49. Ystäväni.
Jos mikä kohtaloksein jää,Yks ystävä on mulla.Hän nerokas on, ymmärtää.Ei pettäjäks voi tulla.Jos minne käyn, hän ainiaanOn läsnä, jakaa neuvojaan.
Niin jouduin tässä tuonnoisinMa naima-aatelmihin.Hän huusi: mitä! varmaankinSe päättyy — rukkasihin.Ja näin kun kuljin epäillen,Niin toinen vei sen tyttösen.
Niin silloin runon kirjoittaaMa aioin lohdukseni.Hän ensi rivin nähdä saa:Woi, viljon veljyeni,Tuo tyhmää on, sua nauretaan!Ma heitin runon unholaan.
Mä päätin rahaa kasvattaaJa mietin: tehas tuottaa.Hän huus: et voittoa sa saaJa vararikko vuottaa!Löin arkun kiinni, maljasenJoin kera viiniveikkojen.
Ma viran ottaa aattelin.Hän neuvoi heti jälleen:Saa siitä paljon huoltakinJa kiusaa elämälleen!Ja siten siinä tuumattiinJa hakuaika loppui niin.
No, lausuin, ainiaaksi jääSiis ystäväksein! — TuostaHän heti riidan virittää —Mun käski hiiteen juosta.Sen aikaa oisin tehnyt mä,Waan itse oon se ystävä!
50. Almqvist.
Yksinpuhelu. [Katkelma.]
Uskaltaa taikka ei on ensimäinenJa onnistua taikka ei on toinenJa sillä välillä on toiminta.On toiminnassa elon mahti, onni,Ja kunnia ja rikkaus. Se vainTodistaa että oomme. Mit' on miete?Elämän itu. — Mitä tunnonvaiva?On itsemurha sairaan toiminnan.Ma paljon mietin, esimerkiks' senkin,Ettei oo korkeampaa kuin on järki.Sen ajatuksen jättäin, uskontohonPakenin, sanoin: siinä korkein on. —Ja hiljaa rukoellen kun ma makaanRistillä Kristuksen, niin unelmissaNäen kauniit naiset, kullan, hauskat seurat.Haa! kumma kuinka kuvittelu lentää,Tuo kujeilija, näyttäin että kaikkiOn narrintyötä. Itse toiminta,Mit' on se? Sovitettu kuvittelu.Uus luonnos karnevaalin kirjaan,Sen, jota elämäksi nimitetään,Tai pitemmästi myöskin: ihmiskunnanKehityskuluks' autuuteen. Mä sieltäJo monen taulun olen maalannut.Se tähän asti osani on ollut.Nyt tulee roisto, häiritsee; siis hänetMa kulisseihin työnnän tietystikin.Se puolustelu sentään liian vanhaJa liian tyhmä on. Oi, toden maiimaOn täynnä tyhmyyttä, jos siinä toimiiNiin aikeet ovat samat tietyt, vanhat,Ja samat ovat päätelmätkin. —On mailman kasvot vinossa, ja jälleenNe kasvaa vinoon aivan vanhaan tapaan.Mi tuhatvuotta sitten hyvää onTai pahaa ollut, sit' on melkein nytkin.Ain ajan alusta ja näihin saakkaKyll' liittoudutaan aina yhtäkäistäJa ikisamaa vastaan; esiin miehetKäy, jotka konnain, roistoin nimen saavatKun koettavat kääntää etiikkaaJo alustansa suureen. Paitsi heitäOn toisia, joit' onnistaa, on suuretKuninkaat, joukkomurhaajat, ja hienotSuurvarkaat, pankkiirit, ja filosoofit,Ammattivalhettelijat. Ne kunnonOn ihmisiä, vaikk' ei puolueetNiit' oikein tunne. — Pahaa on, sen tiedän,Ja tunnen: itse aion pahoin tehdäNäin särkein kaikkeuden tyynen juoksun.Ja siksi vapisen. On pahaa se,Mi pahaa tekee mulle, vavistusKun ohi on ja toimi onnistuuNiin paha hyväks' käy, ja tunnonvaivatJos saan, se pahaa taas on. KaameastiOrvokkisini elon vaihtuu noin —Yöorvokki on sentään suloinen.Ma paljon tätä pientä kukkaa lemminJa aion siitä kirjan kirjoittaa,Min koko toiminta vain kietoutuuTuon kukan ympärille, kukkanenOis kirjan sankaritar, ihmisetWain sivuasioita. Kumma juoniJa sanat kauniit, — kaiken alla aateNiin raa'an-irstas kuin on Messalinan.Se oisi tehtävä; no, katsotaan,Kun tää on ohi, silloin käsiks' käynMa siihen — mutta nyt on myrkky valmis.— — — — — — — — — —— — — — — — — — — —— — — — — — — — — —
51. Don Juanin jäähyväiset elämälle.
Luonnonihana seutu Kreikassa. Klassillisia raunioita pilkoittaa laakeri- ja myrttilehdoissa. On joo aamu tai ilta, sillä ruusuinen hohde lepattaa esineillä. Don Juan istuu kaatuneetta patsaalla ja vetää kelloaan.
