Kas tässä kertomus, jonka vanha markiisi d'Arville jutteli meille erään päivällisen jälkeen parooni Ravelsin luona Saint-Hubertissa.
Sinä päivänä olivat herrat olleet hirvenajossa. Pöytäseurasta oli markiisi ainoa, joka ei ollut ottanut osaa tähän ajoon, sillä hän ei ylipäänsä koskaan metsästänyt.
Juhla-atrian kuluessa oli tuskin puhuttukaan mistään muusta kuin metsänriistan kaadannasta. Myöskin naisia huvittivat nämä julmat ja usein melkein uskomattomat kertomukset; puhujat ikäänkuin esittivät heille nämä ihmisten hyökkäykset ja taistelut elukoita vastaan, huitoivat käsillänsä ja käyttivät kovaa ääntä selittäessään.
Hra d'Arville kertoi hyvin, jopa runollisesti, ja vaikka hän toisinaan olikin hieman liian korkealentoinen, vaikutti hänen kuvauksensa aina. Luultavasti oli hän kertonut tämän juttunsa usein ennenkin, koskapa hän teki sen niin luontevasti ja tarvitsematta etsiä sanoja, jotka hän aina valitsi taitavasti antaaksensa kuulijoille selvemmän kuvan.
— Hyvät herrat! Minä puolestani en ole koskaan metsästänyt, eikä sitä tehnyt isäni, ei isoisäni eikä myöskään iso-isäni isä. Viime mainitun isä taas oli mies, joka eläessänsä metsästi enemmän kuin te kaikki yhteensä. Hän kuoli v. 1764. Tahdonpa kertoa teille, kuinka tämä tapahtui.
Hänen nimensä oli Jean, naimisissa oli hän myös ja, kuten sanottu, oli hänellä jo poika. Hän asui yhdessä nuoremman veljensä François d'Arvillen kanssa sukulinnassamme Lotringissa, suurten metsien keskellä.
François d'Arville oli pysynyt naimatonna metsästysintonsa vuoksi.
Molemmat metsästivät he vuodet alusta loppuun, levähtämättä, lakkaamatta ja väsymättä. He eivät rakastaneet muuta, eivät ymmärtäneet muuta, eivät puhuneet muusta eivätkä eläneet muuta varten.
Tämä hirveä ja lannistamaton intohimo oli heillä verissä. Se poltti heidän suonissansa ja valloitti heidät niin täydellisesti, ett'ei heidän sielussansa ollut sijaa muille tunteille.
He olivat kieltäneet kaikkia millään syyllä häiritsemästä heitä metsästysasioissa. Isoisäni isä syntyi, kun isäni oli ketunpyynnissä eikä Jean d'Arville ensinkään keskeyttänyt ajoansa, vaan kirosi: "Sen ja sen nimessä, olisi penikka voinut odottaa, kunnes päätöshuuto 'alles tot!' olisi kuulunut!"
Hänen veljensä François osottausi vieläkin kiukkuisemmaksi. Aamun koittaessa meni hän jo katsomaan koiria, sitten hevosia ja ampui sen jälkeen lintuja linnan läheisyydessä, kunnes lähdettiin ahdistamaan jotakin suurempaa eläintä.
Maakunnassa kutsuttiin heitä "hra markiisiksi" ja "hra nuoremmaksi" eivätkä senaikuiset ylimykset olleet nykyajan sattumalta aateloitujen miesten kaltaisia, jotka arvonimiin perustavat polveutuvan arvojärjestyksensä. Markiisin poika ei enää ole kreivi eikä vikomtin poika parooni eikä kenraalin poika ole synnynnäinen eversti. Vaan nykyajan joutava turhamielisyys hyötyy tästä järjestyksestä.
Mutta minä palaan takaisin äskeisiin esi-isiini. He näyttävät olleen tavattoman pitkiä, luisevia, karvaisia, rajuja ja voimakkaita miehiä. Nuorempi veljeksistä, joka oli vanhempaa vieläkin pitempi, oli niin kova-ääninen mies, että kun hän päästi huudon, niin lepattivat kaikki lehdet metsässä, kertoo eräs tarina, josta hän oli ylpeä.
