Joku aika sen jälkeen tulivat kärryt helkkuen tiellä Saksnäs'in virkataloon päin, jossa rykymentin majoitusmestari Berndtsson asui. Kuin kärryt kääntyivät oven eteen, hiipi pieni olento heilukaapuun puettuna, niistä ja puhui kauan ja innokkaasti kyyti-talonpojalle, koskien hatturasiaa ja pientä kapusäkkiä.
Berndtsson, joka kuuli Bellan haukkuvan, katsoi ulos ja näkyi taasen tuntevan kaapun.
— Niin … ah niin, Emili! — huusi hän, — se on meidän vanha notariuksemme.
He riensivät molemmin ulos.
— Terve tuloa, notarius! huusi Emili, ukkoa syleillen.
— Nöyrin palvelija … otin vapauteni, hä, hä, hä! Kanna sisään hatturasia, rakkaani, ja kapusäkki … kovin hauskaa nähdä luutnanttia ja pientä rouvaa.
— Älkää sanoko niin, hyvä isä! sanokaa Emili, sanokaa Berndt!
— Vai niin, hm … kun vaan saan siivota vähän itseäni.
Hän jätettiin rauhaan luutnantin kamariin, ja hetkisen kuluttua astui notarius varsin koreana saliin, hattu kädessä; mutta hän oli puettu pitkään kaulahuiviin ja punjetteihin ja hänen hattuansa ympäröi tylli — nauha.
— Kah, isä, miten on?
— Ah niin, — alkoi notarius, — niin lapset, äiti…
— Onko äiti kuollut?
— Niin, kuka olisi voinut luulla, että hän menisi ennen minua? Oi, Herra Jumala, että tuli elää tuokin suru… Hi hi hi! minä en voi muuta kuin nauraa, niin kummastuneilta näytätte te.
Kaikessa ei notariuksen murhepuku näkynyt sopivan hänen iloisille kasvoillensa. Notarius oli elähtävä, hilpeä ja kensti, paitsi silloinkuin hän puhui äiti vainajasta.
— Tänäpänä kahdeksan päivää sitten haudattiin Adolf Fredrikin luo ja hänellä oli omat kellot, äiti paralla.
* * * * *
— Minulla on, — sanoi notarius, sittenkuin hän oli lämmennyt vaatteissa, ja sittenkuin lapset olivat alkaneet huvitella itseänsä hänen kanssansa, joka ei viipynyt kauan. — Minulla on sangen tärkeä uutinen… Ei, antakaa kaulaliinan olla, lapsukaiset!
— Antakaa vaarin olla, hyi, onko Liinan tapa tehdä niin! — sanoi äiti vakavasti pikku Liinalle, joka oli pistänyt pyylevän kätensä notariuksen kaulaliinan sisäpuolelle ja uhkasi hävittää koko paryrin.
— Tärkeä uutinen? kysyivät molemmat.
— Niin, näet, Emili, minä en ole saattanut ennenkuin vasta äidin kuoltua varastaa vanhaa Raamattuasi.
— Kiitos isä! Onko se mukana?
— Ja niin… Odota vähän, — lisäsi hän, juosten ulos ja hän tuli takaisin Raamattu kädessä. — Ja, niin on kerrottavana, että Valdemarsborg'in fideikommissikirjeen kodicilli on avattu.
— Ja Jakobsstege?
— Mitä vielä!
— No, mitä sitten?
— Niin näes, Emili, mikä on tuo nimi, jonka on tällä kannella? — kysyi notarius, ja hänen silmänsä kipenöitsivät nimettömästä ilosta, — mitä on tässä? "Eilias Frid fik thenna Biblia til skiäncks af Anders Oliv then 3 Januari Anno 1622". ("Elias Frid sai tämän Raamatun lahjaksi Anders Oliv'ilta 3 p:nä Tammikuuta v. 1622").
— Elias Frid, niin, isä, se oli minun isäni isän isän isä, tai noin, se on viimeisellä kannalle, — sanoi Emili.
— Hm, tiedättekö te, nyt sisältää testamentti, että perillinen suorastaan etenevässä polvessa tästä Elias Frid'istä on … hm, hm.
— Mitä? Onko jotakin siitä testamentissa? — sanoi Berndtsson. — Mitä se on saapa?
— Minä en saata pu — puhua… Niin, veli, niin, veli! Se elihän(nainen) saapi … saapi … Val … Valdedemarsborg'in.
— Mitä?
— Niin, niin on siinä kirjoitettu. Herran Jumala! Herra Jumala, taivaan isä, jos minä nyt saisin kuolla keskellä iloa.
Vanhalla notariuksella oli oikeus; sukulaisuus todistettiin helposti, juuri niiden muistoonpanojen johdosta, jotka olivat raamatussa. Ja vuosi tämän jälkeen otti Berndtsson Valdemarsborg'in haltuunsa.
Berndtsson'in oikeuden tunto kielsi häntä ottamasta sitä kokonansa. Se palotettiin niin, että Aksel ja Maria saivat yhden osan, ja toista hallitsi Berndtsson, Frans'in ja Emman protesteista huolimatta, heitä varten.
Vanhalla notariuksella ja vanhalla kapteenilla vaimoinensa oli huoneensa kullakin alakerrassa tuota suurta rakennusta, sillä ei kukaan niistä rakastanut portaita; mutta joka päivä lapset kolkuttivat notariuksen ovea huutaen: saammeko tulla vaarin luo. Tämä tapahtui, ja he menivätkin mieluimmin sinne, sillä vaari Blomros huvittelihe veistämällä ja laittamalla heille joululahjoja. Vaari Blomros oli niin sydämellisesti hyväntahtoinen.
Joulukuusi paloi salissa Göthildan iltana, Loppiaisena. Mitä hän oli Loppiais-kuningattarena antanut, sen oli Jumala vahvistanut: Hän oli antanut hiljaisan perhe-elämän Marialle ja Berndt'ille, sitä kuin hän oli toivonut — itsenäisyyden.
— Nähkääs, lapset, tuo on täti Göthildan kuusi, — sanoi Berndtsson; — nähkääs, se oli pieni sisko, joka oli minulla. — Ja niin kertoi hän hänen satunsa "Tittut".
— Onko se sitten niin hyvä, — kysyi pikku Felicia Berndtsson, — onko se sitten niin hyvä, aina olla lapsena?
— On, Felicia, niin on se, kysy vaarilta, eikö ole hyvä olla lapsena aina vanhuuteen saakka, saattaakseen iloita ja nauttia jokaista pienintäkin iloa, ikäänkuin se olisi suuri. Kysy vaarilta!
— Onko se niin, vaari? Sanokaa, vaari!
— On, lapseni, minä olen kumminkin,minunmielestäni, huomannut sen olevan hyvän, että minä olen koko elämäni leikkinyt tittut'ia toivon kanssa … se ei lopultakaan minua pettänyt.
Tuossa niin kutsutussa puutarhasalissa Felikshillissä, yksinkertaisessa, mutta kauniissa kehyksessä kukkivien kiertokasvien ympäröimänä, istui vanhan, jalon Kreivin kuva — mestariteos, elämää ja totuutta täynnä. Ei saattanut olla huomaamatta niitä kauniita, jaloja, ajattelevia kasvoja, ei saattanut mielellään unhoittaa tätä hienoa, jaloa hymyä suun ympärillä, joka näkyi olevan valmiina, koska hyvänsä "kukkia puhuttelemaan". Koko tämä olento ilmoitti jotakin hienoa sivistystä, jaloa, mutta inhimillistä hyvää kuitenkin, joka, sanalla sanoen, mainitaan olevan ylevä ilmaus.
