Jos kasvattaa porsasta, antaa sille mitä parasta talossa on ja hoitaa mitä suurimmalla huolella, ja sitten kun sian on onnistunut saamaan suureksi, saapuu Vieras mies, joka nostaa hattuaan ja kysäisee kohteliaasti: "Sallitteko minun Viedä Possun muassani kotiini, ja tahdotteko olla hyvä ja lähettää jotakin sen elatukseksi?" niin luullaan tietysti, että mies laskee leikkiä tai on suorastaan hullu.
Jos istuttaa omenapuun, lannoittaa sen juurta ja tukee sen latvaa, puhdistaa sen runkoa ja hätistää hyönteiset sen lehdiltä, ja sitten, kun ensimmäinen hedelmäsato loistaa lehväin välistä, aivan ventovieras ihminen tulee ja ehdottaa: "Antakaa minun saada nuo omenat, ja juoskaa — noutamaan veitsi ja lautanen ja tarjotkaa niitä siististi!" niin luultavasti vastataan: "Tietäkää huutia, hävytön!"
Mutta annappas kun jollakin on tyttönen, suloinen kuin Saksan omena ja houkutteleva kuin joulukinkku, ja jota on elätellyt ja kristillisesti kasvatellut kahdeksantoista eli yhdeksäntoista vuotta, ja rakastanut häntä kaikesta sydämestään, ja sitten tulee miehenvetelys ja sanoo: "Kunnioitettava herra, antakaa minun saada tyttö kaikin kampsuineen ja perintöineen" niin on hänelle kumarrettava ja sanottava: "Olkaa hyvä, herraseni! Kuinka monta paria lakanoita, liinoja, pään-alaisia ja talletustodistuksia haluatte kaupanpäällisiksi?"
Enpä ihmettele, että on pappoja, joiden on Vaikea käsittää, mitä järkeä tuossa tuollaisessa on. Salmelan pappa sitä ei ainakaan käsittänyt, ja ajatus, että joku nuori jolppi jonakin päivänä tulisi viekoittelemaan hänen Elinaansa, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin väljähtynyt Roedererviini, taskuvaras tai huono onni nakkipelissä. Mutta kukaan ei pääse kohtalostaan, ja kun hänen Elina tyttösensä palasi joulukäynniltä tätiensä luota Heinolasta, ei hän voinut syödä, ei juoda, ei soittaa pianoa eikä puhella järkevästi. Alati hän vaan istui ja katseli salin kattoon sinisillä, suurilla, nuhtelevilla silmillään; mutta kun se oli äskettäin kipsitetty eikä siinä ollut vuotopilkkuja, niin oli Elinan käytös pikemmin todistuksena alkavasta mielenhäiriöstä kuin mistään taloudellisesta harrastuksesta.
— Pitele, kuristaako hän liivinsä liian tiukalle! sanoi pappa mammalle.
Ei, kureliivin nauhan solmu oli aivan samoin kuin toisena joulupäivänä, jolloin hän matkusti, ja lapsi oli pikemmin laihtunut kuin höystynyt.
— Liina tädillä ovat joulukinkut aina niin hirveän lihavia; anna lemmikillemme pari Reijovaaran pilleriä, esitti huolestunut isä.
— Ah, Salmela, hän on saanut jokahdeksantoistanäinä viitenä päivänä, ja on yhtäläinen!
Mutta sitten kerran aamupäivällä, kun pappa istui huoneessaan sulatellen hanhea ja leikellen kuponkeja, eikä maailman kavaluus johtunut mieleensäkään, syöksyi lapsi sisään ja riehui juurikuin mustepullo olisi kaadettu hänen vaaleanpunaiselle hameellensa, ja kietoi kätensä isänsä kaulan ympärille niin kiihkeästi, ettei tämä ollut mokomaa kokenut aina siitä päivin kun oli seurustellut näyttelijättärien kanssa, ja kiipeää hänen syliinsä ja antaa hänelle sellaisen suutelon, että se olisi tehnyt Sokrateen hulluksi ja houkutellut evankelista Johanneksen varastamaan pahemmin kuin itse Antinliisa.
Ja sitten se purkautui vähin erin: kuinka Elina oli Heinolassa tavannut erään notariuksen, joka oli niin hirveän herttainen että… ja heti tuntenut rinnassaan ahdistuksen, joka oli niin hirveän ankara että… ja kuinka notarius tanssi niin tavattoman hyvin että… ja oli tädin kamarissa käynyt niin kauhean rohkeaksi että… ja tänään, aamupuolella, hetkisen kuluttua, kenties tuossa tuokiossa tulisi isän luokse ja luultavasti olisi niin hirveän itsepäinen että… ja hän, Elina, oli niin hirveästi peloissaan että… sillä hän tiesi että pappa oli niin hirveän kiivas että…
Isä sinkahutti hänet luotaan juuri kuin hän olisi ollut keuhkotautiin kuolleen ruotuvaivaisen baktereita täynnä oleva yönuttu, ja kutsui koko joukon maanalaista herrasväkeä todistajiksi, että jos tuo notarius vaan uskaltaisi tulla, niin hän saisi niin tulisen lähdön ettei paremmasta apua.
Jonka jälkeen hänen rakas lapsensa pusersi nenäliinaa silmiään vasten ja arveli, että olisi paljoa hauskempi olla kuolleena, sekä meni äitinsä luokse äänettömässä epätoivossa selailemaan paremmanlaatuisia kangasmallikirjoja.
Salmelan pappa oli surusta ja suuttumuksesta tukehtumaisillaan. Mokomakin vekkuli, "pöytäkirjuri" ilman vakinaista palkkaa ja korviaan myöten kouluveloissa! Mikä verraton nenäkkyys! Hänen sisällisen silmänsä eteen oli tosin joskus kaukaa häämöittänyt kukilla koristettu alttari, jonka ääressä hänen pikku Elinansa polvistuisi; mutta se olisi ainakin jonkun rikkaan ja mahtavan miehen seurassa, jolla itsellään olisi pohjantähti ja kuponkeja leikeltävänä'. Ja nyt… tuollainen nulikka, jolppi, viikari, ja Elina kun oli vaan lapsi… Jo, tottavie, koputettiinkin ovelle…astukaa sisään!
