The Project Gutenberg eBook ofValittuja kertomuksiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Valittuja kertomuksiaAuthor: Anatole FranceTranslator: J. A. HolloOtto ManninenRelease date: March 9, 2023 [eBook #70238]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust.Oy Kansanvalta, 1926Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALITTUJA KERTOMUKSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Valittuja kertomuksiaAuthor: Anatole FranceTranslator: J. A. HolloOtto ManninenRelease date: March 9, 2023 [eBook #70238]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust.Oy Kansanvalta, 1926Credits: Tapio Riikonen
Title: Valittuja kertomuksia
Author: Anatole FranceTranslator: J. A. HolloOtto Manninen
Author: Anatole France
Translator: J. A. Hollo
Otto Manninen
Release date: March 9, 2023 [eBook #70238]
Language: Finnish
Original publication: Finland: Kust.Oy Kansanvalta, 1926
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALITTUJA KERTOMUKSIA ***
Kirj.
Anatole France
Suomentaneet
J. Hollo ja O. Manninen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925.
I. Runolaulaja.II. Balthasar.III. Juudean prokuraattori.IV. Komm Atrebaatti.V. Amykos ja Celestinus.VI. Neitsyt Marian temppuilija.VII. Harakan miraakkeli.VIII. Hyvin opittu läksy.IX. Uudenvuodenlahja.X. Myönnetty kuolema.XI. Pieni kukkaskuun tarina vuodelta II.XII. Bonaparte San Miniatossa.XIII. Gestas.XIV. Signora Chiara.XV. Kaiverrettu kivi.XVI. Valtameren Kristus.XVII. Crainquebille.XVIII. PutoisXIX. Riquet.XX. Riquet'n ajatuksia.XXI. Vanhurskaat tuomarit.XXII. Herra Thomas.XXIII. Elysionin kentillä.
I, IV ja XII kokoelmastaSous l'invocation de Clio, II on nidoksensa nimikkokertomus, III, V, VI, X, XI ja XIII kokoelmastaL'Étui de nacre, VII, VIII ja IX kokoelmastaLes Contes de Jacques Tournébroche, XIV, XV, XVI, XVII, XVIII, XIX, XX, XXI ja XXII kokoelmastaCrainquebille, Putois, Riquet et plusieurs autres récits profitables, XXIII teoksestaLe Jardin d'Épicure.
Kertomukset XVII, XVIII, XIX, XX, XXI ja XXII suomentanut O. Manninen, muut J. Hollo.
Runolaulaja.
Hän kulki polkua, joka noudattaa merenrantamaa kukkulain kupeita poimutellen. Hänen paljasta, syväin ryppyjen uurtamaa otsaansa kiersi punainen villanauha. Ohimoilla liehuivat harmaat hiuskiharat merituulessa. Lumivalkoisen parran suortuvat painuivat leukaa vasten. Hänen vaatteensa ja paljaat jalkansa olivat niiden teiden väriset, joilla hän oli harhaillut monet monituiset vuodet. Hänen kupeellansa riippui karkeatekoinen lyyra. Häntä mainittiin Vanhuksen, mutta myöskin Runolaulajan nimellä. Lapsilta, joille hän opetti runoutta ja soitantoa, hän sai vielä erään nimen: he nimittivät häntä Sokeaksi, koska hänen korkean iän himmentämiä silmiään peittävät luomet olivat turvonneet ja tulehtuneet savuavien liesitulten ääressä, missä hän tavallisesti istui laulamassa. Hän ei kumminkaan elänyt ikuisessa yössä, ja hänen sanottiin näkevän sellaista, mitä muut kuolevaiset eivät näe. Kolmen miespolven aikana hän oli lakkaamatta vaeltanut kaupungista toiseen. Nyt hän oli laulanut kokonaisen päivän erään Aigeian kuninkaan luona ja oli palaamassa kotiinsa, jonka katto ja ilmoille nousevat savukierteet jo häämöttivät kaukaa. Astuttuaan tietään koko yön pysähtymättä, peläten päiväisen helteen yllättävän, hän näki aamun sarastaessa valkean Kymen, kotikaupunkinsa. Koiransa saattelemana, käyräsauvaansa nojaten hän eteni hitain askelin, vartalo suorana ja pää korkealla, uupuvia voimiaan ponnistaen ja pysytellen tasapainossa kaltevalla tiellä, joka painui ahtaaseen laaksoon. Aasian vuorten takaa nouseva aurinko loi ruusuista hohdettaan taivaalla uiviin pilvenhahtuviin ja meren moniin saariin. Koko ranta säteili. Mutta idän puolella leviävillä kukkuloilla, joiden lakea peittivät pistasia- ja tärpättipuumetsät, viipyi varjossa yhä yön suloinen raikkaus.
Vanhus laski painuvalla rinteellä kaksitoista kertaa kaksitoista peitsenmittaa ja havaitsi vasemmalla puolellaan, kahden kallioseinämän välissä, pyhään metsikköön johtavan kapean tien. Sen perällä kohosi lähteen partaalla hakkaamattomista kivistä rakennettu alttari.
Sen peitti puolittain laakeripuu, jonka oksat olivat täynnä heleävärisiä kukkia. Alttarin edessä, tallatulla tanterella, valkenivat uhrien luut. Ympärillä kasvavien oliivipuiden oksiin oli kaikkialle ripustettu uhrilahjoja, ja kauempana, rotkon kaameassa varjossa, kohosi kaksi ikivanhaa tammea, joiden runkoihin oli naulittu härkäin lihattomia päitä. Vanhus tiesi, että tämä alttari oli pyhitetty Phoibosjumalalle, kulki metsikköön asti, otti vyöstään savikipon, joka kiikkui siinä sangastaan, ja kumartui puron yli, joka murattia ja krassia kasvavassa uomassaan virraten pyrki kohti tasankoa pitkin kiertotein. Hän täytti kipponsa raikkaalla vedellä ja hurskasta mieltään noudattaen kaatoi muutamia pisaroita alttarin eteen, ennenkuin joi. Hän palvoi kuolemattomia jumalia, jotka eivät tunne kärsimystä eikä kuolemaa ihmisten surkeiden sukupolvien seuratessa toisiaan maan päällä. Samassa hänet valtasi kauhu, ja hän pelkäsi Leton pojan surmaavia nuolia. Onnettomuuksien uuvuttamana ja korkean iän rasittamana hän yhä rakasti päivän valkeutta ja pelkäsi kuolla. Siitä johtui hänen mieleensä hyvä ajatus. Hän taivutti jalavan notkean rungon ja ripusti savikipponsa nuoren puun latvaan, joka vapautuessaan kohotti vanhuksen uhrilahjan kohti taivaan korkeutta.
Valkea Kyme kohosi muurien vyöttämänä merenrantamalla. Laakakivillä peitetty mäkinen tie johti kaupungin portille. Tämä portti oli rakettu aikoina, joiden muisto oli tyyten hävinnyt, ja sitä sanottiin jumalten tekemäksi. Kamanakivessä nähtiin muutamia kaiverrettuja merkkejä, joita ei kukaan kyennyt selittämään, mutta joita pidettiin onnellisina merkkeinä. Lähellä porttia sijaitsi julkinen tori, jonka puitten alla hohtelivat vanhinten kiviset istuimet. Torin viereen, meren puolelle Vanhus pysähtyi. Siinä oli hänen asumuksensa. Se oli ahdas ja matala eikä läheskään niin kaunis kuin naapuritalo, jossa asui lapsineen eräs kuuluisa tietäjä. Sisäänkäytävä peittyi puolittain lantakasan taakse, jota sika kärsällään tonki. Kasa oli vaatimaton, ei läheskään niin laaja kuin äveriäiden miesten asumusten edessä. Mutta rakennuksen takana sijaitsivat hedelmäpuutarha ja ometot, jotka Vanhus oli rakentanut omin käsin hakkaamattomista kivistä. Aurinko nousi valjenneen taivaan korkeuteen; merituuli oli tyyntynyt. Ilmoilla leijuva tuima helle poltti ihmisten ja eläinten keuhkoja. Vanhus pysähtyi hetkeksi asuntonsa kynnykselle pyyhkiäkseen kätensä selällä hikeä otsastaan. Koira huohotti hänen vieressään, katse tarkkaavana ja kieli suusta riippuen.
Asumuksen perältä saapunut vanha Melantho ilmaantui kynnykselle ja lausui hyviä sanoja. Hän oli antanut odottaa itseänsä, koska joku jumala oli pannut hänen jalkoihinsa pahan haltian, joka niitä paisutti ja teki ne kahta viinileiliä raskaammiksi. Hän oli kaarialainen orjatar, ja eräs kuningas oli antanut hänet nuorena runolaulajalle, joka hänkin oli silloin ollut nuori ja täysissä voimissaan. Uuden valtiaan vuoteessa häneen oli siinnyt lapsia, joiden suuresta sarjasta ei kumminkaan ollut enää yhtäkään kotona. Toiset olivat kuolleet, toiset olivat matkanneet kauas harjoittamaan akhaialaisten kaupungeissa runolaulajan tai vaunusepon taidetta, koska olivat kaikki saaneet kekseliään mielen. Niin asui Melantho talossa yksin miniänsä Areten ja hänen kahden lapsensa kanssa.
Hän saatteli mestarin suureen huoneeseen, jonka hirret olivat savusta tummuneet. Sen keskellä, kotialttarin edessä, sijaitsi lieden paasi, punahehkuisen hiilloksen ja sulaneen rasvan peittämä. Pirtin ympärillä sijaitsi kahdessa kerroksessa pieniä suojia, ja puuportaat johtivat ylös naisten huoneisiin. Kattoa kannattavien pylväiden varassa lepäsivät pronssiaseet, joita vanhus oli kantanut nuoruutensa aikana seuratessaan kaupungin kuninkaita, kun he lähtivät sotavaunuineen hakemaan takaisin Kymen tyttäriä, jotka sankarit olivat ryöstäneet. Vuoliaiseen oli ripustettu häränreisi.
