"Voitte olla huoletta. Eikä ole".
"Ei kaikkina näinä vuosina?" uteli äiti.
"Minulla ei ollut aikaa, maammo. Nykyaikana pidetään miestä palveluksessa lujalla, ja naimattomia olivat useimmat upseeritoverinikin".
"Mutta olethan tavannut satoja seuraelämässä — tanssiaisissa ja muissa sellaisissa?"
"Minäpä, äitiseni, en tanssi".
"Et tanssi! Mitä sinä sitten olet tehnyt — sohinut nimiäsi vieraisiin vekseleihin?" sanoi isä.
"Kyllähän, sitäkin hiukan; mutta katsokaas, asiain nykyisellään ollessa on miehellä kaikki aika työhön määrättyä, jos mieli pysyä ammattinsa tasalla, ja päiväni olivat aina liian puuhaisia suodakseen minun huvittelehtia puoleen yöhön".
"Hmm!" — epäuskoisesti.
"Ei ole koskaan liian myöhäinen oppia. Meidän tulisi pitää jonkinlaiset kestit ympäristön ihmisille nyt sinun tultuasi kotiin. Ellet tahdo lähteä suoraapäätä kaupunkiin, rakkaani?"
"En. En mitään tämän parempaa tahdo. Istukaamme alallamme ja nauttikaamme mukavasta olosta. Varmaankin on täällä jotakin millä ratsastelen, jos etsimään lähden?"
"Siihen nähden että minä olen ollut rajotettu vanhaan ruskopariin viimeiset kuusi viikkoa syystä että kaikkia muita oltiin vaalimassa kuntoon master Georgieta varten, uskon ratsastelussa tulevasi toimeen", hykähteli isä. "Minua muistutellaan sadoin tavoin siitä että minun täytyy nyt joutua toiselle sijalle".
"Ilkeyttä!"
"Isä ei sitä tarkota, rakkaani; mutta jokainen on koettanut saada kotiintulosi mieluisaksi; ja sinäpidätolostasi, vai mitä?"
"Täydellisesti! Täydellisesti! Ei ole paikkaa Englannin veroista — kun on tehnyt työnsä".
"Se on oikea katsantokanta, poikani".
Ja sitte he astelivat liputettua käytävää edes takaisin kunnes heidän varjonsa pitenivät kuutamossa, ja äiti meni sisälle ja soitteli sellaisia lauluja kuin eräs pieni poika muinoin oli pyydellyt, ja hopeiset kynttiläjalat tuotiin huoneeseen, ja Georgie kiipesi läntisessä sivustassa oleviin kahteen huoneeseen, jotka alussa olivat olleet hänen makuu- ja leikkikamarinsa. Ja kuka sitten saapui käärimään häntä yöksi vaippoihin muu kuin äiti? Hän istuutui vuoteen laidalle, ja he juttelivat runsaan tunnin, kuten äidin ja pojan tuleekin tehdä, jos valtakunnallamme toivotaan tulevaisuutta olevan. Yksinkertaisen naisen syvällä kavaluudella hän teki kysymyksiä ja vihjaili vastauksia, joiden olisi pitänyt herättää jotakin ilmettä pieluksella lepääviin kasvoihin, mutta ei rävähtänytkään silmäluomi eikä käynyt hengitys joutuisammaksi, ei ollut mitään kiertelyä eikä viivyttelyä vastauksissa. Hän siis siunasi poikaansa ja suuteli häntä huulille, mikä ei aina ole äidin omaisuutta, ja virkkoi jälkeenpäin puolisollensa jotakin, mikä sai tämän julkeasti ja epäuskoisesti nauramaan.