Hirveän nuori ja ujo herra kapuaa sisään, pysähtyy kumartaen ja alkaa;
— Minä halua…
— Nöyrin palvelijanne! Niinpä väinkin, minä kyllä tiedän mitä te "haluaisitte", herraseni. Olen juuri saanut tietää kaikki. Te tulette häiritsemään tähän asti onnellisen perheen joulurauhan, tunkeudutte sisälle säälimättömästi…
— Suokaa anteeksi, minä koputin…
— Samantekevä. Ei reistailla mitään sukkeluuksia, pankaa se mieleenne! Minä istun täällä tyynenä ja tyytyväisenä vaimoineni ja tyttärineni, kun te juuri kuin pommi…
— Pyydän anteeksi, jos häiritsen…
—Joskohäiritsette! Mutta herraseni, ettekö voi käsittää miltä tuntuu, kun lapsi riistetään vanhemmiltansa? Ettekö voi…
— Hyvänen aika, se ei ole suinkaan minun tarkoitukseni, ei, ei, Herra Varjelkoon, sehän tiedetään. "Kaukana siitä että menettäisi tyttärensä, saa tämän yhdistyksen kautta itsellensä pojan." Häh, niinhän se kuuluu? "Tietysti teidän rakkaimpana huolenpitonanne on oleva niin usein kuin mahdollista tuoda tänne jälleen se kallis aarre, jonka olette ryöstänyt tästä kunnianarvoisesta kodista." Mitä, luuletteko, etten minä ole ollut jälkihäissä ennen ja kuullut vävyjen lavertelevan tyhmyyksiään isän ja äidin seistessä sortuneina eronhetken katkeruudesta. Häh?
— Surkea erehdys…
—Juuriniin! Surkeasti erehtyvät isä ja äiti, jotka uskovat mokomaa sanatulvaa. Eikä, jos näkeekin sitte joskus lapsiraukkansa, niin saa itse kustantaa matkan ja olla valmiina kirjoittamaan kaikkiin hänen kunnottoman miehensä vekseleihin, joita hänellä on neulomalippaassansa. Mutta istukaahan, helkkarissa,istukaa!Se on sydämettömyys, joka…
— Herra tukkukauppias, teidän yksityisiä etujanne valitettavasti…
— Ette voi ottaa huomioon, sehän tiettyä. Ei,eipä tietenkään. Te otatte vaan tytön ja niin ja niin monta tuhatta, ja kunneovat lopussa, kirjoitatte te taikka hän ja pyydätte lisää. Mitä onnettomat, hyljätyt vanhemmat tuntevat, se tietysti ei teitä liikuta. Aivan oikein! Puhukaa vaan suunne puhtaaksi! Minä tiedän edeltäpäin kaikki, minä…
— Mutta jumaliste, jos minä aion…
— Ryöstää minut putipuhtaaksi. Ei, Herra varjelkoon, voihan olla, ettette sitänytajattele. Tahdonpa tehdä Teille sen oikeuden, että myönnän, ettette tuosta tuollaisesta ole vielä ihan selvillä. Mutta ajatelkaahan itse! Teidän pienellä palkallanne… sillä tietysti sitä hyökätään yhteen päätäpahkaa… ja sitten Teidän molempain "ajanmukaiset" elämänvaatimukset… Jos sitten vielä kohtaa sairaus;lapsiasitä kaikissa tapauksissa tulee…
— Mitä ajattelette, herra…
— Vai niin, tässä te istutte ihan suorapuheisena ja tahdotte saarnata Malthuksen oppia! Ja mokomaanko tahdotte tutustuttaa minun poloisen viattoman lapseni! Hävetkää, herra, ja muistakaa että tämä on kristillinen koti, johon ei kukaan saa tulla sellaisine kauhistuksineen! Teillä ja Elinalla ei siis koskaan tulisi olemaan pikkus…
— Enpä, tottavie, ole koskaan ajatell…
—Herra!Te olette kuullut mitä olen sanonut, ja kumminkin te jatkatte…
— Muttakuulkaahansiis, hyvä…
—Ei koskaan!Ei ikinä maailmassa, sanon minä teille. Uh, kuinka te voittekaan esittää mokomaa! Hyi hitt…
— Mutta olkaahan hyvä ja katsokaa! Eihän se ole ensinkään…
— Mikä semmoinen paperi on, jonka vedätte esiin? Luuletteko minun epäilevän, ettette ole suorittanut tutkintoa? En, Herra varjelkoon! Olkaa hyvä ja pist…
— Herra, jos ette tahdo tulla järkiinne, niin onpa laki…
— Kas niin vaan, sehän on hienoa!Uhkailkaate vaan! Nytpä näyttäyttekin oikeassa karvassanne! Nyt hiipivät kynnet esiin! "Laki!" Kyllä, Jumala nähköön, kun lapsi vaan tulee täysi-ikäiseksi, niin seuraa hän vastoin vanhempainsa tahtoa ketä — pyydän anteeksi'— retkaletta tahansa.Mutta muistakaa että siihen on vielä kaksi vuotta, herraseni!
— Mutta herra tukkukauppias, Jumalan tähden, minä pyydän teitä…
— Pyytää ja uhata, uhata ja pyytää vuoroon! Antakaa kuulua vaan, mutta…
— Herra! Tahdotteko maksaa sähkölaskunvai ettekö?
— Säh… säh… sähkö… laskunko? Oletteko te siis…?
— Sähkölaitoksen kirjanpitäjä, oikein. Mutta nyt ette todellakaan saa viivyttää minua kauvemmin. Lasku on: satakaksitoista ja seitsemänkymmentäviisi.
Salissa istuivat notarius ja Elina ja suutelivat riivatusti. TuoVietävän ihminen oli tullut salin kautta.
He olivat vastanaineita, ja he rakastivat toisiansa niin, että toisen sydäntä kirveli, kun toinen yskähteli hiukan leivänmurusen vuoksi, joka oli mennyt vääräänkurkkuun.
Julle Rantamaa olisi ollut mustasukkainen kärpäsellekin, joka juoksenteli Ellin ylähuulella, ja Elli oli kirjoittanut nimensä erääseen anomusesitykseen, että kaikkein ravintolatyttöjen pitäisi olla 45 vuoden vanhoja.
Usein he istuivat samalla pikku tuolilla, ja söivät jäätelöä ja sellaisia kevyempiä tavaroita samalta lautaselta, kun ei kukaan sattunut näkemään.
Julle oli vielä sillä asteella, että suuteli vaimonsa hiuksia, kynsiä ja muita vähemmän tavallisia paikkoja; ja jos Elli oli ulkona hänen kotiin tullessaan, tunsi hän erinomaista halua kammata päätänsä hänen kammallaan ja sormillaan hyväillen sivellä hänen aamunuttunsa hakaneulaa.
Hänen onnensa olisi ollut täydellinen eikä hän olisi tahtonut paratiisiinkaan vaihettaa viittä huonettansa ja keittiötänsä, ellei Ellillä vaan olisi ollut niin monta ystävätärtä.
