria ei näkynyt ajattelevan miestänsä, niin ilonen oli hän, jota vastoin Emma innolla, jota tuskin ennen nähtiin hänen silmissänsä, tarkasteli Fransia, joka itse näytti tyyneltä, hilpeältä ja onnelliselta.
Nämät olivat häät Valdemarsborg'issa, joista sitten pitkät ajat seudun akat puhuivat, lisäten: "Kahta niin kaunista morsiusparia, kuin Valdemarsborg'issa oli, saakin hakea."
— No, luutnantti on ollut tuolla Valdemarsborg'issa? — kysyi kenraali Jakobsstege lemmityltänsä luutnantti Berndtsson'ilta, sittenkun tämä oli palannut Tukholmaan ja käynyt kenraalin soirréessa.
— Olen, herra kenraali.
— Hän on kummallinen ukko, tuo vanha kreivi; varmaan arvossa pidettävä, sangen varakas mies, mutta kaikkein eriskummallisimmat ajatukset on hänellä.
— Häntä on yleiseen pidetty jalona ihmisenä.
— Ymmärrän, ystäväni, mutta … jalo ihminen, mitä on se sitten oikeastaan? Minä en ole koskaan muuta huomannut, kuin että se on muuan narrilaji.
— Kuinka niin, herra kenraali?
— Esimerkiksi ukko tuolla alaalla, eikö hänen väkensä ole ylen kaikkea määrää nenäkästä! Muuan veljeni poika, nuori Jakobsstege, joka on attaché Pietarin lähetyskunnassa, oli vähällä joutua pulaan tuon jalon miehen roistojen kautta tuolla alaalla … niin niin, minä en puolusta häntä, sillä me olemme tavallansa sukua. Vaimoni on hänen serkkunsa tytär. Niin, nuori Jakobsstege matkusti tuossa seudussa ja muutti kyytiä kestikievaritalossa. No, hän oli kuullut monta kertomusta vanhasta kreivistä, ja silloin sai hän nähdä erään talonpojan rengin, joka näytti tavattoman lihavalta ja väkevältä, niin huvitti hänen sanoa: kuulutko sinä Valdemarsborg'iin. Tuli myöntävä vastaus. "Niin, sen minä voin nähdä, sinä olet niin hyvin syötetty". Silloin tuli mies hävyttömäksi ja tuumasi, että heidän kreivinsä oli jotakin toista kuin, mitä luutnantti luulee, tuollainen siivoton olento! — kuin "ruhka-aateli", sanoi mies.
"Veljeni poika, kiivas luonnoltansa, antoi miehelle korvapuustin. Mutta mitä luulette? Mies lensi hänen kimppuunsa, tarttui häntä kaulukseen ja heitti — hm — mies oli väkevä ja olisi saattanut kelvata sotilaaksi — heitti Jakobsstegen vaunuihin niin, että oli onni, ett'ei hän murtanut kaulaansa. Onko se säällistä? No kansa, joka kaikki kuului tilustaan, tunkeutui vaunujen ympäri, kuni ärsytetty metsäkarja, ja veljeni poika läksi, iloisena ett'ei saanut enempää".
— Nyt kysytään: eikö joku tuollainen saattaisi kärsiä korvapuustia?
"Onko likivalta menevä niin pitkälle, ett'ei saattaisi voidella nenäkästä talonpoikaa, ilman, että hän antaa takaisin? Kuitenkaan niin ei kukaan muu ole, kuin ukko, syypää tähän kaikkeen — muuten kunnon mies, sangen rikas, tietysti, sangen kunnia-arvoinen ihminen; mutta hän saattaisi olla kahta vertaa rikkaampi joll'ei hän antaisi talonpoika-roistojen nylkeä itseänsä".
— Niin, hän on varsin hyvä isäntä.
— Niin, nähkääs luutnantti, kaikella on määränsä. Talonpojalle tulee tehdä oikein, vaan ei hyvää. Kävisikö se laatuun, että tällä tavalla saa järjestystä? Jos net tekee herroiksi, niin tulevat he ylpeiksi vaan.
— Mutta, keskeytti kenraali itse itsensä, — teidän tulee yletä, parahin luutnanttini; teidän kaltaisen miehen tulee pyrkiä eteenpäin.
— Kiitän!
— Nähkääs, ukko Tallinderista, tuosta itsepäisestä Suomalaisesta, joka väittää, ha ha, että hän voi toimittaa virkansa, en minä pidä. Minä hankin hänet johonkin konttooriin — hän saattaa olla kyllin hyvä istumaan jonkun postilaukun ääressä.