Koko huonekunta palveli Georgieta seuraavana aamuna, korkeimmasta kuusitalviaasta, "jolla oli turpa hieno kuin säämiskähansikas, master Georgie", metsänvartijaan saakka, joka käyskenteli muka sattumoilta lähettyvillä Georgien lemmikkivapa kädessä, ja "Tuonne putouksen niskaan nousee neljän naulan painoisia. Ei ole moisia Intiassa, mast— majuri Georgie". Kaikki oli sanomattoman viehättävää, vaikkapa äiti itsepintaisesti vei hänet liikkeelle kuomuvaunuissa, jonka nahkaosilla vielä oli hänen nuoruutensa kuuma pyhä tuoksu, näytelläkseen häntä ystävillensä joka talossa kuuden penikulman ympäristöllä; ja isäukko riisti hänet kaupunkiin puoliselle klubiinsa, missä ihan huolettomalla ryhdillä esitteli hänet ainakin kolmellekymmenelle vanhalle soturille, joiden pojat eivät olleet armeijan nuorimpia upseereja eivätkä kunnostautumismitalin omistajia. Sitten oli Georgien vuoro; ja omat ystävänsä muistaen hän täytti talon sillä lajilla upseeria joka eleskelee halvoissa asumuksissa Southseassa tai Bromptonissa Montpelier-korttelissa — hyviä miehiä kaikki, vaan eivät varoissaan olevia. Äiti havaitsi heidän tarvitsevan tyttöjä kisakumppaneikseen; ja kun ei näistä puutetta ollut, niin talo surisi kuin kyyhkyslakka keväällä. He mullistivat kaikki ylösalaisin teatteriesityksiä varten; he katosivat puutarhoihin, kun heidän olisi pitänyt harjotella kappaleitansa; he sieppasivat kaikki käytettävissä olevat hevoset ja ajoneuvot, erittäinkin kotiopettajattaren kärryt ja lihavan ponyn; heitä putoili lohilammikkoon he pitivät kestejä nurmikolla ja pelasivat tennistä; ja he istuivat kaksittain veräjillä, ja Georgie huomasi ettei häntä vähimmässäkään määrässä tarvittu heidän huvittamiseensa.
"Totisesti!" hän virkkoi nähdessään viimeisen vilahduksen rakkaista vieraistansa. "He sanoivat minulle että heillä oli ollut kovin hauskaa, mutta eiväthän he ole toteuttaneet aikomuksistansa puoliakaan".
"Tiedän että heillä on ollut hauskaa — tavattoman hauskaa", sanoi hänen äitinsä. "Sinä olet yleinen hyväntekijä, rakkaani".
"Nyt voimmekin taas elellä hiljaisesti, vai mitä?"
"Oh, aivan. Minulla on eräs hyvin rakas ystävä, johon sinun tulee tutustua. Hän ei voinut saapua talon ollessa niin täynnä, sillä hän on rampa, ja tullessasi hän oli poissa. Hän on eräs mrs. Lacy".
"Lacy! En sellaista nimeä näillä seuduin muista".
"He saapuivat sinun lähdettyäsi Intiaan — Oxfordista. Hänen miehensä kuoli siellä, ja leski luullakseni menetti osan varoistaan. He ostivat Mäntylän Bassettin tien varrelta. Hän on hyvin miellyttävä nainen, ja me pidämme suuresti heistä kumpaisestakin".
"Etkö häntä leskeksi sanonut?"
"Hänellä on tytär. Sanoinhan toki sen, rakkaani?"
"Loiskahteleeko tyttö lohilammikkoihin ja kikatteleeko ja 'Oih, majuri Cottar!' ja sen semmoista?"
"Ei ollenkaan. Hän on ihan hiljainen tyttö ja hyvin musikaalinen. Hän on käynyt täällä harva se päivä nuottikirjoineen — hän nimittäin säveltääkin; ja hän työskentelee yleensä kaiken päivää, joten sinä et —"
"Mirjamistako puhutte?" tokaisi isä saapuen paikalle. Äiti vetäysi kyynäspään ulottuville hänestä. Georgien isässä ei ollut mitään hienotunteisuutta. "Oh, Miriam on herttainen tyttö. Soittaa taitavasti. Ratsastaakin taitavasti. Hän on oikea huonekunnan lemmikki. Hänellä on ollut tapana nimittää minua —" kyynäspää teki tehtävänsä, ja isä sulki suunsa tietämättömänä, mutta aina kuuliaisena.
"Mitä nimityksiä on hän teille antanut?"
"Kaikenmoisia hellittelysanoja. Minä pidän Miriamista kovasti".
"Kuulostaa juutalaiselta — Miriam".
"Juutalaiselta! Sano ennen itseäsi juutalaiseksi. Hän onHerefordshiren Lacyjä. Kun hänen tätinsä kuolee —" taas kyynäspää.
"Etpä sinä hänestä vilahdustakaan tiellesi saa, Georgie. Hän puuhailee soittelussaan tai äitinsä vaalimisessa kaiken päivää. Etkö sitäpaitsi olekin menossa kaupunkiin huomenna? Luulin sanoneesi jotakin opiston iltakokouksesta?" äiti puhui.
"Kaupunkiinkonyt! Mitä joutavia!" Vielä kerran tukittiin isän suu.
