Herra Thomas onnitteli parhaillaan itseänsä näin kauniista menestyksestä, kun opettaja kumoamattomilla todistuksilla näytti, ettei koulussa ollut ikinä ollut mitään kamiinia. Herra Thomas silloin hiukan alkoi epäillä, että lapset valehtelivat. Mutta se, mikä jäi häneltä huomaamatta, oli se että hän itse tahtomattaan oli sanellut ja opettanut heille ulkoa tuon heidän todistuksensa.
Juttu päättyi siten, että se määrättiin jätettäväksi sikseen. Opettaja laskettiin taas omille oloilleen saatuaan vakavan varoituksen tuomarilta, jotta hän vast'edes pitäisi eläimelliset viettinsä aisoissa. Veljeskunnan koulun pikku lapset tulivat pitämään kissannaukujaisia hänen tyhjän koulunsa edustalla. Kun hän astui kadulle asunnostaan, huudettiin hänelle: »Hoi, pempunpaistaja!» ja nakeltiin kiviä hänen jälkeensä.
Kun koulun ylitarkastaja sai tiedon tästä asiaintilasta, teki hän ilmoituksen mainiten, että tämä opettaja ei kyennyt pitämään arvoansa yllä oppilaidensa silmissä, ja esittäen, että hänet viipymättä siirrettäisiin muuanne. Hänet lähetettiin kylään, missä puhutaan kielimurretta, jota hän ei ymmärrä. Siellä hänellä on nimenään Grille-Cul. Se on ainoa ranskalainen sana, joka siellä tunnetaan.
Seurustellessani tämän tuomarin kanssa olen päässyt perille, mistä se johtuu, että kaikki todistukset, jotka tuomari on pannut tutkintopöytäkirjaan, ovat aivan samaan tyyliin. Herra Thomas vastaanotti minut virkahuoneessaan, missä hän kirjurinsa avustamana juuri kuulusteli muuanta todistajaa. Aioin vetäytyä takaisin, mutta hän pyysi minua jäämään, koska näet minun läsnäoloni ei millään tavoin haitannut oikeuden säällistä menoa.
Minä istahdin huoneen nurkkaan ja kuuntelin kysymyksiä ja vastauksia.
— Duval, näittekö syytetyn kello kuusi illalla?
— Niin, nähkääs, herra tuomari, se oli niin, että minun vaimoni istui ikkunan ääressä. Silloin hän sanoi minulle: »Kas, tuolla menee Soquardot!»
— Hänen esiintymisensä teidän akkunainne alla näytti siis vaimostanne huomiota herättävältä, koska hän ei voinut olla sitä teille nimenomaan osoittamatta. Ja syytetyn eleet näyttivät teistä epäilyttäviltä?
— Minä sanon niinkuin asia oli, herra tuomari. Eukkoni sanoo minulle:»Kas, tuolla menee Soquardot!» Silloin minä katsoin kanssa ja sanoin:»Tosiaankin! Se on Soquardot!»
— Aivan oikein. Notaario, kirjoittakaa: »Kello kuusi iltapäivällä aviopuolisot Duval näkivät syytetyn kiertelevän taloa epäilyttävin elein.»
Herra Thomas teki vielä muutamia kysymyksiä todistajalle, joka oli päivätyöläinen ammatiltaan; hän otti todistukset vastaan ja saneli ne kirjurille käännettyinä lakitieteelliselle kielelle. Sitten todistaja sai kuulla todistuksensa luettuna, kirjoitti nimensä alle ja poistui.
— Miksette, kysyin minä silloin, ota todistuksia semmoisina kuin ne annetaan, sen sijaan että käännätte ne kielelle, joka ei ole todistajan omaa?