Kaupungin vanhimmat olivat lähettäneet sen edellisenä päivänä runolaulajalle kunnialahjaksi. Hän iloitsi sen nähdessään. Seisoen siinä huoneensa permannolla hän henkäisi syvään iän kuivaamilla keuhkoillaan ja veti esiin mekkonsa alta maalaisillallisensa tähteet, muutamia kynsilaukan sakaroita, ja Aigeian kuninkaalta saamansa lahjan, taivaasta pudonneen kiven, joka oli kallisarvoinen, koska se oli rautaa, mutta liian pieni peitsen kärjeksi. Sitäpaitsi hän oli tuonut tieltä löytämänsä piikiven, jossa eräältä taholta katsoen näkyi miehen pää. Vanhus näytti sitä Melantholle ja virkkoi:
— Katsohan, vaimo, eikö tämä kivi muistuta seppä Pakorosta; varmaa on, ettei kivi ole siinä määrin Pakoroksen näköinen jumalten sallimatta.
Vanhan Melanthon valeltua vettä hänen jaloilleen ja käsilleen huuhtoakseen pois niitä tahraavan tomun hän tarttui sylitysten häränreiteen, kantoi sen alttarille ja alkoi sitä leikata. Viisaana ja varovaisena hän ei milloinkaan jättänyt aterian valmistamista naisten tai lasten tehtäväksi, vaan paistoi kuninkaiden esimerkkiä noudattaen itse eläinten lihat.
Melantho viritti sillävälin lieden tulta. Hän puhui kuiviin risuihin, kunnes jumala leimahdutti ne liekkiin. Tulen sytyttyä vanhus heitti siihen leikkaamiaan lihakappaleita ja käänteli niitä pronssihaarukalla. Kantapäillään istuen hän hengitteli siinä kitkerää savua, joka salin täyttäen kohotti hänen silmiinsä kyyneliä; mutta hänen mielensä pysyi aivan tyynenä, sillä hän oli savuun tottunut ja savu ilmaisi elon runsautta. Sitä mukaa kuin tulen voittamaton väki taltutti lihojen kirpeyttä, hän vei palasia suuhunsa, pureksi niitä hitaasti kuluneilla hampaillaan ja aterioi sanaakaan virkkamatta. Hänen vieressään seisova vanha Melantho kaatoi hänelle tummaa viiniä savikippoon, joka oli samanlainen kuin hänen jumalalle uhraamansa.
Tyydytettyään nälkänsä ja janonsa hän kysyi, oliko kaikki hyvin talossa ja ometossa. Hän tiedusteli, paljonko kangasta oli kudottu hänen poissaollessaan, montako juustoa oli kertynyt kellariin ja kuinka öljymarjat olivat kypsyneet puserrettaviksi. Muistaen omistavansa vain vähän maallista hyvyyttä hän virkkoi:
— Sankarit elättävät niittymaillaan härkä- ja hieholaumoja. Heillä on paljon kauniita ja rotevia orjia, heidän kartanoittensa portit ovat vaskea ja norsunluuta, ja heidän pöytänsä notkuvat kultaisten viinimaljojen painosta. Heidän sydäntensä voima takaa heille rikkaudet, ja he säilyttävät niitä toisinaan aina myöhäisimpään ikäänsä asti. Minä olin nuoruuteni aikana varmaan yhtä urhoollinen kuin he, mutta minulla ei ollut hevosia, ei sotavaunuja, ei palvelijoita, eipä edes niin lujia varuksia, että olisin voinut taisteluissa esiintyä heidän veroisenaan ja voittaa itselleni kultaisia kolmijalkoja ja ihania naisia. Jalkaisin ja heikoin varuksin taisteleva ei kykene surmaamaan paljon vihollisia, koska pelkää itse joutuvansa surman suuhun. Minä olen taistellut kaupunkien muurien edustalla, palvelijoiden nimettömässä parvessa, enkä ole milloinkaan tuonut runsaita saaliita.
Vanha Melantho vastasi:
— Sota suo ihmisille rikkautta ja riistää sen heiltä. Isäni Kyphos omisti Mylatassa palatsin ja lukemattomia karjalaumoja. Mutta asestetut miehet veivät häneltä kaikki ja surmasivat hänet. Minä itse jouduin orjuuteen, mutta minua ei pidelty pahoin, koska olin nuori. Päälliköt ottivat minut vuoteeseensa, ja minulla oli aina ravintoa puuttumatta. Sinä olet ollut viimeinen valtiaani ja edellisiä köyhempi.
Hänen äänessään ei ilmennyt ilo eikä ikävyys.
Vanhus vastasi:
— Melantho, sinä et voi olla tyytymätön, sillä olenhan aina kohdellut sinua lempeästi. Älä huoli moittia minua siitä, etten ole ansainnut suuria rikkauksia. Taitavat vaunujen rakentajat saavat työstänsä hyötyä. Tietäjille annetaan suuria lahjoja. Mutta runolaulajien elämä on vaivalloinen.
Vanha Melantho virkkoi:
— Monen ihmisen elämä on vaivalloinen.
Hän poistui raskain askelin lähtien miniänsä kanssa hakemaan puita vajasta. Oli se vuorokauden hetki, jona auringon leppymätön helle uuvuttaa ihmiset ja eläimet saaden vaikenemaan linnunlaulunkin liikkumattomassa lehvistössä. Vanhus laskeutui pitkäkseen kaislamatolle, peitti kasvonsa ja vaipui uneen.
Hänen siinä maatessaan tuli hänen luokseen vähäinen määrä unia, jotka eivät olleet hänen jokapäiväisiä uniaan kauniimpia tai harvinaisempia. Nämä unet näyttivät hänelle ihmisten ja eläinten kuvia. Hän näki niissä ihmisiä, joita oli tuntenut heidän eläessään kukkean maan päällä ja jotka kuoltuaan nukkuivat hautakammioissaan, ja uskoi vainajien sielujen leijailevan ilmassa, mutta voimattomina ja tyhjien varjojen kaltaisina. Unennäöt olivat hänelle opettaneet, että on olemassa eläinten ja kasvienkin varjoja, jotka ilmaantuvat ihmisen nukkuessa. Hän uskoi varmaan, että Hadeessa harhailevat vainajat muodostavat itse kuvansa, koska sitä ei voinut niille luoda kukaan muu, ellei joku niistä jumalista, jotka huvikseen pettivät ihmisten heikkoa ymmärrystä. Mutta hän ei ollut tietäjä eikä siis kyennyt erottamaan toisistaan valheellisia ja oikeita unia; hän ei huolinut etsiä ennusmerkkejä yön sekasortoisista kuvista, vaan katseli välinpitämättömänä niiden vaellusta suljettujen silmäluomien alla.
Herätessään hän näki edessään kunnioittavassa asennossa joukon Kymen lapsia, joille hän opetti runoutta ja soitantoa, niinkuin hänen isänsä oli niitä hänelle itselleen opettanut. Lasten joukossa olivat hänen miniänsä molemmat pojat. Useat lapsista olivat sokeita, sillä runolaulajan ammattiin määrättiin ennen kaikkea niitä, jotka näön puutteessa eivät kelvanneet peltotöihin tai seuraamaan sankareita sotaretkillä.
Heillä oli käsissään uhrilahjoja, joilla he korvasivat laulajan antamaa opetusta, hedelmiä, juustoja, mesikakkuja ja lampaanvilloja, ja he odottivat mestaria hyväksymään lahjojaan ja asettamaan niitä kotialttarille.
Vanhus nousi, otti seinältä lyyransa ja lausui leppoisasti:
— Lapseni, on oikein, että rikkaat tarjoavat suuren lahjan ja köyhät vähäisemmän. Zeus, isämme, on jakanut hyvyydet ihmisille epätasaisesti. Mutta hän rankaisee lasta, joka anastaa jumalalliselle laulajalle kuuluvan veron.
Valpas Melantho tuli viemään uhrilahjoja alttarille. Vanhus viritti soittimensa ja alkoi opettaa laulua lapsille, jotka istuivat hänen ympärillään permannolla, jalat ristissä.
— Kuulkaa, kun laulan Patroklon ja Sarpedonin taistelusta, lausui hän.Tämä laulu on kaunis.
Hän lauloi. Hänen äänensä kaikui voimakkaana sovittaen saman poljennon ja tahdin jokaiseen säkeeseen, ja äänen vaipumisen varalta hän tuki sitä säännöllisin väliajoin helähdyttämällä kolmikielistä lyyraansa. Välttämättömän levähdystuokion tullen hän huudahti kimakasti parahduttaen samalla soittimen kielistä pahan sävelen.
Laulettuaan säkeitä niin monta kuin hänen käsissään oli sormia ja vielä saman verran hän antoi lasten ne toistaa. Pojat huusivat ne yhteen ääneen ylen kimakasti ja koskettivat, mestarin esimerkkiä noudattaen, pieniä omatekoisia puusoittimiansa, joista ei lähtenyt minkäänlaista säveltä.
Vanhus toisti samoja säkeitä väsymättä, kunnes pienet laulajat osasivat ne täsmällisesti. Hän kiitti tarkkaavaisia, mutta niitä, joilta puuttui muistia tai ymmärrystä, hän lyödä kopahdutti lyyrallaan, ja sellaisen rangaistuksen saaneet menivät huoneen kannatinpylvään kupeelle itkemään. Hän osoitti, kuinka oli laulettava, mutta ei liittänyt esitykseensä minkäänlaisia neuvoja, koska uskoi runollisten seikkojen vakaantuneen muotoihinsa jo ikivanhoina aikoina ja olevan inhimillisen arvostelukyvyn saavuttamattomissa. Hän ei neuvonut oppilailleen muuta kuin säädyllisyyttä.