"Ajattelin sellaista hiukan, mutta en ole siitä aivan varma", vastasi talon toivo. Miksi yritteli äiti saada häntä poistumaan sen johdosta että joku musikalinen tyttö ja tämän rampa äiti olivat tulossa vieraisille? Hän ei pitänyt siitä että tuntemattomat naikkoset käyttivät hellittelynimityksiä hänen isälleen. Hän tahtoi tarkata noita tunkeiluhaluisia, jotka olivat olleet kunnassa vasta seitsemän vuotta.
Kaiken tämän luki riemastunut äiti hänen kasvoistaan, itse pysyen suloisen puolueettoman näköisenä.
"He saapuvat tänne tänä iltana päivälliselle. Lähetän vaunut heitä noutamaan. Eivätkä he viivy enempää kuin viikon".
"Kenties lähden kaupunkiin. En ole vielä oikein päättänyt". Georgie loittoni epäröiden. Opistolla oli ilmotettu pidettäväksi esitelmä ampumavarain määrästä kenttäpalveluksessa, ja puhujana oli mies jonka väitelmät enimmin ärsyttivät majuri Cottaria. Sitä varmasti seuraisi kiihkeä väittely, ja hän ehkä yltyisi puhumaan. Ehtoopäivällä hän otti vapansa ja lähti lohenmullojen pariin ajatuksiansa selvittämään.
"Hyvää kalaonnea, rakkaani!" toivotti äiti terassilta.
"Pelkään ettei sitä tule, maammo. Kaikki nuo kaupungin miehet, ja tytöt eritoten, ovat vieneet kaloilta viikoiksi ruokahalun. Ei heistä yksikään toden teolla välitä kalastamisesta. Hyppivät ja hoilaavat rannalla ja ilmaisevat jokaiselle kalalle puolen penikulman piirissä mitä aikovat tehdä, ja sitte viskaavat sille pörröisen kärpäsen. Totisesti, pelottaisi se minutkin, jos lohenmullo olisin".
Mutta asiat eivät olleet niin hullulla tolalla kuin hän oli olettanut. Mustat hyttyset tanssivat vedenpinnan yläpuolella, ja vesi oli huolellisesti puhdistettu. Kolmen neljännesnaulan painoinen kävi kiinni heti toisella heittämällä ja sai hänet innostumaan, ja hän siirtyili alas virtaa, kyyristellen kahilain ja angervojen takana, hiipaillen pensaspyökkiaidan ja jalan levyisen äyräänkaistaleen välillä, mistä hän saattoi tarkastella pyydystettäviänsä niiden voimatta erottaa häntä taustasta; vatsallaan lojuen hän viillätteli sinervää täkyä sivuttain sorapohjan heikoissa varjoissa yli kaareutuvien puiden alla. Hän oli tuntenut kalastusvetensä perinjuurin neljän jalan korkuisesta asti. Pohja-liekojen katveessa kyräilevät vanhat ja viisaat, kuten jonkun pyörteensilmän niskassa vaahdon alla laiskasti tärppivät lihavat venkaleetkin, joudutti vuoronsa jälkeen tuhon omiksi käsi joka nokkelasti jäljitteli liehuvaa kärpästä. Niinpä siis näki Georgie olevansa viiden penikulman päässä kotoa silloin kun hänen olisi pitänyt olla päivälliselle pukeutumassa. Emännöitsijä oli pitänyt hyvää huolta siitä ettei hänen pojunsa tyhjin käsin matkaan lähtisi, ja ennen kuin kävi vaihtamaan täkyä valkeaksi perhoseksi hän istahti oivallisen punaviinin ääreen voileipineen, joiden höysteenä oli kaikkea sellaista mitä ihailevat naiset valmistavat eivätkä miehet koskaan ota huomatakseen. Sitten takaisin, samalla nähden saukon kaivelevan simpukoita, kaniinien tekevän partioretkiä apilasniittyyn pyökkimetsän laidassa ja poliisimaisen hiiripöllön syöksevän pikku päästäisen niskaan, kunnes kuu kumotti täytenä ja hän irrotti vapansa liitoksista, lähteäkseen kotiin hyvin muistissa säilyneitä pensas-aidan aukkoja käyttäen. Hän kiersi talon taakse, sillä vaikka hän olisi saattanut rikkoa kaikkia muita sääntöjä milloin tahansa, niin oli hänen lapsuutensa laki loukkaamaton: kalastamasta tultua mentiin sisälle eteläisestä puutarhaveräjästä, puhdistauduttiin ulommassa pesuhuoneessa ja esiinnyttiin vanhempiensa ja parempiensa näkyvissä vasta pukua vaihdettuansa.