Julle Rantamaa ei ollut koskaan saanut liiakseen naisista. Yksinäisenä miehenä ollessaan oli hänellä ollut tapana käydä ääneen-lukemassa neulomaseuroissa, hän oli ollut sihteerinä naisyhdistyksessä, jonka tarkoituksena oli ripustaa pesimispönttöjä kottaraisille keväällä, ja kotiljongin lopussa näytti hän tavallisesti joulukuuselta 75 pienen turvattoman lapsen orpokodissa.
Mutta kun hän nyt oli päättänyt ottaa Ellin, niin tahtoi hän olla levossa ja rauhassa hänen kanssansa kodissa ja pitää hänet ihan itseänsä varten.
Se hänelle onnistuikin sikäli, ettei Elli hituistakaan välittänyt nuorista, vieraista miehistä. Suostutella tätä nuorta rouvaa olisi ollut yhtä turhaa kuin lämmittää totivettä jääpuikoilla taikka yrittää tyhjentää Itämertä ruokalusikalla.
Mutta hänellä oli kauhea määrä ystävättäriä. Voi olla edullista ottaa vaimon siitä kaupungista, jossa asuu. Hänellä voi olla tätiä, joiden sydämen huomaavainen mies voi taivuttaa testamentin tekoon, hänellä voi olla enoja, joiden nimi kelpaa vekseliin, ja hänellä Voi olla pappa, joka hankkii paikan ja muutamain satain markkain lisätulon jossakin kunnan laitoksessa, verokamarin sihteerinä, säästöpankin numeroiden tarkastajana j.n.e. Mutta hänellä voi myöskin olla veljiä, joilla on halu ja taipumus vippaamiseen ja konjakkiin, hänellä voi olla tätejä, jotka muuttelevat huonekalut, antavat määräyksiä ruuasta ja repivät jokikisen rihmasäikeen lapsikakaran ympäriltä kapaloidakseen hänet uudestaanomallatavallansa. Ja sitten voi hänellä olla luokkatovereita ja nuoruudenystävättäriä.
Ja niitä juuri Ellillä olikin.
Kun aviomiehen tuttavallisuudella astuu sisään vaimonsa luokse paitahihasillaan ilman takkia, irtokaulus toisessa kädessä ja hyväileminen toisessa ja sanoo:
— Kultaseni, nappi nisk… niin eipä ole juuri hauskaa alinomaa tulla keskeytetyksi siten, että näkee jonkun vieraan, nuoren, viehättävän naisen, jolla on töyhtöhattu ja uudet hansikkaat ja silkkivuorinen plyyssikappa, nousevan loukatun arvokkaana ja huudahtavan hämmästyneenä:
— Hyvää iltaa!
Eikä säädyllinen mies, joka istuu pitäen polvellaan vielä kukoistavaa vaimoaan, jolla on koko joukko uutuuden viehätystä jälellä, ja puhelee järkeä hänen kanssaan, ole hyvillään siitä, että häntä joka hetki häiritsevät mampselit, joiden ei ole vielä onnistunut saada ketään huolenpitäjää, vaan juoksentelevat ja kurkistelevat ystävättäriensä etehisten ovilla ja huudahtelevat: "Hyvänen aika kuinka onnellisia te olette!" tahi "Aivan niinkuin kyyhkyspari!" taikka vaan suorastaan: "Kuuleppas, se pitsin malli…"
Julle Rantamaa oli puolestaan ihan epätoivossa pikku vaimonsa monien ystävättärien vuoksi. Ne pitivät hänen Elliänsä takavarikossa, ne riistivät häneltä uneksitut paimenhetket, ne kuluttivat heiltä leivoksissa ja parhaassa Saksan viinissä enemmän kuin hänen sikarinsa maksoivat ja tahtoivat vieroittaa hänet yönutusta ja tohveleista.
Jokaista yritystä, että Elli edes hiukan rajoittaisi ystävyyttänsä, seurasi vaan kyyneleet ja mitä hirmuisin päänkivistys.
Mutta yht'äkkiä muuttui Julle ihan toisellaiseksi. Hän pukeutui niin hienosti kuin mahdollista, istui sisällä koko ajan kun neitiset olivat siellä, kaatoi viiniä, joi ystävyydenmaljoja ja sanoi: "Mutta, Elli hyvä, emmekö hanki napoleontorttujakin hiukan?"
Kun nuo kiltit tytöt olivat lähteneet, syleili Elli häntä ja kiitteli häntä, kun hän oli ollut "niin äärettömän hyvä."
— Niin, näetkös, kun Katri Kannel on mukana, niin on mahdotonta ollaVilkastumatta. Sellainen viehättävän kaunis tyttö!
— Nii-iinkö… Katri on aina ollut sellainen mieskiekku… hm…
— Ja entäs kuinka älykäs! Tarvitsee vaan nähdä hänen ilmeikkäät silmänsä, niin heti…
— Ei,nytsinä erehdyt, Julle kulta. Minun todistukseni olivat paljoa paremmat koulussa, ja Jumala tietää, ettei hän ole mikään kynttilä. Mutta kun sinä saat nähdä kauniit kasvot, niin Herra paratkoon… Katri on muutoin tytöistä se, josta minä pidän melkeinvähimmän. Mutta kiemasteleva hän on niin että se tuntuu. — Ei, kiitoksia, syö itse vaan; minä en voi oikein hyvin.
Kun neiti Kannel seuraavalla kerralla tuli Rantamaan herrasväen luokse, täytyi Ellin juuri kiiruhtaa junalle kohtaamaan erästä tuttavaa, ja seuraavatkin käynnit sattuivat melkein yhtä sopimattomaan aikaan.
Viikkoa myöhemmin istui Rantamaan herrasväki juomassa iltapuoliskahviaan, kun etehisen ovi lensi auki ja neiti Lilli Saarenheimo syöksyy sisään, taputtelee Jullea lujasti olkapäähän ja huudahtaa innostuneesti:
— Mutta herra Rantamaa, herra Rantamaa, minkälaisen kukoistavan ruusun sain nimipäiväkseni eilen! Tuhat miljoonaa kiitosta! Se on kaunein mitä ikinä olen nähnyt!Sinullakosvasta mies on, Elli! Niin äärettömän ystävällinen! Ja entäs sitä pikku värsyä kortissa sitten!
— Rakas, kiltti Lilli neiti, olen varma, ettei kukaan muu ollut tietääkseenkään tuosta ruusu pahasesta eilen, jupisi Julle ja näytti sanomattoman lämpimältä.