— Saatettaisiin kaivata hänen poismenoansa rykmentissä — kaikki rakastavat veteraania, joka Suomen-sodassa antoi niin monta esimerkkiä todellisesta urhoollisuudesta.
— Kuulkaas! oikaisi kenraali — sanokaas suomalaisesta itsepäisyydestä — tuollainen mies ei aprikoitse edes kuulaakaan, ennenkuin se on hänen otsassansa.
— Kuitenkin toverit rakastavat häntä ja vieläpä käskynalaisetkin.
— Se on varsin huvittavaa kuulla, lausui kenraali, rypistäen ylähuultansa; mutta minä — minä en pidä lainkaan hänestä — ja siis nuot muut myötätunteiset eivät tee mitään asiassa. Mutta puhuaksemme muusta — aiotteko te pian naida?
— En tiedä, huoliiko minusta kukaan, hymyili luutnantti.
— Oh, niin minä tiedän — varsin ystäväni; teidän ei tarvitse ripittää itsiänne — minä kyllä tiedän siitä asiasta. Kuitenkin jahka ukko Tallinder menee pois, niin teistä tulee hänen seuraajansa.
— Mutta, herra kenraali.
— Mitä? minä tahdon kai uskoa, että minun tahtoni on väriittä — ha ha ha! — te olette ylentuntoinen herra, armaani — se ei kelpaa asioissa — antakaa tuo olla tekemättä — siinä on hyvät tulot; mutta ehk'ette te välitä tuloista? ha ha ha! — löytyy erityisiä onnen lapsia, jotka saavat rahaa palkkioksi siitä, että he rakastavat kaunista tyttöä. Se tapaa maksaa muuten rahoja! mutta jokaisella on vuoronsa.
Kuni näkyy oli luutnantti Berndtsson hyvällä kannalla kenraalin luona, mutta hän huomasi varsin hyvin, että tämä ainoastaan oli hänen luullun sitomuksensa vallassa tuon rikkaan Anton'in kera ja oli vaihdettava samassa hetkessä vihaksi, kuin Liina selitettäisin ei hänen vaan Helmer'in morsiameksi.
Vapaaherratar Anton ja neiti Attalie olivat kuitenkin vähittäin johtaneet tehtaan-isännän mielipiteet siihen suuntaan kuin he tahtoivat.
Ukolla ei ollut erittäin paljon Berndtsson'ia vastaan, mutta tämä ei sanonut sanaakaan, vaan jatkoi ainoastaan pieniä luona käyntejänsä silloin tällöin, ja näissä tilaisuuksissa oli hän keskustelussa Liinan kanssa.
Vapaaherratar ja neiti jättivät noille nuorille kaiken mahdollisen vapauden; mutta siitä ei tullut mitään kosioimista kuitenkaan. Liinaa ivailtiin, ja hän antoi ivailla itseänsä ja hymyili vaan. Mihin Berndtsson tuli, sai hän kuulla osoituksia nuorista luutnanteista, joilla olisi miljooneja — sillä summia liioitellaan aina — mutta hän vaan hymyili.
Berndtsson puolestansa ei saattanut oikein saada selkoa itsestänsä. Hänen järkensä ei saattanut sopia naimis-aatteesta tuon karanneen neulous-mamselli paran kanssa; mutta hänen sydämensä tuli niin juonikkailla koukuilla, kietoen niin hänen tunteensa, että järki tavallisesti lopetti tuolla vanhalla sananlaskulla: "Yksi hullu saattaa kysyä enempi kuin kymmenen viisasta vastata".
Kuitenkin luuli hän, että hän vähittäin unhottaisi Emilin, kun ei hän nähnyt häntä; mutta kas, hän näki sangen usein pienen notariuksen, kuuli puhuttavan hänestä, sai selvän hänen ajatuksistansa, hänen elämänsä tavasta. Niin, ukko ei saattanut olla kertomatta hyväntahtoiselle luutnantillensa, että Emili "oikein oli parkunut", kuin hänen piti laulaa niitä värsyjä.
Tämä oli asettamassa koko joukon hänen mielikuvitettansa liikkeelle.
Hän tunsi nyt selvästi, että tuo ihana, lempeä tyttö rakasti häntä, ja hän rupesi nyt filosoferamaan mitä onnea on tässä elämässä oikeastaan.