"Puoli yksitoista, totisesti! No, pannaan urheilun syyksi. Eivät he minua kuitenkaan ensimäisenä iltana tavata tahtoisi. Luultavasti ovat levolla". Hän livahti vierashuoneen avoimien ikkunain ohitse. "Ei, eivätpä olekaan. Niillä näyttää siellä olevan ylen mukavaa".
Hän näki isänsä istumassa omalla erikoisella tuolillaan, äitinsä omallansa, ja pianon ääressä istuvan tytön selkäpuolen. Puutarha näytti kuutamolla puolittain jumalaiselta, ja hän kääntyi astelemaan pitkin ruusulehtoa polttaakseen piipullisen.
Alkusoitelma päättyi, ja ilmaan liiteli ääni jollaista hän lapsuudessaan oli sanonut "kermaiseksi" — täyteläinen, eheä kontra-alto; ja tämän laulun hän kuuli, tavu tavulta:
Sa tunnetko tien yli purppuranummen,joll' yksi vain lyhty hohtaa,sen tien joka Armon Kaupunkiinsinut Unten rannasta johtaa —missä kärsivä saa kivut unhottaaeik' äiti ikävöi lastaan?Mut meitä — sääli meitä, oi! —mut meitä valvovia, oi! —meit' uksella Unten Kaupunginkäy polisi Päivä vastaan!
Kukin uupuen heittää jo kirjan ja kruununja kahleet ja auran ja kulkeetuon taipalen Armon Kaupunkiin,jonka uksen jo vartija sulkee,on palkkana työn heillä kylvyssä yönnäin sielu ja ruumis kastaa:mut meitä — sääli meitä, oi! —mut meitä valvovia, oi! —meit' uksella Unten Kaupunginkäy polisi Päivä vastaan!
Yli purppuranummen me katsoa saamme,mist' unten armaus alkaa,yli vilkaista Armon Kaupunkiin,sinne vain emme astua jalkaa!Me hyljeksityt sen muureja nytliki pääsemme ainoastaan:mut meitä — sääli meitä, oi! —mut meitä valvovia, oi! —meit' uksella Unten Kaupunginkäy polisi Päivä vastaan!
Viimeisen soinnun häipyessä hän tunsi kitalakensa kuivaksi ja tuntemattomien valtimoiden takovan sitä vastaan. Emännöitsijä, joka oli saanut päähänsä että hän oli pudonnut jokeen ja vilustunut, odotteli portailla antaakseen hänelle hyviä neuvoja, ja kun toinen ei häntä nähnyt eikä mitään vastannut, niin hän vei sisälle niin hurjan viestin, että äiti saapui koputtamaan hänen makuukamarinsa ovelle.
"Onko mitään tapahtunut, rakkaani? Harper sanoi luulevansa ettet ollut —"
"Ei ole mitään hätänä. Ei minua mikään vaivaa, maammo.Äläminusta ole huolissasi".
Hän ei tuntenut omaa ääntänsä, mutta se oli vähäpätöinen seikka siihen verraten mitä hän mielessänsä harkitsi. Ilmeisesti, ihan ilmeisesti, koko sattuma oli hullua leikkiä. Hän todisti sen selväksi majuri Georgie Cottarille, joka oli menossa seuraavana päivänä kaupunkiin kuulemaan esitelmää ampumavarain määrästä kenttäpalveluksessa; ja niin todistettuansa sen toisteli Georgien sielu ja aivot ja sydän ja ruumis riemukkaasti: "Tuo on Liljapoukaman tyttö — Hukkuneen Mantereen tyttö — Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen tyttö — Risutyttö!minätunnen hänet!"
Hän heräsi kankeana ja kyyryssään tuolilla, pohtimaan asemaa päivänvalolla, jolloin se näytti mahdottomalta. Mutta ihmisen täytyy syödä, ja hän lähti aamiaiselle sydän kurkussa ja lujasti hilliten itseänsä.
"Myöhästynyt, kuten tavallista", virkkoi äiti. "Poikani — Miriam".
Pitkä mustapukuinen tyttö kohotti katseensa häneen, ja Georgie menetti ainaisen hienotunteisuutensa — heti kun tajusi ettei tyttö ollut asioista perillä. Hän tuijotti Miriamiin tyynesti ja arvostelevasti. Siinä oli tuo runsas musta tukka, otsalta ylös sykkyräksi suorittuna, tuo omituinen kiehkura oikean korvan yläpuolella; siinä olivat nuo hieman lähekkäiset harmaat silmät, lyhyt ylähuuli, päättäväinen leuka ja tuttu pään asento. Siinä myös oli se pieni kaunispiirteinen suu, joka oli hänen huuliansa koskettanut.
