Sitten hän katseli poistuvaa rouva Cèreâ ja pudisti päätään ikäänkuin sanoakseen: — Eikö olekin onneton ihminen? Minun täytyi valita valetimantein koristettuja solkia serkuntyttäriäni varten. Myyjän tehdessä niistä pientä kääröä näin ikkunasta Du Faun, joka oli menossa rantaan. Hän asteli erittäin nopeasti, levottoman näköisenä, sormet huulilla, niinkuin ainakin huolestunut ihminen, ja minä näin hänen ametystisormuksensa.
Tämä seikka hämmästytti minua sitä enemmän, koska Du Fau oli sanonut lähtevänsä Dinardiin, missä hänellä on huvila ja missä hän harjoittaa juoksijoitaan. Minä lähdin noutamaan serkkuani kirkosta. Kysyin, tiesikö hän Du Faun olevan Trouvillessä. Hän teki myöntävän eleen ja virkkoi sitten hieman epäröiden:
— Ystävä parkamme on aivan naurettava. Hän seuraa alinomaa tuota naista. Ja onpa tosiaankin…
Hän keskeytti ja jatkoi sitten:
— Hän kosiskelee tuota naista. Se on kerrassaan käsittämätöntä.
Hän kosiskeli tuota naista.
Muutaman päivän kuluessa sain varmat todistukset. Minä näin hänen seurailevan rouva ja herra Cèreâ, josta ei vielä tiedetä, onko hän typerä vai myötämielinen aviopuoliso. Hänen tylsyytensä on hänet pelastanut, mutta hänen kunniattomuuttansa koskevat epäilykset eivät ole hälvenneet. Tuo nainen oli aikoinaan epätoivoisesti yrittänyt miellyttää Du Fau'ta, joka mielellään auttaa pulaan joutuneita ylellisiä perhekuntia. Du Fau ei kumminkaan salannut tuntemaansa vastenmielisyyttä. Hän sanoi rouvan kuullen: »Tehty kaunotar on inhoittavampi kuin ruma nainen. Ruma voi tuottaa miellyttävän yllätyksen, mutta toinen on kuin mädännyt hedelmä.» Sillä kertaa tunteen voimakkuus loi Du Faun puheeseen korkean raamatullisen tyylin. Nyt ei rouva Cère ollut enää häntä huomaavinaankaan. Miehet olivat muuttuneet yhdentekeviksi, ja hän tunsi vain morfiiniruiskunsa ja ystävättärensä, kreivitär V————n. Nämä kaksi naista olivat alinomaa toistensa seurassa, ja tuttavat myönsivät, että heidän suhteensa voi olla viaton, koska molemmat olivat lopullisesti riutumassa. Du Fau seurasi kuitenkin heitä heidän retkillään. Eräänä päivänä näin hänen kantavan heidän viittojansa, rouva Cèren valtava merikiikari olkahihnasta riippumassa. Hänen onnistui päästä soutelemaan rouva Cèren kanssa, ja koko rannikko tähysteli heitä tuntien kiusallista iloa.
Oli luonnollista, etten asiain tällä kannalla ollessa etsinyt ahkerasti ystäväni seuraa. Hän oli alinomaa jonkinlaisessa unitilassa, ja niin poistuin Trouvillesta vaihtamatta montakaan sanaa onnettoman ystäväni kanssa, jonka jätin Cèren ja kreivitär V————n haltuun.
Minä tapasin hänet jälleen eräänä iltana Parisissa hänen ystäviensä ja naapuriensa N————ien luona, joiden vastaanotot ovat erittäin miellyttävät. Heidän kauniissa talossaan, Kleber-bulevardin varrella, osoitti huoneiden sisustus rouva N————n erittäin herkkää aistia ja siihen hyvin sointuvaa Du Fau'n kauneusvaistoa. Oli koolla sangen tuttavallinen seura. Paul Du Fau käytteli, kuten ennenkin, hänelle ominaista miellyttävää, herkänhienoa esitystapaa, johon jollakin käsittämättömällä tavalla luontevasti liittyy mitä värikkäin karkeus. Rouva N———— on älykäs, ja hänen kanssaan juttelee varsin sievästi. Ensimmäiset lauseet, jotka saavuttuani kuulin, olivat kuitenkin ikävystyttävän tyhjänpäiväisiä. Eräs virkamies, neuvosherra Nicolas, kertoi juurta jaksain vanhaa vatvottua tarinaa vahtikojusta, jossa sotilaat surmasivat itsensä toinen toisensa jälkeen ja joka täytyi hajoittaa, jotta tuo uudenlainen tarttuva tauti estyisi. Rouva N———— kysyi sen johdosta minulta, uskoinko talismaneihin. Neuvosherra Nicolas päästi minut pälkähästä vakuuttamalla, että minun täytyi olla taikauskoinen, koska en ollut uskovainen.
— Ettepä erehdykään, virkkoi rouva N————. Hän ei usko Jumalaan eikä perkeleeseen. Mutta haudantakaisiin tarinoihin hän on intohimoisesti kiintynyt.
Minä silmäilin tuota viehättävää naista hänen jutellessaan ja ihailin hänen poskiensa, kaulansa ja olkapäittensä herkkää suloa. Hänen koko olemuksensa vaikuttaa harvinaiselta ja kallisarvoiselta. En tiedä, mitä Du Fau ajattelee rouva N————n jalasta. Minä puolestani pidän sitä ihastuttavana.
Paul Du Fau tuli puristamaan kättäni. Minä huomasin, ettei hänellä enää ollut sormusta.
— Mihin on ametystisi joutunut?
— Olen sen kadottanut.
— Oletko kadottanut kaiverretun kiven, joka oli kaikkia Roomassa jaNapolissa säilytettyjä kauniimpi?
Herra N———, joka on aina hänen läheisyydessään, ehdätti vastaamaan hänen puolestaan:
— Niin, se on merkillinen juttu. Hän on kadottanut ametystinsä.
N———— on mainio mies, erittäin itsetietoinen, hiukan turpea ja niin suorasyinen, että toisinaan täytyy hänelle hymyillä. Hän kutsui meluisasti vaimoansa:
— Marthe, ystäväiseni, tässä on ihminen, joka ei vielä tiedä, että DuFau on kadottanut ametystinsä.
Sitten hän kääntyi puhumaan minulle:
— Se on kokonainen historia. Ajatelkaa, että ystävämme oli meidät kerrassaan hylännyt. Minä sanoin vaimolleni: »Mitä olet tehnyt Du Fau'lle?» Hän vastasi: »Minäkö? En mitään, ystäväiseni.» Se oli kerrassaan käsittämätöntä. Ja hämmästyksemme kasvoi kaksinkertaiseksi, kun saimme tietää hänen seurustelevan alinomaa rouva Cère rukan kanssa.
Rouva N———— keskeytti miehensä kertomuksen:
— Minkätähden huolit sitä kertoa?
Mutta N———— jatkoi vääjäämättä:
— Maltahan, ystäväni! Minä kerron kertomani, selitän ametystin historian, Ystävämme Du Fau ei suostunut lähtemään kanssamme maaseudulle, kuten aina ennen. Me olimme kutsuneet hänet erittäin sydämellisesti, vaimoni ja minä, mutta hän jäi Trouvilleen serkkunsa, rouva de Maureil'n luo ikävystyttävään seuraan.
Rouva N———— väitti vastaan, mutta hänen miehensä toisti:
— Ikävystyttävään seuraan, kuten sanoin. Hän souteli päivät pitkät rouva Cèren kanssa.
Du Fau huomautti tyynesti, ettei N————n kertomassa ollut sanaakaan totta. Viimeksimainittu laski kätensä parhaan ystävänsä olalle ja virkkoi:
— Uskallahan väittää minun valehdelleen!
Hän päätti kertomuksensa:
— Du Fau seurusteli yöt päivät rouva Cèren tai hänen haamunsa kanssa; rouva Cère näet kuuluu olevan vain entisensä varjo. Cère lepäsi rannalla kaukoputkineen. Erään sellaisen retken aikana Du Fau kadotti ametystinsä. Sen onnettomuuden jälkeen hän ei tahtonut enää jäädä päiväksikään Trouvilleen. Hän poistui rannikolta sanomatta hyvästi kenellekään, astui junaan ja saapui luoksemme maalle, missä kukaan ei enää häntä odottanut. Se tapahtui kahden aikaan aamulla. »Tässä minä olen», lausui hän minulle aivan tyynesti. Onpa originaali!
— Entä ametysti? kysyin minä.
— Se putosi tosiaankin mereen, vastasi Du Fau. Siellä se lepää hienossa pohjahiekassa. Ei ainakaan ole kalastaja tuonut minulle kalaa, joka olisi sen niellyt, kuten tavallisesti käy.
Muutamia päiviä myöhemmin kävin jälleen Hendelin myymälässä Châteaudun-kadun varrella kuulemassa, eikö hänellä ollut jotakin minulle sopivaa koruesinettä. Hän tietää, että kerään kaikesta muodista välittämättä vanhoja pronssi- ja marmoriesineitä. Hän avasi mitään virkkamatta erään lasikon, jonka tunsivat ainoastaan harrastajat, ja otti sieltä pienen kovasta kivestä veistetyn egyptiläisen kirjurin. Se oli tyyliltään primitiivinen, todellinen taideteos! Mutta kuultuani sen hinnan asetin itse sen takaisin paikalleen, kaipaavasti siihen katsahtaen. Samalla huomasin lasikossa Du Fau'n omistamalla ihailemallani intagliolla vahaan painetun kuvan.
Minä tunsin nymfin, tunsin puolipylvään ja laakeripuun. Ei ollut epäilemistäkään.
— Onko tuo kivi ollut hallussanne? kysyin Hendeliltä.
— On, möin sen viime vuonna
— Oivallinen kappale? Mistä sen saitte?
Sen oli omistanut Marc Delion pankkiiri, joka surmasi itsensä viisi vuotta sitten, erään maailmannaisen… rouva… tunnette kenties… rouva Cèren vuoksi.
Valtameren Kristus.
