The Project Gutenberg eBook ofValikoima runoelmiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valikoima runoelmiaAuthor: Karl August TavaststjernaTranslator: Valter JuvaRelease date: April 27, 2006 [eBook #18272]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA RUNOELMIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valikoima runoelmiaAuthor: Karl August TavaststjernaTranslator: Valter JuvaRelease date: April 27, 2006 [eBook #18272]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
Title: Valikoima runoelmia
Author: Karl August TavaststjernaTranslator: Valter Juva
Author: Karl August Tavaststjerna
Translator: Valter Juva
Release date: April 27, 2006 [eBook #18272]
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA RUNOELMIA ***
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
Valikoima runoelmia
Karl August Tavaststjerna
SuomensiWalter Juva
Ensimmäisen kerran julkaissutYrjö Weilin 1904.
Aamutuulessa.
Päivyt saumoissa pilvien,Joissa on sadetta taakka,Kyllin lounaista purjeesenJatkoks iltahan saakka.
Aamutuulahdus nuorena näinUlapoille mun johti,Pilvi vihmoili raskain säin,— Laskin aavoja kohti.
Tuuli kirkasti taivaan niin,Purtta kellisti vievään,Sain jo vauhtia riittämiinPurjehdustemppuhun sievään.
Tullos pois nyt, jos halaat sä, —Pois, ken aavoille tohti!Taistoni kestä ja näin, kuin mä,Katsele mailmaa kohti.
Myrsky jos pilviä kokoon laas,Leikki huimalta näyttää;Vesiin päivä jo paistaa taas,Pursi parhaansa täyttää.
Pilvessä tie, tahi väikkyvä vuo,Matkalla myös moni tapaus, —Eessä tummina aavat nuo:Mailma — elämä — vapaus.
Hääaamu.
Tuoll' lämmin auer leijuuPäin kukkalavaa,Ja helmiaarteitansaJo kukat avaa.
Mut valkoseinän lämpöJo paahteelt' tuntuu,Myös suihkulähde vilpasKun vielä untuu.
Tuoll' aamun helle paistaaJo hiekkatiellä,Mut mikään kevyt askelEi helky siellä.
Miks vanhaan tapaan jalkaEi santaan painaTaas sievää jälkeänsä,Kuin ennen aina?
Miks kukkia ei hoidaKäsi tavan mukaan?— Ei, hiljaa, vait on kaikki,Ei saavu kukaan.
Vait vuotta ummut ruusuinNyt tuhantenki;Puun latvaan univalveinKäy tuulenhenki.
Se nostaa raskaan verhonDamastikaistaa,Ja huoneeseen jo päiväKuin ihmein paistaa.
Yli mattoin hiljaa valuuNuo sädejuovat,Mut leyhkät kukastoistaJo viestit tuovat.
Alkoovin luona liitäinJa pitäin pilaa,Ei kärpäsparvi huomaaEes asiain tilaa.
Mut vankeuttaan paarmaTuoss' yrmii ääneen,Sen vaisto näkyy vallanJo metsään jääneen.
Päin toista akkunastaKäy hurjan tavoin, —Ei huomaa vanki, ettäOn toinen avoin.
Mut muita rohkeamminNyt sisään vainenSaa huimapäinen leyhkäJa huumaavainen.
Kautt' uudinten ja verhoinJa pitsienkiYli kahden otsan leijuinKäy tuulenhenki.
Se viestit kukkasjoukkoin,Jotk' yksin janoo,Tuo hoitajattarelleenJa hoivaa anoo.
Mut tuoksuaan se turhaanLuo pielukselle;Hän toisen kukkatarhanSai sydämelle.
Nuo nuoret, raikkaat huuletVain hehkuu, hymyy,Ja sulosuukot vieläNiiss' salaa lymyy.
Oi, armaan syleilyssäJää unhoon aika,Ja hääyön runoudessaOn vanha taika.
Vait, täynnä hartauttaJo päättää retkenTuo luonnon nuori airutJa aamuhetken.
Vain pois se kukkain luokseTaas ulos palaaJa niille nähdyt ihmeetNyt kertoo salaa.
Käy silloin kuni kuiskeJo kukastoista,Ja kaste hiljaa valuuNyt umpuloista,
Ja odotus jo kätkeeJa kaikki herää,Ja päivä sädeverkotTaas lehtoon kerää,
Ja suihkulähde yhtyyJo riemuun tähän,Ja kukkalavaa kerttuKäy kitkemähän.
Mut raskaan verhon kaistaaVait kiskoin kiinni,Nyt seijain silmin hymyyPien' amoriini.
Rakennustaiteellinen luonnos.
Katedraalista päivän puollaKujapuistohon kätkeytyySen mahtava porttaali tuolla,Jota katsella sun on syy.
Mut kastanjipuistikon tielläEi pyhän ilmettä näy;Kera lasten ja eukkojen sielläNuor arkkitehtikin käy.
Elon hyöky se tulvii rankka,Niin raittiina, nuorena vaanLuo templin, min muuri vankkaJäi aikoja uhmimaan.
Hän piirtävi luonnoksen tapaanHätähätää porttaalin tään,Sen goottisen kaaren vapaanJa sen suikon katkenneen pään,
Apostolit pitkät vieläSekä keskehen MestarinJa pääskyn, mi sirkutti siellä,Olall' istuen Luciferin.
Olit aika saatana säysy,Kun korsia kuljettaaSai rauhassa linturäysyJa pesiä selkäs taa.
Mut kiire on touhuissa kevään,Ei auta häikäilyt nuo,Ja jos mieli ei vain jää levään,Piru itse se suojaa suo.
Vaikk' kastanji päätään puistaa,Vuos vuodelta nostaa se sen,Ja messuissa latina luistaa,Kunis niitä ei ymmärrä ken.
Canovan Pariksen edessä.
Tule, keiju, ahtaassa liivissäs!Kas rintaa, kuinka on miehekäs,— Ois siinä uinua kerta!Ois siinä riemua auvoineen,Kun jo voima marmorijäntäreenVoi saattaa kiihkohan verta!
Tule, keiju, ahtaassa liivissäs!Vai suotta taivaiset — mietipäs —Soi tuomiovallan hälle?Vai suotta Helena lähti, vai,Pois myrsky-yöhön, kun niin nyt saiHän untua rinnalle tälle?