Hän sanoi:
— Kunnioittakaa kuninkaita ja sankareita; he ovat muita ihmisiä ylhäisemmät. Mainitkaa sankareita omilla ja heidän isäinsä nimillä, jotteivät nimet katoa. Istuessanne kokouksissa vetäkää mekkonne alas reisillenne, ja ilmaiskoon käytöksenne suloa ja häveliäisyyttä.
Hän sanoi vielä:
— Älkää sylkekö virtoihin, sillä virrat ovat pyhät. Älkää muuttako muistin huonouden tai oikkunne vuoksi lauluja, joita teille opetan, ja kun joku kuningas sanoo teille: »Nuo laulut ovat kauniita. Keneltä olet ne oppinut?» vastatkaa: »Olen ne oppinut Kymen Vanhukselta, ja hän oli ne oppinut taatoltaan, jolle ne varmaan oli ilmoittanut joku jumala».
Häränreidestä oli jäljellä muutamia oivallisia paloja. Syötyään erään palan lieden edessä ja rikottuaan pronssikirveellä luun saadakseen käsiinsä ytimen, jonka nauttimiseen yksin hän oli kyllin arvokas, hän jakoi jäljellä olevat lihat naisille ja lapsille kahta päivää varten.
Samassa hän oivalsi, että hyvä ravinto olisi pian lopussa, ja mietti näin: »Zeus rakastaa rikkaita, köyhiä hän ei rakasta. Minä olen varmaan tietämättäni loukannut jotakin niistä jumalista, jotka elävät metsiin ja vuoriin piiloutuneina, tai pikemmin jonkin kuolemattoman lasta, ja tahattoman rikokseni sovittamiseksi minun täytyy nyt viettää varatonta vanhuutta. Toisinaan joutua tahtomattaan ansaitsemaan teoillaan rangaistuksen, koska Jumalat eivät ole tarkoin ihmisille ilmaisseet, mitä saa tehdä, mitä ei. Heidän tahtonsa on hämärä.» Hän liikutteli kauan mielessään näitä mietteitä, pelkäsi julman nälän palaavan, jos jäisi toimetonna viettämään yötä asunnossaan, ja päätti nyt lähteä kohti niitä tienoita, missä Hermos virtaa kallioiden välissä ja missä nähdään Orneia, Smyrna ja kaunis Hissiä vuorella, joka ulkonee mereen kuin foiniikkialaisen aluksen keula. Ensimmäisten tähtien värähdellessä kalpealla taivaalla hän vyötti soittimen vyölleen ja lähti merenrantaa pitkin kohti suurten ja äveriäiden asuntoja, joissa pitkien pitojen aikana miehet mielellään kuuntelivat sankarien ylistystä ja jumalten sukuluetteloita.
Kuljettuaan tapansa mukaan koko yön hän näki aamun ruusuisessa kajasteessa korkean rantavuoren laella sijaitsevan kaupungin ja tunsi rikkaan Hissian, kyyhkyjen rakkaan tyyssijan, joka katselee kallioisesta korkeudestaan säteilevässä meressä vedenneitoina uiskentelevia valkeita saaria. Hän istuutui lähelle kaupunkia, lähteen partaalle, lepäämään ja tyydyttämään nälkäänsä sipuleilla, joita hänellä oli mukanaan mekkonsa taipeessa.
Hän oli tuskin ehtinyt päättää eineensä, kun lähteelle saapui nuori tyttö, vasu päälaella, pesemään vaatteita. Aluksi tyttö silmäili häntä epäillen, mutta havaittuaan, että vieraalla oli puinen lyyra rikkinäisen mekon vyötäisillä ja että hän oli väsynyt vanhus, hän lähestyi pelkäämättä, tunsi äkillistä sääliä ja syvää kunnioitusta, ammensi yhteenliittämiensä kämmenpohjain kouruun vähän vettä ja virkisti sillä laulajan huulia.
Vanhus nimitti häntä kuninkaan tyttäreksi, ennusti hänelle pitkää ikää ja sanoi:
— Nuori neito, halujen mehiläiset kerääntyvät parvina vyönsijasi vaiheille. Minä pidän onnellisena sitä miestä, joka saa viedä sinut vuoteeseensa. Ja minä, vanhus, ylistän kauneuttasi niinkuin yön lintu, joka helisyttää ilmoille ylenkatsotun äänensä puolisoiden katon yläpuolella. Minä olen vaeltava laulaja. Nuori neito, lausu minulle suotuisia sanoja.
Tyttö vastasi:
— Jos olet lyyransoittaja, kuten sanot ja kuten minusta näyttää, ei sinua ole tuonut tähän kaupunkiin mikään paha kohtalo. Rikas Meges saa tänään luokseen vieraan, joka on hänelle rakas, ja järjestää vieraansa kunniaksi suuret pidot kaupungin ylhäisimmille asujaimille. Hän tahtoo varmaan mielellänsä antaa heidän kuulla hyvää laulajaa. Lähde hänen luokseen. Hänen kartanonsa näkyy tänne, mutta sinne ei voi päästä meren puolelta, koska se sijaitsee tuolla korkealla vuoriniemekkeellä, joka ulkonee keskelle aaltoja vain meren lintujen vierailupaikkana. Jos nouset kaupunkiin portaita, jotka on hakattu kallioon maan puolelle, missä ovat näkyvissäsi viiniä kasvavat rinteet, tunnet helposti Megeen kartanon toisten joukosta. Se on äsken valkoiseksi sivuttu ja toisia avarampi.
Vanhus nousi jäykistyneiden jalkojensa varaan, astui portaita, jotka menneiden aikojen miehet olivat hakanneet kallion kupeeseen, saapui korkealle tasanteelle, missä sijaitsee Hissian kaupunki, ja tunsi helposti Megeen asumuksen.
Sinne saapuminen tuntui mieluisalta, sillä äsken teurastettujen härkien veri vuoti tanhualle ja kuuman rasvan tuoksu levisi kauas. Hän astui kynnyksen yli, saapui avaraan pitosaliin, kosketti kädellään alttaria ja lähestyi Megestä, joka jakeli käskyjä palvelijoille ja leikkasi lihoja. Vieraat olivat jo kerääntyneet lieden luo ja olivat hyvällä mielellä odotellessaan runsaita ruokia. Heidän joukossaan oli paljon kuninkaita ja sankareita. Mutta se vieras, jota Meges tahtoi kunnioittaa tällä aterialla, oli eräs Khios-saaren kuningas, joka oli rikkauksia hankkien purjehtinut kauan merellä, monet kovat kokien. Hänen nimensä oli Oineus. Kaikki vieraat silmäilivät häntä ihaillen, koska hän oli, kuin jumalainen Odysseus muinoin, pelastunut lukemattomista haaksirikoista, ollut saarissa tietäjänaisten vuodekumppanina ja tuonut kotiin kalleuksia. Hän kertoi retkistään ja vaivoistaan ja lisäsi seikkoihin valheitaan, koska oli nokkelaälyinen.
Tuntiessaan Vanhuksen laulajaksi hänen kupeellaan kiikkuvasta lyyrasta äveriäs Meges lausui hänelle:
— Ole tervetullut. Mitä lauluja osaat lausua?
Vanhus vastasi:
— Minä osaan Kuninkaiden riidan, josta koitui suuret onnettomuudet akhaialaisille, ja osaan Muureille hyökkäyksen. Se laulu on kaunis. Osaan vielä Petetyn Zeun, Lähetystön ja Ruumiitten kokoamisen. Ne laulut ovat kauniit. Osaan vielä kuusi kertaa kuusikymmentä erittäin kaunista laulua.
Niin sanoen hän teki tiettäväksi, että osasi niitä paljon. Mutta hän ei tietänyt itsekään niiden lukua.
Äveriäs Meges vastasi ivallisesti:
— Vaeltavat laulajat sanovat aina, hyvää ateriaa ja runsaita lahjoja toivoen, osaavansa paljon lauluja, mutta heitä tutkiessaan huomaa heidän muistavan vain vähän säkeitä, joita toistamalla he väsyttävät sankarien ja kuninkaiden korvia.
Vanhus vastasi taitavasti.
— Meges, sanoi hän, sinä olet kuuluisa rikkauksistasi. Tiedä, että osaamieni laulujen luku on yhtä suuri kuin niiden härkien ja hiehojen, joita paimenesi kaitsevat vuorten rinteillä.
Meges ihaili Vanhuksen viisautta ja virkkoi leppoisasti:
— Tarvitaan varmaan melkoinen äly niin monien laulujen muistamiseen.Mutta sanohan, onko totta se, mitä tiedät Akhilleusta ja Odysseusta?Näistä sankareista näet kerrotaan kaikenlaisia valheita.
Laulaja vastasi:
— Mitä näistä sankareista tiedän, olen kuullut isältäni, jolle sen olivat kertoneet itse Runottaret; kuolemattomat Runottaret näet vierailivat muinoin jumalallisten laulajien luona luolissa ja metsissä. Minä en sekoita mitään valheita vanhoihin kertomuksiin.
Hän puhui niin varovaisuudesta. Hänellä oli kuitenkin tapana lisätä lapsuudessaan oppimiinsa lauluihin säkeitä, joita otti toisista lauluista tai keksi mielessään. Hän sepitti itse melkein kokonaisia lauluja, mutta ei tunnustanut niitä tekemikseen, koska pelkäsi niissä havaittavan moitteen sijaa. Sankarit kehoittivat häntä esittämään varsinkin ikivanhoja lauluja, joita pitivät jumalan sanelemina ja epäilivät uusia sepitelmiä. Lausuessaan oman älynsä tuottamia säkeitä hän siis salasi huolellisesti niiden alkuperän. Ja koska hän oli erittäin hyvä runoilija ja tarkoin noudatti vakaantunutta käytäntöä, eivät hänen säkeensä ollenkaan eronneet vanhojen sepittämistä, vaan olivat niiden veroiset muodoltaan ja kauneudeltaan ja syntymästään saakka kuolemattoman kunnian ansainneet.