Monet niistä Saint-Valeryn asujaimista, jotka olivat sinä vuonna lähteneet kalastamaan, ahmaisi myrskyinen meri. Aaltojen kuljettamat ruumiit löytyivät rannasta pirstoutuneiden pursien seasta, ja yhdeksän päivän aikana kannettiin kirkkoon johtavalla mäkisellä tiellä ruumiskirstuja, joiden jäljessä astelivat itkevät lesket puettuina huppukaulusviittoihin, kuin Raamatun naiset.
Niin haudattiin laivuri Jean Lenoël ja hänen poikansa Désiré kirkon päälaivahan, holvin alle, mihin he olivat taannoin ripustaneet täysin varustetun aluksen uhrilahjaksi Neitsyt Marialle. He olivat olleet hurskaita ja jumalaapelkääväisiä miehiä. Guillaume Truphème, Saint-Valeryn sielunpaimen, julisti heille synninpäästön ja lausui sitten äänellä, jossa väreilivät kyynelet:
— Ei ole milloinkaan tuotu pyhään maahan, Jumalan tuomiota odottamaan, kunnollisempia ihmisiä ja parempia kristityitä kuin Jean Lenoël ja hänen poikansa Désiré.
Pienten alusten siten tuhoutuessa laivureineen lähellä rannikkoa upposivat ulapalla suuret laivat, eikä kulunut päivääkään, jona Valtameri ei ajanut rantaan jotakin pirstaletta. Eräänä aamuna näkivät rantaa soutavat lapset meressä lepäävän kuvan. Se oli Vapahtajan kuva, puusta veistetty ja luonnollista kokoa, ja näytti tekotavaltaan vanhanaikaiselta. Hyvä Jumala ui siinä aalloilla käsivarret ojennettuina. Lapset vetivät sen venheeseensä ja kuljettivat kotiin. Otsaa kiersi orjantappurakruunu; hänen jalkansa ja kätensä olivat lävistetyt. Mutta naulat olivat poissa, ja ristikin oli hävinnyt. Käsivarret ojennettuina uhrautumisen ja siunaamisen merkiksi hän ilmeni sellaisena kuin hänet olivat nähneet Josef Arimatialainen ja pyhät naiset hänet haudatessaan.
Lapset veivät kuvan kirkkoherralle, joka lausui heille:
— Tämä Vapahtajan kuva on vanhaa työtä, ja henkilö, joka sen on veistänyt, on epäilemättä aikoja sitten kuollut. Vaikka Amiensin ja Parisin kauppiaat myyvät nykyjään sadasta frangista, vieläpä korkeammastakin hinnasta, mainioita veistoksia, on kumminkin myönnettävä, että menneiden aikojen veistäjät olivat hekin kyvykkäitä. Mutta minua riemastuttaa erittäinkin se ajatus, että Jeesus Kristus, saapuessaan siten, käsivarret levitettyinä, Saint-Valeryn rantaan, on tahtonut siunata julmasti koeteltua seurakuntaamme ja ilmoittaa olevansa laupias niille ihmisraukoille, jotka lähtevät kalastamaan henkensä uhalla. Hän on se Jumala, joka kulki vetten päällä ja siunasi Kephaan verkkoja.
Kirkkoherra Truphème sijoitti Kristuksen kirkkoon, pääalttarin liinalle, ja meni tilaamaan puuseppä Lemerreltä kauniista oksattomasta tammipuusta tehtävää uutta ristiä. Sen valmistuttua kiinnitettiin siihen Vapahtaja aivan uusilla nauloilla, ja risti pystytettiin kirkon laivaan, kirkkoraadin penkin yläpuolelle.
Silloin nähtiin, että hänen silmänsä olivat täynnä laupeutta ja ikäänkuin taivaallisen säälin kostuttamat.
Eräs kirkkoraadin jäsen, joka oli läsnä ristiä pystytettäessä, oli näkevinään kyyneliä vierivän jumalallisille poskipäille. Mutta seuraavana aamuna, astuessaan kuoripojan kanssa kirkkoon lukemaan messuansa, herra kirkkoherra kovin hämmästyi havaitessaan kirkkoraadinpenkin yläpuolella tyhjän ristin ja Kristuksen makaamassa alttarilla.
Pyhän toimituksen suoritettuaan hän kutsutti heti puusepän ja kysyi häneltä, minkätähden hän oli irroittanut Kristuksen rististä. Mutta puuseppä vastasi, ettei hän ollut siihen koskenutkaan, ja kuulusteltuaan suntiota ja neuvoston jäseniä herra Truphème sai varmuuden siitä, ettei kukaan ollut kirkkoon astunut siitä lähtien, kun Vapahtaja oli sijoitettu kirkkoraadinpenkin yläpuolelle.
Kirkkoherrasta nämä asiat tuntuivat ihmeellisiltä, ja hän mietiskeli niitä viisaasti. Seuraavana sunnuntaina hän puhui niistä seurakuntalaisille saarnassaan kehoittaen heitä uhraamaan ropojansa, jotta voitaisiin pystyttää risti, joka olisi entistä kauniimpi ja arvokkaampi kannattamaan häntä, joka oli maailman lunastanut.
Saint-Valeryn köyhät kalastajat antoivat niin paljon kuin voivat, ja lesket toivat sormuksensa. Niin kirkkoherra Truphème voi lähteä heti Abbevilleen tilaamaan uutta ristiä. Se oli valmistettava mustasta, aivan kiiltävästä puusta ja yläosaan piti kiinnittää levy ja siihen kultaiset kirjaimet INRI. Kaksi kuukautta myöhemmin se sijoitettiin samaan paikkaan kuin edellinen, ja Kristus kiinnitettiin siihen peitsen ja sienen väliin.
Mutta Jeesus hylkäsi sen samoinkuin edellisen ja laskeutui yön tultua alttarille.
Löytäessään hänet siitä aamulla kirkkoherra lankesi polvilleen ja rukoili kauan. Tieto tästä ihmeestä levisi kaikkialle lähiseuduille, ja Amiensin ylhäiset naiset keräsivät rahoja Saint-Valeryn Kristukselle. Herra Truphème sai Parisistakin rahaa ja jalokiviä, ja laivastoministerin puoliso, rouva Hyde de Neuville, lähetti hänelle timanttisen sydämen. Kaikkia näitä rikkauksia käytellen rakensi eräs Saint-Sulpice-kadun varrella asuva kultaseppä kahden vuoden kuluessa kullasta ja kalliista kivistä ristin, joka vihittiin tarkoitukseensa komein juhlamenoin Saint-Valeryn kirkossa toisena sunnuntaina pääsiäisen jälkeen vuonna 18—. Mutta Hän, joka ei ollut kieltäytynyt tuskan rististä, poistui tästäkin upeasta rististä ja laskeutui jälleen alttarin valkoiselle vaatteelle.
Hänet jätettiin siihen, koska pelättiin hänen muuten loukkaantuvan, ja niin hän lepäsi siinä kolmatta vuotta. Tämän ajan kuluttua tuli Pierre, Pierre Cailloun poika, ilmoittamaan kirkkoherra Truphèmelle löytäneensä rannasta Vapahtajan oikean ristin.
Pierre oli tylsämielinen, ja koska hän ei järjen puuttuessa kyennyt itse hankkimaan elatustansa, annettiin hänelle leipää armeliaisuudesta; hänestä pidettiin, koska hän ei tehnyt milloinkaan pahaa. Mutta hän jutteli jaaritteli lakkaamatta eikä kukaan huolinut häntä kuunnella.
Kirkkoherraa, joka oli yhä mietiskellyt Valtameren Kristuksen mysteeriä, hämmästyttivät houkkoraukan sanat. Hän lähti suntion ja kahden raadinjäsenen kanssa paikalle, missä poika oli sanonut nähneensä ristin, ja löysi sieltä kaksi lankkua. Meri oli niitä jo kauan kuljettanut ja ne muodostivat tosiaankin ristin.
Se oli aikoja sitten tapahtuneen haaksirikon jäte. Toisessa lankussa erotettiin vielä kaksi mustalla merkittyä kirjainta, J. ja L., ja risti oli epäilemättä peräisin Jean Lenoëlin aluksesta, jonka keralla laivuri ja hänen poikansa Désiré olivat hukkuneet viisi vuotta aikaisemmin.
Sen nähdessään suntio ja raadinjäsenet alkoivat nauraa yksinkertaista poikaa, joka luuli aluksen katkenneita orsia Jeesuksen Kristuksen ristiksi. Mutta kirkkoherra Truphème lopetti heidän ivailunsa. Hän oli paljon mietiskellyt ja rukoillut siitä asti, kun Valtameren Kristus oli saapunut syntisten luo, ja hänelle alkoi ilmestyä laupeuden sanomaton mysteeri. Hän polvistui hiekkarannalle, lausui rukouksen uskollisten vainajien edestä ja käski sitten suntion ja raadinjäsenten nostaa lankut olalleen ja kantaa kirkkoon. Niin tapahduttua hän kohotti Kristuksen alttarilta, asetti hänet lankuille ja naulitsi siihen omin käsin, lankuissa olleilla nauloilla.
Seuraavana päivänä tämä risti sijoitettiin hänen käskystään siihen paikkaan, missä kullasta ja jalokivistä valmistettu risti oli aikaisemmin ollut. Valtameren Kristus ei ole enää milloinkaan irtautunut rististänsä. Hän on tahtonut jäädä siihen puuhun, jonka varassa purjehtivat ihmiset ovat kuolleet huutaen avukseen hänen ja hänen äitinsä nimeä. Hän raottaa ylevää ja tuskaista suutansa ja tuntuu sanovan: »Minun ristini on tehty kaikista ihmisten kärsimyksistä, sillä minä olen totisesti köyhien ja onnettomien Jumala.»
Crainquebille.
Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysivaltiaan kansan nimessä. Katukaupustelija Jérôme Crainquebille tunsi, kuinka laki on korkea, kun hänet saatettiin poliisioikeuteen vastaamaan järjestyksenvalvojan solvaamisesta.