Sa painat sievästi pienen pääsJa näytät ynsänä ikävääs,Kun voimaa ylistää halaan;Mut teräsliivien kahleisiinJää olo oudoks ja ahtaaks niin,Miten kätkenet aatostas salaan.
Tanssiaiset.
Sadat lamput himmeät väriloimuinLäpi lasein hiottuin valoa luo,Tuoll' uljas kiehkura kiertyy poimuin,Jo Sèvres'in vaassit tuoksuja tuo.
Ja lehväin keskeltä, estraadiltaSua kukkaispuheet on hivelleet;On hieno, hurmaava juhla-iltaJa ihmeen loistavat koristeet.
Jo tanssin pyörteessä riemu rymyi,Jalohelmet hohti ja kaulatkin,Ja mailmanviisaus kylmään hymyiVain Straussin sävelten sointuihin.
Vaikk' katsees hoitavi viehkeilyitä,Ja on elees kiihkeät, innokkaat,Niin tunnet hyytävän sydänsyitäJa hajamieliseks äkkiä saat.
Mut lymypaikassa salin ylväänNäät välihetkenä nuoret nuo:He on puoleks kätkössä jaluspylvään,Min varjoon taittuvi valovuo.
Se vielä tanssista hehkui poski,Ja povi aaltosi ihanin;Vait impi herkästi päätään koski,Ja he samaa tunsivat kumpikin.
On ilmass' ahdistus kummanlainen,Mi nuorukaista nyt painostaa,Tuo illan tunnelma, kylmä vainen,Se kevään syksyksi kolkoks saa.
Ja armas lause, mi aikoi ilmiin,Jäi siinä mykkänä huulillen,Ja toisiaan kun he katsoi silmiin,Tuli vaiva äänetön katseesen.
Heit' turhuus kiusas, mi salin täytti,Tuo tyhjä teeskely tuskaa toi,Siks vaillinaisesti silmä näytti,Kuink' kevät rinnassa ilakoi.
Siks käsi viipyä kädess' empi,Jota painoi hellästi ennen ain,Siks hiljaa huoaten haastoi lempi,Jota katse ilmaisi arkaan vain.
Mut yli lattian rohkein riennoinTaas turhuus pilaan ja leikkiin läks,Ja jo kaikkein nuoruuden valtain vienoinNäit salin humusta häipyväks.
Ja nuoruus siellä ja riemu rymyi,Povet paljaat hohti ja kaulatkin,Ja mailmanviisaus kylmään hymyiVain Straussin sävelten sointuihin.
Imatralla.
Kesäöisessä varjossa ihmeinVait astumme rantahan,Miss' Imatra heittyy vihmeinYli könkään halkeaman.
Me kuulemme, kuinka haastaaNuo Saimaan syöksyvät veetJa riehuvin kertomin raastaaVoi uineista veltostuneet.
Nuo kertomat järähyttääKraniittia jykevää,Ja jo ladyä itketyttää,Mut itseltäs painuu pää.
Ikikuohuista vaahtivan vuoksenÄän' outo se huminoi,Se viehtää ja vetää luokseenJa se kaikkein rinnassa soi.
Soi valtava ääni, irnuinJoka pikkurientoa maan,Se pauhusta hiidenkirnuinSoi intohimoa vaan;
Miten särkyvät paadet, se pauhaa,Miten kiehua hornat voi, —Kun kesän vienointa rauhaaYli seudun jo ilta loi.
Idyllit aallokko hyrskyinPois mielestämme jo laas,Ja muistot entisten myrskyinJo riemuiten saapuvat taas.
Pois äyräiltä silloin kannat!Ota turva, min tarjoksi vien!Kuin käsi, min mulle annat,Niin värjyvi jalkas pien'.
Ei vuosia siitä lie nyt,Kun ruhtinaspari nyt näin,Min nimet jo unho on vienyt,Täss' seisoili haavepäin.
Venezian lapset turhatNäki Pohjolan ankaranJa lisäsi ruhtinasmurhatTragediiassa Imatran.
Miss' aallot valkoiset väikkyiJa pärskyili kuohupäin,Jo hyökylaine se läikkyi,Elonlangat katkaisten näin.
Ja koskaan ei pyörteet huimatTuo takaisin saalistaan,Näet himojen despootit tuimatEi kylläänny milloinkaan.
Perintöosa.
Kaks vuosikymmentä kiitänytOli tapaansa tunnettuun,Nuo, jotka mun kasvatti jockeyksElon hauskahan urheiluun.
Isän, äidin muistolle siunaus,He tarkoitti kaunista niin,He valmiiks raivatun tieniKoki verhoa kukkasiin.
Ma kaikkea hyvää tekisin,Jot'ei tehdä he voineetkaan,Ma löytäisin onnen, jot'eivätIsät löynnehet konsanaan.
Mut niin tuli aika ja mietteitä toi,Ja jo himmeni maailmain,Myös mun kävi matkani hautaanElon vanhaa vauhtia vain.
Mun itsellein tuli raivata tie,Mitä lie he jo tehneetkin,Ja mun tuli kysellä samaa,Jota kysyi he aiemmin.
Ma saisin myös samat vastaukset,Kuin vanhemmat eläissään,Ja ma neuvoisin nuoria noita,Mitä löynnyt en, löytämään.
He kaikkea hyvää tekee niin,Jot'en tehdä mä voinutkaan,He löytää onnen, jot'eivätIsät löynnehet konsanaan!
Hämyä templissä.
Murhe hiljaa ääntyy,Hiljaa vainen ääntyy,Ja sen vakavuuteenHarvoin katse kääntyy.
Ken sen templiin kulki,Liian pyhään kulki,Jotta siks sen ristiMerkitsisi julki.
Templiss' yö on vuoroin,Raskas kaiho vuoroin;Varjot synkät heittyyKomeroihin kuoroin.
Hämy siell' on musta,Hämy liian musta,Jotta mitkään muistotAntais valaistusta.
Silmäs siellä kaihtuu,Ja kun noin se kaihtuu,Kaikki kuvat, mielteetSulta tyhjiin haihtuu.
Ilma raskas ain on,Henkes ahdas vain on;Kun sa ulos pääset,Luot kuin päältäs painon.