Äveriäs Meges ei ollut mikään älytön mies. Hän arvasi Vanhuksen oivaksi laulajaksi, tarjosi hänelle, arvokkaan sijan lieden luona ja sanoi:
— Kuulehan, Vanhus, kun ehdimme tyydyttää nälkämme, voit laulaa meille, mitä tiedät Akhilleusta ja Odysseusta. Yritä viehättää vierastani Oineus-kuningasta; hän on ylen viisas sankari.
Oineus, joka oli kauan harhaillut merellä, kysyi lyyransoittajalta, tunsiko hän Odysseun retket.
Mutta Troian luona taistelleiden sankarien paluu oli silloin vielä hämärän peitossa, ja kukaan ei tietänyt, mitä Odysseus oli kärsinyt harhaillessaan aukeilla ulapoilla.
Vanhus vastasi:
— Minä tiedän, että jumalainen Odysseus kävi Kirken vuoteeseen ja petti Kykloopin viisaalla juonella. Naiset siitä kertoelevat keskenään. Mutta sankarin paluu Ithakaan on laulajoilta salattu. Toiset sanovat hänen saaneen takaisin vaimonsa ja tavaransa, toiset kertovat hänen karkoittaneen Penelopeian, joka oli ottanut kosijat vuoteeseensa, ja väittävät hänen itsensä harhailleen jumalten rankaisemana kansasta toiseen, airo olkapäällä.
Oineus vastasi:
— Minä kuulin matkoillani, että Odysseus oli kuollut, oman poikansa surmaamana.
Meges jakoi sillävälin vierailleen häränlihaa ja tarjosi jokaiselle soveliaan kappaleen. Oineus kiitti häntä siitä kovin.
— Meges, sanoi hän, helppo on huomata, että olet tottunut pitämään kemuja.
Megeen härät ravitsivat itseään vuorten kupeilla kasvavalla mehevällä ruoholla. Liha oli täynnä nurmen tuoksua, ja sankarit nauttivat sitä kyltymättään. Ja koska Meges täytti yhä uudelleen syvän maljan, joka kiersi miehestä toiseen, jatkui ateria pitkin päivää. Kukaan ei muistanut olleensa niin kauniissa kemuissa.
Aurinko oli jo mereen painumassa, kun paimenet, jotka kaitsivat Megeen karjoja vuoriniityillä, tulivat saamaan osaansa lihoista ja viinistä. Meges kunnioitti heitä, koska he eivät kainneet karjoja huolettomasti, niinkuin lakeuden paimenet, vaan vaskipeitsillä ja rintahaarniskoilla varustettuina voidakseen puolustaa härkiänsä Aasian kansojen hyökkäyksiltä. He olivat sankarien ja kuninkaiden kaltaiset ja rohkeudeltaan heidän veroisensa. Heitä johtamassa oli kaksi päällikköä, Peiros ja Thoas, jotka isäntä oli asettanut heidän päämiehikseen, koska olivat pelottomimmat ja älykkäimmät. Eipä tosiaankaan ollut kauniimpia miehiä kuin he molemmat. Meges otti heidät vastaan lietensä luona rikkauksiensa kuuluisina varjelijoina ja salli heidän nauttia lihaa ja viiniä mielin määrin.
Oineus virkkoi isännälle, miehiä ihaillen:
— En ole nähnyt matkoillani miehiä, joiden käsivarret ja reidet olisivat olleet niin voimakkaat ja kaunismuotoiset kuin näiden kahden paimenpäällikön.
Silloin Meges lausui varomattoman sanan. Hän virkkoi:
— Peiros on väkevämpi painissa, mutta Thoas voittaa hänet juoksussa.
Tuon kuullessaan härkäpaimenet katsahtivat toisiinsa kiukkuisesti, jaThoas sanoi:
— Olet varmaan juottanut isännälle juoman, joka tekee miehen mielettömäksi, Peiros, koska hän sanoo sinun voittavan minut painiottelussa.
Ärtynyt Peiros vastasi:
— Olen ylpeä siitä, että voitan painissa sinut, Thoas. Juoksussa luovutan sinulle palkinnon, jonka isäntä on sinulle myöntänyt. Eipä ihmekään, että miehellä, jolla on peuran sydän, on peuran sääretkin.
Mutta viisas Oineus viihdytti härkäpaimenten riidan. Hän kertoi älykkäitä tarinoita, jotka osoittivat, kuinka vaarallista oli torailla pidoissa, ja puhui niin hyvin, että häntä toteltiin. Rauhan palattua Meges virkkoi Vanhukselle:
— Laula meille, ystäväni, Akhilleun vihasta ja kuninkaiden kokouksesta.
Vanhus viritti soittimensa ja antoi äänensä raikua pitosalin sakeassa ilmassa.
Hänen rinnastaan huokui voimallinen hengitys, ja kaikki vieraat vaikenivat kuunnellakseen määrämittaisia säkeitä, jotka herättivät eloon muistamisen arvoisia aikakausia. Useat ajattelivat: »Onpa ihmeellistä, että noin vanha mies, vuosiensa kuihduttama kuin viininvarsi, joka ei enää kanna hedelmää eikä lehteäkään, saa povestansa esiin niin raikuvan äänen.»
Toisinaan kuului kuuntelijoiden joukosta kiittävä hyminä kuin voimallisen läntisen humu metsän puissa. Mutta aivan pian leimahti härkäpaimenten hetkeksi tyyntynyt riita ilmiliekkiin. Viinin kuumentamina he haastoivat toisiansa painiotteluun ja kilpajuoksuun. Heidän tuimat huutonsa peittivät kuulumattomiin laulajan äänen, joka turhaan koroitti seuran yli sointuisaa pauhuansa lyyran säestämänä. Peiros ja Thoas olivat tuoneet tullessaan paimenia, jotka nyt viinin kiihtäminä paukuttivat käsiänsä ja röhkivät kuin siat. He olivat jo aikoja sitten jakaantuneet kahteen kiistailevaan joukkoon ja olivat toistensa vihollisia samoinkuin heidän päällikkönsä.
— Sinä koira! huusi Thoas.
Samassa hän iski Peirosta kasvoihin niin että veri vuoti virtanaan suusta ja sieraimista. Peiros puski silmittömänä vastustajaansa rintaan, ja Thoas horjahti selälleen, kylkiluut katkenneina. Kummaltakin puolelta syöksyivät otteluun härkäpaimenet jakaen toisilleen solvaavia sanoja ja iskuja.
Meges ja kuninkaat yrittävät turhaan erottaa vimmastuneita. Viisaan Oineunkin torjuvat härkäpaimenet, joilta viini on riistänyt järjen. Vaskimaljoja sinkoilee kaikkialla. Isot häränluut, savuavat soihdut, pronssiset kolmijalat kohoavat ja heilahtavat. Painiskelevia miehiä kuppuroi liedellä, joka sammuu haljenneiden viinileilien sisällön siihen virratessa.
Salissa vallitsee sankka pimeys ja kaikuu rukouksia ja tuskan parahduksia. Raivoisat kädet tempaavat palavia halkoja ja heittävät niitä pimeään. Liekehtivä kekäle osuu laulajan otsaan hänen seisoessaan paikallaan äänetönnä, liikahtamatta.
Silloin hän koroitti äänensä kaikkea tappelun melskettä korkeammaksi ja kirosi tämän solvaavan kartanon ja nämä jumalattomat ihmiset. Hän painoi lyyransa povelleen, poistui talosta ja asteli pitkin vuoriniemekettä kohti merta. Hänen vihansa häipyi pois, hän tunsi vain olevansa sanomattoman väsynyt ja syvästi inhoavansa ihmisiä ja elämää.
Hänen rintansa täytti kaipuu päästä yhtymään jumaliin. Suloinen himmeys, ystävällinen hiljaisuus ja yön rauha verhosivat kaikkia olioita. Lännessä, niillä tienoilla, missä vainajain haamujen sanotaan leijailevan, kylvi kuulaalle taivaalle kiinnitetty jumalainen kuu hopeisia kukkasiaan hymyilevälle ulapalle. Ja vanha Homeros asteli eteenpäin pitkin vuoriniemekkeen harjaa, kunnes maa, jonka kamaralla hän oli elänyt pitkän iän, loppui hänen askeltensa alta.
Balthasar.
Magos reges fere habuit Oriens.
Tertullianus.
[»Itämaat pitivät tietäjiä miltei kuninkaina.»]
Siihen aikaan hallitsi Etiopiassa Balthasar, jota kreikkalaiset mainitsivat Sarakeinon nimellä. Hän oli musta, mutta kaunismuotoinen, mieleltään yksinkertainen ja jalosydäminen. Hallituksensa kolmantena vuotena, kahdennellakolmatta ikävuodellansa, hän lähti tervehtimään Balkista, Saban kuningatarta. Hänen kerallaan lähtivät matkaan tietäjä Sembobitis ja eunukki Menkera. Hänen saattueessaan oli viisikahdeksatta kamelia, jotka kuljettivat kanelia, mirhamia, kultajauhoa ja norsunhampaita. Matkan varrella Sembobitis perehdytti häntä kiertotähden vaikutusta ja kivilajien tehoa koskeviin oppeihin, ja Menkera lauloi hänelle liturgisia virsiä. Mutta hän ei heitä kuunnellut, katselihan vain huvikseen pieniä shakaaleja, jotka istuivat, korvat pystyssä, hiekka-aavikon rajalla.
Kaksitoista päivää matkattuaan Balthasar ja hänen seuralaisensa vihdoin tunsivat sieraimissaan ruusujen tuoksun ja näkivät kohta Saban kaupunkia ympäröivät yrttitarhat.
He kohtasivat nuoria tyttöjä, jotka tanssivat kukkivien granaattipuiden alla.
— Tanssi on rukousta, virkkoi tietäjä Sembobitis.