Istuttuaan syytettyjen penkille mahtavassa ja juhlallisen hämärässä salissa hän näki tuomarit, kirjurit, asianajajat virkakaavuissaan, ovenvartian vitjoineen, vahtisotilaat ja väliaitauksen takaa äänetönten katselijain paljaat päät. Ja oman itsensä hän näki istumassa korokkeella, ikäänkuin astuminen korkean esivallan eteen itse syytetyllekin antaisi jonkinmoisen kaamean kunniasäteikön.
Salin perällä, molempien asessorien keskellä istui presidentti Bourriche. Hänen rintaansa ommellut palmunlehdet osoittivat hänen akatemiallista oppiarvoaan. Tuomioistuimen yläpuolella kohosi Tasavallan kuvapatsas ja Kristus ristinpuullaan, joten siis Crainquebillen pään päällä väikkyivät kaikki sekä jumalalliset että inhimilliset lait.
Hänet valtasi peljästys, eikä syyttä. Ollen vailla filosofisia taipumuksia hän ei tullut kysyneeksi itseltään, mitä tuo kuvapatsas ja ristiinnaulittu merkitsivät, eikä hän ryhtynyt tutkistelemaan, olivatko Jeesus ja yleinen syyttäjävalta sopusoinnussa keskenään. Siinä olisi kumminkin ollut ajattelemisen aihetta, sillä onhan paavillinen oppi ja kanooninen oikeus monessakin kohden ristiriidassa Tasavallan valtiomuodon ja yhteiskunnallisen lain kanssa. Ja, huomatkaamme — dekretaalit eivät suinkaan ole poistetut. Kristuksen kirkko opettaa kuten ennenkin, että laillisia ovat ainoastaan ne virantoimittajat, jotka se itse on virkaan asettanut. Mutta Ranskan tasavalta väittää alinomaa olevansa riippumaton paavinvallasta. Crainquebille olisi joltisellakin syyllä saattanut sanoa:
— Herrat tuomarit, koska presidentti Loubet ei ole voideltu, kumoaa tuo Kristus, joka on ripustettu teidän päittenne päälle, teidän pätevyytenne kirkonkokousten ja paavien julistusten kautta. Joko hän on täällä muistuttamassa teitä kirkon oikeuksista, tai ei hänen läsnäolollaan ole mitään järjellistä merkitystä.
Johon presidentti Bourriche kukaties olisi vastannut:
— Syytetty Crainquebille, Ranskan kuninkaat ovat aina olleet riidassa paavin kanssa. Guillaume de Nogaret julistettiin kirkonkiroukseen, mutta hän ei luopunut vallastaan sellaisen pikkuseikan takia. Tämä tuomioistuimen Kristus ei ole Gregorius VII:n eikä Bonifacius VIII:n Kristus. Hän on, jos niin suvaitsette, evankeliumin Kristus, joka ei tiennyt sanaakaan kanoonisesta oikeudesta eikä ollut koskaan kuullut puhuttavan pyhistä dekretaaleista.
Silloin olisi Crainquebillen ollut valta sanoa:
— Evankeliumin Kristus oli rahvaanmies. Sitäpaitsi hänet tuomittiin rangaistukseen, jota kaikki yhdeksäntoistasadan vuoden ajan ovat pitäneet raskaana juriidisena erehdyksenä. Ja teitä, herra presidentti, en tunnusta päteväksi tuomitsemaan hänen nimessään minulle edes neljänkymmenenkahdeksan tunnin vankeutta.
Mutta Crainquebille ei antautunut mihinkään historiallisiin, valtiollisiin tai yhteiskunnallisiin mietiskelyihin. Hän oli vain kummastuksissaan. Kaikki häntä ympäröivä laitos antoi hänelle korkean ajatuksen oikeudesta. Kunnioituksen ja peljästyksen valtaan vaipuneena hän oli valmis jättämään tuomarien ratkaistavaksi, oliko hän syyllinen vai ei. Omassatunnossaan hän tosin ei tiennyt tehneensä mitään rikosta; mutta hän oivalsi, kuinka mitätön vihanneskaupustelijan omatunto on lain tunnuskuvien ja yhteiskunnan rankaisuvallan toimeenpanijain edessä. Hänen asianajajansa oli jo saanut hänet puolittain vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut syytön.
Summittainen ja pikainen alkukuulustelu oli saanut suurenemaan hänelle raskauttavat asianhaarat.
Crainquebillen seikkailu.
Jérôme Crainquebille, vihanneskauppias, kulki pitkin katuja, lykkeli pikku rattaitaan ja huusi: »Kaalia, lanttuja, porkkanoita!» — Ja kun hänellä oli purjolaukkaa kaupan, huusi hän: »Parsaa, parsaa!» sillä purjolaukka näet on köyhän parsaa.
Lokakuun 20 päivänä kahdentoista lyömällä, juuri kun hän laskeutui Montmartre-katua alas, astui rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä, myymälästään ja lähestyi vihannesrattaita. Hän nosti ylenkatseellisesti kimpun laukkoja ja sanoi:
— Aika huonoja nuo teidän laukkanne. Mitä maksaa kimppu?
— Viisitoista sou'ta, hyvä rouva. Parempia ette saa mistään.
— Viisitoista sou'ta, kolme pahanpäiväistä mukulaa!
Ja rouva heitti kimpun rattaille takaisin inhoa ilmaisevalla liikkeellä.
Silloin juuri ilmestyi poliisikonstaapeli numero 64 ja sanoiCrainquebillelle: — Liikkukaa eteenpäin!
Viiteenkymmeneen vuoteen ei Crainquebille ollut muuta tehnyt kuin ollut liikkeellä aamusta iltaan. Tällainen käsky oli hänestä oikeutettu ja asiain luonnon mukainen. Valmiina tottelemaan hän kiirehti ostelijaansa ottamaan, mitä katsoi mieleisekseen.
— Totta kai minun on valta valita tavarani, sävähti kenkäkaupan rouva vastaan.
Ja hän tunnusteli uudelleen jokaista laukkakimppua, otti vihdoin viimein sen, mikä hänestä näytti kauneimmalta, ja piti sitä rintaansa vasten, kuten pyhimykset alttaritauluissa painavat voitonpalmua sydämelleen.
— Saatte neljätoista sou'ta. Siinä on yllin kyllin. Ja minun täytyy noutaa ne puodista, sillä minulla ei ole rahaa mukanani.
Ja laukat sylissään hän meni puotiinsa, missä joku ostaja, pikku lapsi käsivarrella, jo oli odottamassa.
Tällä hetkellä konstaapeli numero 64 sanoi toisen kerranCrainquebillelle:
— Liikkukaa eteenpäin!
— Minä odotan rahaani, vastasi Crainquebille.
— Minä en käske teitä odottamaan rahaanne; minä käsken teitä liikkumaan eteenpäin, toisti konstaapeli kiinteästi.
Sillä aikaa kenkäkaupan rouva puodissaan koetteli sinisiä kenkiä kahdeksantoista-kuukautiselle lapselle, jonka äidillä oli kiire. Ja laukkojen vihannat kuvut viruivat puodin tiskillä.
Sinä puolena vuosisatana, jonka Crainquebille oli lykellyt rattaitaan pitkin katuja, hän oli oppinut tottelemaan järjestysvallan edustajia. Mutta tällä kertaa hän oli erikoisessa pälkähässä, velvollisuuden ja oikeuden välillä. Hänellä ei ollut lainopillista älyä. Hän ei käsittänyt, että yksilöllisen oikeuden omistaminen ei vapauttanut häntä täyttämästä yhteiskunnallista velvollisuutta. Hän ajatteli liiaksi oikeuttaan, joka oli saada neljätoista sou'ta, eikä pannut kylliksi huomiota velvollisuuteensa, joka oli lykätä rattaita ja liikkua eteenpäin. Hän jäi paikalleen.
Kolmannen kerran käski konstaapeli numero 64 tyynesti ja ilman vihaa häntä liikkumaan edelleen. Päinvastoin kuin korpraali Montauciel, joka uhkailee yhtä-myötään, mutta ei tee totta koskaan, on konstaapeli numero 64 niukka varoituksineen, mutta ripeä ilmoituksen tekoon. Se kuuluu hänen luonteeseensa. Vaikkakin hieman salakähmäinen mieleltään, on hän erinomainen palvelija ja kelpo sotilas. Rohkea kuin jalopeura ja lempeä kuin lapsi. Hän ei tunne muuta kuin päiväkäskynsä.
— Te ette siis tottele, kun minä käsken teitä käymään eteenpäin!
Crainquebillellä oli mielestään liiaksi tärkeä syy jäädä paikoilleen, ettei hän olisi uskonut sen pätevyyteen. Hän ilmaisi sen omalla yksinkertaisella tavallaan:
— Piru vie, kun minä sanon, että minä odotan rahaani.
Konstaapeli numero 64 tyytyi vastaamaan:
— Tahdotteko, että minä ilmoitan teidät? Jos haluttaa, niin sanokaa vaan.
Sen kuullessaan Crainquebille kohautti olkapäitään ja suuntasi konstaapeliin tuskaisan silmäyksen, jonka hän sitten kohotti taivasta kohti. Ja se katse sanoi:
»Jumala nähköön, olenko minä lain polkija? Pidänkö minä pilkkanani niitä säädöksiä ja määräyksiä, jotka koskevat minun kiertelevää ammattiani? Kello viisi aamulla minä olin hallien kivipermannolla. Kello seitsemästä saakka olen työntänyt rattaitani, niin että kouria kolottaa, ja huutanut: 'Kaalia, lanttuja, porkkanoita!' Olen jo täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Olen väsynyt. Ja te kysytte minulta, aionko minä nostaa kapinan mustaa lippua. Te teette minusta pilaa, ja teidän pilanne on sydämetöntä.»
Mutta joko tämän katseen ilme jäi konstaapelilta huomaamatta tai ei hän siinä nähnyt mitään, mikä olisi sovittanut tottelemattomuutta — hän kysyi lyhyesti ja karskisti, oliko toinen ymmärtänyt hänen sanansa.