Se on jotenkin varmaa että tuollainen ilmaus on harvoissa, jotka eivät ole juosseet pois vanhasta sivistyskannasta — nykyisessä juoksijoissa on paljon jaloutta ja hyvettä, mutta ani harvoin aatelinen ilmaus kauneimmassa merkinnössä, joka on visseissä todellakin aatelisissa suvuissa, tai sellaisissa, joissa sielunviljelys isäänmaan-rakkauteen yhdistyneenä — annas olla — jalouteenkin, on mennyt isästä poikaan monessa mies-polvessa.
Samoinkuin ruusu, joka viljelyksen kädestä vähitellen on saanut toisia muotoja ja toisia värejä, on kadottanut piikkinsä ja niiden sijaan saanut vaalean vihreän, tumman sammal-peitteen, niin vaikuttaa viljelys ihmiseenkin, muuttaen monissa polvissa itse tuon ulkomuodonkin. Tämä esikuva ilmautuu selvästi, jos hairahtumattomalla katseella tarkastelee yhden maan vanhoja sukuja ja vertaa niitä semmoisiin, jotka itse ovat taistelleet itseänsä ylöspäin. Siten on joka maalla oma syntynyt aristokratinsa, joka näkyy olevan omaa juurtansa, joka varmaan, ulkomuodossakin, eroittuu kansan joukosta — ja joka usein siitä saa kiittää vuosisatoja vanhaa viljelyä, joukoista erotettuna elämisen ja ajattelemisen tapaa. Sen huomaa selvemmin vanhoissa sivistyneissä valtioissa ja harvemmin uusissa. Aatelisella Hispanialaisella tai Englantilaisella on aivan toinen muoto kuin Venäläisellä jälkeläisellä, jonka suku kohosi tyhjästä Katarinan tai Pietari kolmannen aikana. Tuo jalo muoto ei tule, jos kohta individi olisikin maansa sivistyksen huipulla — se on jotakin, joka on perittävää.
Frans Olivesköld'illä oli lapsena ollut sellaisen sukumerkin kanta, mutta se katosi, ja uutis-asukkaalla Frans Feliks'illä ei ollut tuota jaloa ilmausta, mutta ehkä hyvä, joka tuotti luottamusta. Ja vakituisesti ei hänellä ollutkaan sukuperää — jajoshänellä olisikin ollut niitä, niin oli hän juoppo-päivinänsä hukannut niiden merkin.
Näitä tarkastuksia teki Frans itse usein, nähdessänsä tuon jalon ukon katselevan ales kukilla täytetyltä seinältä.
Tuo patriarkallinen rauha, joka muinoin ympäröi Felikshill'iä, oli nyt jättänyt tilaa rikkaammalle elämälle. Nuo uudet siirtolaiset olivat muuttaneet lähemmäksi — kaupunki perustettiin tuota pikaa virran äyräälle — höyrylaivat jullivat säännöllisesti sinne, rautatie kulki Felikshillin viljaisan, rauhaisan laakson kautta — maa oli nousnut arvossa, rahat olivat vilkkaassa liikkeessä — ja kansa oli jo kadottanut tämän rakkauden maahansa, tämän hartauden siihen paikkaan, johon me olimme laskeneet työmme, johon me olimme rakentaneet toiveemme rauhaisalle ja hiljaiselle tulevaisuudelle.
Villeydellä onomatnomadinsa — teollisuudella ja rahanpyynnillä omansa — ei kellään niistä ole isänmaatasiinämerkityksessä, kuin tilallisella maanviljeliällä, joka on perinyt tarpeensa ja elää isäinsä maalla. Näin valitteli Frans, kuin toinen toisensa perään hänen ruotsalaisista ystävistänsä myi sarkansa tai alkoi kaupitella ja ravintolaa pitää. Vähän tarttui jokaiseen tuo kaikkivaltias sävel ja heistä tuli vastaisuudessa rikkaita amerikalaisia poismuuttaneiden ruotsalaisten sijaan, jotka ottivat vaarin muistoistansa ja rakastivat kotoansa, maatansa ja omaisiansa ylinnä kaikkia.
Koko tuosta pienestä siirtokunnasta oli tullut leiri kodin asemasta, levähdys-paikka tulevaisen rauhan ja ilon lähteen asemasta. Paimentolaisparvi paimentolaisparven jälkeen tunkeutui sinne.
Frans vetäytyi siis kuoreensa ja hoiteli maatansa, omaamatta kuitenkaan monta vanhoista naapureistansa. Hän oli liiaksi paljon ruotsalainen, voidaksensa soveltua näihin uusiin oloihin, liiaksi vanhan-aikainen, yht'äkkiä muuttaaksensa nyt luontoansa.
Hän oli siis suljettu perheesensä. Hän kohtasi uhalla, niin hyvin kuin hän voi, tuota suurta virtaa, joka liikkui hänen asuntonsa ulkopuolella — ja siis hoiti hän kaksinaisella huolella ruotsalaisia muistojansa ja teki lapsistansa ruotsalaisia — jankee'in asemasta.
— Mutta, sanoi Emma eräänä iltana miehellensä, sittenkuin Feliks — nyt kaksitoista vuotias poika oli jättänyt heidät — mutta — älä naura minua Frans — mutta meidän Feliks'istämme ei suinkaan koskaan tule oikeaa amerikalaista.
— Minä epäilen sitä — enkä minä sitä tahdokaan, minä panen arvoa kauppaan ja käytäntöön — mutta myödä kaikkea — ei — niin suurta kauppamiestä ei minusta koskaan tule.
— Eikä Feliks'istäkään. — Sinä et voi uskoa, millä ihastuksella hän minulle puhuu siitä, kuin hän on oppinut — kuinka hän jumaloitsee ruotsalaisia muistoja — kuinka hänen silmänsä loistavat, puhuessansa Banér'ista, Horn'ista, Torstenson'ista ja Oxenstjerna'sta — hänestä tulee varmaan sotilas aikoinaan.
— Mutta ei täällä, Emmaseni — se ei kelpaa — vaikka Amerika nyt onkin alkanut käydä valloitusretkillä, sotaa muutakin kuin itseänsä puolustamista varten — näes, se on menoa monarkkiaan — ellen minä erehdy.
— Mitä?