"Georgie —rakkaani!"muistutti äiti hämmästyneenä, sillä Miriam punasteli tuon tuijotuksen alaisena.
"Minä — minä pyydän anteeksi!" Georgie sopersi. "En tiedä onko äiti sitä teille sanonut, että olen ajoittain jokseenkin tylsä, erittäinkin ennen kuin olen murkinoinut. Se — se on sukuvika". Hän kääntyi tutkistelemaan sivupöydälle ladottuja lämpimiä ruokia, riemuiten siitä että tyttö ei tiennyt — tyttö ei tiennyt.
Georgien haastelu aterialla oli lievästi mieletöntä, vaikkei äiti arvellut koskaan nähneensä poikaansa puoleksikaan niin pulskana. Miten saattaisi yksikään tyttö, kaikkein vähimmin niin arvostelukykyinen kuin Miriam, olla lankeamatta hänen jalkainsa juureen jumaloimaan? Mutta Miriam oli syvästi pahastunut. Ei oltu häneen konsanaan tuolla tavoin tuijoteltu, ja hän vetäysi nopsasti kuoreensa, kun Georgie ilmotti muuttaneensa mieltään kaupunkiin lähdöstä ja jäävänsä neiti Lacyn seuraksi, ellei tällä ollut mitään parempaa tehtävää.
"Oh, älkäähän antako minun suunnitelmianne häiritä. Minä olen työssä.Minulla on puuhia kaiken aamupäivää".
"Mikä sai Georgien käyttäymään niin oudosti?" huokasi äiti itsekseen."Miriam on ylen tuntehikas — kuten äitinsäkin".
"Te säveltelette, vai mitä? Taitaa sellainen kyky olla aika hauska. ('Porsas — oih, porsas!' ajatteli Miriam). Luulen kuulleeni teidän laulavan tullessani eilen illalla onkiretkeltäni. Pelkkää selittelyä Unten Rannasta muistaakseni? (Miriam värisi sielunsa sisintä myöten vastenmielisyydestä.) Tavattoman sievä laulu. Miten tulette sellaisia asioita ajatelleeksi?"
"Sävelenhän sinä, kultaseni, vain olet sepittänyt, vai kuinka?"
"Sanat myös, maammo. Sen varmasti tiedän", väitti Georgie säihkyvin silmin.
Ei, tyttö ei tiennyt.
"Niin, kyllä sanatkin olivat minun". Miriam puhui verkalleen, sillä hän tiesi kiihtyneenä sammaltavansa.
"Mutta mitensaatoitsen tietää, Georgie?" tiedusti äiti niin ihastuneena kuin olisi armeijan nuorin majuri ollut seurassa nokkeluuttaan näyttelevä kymmenvuotias.
"Jotenkuten olin siitä varma. Hoo, paljonkin minussa sellaista on, maammo, mitä et ymmärrä. Näyttääpä kuin olisi tulossa kuuma päivä. Lähtisittekö ehtoopäivällä ratsastamaan, neiti Lacy? Voimme lähteä liikkeelle teetä juotuamme, jos teitä haluttaa".
Miriam ei mitenkään kehdannut kieltäytyä, mutta ken tahansa nainen saattoi nähdä ettei hän ilahtunut ollut.
"Sepä soveltuukin oivallisesti, jos Bassettin tietä lähdette. Silloinhan minun ei tarvitsekaan lähettää Martinia kylään", virkkoi äiti äänettömyyttä keskeyttääkseen.
Kuten kaikilla hyvillä järjestäjillä oli äidilläkin yksi heikkoutensa — ainainen halu pikku tempuilla säästellä hevosia ja ajoneuvoja. Miesväki hänen huonekunnassaan valitti hänen tekevän heistä tavallisia kantajia, ja perheessä kulki kaskuna, että hän kerran isomman metsästysseurueen liikkeelle lähtiessä virkkoi isälle: "Jossattuisitsaamaan ammutuksi otuksenne lähellä Bassettia, rakkaani, ja jollei ole kovin myöhäinen, niin viitsisitkö pistäytyä lankapuotiin ja katsoa saako sieltä tämän väristä?"
"Sen tiesin olevan tulossa. Et sinä, äiti, milloinkaan tilaisuutta hukkaan heitä. Jos on kala tai matkakirstu haettavana, niin en suostu". Georgie nauroi.