— Kyllä, tottahan! Miksikä eivät olisi olleet?
— Ah, nehän katsoivatteihinsamalla kertaa, arveli Julle ja väänteli silmiään.
— Suo anteeksi, Lilli hyvä, mutta… mutta kahvi on aivan jähtynyt jo, ja tyttö pääsi vastikään ulos… Suo anteeksi, etten voi tarjota! sanoi nuori rouva tylyllä äänellä. Neiti Saarenheimo meni.
—Vai niin, Julle hyvä, sinun mielestäsi Lilli on sellainen ihastuttava ruusu. Niin, onpas häntä; hiukan kauvan ehkä kukoistanut. Yhdeksänkolmatta juhannuksena. Tuosta komeasta lahjasta minä vaan en saanut mitään tietää. Kaikessa tapauksessa teit sinä siinä hyvin; hän kyllä tarvitsee sen hiukkasen ystävällisyyttä, Lilli parka…
— Kuinka niin?
— Oh, eihän muuten, vaan ne olivat niin ilkeitä ja panivat liikkeelle huhun hänestä ja paroonista, kun hän oli kotiopettajattarena. Ei niin että minä uskoisin siitä sanaakaan; mutta kummallinen ja varomaton hän on herrain kanssa, ja koko luokassahänoli se, jonka kanssa minä kaikkein Vähimmin sovin yhteen. Toista oli Laura Jussila.
Lilli Saarenheimo kävi siitä alkain hyvin harvoin Rantamaan herrasväen luona.
Mutta Laura Jussila tuli sitä useammin. Viimein kun Julle eräänä iltana kymmenen aikaan tuli kotiin, tapasi hän hänet — omassa sängyssään. Niin no, hän istui tietysti vaan sängyn syrjällä ja katsoa tuijotti Elliin, joka makasi sängyssä, ja Laura pyysi anteeksi, mutta sanoi "olleensa pakotettu panemaan Ellille hiukan tärpättilappuja ja kanverttilinjamenttia, sillä hänellä oli niin ilkeä pistos kyljessä."
Julle puri hammasta kiukuissaan, mutta kiitteli hartaimmasti ja pyysi saada saatella Lauraa kotiin.
Sen hän tekikin rehellisesti ja suorinta tietä ja meni sitten ja istui seurahuoneella tuntikauden.
— Kauheata, kuinka sinä olet ollut kauvan, Julle! valitti Elli rouva, kun hän vihdoin saapui kotiin.
— Niin, Laura oli halukas kävelemään Rantakadun päästä päähän kuutamossa, ja se käveltiin kertaan, jopa kymmeneenkin, sillä hän jutteli ja visersi niinkuin pieni peipponen. Olet oikeassa, Elli, hän on ystävättäristäsi paras, se jolla on enimmän arvoa ja miellyttävin hän myöskin on.
— Kyllä, ellei hänen punainen tuk…
— Joutavia, se vaatettaa häntä niin hyvin, ettei hän olisi puoliksikaan niin kaunis, jos hänellä olisi toisellainen tukka. Avomielinen tyttö! Tiedätkös, hän sanoi suoraan, ettei hän vielä oikeastaan ole koskaan pitänyt kenestäkään miehestä, noin oikeinhellästi, tiedäthän, ei ikinä.
— Mutta kuinka herran nimessä te jouduitte sellaisiin puheisiin, Julle!
— Äh, kun nyt käyskennellään tuolla tavoin kuutamolla… Hyvää yötä,Elli!
Julle ei enää koskaan tavannut Laura neitiä makuuhuoneessa ja — hyvin, hyvin harvoin vierashuoneessakin.
Kun Julle oli kolme kuukautta osoittanut suunnitelman mukaista rakastettavaisuutta vaimonsa ystävättäriä kohtaan, oli hän kutakuinkin saavuttanut kotirauhan. Oikeastaan oli enää Vaan Jenny Ruusunen, josta hänellä oli vaivaa. Hän joi iltapuoliskahviaan vähintäänkin neljästi viikossa heillä, ja kun Julle palasi konttorista kotiin aamupäivällä, niin sanottiin aina: "Rouva on mennyt hiukan ulos neiti Ruususen kanssa."
Jenny voitti kavaluudessa Jullen; olipa kuin olisi katsonut hänet lävitse. Kun Julle kaikkein kohteliaimmasti pyysi saada saatella häntä kotiin, sanoi hän: "Ei millään muotoa! Kiitos, kiitos! En minä pelkää pimeässä." Kun Julle lahjoitti hänelle kuusi kanarialintua hänen syntymäpäivänään, meni hän — Elliä kiittämään, ja viisi kertaa peräkkäin, kun Julle kustansi hänet teaatteriin, sovitti hän aina niin, että Elli joutui istumaan heidän välilleen. Se oli kauhean siivo ja hyvä ja ystävällinen tyttö, ja saattoi Jullen miltei epätoivon partaalle.
Tällaisissa mietteissään istui hän kerran kirjoituspöytänsä ääressä ja ajatukset itsepäisesti kiintyneinä tuohon sanomattoman uskolliseen ystävättäreen, riipusteli hän koneellisesti sekä aikakauskirjan lehden että viheriäisen, myrkyllisen imupaperin kirjoituspöytä-almanakassaan täyteen! "Jenny Ruusunen" — "Jane Ruusu" — "Jenny" oikein lehtikiehkuran sisään — "Jeanette Rose" kauniisti varjostettuna — ja "Jenny!!!" Kun hän oli mennyt konttoriin ja Elli rouva sai nähdä hänen piirustelmansa, puhkesi hän hermostuneeseen itkuun, kieltäytyi laskemasta sisään neiti Ruususta, joka tuli aamupuoliskäynnille, riisui kenkänsä ja kureliivinsä, sanoi että palvelijatar sai Valmistaa mitä tahtoi päivälliseksi, ja heittäytyi makuuhuoneen leposohvalle huopapeittoon kääriytyneenä odottamaan kuolemaa.
Mutta kun kuolemaa ei kuulunut, vaan sen sijaan Julle tuli kahden aikaan iloisena ja ystävällisenä, kuten tavallista, kietoi Elli molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja nyyhkytti:
— Eläkäämme itsellemme ja toisillemme Julle! Erillämme maailmasta ja ystävistä ja kiusauksista. Ja kun ke… eesä tu… ulee, niin paetkaamme pi… eeneen tu… upaseen metsässä, josta ei kukaan lö… yyydä me…
Kuinka pitkälle Joonas Tellerman olisikaan päässyt, jos hän jossakin virassa tai liikkeessä olisi käyttänyt neljänneksenkään sitä tarmoa, minkä hän kulutti matkustuksiin ja matkasuunnitelmain tekoon, sitä ei kukaan tiedä. Edellisessä tapauksessa hän ehkä olisi tullut sille kannalle, että nyt matkustelisi valtion kustannuksella ohjesäännön mukaisesti ensi luokassa, jälkimmäisessä tapauksessa hän nyt mahdollisesti kokoaisi neljättä tai viidettä miljoonaansa.
