"Elä puhu joutavia, ukko! Voihan toinen löytää sen ja toinen jättää sen takaisin. Muuten en ole nähnyt enkä tiedä asiasta mitään."
Ukko Hauchecorne oli aivan masennuksissaan. Nyt hän vihdoin ymmärsi tarkoituksen. Tuo mies siis syytti häntä siitä, että hän olisi toisen kautta toimittanut lompakon takaisin omistajallensa.
Hän pani vastalauseen mokomaan syytökseen. Mutta koko pöytäseurue rähähti nauramaan hänelle.
Ukko Hauchecorne ei viitsinyt lopettaa päivällistänsä, vaan lähti tiehensä pilkkaajain seurasta.
Häpeissänsä ja kiukustuneena palasi hän kotiin. Häntä suututti ja harmitti sitä enemmän, kun hänen sisällisesti täytyi tunnustaa, että hän kyllä olisi voinut niin menetellä kuin tuo Criquetotin mies otaksui hänen tehneen; vieläpä olisi hän voinut tästä onnistuneesta keksinnöstänsä kerskaillakin.
Hämärästi käsitti hän, että hänen oli mahdoton todistaa viattomuuttansa, olletikin kun hänen kujeileva luonteensa oli kyllin tuttu paikkakunnalla. Hän tunsi itsensä syvästi, ihan sydämeensä asti loukatuksi moisesta väärästä epäluulosta.
Hänen täytyi ryhtyä taas uusimaan kertomustansa, joka päivä päivältä venyi yhä pitemmäksi, sillä joka kerta lisäsi hän siihen uusia syitä ja yhä ankarampia vakuutuksia; hän käytti juhlallisia valoja, jotka hän yksinäisyydessänsä keksi ja sommitteli, sillä lakkaamatta mietti hän tuota nuorajuttua. Mutta mitä sotkuisemmaksi hänen puolustuksensa ja mitä mutkallisemmaksi hänen todistuksensa kävi, sitä vähemmän häntä kaikkialla uskottiin.
"Nuo ovat valehtelijan temppuja", sanoivat ihmiset hänen selkänsä takana.
Hän tunsi sen: tuo nuorajuttu kalvoi hänen mieltänsä ja hänen voimansa kuluivat turhanpäiväisissä ponnistuksissa.
Hän alkoi vihdoin riutua silminnähtävästi.
Ihmiset kärttivät nyttemmin häntä kertomaan "nuorajuttua" aivan niin kuin sotavanhusta pyydetään kertomaan tappeluista, joissa hän on ollut mukana. Ukko poloisen järki oli saanut kuolettavan iskun ja se heikkoni yhä enemmän ja enemmän.
Joulukuun lopulla täytyi hänen laskeutua vuoteen omaksi.
Tammikuun ensi päivinä hän sitten jo kuoli, mutta vielä kuolemankamppailun hourailussakin puolusti hän viattomuuttansa hokien:
"Tuollainen nuoranpätkä, vähäinen nuoranpätkä se oli! Kas tässä se on, katsokaa itse, hra pormestari!"
Meri ruoski rannikkoa lyhyellä ja yksitoikkoisella läikyllänsä. Pienet valkoiset pilvet kiitivät vihurituulessa nopeasti kuin linnut suurella, sinisellä taivaankaarella. Valtamereen päin alenevan laakson alhossa sijaitseva kylä ikäänkuin lämmittelihe päivän paisteessa.
Aivan laakson suussa oli meren rannalla yksinäinen Martin-Levesquen talo eli oikeammin mökki. Se oli näet vain vähäinen kalastaja-asunto, jonka seinät olivat savesta ja katto oljista; ylinnä kasvoi katolla sinisiä kurjenmiekkoja. Tuvan edessä levisi nenäliinan kokoinen puutarhatilkku, joka kasvoi sipulia, kaalinpäitä, persiljaa ja anisputkia. Aitauksella oli tämä päivä erotettu yleisestä kylätiestä.
Mökinmies oli kalalla; vaimo taas hääräsi tuvan ulkopuolella korjaten silmuksia suuressa, ruskeassa verkossa, joka oli ripustettu kuivamaan mökin ulkoseinälle; verkon yläpuolella nurkassa näkyi hirmuisen suuri hämähäkin verkko. Noin neljätoista vuotias tyttö istui olkituolilla puutarhan veräjän suussa taapäin keikistyneenä ja nojautuneena veräjän puolapuuta vastaan parsien muutamia kuluneita, rikkinäisiä ja vaatimattomia liinavaatteita. Toinen, vuotta nuorempi tyttönen viihdytteli käsivarsillansa vallan pientä lasta, joka ei osannut vielä puhua eikä kävellä. Nenät vastatusten istui maassa pari kaksi- tai kolmivuotiasta palleroista penkoen puutarhamaata kömpelöillä kätösillänsä ja viskellen toisinaan kourallansa multaa toisillensa vasten naamaa.
Kukaan ei puhunut mitään. Ainoastaan pienin poloinen, jota sisko koetti viihdyttää sylissänsä, parahteli alinomaa pienellä, kimeällä ja heikolla äänellänsä. Tuvan ikkunalla nukkua rojotti kissa; seinivieressä kasvoi kauniita, kukkivia valkolakkoja eli leukoijia, joissa pärisi virkeä kärpäisparvi.
Äkkiä huudahti veräjällä ompeleva tyttönen:
"Äiti!"
"No, mitä nyt?" kysyi äiti.
"Nyt se on taas täällä", sanoi tyttö.
Lapset olivat olleet levottomia jo aamusta alkaen, kun eräs outo mies oli maleksinut mökin ympärillä: vanhanpuoleinen kerjäläisen näköinen mies. Saattaessansa merelle lähtevää isäänsä venheelle olivat nämä jo huomanneet miehen. Silloin istui tämä maantien ojan reunalla heidän veräjäänsä vastapäätä. Ja kun he taas palasivat rannasta istui ukko yhä paikoillansa katsellen mökille päin.