"Sorsa vain. Mallettilla osaavat niitä laittaa kovin maukkaita", vastasi äiti yksinkertaisesti. "Eihän siitä ole sinulle vaivaa, vai mitä? Meillä on kevyt päivällinen yhdeksältä, kun on niin kuuma".
Pitkä kesäinen päivä venyi vuosisadoiksi; mutta vihdoinkin oli teevehkeet tuotu nurmikolle, ja Miriam ilmestyi esille.
Hän oli satulassa ennen kuin Georgie ehti apuansa tarjoamaan, hypähtäen kepeästi kuin lapsena ponyn selkään Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleelle lähdettäessä. Päivä piteli puoliansa armottomasti, vaikka Georgie laskeusi kolmasti maahan etsimään olemattomia kiviä Rufuksen kaviosta. Ilmipäivällä ei voi yksinkertaisiakaan asioita haastella, eikä se ollut yksinkertaista mikä Georgien mielessä pyöri. Hän siis heittäysi harvapuheiseksi, ja Miriam tunsi vuoroin huojennusta vuoroin ylenkatsetta. Häntä suututti se että tuo iso kohelo tiesi hänen sepittäneen laulunsa sanat; sillä vaikka neito voi laulaa salaisimmatkin haaveensa julki, niin ei häntä haluta nähdä miehisen ilkkujan niitä polkevan. He ratsastivat Bassettin kapealle punaisilla tiilillä lasketulle kadulle, ja Georgie keksi jos jotakin pulaa tuon sorsan ostamisessa. Lopuksi oli se käärittävä juuri sellaiseen kääreeseen kuin hän tahtoi, ja kiinnitettävä satulaan juuri yhdellä ainoalla tavalla, vaikka kello kävi yhdeksää ja he olivat penikulmien päässä päivälliseltä.
"Meidän täytyy joutua!" tuskaili Miriam kyllästyneenä ja suutuksissaan.
"Ei ole suurtakaan hoppua; mutta me voimme oikaista Dowheadin nummen poikitse ja päästää ratsut ruohikkoa pitkin laukkaamaan. Siinä säästämme puoli tuntia".
Hevoset hypähtelivät lyhyttä, tuoksuavaa nurmea pitkin, ja viivyskelevät varjot keräysivät laaksossa heidän laskettaessaan laajan kanervikon yli. Huomaamatta kiihtyi vauhti myyränreikien uhalla; Rufus odotteli kohteliaasti Miriamin Dandyä nummen loivan rinteen harjanteella. Sitten rinnakkain he ratsastivat alas kahden penikulman mittaista vierua tuulen viuhuessa heidän korvissaan, kahdeksan kavion täsmällisessä poljennossa ja kuolaimien kepeästi kilahdellessa.
"Hei, tuo oli reipasta!" huusi Miriam kiristäessään ohjakset tasangolle tultua. "Dandy ja minä olemme vanhat ystävykset, mutta en luule milloinkaan parempaa vauhtia kiitäneemme".
"Kuitenkin olette parina kertana kiitänyt nopeammin".
"Todellakin? Milloin?"
Georgie kostutti huuliaan. "Ettekö muista Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaivalta — minun seurassani — kun 'Ne' ajoivat takaa — hietikkotiellä meren oikealla puolella — rientäessämme nummen lyhtypatsaan luo?"
Tyttö henkäisi rajusti. "Mitä — mitä tarkotatte?" hän kiihtyneesti kysyi.
"Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaivalta ja — tuota kaikkea muuta".
"Tarkotatte —? En laulanut Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleesta mitään. Varmasti en. En ole kertonut ainoallekaan elolliselle olennolle".
"Mainitsitte poliisi Päivää ja lyhtyä nummella ja Unten kaupunkia. Se kaikki liittyy yhteen, nähkääs — se on sama maa — ja oli helppo nähdä missä olitte ollut".
"Hyvä jumala! — Se liittyy yhteen — liittyy tietysti; mutta — minä olen ollut — te olette ollut — Oi, kävellyttäkäämme, tahi putoan!"
Georgie asettui hänen kohdalleen ja pidätti vapisevalla kädellään Dandyn askeleita. Miriam nyyhki niinkuin hän oli nähnyt luodin satuttaman miehen nyyhkivän.
"Ei ole mitään hätää — ei mitään", kuiskasi Georgie heikosti. "Mutta — mutta totta se on, sen tiedät".
"Totta! Olenko järjiltäni?"
"Et, ellen ole minäkin. Koetahan miettiä rauhallisesti hetkinen.Miten saattaisi kukaan tietää Kolmenkymmenen PenikulmanAjotaipaleesta, jos hän ei sitä kulkenut olisi?"