Hänen ainoa intohimonsa — mutta se sitä ankarampi — oli katsella jokaista isänmaamme kolkkaa. Joka ainoa säästetty kruunu ja jokaisen päivän vapaa hetki käytettiin matkustukseen.
55 vuoden ikäisenä hän oli nähnyt kaikki valtakunnan kaupungit ja rautatiet. Silloin ei täällä koko Ruotsin valtakunnan kruunun alaisena ollut yhtään rautatien ravintolaa, jossa hän ei ollut maannut, ei yhtään seurahuonetta, jossa hän ei ollut aterioinut. 42 vanhana hän katseli viimeisen kauppalan, ja sitten hän kulki kauppakalenterin ja postiluettelon avulla läpi kylien.
Kiusaus matkustelemaan ulkomailla oli hyvin suuri, mutta ulkomaa on kumminkin suurempi, sillä siellä on m.m. Afrika, Pohjannapa, Gröönlanti ja Sahara, ja kun Joonas Tellerman oli laskenut tarvitsevansa tuhat viisisataa vuotta ja kahden miljoonan matkakreditiivin, tutkiakseen koko maailman yhtä tarkoin kuin synnyinmaansa eikä muu kuin mahdollisimman suurin perinpohjaisuus tuottaisi hänelle tyydytystä, niin tuli hänestä, samoin kuin etevimmistä postimerkkien kokoilijoista, ammattituntija.
Hänen erikoisalansa oli "Ruotsin kulkuneuvot".
Jos kulkuneuvot olisivat kehittyneet yhtä nopeaa vauhtia kuin tähän saakka ja Joonas olisi saanut elää, niin hän olisi jo ennen sataa viittäkymmentä Vuotta voinut sanoa: "Jokaisen töllin Valtakunnassa olen nähnyt", ja se päämäärä olisi kai ollut elämisen, vieläpä hätätilassa kuolemisenkin arvoinen.
"Neckenin" kuuluisan kenkävoiteen keksijä sanoi kerran: "Entäpä jos Joonas ottaisi ollakseen hiukan minun kauppamatkustajanani! Silloin minun tuotteeni olisi viiden vuoden kuluttua oleva levinnyt laajemmalle; kuin almanakka."
Mutta Joonas ei tahtonut olla mistään riippuva matkustellessaan. Tuonnottain oli hän kihloissa erään hänen oloihinsa nähden ansiokkaan tytön kanssa. Asunnon, huonekalut ja kaiken muun, mitä he tarvitseisivat naimisiin mentyään, saivat morsian, anoppi ja tädit järjestää parhaansa mukaan; Joonas vaati vaan, niinkuin oikeus ja kohtuus olikin, saada suunnitella häämatkan. Siinä hän oli ammattimies.
— Kello 10 meidät vihitään, 10.30 me syömme, 12.50 lähtee juna nro 147 ja siten pääsemme Nålköpingiin 8.12. Kello l.19 lähtee "Kung Erik" ja…
— Mutta Joonas, emme suinkaan me nyt nouse hääyönä keskellä yö…
— Välttämätöntä, ihan välttämätöntä, Liina kulta. Laivalla on hyvä ravintola, laiva pysähtyy kahdessa kalastuspaikassa, joita ennen olen vaan sivumennen nähnyt, on matalakulkuinen, joten se kulkee läheltä Kallgrundin matalikkoa, jossa Restunan luola on nähtävänä. Huomaathan…
— Ah, Joonas kulta, mitä liikuttavat meitä kalastuspaikat ja luolat!Menkäämme junalla seuraavan päivän aamulla, sanoi rakastettava nainen.
Joonas kalpeni, taittoi huolellisesti kartan ja aikataulun kokoon ja lausui kylmästi jäähyväiset. Huomispäivänä sai morsian käteensä seuraavan kirjeen:
Neitiseni! Rehellinen kunnioitukseni teidän persoonaanne kohtaan ja jalojen ominaisuuksienne arVostaminen ovat minussa muuttumattomina, mutta kun meidän erilainen käsityksemme tärkeimmistä elämänharrastuksista ennemmin tai myöhemmin tulisivat synnyttämään ristiriitaisuuksia avioliitossamme, niin pyydän, ettette pidä minua epähienona, kun täten lähetän teille jälleen sormuksenne ja vapautan teidät lupauksestanne. Erinomaisesti kunnioittaen Teidän nöyrin palvelijanne
Joonas Tellerman.
Minä sain tiedon kihlauksen purkautumisesta, kun tulin hänen luoksensa ja näin, että morsiamen valokuvan sijalle hienolle jalustalle oli pantu Skrunkebyn kyytimiehen kuva.
— Kelpo poika, kunnon poika, sanoi Joonas. Hän arvosteli kaikkia matkustavaisten näkökannalta.
— Onko Fjanteby hupainen yhteiskunta? kuulin kerran jonkun kysyvän häneltä.
— Horna, oikea horna; 'kaksi junaa päivässä ja niin epämukavasti kuin mahdollista, sanoi Joonas.
Olin hänen luonansa kerran kun hän sai sähkösanoman, että hänen äitinsä oli huonona sairaana. Se koski häneen kovasti, hän pusersi kyyneleen rikki silmäkulmassaan ja nyyhkytti:
— Ajatteles! Jos hän kuolee, niin on hyvä ottaa arkku kuuden-junalla keskiviikko-illalla.
Joonas pysähtyi alemmalle asteelle virassaan. Seitsemän vuotta sitten oli hän vähällä saada ylennyksen. Silloin sanoi hänen lähin esimiehensä eräänä iltana illallista syödessä:
— Kirje tuli neljän-junalla Skunkebosta.
— Anteeksi, Skunkebosta ei kulje mitään junaa neljän aikaan, arveliJoonas.
— Kulkee.
— Ei.
— Kyllä sieltä kulkee, sanon minä.
— Eipä totta totisesti kuljekkaan! Kas tässä aikataulu:Skunkebo—Bunkebo: 6.20, 11.40 ja 5.36.
Esimies hymyili ivallisesti. Joonas sai olla oikeassa, mutta — hänen toverinsa sai paikan.