Ma seison, oikeammin: istun tässäPäämäärästä, mi määrän multa vie.Sydämen hiljaisessa sykinnässäJa kuulen kumman kuiskeen — mitä lie!En kauvan sitä viivy miettimässä,Mä tiedän: loppuu multa elon tie —Jo kantapäätäin kuolo koskettaapi,Waan kauvan sydänt' etsiä se saapi.
Mä sentään tässä ehkä ehdin vieläElolle jättää hellän hyvästin.On kaikkeen tyydyttävä maailman tiellä,Ja kuolo kuuluu osiin parhaihin —Siis miksi miettiä, mi kohtaa siellä,Tuoss' seurassa, joss' oon ma piankin!Se lienee ahnas — no, niin ihmisetkin,Syö toisiansa elämässä netkin.
"Tää elo elettäköön loppuuns' asti."Ken lausui sen, hän oli viisas mies.Me tyhmyydessä aivan varmimmastiWiel' lentää saamme — luudilla kenties!Jo Eeva tuumi — huomas joutuisastiMyös Adam sen —: on elo lemmen lies.Don Juan ei lie ainut näillä mailla,Ken aatteleepi aivan sillä lailla.
Tuo lause kaunihina mulle kaikaaNyt juuri, kuolo kun on edessäin.On taivaankaaressa tuon lauseen taikaa— Kaks' joutsenta, kas lentää poiespäin! —Se kukist', aaltoloista kaiken aikaaMinulle soi — ei kiedo sydäntäinSe enää: nyt jo ajat nuo on poissa,Kuin Julia, Haidie kuolon kammitsoissa.
Jää hyväst', aurinko! — Kas, luonto loistaaNyt muistan hohteess' ympärillä mun.Ja päivän kultahehkun pilvet toistaa.Takana patsasrivin pirstotunKaarentuu metsä. Myrttejäkö? Ko'istaanLehahtaa kotka, päästää kirkaisunJa kiertää, kaartaa. Se sai hyvän haistin:Kai aikoo ottaa Juanista paistin.
Ei mull' oo ystäviä, elämähänEi halua, ja pian kuolen pois.Ken arvais, että valjuun varjoon tähänMies ylpein kätkettynä ollut ois!Nopeaks' kyllä elo väitetähän,Waan kenpä sentään uskoakaan vois:Kun kevätnuorna vaivuin syliin armaan,Niin nousin, päässäin lumet talven harmaan.
Oi nuoruus-aika, joka kuljet lentäin!Sun miljoonin ma tavoin tyhjennin.Jos taivaan sain tai helvetin, mä sentäinJok'ainoon riemun yksin painalsin.Ma nautin naiset, yhdest' toiseen entäin,Ma voitin kainon, kuuman, kylmänkin.Ma taivahissa kaikiss' elämöitsin:Ma ilakoin ja itkin, lemmin, öitsin.
Mun kalvastutti kuumain huulten tuli.Ett' oon kuin syksyn lehti keltainen.Ja valkosormiin kutrein kulta suli,Sai vihdoin värin niiden kaltaisen,Ja sydän hiljeni — — — — —— — — — — — — — — —Waan järki selkes, ja se tietää tahtoi,Mi tarkoitus meill' oikein olla mahtoi!
Kun sydän kyltyi lemmen-leikkilöihin— Se lääkärinsä käskyst' teki sen —Niin pääni ryhtyi filosoofin töihin,Ma hetkeks' istuin kirjain äärehenJa läksin sitten ulos, yksilöihinJakamaan viisautta tieteiden.Ma jotain opin, sit' ei kieltää saata,Kun opin: jaloin seistaan vasten maata.
Pahuuttaan verhoin ihmiskunta salaa,Wikojaan filosoofin lauseihin.Jok' aika neuvoo uutta paikka-palaa,Mi muka korjaa puvun parhaimmin.Waan uudet tuulet vaatii uutta alaa,Ne repii taa» sen pieniin rääsyihin.Näin ihmiskunnan pitkä tohtor'pukuKun särkyy, paikkaa sitä uusi suku.
Muut olkoot valon kanssa sokkosilla,Mua naurun-alaisuus se pelottaa.Saat posket kalvaiksi sa suudelmilla,Ja viisaus tummiksi sun silmäs saa.Mi jäljell' on siis maailman asujilla?Rukoilla, syntinsäkö tunnustaa?anotaan: Kristuksessa elää voipiKuin mato, joka raatoon kiemuroipi.