Herra Thomas katseli minua kummastuneena ja vastasi rauhallisesti:
— En ymmärrä mitä tarkoitatte. Minä otan todistukset niin uskollisesti kuin mahdollista. Niin tekevät kaikki tuomarit. Eikä tavata tuomariviraston aikakirjoissa ainoatakaan esimerkkiä, että tuomari olisi vääristellyt tai typistellyt jotakin todistusta. Jos virkaveljieni perinnäistä tapaa noudattaen hiukan tasoittelen itse sitä sanamuotoa, jota todistajat ovat käyttäneet, teen sen siksi, että todistajat, kuten tämä Duval, jota juuri ikään kuulitte, lausuvat ajatuksensa huonosti ilmi ja että olisi vastoin oikeuden arvoa merkitä virheellisiä, alhaisia ja usein raakoja lauseparsia, kun se ei ole ollenkaan välttämätöntä. Luulen muutoin, paras herraseni, ettei teillä ole täysin selvää käsitystä niistä asianhaaroista, joissa oikeustutkinto toimitetaan. Ei tule jättää näkyvistä itse päämäärää, jonka tuomari asettaa itselleen ottaessaan vastaan ja ryhmittäessään todistuksia. Hänen ei ainoastaan itsensä tule päästä valkeuteen, vaan myös valaista tuomioistuinta. Ei ole kylliksi, että valo syttyy hänessä: sen täytyy syttyä myös muissa oikeuden jäsenissä. On siis tärkeää, että hän selvittää täysin sitoviksi ne todistuskappaleet, joita toisinaan piilee todistajan häilyvässä tai sekavassa selonteossa samoinkuin syytetyn kaksimielisissä vastauksissa. Jos ne merkittäisiin pöytäkirjaan ilman järjestystä ja järkiperäistä menetelmää, niin pätevimmätkin todistukset näyttäisivät heikoilta ja enin osa syyllisiä välttäisi rangaistuksen.
— Mutta tuo menettely, nimittäin todistajan epäselvän ajatuksen tarkistaminen, eikö se ole vaarallista? kysyin minä.
— Olisi kyllä, elleivät tuomarit olisi tunnollisia. Mutta vielä en ole tuntenut ainoatakaan tuomaria, jolla ei olisi ollut hyvin korkea käsitys velvollisuuksistaan. Ja kuitenkin olen istunut tuomioistuimella protestanttien, deistien ja juutalaisten rinnalla. Mutta he olivat valantehneitä virkamiehiä.
— Teidän menettelyssänne, herra Thomas, on ainakin se hankaluus, että todistaja, kun hän sitten kuulee todistuksensa luettavan, tuskin sitä ymmärtää, koska te olette siihen pannut lauseparsia, joita hän ei itse käytä ja joiden merkitys on hänelle outo. Mitenkä esimerkiksi käsittää tämä päivätyöläinen teidän sananne: »epäilyttävät eleet»?
Hän vastasi innokkaasti:
— Olen sitä ajatellut ja noudatankin mitä tarkinta varovaisuutta tätä vaaraa vastaan. Kerron teille esimerkin. Äskettäin oli edessäni eräs todistaja, jonka järjenlahjat olivat sangen niukat ja jonka siveellinen laatu on minulle tuntematon. Hän näytti minusta huolimattomalta, kun notaario luki hänelle hänen todistustaan. Luetutin sen hänelle toistamiseen, kehoitettuani häntä kiinnittämään siihen luopumatonta huomiota. Olin näkevinäni, ettei hän sitä tehnyt sen enempää nytkään. Silloin käytin pientä sotajuonta saattaakseni hänet tarkemmin tajuamaan velvollisuutensa ja vastuunalaisuutensa. Sanelin notaariolle viimeisen lauseen, joka kumosi kaikki edelliset. Sitten kehoitin todistajaa kirjoittamaan alle. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän laski kynän, paperille, pidätin hänen kätensä ja huudahdin:
»Onneton, te aiotte allekirjoittaa selityksen, joka on aivan vastoin sitä, minkä juuri annoitte, ja siis tehdä rikollisen teon!»
— No, mitä hän vastasi?
— Hän vastasi surkean näköisenä: »Herra tuomari, te olette oppineempi kuin minä, te tiedätte kyllä paremmin kuin minä, kuinka se on kirjoitettava.»