Hän näytti kovin kurjalta ja sairalloiselta. Tuntikauteen ei hän ollut hievahtanutkaan paikaltansa. Huomattuansa, että lapset pelkäsivät häntä kuin pahantekijää, nousi hän vihdoin ylös ja poistui nilkuttaen toista jalkaansa.
Mutta jonkun ajan kuluttua näkivät he ukon jälleen lähestyvän hitain ja väsynein askelin. Tällä kertaa hän istahti hiukan edemmäs ja tuijotteli taloa kohti ikäänkuin väijyisi hän sen asukkaita.
Lapsia ja äitiäkin alkoi peloittaa. Olletikin oli äiti pelonalainen, sillä hän oli luonnostansa säikkyväinen ja tiesi, ettei hänen miehensä palaisi mereltä ennenkuin hämärän tullen.
Hänen miehensä nimi oli Levesque; häntä itseänsä taas kutsuttiin Martinin emännäksi. Yhteisellä nimellä kutsuttiin pariskuntaa Martin-Levesqueksi. Syy tähän oli seuraava: Martinska oli ollut ensimäisissä naimisissa Martin nimisen merimiehen kanssa, joka aina kesiksi purjehti Uuteen maahan turskanpyyntiin. Tämän kanssa oli vaimo ollut naimisissa pari vuotta, joiden kuluessa heille oli syntynyt tyttö; kun kolmimastoinen parkkilaiva "Kaksoissisaret", kotoisin Dieppestä, hävisi teille tietämättömille matruusi Martinin kanssa, oli vaimo ollut raskaana jo kuudetta kuukautta.
Myöhemmin ei koko laivasta oltu saatu ollenkaan mitään tietoja. Ainoakaan sen matruuseista ei ollut palannut. Luonnollisesti otaksuttiin kaikkialla, että laiva oli hukkunut miehistöineen päivineen.
Vaimo oli odottanut miestänsä kymmenen pitkää vuotta ja elättänyt vaivoin itse molemmat lapsensa. Sitten oli eräs kylän kalastajista nimeltä Levesque, joka oli leskimies ja jolla ensimäisestä vaimostansa oli poika, kosinut häntä tuntien hänet toimeliaaksi ja hyväksi ihmiseksi. Häät vietettiinkin ja kolmen vuoden kuluessa syntyi uudelle pariskunnalle kaksi lasta.
Ahkerasti ja vaivalloisesti työskennellen elättivät he itsensä. Leipä oli kallista ja liha melkein tuntematonta herkkua heidän taloudessansa. Joskus täytyi tehdä velkaakin leipurin luona ... talvella ... myrskyisimpinä kuukausina. Lapset olivat kuitenkin pysyneet terveinä, Jumalan kiitos. Ihmiset sanoivatkin:
"Ne ovat kunnon ihmisiä kumpikin. Martinska on toimelias vaimo ja Levesquen vertaista kalastajaa tuskin toista löytyy." — — —
Veräjällä istuva tyttönen sanoi uudelleen.
"Luulisi melkein, että tuo ukko tuntee meidät. Ehkä on se joku kerjäläinen Eprevillestä tai Auzeboscista."
Äiti katsahti ukkoon päin. Ei, ei tämän seudun väkeä tuo mies ikinä ollut, sen hän heti näki.
Kun mies ei liikahtanut paikaltansa, vaan istui siinä kuin mikäkin paalu tuijottaen itsepäisesti Martin-Levesquen mökille, suuttui vaimo, jonka pelko teki rohkeaksi, kaappasi lapion ja meni urheana veräjälle.
"Mitä te siinä vahtaatte?" kysyi hän maleksijalta.
Tämä vastasi käheällä äänellä:
"Levähdän tässä raitista ilmaa hengittäen. Häiritsenkö minä sillä ketään?"
Vaimo tiuskaisi vastaan:
"Mutta mitä varten te maleksitte tässä päiväkauden ikäänkuin vakoilisitte taloa?"
Mies vastasi hiljaisesti:
"Pahaa minä en tee kenellekään. Enkös minä saisi istua tässä yleisen tien vieressä?"
Vaimo ei osannut vastata tähän mitään, vaan palasi tupaan.
Päivä kului vähitellen puoleen. Keskipäivän aikana katosi mies tiepuolesta. Mutta noin klo 5 iltapäivällä kulki hän taas talon ohitse. Sitten ei häntä enää näkynyt.
Hämärässä palasi Levesque mereltä. Asia kerrottiin hänelle.
"Se on joku karkulainen tai muu roisto", arveli Levesque.
Rauhallisena riisuutui hän lepäämään, mutta hänen vaimonsa mietti yhä tuota maleksijaa, joka oli tuijottanut häneen niin omituisilla silmillä. Seuraavana päivänä oli ilma kovin myrskyinen. Levesque huomasi heti, ettei merelle ollut menemistä pienellä venheellä, ja jäi kotiin auttelemaan vaimoansa verkkojen parsimisessa.
Noin klo 9 aamulla tuli vanhin tyttö, joka oli ollut ostamassa leipää, juoksu-jalassa ja peljästyneen näköisenä kylältä huutaen:
"Äiti, se ukko on taas täällä!"
Äitikin säikähtyi, kalpeni ja sanoi miehellensä:
"Mene sinä puhuttelemaan häntä, Levesque; ja sano, ettei hän saa väijyä taloa tuolla lailla! Hän säikyttää sekä lapset että minut!"
Levesque, joka oli suuri, iholtansa tiilikiven värinen merimies, leu'assa sankka punainen parta, sinisilmäinen, paksukaulainen ja kaulassa aina lämmin kaulahuivi merituulen ja sateen vuoksi, läksi levollisena tallustelemaan tuonoisessa paikassansa istuvan maleksijan luo. Miehet jäivät juttelemaan keskenänsä. Äiti ja lapset katselivat heitä kauvempaa ahdistuneina ja pelvosta vavisten.