Mutta juuri samalla tuokiolla oli ajokalujen tungos Montmartre-kadulla suunnaton. Ajurinrattaita, vankkureja, muutto- ja raitiovaunuja ahtautui toinen toiseensa purkautumattomaksi kihermäksi. Ja tämän liikkumattoman, tempoilevan kihermän päällä kaikui kirouksia ja huutoja. Ajurit vaihtoivat kaukaa ja kaikessa mukavuudessa meheviä haukkumasanoja teurastajarenkien kanssa, ja raitiovaununajajat, jotka katsoivat Crainquebillen tungoksen syyksi, huusivat hänelle: senkin sipulisaksa!
Sillä välin kertyi katukäytävälle uteliaita halukkaasti kuunnellen riitelyä. Ja konstaapeli ei enää, ihmisten katsellessa häneen päin, ajatellut muuta kuin näyttää mahtiansa.
— Hyvä, sanoi hän.
Ja hän veti taskustaan tuhruisen muistikirjan ja hyvin lyhyen lyijykynäntyngän.
Crainquebille noudatti ajatustaan ja totteli jotain sisäistä voimaa. Muutoin hänen oli nyt mahdotonta liikkua niin eteen- kuin taaksepäinkin. Hänen rattaittensa pyörä oli kovaksi onneksi takertunut maidonajajan vaununpyörään.
Hän tarttui lakin reunojen alta reuhottavaan tukkaansa ja huusi:
— Mutta kun minä sanon, että minä odotan rahaani! Eikös se ole surkeaa!Saakuri tätä kiusaa! Tuhat tulimmaista!
Nämä sanat, jotka kuitenkin ilmaisivat vähemmän uppiniskaisuutta kuin epätoivoa, katsoi konstaapeli numero 64 solvaisuksi itseänsä kohtaan. Ja koska hänen mielestään jokaisen loukkauksen välttämättömästi täytyi pukeutua perinnäiseen, tavanmukaiseen, pyhitettyyn ja niin sanoaksemme liturgiseen muotoon: »Alas lahtarit!», niin nämäkin kaupustelija-paran sanat itsestään sattuivat ja tarttuivat hänen korvaansa tässä muodossa.
— Ahaa! te sanotte: »Alas lahtarit!» Hyvä. Seuratkaa minua!
Hämmästyksestä ja mielikarvaudesta poissa suunniltaan tuijotti Crainquebille suurilla päivän huikaisemilla silmillään konstaapeliin numero 64, ja särähtelevällä äänellään, joka tuntui tulevan vuoroin päästä, vuoroin kantapäistä, hän huusi, käsivarret ristissä, sinisellä puserollaan:
— Minäkö sanon: »Alas lahtarit?» Minä?… Oh!
Tätä vangitsemista katselivat naureskellen puotipalvelijat ja pikkupojat. Se tyydytti sitä halua, mikä on kaikilla väkijoukoilla nähdä raakoja ja väkivaltaisia kohtauksia. Mutta samassa näkyi joku tunkeutuvan väenahdingon läpi. Se oli vanha mies, varsin vaatimaton ulkonäöltä, mustissa pukineissa ja päässä korkea silkkihattu. Hän lähestyi poliisia ja sanoi hänelle matalalla äänellä hyvin lempeästi, mutta varmasti:
— Te erehdytte. Tämä mies ei ole teitä loukannut.
— Pitäkää huoli omista asioistanne, vastasi poliisi, siirtymättä uhkauksiin, sillä hän puhui siististi puetulle henkilölle.
Mutta vanhus pysyi väitteessään, tyynenä ja myötenantamattomana. Ja poliisi antoi hänelle määräyksen tulla selittäytymään tutkintotuomarin eteen.
Kaiken aikaa Crainquebille huudahteli:
— Vai sanonut: »Alas lahtarit!» Oh!…
Hän toisteli näitä sanoja pää ymmällä, kun rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä, tuli häntä kohti, nuo neljätoista sou'ta kädessään. Mutta poliisi numero 64 piteli jo häntä kauluksesta, ja ollen sitä mieltä, ettei tarvinnut maksaa mitään velkaa sellaiselle, jonka poliisi korjasi talteensa, rouva Bayard pisti lantit esiliinansa taskuun.
Ja näin näki Crainquebille yht'äkkiä rattaansa raivattuna halkovajaan, vapautensa menneen, syvyyden ammottavan jalkojensa alla ja auringon sammuneen, ja hän mutisi:
— Johan nyt jotain!…
Tutkintokomissaariolle vanha herra selitti, että hän katutungoksen pysähdyttämänä matkallaan oli joutunut kohtauksen näkijäksi, ja vakuutti, ettei poliisia oltu solvaistu, vaan että tämä oli kokonaan erehtynyt. Hän ilmoitti nimensä ja arvonsa: tohtori David Matthieu, Ambroise-Parén sairashuoneen ylilääkäri, kunnialegioonan upseeri.
Muina aikoina tällaisen todistajan lausunto olisi täydelleen riittänyt komissaariolle. Mutta juuri tällä haavaa olivat oppineet Ranskassa epäilynalaisia.
Crainquebille sai jäädä vankeuteen. Yön hän vietti putkassa, ja aamulla hänet vietiin vankivaunuissa tutkintovankilaan.
Vankila ei hänestä tuntunut tuskalliselta eikä nöyryyttävältä. Hänestä se oli välttämätön. Se, mikä häntä kummastutti sisälle astuessa, oli seinien ja kivilattian puhtaus. Hän sanoi:
— Onpas tämä siisti paikka. On totta toisen kerran. Voisi vaikka syödä lattialla.
Yksin jäätyään hän tahtoi siirtää jakkaraansa, mutta huomasi, että se olikin kiinnitetty seinään. Hän ilmaisi kummastuksensa aivan ääneen:
— Mitä hassuja niiden pistääkin päähän! Totta vie, tuota minä en olisi keksinyt.
Istahdettuaan hän pyöritteli peukaloitaan yhä yhtä kummissaan. Hiljaisuus ja yksinäisyys alkoi painostaa häntä. Hänen kävi ikäväksi olla, ja hän ajatteli levottomana rattaitaan, jotka oli survaistu johonkin vajaan vielä täpötäynnä kaalinkupuja, porkkanoita, selleriä, salaattia ja maitiaisia. Ja hän ajatteli hätäillen:
— Mihinkähän lienevät tupanneet minun käsikärryni?
Kolmantena päivänä häntä kävi tapaamassa hänen asianajajansa, herra Lemerle, eräs Pariisin asianajajakunnan nuorimpia jäseniä ja »Ranskan isänmaallisen liiton» erään haaraosaston puheenjohtaja.
Crainquebille koetti kertoa hänelle asiansa, mikä ei ollut helppoa, sillä hänellä ei juuri ollut kieli varressa. Kuitenkin hän kukaties olisi suoriutunut hiukan auttamalla. Mutta asianajaja pudisti päätään epäileväisesti kaikelle, mitä hän sanoi, ja selaillen papereitaan hän mutisi:
— Hm, hm!… Minä en näe mitään sellaista raportissa…
Sitten hän hieman kyllästyneesti sanoi kiertäen vaaleita viiksiään:
— Teidän oman etunne kannalta olisi ehkä parasta tunnustaa. Minä puolestani olen sitä mieltä, että teidän täydellinen kieltämisenne on erinomaisen epäviisasta.
Siitä hetkestä Crainquebille olisi mielellään tunnustanut, jos hän vain olisi tiennyt, mitä hänen piti tunnustaa.
Crainquebille oikeuden edessä.
Presidentti Bourriche omisti kokonaista kuusi minuuttia Crainquebillen kuulustamiseen. Tämä kuulustaminen olisi luonut enemmän valoa asiaan, jos syytetty olisi vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin. Mutta Crainquebille ei ollut perehtynyt asioita selvittämään, ja tässä korkeassa seurassa kunnioitus ja pelko pani salvan hänen suulleen. Hän pysyi niinmuodoin ääneti, ja presidentti itse antoi vastaukset; ne olivat kukistavia. Presidentti lausui lopuksi:
— Te siis tunnustatte sanoneenne: »Alas lahtarit!»
— Minä sanoin: »Alas lahtarit!» koska herra konstaapeli sanoi: »Alas lahtarit!» Silloin minä sanoin: »Alas lahtarit!»
Hän tahtoi selittää, että hän hölmistyneenä odottamattomasta syytöksestä, hämmästyksissään oli toistanut noita outoja sanoja, joita syyttä väitettiin hänen sanomikseen ja joita hän totisesti ei ollut lausunut. Hän oli sanonut: »Alas lahtarit!» ikäänkuin hän olisi sanonut: Minäkö haukkumassa ihmisiä? Kuinka voitte luulla sellaista?
Mutta presidentti Bourriche ei ottanut sitä siltä kannalta.
— Väitättekö te, sanoi hän, että konstaapeli ensiksi huusi nuo sanat?
Crainquebille ei enää yrittänytkään enempiä selityksiä. Se oli liian vaikeaa.
— Te ette siis pysy väitteessänne. Siinä teette oikein, sanoi presidentti.
Ja hän kutsutti todistajat esiin. Konstaapeli n:o 64, Bastien Matra nimeltään, vannoi puhuvansa totta eikä mitään muuta kuin totta. Sitten hän todisti seuraavaa:
Ollessani palveluksessa lokakuun 20 päivänä kahdentoista aikaan päivällä huomasin Montmartre-kadulla henkilön, joka minusta näytti kiertävältä kaupustelijalta ja joka sopimattomalla tavalla oli pysähdyttänyt rattaansa talon N:o 328 kohdalle, siten aikaansaaden ajoneuvojen salpautumisen tungokseen. Kehoitin häntä kolme eri kertaa liikkumaan eteenpäin, mutta hän kieltäytyi tottelemasta. Ja kun olin antanut hänelle tiedon, että aioin ilmoittaa hänet, vastasi hän minulle huudolla: »Alas lahtarit!» mikä mielestäni on törkeä solvaus.