— Niin, vaimoni — jos tahdotaan sotaa, niin tahdotaan aseilla kartuttaa valtaansa, tai jos sitä tarvitsee puolustaa aseilla, niin ei presidentti riitä — silloin täytyy siellä olla päämies, joka on välinpitämätön äkkinäisistä puolue-muutoksista. — Niin on aina ollut, sillä se auttaa vähän, puolustaa tällä rahalla itseänsä yhden miehen tai luokan valtaa vastaan, tekemällä taivaan selvää vääryyttä. Se ei ole kyllin, että, niinkuin nuo vanhat republikit, ajavat niitä maanpakolaisuuteen, jotka urhoollisuudellansa ja nerollansa ovat pelastaneet maansa — tulee aina sellainen, joka ei anna heittää pois itseänsä ja jota vahva aseellinen puolue holhoo — ja hän perustaa dynastin. Niin kauan kuin joku kansa on yksin, ulkonaisiin hyökkäyksiin kiinni pääsemätön, niin kauan kuinse rauhassa saavaurastua, niin voi se hallita itse itseänsä — mutta ei niin, silloin sen täytyy koota voimansa vastustaaksensa hyökkäystä — tai vielä vaikeampaa, jos se tahtoo ryöstää, aseilla voittaa sitä, jota eivät rahat voi antaa. Sinä näet sen siinäkin, että melkein kaikki Tasavallan presidentit ovat olleet kenraalia, miehiä, jotka ovat johdattaneet jotakin aseellista voima. Jo siinäkin on vapaatahdoton tunnustus siihen, ettei vielä tässä silmänräpäyksessä sydän ja laki ole niinä, vaan rahat ja voima, jotka viimeisessä kädessä vaikuttavat. Ei vaimoni — minä uneksuin patriarkallista valtiota — mutta, näes, me olemme tulleet kauppavaltioon — ja minä epäilen. Mutta, Emma — me puhuimme Feliks'istä — oletko huomannut?
— Mitä?
— Näetkös tuolla kaukana kukkien joukossa.
— Isän-isä — niin — ah niin — Feliks on hänen näköisensä.
— Niin — se on kieltämätöntä — Feliks on niin hänen näköisensä, että me saatamme antaa tuon isän pienen valokuvan tulla tänne Valdemarsborg'ista — se maalattiin, silloinkuinhänoli kolmentoista vuotias ja page — minä muistan sen hyvin — se on meidän Feliksimme.
— Se on kummallista.
— Niin, kovin kummallista. Minä en ole hänen näköisensä ja siis täytyy yhtäläisyyden olla äitin perintöä vaikka et sinäkään ole hänen näköisensä. Tapahtuu joskus, että yhtäläisyys tulee takaisin monien sukupolvien perästä.
Feliks oli todellakin kummallisesti vanhan kreivin näköinen, vaikka hänellä olikin isänsä näköä. Tämä oli kuitenkin peitettynä erään ilmauksen varjoon, joka elävästi muistutti tuota vanhusta hänen onnellisimpina ja puhtaimpina hetkinänsä. Silloin näki tuon vanhuksen, kuten nyt pojankin silmissä ja suun ympärillä jotakin, jota ei saattanut nimittää muuten kuin sanalla "Uljas" — jotakin, jota ei saata kuvailla, mutta joka kuitenkin löytyi.
Felicialla oli äitinsä muoto — sama hurskas, suloinen, mutta kuitenkin vakava ilmaus noissa sini-silmissä — sama taipuvaisuus, ja sama luonnon-lujuus. Kun Feliks pienellä tussarillansa, isänsä seurassa, kulki vuoristossa, vuorikauriita metsästämässä, tai kun hän itse kokosi laakson pojat ja näytteli heidän kenraalinsa roolia — istui tuo pieni, sievä tyttönen äitinsä vieressä kukkasalissa — ja hymyili usein, heittäessänsä silmäyksiä vanhan kreivin muoto-kuvaan, sanoen:
Äiti, se on kummallista, miten Feliks on isän-vainajan näköinen
Niin, lapseni, vastasi äiti, — Jumala antakoon hänen olla isän-isä vainajan kaltaisen kaikessa, niin jalon, niin herttaisan kaikessa, kuin hän oli — silloin tulee hän siunaukseksi kaikille — silloin saattaisikin hän kerran kohdata tuon vanhuksen ja tulla tunnetuksi yhdeksi hänen suvustansa.
1851.
On niin pimeätä mökissä — pane pesään valkeata — pane enempi — ei anna olla — nuot liekit, tiedä, tyttöseni — nuot liekit.
Oh, eihän se voikaan palaa ilman liekkiä, tiedän mä, vastasi eräs puolikasvuinen tyttö vanhalle, harmaapäiselle akalle, joka puoleksi istui vuoteella ja ikäänkuin haperoitsi rautaisilla käsillänsä ilmaa. — Te olette niin tukala, ettei kukaan saata tehdä teidän mieliksenne. — Te saatatte joutua siihen, ettei teillä ole ketään, jollette te ole tyytyväinen.
Tyytyväinenkö? kuinka, mutisi tuo vanhus, raappien valkeata päätänsä, tyytyväinenkö? niin — kuules Tiina — minä olen aina ollut viisas ihminen ja edeltäkäsin laskenut, kuinka minä saisin vanhuuteni rauhaa — mutta.
Oh, teillä ei ole mitään hätää, sanoi tyttö nenäkkäästi.
Rakas Tiina, olethan sinä minun lihallisen sisareni tyttären tytär, sinä olet minun vertani, niin ei sinun tule vastata.
Oh, koska ette ole tyytyväinen, niin ei voi kukaan kestää tässä saatananloukossa, vastasi tyttö nenäkkäästi, heittäessänsä raakkuja valkeesen, jotka räiskyen leimahtivat ja valaisivat nyt tuota ennen pimeätä huonetta. Se oli jotenkin suuri ja tavallansa huonekaluilla hyvin varustettu — vanha pähkinä-kaappi messinkikoristeinensa ja kello päällystiminensä, pyntätty paimenien ja paimenettarien kuvilla, kallisarvoisia esineitä muinais-päiviltä, jotka osoittivat, että omistajattarella, vaikkei hän kuulunutkaan parempaan säätyyn, kuitenkin oli kaikenlaista, joka muistutti siitä. Seinillä riippui muutamia vipsuja vississä koreudessa, ja niiden joukossa etupäässä pieni metaljonki naisen kuvalla veti huomiota puoleensa. Se esitteli nuorta naista puuteroituina ja kukilla kaunistetuilla hiuksilla, jotenkin sellaisilla, joita kuningas Kustaa III:nen hallituksen alussa vielä käytettiin. Kasvojen juonteet olivat kaukana rumat, vaan pikemmin kauniit, mutt'eivät miellyttävät. Jotain vaatimatonta ja samalla viekasta piileskeli noissa tavattoman pienissä silmissä, joita suojasi ankaruutta osoittava, tumma silmäripsepari. Mutta katsomatta tuohon vastenmielisyyteen, jota tunsi, oli vaikeata kääntää silmiänsä näistä kasvoista, joissa oli jotakin niin elävää, mutta samassa niin sydäntä liikuttavaa, että tuli varsin kummalliseksi mieleltänsä. On vissejä muotoja, jotka ehdottomasti vangitsevat tarkkaavaisuuden, jos kohta ne ovatkin vastenmielisiä.
Tiinaseni, viritä kynttilä, pyysi akka, jonka puoleksi suletut silmät kummallisesti kipenöitsivät roviota kohden. Viritä kyntteli — te saatte kuitenkin yhtä paljon minun jälkeeni — kyntteli saatetaan kyllä hyvin minulle antaa.
Tyttö mutisi muutamia ärtyisiä sanoja siitä, että se voisi olla tarpeetonta, mutta hän viritti kuitenkin kynttelin. Muutaman silmänräpäyksen päästä oli hän kadonnut.
"Hän meni", mutisi akka, vitkalleen nousten ja katsoen ympärillensä huoneessa. — "Hm — viisas olen minä aina ollut — kaikissa ajattelin minä avutonta vanhuutta — ja minä kokosin — minä säästin — minä — hu! hu! — nyt olen minä kuitenkin avuton — he tahtovat vaan periä minut, minä elän niille vaivaksi — mutta minä olen elävä — elävä".