Turha rukous oisi!Mitäs uhrit voisi?Ken siis alttarilleKynttilöitä toisi!
Halutonna mieli.
Saapuu aatteet, saapuu kaihot huolen,Kaukaa, vienoiset, jo hiljaa rusovuollenPurtta liidättäin;Airoin lepään, viihdän venhon juoksun,Liekuttelun tunnen, tunnen kukkain tuoksun,Joista unta näin.
Tiesi, liekö oikeinkaan, kun tälleenNostan airoja ja kiinnän katseen jälleenKohti rantamaa!Tiesi, liekö maiden menetettyinRannat tuolla, minne katse kiis ja vettyinTähtää usvain taa!
Olkoon niin, ett' tunne tää on tuttu,Olkoon vanhan imettäjän turha juttu,Kun ma saanen vainAirot lepuuttaa ja viihtää juoksun,Tuta liekuntaa ja tuta kukkain tuoksun,Niinkuin lassa sain!
Kärpässurinaa.
Kuin kärpäset hyökkäämme ruutuhun päämme,Näet siivet on meillä, ja lentäviks jäämme!
Me hyrräämme, ryömimme — koitos ja tulos —Ja hyrräämme taas, — ei muuta kuin ulos!
On toivomme mailma puutarhan puolla,Tuoll' leyhkivät tuulet, ja luonto on tuolla.
Niin hyökkäämme jälleen ruutuhun päämme,Kai estekin särkyy, — jahkapa näämme!
Mut ääressä pöydän salissa sielläMuut kärpäset juhlii — ja useimmat vielä.
Ne herkkuja ahmii, tahrivat liinaa,Ne rotua jatkaa ja hukkuvat viinaan.
Ne kylläinä viehtyvät lepohon rentoon,Me ruutuhun syöksymme, laihtuen lentoon.
Vain auringonpaisteessa onnea näämmeJa lennämme ruutuhun, — ruutuhun päämme!
Itsepuolustusta.
Ma idealisti vakaaMuka myös olin aikoinain,Sain aiheeni Kuopion takaaJa värejä Liimasta hain.
Näet tunteet ne kysyi pihkaaMaantiedettä järkevää,Ja kaikkea turhaa rihkaaVain vapaasti tuotti nää.
Sai kauppayhtiön laittaaMiel'kuvitus ympäri maan,Ja se viinejä ilman haittaaToi tropiikkimailmoistaan.
Nyt tullimiehiä noitaTuli muodossa kritiikin, —Olen ilman kilpailijoita,Ja poissa on yleisökin!
Mut aiheet Kuopion takaaJa värit Liiman ei lainNyt luokseni saamasta lakkaa,Vaikk' kiusoja tullista sain.
Ja jo kuvausvoiman ma huomaanVain käyttävän oikeuttaan,Kun se vapaakaupalla tuomaanKäy tuotteita siirtomaan.
Ma tavaroitani jakaaKoen niin nyt priimana vain,Vaikk' aiheet on Kuopion takaa,Ja värit ma Liimasta sain.
Aamukylpy.
Läpi heinän, mi kasteessa hohtiJa jäljiltä verkkahan nous,Me riensimme niemeä kohti,Miss' aalloten mainingit sous.
Vain hyppäys poikemmas rantaa, —Vain haipuvat kuplaset taa, —Ja jo välkkyvä laine sun kantaaYli Ahtolan kartanon saa.
Niin hiljahan maininki silloinVie kelluvan uimarin tuon,Kuni laine, mi vaahtia illoinVie tyynehen tyrskyistä vuon.
Sua syleilen, ankara aava,Meri väikkyvä uinuvakin,Miten oot minut raittihiks saava,Sen tunnen jo ytimihin.
Ja siks läpi kuulean pinnanHaen armahan aartehes niin;Leväriutoilta kristallilinnanMa sukellan terveyttä kiin.
Mua huuhtele, suolallas kasta,Nuor rintani voimista vain,Niin yltyvin harmin ma vastaLuon taakkoja luotani ain.
Meri, mailmassa ainoa raikas,Valehienous haihduta, oi,Näet aaltojes lauluhan kaikas,Ett' Afrodiiten ne loi.
Myrsky laulaa.
Kun ruutuhun pilvet rankatMaan kurjuutta itkee vain,Ja viuhuvat puuskat vankatKäy kimppuhun kulkijain,Syyslehviä puut kun viuhtoo,Muka armoa anoin noin,Mut myrsky ne kanssaan riuhtoo,Ja on laivuri neuvotoin,
Niin suommepa pelkureilleNyt uutimet ikkunaan,Me lähdemme rantateille, —Oli tyyni jo vaivaks vaan!Se oman rintamme puhkaa,Tuon ahtahan, kiusauneen,On tuuli, mi riehuen uhkaaKivikattoja räystäineen.
Se kiertävi kadut soukat,Sorapilviä lakaisten,Ja märkinä kaikki houkatJo rientävät huoneesen;Mut rannassa hyrsky höyryyJa riemuiten pärskyää,Se ukkosen lailla möyryySen tasaista möyrinää.
Vain niskaan hattu, ja tuulenSuo päätäsi tuivertaa:Rypyt otsan jo häipyy, luulen,Ja jo ruusuja poski saa!Suo kostean ilman täyttääSun keuhkojas suolallaan,Ja murhe, mi raskaalta näyttää,Jätä myrskyjen pauhinaan!
Kaikk' kalvavat, sairaat vaivatVie myrsky jo horteillaan,Ja huoliis, jotk' kertyä saivat,Se ylväsnä henkii vaan.Se yrmii raukkojen paulaaJa kaikkea kehnoas,Ja se ilkkuvin äänin laulaa,Miten lemmit sä kahleitas!
"Tule pois! saat oppia multa,Miten kahleita katkotaan!Taas pääsköhön äitis-kulta,Emo luonto, jo kunniaan.Ma puhdistan saastan ja kuonanJa raitistan sairaan maan,On terveyden ahjo luonan'Meri ääretön, vapaa vaan."
Kun vienoinna aamu hohti,Ja usvat siinnossa näin,Rusomaininki purttani johtiKevätunten impehen päin.
Mä näin, miten tieltäni luistiHän rannan rimpien taaJa kaihoten tukkaa puistiHajakutria, kiiltoisaa.