Jos tahdotaan miettiä tätä ainetta, niin täytyy ehdottomasti mielensä mukaan ottaa piste, josta vedetään ensimäinen viiva tulevaisuutensa päämaaliksi. Saattaa panna tuon pisteen mihin tahansa, se riippuu vapaasta tahdosta; antaa sen olla sielunharmoniaa, ihanuutta, rikkautta, taitoja, hyvettä tai mainio nimi — yhtä kaikki, jotakin sen tulee olla, ja tullaan aina johonkin päätökseen; mutta jos aletaan vielä miettiä, mistä pisteestä tulee alkaa, niin tullaan aina onnettomaan välipulaan. Tämä tapahtui Berndtsson'illekin.
Liinan ja luutnantin, hänen sydämensä uskotun, hänen tottelevan postinkantajansa, väli oli todellakin lämpimämpi kuin he itse havaitsivatkaan. Liina puhui niin innokkaasti ja suoraan tuolle nuorelle miehelle, juurikuin jos hän olisi ollut hänen veljensä; olihan hän Helmer'in ystävä, sehän oli melkein enempi. Berndtsson'ista taasen oli hän hänen siskonsa ja hän puhui sydämellisemmin hänen kuin jonkun muun kanssa; hän oli hänen silmissänsä pieni pyhimys: olihan hän Helmer'in morsian, ja morsian on aina vähän parempi kuin joku muu tyttö.
— Te näytte niin hajamieliseltä, luutnantti Berndtsson, — sanoi Liina eräänä iltapäivänä, kuin vapaaherratar ja neiti olivat jättäneet heidät rauhaan ikkunaloukkoon; — tiedättekö, niin olen minäkin, kuin minä ajattelen mitä isä sanoo Helmer'istä; minä tahtoisin mielelläni, että isä pitäisi hänestä, muuten se tekisi minulle pahaa; … mutta te? minkävuoksi te olette niin hajamielinen?
— Se on vaikeata sanoa; mutta yhtäkaikki, minä tahdon laaatia teille kysymyksen — hyvä tyttö tietää neuvon kaikkeen: tuleeko seurata järkeä vai sydäntä?
Liina hymyili.
— Niin, se on riippuvaa; sillä joskus on järki, joskus sydän tyhmä, ja jos net puhuvat tyhmyyksiä, niin ei niitä tule seurata.
— Niin, on juuri kysymys, mikä on tyhmää.
— Se, joka on hyvää, ei ole koskaan tyhmää, vaikkapa se siltä näyttäisikin. No, minä kerron teille historian, niin saatte sanoa, oliko se oikein vai tyhmästi.
— Ja tämä historia?
— Te olette nähneet vanhan Mariani?
— Olen.
— Hän on ainoa paitsi teitä, jonka kanssa minä saatan puhuaHelmer'istä; hän on hyvä akka, josta minä paljon pidän.
— Ja hän on tehnyt jotakin hyvää, joka ei ole tyhmää, — naurahteliBerndtsson.
— Ei; nyt tulemme me aineesen. Maria on monta kertaa kertonut minulle, että hänellä, nuorna ollessansa, oli toveri, josta hän paljon piti. He palvelivat yhdessä monta vuotta; mutta niin tuli rakkaus väliin ja hän meni naimisiin. Vanha Maria oli luullut, että he muka olivat muuttaneet Tukholmaan; mutta miten oli mahdollista saada selkoa heistä, kun luultavasti mies oli ottanut toisen nimen ja siis oli tuntematon. Ajatelkaas sitten hänen iloansa, kun hän eräänä päivänä kohtasi nuoruuden-ystävänsä. Hän on nyt leskenä ja köyhä; mutta sanoi vanha Maria, (joka ei koskaan muista kuinka pitkä aika on kulunut hänen nuoruutensa ja nykyisyyden välillä) hän on, sanoi Maria, sama hyvänluontoinen tyttö kuin ennen, vaikka hän on vanhentunut.
— Ja enempi?
— Niin, Maria on käynyt tervehtimässä ystäväänsä ja tuli kotiin vallan ihastuneena. Siellä asuu eräs tyttö eukon kanssa … se on hän, josta minä tahdon puhua, jos se huvittaa luutnanttia.
Berndtsson oli suurimmassa mielenjännityksessä.
— Puhukaa, parahin mamselli Liina, puhukaa! — pyysi hän.
— Hän oli, sanoi Maria, kaunein Jumalan luoma olento kuin hän oli nähnyt. Nuoruudenystävä oli kertonut hänen kohtalonsa; mitä luulee luutnantti! tuo köyhä tyttö, jolla ei ollut edes kattoakaan päänsä yli. pakeni kasvatus-vanhempainsa luota, senvuoksi, että muuan rikas paruuni kosi häntä; mieluummin kuin, että hän möisi sydämensä kultaan ja rikkauteen, kunniaan ja loistoon, pakeni tuo nuori tyttö köyhyyteen ja pimeyteen. Oli onni, että eräs hyväntahtoinen akka, joka on sukua Marian nuoruuden-ystävälle, otti huolen tytöstä. Ukko käy toisinaan häntä tervehtimässä; ja se on hänen suurin ilonsa.