Äkkiä näkivät he oudon miehen nousevan istualtansa ja tulevan Levesquen kanssa talolle päin.
Martinska peräytyi peljästyneenä. Levesque lähestyi häntä sanoen:
"Anna hänelle vähän leipää ja lasi omenaviiniä. Mies ei sano syöneensä pariin päivään."
Vaimon ja lasten perässä tulivat molemmat sitten tupaan. Maleksija istahti pöydän ääreen ja alkoi syödä alla päin ja kaikkien katseita väistäen.
Martinska katsoi häntä koko ajan tarkkaavasti. Molemmat vanhemmat tyttäret seisoivat selin oveen: toinen, jolla oli nuorin lapsi sylissänsä, tähysteli miestä ahnain silmin; molemmat nuoremmat tuhkapöperöt istuivat takkalieden pankolla leikitellen sysimustilla hiilillä, mutta lopettivat hekin leikkinsä töllistelläksensä outoa vierasta.
Istahtaen eräälle tuolille kysäisi Levesque:
"Mistä kaukaa vieras tulee?"
"Viimeksi Cettestä."
"Aivanko jalkaisin vai —?"
"Aivan jalan. Täytyy kävellä, kun ei ole varaa ajaa kyydillä."
"Ja minne asti ollaan matkalla?"
"Ei tätä edemmäs."
"Teillä on siis tuttavia tässä kylässä."
"Paljo mahdollista."
Molemmat vaikenivat. Vieras söi hitaasti, vaikka olikin nälkäinen, ja joi kulauksen omenaviiniä jokaisen suupalan päälle. Hänen kasvonsa näyttivät riutuneilta, ryppyisiltä ja laihoilta; hän oli nähtävästi kärsinyt paljo.
Sitten kysäisi Levesque häneltä äkkiä:
"Mikä vieraan nimi on?"
Nostamatta päätään sanoi tämä:
"Martiniksi minua on kutsuttu."
Outo väristys puistatti äitiä. Hän astui askeleen lähemmäs ikäänkuin tutkiaksensa tarkemmin miehen kasvoja ja jäi seisomaan hänen eteensä avosuin ja herpoutunein käsivarsin. Kotvaan ei kukaan virkkanut mitään. Vihdoin kysäisi Levesque:
"Onko vieras kotoisin näiltä seutuvilta?"
Tähän vastasi tämä lyhyesti:
"Täältä minä olen."
Ja kun hän vihdoin nosti ylös päänsä, kohtasivat vaimon ja vieraan katseet toisensa; kauvan tuijottivat he näin toisiansa ikäänkuin olisivat he tarttuneet silmistänsä koukuilla kiinni.
Äkkiä kuiskasi vaimo muuttuneella, väräjävällä äänellä:
"Oletko se sie, ukkoseni?"
Hitaasti vastasi tämä.
"Olen."
Mutta paikaltansa ei hän hievahtanut. Jatkoi vain ateriaansa.
Enemmän hämmästyneenä kuin liikutettuna sopersi Levesque:
"Siekö se siis olet, Martin?"
Yhtä yksinkertaisesti vastasi mies:
"Miehän se vain olen."
Martinskan toinen aviomies kysyi sitten:
"Mistäs sinä nyt tulet?"
Martin kertoi vaatimattomasti:
"Afrikan rannikolta. Laiva seilasi hietasärkkään ja meni kumolleen. Kolme meistä sentään pelastui: Picard, Vatinel ja minä. Mutta rantaan päästyämme ottivat alkuasukkaat meidät vangeiksi ... ja kaksitoista vuotta olen saanut tehdä työtä kuin orja. Picard ja Vatinel kuolivat pois. Eräs englantilainen laivuri otti minut sitten mukaansa ja toi Cetteen. Ja sieltä minä nyt viimeksi tulen."
Vaimo oli alkanut itkeä ja peitti esiliinalla kasvonsa.
Hetken kuluttua kysyi Levesque:
"Ja mitäs me nyt teemme, Martin?"
Martin kysyi vuorostansa:
"Oletkos sinä hänen miehensä?"
"Olen", vastasi Levesque rehellisesti.
Sitten katsoivat he toisiinsa ja vaikenivat.
Tarkastellen lapsia ympärillänsä sanoi Martin osoittaen molempia tyttösiä pään nyökähdyksellä:
"Nuoko siis ovat minun?"
"Nuo kaksi", vastasi Levesque.
Isä ei noussut ylös heitä syleilemään, vaan sanoi ainoastaan:
"Hyvä Jumala, kuinka suuriksi ne ovat kasvaneet!"
Kotvan kuluttua kysyi Levesque uudelleen:
"Ja mitäs me nyt teemme, Martin?"
Martin hämmästyi eikä näyttänyt tietävän, mitä sanoa. Vihdoin sanoi hän:
"Minä myönnyn siihen, mitä sinä päätät. Mitään vääryyttä en tahdo tehdä sinulle. Mutta itse taloon nähden on asia hieman haitallinen sinulle. Kaksi noista lapsista on siis minun, kolme nuorinta kuuluu sinulle. Kummallekin tietysti omansa. Entäs äiti? Onko hän sinun vaimosi vaiko minun? Minä tyydyn siihen, mitä sinä päätät. Mutta mitä taloon tulee, niin on se minun, sillä sen olen minä isävainajaltani perinyt; tässä olen myöskin syntynyt ja kirjat todistavat, että minä olen täällä isäntä."
Vaimo itki yhä ja nyyhkytti siniseen esiliinaansa. Molemmat vanhemmat lapset olivat tulleet lähemmäs ja katselivat levottomina isäänsä. Tämä oli nyt lopettanut ateriansa. Nyt kysyi hän vuorostansa Levesqueltä:
"Niin, mitä me nyt teemme?"