— Te näette, lisäsi herra Thomas, että tuomari, joka harrastaa virkansa hyvin täyttämistä, varoo kaikkea, mikä veisi harhaan. Uskokaa minua, herraseni, oikeudellinen erehdys on pelkkää tarua.
Elysionin kentillä.
Minut temmattiin äkkiä sanattomaan pimeyteen, jossa epämääräisinä ilmenevät hahmot täyttivät mieleni kauhulla. Silmieni vähitellen tottuessa pimeään minä erotin raskaita vesiänsä vyöryttelevän virran rannalla miehen, jolla oli päässä aasialainen päähine ja olkapäällä airo. Tunsin hänet neuvokkaaksi Odysseuksi. Hänen painuneista poskistaan riippui haalistunut parranhaiven. Kuulin hänen huokaavan sammuneella äänellä:
»Minun on nälkä. En näe enää selvästi, ja sieluni on kuin pimeässä harhaava savukierre. Kuka antaa juodakseni mustaa verta, jotta mieleeni jälleen muistuvat punalaitaiset purteni, nuhteeton vaimoni ja emoni armas?»
Kuullessani nuo sanat käsitin joutuneeni Manan majoille. Yritin liikkua siellä niin hyvin kuin osasin, runoilijain kuvauksia noudattaen, ja kuljin kohti vainiota, jossa hohteli heikko ja lempeä valo. Puoli tuntia kuljettuani kohtasin varjoja, jotka olivat kerääntyneet asphodelos-niitylle juttelemaan. Siinä oli sieluja kaikilta ajoilta ja kaikista maista, ja minä havaitsin suuria filosofeja vaivaisten villien seassa. Myrtin varjoon piiloutuneena kuuntelin heidän keskusteluansa. Aluksi kuulin Pyrrhonin kysyvän leppoisasti, kädet lapion varassa, kuten kelpo puutarhuri ainakin:
— Mikä on sielu?
Hänen ympärillään olevat varjot vastasivat melkein yht'aikaa.
Jumalainen Platon virkkoi syvämietteisesti:
— Sielu on kolmenlainen. Meillä on erittäin karkea sielu vatsassamme, tunnekykyinen sielu rinnassamme ja järjellinen sielu päässämme. Sielu on kuolematon. Naisilla on vain kaksi sielua. Järjellinen heiltä puuttuu.
Eräs Mâconin kirkolliskokouksessa mukana ollut isä vastasi hänelle:
— Platon, te puhutte kuin kuvainpalvelija. Mâconin kirkolliskokousmyönsi vuonna 585 äänten enemmistöllä naisille kuolemattoman sielun.Nainen on muuten ihminen, koska neitseestä syntynyttä JeesustaKristusta nimitetään Evankeliumissa Ihmisen pojaksi.
Aristoteles kohautti olkapäitään ja vastasi opettajalleen Platonille kunnioittavasti, mutta varmasti:
— Minä puolestani, oi Platon, havaitsen ihmisessä ja samoin eläimissä viisi sielua: 1) ravinnollisen, 2) aistivan, 3) liikunnollisen, 4) haluavan ja 5) järjellisen. Sielu on ruumiin muoto. Se tuhoaa ruumiin itse tuhoutuessaan.
Mielipiteet törmäsivät vastakkain.
Sielu on aineellinen ja hahmollinen.
Sielu on aineeton ja kuolematon.
Sielu on satunnaisuuden ilmiö.
Sielu on tahdon ajallista ilmenemistä.
Sielu on henkeä. Kun tunsin loppuni tulevan, puristin nenäni kiinni, jotta henki pysyisi ruumiissani, mutta en kyennyt puristamaan kyllin lujasti. Niin kuolin.
Minä kuolin lapsivuoteeseen. Huulilleni laskettiin pienen lapseni käsi, jotta se pidättäisi äidin henkeä. Mutta se oli liian myöhäistä, sieluni pujahti viattoman pienokaisen sormien lomitse.
Minä olen todistanut pätevästi, että sielu on henkinen. Jos kysytään, mitä siitä tulee, viittaan herra Digbyn kirjoittamaan tutkielmaan.