— Ah niin … onko se niin?
— On, niin sanoo kumminkin Maria. Kuitenkin niin mahtaa tuo olla hyväntahtoinen ukko.
— Niin, se on hän varmaan.
— Tunnetteko te häntä?
— Hm, en suinkaan. Se on vaan arviota, mutta kuinka voimme me tuomita, että hän on niin hyväntahtoinen?
— Niin, että hän on auttanut häntä rahoilla, ei ole niin kummallista, varakas ukko ei saata paremmin käyttää ylellisyyttä kuin pelastaaksensa turvatonta tyttöä; mutta hän koittaa myöskin hankkia hänelle sielun-nautintoa.
— Miten sitten?
— Niin, hän on hankkinut hänelle kitaran ja … ukko mahtaa olla tavaton ukko; ja niin kirjoittaa hän pieniä runojakin hänelle?
— Tekeekö hän?
— Tekee, Maria puhui, että hänen palvelustoverinsa oli maininnut, että hän on antanut tytölle värsyjä, ja että hän joka päivä laulaa niitä, taukoamatta; sangen kauniita värsyjä, niin oli Marian ystävä vakuuttanut.
Berndtsson huokasi syvään.
— Tiedättekö te, mamselli Liina, minä olen teidän uskottunne — tahdotteko te olla minun.
— Kyllä; mutta sanokaa nyt, tekikö tyttö oikein? Järkeä ei hän totellut, sillä järki sanoi luonnollisesti, että hänen ennemmin piti mennä naimisiin rikkaan paruunin kanssa, kuin että hän koko ikänsä neuloisi poimuille taitetuita yökaapuja; mutta sanokaa…
— Hän teki oikein, niin, Jumalan kautta hän teki oikein, — sanoiBerndtsson.
— Nähkääs, saattaa käyttää itseänsä sangen tyhmästi ja sentään tehdä sitä, kuin pitäisi. Mutta luottamuksenne, luutnantti Berndtsson; minä olen ainoastaan vain nuori tyttö raukka, mutta te olette melkein kuni veljeni; puhukaa!
— Niin, nähkääs, — alkoi Berndtsson. joka huomasi eristetyn tilansa tukalaksi; — nuot värsyt olen minä kääntänyt saksasta, säveltänyt, kirjoittanut omalla kädelläni ja lähettänyt tuolle tytölle.
Liina säpsähti. Sellaista luottamusta ei hän ollut odottanut.
— Nähkääs, mamselli Anton, minä rakastan tuota tyttöä, samoinkuin te rakastatte Helmeriä; senvuoksi olen minä niin luotettava asioitsija.
— Niin, ja hän ansaitsee sen?
— Niin, Jumalan kautta, niin.
— Ja hän?
— Minä luulen, että hän…
— No mitä?
— Nähkääs, hyvä mamselli Anton, minä olen köyhä ja minun täytyy pyrkiä eteenpäin onnen radalla; se olisi tyhmää, kukatiesi väärinkin, pyytää toista jakamaan köyhyyttäni ja murheitani.
— Mutta, jos hän tahtoo niin?
— Mutta minun ei tule sitä tehdä… Ei, suoraan sanoen, olenko minä kyllin onnen-etsijä unhottaakseni häntä, ja kuitenkin — minä en voi.
— Parahin luutnantti, tehkää, mitä sydämenne käskee, niin teen minäkin. Ah, tietäkää, että minä olen kärsinyt paljon Helmerin tähden; sillä Ilse täti ja setäkin tuolla alaalla arvostelivat sen olevan liika halpaa rikkaalle Liina Anton'ille; ja nähkääs, minä saan kärsiä paljon, paljon, ja voin tuskin toivoa, että kuitenkin vanhempani suostuivat ehdotukseen; mutta kas, luutnantti Berndtsson — "hänet taikka ei ketään" — sen tähden saatan minä elää ja kuolla.
Berndtsson tarkasteli todellisella ilolla tuota nuorta tyttöä ja voimakkaan tahdon ilmausta, viehkeätä rakkautta ja kärsivällisyyttä, joka oli hänen muodossansa.
— Jättäkää nuot suuret tuumanne, ja jos te luulette, ett'ette te voi tulla onnelliseksi hänettä, niin tehkää kuni minä: kärsikää mitä te saatte kärsiä, pilaa, naurua, nuhteita, kaikkea; mutta älkää jättäkö tuota ainoata, jota te todellakin voitte kutsua omaksenne … tunnon-rauhaa.