Kun kyntörastas jo puussaUnivalvein lauluhun käy,Kun veet heräs salmen suussa,Niin häntä ei enää näy.
Sanotaan, jos kuoleva kohtaaYliluonnollisen näin,Tiet vaaroihin häntä johtaa,Vaikk' kääntyisi kuinka päin.
Mut vaara on oma rinta,Hän ei sitä välttää voi,Kuvasarjaa vaarallisinta,Min mielikuvitus loi.
1.
Soi laulelo lounahan mailta,Kuin Lorelei lauleleis,Miten alppien poian lemmenTuo ilmihin Edelweiss.
Ikiseuduilta jäätikkökenttäinHän henkensä kaupalla toiTuon kukan, min neidolle alppeinHän sykkivin rinnoin soi.
Vain Edelweiss ilmaista saattaaHänen hehkeintä toivettaan:On alppi-ilmojen puhtausSill' untuvanupussaan.
Se hankien keskellä taimiiRuno lemmen, kukkien niin,Sydänjuuriss' on suosion toivo,Joka lehdessä tunnustus siin.
Ma kukkasen tuon, ma myöskin,Vilurinteiltä elämän tään,Se jäisestä hangesta puhkesKevätlämmön kerkeämään.
Sen henkeni kaupalla sieltäMa kallion huipulta hain,Vaikk' kuilujen jäät koki hyytääMun uljasta intoain.
Ota vastaan, aatosten impi,Tää lempeni kukka niin:Sydänjuuriss' on suosion toivo,Joka lehdessä tunnustus siin.
2.
Koen sorjasti kietoa yhteenHavun tuoksua siintoon veen;Luon helkkyvät rytmiaallot,Min harjoiks riimejä teen.
Ja kaikki helkkyvät aallotSun sulkevat keskelleen,Sua liekutellen ne tuutiiHavun tuoksussa, siinnossa veen.
3.
Jos säteen mä tavottaisinKesäpilvien ruskosta vaan,Jos ainoan noista ma saisin,Joit' tuhlas se turhempaan.
Sen niitehen kiintäisin hienoonVärikimmelten hehkeäinJo sadun, mi haastais vienoon,Sua kaikesta lepyttäin.
Ja syämessäs viivähdelläSen antaisit empien,Niin ihmeen viehkeä, helläOis tenhosa satu sen.
Mut rintaas väikettä varmaanSe riemujen mailta lois,Läpi arkion usvan harmaanTosiluontees se ilmi tois.
Niin hymyisit silmät veessäJa virkkisit uinuneesTätä samaa, min viehäkkeessäMun on mieleni herkkä ja sees.
4.
Täss' istun ma yössä myöhään,Ja mieleni aprikoi:Sa, vaiko äitini mulleElon todellisuuden toi.
Ja viehkeimmät lapsenhaaveetKäy hiipien vuotees luo;Suo niiden viipyä siinä,Älä pelkää, ei häiritse nuo!
Vain kuvailla unees ne tahtoisMun piirteeni näkyviinJa kuunnella hengittämättä,Joko sydämes säpsähti niin.
5.
Etköpä sulkea halaaSilmiäs kiinni ja salaaPäätäsi painais jällenHellästi rinnalle tällen?
Eiköpä tahtois rintasIlmaista hienoisintas,— Mitä on kalleinta sulle! —Sielulle uskotulle?
Etköpä sois sa arkainTunteiden käyvän varkainSiltaa, min rakennammeHerkillä huulillamme?
Etkö niin anteeks soisiHälle, mi itkeä voisiJokaista vikaa, min multaPois olet suudellut, kulta!
6.
Hetki hetkeltäVaikenee rukous tää,Vaieten, kauniimmaks jääRetki retkeltä.
Päivä päivältäHiljemmin huokaus sois,Tuskista haipuu poisHäivä häivältä.
Koitto koitoltaSyäntä', mi antoi vain,Tulkitsee lauluissainSoitto soitolta.
7.
Saa siivet, sa sorja,Laps väikkyvä sieluni sie,Et ainehen orjaJa onnen armoilla lie.
Saa siivet ja kiidäKesän loistohon, tuoksuhun vaan,Pois haipuen liidä,Ei sävel jää multahan maan!
Pois liidä sä sinne,Niin tomuun et tallatuks jää,Sini-ilmoille, minneEt tuskani kaihoja nää!
8.
Välin haipuvat, vienot äänetSatumailmasta lapsuudenNe unhosta kaiun ilmiToi uinujan syämehen.
Taas siinsivät aavat silloin,Taas laineista luodot nous,Jo kummasti kaihon usvatYli saarten ja selkäin sous.
Mut kaiku jo kasvaa hymniks,Mi kiirivi helkähtäinPois, pois yli lahtien väikkeen,Pois, pois sinimetsihin päin.
Satumailma, sa totta lienet!On elpynyt entisyys!— Vait, vait, mitä tunnet ja tiennet,Miks kaikkeen hengität hyys!
9.
Miten lempemme on käyvä vielä,Kuinka kylmenee se talvitiellä,Untuu höyliin kohteluun ja paatuu,Viimein itsearvosteluun naatuu, —Mitäs noille ajatustakaan!Eikö enää hurmaa hetken voita,Supistuiko piiri taivahalta,Kun ei löydä kahden nuoren rintaElon helmeä, sen ihaninta,Eikä väijykkeille hymyy vaan!
10.
Ja kun syämeni liekutetuksi nyt saitNiin vienohon uinailuun,Myös herättää jo sen, ystävä, kaitSais suutelo armaan suun.
Sulo lapsi se vain on, pienoinen,Mi puhtaana nukkui vait,Kun päivän riehu uuvutti sen,Ja sen, ystävä, uneen sait.
11.
En mä usko sanaa, silmää,Tervehdystä ynsää, kylmää,Enkä oikkuun tyhjentyvänImmensyämen hellän, syvän.
Sanaa murhaavaa en varmaanUsko sydänkerkiks armaan!Uskon, ettei todentakaaTarkoitukses ollut vakaa.
12.
En tarttua sinuun voinutKäsin rohkein rakastajan,En tohtinut vertas syttääTulen kiihkeän valtahan.