Tuon vanhuksen laajat kasvot vääntyivät nauruksi keskellä kiukkua ja epätoivoa — minä olen elävä — elävä harmiksi. Ha, ha, minä en tahdo kuolla, minulla on paljon tekemistä, paljon täällä — täällä — sykkiikö sydän? — oi niin, varmaan sykkii se — mutta voimatonna.
Hän vaikeni muutaman hetken. Kuinka, toisti hän — se on kuitenkin kummallista — nyt vanhoilla päivilläni, kuin minulla olisi ollut lepoa, olen minä levottomin. Puhutaan omasta tunnosta, siitä en minä koskaan ennen tietänyt — se on tauti, vanhuuden heikkous, sanoi neiti vainaja aina. Hän katselee minua tuolta — katso noita pieniä, säteileviä silmiä — katsokaa vaan, katsokaa — ei, älkää katsoko — se olet sentäänkin sinä — niin sinä, neiti Juliana du Valmy, jonka täytyy kärsiä — niin — niin on se. Minä olin vaan sinun palveliattaresi — minä olin työkalu. Ei se ole kirveen syy, että hän murhaa, ei se ole luotin syy, että hän läpäisee ihmissydämen laudan asemasta. Vanhus pudisti harmaata päätänsä niin, että haihtuvat hiukset lainehtivat pitkin otsaa. Minä nauraisin rakasta neitiäni. — Oi, hänen ei ole ikävä, hänen, siellä kuin hän on — oi, hän sopii siihen seuraan. Hiljaa! tuleeko siellä joku? Ei.
Kuuluu joskus siltä, kuin jos joku jyskyttäisi seinää — juurikuin tissuttelisi lattialla karvaisilla jaloilla — mielen-kuvitusta, taika-uskoa — sanoi neiti vainaja aina — hän ei uskonut mitään, hän.
Vanhuksen keskeytti tyttö, joka taasen tuli sisään, yhtä synkkänä, yhtä nenäkkäänä ja likaisena kuin ennenkin. Hän luuli olevansa kuin vankeudessa, sillä sukulaiset olivat lähettäneet hänet sinne, valvomaan elämää "akalta", kuten Tiinan isä, kivenporaaja Jaakko Ullqvist, aina, kuin hän istui Återvänd-krouvissa, sanoi krouvari-akan hänelle velaksi kieltäessä. Tiina on tuolla Evedal'issa odottamassa akasta henkeä, jonka ehkä piru ottaa jonakuna päivänä — ja silloin saapi Stenbergska kaikki omansa täydellisesti ja vieläpä päällisiäkin, piru vieköön.
Oh, hän on sitkeä, hän — piru ei häntä ota, ennenkuin hän kypsyy.
Ha, ha, oi — sitten ei se viivy kauan, hän on ollut kypsä aina nuoruudesta — nähkääs Stenbergska, hän on pirun kasvilassa neidin luona Utå'ssa — ihmisvainaja. Tämä mies oli akan ainoa sukulainen, hänen ainoa tukensa ja turvansa vankeudessa.
Kuules, Tiina minä olen sentään hyvin heikko, lausui akka — olisi ehkä hyvä toimittaa tänne pappi.
Aiotteko te sitten kuolla?
No niin, voisi kyllä tapahtua, ja silloin olisi hyvä puhutella pappia.
Välittikö muorin neiti papista?
Ei suinkaan, hän oli maailmallinen viime hetkeen asti, hän; mutta minä tahtoisin sentäänkin. —
Oh, se vaan maksaisi.
Vanhus vaipui takaisi vuoteellensa — tämä: "se vaan maksaisi" — tuskautti häntä enemmän kuin mikään muu: mutta hän kokosi voimansa uudestaan — antoi kuulua käheätä, koleata naurua, joka kuitenkin pian muuttui yskäksi. Tämän jotensakin tasaannuttua, sanoi hän voimalla, joka tyttöä kummastutti: nyt sinä menet Antti Elmerin luo ja pyydät häntä tulemaan tänne, ja se oitis — kuuletkos?
Tuo tavattomuus äänessä teki vaikutuksensa, tyttö meni.
Antti Pietari, lähin naapuri, tuli, ja häntä pyysi akka seuraavana päivänä menemään pappia hakemaan.
* * * * *
Oli seuraava päivä iltapuoleen. Ei ketään muuta, kuin pappi ja akka, ollut tuossa puoli pimeässä mökissä.
Pappi puhui hiljaa, mutta voimakkailla sanoilla tuolle sairaalle.
Niin, minä kirjoitin kirjeet neitin käskystä, sanoi hän — niin, sen minä tein.
— Ja tarkoitus?
Oi, sitä en minä tiedä; mutta varmaan tahtoi neiti vahingoittaa nuorta mamselli Berndtsson'ia ja sitten vahingoittaa nuorta kreiviäkin: sillä hän ei tahtonut muuta kuin turmiota.
— Ja sinä kirjoitit?
Niin, minä tottelin, minä olin uskollinen palveliatar.
— Sinä olit rikoksen-alainen, uskotko, että Jumala vanhurskaudessaan hyväksyy sinun puolustuksiasi — uskotko, että Kristus on vuodattanut kallista vertansa, pelastaaksensa sinua synnistä, jollet sinä kadu?
Niin, tosiaankin oli se varomattomasi — kadun sitä; mutta siitä ei tullut mitään vahinkoa.
— Niin, Jumala ohjasi sen niin — se oli Jumalan rangaistuksen alku, ett'ei pahaa aikomusta voitettu. Hän tahtoi herättää sekä sinua että emäntääsi — mutta te ette heränneet.
Emme, neitiä vaan kiukutti, kun ei se onnistunut; mutta minä iloitsin.
— Sinulla oli kuitenkin vähän sydäntä — onko sinulla enempätä omalla-tunnollasi?
On kyllä, mutta minä en voi muistaa kaikkea — rakas kulta, hyvä pastori, toisti hän hieman mietittyänsä ja tarttui pastorin käteen, rakas, hyvä pastori, jatkoi hän uikuttaen, mutta kyynelenkään silmää kastelematta — auttakaa minua, voidakseni välttää rangaistusta — rangaistusta — helvettiä, liekkejä piinaa, ai, minä tunnen jo niitä, riistää jo sydäntäni, aivankuin tuhannen kynttä olisi siellä.
— Minä en voi sinua auttaa, minä olen heikko ihminen kuten sinä — mutta elävä usko, syvä katumus, lämmin, innokas rakkaus sovinnosta — näetkös — jos voit kaiken tämän, niin käänny Vapahtajasi puoleen, ja hän armahtaa sinua.
Tekeekö hän? pastori — ah! minä voin siis löytää armoa.
— Kyllä — sen voit, syntis parka.
Minä olen — alkoi tuo vanhus monesti huoaten ja keskeytyen, kauan ajatellut tätä hetkeä. Tietääkö pastori, minun hopeani tuolla kaapissa, minun lainatut rahani — kaiken tuon hyvän, minä sain ne neitiltä.
—Saitkokaikki, kaikki?
En, pastori, en kaikkea — en, niissä kaikissa on synti kiinnitettynä.
— Jatka, puhu vaan totta, muista, se ei ole minun, vaan kaikkitietävän tuomarisi ja Herrasi edessä, kuin sinä nyt puhut.