Levesque oli saanut uuden ajatuksen:
"Mennään kirkkoherran puheille ja annetaan hänen päättää."
Martin nousi ylös ja lähestyi vaimoansa, joka nyyhkien heittäysi hänen rinnoillensa:
"Mieheni, mieheni, sinä olet siis palannut! Martin, poloinen Martin, sinä olet siis jälleen kotona!"
Martin sulki hänet syliinsä. Entisyys valtasi äkkiä vaimoparan, voimakas vanhojen muistojen sysäys, joka muistutti häntä siitä, millainen hän oli ollut 20-vuotiaana ja miten tuo sama mies silloin oli häntä syleillyt.
Martin tuli itsekin liikutetuksi ja suuteli häntä otsalle. Pankolla istuvat pienokaiset alkoivat yhdessä ulvoa nähdessänsä äidin itkevän ja tähän ulinaan yhtyi kaikkein nuorin poloinen kimeällä äänellänsä, joka soi kuin mikäkin pajupilli.
Levesque seisoi odottaen vieressä;
"No", sanoi hän, "mennään järjestämään asiat reilaan."
Martin irroittihe vaimostansa ja katseli taas molempia lapsiansa.
"Tulkaa toki suutelemaan isäänne", sanoi äiti tytöille.
Nämä lähestyivät yht'aikaa kuivin silmin, hämmästellen ja hieman pelokkaina. Kömpelönä suuteli isä heitä vuorottain poskille. Kun nuorin pienokainen näki vieraan lähestyvän, alkoi se parkua niin kauheasti, että näytti vallan menehtyvän.
Miehet läksivät sitten yhdessä ulos.
Mennessänsä kylän kahvilan ohitse, kysyi Levesque:
"Entä jos joisimme kupin kuumaa?"
"En minä vastaan hangoittele", sanoi Martin.
Miehet astuivat sisään kahvilaan, joka tähän aikaan päivästä oli vallan tyhjä.
"Päivää, Chicot", sanoi Levesque isännälle. "Tuokaapa meille pari kuppia kahvia rukiisen kerman kanssa. Tämä tässä on Martin ... muistanetko vielä vaimoni ensimäistä miestä? Heidän laivansa 'Kaksoissisaret' on tehnyt haaksirikon, mutta hän on pelastunut ... ja palannut takaisin!"
Kantaen laseja toisessa ja karahvia toisessa kädessänsä tuli isäntä — suurivatsainen, verevä ja lihava mies — puuskuttaen heidän luoksensa ja sanoi rauhallisesti:
"Elä hiidessä! Sinä olet siis jälleen kotikylässä, Martin?"
"Niin olen", vastasi Martin.
Virralla lepäävää, paksua usvaa ei ainoakaan tuulen henkäys liikutellut. Se lepäsi vetten yli kuin himmeä pumpulipilvi. Läheiset kukkulatkin häämöittivät epäselvinä omituisten ourujen takana kuin köynnösvuoret.
Mutta kun päivän sarastus läheni, alkoivat vuorten rinteet jo näkyä. Koitteen lähettämässä ennakkovalossa ilmestyi vuoren juurella vähitellen näkyviin ikäänkuin valkeita täpliä, jotka oikeastansa olivat hyvinrakennettuja, rapattuja maataloja. Kanahuoneista kuului kukkojen laulua. Joen toiselta rannalta, joka häämöitti usvan lävitse juuri Fretteä vastapäätä, kuului silloin tällöin tätä tuuletonta hiljaisuutta häiritsevää heikkoa melua. Milloin kuulusti se epäselvältä loiskeelta, joka ei voinut olla muuta kuin hiljalleen lähestyvän venheen aiheuttama, milloin kuului kovempaa ääntä kuin airojen lusketta, ja vihdoin aimo loiskaus kuin olisi joku pehmeä esine pudotettu veteen.
Sitten oli kaikki hiljaista, aivan hiljaista.
Jonkun ajan kuluttua kuului taas hiljaista puhetta, jumala tiesi mistä päin, ehkä sangen etäältä, mahdollisesti myöskin verrattain läheltä; mutta noiden maalla ja vesillä syntyneiden, läpikuultamattomien usvien keskeltä se kuului. Usvapilvet liitivät arkoina ohitse kuin valkoiset, säikkyvät linnut, jotka arpaheinikossa yön nukuttuansa häviävät päivän ensi koitteessa ... paetaksensa pois, ijäksi pois! Vain hetkisen ajan voit nähdä ne, kun ne siivet ojoina ja pelonalaisesti, vienosti äännähdellen liitävät usvan halki herättäen huudoillansa kaikki rantavuorten rinteillä öitsivät kumppalinsa.
Äkkiä ilmestyi kaupungin vastakkaiselle rannalle aluksi melkein huomaamaton tumma varjo, joka vähitellen suureni ja selveni, kunnes joella liitävän harvenevan usvapilven läpi tuli esille matala, kahden hengen kuljettama venhe eli haapio, joka vihdoin laski rantaruohistoon.
Soutaja nousi ylös, otti purren perästä kala-ämpärin ja heitti olallensa vielä vettä valuvat kalaverkot. Perässä istuva kumppali, joka vielä jäi hievahtamatta omalle paikallensa, sanoi:
"Ota pyssy mukaan, Mailloche! tuolla rinteillä ajamme piilostansa jonkun jänöjussin vai mitä, häh?"
"Otetaan vain. Varrohan, minä palaan pian", sanoi Mailloche.
Ja sitten kaahlasi hän maihin piilottaaksensa kala-ämpärin jonnekin.
Haapion tuhdolle jäänyt perämies täytteli verkalleen piippunsa ja sytytti sen.