Olit kalliimpi verrattomastiKuin juhlien tenhotar vain,Niin kaiketi kalliimpi muita,Joit' yhdytin matkallain.
Olit vestaalin kylmänä itse, —Ei sanaa, et katsonut päin!— Sanat, katseet ja voittoja muitaSait multa, missä sun näin.
Niin toinen se tulee tuosta,Reaalisempi kuin mä,Hänen silmissänsä ei sullaOle vestaalin pyhyyttä.
Hän ei sua olennoks tiedä,Jota saisi syleillä kaiVain kaunein laulajan aatos,Min kärsimys kiiraaks sai.
Et itsekään sitä tiedä,Ja muuten et pyrkivän näyVain henkeväks ihanteeksi,Mihin kenkään kourin ei käy.
Niin ristityin käsin seison,Luon silmäni maahan vain,Kun templihin kolm'jalka sortuuTulen vestalta sammuttain.
13.
Älä luule mun tuhanten laillaSua kahlehtivan, — oi, ei,Koen aukoa mailmoja sulle,Mihin aattehes tuskin vei.
Niin helposti katkonen kahleen,Mi pikkumaiseks sun lois:Punan tahmean maireelta riistän,Revin turhuuden naamarin pois.
Sa ilmaa henkiä saisit,Siniseestettä hurmaavaa,Mi raitista nuoruutta antaa,Elinintoa riemuisaa.
Niin silmäs tarkistuneinaIsot tutkis ja pienetkin,Ja ma itse jo mitätönnäSun eessäsi seisoisin.
14.
En suontani kaupaks saataElon, aatosten, tunnelmain,Ett' armosta sais ne maataAjanvietteenä naisten vain.
Ma tahdon lauluni soivaksSuloääninä sydämiin,Miss' sävel on huolten hoivaksJa missä se helkkyy niin.
En tielle lempeä heitäKesäunteni häipyväin,En songerra säveleitä,Sua kiitellen nöyrin päin.
15.
Mua likell' olit vainen,Kuin onni pettyvää,Kuin tyhjyys, missä maine,Kuin sauva kerjääjää.
Mua likell' olit aivan,Kuin kukkaa rusko yön,Kuin kantajata vaivanOn taakka olkavyön.
Sa minuun liityit luokse,Kuin lempeen tunnustus —Sa, kevään riemu, tuokse,Sen mennyt toivomus.
16.
Kun ilta jo kaukometsätJa lahdelmat purppuroi,Ja tunnelman ihmeen hienonSe hämärin piirtein loi,
Niin nauttivi herkkä mielesSopusointua näytelmäin;Kaikk' ihmeen ehjästi tunnetTosi-innoin ja haavepäin.
Saa hehkua lausees silloin,Soi sointuina vastineet,Ja arki-ihmiset luonasNiin ihanteellisiks teet.
Mut kaikkea kaihoin peittääKuin empimys sanomatoin:Sä melkeinpä pelkäät näyttää,Miten helposti petyit noin.
17.
Verkkaan kuin hohde illalla haipuuTaa vesitaipalen välkkyvän vyön,Hiljaa kuin tuuli aaltohon untuu,Loitolla, siinnossa tummuvan yön,Myöhään kuin kaiku, saaristoneidonLaulujen laattua, loppuhun soi,Unhotan lemmen, mi hohdetta eloon,Raitista tuulta ja lauluja toi.
Hjalmar Neiglick.
Hänet eilispäivästä vielä nään,Miten seisoi hän rohkeasti,Niin valmisna mailmaa järjestämään,Pirun hännän ja gordisen solmun pään,Hän katkaisi reippahasti!Hän uljaana, päähän astiOis murtanut tien läpi hehkun ja jään.Vain kolmekymmentä iältäänJa taistellen intoisasti,Ei nähnyt vaikeaks mitäkään.— Ois pantu hän paarille lepäämäänVain Ranskan tricolor peitteenään,Jota Suomen kyynelet kasti.
Luon' Olavinlinnan raunioin,Mihin saavuimme juhlailullen,Tulin poikana tuttavaks sullen.Kun elon tiellä ja kohtaloinTaas kättä nuorina löimme noin,Ilot, tuskat kanssasi jakaa voin,— Jos ei riidelty, niiksi tullen! —Yli paperikoppain ja laatikkoinPyhän Yrjänän lailla taistella koin,Lohikäärmeelle rintani alttiiks soin,Kritiikille kammotullen.Mut runomailmaani aukenevaanTeit tyynet tarkastusretkes vaan,Ja sa niin olit rakkahin mullen.
Sa vanha veikko, sa taidollasMun johdit tolalle mäistä,Kävit uljaasti kiinni, suistaissasRunohenkeä itsepäistä!Oi, kiitos vieläkin hautahasSun ystäväsiteistäs näistä!
Ma kevään muistan niin nuorekkaan,Ja siinä nään ylioppilaan,Mi ensi seppelet voitti.Jo kauniina päivänä painetaan,Eräs kiistakirja, mi leimullaanOmatekoiset areopaagit maanVain sellaisiks näyttää koitti.Miesmuistiin moista ei kuultukaan,Ett' ylioppilas, poika vaan,Noin uljaasti ampuisi jousellaan,Niin ylös ja päätä pahkaan:Professorit, jotka turhuuttaanOli tuuleen kääntänyt kaapujaan,Nyt puhkui hartaina, harmissaan,Kun saivat poltetta nahkaan.
Kun eessä viel' oli tutkinnot,Hän edut unhotti, suosiotJa koukoja oppineita,Ja taisteli puolesta totuuden,Ett' oikein jäit ihan ihmeesen;— Hän katsoi mailmahan hymyillen,Ei koskaan kursaillut keitä!
Vaikk' urhotyön teki nuorena tän,Pian olkahan lyönti jo suotiin,Ja jo paikan sai sekä palkan hän,Ja — areopaagiin tuotiin.Ne on miehen haihtuvat piirteet vain,Mi valiojoukkohon tutkijainTienraivaajaksi kuin luotiin.