Joku Vuosi sitten hän oli saamaisillaan 500 kruunun lahjapalkkion, mutta se raukeni tyhjään seuraavalla tavalla: Hän sai rautatiellä toverikseen vanhanpuoleisen tuntemattoman herran.
— Onko presidentti K. etevä mies? sanoi tuo vanhempi, tuntematon.
— Täysi epatto. Hänen piti matkustaa Qvesumiin tässä eräänä päivänä, otti veneen, myöhästyi ja kulutti matkaan kolme päivää, jotka hän olisi voinut säästää, jos olisi matkustanut rautatiellä, ottanut kyydin Hallstenskogiin ja sitten taas jatkanut junalla. Aivan niin, hän on nauta.
Tuo vanhempi oli presidentti K:n veli. Niin kauvan kun presidentti K. eli, ei Joonaksen kannattanut ajatellakkaan lahjapalkkiota, ja kun presidentti kuoli, eli Joonaskin vaan kolme viikkoa. Kun Joonas istui karttansa ja "Ruotsin kulkuneuvojen" ääressä, ei häntä ollut hyvä häiritä hänen arviolaskuissaan. Sillä tavoin hän istui viime vuonna heinäkuulla Hafsingen kievarissa, kun salama iski hänen kantohihnaansa.
— Älä läiskytä sillä tavoin ruoskaa, poika! Peljätäthän luontokappaleen. Olen heti valmis, tuumaili Joonas.
Muuan yhteinen ystävämme, kassanhoitaja Pettersson karkasi viime keväänä, saatiin kiinni ja sai muutamia vuosia kuritushuonetta.
— Mokoma kurja! sanoi Joonas.
— Niin, olipa se ilkeä kavallusjuttu, arvelin minä.
— Oli, oli, sehän tietty, mutta sitten — matkustaa sekajunalla nro viisikymmentäkuusi eikä yöllä menevällä pikajunalla! Sehän on hulluutta!
Kun Joonas seurassa esiteltiin jollekin, pani hän aina keskustelun alkuun jotenkin samalla tavoin kuin minun kanssani:
— Olen matkustellut äärettömän paljon, luulenpa että kotimaassa olen Ruotsin enimmin matkustellut mies. 35 vuoden vanhana olin nähnyt kaikki Ruotsin kaupungit, 41 ikäisenä kauppalat ja useimmissa kylissäkin olen ollut. Kaikki pettää täällä maan päällä, raamattua selitetään väärin ja lakikirjaa väärennellään ja ainoa luotettava peruskirja, mitä' on olemassa, on "Ruotsin kulkuneuvot", lukuunottamatta muutamia höyrylaivoja, Missä te asutte?
— Weksiössä.
— Vai niin. Ensi kerran olin siellä 1876, toisen kerran 1885 ja kolmannen kerran entisvuonna. Niinpä niin! Kolme tai neljä junaa päivässä joka suuntaan, siisti kaupunki, mutta mieltä-kiinnittämätön. Tegnérin pispanistuin, Smoolannin museo. Kirkkotarhassa on Håkan Sjögren haudattuna. Puolen peninkulman päässä sieltä on kaunis Evedal Helgajärven rannalla ja siinä lähellä Kronoberg linnanraunioineen. Weksiö! Vai niin, niinhän se on.
Viimein lähestyi päivä, jolloin Joonaksen oli tehtävä tuo Viimeinen suuri matkansa, jolla, niinkuin ennen kauttakulkupileteillä matkustaessa, ei saanut ilmaiseksi kuljettaa yhtään mitään matkakapineita muassaan. Pappi tuli tarjoamaan hänelle uskonnon lohdutusta.
— Kuoletteko mielellänne, herra Tellerman?
— Melkeinpä. Onhan minulla pari pikku kylää Aselen Lapissa näkemättä, mutta kuinkahan moni ehtii suorittaa elämänsä työn loppuun? Jääköön sikseen, pastori.
— Onko teillä ketään vihamiehiä, joiden kanssa tarvitseisi sopia?
— En ole koskaan riidellyt kenenkään kanssa muusta kun junan ajoista ja höyrylaivain kulusta, ja he ovat itse aikataulusta voineet nähdä aina olleensa väärässä.
— Eikö teillä ole mitään katumista?
— Kyllä, minä kirjoitin kerran kyytitilauksen Ljungsåkrasta, vaikka kievari siellä oli lakkautettu, mutta sitä olen Jumalalta rukoillut anteeksi. Ja sitten viime vuonna matkustin Kalmariin enkä muistanut Nybron asemalla jäädä pois junasta terveyslähdettä ja kylpylaitoksia katselemaan; mutta kukahan onkaan erehtymätön tässä matoisessa maailmassa.
Olin hänen luonansa samana päivänä kun hän kuoli. Hän makasi aikataulu ja kartta kädessä, kuolema silmässä ja otsa rypyssä.
— Kovaa on, hirmuisen kovaa! ähkyili Joonas.
— Niinpä niin, kuolla pois kaikesta elämän ilosta!
— Viis siitä, veikkoseni, mutta minut on haudattava Itägöötanmaalle; nyt kuolen tänä iltana, viimeistään yhdeltätoista, arvelen, saan mustan matka-arkkuni kuntoon huomenna aamupäivällä ja olisin niin mielelläni tahtonut seurata tavarajunalla 105 entiseen kotikylääni, ja sitten kun tarkastan, niin se onkin — kruutijuna.
— Eikö sinulla ole mitään erityistä toivottavana, Joonas?
— Eipä juuri… no, olehan hyvä… lue hiukan… Matkailijayhdistyksen vuosikirjasta ja pidä tässä karttoja esillä, että voin seurata, kunnes silmäjänteeni raukenevat…
Herra Blomberg oli asiamies. Ihmisen persoonallisesta ja yhteiskunnallisesta asemasta sekä yleisistä olosuhteista voidaan aina jotakin päätellä, kun saadaan kuulla, mitä hän toimittelee maailmassa. Jos hän on lääkäri, niin voidaan näet aina edellyttää hänellä olevan jonkun verran sivistystä, pappi ei mielellään tappele markkinoilla, ja virassa olevan upseerin ovelle menee puujalkain kauppias suotta aikojaan kolkuttelemaan. Mutta "asiamies?"