Veljesten satulaan nousu ja metsälle lähtö mahtoi olla erinomainen näytös. Kaksi mokomaa jättiläistä kahareisin suurten ratsuhevostensa seljässä!
Keskitalvella vuonna 1764 olivat pakkaset harvinaisen kovia, jonka vuoksi sudetkin kävivät ihan julmiksi.
Ne ahdistivat myöhästyneitä talonpoikia, kiertelivät yöllä ihmisasuntoja, ulvoivat auringon laskusta aamuun saakka ja tunkeutuivat navettoihin tappotöitänsä tekemään.
Pian syntyi kylässä hälinä.
Kerrottiin, että eräs hirmuisen suuri, harmaja tai melkein valkoinen susi oli syönyt kaksi lasta, repinyt erään naisen käsivarren, tappanut kaikki seudun vahtikoirat ja tunkeutunut talojen aituuksiin nuuskiaksensa heidän ovillansa.
Koko kylä vakuutti tunteneensa sen hengityksen, joka saattoi kynttiläin valot värisemään. Ja pian levisi tämä kauhistus yli koko maakunnan. Kukaan ei pimeän tultua uskaltanut enää mennä ulos talostansa. Pimeässä oli tämä petoeläin näet jo useille näyttäynyt.
Veljekset d'Arville päättivät yhdessä etsiä sen ja tehdä siitä lopun; he kutsuivat koko seudun aatelismiehet ottamaan osaa suureen metsästysretkeen.
Mutta tämä metsästys-talkoo oli turha.
Turhaan samottiin metsät ja nuuskittiin pensastot: jättihukkaa ei koskaan tavattu. Tavallisia susia kyllä kaadettiin, mutta tuota hirviötä ei tavoitettu. Ja jokaisen ajometsästysretken jälkeisenä yönä hyökkäsi jättihukka, ikäänkuin kostaaksensa, jonkun matkustajan kimppuun tahi repi jonkun naudan, mutta aina kaukana niiltä tienoilta, mistä sitä oli etsitty.
Eräänä yönä tunkeusi se Arvillen linnakartanon sikolättiin ja söi suuhunsa pari kauneinta syöttösikaa.
Molemmat veljekset kiukustuivat vihasta tämän kuultuansa ja pitivät tätä hyökkäystä hirviön uhmailuna, suoranaisena ilkityönä ja taistelumanauksena. He ottivat kaikki vahvat ajokoiransa, jotka olivat harjoitetut suurempien elävien ajoon, ja lähtivät vimmastunein sydämin metsästysretkelle.
Aamukoitosta aina siihen saakka, kunnes päivä purppuraisena laskeusi suurten, alastomain puiden taa, samosivat he läpi kaikki metsät ja pensastot löytämättä mitään.
Vihdoinkin palasivat molemmat veljekset äreinä ja epätoivoisina takaisin ratsujensa tuonoisia jälkiä myöten ja ajoivat orjantappuraruusuilla istutettua harjannetta noloina siitä, että tämä susi oli saattanut häpeälle heidän taitonsa; jonkunlainen salaperäinen pelko yllätti heidät.
— Se ei ole mikään tavallinen eläin, sanoi vanhempi veli. Sanoisinpa sen paremminkin ajattelevan kuin ihmisen.
— Ehkä pitäisi meidän antaa orpanamme piispan siunata joku kiväärin luoti, vastasi nuorempi, tahi on meidän pyydettävä jotakin pappia lukemaan tarpeelliset luvut tätä varten.
Sen jälkeen eivät he kotvaan puhuneet mitään.
--- Katsohan, kuinka aurinko on punainen, sanoi Jean vihdoin. Tänä yönä tekee suuri hukka taas jonkun ilkityön.
Hän ei ehtinyt vielä lopettaa lausettansa, kun hänen ratsunsa karkasi pystyyn ja François'in hepo hypähti sivulle. Laaja ja villi pensasto, täynnä kellastuneita lehtiä, avautui heidän eteensä ja tämän helmasta ilmestyi mahdottoman suuri, harmaa susi, joka loikki tien poikki metsään.