Missä on herra Digby? Tuotakoon hänet tänne!
Hyvät herrat, minä käsken etsiä häntä tarkoin kaikista Manalan kartanoista.
Sielun kuolemattomuutta vastaan voidaan esittää kolmekymmentä väitettä ja kuusineljättä sen puolesta, joten myöntöpuolella on kuuden todisteen enemmistö.
Urhoollisen päällikön sielu on kuolematon samoinkuin hänen sotakirveensä ja piippunsa.
Kirjoitettu on: »Paha tulee hävitetyksi, ja hänestä ei jää mitään jäljelle.»
Sinä erehdyt, rabbi Maimonides. Kirjoitettu on: »Kirotut joutuvat iankaikkiseen tuleen.»
Niin, Maimonides erehtyy. Paha ei tule hävitetyksi, vaan vähennetyksi; hän muuttuu aivan pieneksi, jopa huomaamattomaksikin. Niin on ymmärrettävä kadotettujen osa. Mutta pyhät sielut uppoavat Jumalaan.
Kuolema saa olennot palaamaan Jumalaan, niinkuin ääni häipyy ilmaan.
Origenes ja Duns Scotus pitävät tässä puheita, joista tihkuu alinomaa erehdyksen myrkky. Se, mitä pyhissä kirjoissa on sanottu helvetin tuskista, on ymmärrettävä sananmukaisesti. Kadotetut elävät aina ja kuolevat aina ovat kuolemattomat tuskiansa varten, liian lujat kuollakseen, liian heikot kestääkseen, ja huokailevat iäisesti liekkivuoteillaan tuimien ja auttamattomien vaivojen uuvuttamina.
Niin, nämä totuudet tulee ymmärtää sananmukaisesti. Kadotettujen todellinen liha se kärsii ajoista aikoihin. Lapset, jotka kuolevat heti synnyttyään tai äitinsä kohtuun, eivät suinkaan vältä näitä kärsimyksiä. Sellainen on jumalallisen oikeuden tahto. Jos ihmisen on vaikea uskoa, etteivät tuleen heitetyt ruumiit siinä milloinkaan pala loppuun, niin se johtuu pelkästä tietämättömyydestä ja siitä, ettei hän tiedä olevan olemassa lihaa, joka säilyy tulessa. Sellaista on esimerkiksi fasaanin liha. Minä tulin sen huomaamaan Hippossa, missä kokkini valmisti ateriaa varten fasaanipaistin ja asetti ateriakseni puolikkaan. Kahden viikon kuluttua minä vaadin toisen puolikkaan ja havaitsin sen vielä täysin kelvolliseksi. Siitä nähdään, että tuli oli sen säilyttänyt samoinkuin se säilyttää kadotettujen ruumiit.
Kaikki, mitä olen kuullut, on länsimaisen pimeyden peittämää. Totuus on, että sielut siirtyvät ruumiista toiseen, kunnes ehtivät autuaaseen nirvanaan, joka lopettaa olemisen kaikki vaivat. Gautama koki viisisataaviisikymmentä inkarnatiota, ennenkuin tuli Buddhaksi; hän oli kuningas, orja, apina, norsu, korppi, sammakko, plataani ja niin edespäin.
Ihmiset kuolevat samoinkuin eläimet, ja heidän kohtalonsa on sama. Niinkuin kuolee ihminen, kuolevat eläimetkin. Molemmissa on sama henki, ja ihmisessä ei ole mitään enempää kuin eläimessä.
Tuo puhe sopii juutalaiselle, joka on luotu orjuuteen. Minä puolestani puhun roomalaisena: Suurten kansalaisten sielu ei ole katoavainen. Niin sopii uskoa. Mutta se otaksuma, että jumalat suovat kuolemattomuuden orjien ja vapautettujen sieluille, loukkaa jumalten majesteettia.
Ah, poikani, kaikki, mitä manaloista kerrotaan, on pelkkää valheitten kudelmaa. Minä kysyn itseltäni, olenko kuolematon minäkään muuten kuin konsulaattini muiston nojalla, joka säilyy iäti.