Tämän täsmällisen ja suppean todistuksen otti oikeus ilmeisellä suosiolla vastaan. Syytetyn puolusmies oli kutsuttanut todistajiksi rouva Bayardin, kenkäkaupan pitäjän, ja tohtori David Matthieun, Ambroise Parén sairaalan ylilääkärin ja kunnialegioonan upseerin.
Rouva Bayard ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään.
Tohtori Matthieu oli ollut konstaapelin ympärille keräytyneessä väkijoukossa, kun tämä vaati kaupustelijaa liikkumaan eteenpäin. Hänen todistuksensa aiheutti pienen välinäytöksen.
— Minä olin silminnäkijänä tuossa kohtauksessa, sanoi hän. Minä huomasin, että konstaapeli oli kuullut väärin: ei kukaan solvaissut häntä. Minä lähestyin ja huomautin häntä siitä. Konstaapeli julisti kuitenkin kaupustelijan korjuuseen otetuksi ja pyysi minua seuraamaan poliisikonttoriin, kuten teinkin. Uudistin selitykseni komissaarion edessä.
— Saatte istua, sanoi presidentti. Vahtimestari, kutsukaa todistaja Matra, — Matra, kun ryhdyitte vangitsemaan syytettyä, eikö silloin herra tohtori Matthieu huomauttanut teille, että olitte erehtynyt?
— Niin kyllä, herra presidentti, hän solvasi minua.
— Mitä hän sanoi teille?
— Hän sanoi: »Alas lahtarit!»
Hälinää ja naurua kuului yleisön puolelta.
— Saatte mennä taas, sanoi presidentti hieman' kiirehtiväisesti.
Ja hän ilmoitti yleisölle, että jos nuo sopimattomat mielenosoitukset uudistuvat, niin hän tyhjennyttää salin. Sill'aikaa istui puolus-asianajaja pudistellen voitonriemuisena virkakaapunsa hihoja, ja tällä hetkellä jokainen luuli, että Crainquebille vapautettaisiin.
Yleisön hiljettyä nousi asianajaja Lemerle. Hän alkoi puolustuksensa ylistämällä Seine-kaupungin poliisikunnan jäseniä, »noita yhteiskunnan vaatimattomia palvelijoita, jotka naurettavan mitätöntä palkkaa vastaan näkevät vaivaa, ovat alttiina alituisille vaaroille ja joka päivä saavat osoittaa sankarillisuuttaan. He ovat vanhoja sotamiehiä, jotka ovat pysyneet sotamiehinä. Sotamiehiä, se sana sanoo kaikki.»
Ja asianajaja Lemerle kohosi ilman ponnistusta hyvin lennokkaihin mietelmiin sotilaallisista avuista. Hän oli niitä, sanoi hän, »jotka eivät salli koskettavan armeijaan, tähän kansallis-armeijaan, johon kuuluminen oli hänen ylpeytensä».
Presidentti kumarsi päätään.
Asianajaja Lemerle oli todella luutnanttina reserviväessä.Hän oli myöskin kansallismielisten vaaliehdokasVieilles-Haudriettes-korttelista.
Hän jatkoi:
— Ei toden totta, minä en vähäksy niitä vaatimattomia, vaan suuriarvoisia palveluksia, joita järjestyksenvalvojat joka päivä tekevät Pariisin mahtavalle asujamistolle. Enkä olisi suostunut esiintymään Crainquebillen puolustajana teidän edessänne, arvoisat herrat, jos olisin hänessä nähnyt vanhan sotilaan solvaajan. Puolustettavaani syytetään siitä, että hän muka olisi sanonut: »Alas lahtarit!» Tämän lauseen sisällys on ilmeinen. Jos tarkastatte katukielen sanastoa, niin huomaatte siinä: lahtari, teurastaja, poliisin avuksi asetetun suojeluskunnan jäsen, sitten herjanimi poliisille ylipäänsä: poliisin kätyriksi kauppautunut. — »Alas lahtarit!» sanotaan eräässä yhteiskuntakerroksessa. Mutta koko kysymyksen painopiste on siinä, kuinka Crainquebille on lausunut nämä sanat. Ja onko hän todella ne lausunut? Sallikaa minun, arvoisat herrat, epäillä sitä.
Ei niin, että luulisin konstaapeli Matralla olleen mitään pahaa tarkoitusta. Mutta hän täyttää, kuten olemme sanoneet, työlästä tehtävää. Hän on välistä väsynyt, kiusautunut, menehdyksissä. Tällaisessa tilassa hän on saattanut joutua jonkinlaisen kuulokummittelun uhriksi. Ja kun hän äsken ikään teidän edessänne, hyvät herrat, on väittänyt, että tohtori David Matthieu, kunnialegioonan upseeri, Ambroise-Parén sairaalan ylilääkäri, kuuluisuus tieteen ja sivistyksen maailmassa, olisi huutanut: »Alas lahtarit!» niin meidän kaiketi täytyy myöntää, että Matra sairastaa pinttynyttä epäluuloisuutta ja, ellei se nimitys ole liian vahva, vainoomishulluutta.
Mutta vaikkapa Crainquebille olisi huutanutkin: »Alas lahtarit!» jäisi tutkittavaksi, onko tällä sanalla hänen suussaan rikoksen luonne. Crainquebille on irstauteen ja juoppouteen vajonneen katukaupustelija-vaimon avioton poika, hän on synnynnäinen juoppo. Te näette hänen täällä kuusikymmen-vuotisen kurjuuden runtelemana. Arvoisat herrat, teidän on myöntäminen, että hän on syyntakeeton.
Asianajaja Lemerle istuutui, ja presidentti Bourriche luki hampaittensa välistä tuomion, joka langetti Jérôme Crainquebillen viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon. Oikeus oli perustanut päätöksensä konstaapeli Matran todistukseen.
Astuessaan oikeussalin pitkiä, hämäriä käytäviä Crainquebille tunsi ääretöntä myötätuntoisuuden kaipuuta. Hän kääntyi vartiakonstaapeliin, joka häntä kuljetti, ja yritti puhutella häntä kolmeen kertaan.
— Komsarjus!… komsarjus!… Kuulkaas, komsarjus!…
Ja hän huokasi:
— Jos viikko sitten minulle olisi sanottu, että minulle näin piti käymän…!
Sitten hän teki tämän huomion:
— Ne puhuvat liian nopeasti, nuo herrat. He puhuvat kyllä hyvin, mutta niin sukkelaan. Niille ei saa asiaansa selvitetyksi. Komsarjus, eikö ne teistäkin puhu liian nopeasti?
Mutta vahtisotilas astui edelleen vastaamatta eikä kääntänyt päätänsäkään.
Crainquebille kysyi häneltä:
— Miksette vastaa minulle mitään?
Sotamies pysyi yhä ääneti. Ja Crainquebille sanoi hänelle katkerasti:
— Puheliaanhan koirallekin. Miksette voi puhua minulle? Ette aukaise koskaan suutanne — pelkäättekö että se haisee?
Sananen presidentti Bourrichen puolustukseksi.
Muutamia uteliaita ja pari kolme asianajajaa poistui salista, kun tuomio oli luettu, ja notaario huusi jo uuden jutun esiin. Poistujissa ei synnyttänyt mitään mietteitä Crainquebillen asia, joka ei liioin ollut kiinnittänyt heidän huomiotaan ja jonka he jo olivat unohtaneet. Ainoastaan etsaaja Jean Lermite, joka sattumalta oli tullut oikeuspalatsiin, aprikoi, mitä hän äsken ikään oli nähnyt ja kuullut. Hän laski kätensä asianajaja Joseph Aubarréen olkapäälle ja sanoi:
— Siitä presidentti Bourriche ansaitsee kunnian ja kiitoksen, että hän on osannut torjua turhan uteliaisuuden ja kavahtaa itsensä tuosta henkisestä ylpeydestä, joka pyrkii tietämään kaikki. Jos tuomari olisi asettanut vastakkain konstaapeli Matran ja tohtori David Matthieun ristiriitaiset todistukset, niin hän olisi joutunut tielle, jolla ei kohtaa muuta kuin epäilyä ja epätietoisuutta. Käydä tutkimaan tosiasioita arvostelevan järjen sääntöjen mukaan ei sovellu hyvään oikeudenhoitoon. Jos tuomari olisi kyllin epäviisas erehtyäkseen tähän menettelyyn, niin hänen tuomionsa jäisivät riippuviksi hänen omasta yksityisestä ymmärryksestään, joka useimmiten on vähäinen, ja inhimillisestä vajavaisuudesta, joka on poikkeukseton. Mitä arvoa niille jäisi silloin? Ei voi kieltää, että historiallinen menettely on kokonaan sopimaton hankkimaan sitä varmuutta, mikä tässä on tarpeen. Tarvitsee vain muistaa Walter Raleighin seikkailua.
Eräänä päivänä, kun Walter Raleigh, ollessaan: vankina Lontoon Towerissa, tapansa mukaan istui työn ääressä kirjoittaen maailmanhistoriansa toista osaa, syntyi rähäkkä hänen ikkunansa edustalla. Hän nousi katsomaan noita riiteleviä ihmisiä, ja taas istahtaessaan työnsä ääreen hän ajatteli saaneensa; tapahtumasta hyvin tarkan käsityksen. Mutta kun hän seuraavana päivänä keskusteli siitä erään ystävänsä kanssa, joka oli ollut riidassa läsnä, vieläpä osallisenakin, niin tämä ystävä väitti toisinpäin joka ikisessä kohdassa. Silloin hän rupesi miettimään, kuinka vaikeaa on oikein arvostella semmoisia tapahtumia, jotka ovat meille kaukaisia, kun hän oli voinut niin erehtyä siitä, mitä oli ollut omin silmin näkemässä, ja niin hän heitti historiansa käsikirjoituksen tuleen.