Molemmat veljekset karjasivat ilosta, kumartuivat raskaiden ratsujensa kaulalle, heittivät ne ruumiidensa painolla eteenpäin kiihoittaen, innostaen ja hoputtaen niitä huutamalla, huitomalla ja kannustamalla sellaiseen menoon, että voimakkaat ratsumiehet näyttivät suorastansa kantavan nuo raskaat hevoset sääriensä välissä ja kiitävän niiden kanssa eteenpäin kuin lentämällä.
Näin lensivät ratsut edelleen, vatsat melkein maata viiltäen, samosivat halki pensastojen, loikkasivat yli vesikuoppain, kapaisivat ylös vaaranrinteitä, syöksivät alas laaksoihin, jotka raikuivat metsämiesten täysin keuhkoin torviin puhaltaessa ja ajoväkeä sekä koiria kutsuessa.
Silloin sattui — tämän mielettömän menon kestäessä — että Jean äkkiä löi otsansa suunnattoman suurta oksaa vastaan, niin että hänen päänsä halkesi ja mies lensi kuolleena maahan, sillä välin kuin hullautunut ratsu laukkasi edelleen ja hävisi metsän varjoisaan helmaan.
Nuorempi d'Arville seisautti kohta ratsunsa, hyppäsi alas, nosti veljen syliinsä ja huomasi aivojen valuvan ulos veritulvan mukana.
Hän istahti ruumiin ääreen, laski tämän revityn ja verestävän pään polvillensa ja katseli mietteissänsä vanhemman veljensä jäykistyneitä piirteitä. Vähitellen valtasi hänet pelko, omituinen pelko, jota hän ei ollut ennen tuntenut, pimeän, yksinäisyyden ja aution sydänmaan pelko, ja hän tunsi pelkäävänsä myöskin tuota haaveellista hukkaa, joka näin tappoi hänen veljensä kostaaksensa ahdistajillensa.
Illan varjot tummenivat ja kova pakkanen paukkui puissa. François nousi ylös väristen, hän ei voinut viipyä tässä kauvempaa, sillä hän tunsi voimiensa melkein uupuvan. Metsässä ei enää kuulunut mitään: ei koirien haukuntaa eikä torvien toitotuksia. Kaikki taivaan rantaan saakka oli äänetöntä. Tässä kylmän illan kolkossa hiljaisuudessa oli jotakin outoa ja kauhistuttavaa.
Hän tarttui jättiläiskäsillään Jeanin ruumiiseen, nosti sen ylös ja asetti sen poikkipuolin satulaan viedäkseen sen linnakartanoon takaisin. Sitten lähti hän hiljalleen liikkeelle, hämmennyksissä kuin olisi hän ollut juovuksissa ja hirmuisten, kummien kuvien ahdistamana.
Äkkiä näki hän suuren otuksen varjon yön peittämällä polulla.
Se oli äskeinen susi.
Hirmuinen väristys puistatti metsämiestä. Jotakin kylmää ... joku vesipisara ... juoksi hänen selkäpiitänsä myöten, ... jolloin hän, pirun houkutteleman munkin lailla, teki suuren ristinmerkin peljästyneenä tuon kulkuhirviön äkillisestä ilmestymisestä. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä vieressä lepäävään kuolleeseen ruumiiseen ... ja silloin vaihtui hänen pelkonsa vihaksi ja hän vapisi hillitsemättömästä raivosta.
Sitten kannusti hän ratsunsa ja syöksähti hukan jälkeen.
Hän seurasi sitä karsikkometsien läpi, vesikuoppien poikki ja hongistojen halki ... samoten uppo-outojen erämaiden läpi ... tähystäen alinomaa valkoista pilkkua, joka paeten hälveni maitten yli laskeutuvan yön peittoon.
Myöskin hänen ratsunsa näytti saaneen oudon voiman innon. Se laukkasi kaula ojona suoraan eteenpäin, hiipaisten puita, raapaisten kallioita ohi kiitäessään... Ja yhäti laahasi hän veljensä ruumista poikkipäin satulassansa... Oksat repivät hänen tukkaansa, otsa kolahteli aarniopuiden runkoja vastaan ja pirskoitti verta ympärillensä ... ja kannukset raappivat puista kaarnan pirstaleita.