Minä puolestani uskon sielun kuolemattomuuteen. Se on kaunis uhkayritys, toivo, jolla tulee itseänsä hurmata.
Parahin Sokrates, sielun kuolemattomuus, jonka minä olen kaunopuheisesti todistanut, on lähinnä moraalinen välttämättömyys. Hyve näet on kaunis retorinen aihe, ja ellei sielu ole kuolematon, ei hyve tule palkituksi. Ja Jumala ei olisi Jumala, ellei hän huolehtisi minun ranskalaisten esitysteni aiheista.
Ovatko nuo viisaan periaatteita? Ota huomioon, sinä Gallian filosofi, että hyvien tekojen palkkana on niiden tekeminen ja ettei hyveen ulkopuolelta löydy mitään sen arvoista korvausta.
On kumminkin olemassa jumalallisia rangaistuksia ja palkintoja. Kuoleman jälkeen siirtyy pahan ihmisen sielu alemman olennon, hevosen, virtahevon tai naisen ruumiiseen. Viisaan sielu yhtyy jumalten kuoroon.
Platon väittää, että jumalten oikeus korjaa tulevassa elämässä ihmisten oikeutta. On päinvastoin hyvää ja hyödyllistä, jos ihminen, kärsittyään maan päällä rangaistuksen, jota ei ole ansainnut ja jonka hänelle määrää erehdykselle altis, mutta laillinen ja täysin pätevästi tuomitseva esivalta, jatkaa rangaistuksensa kärsimistä kadotuksessa; tämä on inhimillisen oikeuden harrastusten mukaista, ja merkitsisi sen heikontamista, jos väitettäisiin jumalallisen viisauden voivan kumota sen tuomioita.
Jumala on kovin hyvä rikkaille ja kovin paha köyhille. Hän siis rakastaa rikkaita eikä rakasta köyhiä. Ja koska hän rakastaa rikkaita, ottaa hän heidät taivaaseen, ja koska hän ei rakasta köyhiä, panee hän heidät helvettiin.
Tietäkää, että jokaisessa ihmisessä on kaksi sielua, toinen hyvä, joka yhtyy Jumalaan, toinen paha, joka joutuu kärsimään.
Oi viisaat, vastatkaa vanhukselle, puutarhojen ystävälle: onko eläimillä sielu?
DESCARTES ja MALEBRANCHE
Ei ole. Ne ovat koneita.
Ne ovat eläimiä, ja niillä on sielu samoinkuin meilläkin. Tämä sielu on yhteydessä heidän elintensä kanssa.
Oi, Aristoteles, heidän sielunsa on onneksi samanlainen kuin meidän, häviävä ja kuoleman alainen. Rakkaat varjot, odottakaa kärsivällisesti näissä puutarhoissa aikaa, jolloin teistä lopullisesti katoo elämisen julma tahto ja sen keralla itse elämä onnettomuuksineen. Levätkää jo ennakolta rauhassa, jota ei mikään häiritse.
Mitä on elämä?
Elämä on kuolemaa.
— Mitä on kuolema? kysyi vielä Pyrrhon.
Kukaan ei hänelle vastannut, ja varjojen joukko poistui äänettömästi, niinkuin pilvi tuulen ajamana.
Minä luulin jääneeni yksin asphodelos-niitylle, mutta samassa ilmaantui näkyviini Menippos, jonka tunsin hänen kyynillisen hilpeästä ilmeestään.
— Kuinka on mahdollista, oi Menippos, kysyin minä häneltä, että nämä vainajat puhuvat kuolemasta ikäänkuin eivät sitä tuntisi, ja minkätähden näyttävät inhimilliset kohtalot olevan heille yhtä hämärät kuin heidän vielä maan päällä eläessään?
Seikka johtuu varmaan siitä, vastasi minulle Menippos, että he ovat säilyneet yhä jollakin tavoin inhimillisinä ja kuolevaisina. Ehdittyään kuolemattomuuteen he eivät enää puhu eivätkä ajattele. He muuttuvat jumalten kaltaisiksi.