— Nuo naiset voisi myydä sangen hyvään hintaan, virkkoi eunukki Menkera.
Kaupunkiin saavuttuaan he joutuivat ihmettelemään näkemiensä myymälöiden, vajojen ja varastopaikkojen suuruutta ja niihin kerättyjen tavaroiden paljoutta. He kulkivat kauan katuja, jotka olivat täynnä rattaita, kantajia, aaseja ja aasinajajia, ja havaitsivat kohta Balkiin palatsin marmoriseinät, purppurakatokset ja kultaiset kupolit.
Saban kuningatar otti heidät vastaan pihamaalla, jonka ilmaa raikastuttivat tuoksuvat vesisuihkut pudoten altaisiinsa helisevinä helminä. Kuningatar seisoi siinä jalokivipuvussaan ja hymyillen.
Balthasar joutui hänet nähdessään ankaran hämmingin valtaan. KuningatarBalkis näytti hänestä unennäköä suloisemmalta ja kaipausta kauniimmalta.
— Valtias, virkkoi hänelle hiljaa Sembobitis, muistakaa solmia kuningattaren kanssa edullinen kauppasopimus.
— Varokaa, herra, lisäsi Menkera. Hänen sanotaan käyttävän noituutta saadakseen ihmiset itseänsä rakastamaan.
Heittäydyttyään pitkäkseen maahan tietäjä ja eunukki vetäytyivät pois.
Jäätyään yksin Balkiin seuraan Balthasar yritti puhua, mutta ei kyennyt lausumaan sanaakaan.
Hän ajatteli: »Vaitioloni varmaan kiusaa kuningatarta.»
Kuningatar kuitenkin hymyili yhä eikä näyttänyt vihastuneen.
Sitten hän lausui äänellä, joka oli ihaninta musiikkia ihanampi:
— Olkaa tervetullut ja istuutukaa viereeni.
Samassa hän osoitti maahan levitettyjä tyynyjä sormella, joka näytti valkean valon säteeltä.
Balthasar istuutui, huokasi syvään, sieppasi tyynyn kumpaankin käteensä ja huudahti viipymättä:
— Valtiatar, minä toivoisin näiden tyynyjen olevan jättiläisiä, teidän vihollisianne, sillä varmaan vääntäisin heiltä niskat nurin.
Puhuessaan hän puristi tyynyjä niin tuimasti, että kangas repesi ja ilmoille tuprahti pieni untuvapilvi. Eräs pienoinen höyhen leijui hetken ilmassa ja laskeutui sitten kuningattaren povelle.
— Ruhtinas Balthasar, virkkoi Balkis punastuen, minkätähden tahdotte surmata jättiläisiä?
— Koska rakastan teitä, vastasi Balthasar.
— Sanokaa minulle, virkkoi Balkis, onko pääkaupunkinne kaivoissa hyvä vesi.
— On, vastasi Balthasar hämmästyneenä.
— Olen vielä utelias tietämään, jatkoi Balkis, kuinka Etiopiassa valmistetaan säilyhedelmiä.
Kuningas ei osannut vastata. Mutta Balkis ahdisti:
— Sanokaa, sanokaa, tehkää mielikseni.
Kuningas ponnisti muistiansa ja kertoi, kuinka etiopialaiset kokit menettelevät keittäessään kvittenejä hunajassa. Mutta kuningatar ei kuunnellut. Äkkiä hän keskeytti:
— Ruhtinas, kerrotaan, että rakastatte Kandakeeta, naapurianne. Sanokaa minulle vilpittömästi: onko hän kauniimpi kuin minä?
— Kauniimpi kuin te, kuningatar! huudahti Balthasar painuen polvilleenBalkiin eteen. Kuinka se olisi mahdollista?…
Kuningatar jatkoi:
— Miten onkaan laita? Millaiset ovat hänen silmänsä? Millainen hänen suunsa? Hipiänsä? Povensa?
Balthasar kohotti kätensä häntä kohti huudahtaen:
— Sallikaa minun ottaa kaulaltanne siihen laskeutunut untuva, niin annan puolet valtakuntaani ja viisaan Sembobitiin ja eunukkini Menkeran lisäksi.
Mutta Balkis nousi ja pakeni pois nauraen helakasti.
Palatessaan tietäjä ja eunukki tapasivat herransa mietteliäässä asenteessa, joka ei ollut hänelle suinkaan ominainen.
— Valtias, ettekö saanut solmituksi hyvää kauppasopimusta? kysyiSembobitis.
Sinä päivänä Balthasar nautti illallista Saban kuningattaren seurassa ja joi palmuviiniä.
— Onko siis kumminkin totta, ettei kuningatar Kandakee ole yhtä kaunis kuin minä? kysyi Balkis illallisen aikana.
— Kuningatar Kandakee on musta, vastasi Balthasar.
Balkis kääntyi vilkkaasti katsomaan Balthasaria ja sanoi:
— Ihminen voi olla musta olematta ruma.
— Balkis! huudahti kuningas…
Enempää hän ei sanonut. Hän oli siepannut kuningattaren syliinsä ja piti hänen otsaansa huultensa alle taivutettuna. Mutta samassa hän havaitsi kuningattaren itkevän. Hän puhui hänelle aivan hiljaa, hyväilevällä äänellä, laulahdellen niinkuin lapsenhoitajatar. Hän nimitti kuningatarta kukkasekseen ja tähtösekseen.
— Minkätähden itkette? kysyi hän. Ja mitä minun tulee tehdä, jotta lakkaisitte itkemästä? Jos mielessänne on jokin kaipaus, ilmoittakaa se minulle, niin minä tyydytän sen.
Kuningatar ei enää itkenyt, vaan oli mietteisiinsä vaipuneena.Balthasar kehoitti häntä kauan ja kiihkeästi ilmaisemaan kaipauksensa.
Vihdoin hän vastasi:
— Minä tahtoisin pelätä.
Kun Balthasar ei näyttänyt käsittävän, hän selitti jo pitkät ajat ikävöineensä johonkin tuntemattomaan vaaraan, kumminkaan pääsemättä, koska sabalaiset ihmiset ja jumalat häntä vartioivat.
— Tahtoisin sittenkin, lisäsi hän huoaten, tuntea yön aikana kauhun suloisen kylmyyden hiipivän ruumiiseeni. Tahtoisin tuntea hiusteni nousevan pystyyn. Ah, kuinka ihanaa olisikaan, jos saisi pelätä!
Hän kiersi käsivartensa mustan kuninkaan kaulaan ja lausui rukoilevan lapsen äänellä:
— Yö on tullut. Lähtekäämme yhdessä kaupungille valhepukuisina.Haluatteko?
Balthasar halusi. Kuningatar kiiruhti heti ikkunan luo ja katseli ristikon lomitse alas torille.
— Tuolla makaa kerjäläinen palatsin muuriin nojaten, sanoi hän. Antakaa hänelle vaatteenne ja pyytäkää niiden sijaan hänen kamelinkarvainen turbaaninsa ja se karkea liina, joka on hänen lanteittensa verhona. Kiiruhtakaa, minä menen varustautumaan matkaan.
Hän riensi pois salista paukuttaen kätösiään ilonsa ilmaukseksi.
Balthasar riisui kullankirjaellun palttinatunikkansa ja puki ylleen kerjäläisen mekon. Hän oli tosiaankin orjan näköinen. Kuningatar tuli kohta takaisin puettuna peltotöissä käyvien naisten karkeatekoiseen hameeseen.
— Lähdetään! sanoi hän.
Sitten hän kuljetti Balthasaria kapeita käytäviä pitkin pienelle portille, josta päästiin ulos vainiolle.
Yö oli pimeä. Balkis näytti pimeässä aivan pieneltä.
Hän vei Balthasarin erääseen kapakkaan, joka oli kaupungin murtovarkaiden, kantajien ja ilotyttöjen tyyssijana. He istuutuivat erään pöydän ääreen ja näkivät inhan lampun valossa, sakeassa ilmassa, löyhkääviä raakalaisia, jotka iskivät toisiaan nyrkeillä ja puukoilla jonkin naikkosen tai hiivajuoman vuoksi toisten kuorsatessa pöydän alla, kädet nyrkkiin puserrettuina. Kapakoitsija, säkkimatolla maaten, seurasi syrjäkarein tarkasti päihtyneiden tappelua.
Nähtyään katon vuoliaisista riippuvan suolakaloja sanoi Balkis kumppanilleen:
— Kovin mielelläni söisin tuollaista kalaa ja survottua sipulia.
Balthasar tilasi sitä hänelle. Hänen syötyään Balthasar huomasi, ettei ollut ottanut mukaansa rahaa. Hän ei tuosta paljoa huolinut, vaan päätti poistua kuningattaren kanssa kemuja maksamatta. Mutta kapakoitsija sulki heiltä tien ja haukkui heitä kurjaksi orjaksi ja ilkeäksi aasintammaksi. Balthasar iski hänet nyrkillään maahan. Useat juopuneet syöksyivät silloin molempien tuntemattomien kimppuun puukot kohotettuina. Mutta musta mies tempasi aseekseen valtavan petkelen, jossa survottiin Egyptin sipuleja, iski kuoliaaksi kaksi ahdistajaa ja pakotti toiset peräytymään. Hän tunsi koko ajan kupeeseensa painautuneen Balkiin ruumiinlämmön, ja siitä syystä oli mahdoton häntä voittaa. Kapakoitsijan ystävät eivät uskaltaneet enää häntä lähestyä, mutta heittivät häntä kohti kapakan perältä öljyruukkuja, tinavateja, palavia lamppuja ja kaiken lisäksi valtavan pronssikattilan, jossa oli kypsymässä kokonainen lampaanruho. Kattila iski kamalasti kolahtaen Balthasarin päähän halkaisten hänen kallonsa. Hän seisoi hetkisen hämmästyneenä, mutta keräsi sitten voimansa ja lähetti kattilan takaisin sellaista vauhtia, että se vaikutti kymmenkertaisella painolla. Metallin rämyyn sekaantui sanoinkuvaamatonta parkua ja kuolevien korahduksia. Käyttäen hyväkseen jäljellejääneiden kauhua ja peläten Balkiin vioittuvan Balthasar nosti hänet syliinsä ja pakeni pitkin synkkiä ja autioita katuja. Yön hiljaisuus kietoi maan vaippaansa, ja pakenevat kuulivat takanaan hiljenevän heitä umpimähkään takaa-ajavien juopuneiden ja heidän naikkostensa kirkunan. Kohta kuului vain se pehmeä ääni, jonka synnyttivät veripisarat pudotessaan yksitellen Balthasarin otsalta Balkiin povelle.