— Kiitos! — lausui Berndtsson, — kiitos teille, ystäväni morsian, kiitos joka sanasta! Minä tahdoin vain kysyä elävältä, ajattelevalta, tuntevalta olennolta, samallaiselta kuin minä itsekin voin kysyä: olinko minä viisas vai hullu? Te olette vastanneet.
— Kun te tapaatte tästälähin hänet, niin tervehtikää häntä minulta.
— Minäkö? Minä en tiedä, missä hän asuu, ja olen luvannut, ett'en edes kysyisi itsiäni perille, muuten voisin Marialta saada tiedon siitä; mutta minä en tahdo tunkea pyhyyteen. Minä olen, — lisäsi Berndtsson, — nyt saanut neuvoa, ja sitä samaa kahdelta taholla: yhdeltä sangen kokeneelta ihmiseltä ja kokenemattomalta viattomuudelta. Kummallista, molemmat ovat yhtä.
— Niin, sitten voitte te kanssa luottaa niihin.
— Tuo oli pitkätête-à-tête, — lausui neiti Attalie; — ah te, vallasväkeni, miten te olette onnellisia!
— Kuinka niin? kysyi luutnantti.
— Oi, Jumalani! että te saitte nähdä kreivi Baltzarsköld'in arapialaisen hevosen, todellinen Beduini, vakuutti paruuni eräänä päivänä.
— Mekö?
— Niin, kaksi tallirenkiä veivät sen vähä aikaa sitten sivuitse, niin kertoi kamarineitsy. Ah, Jumalani! ett'en minä saanut nähdä tuota jaloa eläintä! Minä olen varsin mieltynyt kauniisin hevosiin. Paruuni puhui, että se on kovin vihainen ja että se tappoi erään Beduinin, tuo kiltti elukka, yhdellä ainoalla potkulla; se on tavatonta, kuinka semmoinen eläin on virma. Nyt sitä opetetaan ratsuksi joka päivä kuninkaan omassa tallissa, mutta se heittää pois selästänsä ratsupalvelijat, minkä ennättää. Ah, se on erämaan poika, hän ei pidä meidän ilmanalastamme. Eläin raukka … mutta te näitte kai sen?
— Emme, todellakaan emme.
— No, sanottakoon! Oli kaksi livré'en puettua tallirenkiä, jotka taluttivat sitä, ja hän potkasi ta'apäin, niin että kengät säkenöitsivät kuni hopea, sanoi äitin Lisett; ja te ette kai olisi saattaneet huomata sellaista, etenkin te, herra luutnantti, joka olette sotilas?
Nyt astui tehtaan-isäntä sisään.
— Hm, kirottu tapaus! tuo arapialainen ryösti itsensä irti ja karkasi pitkin katuja akkojen ja lasten yli.
— Jumalani, silloin saattaa hän vahingoittaa itseänsä; mikä synti, jos noin kaunis eläin! — sanoi neiti Attalie.
— Niin, se saattaa kyllä tapahtua, mutta kas, saatammepa me olla ilmankin tuollaisia rätyvarsoja; meidän vanhat ruotsalaiset konimme ovat kymmentä kertaa paremmat.
— Kas, niinkö isä sanoo!
— Niin näes, he syövät heiniä, saavat joskus vähän kauroja, muuten heiniä ja peluja, ja silloin tulevat he hyvin toimeen. Tuollaisen vauhkon pitää saada paljaita kauroja, ja Jumala tiesi, joll'ei vielä riisiryynejäkään; ja mitä tekee hän? Ei mitään; ratsastaa ei sillä voi. eikä sitä voi valjastaa vaunujen eteen, mutta lähteä karkuun rengeiltä, sen hän taitaa ja juosta suoraa päätä Jaakopin kirkkoa vastapäätä olevaan ruukkulautapuotiin, sen hän taitaa.
— Onko hän?
— Niin, ja hän rikkoi sekä ruukut että matamin päälle kaupan.
— Ah, niin naurettavaa! Ha ha, minä tahtoisin juuri nähdä tuon matamin.
— Oi, se ei ollut niin kaunista; hänen saivat he kantaa sairashuoneesen.
— Ihmis-parka, se oli vallan syntiä hänelle, vaikka se oli varsin oiva tuuma Zephyr'iltä; hänen nimensä on Zephyr ja kuuluu olevan oikeata hevos-aatelia, polveutuen kuningas faraon ajoista.
Zephyr oli ja siitä tuli illan keskustelualue.