Miehen nimi oli Labouisse (= pyökki), mutta tavallisesti kävi hän nimellä Chicot (= Kanto); kumminsa Maillochonin — eli kuten kansa tavallisesti lausui nimen Mailloche (= Nuija) — kanssa oli hän yhtynyt ryöstäjäin arveluttavaa ja epävarmaa ammattia harjoittamaan.
Ollen oikeastansa alimpia kippareita, purjehtivat he säännöllisesti ainoastaan nälkäkuukausina. Lopun vuotta liikkuivat he ryöstöretkillä. Maleksien vesillä yöt ja päivät ja väijyen kaikkea kuollutta ja elävää saalista harjoittivat he salapyyntiä vesillä, kulkivat öisillä salametsästysretkillä ja esiytyivät merirosvoina vedenlaskun aikoina. Toisinaan väijyivät he hirviä Saint-Germainin metsissä, toisinaan samoilivat he merenrannikkoja etsien hukkuneita, joiden taskut he voisivat tyhjentää, taikka keräillen veden tuomia ryysyjä, tyhjiä pulloja, jotka vuoksiveden mukana liukuivat rantaan häilyen juopuneiden lailla kaula ilmassa, taikka kokoilivat he tuulen tuomia tukkia, lautoja y.m. puutavaroita rannikolta, mistä he sitten pujahtivat keveästi piilopaikkoihinsa. Usein lähtivät he jalkaisin kotoansa keskipäivällä ja kulkivat laiskasti rantaviertä, kunnes tulivat johonkin pikku ravintolaan joen varrella. Siinä söivät he päivällistä ja tallustelivat taas rinnakkain eteenpäin. Kotoa poissa viipyivät he tavallisesti vain vuorokauden tahi kaksi ja palasivat kolmannen päivän aamuna takaisin pienessä likaisessa haapiossansa, jota he käyttivät venheenänsä.
Joinvillessä tai Nogentissa voivat venemiehet lohduttomina etsiä yön aikana hävinnyttä venettänsä, joka oli joko päässyt irti rantapaalusta ja mennyt menojansa taikka luultavammin varastettu. Sillä välin voi joku pyrkivä porvari Oisen varrella, noin 20-30 lieutä yllämainituista kaupungeista, hykerrellä käsiään ihaillessaan uutta venettä, jonka hän edellisenä iltana oli sattumalta saanut viidestäkymmenestä frangista ostaa parilta rannikkolaiselta, jotka naamasta päättäen aivan vapaehtoisesti tarjosivat sen niin huokeasta.
Mailloche palasi takaisin ryysyillä peitetyn pyssyn kanssa. Hän oli noin 40-50 vuotias, pitkä, laiha, vilkassilmäinen niinkuin lailla ahdistetut, levottomat ihmiset ja hätyytetyt otukset usein ovat. Avonaisen paidan alta näkyi aivan ohutkarvainen rinta. Mutta muuta partaa ei hänellä näyttänyt koskaan olleen kuin lyhyet viikset ja alahuulen alla tupsu karkeita karvoja. Ohimoilta oli hän kalju.
Kun hän otti päästänsä sen ruokottoman pannukakun, jota hän nimitti hatuksensa, näytti hänen päänahkansa kasvavan hienoa haahkanhaiventa, joka ei juuri hiuksen näköistä ollut, vaan enemmän kynityn kovaa iho-untuvaa.
Chicot taas oli vastakohta: iholtansa punakka ja ryppyinen, kasvultaan lyhyt lihava ja karvainen, niin että hänen ulkomuotonsa muistutti miinasotilaan lakin alle asetettua raakaa pihviä. Vasemman silmänsä piti hän tavallisesti suljettuna ikäänkuin hän aina tähtäisi johonkin, ja jos joku laski tästä leikkiä huutaen:
"Avaa toki silmäsi, Labouise!" niin vastasi hän rauhallisesti:
"Elä hätäile, siskoni, kyllä minä sen kahakassa avaankin!"
Muuten oli hänen tapansa kutsua kaikkia "siskoiksensa"; myöskin ryöstöveljellensä antoi hän usein tämän nimen.
Nyt istuutui hän vuorostansa soututeljolle. Ja jälleen hälveni haapio joella lepäävän usman helmaan, joka vähitellen vaaleni maidonnäköiseksi hieman rusoittavan aamukoiton valossa.
"Mitä haulia sull' on, Maillochon?" kysyi Labouise.
"Aivan pientä ja uutta jänishaulia."
Sitten lähestyivät he vastakkaista joen rinnettä aivan verkallensa ja niin hiljaa, ett'ei kuulunut ollenkaan mitään ääntä. Tästä rinteestä alkoi jo Saint-Germainen metsä, johon taas oikeat jänismaat liittyivät. Metsä on täynnänsä puunjuurien alla olevia mäyräkuoppia, ja päivännousun aikana elukat pujahtavat kuoppiinsa, tulevat ulos ja taas katoavat sisään.
Maillochon oli laskeunut polvillensa keulaan ja tähysti eteensä nojaten pyssyn purren laitaa vastaan. Äkkiä nosti hän tuliluikun poskellensa, tähtäsi ja pamaus kiiri pitkällisenä kaikuna hiljaista seutua myöten.
Parilla aironvedolla souti Labouise haapion kallioiseen rantaan. Maillochon hyppäsi maihin ja kävi noutamassa pienen harmajan jäniksen pojan, joka vielä huohotti lämpimänä.
Taas sukelsi pursi usvan sekaan ja nyt laskettiin toiseen rantaan, päästäkseen pakoon metsävartijan käsistä.
Miehet näyttivät etäältä katsoen kävelevän verkallensa vettä myöten. Pyssy oli kadonnut sivulaudan alle, jota tavallisesti käytettiin piilopaikkana, ja jäniksen pisti Chicot pullottavan paitansa sisään.