Äkkiä pääsivät hukka ja ratsumies ulos metsästä ja viskautuivat alas laaksoon juuri kuin kuu pistäysi esille vuoriston takaa. Laakso oli kivinen, suunnattomien kallioiden sulkema ja ilman mitään ulospääsyä.
Ahdistettu susi seisahtui ja kääntyi päin ajajaansa.
François ei voinut pidättää ilon mylvähdystä, jonka kaiku toisti kuin ukkosen jyrinän, ja hyppäsi jahtipuukko kädessä alas satulasta.
Tuo pitkäkarvainen, pyöreäselkäinen otus vartoi häntä ja sen silmät tuikkivat pimeässä kuin kaksi tähtöistä. Mutta ennenkuin tuima metsämies kävi ratkaisevaan taisteluun, tarttui hän veljeensä, laski tämän eräälle kalliolle, pönkitti kivillä vainajan verisen pään ja huusi hänelle kuin mykälle:
— Katsos, Jean, katsos tuota!
Sitten syöksyi hän pedon kimppuun. Hän tunsikin itsensä kyllin voimakkaaksi vierittämään vuoria tai murtamaan paasia kämmentensä välissä. Otus aikoi purra häntä koettaen tonkaista hänen vatsaansa kohti. Mutta asetta käyttämättä tarttui hän tätä kurkusta kiinni ja kuristi sen hitaasti, kuunnellen kuinka sen hengitys seisahtui henkitorvessa ja lakkasi sydämen lyönti. Mielettömän nautinnon vallassa nauroi hän tiukaten hirmuista kuristusta yhä enemmän ja enemmän, kunnes hän hulluna ilosta huudahti:
— Katsos tänne, Jean, katsos!
Otus ei vastustellut enää. Susi oli menettänyt kaiken voimansa. Se oli kuollut.
Silloin otti François sen suureen syliinsä ja heitti sen vanhemman veljen jalkoihin toistaen heltyneellä äänellä:
— Katsos, katsos, katsos rakas pikku veljeni Jean! Tuossa se nyt on!
Sitten asetti hän ratsun selkään molemmat ruumiit päällekkäin ja lähti kotimatkalle.
Itkien ja nauraen palasi hän linnaan kuin Gargantua Pantagruelin syntyessä huudahdellen voitonriemusta ja hyppien ilosta kertoessansa otuksen taposta; veljensä kuolemaa kuvatessa hän taas vaikeroi partaansa repien.
Usein myöhemminkin, kun hän jälleen puhui tästä päivästä, lausui hän kyyneleet silmissä:
— Jos Jean raukka vain olisi voinut nähdä minun kuristavan sen toisen, niin olisi hän kuollut tyytyväisenä, siitä olen varma.
Isoisäni isän leski juurrutti orpopoikaansa kauhun kaikkea metsästystä kohtaan, joka sitten on periytynyt isästä poikaan aina minuun saakka.
Markiisi d'Arville vaikeni.
— Tuo juttu on tietysti tarina, eikö totta? kysyi joku.
Kertoja vastasi:
— Minä vannon teille sen olevan totta alusta loppuun.
Silloin arveli eräs nainen heikolla, vienolla äänellänsä:
— Samapa se, mutta tuollaiset intohimot ovat ihania.
Jo kotvan aikaa oli Jacques Bourdillèren kuultu vannovan, ettei hän ikinä mene naimisiin, mutta sitten muutti hän nopeasti mielipiteensä. Se tapahtui vallan äkkiä eräänä suvena ... merikylpylaitoksessa.
Maatessansa muutamana aamuna rantahietikolla ja katsellessansa kylpemästä tulevia naisia, säpsähti hän nähdessänsä pienen, sievän ja erittäin siron jalan. Ja kun hän sitten kohotti silmänsä ylemmäs, viehätti häntä koko henkilö. Tosin ei hän tästä saanut nähdä muuta kuin jalat ja huolella kiinnitetyn, valkoisen flanellilakanan sisästä esille pistävän pään. Mutta hän näytti aistilliselta ja elämänhaluiselta. Alussa viehtyi hän siis ainoastaan naisen muotojen sirouteen; mutta sitten miellytti häntä nuoren tytön vieno, henkinen sulo, yksinkertaisuus ja hyvyys, olletikin kun neitonen oli sielultansa yhtä tuores kuin hänen poskensa ja huulensa olivat raikkaat. Tultuansa esitetyksi perheelle huomasi hän miellyttävänsä tätä ja oli pian ihan hullu rakkaudesta. Nähdessänsä Bertta Lannis'in tulevan kaukana pitkää, keltaista rantahietikkoa värisi hän ihan hiusmartoon saakka. Tämän vierellä kävi hän mykäksi eikä voinut saada sanaa suustansa eikä ajatella mitään, sillä sydämessä tuntui kiehuvan, korvissa suhisevan ja mielen valtasi kumma pelko. Oliko tämä sitten rakkautta, tämä?