Niin, pastori — niin — niin, katsokaas, kaikki tämä hyvyys vaan kiusasi minua — kaikessa oli synti kiintyneenä — kiiltävässä hopeassa oli kirous — jokaisessa esineessä, kuin minulla oli, jotakin rikollista — ai, ai, Jumala — vapahda minua, auta minua?
— Puhu.
Niin, minä pelkäsin usein kuolevani vaurastumattomana — kuitenkin tunnustaakseni totuuden ennen kuolemaani, kirjoitin minä kaikki muistiin — pani kaikki kuntoon, — jos se voi auttaa — mutta se on liian myöhäistä — liian myöhäistä — liian myöhäistä — Jumala olkoon minulle, syntisraukka, armollinen! Pitkä epätoivoinen tuska keskeytti hänen puhettansa. Vihdoinkin alkoi hän taasen. Tuolla pulpetin oikeassa laatikossa on seilattu mytty, ottakaa se, pastori, ja lähettäkää se, minun kuoltuani, sille, jolle se kuuluu. Vasemmassa on testamenttini, pankaa se täytäntöön.
Pappi löysi sekä mytyn että testamentin.
Hän istui siellä kauan — eikä myöhään; mutta kun tuo nenäkäs tyttö tuli sisään, äkkäsi hän akan haikeasti itkevän.
Kah, miten te tillittelette, sanoi tyttö — hän mahtoi puhua kauniisti, tuo pappi.
Niin, sanos, mitä tahdot Tiina, nyt voin minä itkeäkin, nyt, — nyt — tiedän minä Vapahtajani elävän, — ja hän itki, hiljaa ja nöyrästi, rukoilevana ja äännetönnä.
Ja yö tuli ja hiljaisuus — ja kuolema.
* * * * *
Noh, perintö meni kaivoon, Ullqvist, sanoi krouvari-akka Återvänd krouvissa luona käyvälle vieraallensa, kivenporaajalle.
Niin, sellainen saatanan akka — antaa vaivashoidolle kaikki tyyni, paitsi vanhat vaatteensa, jotka Tiina arvoltaankin sai siitä kuin hän oli siellä, hänen täältä mennessänsä.
Nyt on velaksi saanti loppunut, Ullqvist, — kun hän tahtoo saada, niin tiedän minä, ettei hän ole saanut eikä saakaan mitään perintöä.
Saa? — niin, kas siitä tulee riita, niin että nurkat paukkuu — pitääkö papin ahmaavan kaikki sisäänsä — ei kiitoksia — minä olen jo aikoja sitten puhunut komisarjukselle ja Krypling'in Pekalle, jotka ymmärtävät lakia molemmat, ja he sanovat että testamentti kumotaan kihlakunnan oikeudessa, ja se vaivattu, sillä kas, akka ei ollut oikeen viisas lopulla, vaan hän katui syntejänsä.
Oliko hän sen vuoksi hullu? Sen voi Ullqvist itse tarvita lopulta, juotuansa itsensä kuoliaaksi.
Sanooko hän niin, Stenbergska — noh, haalatkaa tänne puolikorttelia.
Ei!
Oh, hän antaa kai puhua kanssansa, kas tässä, se on, sieluni kautta, ämmän kirkkohame, veljesten kesken, viina-ankkurin arvoinen.
Rouvani — akka tutki esinettä — oh, kaksi kannua puhdistamatonta voiUllqvist saada.
Ehkä Stenbergska antaa kolme?
En.
No, sitten menen minä akka-hanhilaan.
Viisi tuoppia saa hän.
Kas niin, anna kaupan kulkea, ha, ha, ha. Jumala siunatkoon akkaa, siellä missä hän on — tulee muutama hauska päivä hänen kuolleella tomullansa.
* * * * *
Tuolla mytyllä. jonka vanha Martha, Neiti Julianan entinen kamarineitsy ja apuri, antoi papille, oli seuraava päällekirjoitus: Herra kapteeni Berndtsson, Valdemarsborg.
Mytty oli sangen iso ja hyvin pitsierattu, se oli tuon vanhuksen sovinto-työ; mutta sellainen, jota ei annettu, ennenkuin hän, vapaa siitä rangaistuksesta, mitä se sisälsi — makasi haudassa.
Kuinka pitkä ja vaivaloinen eikö sivistyksen taistelu barbarilaisuutta vastaan ole? Se on jatkuva luominen taitteinensa, vuosisatoinensa, jota tarvitaan muodostamaan muutamaa tuumaa ruokamultaa, jossa jalommat kasvit voipi itää. Mutta joka taholta tunkee kansallisuus raakuuteen, väkivallalla, viekkaudella ja ristinmerkillä — kaikki keinot, hyvät ja pahat, vaikuttavat samaan suuntaan — sillä kaikkein yhteinen vaikutus on kuitenkin se jonka Jumala on määrännyt. Sivistykseen täytyy raivata tietä, täytyy levittää ensimmäistä ruokamulta-kerrosta pinnalle, ennenkuin kristillisyyden rauhanpalmu saattaa juurittua. Siten työskentelee teollisuus ja sivistys kaikilta puolilta tutkimattomaan Afrikaan ja täytyy viimeinkin kohdata sen sydämmessä — ei mitään paikkaa saa olla maan päällä, joka ei kerran tunne todellista Jumalaa.
* * * * *
Yö oli ollut jotenkin kylmä, tavattoman kostea ilman-alan suhteen, ja kun aurinko nousi vuorten takaa, loisti kaste yrttien lehdillä, kuten puhtaimman veden timanttipisarat.
Bivuakivalkeat olivat sammuneet — ainoastaan siellä ja täällä nousi kaita savun kieli ylös tummansinistä, kirkasta taivasta kohden.
Afrikalainen muukalaislegiona oli sijoittunut yhteen näistä mielyttävistä laaksoista, jotka siellä ja täällä, vihreinä ja vesirikkaina, ovat kuni keitaat siinä muuten afrikalaisessa ja auringon paahtamassa Algeriassa. Mutta täällä, jyrkkien kallioiden ympäröimänä, puettuna tropiikisen ilmanalan rikkaalla kasvistolla ja ainoastaan nuo paljaat huiput alastomina ja ruuminpunaisina, oli laakso, jossa myrtti ja tamarinttipensaat tiheissä joukoissa makasivat kuni lepäävät sotilaat vallilla, sillä aikaa kun orangipuut, nääntyneenä valkoisista, hyvänhajuisista kukistansa olivat kuni vedettit, joiden tehtävänä on muiden vartioiminen. Täällä levättiin, voimia ja tietoja odottaessa.
Upsierit ja miehistö olivat sijoittuneet ruohostoon ja huvittelivat itseänsä niillä tuhansilla vehkeillä, niillä lauluilla ja niillä seikkailujen kertomisella, jotka sotaelämässä vastaavat meidän seurahuvejamme. Mutta mitä nämät ovat sota-elämän vapaan ilon suhteen, joka silmänräpäyksessä kasvaa täydelliseksi eikä tiedä siitä pitkällisestä pyrkimisestä, välinpitämättömyydestä hauskuuteen, huviin, iloon ja ihastukseen? Seuraelämän sekä ilo että suru on keino keksintöä, joka tulee tipattain, mutta sota-elämä syöksee kuni virta. Hoilaa! — kuuletkos mitään?