Neljännestunnin kuluttua kysyi Labouise:
"Kas niin, siskoni, vielä yksi vai?"
"Olkoon menneeksi!"
Ja haapio liukui nopeasti virtaa alaspäin. Joella lepäävä usva alkoi jo nousta ilmaan. Rannoilla kasvavat puut näkyivät jo harson lävitse ja harvennut usva liiti pienoisina pilvinä hiljaa virran mukana.
Kun äskeiset miehet haapionsa kanssa lähestyivät sitä saarta, jonka kärki pistää lähelle Herblayta, hiljensivät he vauhtia ja alkoivat taas tähystellä rantoja. Eikä aikaakaan, niin ampuivat he jo toisen jäniksen.
Sitten jatkoivat he matkaansa puoliväliin Conflonsista, pysähtyivät taas, sitoivat veneensä erääseen rannalla kasvavaan puuhun, heittäytyivät pitkälleen veneen pohjaan ja nukahtivat.
Silloin tällöin nousi Labouise ylös ja tarkasteli avosilmin koko näköpiirin. Aamun viimeiset usvat olivat hälvenneet ja suurena, säteilevänä nousi päivä siniselle taivaalle.
Tuolla vastakkaisella rannalla oleva viinimäki pyöristyi puoliympyräksi. Yksi ainoa talo häämöitti rinteen kukkulalla lehdon sisässä. Kaikki oli hiljaista.
Mutta tuolla rahtitiellä liikkui jotakin pyrkien vaivoin ja verkallensa eteenpäin.
Se oli nainen, joka talutti vanhaa aasia. Kankeana ja vastahakoisena muutteli elukka, silloin tällöin, jäykistyneitä jalkojansa, kun taluttaja sen suurilla ponnistuksilla pakotti siihen; näin astua tökkäili se korvat lupollansa ja kaula ojona tietä pitkin, mutta niin kovin verkallensa, että oli mahdoton sanoa, milloin se ehtisi näkyvistä pois.
Vallan kumartuneena veti akka aasiansa eteenpäin ja kiersi toisinaan sen taakse lyödäksensä sitä karahkalla lautasille.
Hetken tuota menoa katseltuansa huudahti Labouise toverilleen:
"Halloo, Mailloche!"
"Häh? mitä nyt?" vastasi tämä venheen pohjalta.
"Haluttaako sinun kujeilla?"
"Miks'ei."
"No nouse siis ylös, siskoni, niin saat nauraa."
Ja sitten tarttui Chicot airoihin.
Toiselle rannalle soudettua ja äskeisten taivaltajain kohdalle tultua, huusi hän akalle:
"Sisko, hoi!"
Akka lakkasi vetämästä koniansa ja katsoa töllötti huutajaan.
"Veturimarkkinoilleko sinä riennät?"
Akka ei vastannut mitään.
"Olet tainnut joutua tappiolle kilpa-ajoissa konillasi, sisko! Mihin hiiteen sinä sitä mokomalla kiireellä viet?"
"Ukko Macquartin luo Champioussa ... teurastettavaksi minä tämän vien. Sillä tällä ei enää tee mitään!" vastasi akka vihdoin.
"Uskon sen. Ja paljoko luulet ukko Macquartin tuosta maksavan?"
Akka kuivasi otsaansa käden seljällä ja mietti:
"En tiedä. Ehkä kolme neljä frangia."
"Saat minulta viisi eikä sinun silloin tarvitse edemmäs taivaltaa. Riittääkö, häh?"
Akka empi vielä hetkisen ja sanoi:
"Olkoon sanottu."
Miehet nousivat maihin.
Labouise tarttui aasin päitsiin.
"Ja mitä sinä aiot sillä tehdä?" kysyi Maillochon hämmästyneenä.
Chicot avasi tällä kertaa toisenkin silmänsä hyvän tuulensa ilmaisuksi. Koko hänen punainen naamansa punehtui ilosta, kun hän sai sanotuksi:
"Elä hätäile, siskoseni, minulla on omat kujeeni, minulla."
Sitten antoi hän akalle viiden frangin rahan, jonka saatuaan tämä istuutui maantien-ojan reunalle katsomaan tapahtumain kehitystä.
Labouise oli parhaalla tuulellansa. Hän nouti pyssyn haapiosta ja ojensi sen kumppalillensa.
"Ampukoon kukin riistansa! Nyt ollaan suuren riistan ajossa, siskoseni, mutta elä hiidessä seiso niin lähellä, muuten tapat sinä sen jo ensi laukauksella. Tällaisen lystin pitää kestää jonkun aikaa."
Hän vei toverinsa noin neljänkymmenen askeleen päähän uhrikonista, joka taluttajasta päästyänsä yritti tavoittelemaan heinänpäitä maantien viereltä. Mutta niin huonoksi oli eläin raukka käynyt, että se horjui jaloillansa ja näytti kaatuvan itsestänsä.
Maillochon asetti hitaasti sen seisomaan jaloillensa ja sanoi:
"Suolalaukaus korvaan, muista se, Chicot!"
Ja sitten hän laukasi.
Pieni kuula kutkutti laiskan aasin pitkiä korvia, niin että eläin alkoi ravistella niitä vilkkaasti, liikutellen milloin toista, milloin toista, — vihdoin kumpaakin yht'aikaa päästäksensä tuosta pistoksesta.
Miehet nauroivat elukan elkeille, että olivat läkähtyä, polkivat jalkaa ja kuuristuivat kaksin kerroin naurusta. Mutta akka suuttui ja astui väliin, selittäen, ett'ei hän tahtonut nähdä luontokappaletta tuolla tavoin kiusattavan.
"Tuoss'on rahasi takaisin!" tiuskasi hän raivosta tuhisten.
Labouise uhkasi häntä silloin selkäsaunalla ja näytti jo aikovan kääriä ylös hihansa.