Jos tuomareilla olisi yhtä arka omatunto kuin Sir Walter Raleighin oli, niin he heittäisivät tuleen kaikki kuulustelupöytäkirjansa. Mutta siihen heillä ei ole oikeutta. Se olisi heidän puoleltaan oikeuden kieltäminen, rikos. Tietämisen saa heittää, mutta tuomitsemista ei käy heittäminen. Ne, jotka tahtovat, että oikeudenpäätökset perustuisivat tosiasiain järkiperäiseen tutkimiseen, ovat vaarallisia sofisteja ja sekä siviili- että sotilaallisen oikeuden kavalia vihollisia.
Presidentti Bourrichella on liian lainopillinen ymmärrys jättääkseen tuomioitansa järjen ja tieteen varaan, joiden päätelmistä voidaan kiistää loppumattomiin asti. Hän perustaa ne opinkappaleihin ja perinnäistapaan ja -tietoon, niin että hänen tuomionsa vetävät pätevyydessä vertoja kirkon käskyille. Hänen tuomionsa ovat kanoonisia. Olen kuullut, että hänellä on joukko pyhiä säädöksiä, joista hän ne ottaa. Huomatkaa esim., että hän luokittelee todistukset, ei epävarmojen ja pettävien tunnusmerkkien mukaan, missä määrin niissä on todennäköisyyttä ja inhimillistä totuutta, vaan sisäisten, pysyvien ja ilmeisten tunnusmerkkien mukaan. Hän punnitsee ne aseiden painon mukaan. Onko mitään samalla kertaa yksinkertaisempaa ja viisaampaa? Järjestyksenvalvojan antaman todistuksen hän katsoo kumoamattomaksi, sivuuttaen hänen inhimillisen olemuksensa ja käsittäen hänet metafyysillisesti, matrikkelinumerona ja ihanteellisen järjestysvallan kategoriain mukaan.
Ei niin, että Matra (Bastien), syntynyt Cinto Montessa (Korsikassa), ei hänen mielestään saattaisi erehtyä. Hän ei ole koskaan luullut, että Bastien Matra olisi varustettu erikoisen terävällä huomiokyvyllä, eikä myöskään, että hän asiaa tutkiessaan käyttäisi mitään tarkkaa ja tunnollista menettelytapaa. Totta puhuen, hänen ajatuksissaan ei ole laisinkaan Bastien Matra, vaan konstaapeli n:o 64.
Ihminen on erehtyväinen, ajattelee hän. Pekka ja Paavo voivat erehtyä. Cartesius ja Gassendi, Leibniz ja Newton, Bichat ja Claude Bernard ovat voineet erehtyä. Me teemme kaikki ja joka hetki erehdyksiä. Lukemattomat ovat ne syyt, jotka johtavat meitä harhaan. Aistimukset ja järjen päätelmät ovat harhakäsitysten lähteitä ja epävarmuuden synnyttäjiä. Ei tule luottaa yhden ihmisen todistukseen:Testis unus, testis nullus. Mutta numeroon voi luottaa. Bastien Matra, Cinto Montesta, on erehtyväinen. Mutta konstaapeli n:o 64, sivuuttaen hänen ihmisolemuksensa, ei voi erehtyä. Hän on pelkkä olio. Pelkässä oliossa ei ole mitään sellaista, mitä on ihmisissä ja mikä häiritsee, turmelee ja pettää heitä. Se on puhdas, sekoittumaton ja muuttumaton. Siksipä oikeus hylkäsikin epäröimättä tohtori David Matthieun todistuksen, jonka antaja on vain ihminen, ja hyväksyi sen, minkä konstaapeli n:o 64 antoi, joka on puhdas aate ja laskeutunut ikäänkuin Jumalasta lähtevä säde tuomiopöydän ääreen.
Näin menetellen presidentti Bourriche hankkii itselleen takeen eräänlaisesta erehtymättömyydestä — ainoasta, mitä tuomari voi vaatia. Kun ihminen, joka todistaa, on varustettu sapelilla, niin tulee kuulla sapelia eikä ihmistä. Ihminen on halveksittava ja voi olla väärässä. Mutta sapeli ei ole, ja se on aina oikeassa. Presidentti Bourriche on syvälle tunkeutunut lakien henkeen. Yhteiskunta lepää voiman perustalla, ja voimaa tulee kunnioittaa yhteiskuntien majesteetillisena pystyssäpitäjänä. Oikeus on voiman käytäntöön sovelluttamista. Presidentti näkee, että konstaapeli n:o 64 on pikku osanen ruhtinaasta. Ruhtinas asuu jokaisessa palvelijassaan. Kumota konstaapelin n:o 64 pätevyys on valtion heikontamista. Syödä yksi koppeloartisokan lehdistä on syödä koko artisokka, kuten Bossuet sanoo ylevällä kielellään (Valtiotaito Pyhästä raamatusta otettu).
Kaikki miekat samassa valtiossa ovat käännetyt samanne päin. Jos ne nousevat toinen toistansa vastaan, kukistuu valtakunta. Sentakia syytetty Crainquebille oikeudenmukaisesti tuomittiin viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon konstaapelin n:o 64 todistuksen nojalla. Olen kuulevinani presidentti Bourrichen itsensä tekevän selkoa niistä ylevistä ja kauniista syistä, jotka määräsivät hänen päätöksensä. Kuulen hänen sanovan:
»— Olen tuominnut tämän henkilön konstaapelin n:o 64 todistuksen mukaisesti, koska konstaapeli n:o 64 on virallisen vallan ilmaus. Ja käsittääksenne minun viisauteni teidän tarvitsee vain kuvitella, että olisin menetellyt päinvastoin. Te huomaatte silloin heti kohta, että se olisi ollut mieletöntä. Sillä jos tuomitsisin valtaa vastaan, niin minun tuomioni eivät koskaan astuisi voimaan. Huomatkaa, hyvät herrat, että tuomareita ei totella muutoin kuin mikäli heillä on valta puolellaan. Ilman santarmeja tuomari olisi vain poloinen haaveilija. Vahingoittaisin itseäni, jos tuomitsisin santarmin olevan väärässä. Toisekseen on itse lakien henki sitä vastaan. Riistää aseet voimakkailta ja asestaa heikot — se olisi kumota se yhteiskuntajärjestys, jota minun tehtäväni on varjella. Oikeus on vakiutuneitten vääryyksien pyhittämistä. Näemmekö sen koskaan asettuvan valloittajia vastaan tai tekevän tenää vallananastajille? Kun epälaillinen mahti kohottautuu valtaan, ei oikeuden tarvitse muuta kuin tunnustaa se, niin se on laillinen. Kaikki on itse muodossa, eikä rikoksen ja syyttömyyden väliä ole kuin leimapaperin paksuus.
»Sinun, Crainquebille, olisi tullut olla väkevämpi puoli. Jos huudettuasi: 'Alas lahtarit!' olisit julistuttanut itsesi keisariksi, diktaattoriksi, tasavallan presidentiksi tai vaikkapa vain kaupunginvaltuusmieheksi, niin vakuutan sinulle, etten olisi tuominnut sinua viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon. Olisin vapauttanut sinut kaikesta rangaistuksesta. Siihen voit luottaa.»
Tähän tapaan olisi epäilemättä presidentti Bourriche puhunut, sillä hänellä on lakimies-ymmärrystä ja hän tietää, mitä esivallan jäsen on yhteiskunnalle velkaa. Hän puolustaa sen peruskäsityksiä järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti. Oikeus on luontojaan yhteiskunnallinen. Ainoastaan huono ajatustapa saattaa tahtoa sitä inhimilliseksi ja herkkätunteiseksi. Sitä hoidetaan määrättyjen sääntöjen eikä kaikkien hellien väristysten ja mielevien mietteiden mukaan. Ennen kaikkea älköön vaadittako, että se tekisi oikeutta, sitä sen ei suinkaan tarvitse tehdä silti että se on oikeus; jopa tahtoisin väittää, että koko ajatus oikeudesta, joka tekisi oikeutta, on saattanut itää ainoastaan anarkistin aivoissa. Presidentti Magnaud julistaa, totta kyllä, kohtuullisia tuomioita. Mutta ne kumotaan, ja siinä tapahtuu oikeus.
Oikea tuomari punnitsee todistukset aseiden painon mukaan. Sen olemme nähneet Crainquebillen jutussa ja monessa muussa kuuluisammassakin.
Näin puhui herra Jean Lermite, käyskellen edestakaisin istuntosalin eteisessä.
Asianajaja Joseph Aubarrée, joka oli hyvin tutustunut oikeuspalatsiin, vastasi raapien nenänpäätään: — Jos tahdotte kuulla minun ajatukseni, niin en usko, että herra presidentti Bourriche olisi kohonnut niin korkean metafysiikan kannalle. Minun mielestäni hän, katsoessaan konstaapelin n:o 64 todistaneen totuuden mukaisesti, teki aivan yksinkertaisesti vain mitä oli nähnyt aina tehtävän. Matkimisesta on etsittävä syy useimpiin ihmisten tekoihin. Kunhan vain noudattaa yleistä tapaa, voi aina käydä rehellisestä miehestä. Kunnon ihmisiksi sanotaan niitä, jotka tekevät kuten kaikki muutkin.
Kuinka Crainquebille alistuu tasavallan lakeihin.
Kun Crainquebille oli tuotu takaisin vankilaan, istahti hän seinäjakkaralleen, mieli täynnä hämmästystä ja ihmettelyä. Hän tuskin itsekään oli selvillä siitä, että tuomarit olivat erehtyneet. Oikeusistuin oli salannut sisäiset heikkoutensa ulkonaisen majesteettinsa peittoon. Hän ei saattanut uskoa, että hän voisi olla oikeassa noita viranomaisia vastaan, joiden perusteluja hän ei ollut ymmärtänyt: hänen oli mahdotonta saada päähänsä, että joku kohta ei olisi ollut oikeallaan niin ylevässä ja kauniissa toimituksessa. Sillä kun hänen ei ollut tapana käydä kirkossa eikä Elysée-palatsissa, ei hän elämänpäivänään ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin tutkimus poliisioikeudessa.