— Minä rakastan sinua, kuiskasi kuningatar.
Pilvien takaa esiin soutava kuu osoitti Balthasarille Balkiin puoliumpeutuneissa silmissä kiiltelevän kosteuden. He painuivat kuivuneen vuoripuron uomaan. Yht'äkkiä Balthasarin jalka luiskahti sammalessa. He kuupertuivat yhdessä maahan. Heistä tuntui kuin olisivat humahtaneet loputtomasti ihanaan olemattomuuteen, ja elävien maailma häipyi epämääräiseen äärettömyyteen. He nauttivat ajan, luvun ja avaruuden hekumallista unohdusta vielä aamun sarastaessa, kun gasellit tulivat juomaan kivien koloista.
Samassa kulki siitä ohi rosvoja, jotka havaitsivat sammalmättäällä lepäävät rakastavaiset.
— Köyhiä ovat, sanoivat toisilleen rosvot, mutta heistä voi sittenkin saada hyvän hinnan, koska ovat nuoret ja kauniit.
He tulivat luo, sitoivat heidän ranteensa, kiinnittivät heidät aasin häntään ja jatkoivat matkaansa.
Musta mies uhkasi sidottunakin rosvoja kuolemalla. Mutta aamun raikkaassa ilmassa värisevä Balkis näytti hymyilevän jollekin näkymättömälle asialle.
He vaelsivat kaamean yksinäisissä seuduissa, kunnes päivän helle alkoi käydä rasittavaksi. Aurinko oli jo korkealla, kun rosvot irroittivat vankiensa siteet, käskivät heidän istuutua lähelleen kallion varjoisalle kupeelle ja heittivät heille vähän homehtunutta leipää, jota Balthasar ei huolinut ottaa käteensäkään, mutta jota Balkis ahnaasti söi.
Balkis nauroi. Rosvopäällikkö kysyi häneltä, minkätähden hän nauroi.
— Minua naurattaa, vastasi hän, kun ajattelen, että annan hirttää teidät kaikki.
— Tosiaankin! huudahti rosvopäällikkö. Onpa outoa kuulla niin puhuvan sinunlaisesi liemimaljojen viruttelijan, hempuseni! Arvatenkin hirtätät meidät mustan rakastajasi avulla?
Kuullessaan nuo solvaavat sanat Balthasar joutui vihan vimmoihin, syöksyi rosvon kimppuun ja kuristi kurkusta niin että hän oli tukehtua.
Mutta rosvo pisti puukon hänen vatsaansa kahvaa myöten. Kuningas parka kierähti maahan ja suuntasi Balkiiseen kuolevan katseen, joka sammui melkein kohta.
Samassa kuului ankara miesten, ratsujen ja aseiden hälinä, ja Balkis tunsi kelpo Abnerin, joka saapui kaartinsa etunenässä pelastamaan kuningatarta kuultuaan jo edellisenä iltana hänen salaperäisestä katoamisestaan.
Abner ojensihe kolme kertaa maahan Balkiin eteen ja käski tuoda luo kantotuolin, jonka oli varannut häntä vastaanottamaan. Sillävälin sitoivat kaartilaiset rosvojen ranteita. Kuningatar kääntyi päällikön puoleen ja virkkoi hänelle leppoisasti:
— Et väittäne minun turhia luvanneen, ystäväni, kun sanoin, että joudutte hirteen.
Tietäjä Sembobitis ja eunukki Menkera, jotka olivat saapuneet Abnerin keralla, huusivat ja parkuivat nähdessään ruhtinaansa makaavan maassa liikahtamatta, puukko vatsaan iskettynä. He kohottivat häntä varovasti. Sembobitis, joka oli erinomaisesti perehtynyt lääkintätaitoon, havaitsi hänen vielä hengittelevän. Hän sitoi haavan väliaikaisesti Menkeran sill'aikaa pyyhkiessä kuninkaan suusta valunutta vaahtoa. Sitten he sijoittivat hänet ratsun selkään ja kuljettivat hellävaroen kuningattaren palatsiin.
Balthasar vietti kaksi viikkoa ankaroissa kuumehoureissa. Hän puhui lakkaamatta kiehuvasta kattilasta ja rotkon sammalmättäästä ja kutsui Balkista luokseen huutaen korkealla äänellä. Vihdoin, kuudennentoista päivän valjettua, hän avasi silmänsä ja näki pääpohjissaan Sembobitiin ja Menkeran, mutta ei nähnyt kuningatarta.
— Missä hän on? Mitä hän tekee?
— Valtias, vastasi Menkera, hän on sulkeutunut suojiinsa Kommagenen kuninkaan kanssa.
— He solmivat varmaan sopimusta kauppatavaroiden vaihtamisesta, lisäsi viisas Sembobitis. Mutta älkää siitä huolestuko, valtiaani; kuumeenne vain nousee kaksinkertaiseksi.
— Minä tahdon nähdä hänet! huusi Balthasar.
Hän syöksyi kohti kuningattaren suojia vanhuksen ja eunukin voimatta häntä estää. Ehdittyään makuuhuoneen ovelle hän näki sieltä tulevan Kommagenen kuninkaan, kullassa hohtelevana kuin aurinko.
Balkis lepäsi purppuravuoteellaan hymyillen, silmät suljettuina.
— Balkis, armaani! huusi Balthasar.
Mutta Balkis ei kääntänyt päätään, näytti vain yhä nauttivan jostakin unennäöstä.
Balthasar lähestyi häntä ja tarttui käteen, mutta kuningatar veti sen äkkiä takaisin.
— Mitä minusta tahdotte? kysyi hän.
— Vieläkö sitä kysytte? virkkoi musta kuningas heltyen kyyneliin.
Kuningatar käänsi häneen tyynten ja kylmien silmiensä katseen.
Balthasar käsitti, että hän oli unohtanut kaikki, ja palautti hänen mieleensä puronuomassa vietettyä yötä. Mutta kuningatar vastasi:
— En tosiaankaan tiedä, mitä tarkoitatte, hyvä herra. Palmuviini ei näytä teille soveltuvan. Olette varmaan nähnyt unta.
— Mitä! huudahti onneton ruhtinas väännellen käsiään. Ovatko suudelmasi ja puukko, jonka iskun jälki on vieläkin ruumiissani, vain unennäköä!…
Kuningatar nousi; hänen hameensa jalokivet helisivät rakeina ja heittivät säihkyviä salamoita.
— Hyvä herra, lausui hän, on neuvostoni kokoontumishetki. Minulla ei ole aikaa ryhtyä selittämään sairaiden aivojenne unia. Levätkää. Jääkää hyvästi!
Balthasar tunsi voimainsa pettävän, yritti olla ilmaisematta heikkouttaan tuolle ilkeälle naiselle ja juoksi takaisin huoneeseensa, mihin kaatui pyörtyneenä, haava jälleen verta vuotaen.
Hän oli kolme viikkoa tajuton ja ikäänkuin kuollut, virkosi sitten kahdentenakolmatta päivänä Sembobitiin ja Menkeran yhä valvoessa hänen vuoteensa vieressä, tarttui ensinmainitun käteen ja huudahti itkien:
— Oi ystäväni, kuinka onnelliset olettekaan te molemmat, toinen senvuoksi, että hän on vanhus, ja toinen siitä syystä, että hän on vanhusten kaltainen!… Mutta ei! Maailmassa ei ole onnea, vaan kaikki on pelkkää pahaa, koska rakkaus on onnettomuus ja Balkis on pahanilkinen.
— Viisaus tekee ihmisen onnelliseksi, vastasi Sembobitis.
— Tahdon koettaa, virkkoi Balthasar. Mutta lähtekäämme kohta Etiopiaan. — Hän oli kadottanut rakastamansa ja päätti pyhittää elämänsä viisaudelle ja tulla tietäjäksi. Ellei tämä päätös suonutkaan hänelle iloa, se ainakin jossakin määrin rauhoitti häntä. Iltaisin, istuessaan palatsinsa kattotasanteella tietäjä Sembobitiin ja eunukki Menkeran seurassa, hän katseli näkörannalla liikkumattomina seisovia palmupuita tai krokodiilejä, jotka uiskentelivat kuutamon valaisemassa Niilin virrassa kuin puunrungot.
— Luonnon ihailemiseen ihminen ei milloinkaan väsy, sanoi Sembobitis.
— Eipä suinkaan, vastasi Balthasar. Mutta luonnossa on kauniimpiakin asioita kuin palmut ja krokodiilit.
Hän puhui niin, koska hänen mieleensä muistui Balkis.
Sembobitis, joka oli jo vanha, virkkoi:
— On muun muassa Niilin tulvien ihmeellinen ilmiö, jonka minä olen selittänyt. Ihminen on luotu ymmärtämään.
— Hän on luotu rakastamaan, vastasi Balthasar huoaten. On olemassa asioita, joita ei selitetä.
— Mikä on sellainen asia? kysyi Sembobitis.
— Naisen petos, vastasi kuningas.