"Olenko minä sen maksanut vai mitä, häh? No, ole sitten vaiti, akka! Vai laukaisenko sinullekin latingin liivis alle näyttääkseni, ett'en tunne mitään?"
Akka lähti köpittämään tiehensä uhaten ilmoittaa heidät santarmeille. Ja kotvan aikaa kuulivat he hänen huutavan haukkumasanoja, jotka kävivät sitä hävyttömämmiksi, mitä etemmäs hän ehti poistua.
Maillochon ojensi pyssyn toverillensa. "Nyt on sinun vuoros, Chicot!"
Labouise tähtäsi ja laukasi. Aasi sai latingin reisiinsä, mutta kun haulit olivat niin pieniä ja laukaus ammuttiin niin kaukaa, ei elukka näyttänyt välittävän niistä enempää kuin paarman puremasta. Se alkoi vain ankarasti huitoa hännällänsä sekä sääriä että selkää.
Labouise istahti tiepuoleen nauraakseen oikein mahan pohjasta. Sillä välin latasi Maillochon pyssyn uudelleen niin iloisena kuin jos olisi hän sen piippuun aivastanut.
Hän astui muutamia askelia lähemmäs ja tähtäsi samaan paikkaan kuin Labouise äsken. Tällä kertaa hypähti aasi sivulle, koetti potkia ja käänsi päätänsä. Vihdoinkin juoksi hieman verta tuon kuivan nahan alta. Latinki oli sattunut syvempään ja teki nähtävästi sangen kipeätä, sillä nyt lähti aasi pakenemaan, verkkaista, ontuvaa ja katkonaista laukkaa loivaa rinnettä ylöspäin.
Molemmat miehet kiirehtivät ajamaan sitä takaa, Maillochon harpaten pitkillä askelilla, Labouise juosta läähättäen pienen miehen pikku hölkkää.
Aasi paralta olivat voimat pian lopussa. Ähkien seisahtui se ja katsoi hätäytyneenä murhamiesten lähestymistä. Sitten oikaisi se kaulansa ylös ja alkoi kiljua.
Hengästyneenä nosti Labouise pyssynsä. Ja nyt astui hän eläintä vallan lähelle, sillä häntä ei haluttanut jatkaa enää tätä metsästystä. Kun aasi oli lakannut surullisesti kiljumasta, joka oli kuin elukan viimeinen avun- ja hädänhuuto, huudahti Labouise, jolla toisinaan oli omat tuumansa:
"Halloo, Mailloche siskoni! Joudu auttamaan, niin annamme sille vähän rohtoja!"
Mailloche avasi väkipakolla elukan suun ammollensa ja silloin pisti Chicot pyssynsä piipun sen kitaan ikäänkuin olisi hän tahtonut juottaa sille jotakin lääkettä.
"Kas nyt, siskoni, kaadan minä sille vähän ruton puhdistusroppeja!"
Hän vetäisi liipasinta. Aasi peräysi kolmisen askelta, putosi istuallensa, yritti nousta taas jaloillensa ja kaatui vihdoin kyljellensä ja sulki silmänsä. Koko sen vanha vähäkarvainen ruumis värisi ja jalat liikkuivat kuin olisi se aikonut juosta. Veri virtasi sen ikenistä. Pian ei se enää liikahtanut. Se oli kuollut.
Miehiä ei naurattanut. Huvitus oli ollut liian lyhyt, heistä tuntui kuin olisi heiltä varastettu jotakin.
"No, mitäs me nyt näin varhain sille teemme?" kysyi Maillochon.
"Elähän hätäile, siskoni", vastasi Labouise, "viedään se veneeseen siksi kunnes ilta hämärtyy. Sitten voimme vähän kujeilla."
Lähdettiin soutamaan haapiota lähirantaan. Aasi-vainaja, joka sai sijansa keulassa, peitettiin tuoreilla heinillä ja sitten viskausivat molemmat maleksijat sen päälle ja nukahtivat.
Puolen päivän aikaan veti Labouise vanhan ja likaisen haapion salalaatikosta esille litran viiniä, leipää, voita ja raakaa linnunlihaa. Sitten kävivät toverukset yhdessä aterialle.
Ja kun ateria oli syöty, nukahtivat he jälleen kuolleen aasin päälle. Vasta illan hämärtyessä havahtui Labouise, ravisteli toveriansa, joka kuorsasi kuin uruilla, ja komensi:
"Hei, siskoni, nyt lähdetään reissuun!"
Maillochon istuutui soutamaan. Hitaasti soutelivat he Seinejokea ylöspäin, sillä olihan heillä vielä aikaa. Niin liukui haapio kukkivia vesililjoja kasvavien rantamien ohi, jotka tuoksuivat veden kalvoon kuvastuvien rantapihlajain valkeilta kukilta; hiljaa liukui tuo liejun värinen, vettynyt alus yli lumpeiden suurten, litteiden lehtien, joiden valkoiset, pyöreät, kulkuisten tavalla halkeavat kukkaiset se taivutti hetkeksi allensa, vaikka ne haapion ylimentyä taas ennallensa oikesivat.
Tultuansa Eperonin välimuurille, joka erottaa Saint-Germainen metsän Lafitten puistosta, lakkasi Labouise soutamasta ja selitti toverilleen aikomuksensa. Tämä oli Maillochonista niin hauska, että se nauratti häntä kauvan, vaikka hiljaisesti.
Aasin ruumiin peittona olleet heinät heittivät he jokeen, tarttuivat elukkaa jaloista kiinni, nostivat sen maihin ja peittivät viidakkoon.
Sitten kiiruhtivat he takaisin haapioonsa ja soutivat Lafitten viinitehtaille.
Oli jo vallan pimeä, kun veijarit saapuivat ukko Jules'in luo, joka harjoitti viinikauppaa ja ravintolaliikettä. Niin pian kuin isäntä huomasi heidät, tuli hän luo kättelemään ja istuutui heidän pöytäänsä juttelemaan minkä mistäkin.