Hän ei tiennyt sitä eikä ymmärtänyt sitä, mutta pysyi kaikissa tapauksissa varmana päätöksessänsä tehdä tämä lapsi vaimoksensa. Vanhemmat empivät kauvan aikaa, sillä nuoren miehen maine oli heistä arveluttava. Hänellä kerrottiin näet olevan rakastajattaren, vanhan ja lujan suhteen, jollaiset kestävät yhäti, vaikka asialliset luulevatkin jo katkaisseensa kaikki siteet.
Sitä paitse rakasti hän lyhempien tai pitempien aikojen kuluessa kaikkia naisia, jotka vain sattuivat niin lähelle, että hän huulillansa heihin ylettyi.
Nyt valmistihe hän avioliittoon suostumatta tapaamaan ainoatakaan kertaa sitä naista, jonka kanssa hän oli kauvan aikaa elänyt. Eräs ystävä järjesti entisen rakastajattaren eläkkeen ja turvasi hänen toimeentulonsa. Jacques maksoi, mutta ei tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan ja vaati, että hänen nimensäkin jäisi tuntemattomaksi. Tyttö kirjoitti hänelle kirjeitä, mutta Jacques ei niitä avannut. Joka viikko saapui niitä ja kaikissa tunsi hän hyljätyn rakastajattarensa kömpelön käsialan. Viikko viikolta kasvoi hänessä suuttumus tätä naista kohtaan ja hän repi kirjeet heti paikalla koteloa avaamatta ja riviäkään lukematta, koska hän hyvin kyllä tiesi ennakolta niiden sisältävän moitteita ja valituksia.
Kun vanhemmat eivät tahtoneet uskoa hänen kestävyyteensä, jatkoivat he koetusaikaa koko talven ja hyväksyivät hänen kosintansa vasta keväällä.
Häät vietettiin Pariisissa toukokuun ensi päivinä.
Jo aikoja ennen olivat he päättäneet etteivät tekisikään tavanmukaista häämatkaa. Pienten tanssijaisten jälkeen, joihin molempain nuoret sukulaiset kutsuttaisiin, mutta jotka eivät saisi jatkua yli klo 11:n, ettei tämän pitkän juhlapäivän rasitus kävisi liian väsyttäväksi, piti nuorten aviopuolisojen viettää ensimäinen yhteisyönsä vanhempain luona. Seuraavana aamuna oli heidän aikeensa kahden kesken matkustaa meren rannalle, missä he olivat tutustuneet ja rakastuneet ja joka sen vuoksi oli käynyt heille rakkaaksi. Ilta oli jo kulunut ja nuoriso tanssi suuressa salissa. Nuori aviopari oli vetäytynyt pieneen, japanilaiseen budoariin, jonka kalusto oli välkkyvällä silkillä päällystetty ja joka tänä iltana oli vain heikosti valaistu; vieno valo tuli suuresta värilyhdystä, joka riippui katossa kuin jättiläismuna. Ra'ollaan olevasta akkunasta tuli toisinaan vilpoisia tuulahduksia ja kasvoja hyväileviä hengähdyksiä, sillä ilta oli vilpas ja tyyni ja ilma kevään tuoksuja täynnä.
He eivät puhuneet mitään, pitivät vain toisiansa kädestä puristaen sitä joskus lujasti. Nuori nainen oli hieman hajamielinen ja liikutettu tästä suuresta käänteestä hänen elämässänsä, mutta hän hymyili tunteittensa vallassa, ollen milloin itkemäisillänsä, milloin taas menehtymäisillänsä ilosta; hänestä tuntui kuin koko maailma olisi muuttunut sen johdosta, mitä hänelle tapahtui, hän tunsi itsensä levottomaksi, tietämättä syytä siihen, ja koko hänen ruumiinsa ja sielunsa valtasi selittämätön ja suloinen raukeus.