Vain eespäin aina hän täytti,Jos julkisuudessa uljaana näinTai nuorisopiireissä kylmin päinHän kellonlyöntiä näytti.Oli intoa siinä, hehkua vaan,Ja voima ja kiihko kuin taika,Mi kiistoissa päivän ei uupunutkaan,Mi tuhlas ympäri aatteitaan,Min ain oli kiireinen aika.Ja jos sellaisna meille hän rakkaaks jäi,Vähin sortovaltijan elkeissäi,Myös niskasta meitä hän käytti,— Toki hienosti, kohteliaasti vain —Mut sittemmin muita selvemmin ainHän asians' oikeaks näytti.
Eturinnan miehiä syntyjään,Hän kylläkin ennen yötäänOis varmaan voittanut paikan tään,Mut sortui hehkuunsa kiihkeään,Mi toimeen vei hänet myötään.Noin aattelematta itseäänHän kaatui keskellä työtäänJa kesken hankkeita noita,Kun siinä ponnisti, syöstessäänAlas vääriä jumaloita.
Niin, — uljasna, lämminnä vielä hän on,Kun muistelen muistoja noita,Niin valmis harmiin, ja harmiton,Sama ystävä tyynessä saariston,Tai käyden kaupungin kiihkohon.Ei, — häntä ei unhotus voita!Hänen hautaansa kantaa tahtoisinNyt outoja kiehkuroita,Mihin nuoruusaikojen muistelminMa kietoisin kukkastuoksuihinKuun kultia, hopeoitaJa uljaita unelmoita,Joit' uinut, kun eessäs ihaninOn kevääs ja onnes ja toiveeskin.
Liet ankara, tuomita koita!Ma tuomitsen kaihojen kyynelin.
Syksyllä kotiin.
Syksyllä kotiin, syksyllä yössä,Syksyllä vetten mustassa vyössä.Tyrskyjä vastaan, tuulta ja lunta,Purttani ohjin, mut uinuen unta,Josta en herää vaaroissa tien.Vaahti se kannelta syöksyvi ruumaan,Enkä mä herää, tuskinpa tuumaanRetkeä vastoin tuulta ja lunta,Kotiin ma kuljen, mut uinuen unta.Aallokko, lausu: — kuollutko lien?
Uskoton, uhmiva aalto, mi viet mun,Vielä kuin muinoin ystävä liet mun;Vielä sä viskot, nostat ja heität mun,Ilkkuen kanssani, ennenkun peität mun:Vie minut maihin! — Kuolla en vois!Katumusretki on tehtävä vielä,Kerjäten seistävä tuttujen tiellä,Jotka, kuin aallot, mun nostavat, heittävät,Ilkkuen kanssani, kunnes mun peittävätSiunatun unholan mereen pois!
Viuhuvat viimat vihmoen kulkee,Sankeat aavat silmältä sulkee,Haahkan ma vain näen pyrkivän pakoonJuurehen männyn, kallionrakoon,Missä on untuvasuojansa tuo.Katumusretkeä, tuulta ja luntaSiinä en muista, miss' uinun ma unta,Untani puusta, min juurakon rakoonPesäänsä haahka pääsevi pakoonNeulasten alle ja puolison luo.
Niin vait on ympärilläin.
Kesä multa on mennyt umpeen,Ja kylvöni korjattu on:Niin vait on ympärilläin,Niin vait, kuin jos kaiku lumpeenJäis kylkehen kallion.
Jo helkkyvän lauluni siipiOn poikki, ja mykkä oon.Niin vait on ympärilläin,Niin vait, kuni missä hiipiYön enkeli kammioon.
Jo hilpeät naurut haihtuu,Jäin seurasta ystävien.Niin vait on ympärilläin,Niin vait, että korviini aihtuuMun hillityt henkäyksen'.
Ja jo aatokset luokseni palaa: —Vain noitahan kuulla voin!Niin vait on ympärilläin,Niin vait, kuin jos kuolo salaaOis ovessa tyhjän ko'in.
Ne saapuvat kaikki sisäänTaas lapsuuden-aioiltain.Niin vait on ympärilläin,Niin vait, että äitiä, isääMa huudan jo tuskissain.
Mut heiltähän päättyi päivät,Ja aatosten saapuvan nään.Niin vait on ympärilläin,Niin vait, että voitolle jäivät,Ja alas ma painan pään.
Vaikk' kammoni ensin kiihtyy,On ainoat rakkaani nää.Niin vait on ympärilläin,Niin vait, että täällä ne viihtyyJa yöksi mun seuraani jää.
Kera noiden ma riemuitsen silloin,Ja itken ja hymyyn niin.Niin vait on ympärilläin,Niin vait, kuni missä on milloinElo hiipunut sammuksiin.
Toivon ja — vuotan.
Ma toivon ilmaa siiville soiton,Kun se hyödyn harmaassa laahaa vaan,Ma toivon laululle kaiun loitonJa voimaa, mi järjestä vieden voiton,Saa rinnat innosta hehkumaan;Ma toivon mieliä tajuumaan,Ett' ilon lapsi ja aamukoitonMaan mullassa syystäkin tallataan.
Ma vuotan kiertoa lakien noidenJa harmaata huomista yli maan,Ma vuotan kiukkua huutajoiden:"Maan vaaroista laulusi soikoon soiden!"Ma vuotan kylmiä rientoja vaanJa päitä, min järki ei tajuukaan,Ett' elinehtona lauleloidenOn sinitaivas ja päivä vaan.
Loilu.
Sua sääli on mun,Mua sääli on sun,Voi, tuskia mailman turjotun!Olet lempi mun,Olen lempi sun,Mut onnemme näkyy murjotun.
Olo haikea vain,Elo vaikea vain,Käy tukkanuotat ja luuta ain.Päät kuumat vainTuo tuumat vain:Siis, Herra, et suokaan muuta lain!
Jos mulla on aatos, mi viipyä vois.
Jos mulla on aatos, mi viipyä vois,Kun vihdoin jo saapuvi ilta,Mua viime tietäni kantais se poisYli sointujen, joissa kaikuja oisSuvimetsistä, lainehilta.
Ma sointujen sillalla leijuisin pois,Vain viipyin, ja uinuvan lailla,Suvi väikkyis, ja metsät ja lainehet sois,Ja minuun ne katseen lempivän lois,Jota lähtevä muuten on vailla.
Varjojen saari.