Kun viimeinen vieras oli poistunut noin klo 11 illalla sanoi ukko Jules iskien silmää Labouiselle:
"No, onko teillä mitään ... tuota noin...?"
Labouise nyökäytti salaperäisenä päätänsä arvellen:
"Sekä on että ei ole ... kuinka sen ymmärtää."
Ravintolan isäntä tiukkasi edelleen:
"Harmaita tietysti, eikä ehkä muita kuin harmaita, häh?"
Chicot pisti kätensä pullistuvan liinapaidan alle ja veti korvista jänikset esille:
"Kolme frangia pari!"
Syntyi pitkä keskustelu hinnasta. Sovittiin kahdesta frangista kuudestakymmenestä viidestä sentimista. Ja niin olivat veitikat päässeet niistä.
Kun salametsästäjät nousivat lähteäkseen, sanoi ukko Jules, joka koko ajan oli tarkasti tähystellyt heitä:
"Teillä on nähtävästi muutakin, vaikka ette tahdo mainita siitä, häh?"
"Paljo mahdollista, mutta ei sinua varten", sanoi Labouise.
"Häh?"
"Sinä olet kovin koiramainen, sinä!"
Mutta ukko oli käynyt uteliaaksi.
"No, sano pois, sinä lihatukki, mitä teillä on! Ehkäpä sovimme hinnasta."
Labouise oli peljästyvinänsä, katsahti Maillochoniin kuin olisi hän kysynyt tältä neuvoa silmillänsä ja vastasi sitten hiljaa:
"Seikka on seuraava. Olimme piiloutuneet väijyksiin Eperonin luona, kun näimme erään elukan kulkevan muurin vierustaa ... ensimäisessä, vasemmanpuolisessa pensastossa... Mailloche ampua lasautti ... ja elukka kaatui. Silloin olimme näkevinämme metsävahdin haamun etäämpänä ja livahdimme tiehemme. Siellä se nyt on. Mutta mikä se on, sitä minä en tiedä. Mitä kokoon tulee, niin ... suuri se on. Mutta mikä? Jos sen sanon, niin valehtelen .. ja pettää minä en sinua tahdo, siskoseni, ymmärräthän sen...? Käsi sydämellä minä sen hennon sanoa."
Kertomuksesta innostuneena kysyi isäntä:
"Entäpä jos se on metsäkauris?"
"Paljo mahdollista", myönteli Labouise, "voi olla ... mutta mahdollisesti myöskin joku muu otus, eikö totta? Kauris!... Miksikäs ei... Mutta minusta oli se vähän tukevampi... Se oli ... tuota noin ... ehkä naarassarvaan näköinen. Niin, tuota ... en minä tahdo väittää, että se naarassarvas on ... sitä kun juuri en tiedä, mutta ... paljo mahdollista se on!"
Isäntä tokaisi intoutuneena:
"Entäpä, jos se on hirvi?"
"Hirvi? Eikö hiidessä...! Hirvi? Ei, hirvi se ei voi olla... Minä en tahdo pettää ketään! Hirvi se ei ole. Olisinhan minä sen lemmon muuten nähnyt, mutta kun puita oli edessä... Mutta ei, hirvi se ei sittenkään ole... Ihan varmaan, hirvi se ei ole!"
"No, mutta miks'ette te tuoneet sitä mukananne?" kysyi isäntä.
"Miksikä? Siksi, että me vast'edes aiomme myydä tavaran kaatopaikalta, siskoseni. Juuri siksi. Minulla on erityinen noutaja, minulla. Tämä on kuljeksivinansa siellä täällä, ymmärrätkös? löytää otuksen ... ja korjaa sen pois, noin ihan tietämättä, ymmärrätkös...? Silloin ei pyssy-Pentin tarvitse peljätä mitään, ymmärrätkös...? Niin on asia."
Epäillen arveli herkkujen valmistaja:
"Mutta ... jos se ei siellä enää olekaan?"
"Mitä siihen tulee", sanoi Labouise kohottaen kättänsä, "niin ... sen minä vakuutan ja vannon, että se siellä on. Ensimäisessä viidakossa ... vasemmalla, kuten sanottu. Mutta mikä se on? Sitä minä en tiedä. Että se olisi hirvi, niinkuin sinä sanot, niin ei. Hirvi se ei ole, sen uskallan vakuuttaa. Muuten ... niin, mene itse katsomaan, mikä se on. Vaan 20 frangia paikoillaan se maksaa, siskoseni. Käykö laatuun vai?"
Isäntä empi vielä:
"Etkö sinä voisi tuoda sitä tänne?"
Nyt puuttui Mailloche puheeseen:
"Hiiteen kaikki riidat. Jos se on kauris, maksaa se 50 frangia, mutta jos se on naarassarvas, saat maksaa siitä 70. Sellaiset ovat käyvät hinnat."
Nyt teki isäntä päätöksensä:
"No, menköön! 20 frangia, siitä olemme siis sopineet."
Ja sitten lyötiin kättä siitä asiasta.
Isäntä otti kassalaatikosta neljä suurta viiden frangin rahaa, jotka heti katosivat toisen veijarin taskuun.
Labouise nousi ylös, joi lasinsa pohjaan ja lähti. Ovella hän sentään kääntyi ostajaan päin selittäen:
"Hirvi se ei ole, sen vakuutan. Mutta mikä? Ja että se siellä vielä on, siitä olen myöskin varma. Ell'et mitään löydä, saat rahasi takaisin!"
Ja sitten katosivat veijarit pimeään yöhön.
Ilonsa osoitukseksi kaupan johdosta iski Maillochon, joka käveli toverinsa jäljessä, tätä useampia kertoja nyrkillänsä selkään.