Balthasar, joka oli päättänyt tulla tietäjäksi, rakennutti tornin, jonka korkeudesta näkyi useita valtakuntia ja kaikki taivaan avaruudet. Tämä torni oli tehty tiilikivestä ja kohosi kaikkia muita torneja ylemmäksi. Sen rakentamiseen kului kokonaista kaksi vuotta, ja Balthasar kulutti siihen kaikki isänsä kuninkaan kokoamat rikkaudet. Joka yö hän nousi tornin huippuun ja tutki sieltä taivasta viisaan Sembobitiin opastamana.
— Taivaan kuviot ovat kohtaloittemme merkkejä, sanoi hänelle Sembobitis.
Hän vastasi:
— Ne tulee tuntea; merkit ovat hämärät. Niitä tutkiessani en kumminkaan ajattele Balkista, ja se on suuri etu.
Tietäjä opetti hänelle muiden hyödyllisten tietojen ohella, että tähdet ovat kiinnitetyt taivaankanteen kuin nastat ja että on olemassa viisi planeettaa, nimittäin Bel, Merodakh ja Nebo, jotka ovat miespuoliset, Sin ja Mylitta, jotka ovat naissukupuolta.
— Hopea, sanoi hän vielä, vastaa Siniä, joka on kuu, rauta Merodakhia, tina Beliä.
Kunnon Balthasar virkkoi:
— Ne ovat tietoja, jotka tahdon itselleni hankkia. Astronomiaa tutkiessani en ajattele Balkista enkä mitään muutakaan. Tieteet ovat hyödylliset: estävät ihmistä ajattelemasta. Sembobitis, opeta minulle ne tiedot, jotka hävittävät ihmisestä tunteen, ja minä kohotan sinut kunniaan kansani seassa.
Siitä syystä Sembobitis opetti kuninkaalle viisautta.
Hän perehdytti kuninkaansa apotelesmatiikkaan Astrampsykhon, Gobryaan ja Pazataan periaatteiden mukaisesti. Tarkatessaan taivaan kahtatoista taloa Balthasar ajatteli vähemmän Balkista.
Sen havaitessaan Menkera suuresti iloitsi.
— Tunnustakaa, valtias, sanoi hän eräänä päivänä, että Balkis-kuningattaren kultaisen hameen alla piili sorkkajalka, sellainen kuin vuohten.
— Kuka sinulle on tuollaisia tyhmyyksiä uskotellut? «kysyi kuningas.
— Niin uskotaan aivan yleisesti, valtias, Sabassa samoinkuinEtiopiassakin, vastasi eunukki. Kaikki kertovat poikkeuksetta, ettäBalkis-kuningattarella on karvainen jalka ja sen päässä kaksijakoinenmusta sorkka.
Balthasar kohautti olkapäitään. Hän tiesi, että Balkiin jalat olivat rakenteeltaan aivan samanlaiset kuin toisten naisten ja moitteettoman kauniit. Lausuttu ajatus kuitenkin tärveli hänen hellästirakastettunsa muiston. Balthasar tavallaan soimasi Balkista siitä, ettei hänen kauneutensa ollut loukkaamaton niiden mielikuvituksessa, jotka eivät hänestä mitään tietäneet. Ajatellessaan omistaneensa naisen, joka oli todellakin hyvärakenteinen, mutta jota pidettiin muodottomana, hän tunsi olonsa kerrassaan tukalaksi eikä halunnut enää milloinkaan nähdä Balkista. Balthasarin mieli oli harvasyinen; mutta rakkaus on aina erittäin moniosainen tunne.
Siitä päivästä lähtien kuningas edistyi melkoisesti tietäjän- ja astrologin-opinnoissaan. Hän tarkkasi erinomaisen huolellisesti tähtien konjunktioita ja asetti horoskooppeja aivan yhtä täsmällisesti kuin viisas Sembobitis itse.
— Sembobitis, kysyi hän, panetko pääsi pantiksi siitä, että horoskooppini ovat oikeat?
Viisas Sembobitis vastasi:
— Valtias, tiede on erehtymätön, mutta tieteenharjoittajat erehtyvät alinomaa.
Balthasarissa oli hyvä luontainen äly. Hän sanoi:
— Totta on vain se, mikä on jumalallista, ja jumalallinen on meiltä salattu. Turhaan me totuutta etsimme. Kaikesta huolimatta olen löytänyt taivaalta uuden tähden. Se on kaunis, näyttää elävältä, ja sen säteillessä tekisi mieli sanoa taivaallisen silmän lempeästi vilkkuvan. Luulen kuulevani, kuinka se minua kutsuu. Onnellinen, onnellinen, onnellinen se, joka syntyy tämän tähden alla! Katsohan, Sembobitis, kuinka tuo viehättävä ja suurenmoinen tähti meitä silmäilee!
Mutta Sembobitis ei nähnyt tähteä, koska ei tahtonut sitä nähdä.Oppineena ja ikämiehenä hän ei pitänyt uutuuksista.
Mutta Balthasar toisti itsekseen yön hiljaisuudessa:
— Onnellinen, onnellinen, onnellinen se, joka syntyy tämän tähden alla!
Koko Etiopiaan ja sen naapurivaltakuntiin oli levinnyt huhu, ettei kuningas Balthasar enää rakastanut Balkista.
Kun tämä tieto saapui sabalaisten maahan, närkästyi Balkis ikäänkuin hänet olisi petetty. Hän riensi Kommagenen kuninkaan luo, joka unohti oman valtakuntansa viipyen Saban kaupungissa, ja huusi hänelle:
— Tiedätkö, ystäväni, mitä kuulin vast'ikään? Balthasar ei enää minua rakasta.
— Mitäpä tuosta, virkkoi hymyillen Kommagenen kuningas, rakastammehan me toisiamme.
— Etkö siis huomaa, kuinka tuo musta minua solvaa?
— En, vastasi Kommagenen kuningas, minä en sitä huomaa.
Balkis ajoi hänet häpeällisesti tiehensä ja käski suurvisiirinsä varustautumaan Etiopian-matkalle.
— Me lähdemme jo tänä iltana, sanoi hän. Minä annan katkaista kaulasi, ellet ole valmis ennen auringonlaskua.
Jäätyään yksin hän alkoi nyyhkyttää.
— Minä rakastan häntä! Hän ei rakasta minua, mutta minä rakastan häntä! huokasi hän sydämensä vilpittömyydessä.
Ollessaan nyt eräänä yönä tornissaan tähyämässä ihmeellistä tähteänsä Balthasar laski katseensa maahan ja näki pitkän tumman jonon, joka kiemurteli etäällä hiekkaerämaassa kuin muurahaisarmeija. Vähitellen se, mikä oli näyttänyt muurahaisjonolta, suureni ja näkyi niin selvästi, että kuningas havaitsi siinä hevosia, kameleja ja norsuja.
Karavaanin saavuttua lähelle kaupunkia Balthasar erotti jo Saban kuningattaren henkivartiokaartin välkkyvät käyräsapelit ja mustat ratsut. Samassa hän tunsi itsensä kuningattarenkin, ja hänet valtasi ankara hämminki. Hän tunsi alkavansa rakastaa häntä jälleen. Tähti helotti taivaan korkeudessa ihmeellisen kirkkaana. Alhaalla lepäsi Balkis purppuraisessa kantotuolissaan pienenä ja säteilevänä kuin tähti.
Balthasar tunsi työntyvänsä kamalan voiman ajamana häntä kohti, mutta käänsi päänsä epätoivoisesti ponnistaen, kohotti katseensa ja näki jälleen tähden. Silloin tähti puhui hänelle näin sanoen:
»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ihmisille, joilla on hyvä tahto!
»Ota mitallinen mirhamia, sinä leppeä kuningas Balthasar, ja seuraa minua. Minä johdatan sinut pienen piltin luo, joka on äsken syntynyt tallissa, aasin ja härän välissä.
»Se pieni piltti on kuningasten kuningas. Hän lohduttaa ne, jotka lohdutusta halajavat.
»Hän kutsuu luoksensa sinut, oi Balthasar, jonka sielu ja kasvot ovat yhtä tummat, mutta jonka sydän on vilpitön kuin lapsen.
»Hän on valinnut sinut, koska olet kärsinyt, ja antaa sinulle rikkautta, riemua ja rakkautta.
»Hän sanoo sinulle: 'Ole köyhä iloisin mielin; siinä on oikea rikkaus.' Hän sanoo vielä: 'Oikea ilo on ilosta luopuminen. Rakasta minua, älä rakasta luontokappaleita muuten kuin minussa, sillä minä yksin olen rakkaus'.»
Noista sanoista levisi jumalallinen rauha kuin valkeus kuninkaan tummiin kasvoihin.
Hurmautunut Balthasar kuunteli tähteä. Hän tunsi muuttuvansa uudeksi ihmiseksi. Sembobitis ja Menkera olivat pitkänään hänen vieressään ja palvoivat, otsa kivipermannolla.
Kuningatar Balkis katseli Balthasaria. Hän käsitti, ettei tuossa jumalallisen rakkauden täyttämässä sydämessä olisi enää milloinkaan rakkautta häntä varten. Hän kalpeni harmista ja käski karavaaninsa heti palata Saban maahan.
Tähden lakattua puhumasta kuningas ja hänen molemmat kumppaninsa astuivat alas tornista.
He varustivat mukaansa mitallisen mirhamia, muodostivat karavaanin ja lähtivät matkaan tähden opastamina. He kulkivat kauan tuntemattomien seutujen halki, ja tähti kulki heidän edellänsä.
Eräänä päivänä, saavuttuaan kolmen tien risteykseen, he näkivät kaksi kuningasta, jotka lähestyivät lukuisine seurueineen. Toinen heistä oli nuori ja vaaleaverinen. Hän tervehti Balthasaria ja sanoi hänelle:
— Nimeni on Gaspar, minä olen kuningas ja menen viemään kultaa lahjaksi lapselle, joka on äsken syntynyt Juudan Bethlehemissä.
Toinen kuningas lähestyi vuorostaan. Hän oli vanha mies, ja valkoinen parta peitti hänen rintansa.