"Mutta missä? Muttamissä?Sanokaa!"
"Siellä — missä lieneekään — meidän maassamme kait. Muistatko kun sitä ensi kerran ratsastit? Sinun täytyy".
"Se oli kaikki unta — kaikki unta!"
"Niin, mutta sanohan; sillä minä tiedän".
"Kunhan ajattelen. Minä — me emme saaneet millään ehdolla meluta — emme millään ehdolla". Hän tuijotti Dandyn korvien välitse näkemättömin silmin ja pakahtuvin povin.
"Syystä että 'Se' oli kuolemaisillaan isossa talossa?" pitkittiGeorgie jälleen pidättäen hevoset.
"Siellä oli puutarha, jonka kultanuppinen rautasäleaita oli vihreäksi maalattu. Muistattekote?"
"Tottahan toki. Istuinhan vuoteen toisella puolella ennen kuin 'Se' yskäisi ja 'Ne' hyökkäsivät sisälle".
"Te!" — soinnukas ääni oli luonnottoman täyteläinen ja voimakas, ja tytön suuret, avoimet silmät hehkuivat hämyssä hänen tuijottaessaan toveriinsa läpitunkevin katsein. "Siis olet sinä Poju — minun Risupoikani, ja olen sinut tuntenut koko ikäni!"
Hän lyyhistyi Dandyn kaulalle. Georgie tempautui vapaaksi siitä voimattomuudesta, joka oli hänen jäsenensä herpaannuttamaisillaan, ja pujautti käsivartensa tytön uumille. Hervoton pää painui hänen olkaansa vasten ja hän huomasi kuivuvin huulin haastelevansa lauseita joita siihen aikaan oli uskonut ainoastaan painetuissa romaaneissa löytyvän. Onneksi pysyivät hevoset alallaan. Tyttö ei tointuessaan yrittänyt vetäytyä pois, vaan nojaili paikoillaan kuiskien: "Tietysti sinä olet Poju, enkä minä tuntenut — enkä minä tuntenut".
"Minä tunsin eilen-illalla; ja nähdessäni sinut aamiaisella —"
"Oh, siksi siis! Kummastutti minua. Luonnollisesti sinä oivalsit kaiken".
"En voinut puhua aikaisemmin. Pidä vaan pääsi siinä, rakkahin. Kaikki on hyvin nyt, eikö niin?"
"Mutta miten enminätuntenut — kaikkien näiden vuosien ja vuosien jälkeen? Muistan — oi mitä kaikkea muistankaan!"
"Kerrohan minulle hiukan. Minä pidän huolta hevosista".
"Muistan odotelleeni sinua laivan saapuessa. Muistatko sinä?"
"Liljapoukamassa, Hongkongin ja Javan takana?"
"Nimitätkösinäkinsitä siksi?"
"Sinä minulle nimen sanoit, kun minä olin eksynyt mantereella.Sinähän se minulle myöskin näytit tien vuoriston halki?"
"Kun saaret luisuivat? Minä kaiketikin, sillä ketään muuta en muista kuin sinut. Kaikki toiset olivat 'Niitä'."
"Hirveitä ilkiöitä olivatkin".
"Niin, muistanpa kun ensi kertaa opastin sinut Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleelle. Sinä ratsastat ihan kuten olet aina ratsastanut — ennenkin. Sinäoletsinä!"
"Sepä omituista. Samaa minä sinusta tänään ehtoopäivällä ajattelin.Eikö tämä ole ihmeellistä?"
"Mitähän tämä kaikki merkitsee? Miksi juuri sinulla ja minulla maailman miljonista ihmisistä on tämä — tämä seikka välillämme? Mitä se merkitsee? Minua pelottaa".
"Tätä!" selitti Georgie. Hevoset jouduttivat askeleitansa. Ne luulivat kuulleensa käskyn. "Kenties kuolema opettaa meille lisää, mutta tätä se nyt merkitsee".
Tyttö ei vastannut. Mitä olisi hän voinut sanoa? Maailman olojen mukaan eivät he vielä olleet yhdeksää tuntia toisiansa tunteneet, mutta asia ei maailmaa koskenut. Syntyi sangen pitkällinen äänettömyys, jolloin heidän hengityksensä huokui katkonaisesti kuin eetterihöyryissä.
"Tuo oli toinen", kuiskasi Georgie. "Muistathan?"
"Ei ollut!" — kiihkeästi. "Ei ollut!"
"Nummella eräänä yönä — kuukausia takaperin. Sinä olit aivan sen näköinen kuin nyt, ja me samoilimme ylt'ympäri maata".