Se on kavalleriajoukkomme, se on Spahis — saattaa kuulla töminän, kun panee korvansa maata vasten. Nyt tulee Spahis.
Oikein niin, luutnantti Feliks, — se on meidän Spahis, he osaavat ratsastaa, he.
Kas tuossa he tulevat, — nuot ovat jaloja eläimiä ja pulskat ovat ratsastajatkin.
Kas tuossa ovat he, — minä epäilen, onko heillä mitään lisäystä muonavarastoon, — alkaa tulla siitä laista niukka, rakas luutnantti Feliks, lausui puhuja, eräs vanhempi upsieri, jolla oli tavattomat viikset, jotka riippuvat kuni lerppuva korppisiipipari ales noille auringon paahtamille poskille.
Tuo nuori luutnantti lepäsi, päätänsä nojaten satulaansa, joka oli mestarillista Maurilaistekoa.
Tiedätkös, sanoi hän, täällä on kuitenkin vallan toisellaista kuin kotona.
Niin, sinne on pitkä, vaikka meillä on jotenkin pitkä kotiin jok'ainoalla, eikä ole juuri lyhempi Brabant'iin, jossa minä olen syntynyt, — mutta sotilaalla ei olekaan muuta kotia kuin leiri, kuten merimiehellä ei ole muuta kuin laiva. Me olemme olleet monessa kuumassa rässissä, luutnantti, — miltä tuo Amerika oikeastaan näyttää?
Se on todellakin vaikeata kuvailla, vastasi Feliks, hienosti hymyillen, ei saata harvoilla otteilla kuvata neljännestä maanpalloa.
Niin, se on tosi, se — niin — mutta kas tuossa tulevat nyt Spahis.
Ei saattanut mieluummin katsella kauniimpaa joukkoa kuin tämä, mutt'ei yhdellä silmänluonnilla saadakaan parempaa käsitystä ilmanalasta, tavoista ja kansasta. Nämät ratsastajat, todellisia itämaalaisia, eivät omanneet meidän hevosmiestemme kankeata, miteltyä ratsastamisen tapaa. Europalainen istuu kiinni ruuvattuna satulassansa, Afrikalaista sitävastoin näkyy ikäänkuin joku magneetillinen voima pidättävän, vaivaamatta itseänsä. Siinä on keino ja luonto vierekkäin. Joukot pysähtyivät vähän matkaa päävoimasta, ja muutamassa silmänräpäyksessä olivat nuo kauniit hevoset satulattomat ja ruokitut. Ei kaukana perässäpäin tulivat, erään Afrikalaisen jääkärijoukon seuraamina, suuri rivi marketentari-rattaita, joita omasi ja hallitsi korkeimmassa määrässä erilainen kansa. Ranskalaisia marketentaria, ruskettuneita, miesmäisiä ja rumia, — ja Juutalaisia, jotka eivät täälläkään unhottaneet kansalaistensa tointa.
Kas niin. Jumalan kiitos, nyt saattaa saada viinipullon, sanoi tuo viiksisuu — eletään, koska eletään ja kuollaan päivää ennen tätä. Näin sanoen lähetti hän palveliansa viiden frankin kappaleella ja tarpeellisilla neuvoilla. Tuo nuori luutnantti sai olla yksinään ajatuksinensa.
Se on sentään, sanoi hän itseksensä, niinkuin isäni sanoi, — viikinkiluonne, joka on ruotsalaisissa. Minun oli mahdotonta soveltua tuolla oleviin oloihin. Mahdollisesti pidimme me liian paljon huolta vanhoista muistoistamme; mutta kauppaan ja käytäntöön olin minä kelvoton, — meidän guerillasotiimme Meksikoa vastaan olin minä liian hyvä, — nuo vapaajoukot, joita rahoilla ostetaan, kaikessa kunniassa, — täällä — on myöskin jonkunlainen vapaehtoinen joukko, mutta ne syntyvät kunnianhimosta tai ehkä oikeammin hengestä, joka vielä kytee uskontuhassa aina sitten ristiretkien. Täällä mennään maailmaa civiliseramaan, eikä ainoastaan uusia kauppapaikkoja voittamaan.
Nuorukainen hymyili. Se on sentään vanha viikinkiluonne, joka meissä vielä elää, meissä ruotsalaisissa, vaikka minne muuttaisimmekin. Jos kukka muutetaan eteläisestä maanpuoliskosta pohjoiseen, kukkii hän keskellä talvea, — sillä silloin on kesä hänen kotimaassansa, — ja jos ruotsalainen muuttaa minne tahansa, on hän syntynyt ja kasvanut sotilaaksi, — joll'ei hän olisikaan aseissa. Hän on silmänräpäyksen mies, — hän vaatii kaikkea hetkeltä ja hänen on vaikeata ajatella itsellensä pitkää tulevaisuutta, — sen vuoksi olemme me niin uutteria työssä, niin väsymättömiä tuumien luomisessa, — juuri ajattelematta, josko me tai joku mun korjaamme elon. Sen vuoksi on tuo vanha Ruotsi kerrassaan niin rikas ja niin köyhä, — tulevaisuudessa rikas, mutta varoista köyhä, kunniaa janoava, mutta ilman kultaa.
Kun minä täällä olen läpikäynyt tulikokeeni, niin — niin, silloin palaisin minä Ruotsiin. Niin tahtovat vanhempani. Ehkä silloin tuo vanha maa tarvitsee minua, — ehkä minä voin hyödyttää sitä maata, joka on Lännen etuvartiana Itää vastaan, sivistyksen barbarilaisuutta vastaan. Tulee ehkä aika, jolloin tämä etuvartio huutaa "aseisin", ja Kaarlo kahdennentoista päivät taasen koittavat ihmetöinensä, sillä ruotsalaiset eivät tyydy tavallisiin, alhaisiin, hyödyllisiin voittoihin, vaan heidän tulee tehdä ihmetöitä, onnistukoot tai ei, — se on heille melkein sama, kun vaan aikakauden lehdillänsä täytyy tunnustaa: he olivat kuitenkin, mitä he aina ovat olleet.
Kuulkaa, toveri, sanoi tuo viiksihuulinen mies, murtaessansa mykkyä,jonka palvelija oli saanut postista, jota Afrikan jääkärit hoitivat.Kuulkaa luutnantti, täällä on teille kirje. Kauhea joukko temppeleitä— Burlington Iowasta, näen mä.
Tänne — tänne! se on kotona, huusi nuorukainen, ylös hypähtäen, — antakaa minulle kirje.
Hän avasi sen kiireesti — se oli heiltä kaikilta — isältä, äitiltä jaFelicialta, tuolta sievältä tytöltä.
Rakas Feliks! kirjoitti isä. Me kirjoitamme tänään kaikki — tiedätkö miksi? Minä luin suurella ilolla viime kirjettäsi, kirjoitettu Burlan luona leirissä. Sinä tiedät minun uskoni siitä, että meidän elämämme ja meidän kuolemamme, koko ulkonainen kohtalomme on määrätty edeltäkäsin, — se on vaan tuo sisäinen, joka on meillä itsellä, — meidän motivimme, meidän omatuntomme — kyllin siitä — äiti pelkää elämääsi, minä en sitä tee enempää, kuin jos sinä istuisit jossakin kauppa-konttorissa New-Yorkissa.