Mut uskoon myöskin jotain tarvitahan,Waan mitä? Herra ties, vaan minä en.On usko hyvää, auttaa nukkumahan,Luo loisteen kasvoin ympär' ryppyisten.Ja tyhmyys kiertää aatoskuilun pahan,Waan min' oon puuttehessa lahjan sen.Niin kauvan elin, että tiedän kyllä:On usko syntiin — kalvo kuplan yllä.
On kaunis oppi: "jalon tähden kuolla",Tuo haaveilijain, jesuiittojen.Saa tyhjää ilmaa, kunniata, tuolla.Ja ruokahaku kasvaa kanssa sen.He huutaa: ihmisyyttä aina puolla —Ois ees se hyvän toivon arvoinen! —Waan kuolla halua en laisinkahanWuoks' joukon suuri-suun ja suuri-mahan..
Wois haaveilija minust' ehkä tulla,Jos jotain elon arvoist' tapaisin.Jos koti, vaimo, lapsia ois mullaJa maa, niin niille kelpais kuollakin.No, voisi luulla, tällä tuumailullaMa että jouduin turhiin juttuihin,Näet mulla — kuten tietään maailmalla —On vaimo, tenavia kaikkialla.
Parbleu! Käy kurttiisi ja kirouksetNiin hyvin ranskaksi. Parbleu, mun saaJo epätoivoon mailman hassutukset,Ma sotaan käyn.Ykss, kaks… ei, malttakaa,Mun, ennenkuin nyt avaan tuonen ukset,On vielä mietittävä. Eipä vaanMies urhokas saa — jos kuinka rimmit laukkaa! —Kun leini sääriluita lyö ja haukkaa.
Siis jäljell' yksi on, kun sotisovatMä heitän: käydä rahaa keräämään.Niin rauhattomat kullan orjat ovat;Se saapi heidät toimeen heräämään,Ja vaikka takana he moitteet kovatSaa osakseen, niin edessä he täänTään kuulla saa, jos lähtisivät mihin:"Me pyytäisimme herraa vekselihin!"
Kun vanhenemme, silloin tunnussanaOn kulta — se se määrää puheetkin.Kai pietään aurinkoa ihananaSiks että se tuo mieleen — tukaatin.Waan vanhat ahkeria kokoojanaJos olleet on, niin nuorten käsihinKun rahat jää, ne menee sitä tietään:Niill' iloitahan, kalaaseja pietään.
Ma vaikka kulta-aarteen koota voisinJa kuinka korkealle pääsisin,Ja aarrettani kuinka vartioisin,Niin hautahan, mi viereen luotihin,Ma viimein kaatuisin ja — siinä oisin! —Ja aarteistain jos jako kasvaiskin,Mut protokollia vain siitä itääSiis kunnes suurin roisto saa sen pitää!
Waan jos ma runoilemaan rupeaisin?Kai ruumistani pukis laakerit!Ma pilkkaa niiltä kyllä varmaan saisin,Joidenka runot on kuin — sipulitYleisön nenän alla. Miehin, naisinNäet suodaan kiitoslauseet kaunihitWain kiiltokultasille. — RunonlukuOn yleisöllemme vain juhlapuku.
Oi, sydämestä rikkiraastetustaEsihin tuska, pilkka tulla sais,Ja siihen, miss' ois synti, murhe musta,Se maan ja tähdet, taivaan hautoais,Ei säälis uskoa, ei luottamusta.Sen käsiin viattomuus murskattais…Käsittämättän' jo kaikki jääpi,Ja tyhjyys mulle ilkkuin irvistääpi.
52. Mä keski-yön lapsi.
Mä keski-yön lapsi, mä onneton,Miks', Herra, oi miks' olen luotu?Enemp' onnea kaarnalle laineilla onKuin minulle raukalle suotu.Oi, onni mull' oli, vaan murskasin sen:Waan, Herra, sa kuulit mun rukouksen';Mutt' — unhotin sinut,Sa kirosit minut,Waan haudan et povehen kahlehtinut.Oi Herra, armos suo.Oi Herra, neuvot tuo.Tuo tähden Kristuksen,Tuo tähden Kristtuksen!
Mun perkeleen valtaan et jättää sä voi,Waikk' kietoi hän henkeni minun.Mua myödä et hälle sa anna, oi, — —Minut vapahti veresi sinun.Sa hurskas ja oikea jumalain,Et suur' ole salaman liekeissä vainJa kastehen vöissä,Tähtikirkkaissa öissä,Koko luontosi kaunihin ihmetöissä!Oi Herra, armos suo,Oi Herra, neuvot tuo,Tuo tähden Kristuksen,Tuo tähden Kristuksen!