— Minun nimeni on Melkhior, sanoi hän, minä olen kuningas ja menen viemään suitsuketta jumalaiselle lapselle, joka tulee opettamaan ihmisille totuuden.
— Minäkin olen sinne menossa, virkkoi Balthasar; olen voittanut haureuteni, ja siitä syystä tähti on minulle puhunut.
— Minä, sanoi Melkhior, olen kukistanut ylpeyteni, ja siitä syystä on minut kutsuttu.
— Minä, lausui Gaspar, olen voittanut julmuuteni ja olen siitä syystä teidän seurassanne.
Tietäjät jatkoivat matkaansa yhdessä. Tähti, jonka he olivat nähneet Idässä, kulki heidän edellänsä, kunnes saapui sen paikan yläpuolelle, jossa lapsi oli, ja pysähtyi siihen.
Nähdessään tähden pysähtyvän he ilahtuivat kovin.
Huoneeseen astuessaan he näkivät lapsen ynnä Marian, hänen äitinsä, heittäytyivät maahan ja palvoivat häntä. He avasivat aarteensa ja antoivat hänelle lahjaksi kultaa, suitsuketta ja mirhamia, niinkuin evankeliumissa on kerrottu.
Juudean prokuraattori.
L. Aelius Lamia, joka oli syntynyt Italiassa ylhäisistä vanhemmista, ei ollut vielä jättänyt toga praetextaa, kun lähti opiskelemaan filosofiaa Ateenan kouluihin. Sitten hän asui Roomassa ja vietti Esquilinus-kukkulalla sijaitsevassa talossaan hekumallista elämää nuorten irstailijoiden keralla. Mutta sitten hänen väitettiin olevan rikollisissa suhteissa Lepidaan, Sulpicius Quirinuksen puolisoon, hänet havaittiin syylliseksi ja tuomittiin maanpakoon keisari Tiberiuksen hallitessa. Hän oli silloin neljännelläkolmatta ikävuodellansa. Kahdeksantoista vuotta kestäneen maanpakonsa aikana hän vaelsi Syyriassa, Palestiinassa, Kappadokiassa ja Armeniassa ja oleskeli pitkät ajat Antiokiassa, Caesareassa ja Jerusalemissa. Kun Tiberiuksen kuoltua Caius huudettiin keisariksi, sai Lamia palata Kaupunkiin. Saipa hän vielä takaisin osan omaisuuttansakin. Onnettomuudet olivat tehneet hänet viisaaksi.
Hän vältti kaikkea seurustelemista vapaissa oloissa elävien naisten kanssa, ei kärkkynyt julkisia virkoja, vältti kunnianosoituksia ja eleli piilossa asunnossaan Esquilinuksella. Hän kirjoitti muistiin, mitä huomattavaa oli nähnyt kaukaisilla retkillään, sanoen siten tekevänsä menneistä kärsimyksistään nykyisten hetkien huvin. Keskellä näitä rauhallisia toimia ja Epikuron teosten uutteraa tutkimista hän havaitsi hiukan hämmästyen ja vähäiseksi murheekseen vanhuuden olevan tulossa. Kahdennellaseitsemättä ikävuodellaan, ilkeän yskän ahdistaessa, hän lähti Baiaen kylpylään. Tällä rannikolla, joka oli ennen ollut meren lintujen tyyssijana, kävivät siihen aikaan ahkerasti rikkaat ja huvinhaluiset roomalaiset. Lamia oli viettänyt viikkokauden yksinään ja ystävättömänä kylpyvieraiden loistavassa joukossa, kun hän eräänä päivänä, päivällisaterian jälkeen, tunsi itsensä pirteäksi ja päätti lähteä kukkuloille, jotka kohoavat meren huuhteleman rannan yläpuolella viiniköynnösten seppelöiminä kuin bakkantit.
Saavuttuaan kukkulan laelle hän istuutui polun viereen tärpättipuun alle ja antoi katseensa harhailla kauniissa maisemassa. Hänen vasemmalla puolellansa levisivät Phlegran lakeudet lyijynkarvaisina ja alastomina Cumaen raunioihin saakka. Oikealla puolella työnsi Misenum-niemi terävän kärkensä Tyrrhenan mereen. Hänen aliansa, lännen puolella, lepäsi rikas Baiae rannikon soreassa poukamassa levittäen puutarhojansa, veistokuvilla kaunistettuja huviloitansa ja marmoripengermiänsä vierellä sinisen meren, jossa delfiinit leikkivät. Hänen edessään, lahden toisella puolella, jo painuvan auringon kultaamalla Campanian rannalla, hohtelivat temppelit, joita etäällä seppelöivät Pausilippon laakerilehdot, ja kaukana näköpiirin rajoilla lepäsi leppoisa Vesuvius.
Lamia veti togansa laskoksesta pergamenttikäärön, joka sisälsi teoksenLuonnon olemuksesta, ojentui pitkäkseen maahan ja alkoi lukea. Mutta samassa kuului orja huutavan ja kehoittavan häntä nousemaan, jotta ahdasta viinimäen polkua nouseva kantotuoli pääsisi kulkemaan ohi. Kantotuolin lähetessä aivan avoimena Lamia näki sen pieluksille ojentuneen ylen lihavan vanhan miehen, joka nojasi otsaansa käteensä ja katsahteli synkästi ja ylpeästi. Hänen kotkannenänsä kaartui lähelle huulia, joita ympäröivät ulkoneva leuka ja väkevät leukapielet.
Lamia tiesi kohta varmasti tuntevansa nuo kasvot. Tuokion ajan hän epäröi, kenen ne olivat. Sitten hän yht'äkkiä syöksähti kohti kantotuolia hämmästynein ja ilahtunein elein:
— Pontius Pilatus! Armolliset jumalat sallivat minun nähdä sinut jälleen!
Vanhus viittasi orjia pysähtymään ja loi tervehtivään mieheen tarkkaavan katseen.
— Pontius, rakas isäntäni, virkkoi puhuttelija, kaksikymmentä vuotta ovat valkaisseet hiuksiani ja uurtaneet poskiani niin ankarasti, ettet enää tunne Aelius Lamiaasi.
Tuon nimen kuultuaan Pontius Pilatus astui kantotuolistaan niin nopeasti kuin iän aiheuttama uupumus ja käytöksen vakava arvokkuus sallivat. Hän syleili Aelius Lamiaa kaksi kertaa.
— Aivan varmaan on iloista nähdä jälleen sinut, virkkoi hän. Ah, sinä palautat mieleeni menneet ajat, jolloin olin Juudean prokuraattorina Syyrian provinssissa. On kulunut kolmekymmentä vuotta siitä, kun näin sinut ensimmäisen kerran. Se tapahtui Caesareassa, missä vietit maanpakolaisen ikävää elämää. Olin onnellinen saadessani sitä hiukan lievittää, ja sinä, Lamia, seurasit ystävyydestä minua murheelliseen Jerusalemiin, missä juutalaiset tuottivat minulle ylenmääräisesti katkeruutta ja harmia. Sinä olit toistakymmentä vuotta vieraanani ja kumppaninani, ja me keskustelimme Kaupungista siten lohduttaen itseämme, sinä onnettomuuksissasi, minä valtani suuruudessa.
Lamia sulki hänet jälleen syliinsä.
— Et sano kaikkea, Pontius, et mainitse, että käytit hyväksesi HerodesAntipaan sinulle suomaa luottoa ja anteliaana avasit minulle kukkarosi.
— Siitä emme huoli puhua, vastasi Pontius, sillä heti Roomaan palattuasi lähetit erään vapauttamasi orjan tuomaan minulle rahasumman, joka korvasi lainani korkoineen.
— En katso suorittaneeni velkaani rahalla, Pontius. Mutta sanohan: ovatko jumalat täyttäneet toivomuksesi? Nautitko ansaitsemaasi onnea? Kerro minulle perheestäsi, varallisuudestasi ja terveydestäsi.
— Olen vetäytynyt Sisiliaan, missä minulla on tiluksia, ja viljelen ja myyn viljaa. Vanhempi tyttäreni, rakas Pontiani, on leskeydyttyään tullut luokseni ja johtaa talouttani. Jumalat ovat sallineet minun säilyttää henkeni virkeänä; muistini ei ole ollenkaan heikontunut. Vanhuuden keralla saapuu kuitenkin kokonainen pitkä sarja kipuja ja raihnautta. Minua ahdistaa kamalasti luuvalo, ja niinpä olenkin, kuten näet, tullut etsimään apua kipuihini näiltä Phlegran mailta. Tästä kuumasta maaperästä, joka öisin syttyy liekkeihin, nousee tuimia rikkihöyryjä, joiden sanotaan lievittävän kipuja ja tekevän jäsenten nivelet jälleen taipuisiksi. Ainakin lääkärit niin vakuuttavat.
— Kunpa saisit kokea sen itse, Pontius! Luuvalostasi ja sen polttavista puremista huolimatta sinä näytät tuskin ikäiseltäsi, vaikka olet kymmenen vuotta minua vanhempi. Olet varmaan yhä vielä voimakkaampi kuin minä milloinkaan, ja minua ilahduttaa, että kohtaan sinut niin virkeänä. Minkätähden, ystäväni, olet ennen aikojasi luopunut julkisista viroista? Minkätähden olet Juudean maaherrantoimesta erottuasi elellyt tiloillasi Sisiliassa vapaaehtoisena maanpakolaisena? Kerro minulle, mitä olet tehnyt siitä lähtien, kun sinut viimeksi näin. Sinä varustauduit kukistamaan samarialaisten kapinaa, kun lähdin Kappadokiaan, missä toivoin jotakin ansaitsevani hevosia ja muuleja kasvattamalla. Senjälkeen en ole sinua nähnyt. Kuinka retkesi onnistui? Kerrohan. Kaikki sinun toimesi herättävät mielenkiintoani.