Häntä ei sitävastoin voi saattaa uskomaan, että nuo lentävät luodit eivät ole vaarallisempia kuin hiipivät taudit, kuin sumu jostakin suosta tai kulkutaudin tarttumiset. Minä olen ottanut kuvauksen, lohduttaakseni häntä, silloinkuin hänen kuvitusvoinmansa kiihdyttää pelko. Minä olen näyttänyt hänelle luetteluja, jotka todistavat, että useampia vuosittain hukkuu ajaessa, tavallisilla maanteillä ja hevosilla, kuin niitä, jotka hukkuvat rautateillä tapahtuvissa onnettomuuksissa. Sota, sanon minä, korjaa monta kerrassaan, mutta kuitenkin verrattomasti vähemmän kuin taudit korjaavat. Yhden vuoden sota ei murhaa niin paljon kansaa kuin yhden vuoden rauha. Vieläpä sittenkuin sinä nyt jo olet käväissyt niin monta vaaraa, että sinä olet saanut kunnialegionan, niin toivoo hän, eitä Jumala varjelee sinua tästä lähin kuten ennenkin. Tottuu vähitellen uskomaan Jumalan kaitselemusta.
Suurempi vaara kuin sota uhkasi sinua kuitenkin.
Muutamia päiviä sitten sain minä kirjeen Berndtsson'ilta, sisältävä muutamia asiakirjoja. Minä olen varoitukseksi sinulle, elävänä esimerkkinä, mihin ylpeys saattaa viedä ihmisen, kertonut omat kohtaloni — sinä tiedät ne kaikki — rakas Feliks — kaikki. Minä pyydän varjelemaan sydäntäsi ylpeydestä, silloinkin kuin onni hymyilee sinulle. Koita olla mies puolestasi, itsenäinen ulkonaisesta onnesta, — se on pettävä.
Nuo asiakirjat, jotka Berndtsson lähetti minulle, on hän saanut eräältä ihmisellä, jonka minä näin muinoin täti Julianan luona Utå'ssa. Tämä henkilö oli hänen ainoa uskottunsa, hänen kätyrinsä kaikissa himmeissä juonissansa, joita hän kutoi, pohjia myöten turmellaksensa jaloa isääni, murhataksensa hänen leponsa, myrkyttääksensä hänen onnensa ja kiskoaksensa hänet irti kaikesta, kuin hänelle oli rakasta.
Se ei kuitenkaan luonnistunut — siitä, jonka hän on aikonut hänen päiviänsä katkeroimaan, tuli sen sijaan hänen onnensa ja hänen vanhuutensa ilo. Juuri hänen vihansa kautta, joka saattoi hänet kiskomaan irti tuon viimeisen siteen, joka minun isäni tulevaisuuden kera, — tempaamaan häneltä hänen ainoan lapsensa, — minut, — kukoistivat uudet ilot vanhuksen sydämessä. Niin muuttaa tuo rakkaudesta rikas Jumala kirouksen siunaukseksi.
Kuten sinä tiedät, niin tuli minusta toinen ihminen hänen keksintöjänsä kantta, — mutta, kulta Feliks, nuo asiakirjat, jotka ovat minun edessäni, todistavat, että nuo keksinnöt olivat valheellisia. Jokainen asiakirja, joka todisti niistä, oli väärä, tuon äsken kuolleen palveliattaren ja hänen apulaisensa kirjoittama.
Näkyy selvästi sentään, että vanha Martha vain hetkisen omastavoitosta lainautui täti Julianan tuumiin. Katumus oli jo valmisna, hänen rikkoessansa, — ja tämä vaikutti, että hän uskollisesti säilytti vastatodistuksia, jotka olivat hänellä saatavissa, ja näitä oli monta. Kaikki nämät paperit on nyt minulla, ja voin siis, kuten Berndtsson tahtoo, täydellisesti näyttää oikeuteni Valdemarsborg'in omistajana.
Minä en tahdo tuota kuitenkaan, — minä olen täällä luonut itse kotoni, ehkäpä aatteenkin, meidän elantotapamme on saattanut minut mahdottomaksi vanhalle synnyinmaalleni; mutta sinä?!
Kulta, rakas Feliks, sinä olet nyt kreivi Olivesköld; — sukumerkki, sinun yhtäläisyytesi isäni kanssa, ei ole valhetellut, — sinä olet todellakin sen suvun jäsen, joka parina vuosisatana on kunnioittanut ja hyödyttänyt synnyinmaatansa. Älä anna ylpeyden, vaan nöyryyden hengen hallita itsesi, — älä ole hävittämässä, vaan ole isäsi vertainen kunniassa ja sillä nimellä, jota sinä kannat. Tämä on suuri, runollinen, ikuinen totuus periväisyydessä, että se, oikein ymmärrettynä, pakoittaa omistajan käymään samaa rataa, kuin hän on isänsäkin, panemaan kunniansa työt niihin muistoihin, kuin hänellä on.
Se on tämä ajatus, joka yllä pitää koko kansoja ja joka ei katoa, ennenkuin vuosisatoja tyrannius on kuluttanut pois aina muistoon saakka mistä he olleet. Se on periväisyyden aate, joka vaikuttaa, että Ruotsi vielä tänäinkin on jalopeura, jota vaan tarvitsee herättää, taasen, kuten ennenkin, taistelemaan etupäässä uskonsa, valon ja totuuden asian puolesta — mutta kas — uuskreikkalaisilla on orjuus hävittänyt sen heidän kunniapäivänsä muistoon saakka, — ja vaan jättänyt niin paljon jälelle heidän kansallisesta leijonaluonteestansa, ettei se anna käyttää itseänsä sälytys-aasiksi, — itsepäisyys on sankarihengen viimeisin huokaus.
Kumminkin anna minun nähdä, että sinä Afrikassa kehität tehtäväsi, käy eteenpäin sankarien joukossa ja opi tulemaan sankariksi, ja kun sinä väsyt vuosista ja kunniasta, siellä tai Ruotsin palveluksessa, niin asetu lepoon Valdemarsborg'iin ja ala uusi sarja vanhoja Olivesköldejä.
Äitikin tahtoo kirjoittaa — minä lopetan. Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua.
Äitin kirje sisälsijotakintuosta uudesta kreivin-arvosta, mutta sangen paljon sodan vaaroista. Hän ei näkynyt toivovan, että hänen Feliksinsä, sotakentällä kumminkaan, korjaisi laakereita, jotka varjoisivat vaakunakilpeä. Vieläpä hän puhui kosteasta ilmanalasta — kastumisen vaarasta — tämä Afrikalaiselle, joka toivoi vesipisarta.
Felicia, tuo hyvä tyttö, näkyi hyvin iloiselta ja toivoi tulevaisuutta. Hän kirjoitti muun muassa: Kas tässä, Feliks, on sinulle pieni noitakirja, minä olen itse virkannut sen, ja luonnollisesti "nuoren kreivin kunniaksi," ja se ei ole voinut löytää kauniimpaa kuin Olivesköldiläis-vaakuna, joka näyttää niin rauhaisalta, ja se on kuitenkin oleva sankarivaakuna. Tuon pienen kirjan sisällä, salapaikassa, (kirja on muuten aiottu siksi, että siihen pantaisiin meiltä tai joltakin entisen hänen korkeutensa Algierien Deijin tyttäriltä tulleet kirjeet, sillä minä luulen, että veljeni, — kreivi, — ei rakastuuudessa arvossansa) — eräässä salakammiossa on muutamia muistoja sinulle.