Hän tiesi kyllä, ettei hän ollut huutanut: »Alas lahtarit!» Ja että hänet oli tuomittu viidentoista päivän vankeuteen sen huutamisesta, se oli hänen mielestään korkea ja salaperäinen ihme, yksi niitä uskonkappaleita, joista uskovaiset pitävät kiinni niitä käsittämättä, hämärä ja samalla häikäisevä ilmestys, kunnioitettava ja peljättävä.
Tuo vanhus pahanen tunsi tunnossaan, että hän jollakin salaperäisellä tavalla oli loukannut konstaapelia n:o 64, samoinkuin pikku poika, joka lukee piplianhistoriaansa, tuntee itsensä syylliseksi Eevan syntiin. Hänelle oli tuomion kautta ilmoitettu, että hän oli huutanut: »Alas lahtarit!» Niinmuodoin hän oli huutanut »Alas lahtarit!» salaperäisellä, hänelle itselleen tuntemattomalla tavalla. Hän oli siirtynyt yliluonnolliseen maailmaan. Hänen tuomionsa oli hänen ilmestyskirjansa.
Jos hän ei saanut itselleen selvitetyksi rikostaan, niin ei hän myöskään sen paremmin selvitellyt rangaistusta. Tuomion julistaminen oli hänestä jotain juhlallista ja ylhäisen suurta, hartautta herättävää, jotain häikäisevää, jota ei ymmärretä,, josta ei kiistellä, josta ei ole itseään kiittäminen eikä päivitteleminen. Jos hän tällä hetkellä olisi nähnyt katon aukenevan ja presidentti Bourrichen, säteikkö otsalla, valkoisin siivin Iiihoittelevan alas, ei hän laisinkaan olisi hämmästynyt tätä uutta lain kunnian ja ihanuuden ilmestystä. Hän olisi vain sanonut itselleen: »Katsohan, minun juttuni jatkuu vielä!» Seuraavana päivänä hänen asianajajansa tuli häntä katsomaan:
— No, ukkoseni, teidän ei ole kovin huonosti laita. Rohkeutta vaan!Kaksi viikkoa kuluu pian. Saamme tosiaankin olla tyytyväisiä.
— Niin, siihen nähden, kyllähän herrat olivat hyvin leppeitä ja kohteliaita; ei yhtä haukkumasanaa. Sitä en olisi uskonut… Ja ovenvahdilla oli oikein valkoiset hansikkaat käsissä. Huomasitteko sen?
— Tarkoin punniten, meidän olisi ollut paras tunnustaa.
— Suittaa olla.
— Crainquebille, minulla on teille hyvä uutinen kerrottavana. Eräs hyväätekevä nainen, jonka huomion olen saanut käännetyksi teidän tilaanne, on jättänyt minun huostaani teidän hyväksenne viidenkymmenen frangin suuruisen rahasumman, joka on käytettävä sen sakon maksamiseksi, mihin teidät tuomittiin.
— Milloinka minä siis saan nuo viisikymmentä frangia?
— Ne jätetään kansliaan. Teidän ei tarvitse olla huolissanne.
— Yksi kaikki. Niin kiittäkää yhtähyvin minun puolestani sitä rouvaa.
Ja Crainquebille mutisi itsekseen miettien:
— Tällaista ei vaan tapahdu joka päivä, eipä vaankaan.
— Älkää liioitelko asiaanne, Crainquebille. Se ei ole mikään harvinainen tapaus, kaukana siitä.
— Tokkohan voisitte sanoa, mihinkä ovat tupanneet minun käsirattaani?
Crainquebille yleisen mielipiteen silmissä.
Crainquebille oli päässyt vankilasta ja lykkeli taas rattaitaan pitkinMontmartre-katua ja huuteli: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!
Hän ei ylpeillyt eikä hävennyt seikkailuaan. Hänelle ei ollut siitä jäänyt mitään tuskallista muistoa. Se oli vaikuttanut häneen teatterilta, matkustukselta ja unelta. Varsinkin hänestä oli hupaista taas astua loassa kivikaduilla ja nähdä päänsä päällä taivas vesitihkussa ja likaisena kuin katuoja, hänen kaupunkinsa oma tuttu taivas. Joka kadunkulmassa hän pysähtyi juomaan pikku lasin; vapaana ja iloisena hän sylkäisi kouriinsa känsäisten kämmenpäiden voiteeksi, tarttui taas aisoihin ja lykkäsi rattaitaan, ja parvi varpusia, aamuvirkkuja ja köyhiä kuten hänkin, jotka katukiviltä etsivät elatustaan, pyrähti hänen edestään lentoon säikähtäen hänen huutoaan: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!
Vanha kyökkipiika lyykytteli rattaiden luo ja sanoi, selleriä peukaloiden:
— Mikä teillä on ollut, Crainquebille? Teitä ei ole näkynyt kolmeen viikkoon. Oletteko ollut sairas? Näytätte vähän kalpealta.
— Niin, tiedättekö, rouva Mailloche, minä olen elänyt koroillani.
Hänen elämäänsä ei ole tullut mitään muutosta, paitsi että hän käy viinakaupassa entistään useammin. Siksi näet, että hän kuvittelee olevan juhlapäivän ja että hän on saanut tutustua niin moneen ihmisystävälliseen henkilöön. Hän palaa hieman iloisella päällä ylisilleen. Ojennuttuaan olkitilalleen hän levittää ylleen säkit, jotka kastanjakauppias kadunkulma-puodista on hänelle lainannut ja joita hän käyttää peittonaan, ja hän ajattelee:
— Vankilassa ei ole valittamista; siellä on kaikki, mitä tarvitaan.Mutta parempi on kuitenkin olla kotona.
Hänen tyytyväisyytensä ei kestänyt kauan. Hän huomasi pian, että ostajat katsoivat häneen nyrpeästi.
— Hyvää selleriä, rouva Cointreau!
— En tarvitse.
— Mitä, ettekö tarvitse? Ettehän toki elä paljaalla ilmalla.
Vastausta sanomatta rouva Cointreau kääntyi pois ja meni ylpeästi takaisin suureen leipomoliikkeeseen, jonka omistaja hän oli. Puotirouvat ja portinvartiavaimot, jotka taannoin vielä kilvan pyörivät hänen vihannan ja kukkean kuormansa ääressä, kääntyivät nyt pois hänestä. Tultuaan sille kohdalle, missä kenkäkauppa »Suojelusenkeli» oli ja missä hänen seikkailunsa lain ja oikeuden kourissa alkoi, huusi hän:
— Rouva Bayard, rouva Bayard, te olette minulle velkaa viisitoista sou'ta viime kerralta.
Mutta rouva Bayard, joka istua ryllötti puotipöytänsä ääressä, ei viitsinyt kääntää päätänsäkään.
Koko Montmartre-katu tiesi, että vanha Crainquebille oli vasta päässytvankilasta, ja koko Montmartre-katu ei ollut häntä enää tuntevinaan.Huhu hänen vankeustuomiostaan oli kulkeutunut aina esikaupunkiin jaRicher-kadun meluisaan kulmaukseen saakka.
Siellä hän äkkäsi keskipäivällä rouva Lauren, hyvän ja uskollisen ostajansa, kuuristuneena yli pikku Martinin vihannesrattaiden. Rouva sormieli suurta kaalinkupua. Hänen hiuksensa kimaltelivat päivänpaisteessa ikäänkuin paksu kimppu kiemuraisia kultarihmoja. Ja pikku Martin, huononpäiväinen, tyhmä vätys, vannoi käsi sydämellä, ettei ollut maailmassa oivempaa tavaraa kuin hänellä.
Tämän nähdessään Crainquebille tunsi sydäntänsä viiltävän. Hän survaisi kuormansa pikku Martinin rattaita vastaan ja sanoi rouva Laurelle valittavalla ja särkyneellä äänellä:
— Ette tee kauniisti, kun karkaatte minulta toisten kaupoille.
Rouva Laure ei ollut, sen hän itsekin hyvin tiesi, suinkaan mikään herttuatar. Hienoston piireistä ei ollut kotoisin hänen käsityksensä vankivaunuista ja kopista. Mutta saattaahan olla rehellinen säädyssä missä hyvänsä, vai kuinka? Jokaisella on oma itsetuntonsa, eikä kukaan halua antautua tekemisiin henkilön kanssa, joka tulee suoraan vankilasta. Hän vastasikin Crainquebillelle ainoastaan yökättelevän liikkeellä. Ja vanha kaupustelija, joka hyvin ymmärsi solvauksen, karjaisi:
— Katuämmä! Huuti!
Rouva Laure pudotti käsistään vihannan kaalinkupunsa ja huusi:
— Hyi häpeä, vanha koppikaakki! Tulee suoraan vankikopista ja käy ihmisten silmille!
Jos Crainquebille olisi ollut kylmäverinen, ei hän ikinä olisi soimannut rouva Laurea hänen elämänehdoistaan. Hän tiesi liian hyvin, ettei ihminen tee mitä tahtoo tässä elämässä, ettei hän itse valitse ammattiaan ja että kunnon ihmisiä on kaikkialla. Hänen tapanaan oli pysyä viisaasti syrjässä ostajien kotoisista oloista, eikä hän halveksinut ketään. Mutta nyt hän oli poissa suunniltaan. Kolmeen kertaan hän nimitti rouva Laurea katuämmäksi, haaskaksi ja lutkaksi.
Piiri uteliaita kertyi rouva Lauren ja Crainquebillen ympärille, jotka vaihtoivat vielä joukon melkein yhtä mahtipontisia haukkumasanoja keskenään ja kaiketi olisivat lasketelleet koko rukousnauhan päästä päähän, ellei poliisikonstaapeli yht'äkkiä olisi ilmestynyt ääreen ja äänettömyydellään ja liikkumattomuudellaan tehnyt heitä vilahduksessa yhtä mykiksi ja liikkumattomiksi kuin hän itsekin.
He erosivat. Mutta tämä kohtaus teki lopun Crainquebillestä Montmatren esikaupungin ja Richer kadun silmissä.
Seuraukset.
Vanha mies kulki katua edelleen ja mutisi:
— Oikea haikala! Pahempaa haikalaa ei ole koko maailmassa kuin tuo naikkonen.