Kun ilta on armas ja suurena kuu,Ja tyyni jo laskevi veille,Sinut purteeni saan, ja se ajautuuPäin saarta, mi viittovi meille.Se meitä jo vuottavi viitoineen,Min varjoissa oikut ilkkuu,Mut rastas laulavi siimekseen,Ja varjoista tähdet vilkkuu.
Mut sentään, jos varjoja kammoksuinEt kuule helkettä rastaan,Niin airoin ma lepään ja viihtävin suinSua painan ma rintaani vastaan.Ei vuottava saaremme kauhuja tuo,Sa vain sitä säikyt vielä,Siell' onni hiljaisin silmuja luo,Ja kotimme meillä on siellä.
Mitä mailma ja kitsas jumala senVei orvoilta rakkahilta,Sen saamme suomana siimesten,Miss' arkana viipyy ilta.Sydän jaloin ja kainoisin onni jääPois räikeistä riemuista arkaan: —Vain rahvaan ne turuille kiidättääJa purppuran, laakerin varkaan!
Mitä pelkäät, laps, — tule maihin näin!Ne on tuttuja, varjojen häivät,Ja ne nyökkivät meille suopein päin,Kun mailman aavikot jäivät.On tyyni, jo yökin jo unelmoi,On varjoissa äänetön tenho,Kun keväällä värjyvät murheemme toiJo varjojen saareen venho.
Halu meillä on varjojen saarehen,Se meidän yhtyä antaaMaill' unhon tähtien tuikkesen,Ja henkäyksemme se kantaaYön tuoksuhun, kukkien kasteesen,Kunis haivumme tyhjiin sen rantaan.Tääll', lapsi, kun kuolemme hymyillen,Ei peitytä aavikon santaan.
"Laureatus-erakko."
Kun käyt suurta erämaataKuudanyössä, aavaa santaa,Harhaan näät, — ei katsees saataViivain, varjoin paikkaa taataEtäisyyksiss' ilman rantaa.
Mikä totta? Harha missä?
Et nää mitään, mikä antaaMittaa äärettömän suureen,Pientä pitäis nähtävissä.Vaeltajan jalkain juureenHäipyy silmä tyhjyyksissä.
Yhtyy likeiset ja loitot!Suuri, pien' on rajaa vailla!Loistaa sirppi likimaillaKeltakuun, ja tähtisoitotTultaan luo kuin sainiostaSylen päässä erakosta, —Kun taas ensi hiekkaharjatHaipuu siintämättömihin,Kuin jos noista pitkät sarjatPaiskattu ois avarihin.
Tiedä, ettei käyttää koitaKäypää kaavaa mittanansaErakko siin' istuissansa,Arvostellen näitä, noita,Hän, mi siellä unhollansaMaksaa runorikostansa,Maksaa unelmistaan, joitaKutoi omaan mailmahansa,Hän, mi, vaikk' on ruhtinaita,Istuu korpilinnassansa, —Palvellen, vaikk' ilkkuu kansa,Oman uskon jumaloita!
Syvään sielun' sisimpään —
Syvään sielun' sisimpäänKuin sulo kaiut kilkkuu.Tahdon päästä tietämään,Miks kaiku taas mua ilkkuu.
Nyyhkinää ja riehuntaa!Soi huiluin helkkeet hienot!Aatostani tuudittaaPois madrigaalit pienot.
Mistähän tää mailma lie,Nää suukot, hurmaannukset?Toiskohan tää iltatieViel' aamusarastukset?
Satakieli rinnassainSiis mykkä viel' ei liene?Eihän lemmenvaivaa vainTää lemmenkaipuu tienne?
Sonetteja Dianalle.
1.
Mik' olet mulle?
Mik' olet mulle? Kohtaloni ään',Mi herätit mun, kuolleen, eloon uuteenJa runon ikinuoreen tehtävään.Sa annin soit, kun näännyin toivottuuteen:
Sun uljaan sielus rikkaan tulvan tään!Kuin uhmall', luottain henkes jumaluuteen,Sa teit mun joustavaks, löit tarmoon suuteen,Sait herjain koskemattomaks tän pään.
Mit' olet mulle? Uusi ylpeytein,Mi nostatti mun rohkeuteen ja voimaan,Kun irvieloon taas vie askelein!
Sa into oot, mi sanani saa soimaanJa kostoon käskee mun, ei tikarein,Vaan synkkäin pilvein kesken salamoimaan!
2.
Tein, mauri, työni — mauri, mennä saan…
Jos multa halaat runoutta vain,Niin ota tuntein, jotka hehkuin palaa,Tää runsas vuo, jot' etees tahdon valaa,Mut kuule murhe riemuhuudossaan!
Kuin ruhtinas ma tuhlaan, en mä halaaTaa kylmän ironiian peittää lainTän uljaan innon helmisuihkettain,Jot' usein vielä ehkä muistat salaa.
Viis siitä, jos niin, palkan suotuasi,Tein, mauri, työni — mauri, mennä saan!Oi, näinhän kirkkaan hohteen katseessasi,
Ja noin voi hohtaa jalohelmi vaan. —Vait käärin vaipan itämaiseen tapaanJa ylpein päin taas etsin korven vapaan.
3.
Kevätsade.
Mä tiedän, hymyyt kyyneleitä näitä,Joit' itken nyt, kun onni kirkastuu,Mut katsos, sydän ei luo silmunpäitä,Jos sateeton on sillä toukokuu.
Maan kuivan vaatimus on jokin muu,Kuin päivänpaiste pitkin poutasäitä.Ens sade on kuin hurmos kesken häitä..!Ja sateen jälkeen ihme tapahtuu,
Tuo suuri ihme, jolloin sydän havaaJa hennot sirkkalehdet loast' avaa,Mut Puck käy kujetöiden tekohon,
Kun kaipuu vihdoin lakkaa kaipaamasta,Kun pyhä salaisuus, tuo alaston,Ei pirun juonta oo vaan — Jumalasta!
Lauluni.
Lie lauluni liian aistillinenJa uhkuva — mehunsa mukaan!Tulis herätyshuutona kaikua senJa laulaa uljuutta rukkaan.
Sepä lapsi on maiden lounaisten,Miss' Ithakan myrtti käy kukkaan;— Jää Pohjolan karhuntaljallenMun hehkuva viinini hukkaan.
Mut jos uhkuviks saan poven aallot nuo,Lumivalkoiset, joissa on hallat,Niin niihin se myrtinsiemenen tuo.