Hän saattaa olla hieno mies ja hän saattaa olla roisto, hän voi ansaita Viisi tuhatta markkaa tunnissa ja on asiamiehiä, jotka eivät ansaitse viittä sataa kymmenessä vuodessa. Asiamies voi olla sellainen, että voit ilolla antaa hänelle tyttäresi ja hän voi olla sellainen, että varoitat palkkapiikaasi ottamasta häntä. Hän voi omistaa kivitaloja ja hän voi olla ilman puhdasta paitaa, hän voi olla kaupungin valtuusmies ja hän voi olla varas, — tiedänpä asiamiehiä, jotka ovat molempia.
Asiamies on jotakin epämääräistä. Muut ihmiset liittyvät yhteen ammattitoveriensa kanssa, heillä on hupaista yhdessä virkaveljiensä kanssa ja hauskuutta tovereistansa, mutta asiamies katselee toisia asiamiehiä samoin silmin kuin hyljätty morsian katselee entisen lemmittynsä lapsen äitiä.
Herra Blomberg oli kutakuinkin hieno mies, kohosi työllänsä arvoon maailmassa ja jalosydämisenä hän tunsi tarvitsevansa jonkun, jota rakastaisi, johon liittyisi.
Seuraelämään hänellä ei ollut aikaa. Naidakseen hänellä ei vielä ollut oikein riittävästi varoja. Mitään seurustelua toisten asiamiesten kanssa ei ammattikateuden vuoksi voitu harjoittaa. Vapaa ja halpa avioliitto soti hänen siveellisyytensä tunnetta vastaan.
Silloin herra Blomberg osti koiran, kauniin lintukoiran, että hänellä olisi joku elävä olento ystävänänsä, sillä hän oli hyvin yksinäinen maailmassa. Ihminen on seuraeläin; kun hän työstä ja touhusta palajaa kotiinsa, on hänestä mieluista nähdä siellä rakastetun olennon tapojen ja toimeliaisuuden jälkiä.
Ja siinä suhteessa oli nuori lintukoira Tyras täysin pystyvä tyydyttämään isäntäänsä. Päivää myöhemmin kun he olivat muuttaneet yhdessä asumaan ja Blomberg meni kaupungille erinomainen kahvinnäyte muassaan ja oli poissa yhden kokonaisen ja yhden neljännestunnin, niin näytti hänen asuntonsa sangen asutun näköiseltä, kun hän palasi. Hollantilaiset kahvinäytepussit retkottivat rikki pureskeltuina nurkassa ja niiden oiva sisällys divaanimatolla. Skoonilaisesta valkojuurikassokerista ei ollut sen vertaa jälellä kuin kirjepihtiin voi nipistää, ja hänen paras shaggilla päällystetty nojatuolinsa oli repaleina ja näytti sangen käytetyltä.
Ja juuri kun herra Blomberg seisoi ja liikutetun näköisenä koki saada tolkkua asiasta, alkoi hän laukata pitkin laattiaa aina sohvan luokse asti, jossa hän vasten tahtoansa kallistui levolle kulma pöydän särmää vasten. Hän oli sattunut astumaan keskelle herne- ja virnanäytepussia. Ja keskellä divaanimattoa, tyhjennetty mustepullo pienessä ruusunpunaisessa suussansa, makasi Viisas Tyras ja katseli isäntäänsä lempeillä, uskollisilla silmillään ja liehutti komeaa häntäänsä ja näytti yleensä niin mainiolta ja mielistelevältä, etten luule kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan Göötan hovioikeuden ylimääräisen notariuksen olevan paljoakaan kunnioittavaisemmin ystävällisen herra presidentin omaa tytärtä kohtaan.
Ja se yksinäisyyden tunne, jota herra Blomberg oli toisinaan tuntenut, katosi kokonaan, kun Tyras eräällä kävelymatkalla maantiellä nuoruudenleikillisyydessä puraisi kuoliaaksi kaksi lammasta, ja isäntänsä huomasi yht'äkkiä seisovansa seitsemän kunniallisen maanmiehen keskellä, joilla oli heinähangot ja viikatteet käsissä ja, niinkuin näyttivät, valmiina ottamaan hänet hengiltä.
Herra Blomberg seisoi eräänä aamuna päättämässä 2.000 kilon kahvikauppaa kauppias Petterssonin kanssa. Tyras seisoi ihastuksissaan takajaloillaan, etukäpälät raatimies Misserlingin lauta-aitaa vasten. Raatimies Misserling oli aivan äskettäin maalauttanut aidan öljymaalilla. Ja herrain Blombergin ja Petterssonin jalkain välitse luikahtaa Tyras sisälle herra Petterssonin salonkiin ja laskee öljymaaliset käpälänsä rouva Petterssonin vaalealle, hienolle sohvalle. Siitä ei tullut mitään kahvikauppaa sillä kertaa, ja seuraavalla kerralla kun Blomberg ja Tyras tulivat, sanoi puotipoika patruunan olevan maalla. Kotiin päästyään istui herra Blomberg miettimään. Kasvatusoppi oli yksi niitä tiedonhaaroja, joita hän vähimmin kaikista oli opiskellut, ja hän alkoi epäillä, oliko hänellä riittävästi tietoja koiran kasvattamiseen.
Tyras sijoitettiin kuukaudeksi täyshoitoon eräälle metsänvartijalle, joka oli perehtynyt koiriin ja otti sinä aikana tehdäkseen Tyraksesta oikean koirain esikuvan kuuliaisuudessa ja hyvissä tavoissa. Verhoilija kutsuttiin päällystämään uudelleen huonekalut ja puuseppä höyläili puolentoista päivää pois mustepilkkuja laattiasta. Kaksi kertaa viikossa meni herra Blomberg metsänvartijan asunnolle katsomaan, miten Tyras edistyi säädyllisyydessä. Jos en ota lukuun sitä, että Herra Blomberg sai laskun yhdestä pässistä ja kuudestatoista kanasta, joiden elonkipinän Tyras oli nuoruutensa leikillisyydessä sammuttanut, näytti kaikki lupaavan mitä parasta.
Eräänä lauheana kesäiltana, kun herra Blomberg tuli katsomaan lemmikkiänsä, ei sen ystävä ja opettaja metsänvartija ollut kotona. Mutta hänen kaunis, yhdeksäntoistavuotias tyttärensä Hanna istui keinulaudalla tuvan edessä ja kutoi sukkaa pikku veikollensa ja katseli kauniilla ruskeilla silmillänsä ystävällisesti Tyrästä, joka makasi hänen jalkainsa juuressa anatomiallisesti tutkistellen kauvan sitten kuolleen lehmän kylkiluuta.