Oli ennen tapana, että urhollinen ritari kantoi muistoja joltakin naiselta, ja minä ja äiti olemme sellainen naispari jota sinä kyllä voit muistaa, tapellessasi Kabylein kanssa.
* * * * *
Feliks hymyili, — siis yhtä odottamattomasti kreivi, kuin isästäni tuli aateliton, — totta, kaitselmus on tahtonut tuon täti Julianan kautta meitä opettaa.
Te näytätte niin iloisalta, toveri — hyviä kirjeitä, sanoi tuo tuima toveri, joka oli antanut viinipullon hyvältä maistua ja sillä välin tarkkaavaisesti katsellut nuoren ystävänsä kiehtaavia kasvoja.
Niin, hyviä. —
Noh, mitä uusia — onko heillä siellä sota?
Ei.
Mutta, mille te hymyilette?
Eräälle nimitykselle, parahin ystäväni.
Nimitykselle, — eivätkö kirjeet olleet Amerikasta? — oletteko te kongressin asiamies?
En.
Mutta, olihan se Amerikasta?
Oli, ja — me tuomme viinipullon, toveri, niin saatte kuulla.
Ja viinipullo vihreällä vallilla, puoleksi sapeeliinsa nojaten, kertoiFeliks koko tapauksen.
Siis todellakin kreivi, — noh, onnea vaan — minä vielä muistan, että entisinä aikoina, juuri Ranskan jaloimpana etikettiaikana, muuan ruotsalainen kreivi otettiin ruhtinaaksi. Tuon tulee komppanian saada tietää.
Ei, Jumalan tähden.
Niin, — toverit, huusi kapteeni, tulkaa tänne — tämä urhoisa toveri, luutnantti — Feliks, on kreivi. — Eläköön tuo ruotsalainen kreivi ja hänen urhoollinen väkensä.
Tuo ei saattanut loppua vähemmällä kuin muutamalla putelli tusinalla, ja tämän suoraa päätä kokoon pannun juhlan syy leveni kuni salama muukalaislegionassa, kummallisilla kertomuksilla tuosta uudesta kreivistä somistettuna.
Keskellä eläköön-huutoja, naurunrähinää ja lasien kilinää tulivat muutamat Spahis laukaten leiriin, huudolla. "Kabyliä vuoristossa!"
Kabylein oli onnistunut hiipiä vuorisolain kautta kukkuloille, heidän päävoimansa lähestyessä, leirissä olevien sotilaitten niskaan hyökätäksensä.
Tuskin olivat Spahis ennättäneet ilmoittaa lähestyvää vaaraa, kun se jo oli esissä. Sadottain laukauksia jyrisi vuoren solista ja kivien takaa, ja jokainen luoti kohtasi uhrinsa.
He ampuvat hyvin, nuo kabylit.
Kun tämä äkkinäinen hyökkäys kerrassaan kehoitti lähtöön ja tuotti epäjärjestystä tuon ylös rientävän joukon kesken, karkasivat Kabylein päävoimat laaksoon.
Äkkiä oli nyt Feliksin hevonen satuloittuna, ja tuo urhea ratsastaja omaistensa etupäässä. Ankarasti rynnäten riensivät he eteenpäin metsää kohti, jossa Kabyleilla puiden ja pensaiden takana oli varmat piilopaikat ja josta he antoivat murhaavan tulen pitkistä pyssyistänsä raivota hyökkäävien joukkojen kesken. Mutta karskisti eteenpäin, — tuo nuori sankari, joka samoin kuin isänsäkin uskoi kaitselmuksen lähetystä, — kaikilla sankareilla on ollut sellainen usko — ratsasti rohkeasti eteenpäin, rohkaisten joukkojansa, enimmin sen kautta, että hän aina oli ensimmäisenä vaarassa.
Tämä on ruotsalaista sotilasluonnetta. Aina Kustaa Adolfin ja Kaarle XII:stan päivistä, — kansalla on rohkeutta, kun se vaan näkee urhoollisia miehiä — urhoollisuus on niille ja ehkä kaikille joukoillekin jonkunlainen tarttuva tauti — mutta ruotsalaisilla on enempi vastaan-ottoa sen vuoksi kuin useimmilla.
Eteenpäin! eteenpäin! — ne pakenevat, he eivät uskalla pitää puoltansa — huusi nuorukainen.
Koska oli Kabyleillä miehuutta, mutisivat muutamat sotilaat, — he ovat salamurhaajia, vaan eivät sotilaita.
Etujoukko oli ehtinyt metsään, — Kabylit karkoitettiin sieltä ja he pakenivat taasen soliensa kautta, innokkaasti muukalaislegionan ja Afrikalaisten jääkärien seuraamina, jotka tussareillansa varmaan osaavat viholliseensa.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin tuo petollinen hyökkäys oli takaisin lyöty, ja pieni metsä kaikui haavoitettujen valituksista ja kuolevien korisemisesta.
Tuo nuori sankari, jonka univormun muutamat kuulat olivat reväisseet, jotka näkyivät tahtovan armahtaa häntä, järjesti taasen väkensä. — Monta puuttui. Pelastakaamme haavoitetut, sanoi hän — muistakaa, jääkärit, ett'ei kukaan, joka on haavoitettu, ole meidän vihollisemme, hän on kärsivä ihminen.
Hyvin sanottu nuorelta kreiviltämme, mutisi vanha urhio; mutt'eivät nuo ruskeat kabylikoirat ole oikeita ihmisiä — täällä Afrikassa on oikeita apinoita, jotka tahtovat olla ihmisen nimessä.
Kuitenkin alettiin etsiä haavoitettuja. Feliks itse näytti esimerkkiä. Haavoitettu Kabyli makasi pienen metsän laiteella — hän valitti, hän rukoili, hän väänteli tuskissansa — silloin ratsasti Feliks, häntä auttamaan; mutta tuskin oli ehtinyt kymmentä askelta lähelle, kuin hän kaatui, luotin lävistämänä, joka oli sattunut lämpimään, sykkivään sydämeen.
Tuo nuori sankari horjui ja kaatui hevoisesta, tuon haavoitetunKabylin, — joka nyt oli terve, — rientäessä metsään ja kadotessa.
Salamurha! salamurha! huusivat sotilaat, eivätkä he antaneet sitten mitään armoa.
Feliksin ystävät hautasivat hänet sen laakerin juurelle, jossa hän kaatui. Se, joka rakastaa miehuutta, tuota puhdasta sotilasluonnetta, se, joka uskoo, että kaunista rataa on silvottu, ja että kokonaisen suvun muistot valvovat tämän puun ympärillä, taittaa, Algierissä käydessänsä, oksan laakerista, yhtähyvin kuin siitä, joka on Virgilius'en haudalla, tai pisarapiilipuusta Sanct Helenalla.
Maakunnasta tuli pian rauhaisa ranskalainen alusmaa, ja tuon nuoren sankarin ystävät panivat hänen haudallensa kiven, jossa oli seuraava kirjoitus:
Tässä lepääFELIKS OLIVERSKÖLDValdemarsborg'in kreivi,viimeinen suvustansa, isillensä ja isäinmaallensa verraton.
Tuo verinen kunnialegionaristi on nyt ainoa, joka on jälellä tuon kaatuneen sankari-nuorukaisen jälkeen. Suku on sammunut isän puolelta.