Ja jo lähteiden hyiset callatTaas hukkahan menneet tuoksunsa luo.Ja on vallalla lempeät vallat.
Kiitos, kun toit hienot —
Kiitos, kun toit hienotKauniit unelmat,Kiitos, mitä pienotKirjees huokuivat!
Kiitos säveleistä,Joita lempes loi,Kiitos, jos nyt meistäHelkähtäin ne soi!
Kiitos hurmioistaElon viehkeän,Kiitos aamukoistaUuden aamun tän!
Dolce far niente.
Ma päiväni uinun ja unnun,Ma juhlia arkeeni tuonJa unteni tunnusta hunnunMa elolle viehkeeksi luon.
Ma lemmin taas, ja ma mietin,Ma muistan ja nautin, ja nään,Ett' tuossa ma riemuja vietin,Mitä ainoita löytyikään.
Pyhä valhe.
On valheesi kaunis ja hienoinen niin,Se on helmi, mi porsaille heitettiin,On valheesi värjyvä sykähdys,On valheesi vienoisin nyyhkytys,On valheesi sydämes hiljaisin Oi,Se on valhe, mi autuutta antaa voi,On valheesi kaunihin totuutes,— Pyhä siunaus pyhälle valheelles!
Merimiessääntö.
Mies, joka myötäistä viilletät vait,Väistyen tyrskyä tuimaa,Voittoas hymyin, min lastista sait,Riemuiten kulkuas huimaa!
Sun olen kohdannut aalloillain,Kun pyrin vastasäihin;Milloin mun huomasit, tietä mä sain,Jos kävi mielestäs päihin.
Hyökysi sun kävi pärskyen pois,Kanttani huuhtoen uhkaks;Jollen äkkiä kääntänyt ois,Ruhjosit purteni ruhkaks.
Hyökysi sun tuli ilkkuen noin,Sylkyä silmiini suistain,Siinä kun ruorissa aprikoin,Merimiessääntöä muistain:
"Kellä on myötäinen, väistäkäänHäntä, mi luovissa lie nyt!"— Laulajan purtta ei ikänäänMyötävä Pindolle vienyt.
Kiitos!
Kiitos, kun lemmitPuhtaalla miellä,Vaikka jo toivoRaukesi tiellä,Että se kiintyisiKihloilla vielä!
Tuntosi vaatisAstuvas toisin,Toisin kuin lemmestäsHuomannut oisin,Tai mihin kohtalosJohtaa ma voisin. —
Tuttu on mulleTuo äänetön kaipuu,Huokaus karvas,Mi itkuhun haipuu,Sydän kun tietää,Ett' unhoon se vaipuu.
Vaikkapa onniVienyt ei meitäRiemuiten käymäänNuoruuden teitä,Niin älä murhein saPäätäsi peitä!
Lupaa se! — tiesithänSieluuni haastaa,Jotta voin hunnunLemmestä raastaa,Laulaa sen pyhyyttä, —Ilkkuin sen saastaa!
Kiitos, — ma tunsinMielesi alaa,Aavistin kyyneles,Itketyt salaa,Haavaas kun koitti heMyrkkyä valaa!
Kiitos, kun nostaaHenkeni koit sa!— Milloin ma murruin,Hoivasi toit sa,Vikani kaikkiAnteeksi soit sa.
Sain kiinni jo touvista mastopuun.
Sain kiinni jo touvista mastopuun,Tule, nojaudu minuun, oi!Sä näät, miten kaihoja illan suunMeri tyyni se lientää voi.
Tyven ääretön, ääretön tyhjyys tuo, —Vain taivasta, ulappaa!Lumivalkoinen lokki, mi väippyy luo,Jota tyynet jo kuvastaa…
Ja sydän, mi sykkivi rinnallain,Kaks katsetta yhtyvää! —Meri silmänkantamat tyynenä vain,Ja ilta, mi ruskohon jää…
Sisällys.
Sivu Aamutuulessa…………………………………5 Hääaamu……………………………………..7 Rakennustaiteellinen luonnos………………….12 Canovan Pariksen edessä………………………14 Tanssiaiset…………………………………15 Imatralla…………………………………..18 Perintöosa………………………………….21 Hämyä templissä……………………………..23 Halutonna mieli……………………………..25 Kärpässurinaa……………………………… 26 Itsepuolustusta……………………………. 28 Aamukylpy…………………………………. 30 Myrsky laulaa……………………………….32 Kun vienoinna aamu hohti……………………..37 1. Soi laulelo lounahan mailta………………39 2. Koen sorjasti kietoa yhteen………………41 3. Jos säteen ma tavottaisin………………..42 4. Täss' istun ma yössä myöhään……………..44 5. Etköpä sulkea halaa……………………..45 6. Hetki hetkeltä………………………….46 7. Saa siivet, sa sorja…………………….47 8. Välin haipuvat, vienot äänet……………..48 9. Miten lempemme on käyvä vielä…………….49 10. Ja kun syämeni liekutetuksi nyt sait……..50 11. En mä usko sanaa, silmää………………..51 12. En tarttua sinuun voinut………………..52 13. Älä luule mun tuhanten lailla……………54 14. En suontani kaupaks saata……………….55 15. Mua likell' olit vainen…………………56 16. Kun ilta jo kaukometsät…………………57 17. Verkkaan kuin hohde illalla haipuu……….58 Hjalmar Neiglick…………………………….61 Syksyllä kotiin……………………………..67 Niin vait on ympärilläin……………………..69 Toivon ja — vuotan………………………….71 Loilu………………………………………72 Jos mulla on aatos mi viipyä vois……………..73 Varjojen saari………………………………74 "Laureatus-erakko"…………………………..76 Syvään sielun' sisimpään —…………………..78 1. Mik' olet mulle…………………………79 2. Tein, mauri, työni — mauri, mennä saan……80 3. Kevätsade………………………………81 Lauluni…………………………………….82 Kiitos, kun toit hienot —……………………83 Dolce for niente…………………………….84 Pyhä valhe………………………………….85 Merimiessääntö………………………………86 Kiitos……………………………………..88 Sain kiinni jo touvista mastopuun……………..90
End of Project Gutenberg's Valikoima runoelmia, by Karl August Tavaststjerna