"Kaikkialla oli tyhjääkin. Olivat poissa. Kukaan ei meitä säikytellytMistähän syystä, Poju?"
"Ei, jossenmuistat, niin täytyy sinun muistaa jatkokin. Tunnusta pois!"
"Muistan paljon seikkoja, muttatiedänetten sitä tehnyt. En ole koskaan — ennen kuin juuri äsken".
"Teitpä, rakkahin".
"Tiedän etten tehnyt, syystä että — oi, on turha yrittää mitään salata! — syystä että tosiaan aijoin".
"Ja tosiaan toteutit aikomuksesi".
"En; aijoin, mutta joku toinen tuli väliin".
"Ei ollut ketään toista. Eikä ole koskaan ollut".
"Oli — ja on aina. Oli toinen nainen — tuolla ulkona merellä. Minä näin hänet. Se tapahtui toukokuun 26 päivänä. Minulla on päivämäärä kirjotettuna muistiin".
"Vai oletsinäkinpitänyt päiväkirjaa unistasi? Tuo juttu toisesta naisesta on ihmeellinen, sillä merellä minä silloin tosiaankin olin".
"Olen siis oikeassa. Mistä minä tiedän mitä sinä olet tehnyt — valveilla. Ja minä ajattelin ettäsinuahanvain minä —"
"Et ole eläissäsi ollut niin väärässä. Onpa sinulla sisupahainenkin! Kuulehan, kultaseni". Ja Georgie tietämättänsä vannoi pattovalan. "Tätä — tätä tällaista asiaa ei kukaan sano toiselle, sillä häntä naurettaisiin; mutta kunniasanallani vakuutan, lemmittyni, ettei minua koko elämäni aikana ole suudellut ainoakaan elollinen olento omaisiani lukuunottamatta. Älä naura, rakas. En sitä sanoisi kenellekään muulle kuin sinulle, mutta totinen totuus se on".
"Minä tiesin! Sinä olet sinä. Voi,tiesinsinun jonakuna päivänä saapuvan; mutta en sinua vähääkään sinuksi aavistanut ennen kuin itsesi ilmaisit".
"Anna minulle siis toinenkin".
"Etkä sinä koskaan välittänyt vilkaistakaan muihin? Ja koko maailmanhan on täytynyt sinua rakastaa ensi näkemästä asti, Poju".
"Sen pitivät omana tietonansa, jos niin oli asian laita. Ei; en koskaan välittänyt".
"Ja me myöhästymme päivälliseltä — oi, miten voin katsella sinua valolla äitisi nähden — ja minun äitini!"
"Meidän täytyy näytellä että sinä olet neiti Lacy, kunnes asianomainen hetki saapuu. Mikä on lyhyin aika ihmisten mennä kihloihin? Kaiketihan meidän täytyy alistua kaikkiin noihin menoihin, vai mitä?"
"Oh, en mielelläni puhu tuollaisista arkiasioista. Muistanpa jotakin mitä sinä et tiedä. Olen siitä varma. Mikä minun nimeni on?"
"Miri — ei, eipä totisesti olekaan! Maltahan puoli sekuntia, niin se palaa mieleeni. Sinä olet — ethän? Hei,nuovanhat sadut — ennen kuin aloin käydä koulua! Sen koommin en ole niitä ajatellut. Oletko sinä se alkuperäinen, ainoa Annie_ja_louise?"
"Siksi sinä minua aina nimitit ensimäisestä alusta asti. Nytpä olemme vasta puistokujan suussa, jo tunnin verran myöhästyneinä".
"Mitä sillä väliä? Noinko kauvas siis ulottuu uniemme sarja? Niinpä tietysti. Minun täytyy ratsastaa keittiön puolelle tämän linnun pahuksen takia — lempo sen periköön!"
"'Ha, ha!' sanoi sorsa nauraen — muistatkosen?"
"Kyllä muistan — kukkaruukut jaloissani, ja kaikki. Olemme olleet yhdessä kaiken tämän aikaa; ja minun täytyy sanoa sinulle hyvästi päivälliseen asti.Tokihannäen sinut päivällisellä?Tokihanet hiivi huoneeseesi, kulta, ja jätä minua yksikseni koko illaksi? Hyvästi, rakkahin — hyvästi".
"Hyvästi, Poju, hyvästi. Varo veräjänpieltä! Älä päästä Rufusta valloillaan syöksymään talliinsa. Hyvästi. Kyllä tulen päivälliselle; mutta — mitä teen nähdessäni sinut valolla?"