Herra Blomberg istahti keinulaudalle tytön viereen, mutta olisipa halpamielistä panettelua väittää, että mitkään lemmenhaaveet olisivat solisseet Hannan sielua. Blomberg oli siivo ja hyvä mies, joka korkeintaan saattoi hiukan nipistää ravintolantyttöä leuvasta, mutta jonka mieleen ei koskaan juolahtanut mennä maalle alkuasukasten tyttösiä hullaannuttamaan.
Ja vaikkapa olisikin ollut sitä laatua, niin olisi hän polttanut hiilensä tyhjään, sillä tyttö oli viaton ja oli päättänyt vastedeskin pysyä sellaisena.
Ja muutenkin olisi asema ollut vaaraton, sillä tytön äiti piti heitä akkunasta silmällä.
Mutta siitä ei tiennyt Kalastaja-Antti, joka rakasti Hannaa enemmän kuin omaa henkeänsä, ja tuli nyt juuri verkko olalla ylös mäestä ja sai nähdä sen, jota hänen sielunsa rakasti, istuvan illan hiljaisuudessa työtuuman päässä nuoresta, kauniista herrasmiehestä.
En tiedä minkätähden, mutta aina kun nuoruudessani näin jonkun tytön, josta enemmän pidin, istuvan sillä tavoin jonkun luonnonkauniimman ja arvokkaamman miehen kanssa, kuin itse olin, tulin vähän surumieliseksi.
Mutta mustasukkaisuuden kamala tuska verrattain turmeltumattomassa sydämessään hiipi Kalastaja-Antti Blombergin ja Hannan taakse ja koki korviensa tärykalvojen avulla päästä selville, missä suhteessa he olivat toisiinsa.
Tahtomatta ehdottomasti puolustaa sitä, täytyy minun kumminkin muistuttaa, kuinka rakkaudessa samoin kuin sodassakin kaikkia keinoja pidetään luvallisina.
Silloin virkkoi herra Blomberg kaikkein mielisteleväisimmällä äänellänsä jotenkin tähän tapaan:
— Rakas lapseni! Pidätkö sinä niin paljon minusta! No, seuraavalla viikolla vien sinut kanssani kotiin kaupunkiin ja…
Samalla kohotti Kalastaja-Antti kätensä ja paiskasi Blombergia verkon kiveksillä niin, että hän näki puolen tusinaa aurinkoja ja useampia vakallisia tähtiä ja tulituksia ja lankesi sitten ähkyen polvillensa eikä enää päästänyt hiiren hivaustakaan.
Mutta Kalastaja-Antilla oli kumminkin rehellinen sydän, ja kun hän sai tietää asian oikean laidan, meni hän herra Blombergin luokse sairashuoneeseen pyytämään, ettei hän olisi pahoillaan.
Mutta kaupungissa saivat ihmiset kovin huonon ajatuksen Blombergista, mitä hyviin tapoihin tulee, ja lähetysyhdistys lähetti hänelle herätyskirjan: "Palaja turmeluksen tieltä", ja siveysyhdistyksen naiset rukoilivat hänen puolestaan, ja hänen vanha enonsa kirjoitti hänelle katkeran kirjeen ja sanoi antaneensa omaisuutensa pikku tyttöjen neulomakoululle, sillä hän ei tahtonut rohkaista ketään tappelemaan piioista kylän raiteilla eikä antaa hänelle varoja käsiin jatkaakseen kevytmielistä elämäänsä.
Syvästi loukattuna niin monista onnettomuuksista vetäytyi herra Blomberg maalle täyshoitoon erääseen kunnolliseen talonpoikaisperheeseen, josta kaikki tyttäret olivat naimisissa.
Tyras oli, tietysti, muassa; se tulisi olemaan Blombergin ainoana seuralaisena, sillä Blomberg vältteli koko ihmissukua. Paitsi pikkukauppiaita tietysti.
Sitten kerran oli Blomberg käyskentelemässä, kun Tyras syöksyi eräästä portista sisään pihamaalle, jossa oli kolme muuta koiraa ja jossa maanviljelijän perhe oli juomassa kahvia ja konjakkia, kutomassa sukkaa ja pelaamassa krokettia.
Blomberg vihelsi, mutta Tyraspa ei totellut.
— Olkaa hyvä ja tulkaa sisäpuolelle! huusi patruuna.
Blomberg ei olisi tahtonut, mutta hänen oli pakko mennä, saadakseen koiransa mukaansa, ja kerran sisäpuolelle tultuaan sai hän kahvia ja konjakkia ja pianonsoittoa ja rohkaisevia katseita maanviljelijän pisamaiselta keski-ikäiseltä kälyltä, ja illalliseksi ankeriasta ja kalanlientä.
Hän ei pitänyt ihmisistä, jotka tuntuivat hänestä imeliltä ja kärkkyviltä, mutta niin pian kun Tyras pääsi irti, syöksyi se sinne ja siellä oli yhtäläistä. Kerran hän antoi Tyraksen olla siellä kaksi päivää. Silloin sanoi patruuna telefoonissa:
— Tule noutamaan koirasi, se repii nurin kaikki puutarhalavat. Ja samalla saat kuulla hiukan uusia soittokappaleita, joita kälyni on saanut kotiin.
— Mitäs tehdä!
Kun hän saapui sinne, kaasivat he häneen kosolta totia ja aivan hullaannuttivat hänet, niin että hän käyttäytyi hiukan vallattomasti ja lemmekkäästi kälyä kohtaan ja hän heräsi seuraavana päivänä kihloissa olevana miehenä.
Ja kun Blombergilla ei ollut sellaista tottumusta, jota tarvitaan, ettei kihlauksesta tulisi avioliittoa, niin huomasi hän pian olevansa naimisissakin.
No, häät olivat ohitse, mutta toisen päivän aamulla päästi Blomberg irti ystävänsä Tyraksen ja pani kuusi uutta latinkia rerolveriinsa, näytti julmistuneelta, puri hampaansa yhteen ja etsi yksinäisen paikan läheisessä metsässä.
Silloin, juuri kun he olivat suorittamaisillaan välinsä, kuului pensaikosta piipatus:
— Mitä aiot, armaiseni, tehdä?
— Minä vaan vapautan itseni tuosta koiranpennusta, sanoi hän.
Silloin kapusi rouva esiin ja kiljaisi:
— Ei, sitäetsaa tehdä! Minä pidän koirasta ja olen kiintynyt eläimeen, ja — Janne! sehän oli juuri koira, joka saattoi meidät ensin yhteen!
Niin he menivät kotiin kaikin kolmen, mutta Tyras sai sitten sellaisen potkun Blombergin yksityisessä huoneessa, että se olisi ollut riittävä lennättämään minkä asiamiehen tahansa konttorista kauvas kadulle.