Mutta sydämensä syvyydessä ei hän tästä syystä soimannut rouva Laurea. Hän ei häntä halveksinut siitä, että hän oli mikä hän oli. Pikemmin hän kunnioitti häntä tuntien hänet säästeliääksi ja toimeentulevaksi. Ennen he mielellään olivat puhelleet toistensa kanssa. Rouva Laure jutteli hänelle vanhemmistaan, jotka asuivat maalla. Ja molemmilla heillä oli sama unelma: päästä hoitamaan pientä puutarhaa ja pitämään kanoja. Rouva Laure oli hyvä ostaja. Kun Crainquebille näki hänet ostamassa kaalinkupuja pikku Martinin rattailta, likaisen vätyksen, mitättömän miehen, niin se ihan väänteli hänen vatsaansa, ja kun rouva Laure sitten teki hänelle ruman eleensä, silloin kuohahti häneltä sappi.
Ja niin se kävi.
Pahinta oli, ettei rouva Laure ollut ainoa, joka kohteli häntä kuin mitäkin rupitautista. Ei kukaan ollut enää häntä tuntevinaan. Aivan samoin kuin rouva Laure tekivät kaikki muutkin — rouva Cointreau, leipomaliikkeen pitäjä, rouva Bayard, »Suojelusenkelin» emäntä, koko ostajakunta halveksi ja vieroi häntä.
Siis, sentakia että oli istunut kopissa viisitoista päivää, ei enää kelvannut edes sipulia kauppaamaan! Oliko siinä oikeutta? Oliko järkeä antaa kunnon miehen kuolla nälkään sentakia, että hänellä oli ollut rettelöitä sapeliniekan kanssa. Jos hän ei enää saanut kaupita vihanneksiaan, ei hänellä ollut muuta kuin kupertua kuolemaan.
Kuten huonosti säilytetty viini muuttui hän katkeraksi kuin etikka. Oltuaan sananvaihdossa rouva Lauren kanssa oli hän nyt riitajalalla kaikkien ihmisten kanssa. Vähimmästäkin syystä hän antoi heidän kuulla kunniansa, eikä hän koristellut sanojaan, se on varma. Jos he hypistelivät hieman liian kauan hänen tavaroitaan, sätti hän heitä hetikohta purisijoiksi ja kitupiikeiksi, ja tuttaviaan hän kapakassa tavatessaan haukkui suut, silmät täyteen. Hänen entinen ystävänsä kastanjakauppias, joka oli lopettanut tuttavuuden, vannoi, että tuo peijakkaan Crainquebille oli oikea piikkisika. Eikä sitä käy kieltäminen: hän tuli siivottomaksi, juonikkaaksi, rumapuheiseksi, ruokottomaksi suultaan.
Asia oli se, ettei hän, huomatessaan yhteiskunnan puutteellisuuden, osannut yhtä helposti kuin korkeakoulun professori ilmaista ajatuksiaan järjestelmän vioista ja välttämättömistä parannuksista ja etteivät ajatukset hänen päässään pyörineet oikeassa järjestyksessä ja mitassa.
Onnettomuus sai hänet tekemään vääryyttä. Hän kosti niille, jotka eivät tahtoneet hänelle mitään pahaa, ja välistä heikommilleen. Kerran sai häneltä korvapuustin Alphonse, viinikauppiaan pikkupoika, joka oli kysynyt häneltä, oliko hyvä olla vankilassa. Crainquebille sivalsi häntä poskelle ja sanoi:
— Senkin penikka! Isäsi pitäisi istua kopissa, sen sijaan että hän paisuu rikkaaksi myymällä myrkkyään!
Ei teko eivätkä sanat olleet hänelle kunniaksi; sillä, kuten kastanjakauppias hänelle aivan oikein huomautti, ei saa lyödä lasta, eikä moittia häntä isän takia, jota hän ei ole valinnut itselleen.
Hän oli ratkennut juomaan. Mitä vähemmän hän ansaitsi rahaa, sitä enemmän hän joi viinaa.
Hän, ennen säästeliäs ja kohtuullinen mies, ihmetteli itsekin tätä muutosta.
— En ole milloinkaan ollut ryyppymies, sanoi hän.
Ihminen mahtaa höperöityä, kun käy vanhaksi.
Toisinaan hän tuomitsi ankarasti laiskuuttaan ja huonoa käytöstään.
— Kuulepas, Crainquebille, sinusta ei ole enää muuhun kuin käsivarttani koukistamaan.
Toisinaan hän sai petetyksi itsensä ja uskoi juovansa siksi, että se oli hänelle tarpeellista.
— En voi sille mitään, täytyy aina toisinaan juoda tilkka, se virkistää ja antaa voimia. Ja sydänalassani polttaa mikä polttaneekin, se on totinen tosi. Eikä silloin mikään niin vilvoita kuin ryyppy.
Usein häneltä jäi menemättä aamukierrolle, eikä hänellä enää ollut rattaillaan kuin pilautunutta tavaraa, jota hän oli saanut velaksi.
Eräänä päivänä, kun hän tunsi polvensa raukeiksi ja sydämensä väsyneeksi, jätti hän rattaansa vajaan ja vietti koko jumalanpäivän kierrellen rouva Rosen, makkarankaupustelijan, pöydän ja hallien likööripuotien tienoilla toisesta toiseen. Sitten illalla, jokin vasu istuimenaan, hän ajatteli tilaansa ja tunsi, miten hän oli mennyt rappiolle.
Hän muisti entisen voimansa ja kuinka paljon hän oli silloin jaksanut, pitkät rupeamansa ja hyvät ansionsa, lukemattomat eletyt päivänsä, niin onnelliset ja toinen toisensa kaltaiset, astelunsa edestakaisin hallien kivipermannolla öisin odottaessaan vihannesten saapumista — kuinka hän sitten otti ne vastaan suurin sylyyksin ja järjesti ne taitehikkaasti rattailleen — kuinka hän nielaisi yhdellä kulauksella kupposensa kuumaa Theodore-muorin kahvikojulla seisoen, toinen käsi vankasti aisan varressa… Hän muisti huutonsa, kuinka se, kimakkana kuin kukon kiekuna, halkoi aamuilmaa, kulkunsa pitkin ihmisvilinäisiä katuja, koko harmittoman ja uuraan elämänsä ihmishevosena, joka puolen vuosisadan ajan oli kantanut pyörivällä pöydällään yövalvomisten ja huolien kuluttamille kaupunkilaisille maalaiskasvitarhojen vereksiä satoja. Ja päätään ravistaen hän huokasi:
—. Ei! en ole enää entisessä ramussani. Minä olen mennyttä kalua. Ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ja sitten, tuon oikeusjutun jälkeen, minulla ei enää ole samaa arvoa kuin ennen. Minä en ole enää sama mies, siinä se.
Hän oli tosiaankin turmeltunut. Hänen tilaansa joutunut on niinkuin mies, joka makaa maassa eikä kykene nousemaan jaloilleen. Kaikki kulkijat kiipeävät hänen ylitseen.
Viimeiset seuraukset.
Tuli kurjuus, musta kurjuus. Vanhalla kiertävällä kaupustelijalla, joka ennen oli palannut Montmartren esikaupungista pussi täynnä hopeakolikoita, ei ollut enää ropoakaan. Ja oli talvisaika. Heinäylisiltään karkoitettuna hän yöpyi ajokalujen alla vaunuvajassa. Oli satanut jo neljättä viikkoa, katuviemärit paisuivat yli partaittensa, ja vesi tulvi vaunuvajaan.
Kyyristyneenä rattailleen saastutettujen vesien päällä, hämähäkkien, rottien ja nälistyneiden kissojen seurassa, hän istui vajan hämärässä ja mietiskeli. Hän ei ollut syönyt ruoan kipenettä koko päivänä, eikä hänellä enää ollut peitokseen kastanjakauppiaan säkkejä. Ja hänen mieleensä johtui nuo kaksi viikkoa, joina hallitus oli hänelle antanut ruoan ja asunnon. Hän kadehti vankien osaa, joiden ei tarvinnut kärsiä vilua eikä nälkää, ja hänelle pälkähti päähän ajatus:
— Kun kerran tiedän tempun, niin miksi en sitä koettaisi?
Hän nousi rattailta ja lähti kadulle. Kello oli tuskin yli yhdentoista. Oli kolkkoa ja pimeää. Laskeutui sumu, kylmempi ja läpitunkevampi kuin sade. Joku kulkija liikkui pitkin seinävieriä.
Crainquebille sivuutti Saint-Eustachen kirkon ja poikkesi Montmartre-kadulle. Katu oli autio. Yksi ainoa järjestyksenvalvoja seisoi liikkumattomana jalkakäytävällä kirkon kuorin kupeella, kaasulyhdyn alla, ja liekin ympärillä saattoi erottaa hienon punervan sadevihman. Se putoeli poliisin huppukaulukselle; hänellä näytti olevan jäätävä vilu, mutta… joko hän mieluummin pysyttelihe valon läheisyydessä tai oli väsynyt kävelemiseen, niin hän pysyi tämän kynttilänsä alla ja oli siitä kenties saanut itselleen toverin, ystävän.
Tämä värjyvä liekki oli hänen ainoa rattonsa autiossa yössä. Hän seisoi niin liikahtamattomana, että häntä tuskin luuli ihmisolennoksi; hänen saappaidensa kuvajainen märkää jalkakäytävää vastaan, joka näytti järveltä, jatkoi häntä alaspäin ja sai hänet kaukaa katsoen häämöttämään joltakin puoleksi vedestä nousseelta merihirviöltä.
Lähempää hän taas, huppukauluksineen ja aseineen, näytti samalla kertaa munkilta ja soturilta. Hänen kasvojensa suuret piirteet, joita huppukauluksen luoma varjo vielä suurensi, olivat hyvänsävyiset ja surulliset. Hänellä oli paksut ja lyhyet harmaat viikset. Hän itse oli vanha aliupseeri, nelisiin kymmeniinsä ehtinyt.