Jacques katseli häntä itsepäisesti hymyillen yhtämittaa. Hän aikoi puhua, vaan ei löytänyt sanoja ja pysyi siksi vaiti koettaen kädenpuristuksissa osoittaa rakkautensa tulta. Silloin tällöin kuiskasi hän: "Bertta!" ja joka kerta loi tämä silmänsä häneen hellän suloisella katseella. Hetkisen katsoivat he toisiansa silmiin, kunnes tunteen syttäminä ja tenhomina taas vaipuivat entisiin asemiinsa.
Mutta mitään toisillensa ilmaistavaa ajatusta eivät he keksineet. Heidän annettiin olla kahden kesken; ainoastaan joskus ilmestyi joku tanssipari ohimennen budoarin ovelle ja heitti heihin salaisen silmäyksen ikäänkuin olisivat he tahtoneet olla jonkun salaperäisyyden hienotunteisia ja luotettavia todistajia.
Sivuovi avautui, palvelijatar tuli sisään kantaen tarjottimella kiireellistä kirjettä, jonka postiljooni juuri oli tuonut. Epämääräisen ja pikaisen pelon, äkkionnettomuuden salaperäisen pelon valtaamana tempasi Jacques kirjeen käteensä.
Kauvan katseli hän kirjekuorta tuntematta ensinkään käsialaa ja uskaltamatta sitä avata; päinvastoin toivoi hän kuin hullu, ettei hänen tarvitsisi lukea sitä nyt eikä olla siitä tietävinään, vaan pistäisi hän sen taskuun sanoen: "huomiseksi tämä, sillä huomenna olen minä kaukana eikä tämä voi minua liikuttaa." Mutta kotelon nurkassa oleva, suurilla alleviivatuilla kirjaimilla kyhätty kirjoitus:sangen kiireellinenpelotti ja pidätti häntä siitä.
— Kai sinä sallit, rakas ystäväni? kysyi hän Berttaan kääntyen, repäisi auki liimatun paperiliuskan ja luki. Lukiessansa kalpeni hän hirmuisesti, silmäsi kirjeen nopeasti läpi ja näytti hitaasti tavailevan jotakin.
Kun hän taas kohotti päänsä ylös, olivat hänen kasvonsa aivan hämmennyksissä.
— Rakkahin pikku Berttani, sopersi hän, tämä on ... tämä on parhaimmalta ystävältäni, jolle on tapahtunut suuri, sangen suuri onnettomuus. Hän tarvitsee minua hetipaikalla ... niin, aivan tällä hetkellä; ... kysymys on elämästä ja kuolemasta. Sallit kai minun poistua pariksi kymmeneksi minuutiksi? Minä palaan tuossa tuokiossa takaisin.
Vavisten ja peljästyen sopersi Bertta:
— Poistuako, ystäväni?
Muuta ei hän uskaltanut udella eikä miestä kysymyksillä vaivata, kun hän ei vielä ollut hänen vaimonsakaan.
Jacques riensi pois. Bertta jäi yksin kuullen läheisessä salongissa yhä tanssittavan.
Jacques oli tempaissut hatun, joka sattui hänelle käteen, heittänyt läheisimmän päällystakin yllensä ja laskeunut juosten alas rappusia. Ennenkuin hän tuli ulos kadulle pysähtyi hän vielä pylvästön kaasuliekin alle ja luki kirjeen uudelleen.
Kirje kuului näin:
Arvoisa herra!Eräs tyttö, nimeltä Rovet, joka näyttää olevan teidän entinen rakastajattarenne, on juuri synnyttänyt lapsen, jonka isäksi hän väittää teidät. Äiti on kuolemaisillaan ja rukoilee saada tavata teitä. Minä rohkenen sen vuoksi kirjoittaa teille asiasta ja pyytää voitteko myöntää tämän viimeisen yhtymyksen naiselle, joka näyttää olevan kovin onneton ja ansaitsevan sääliä.PalvelijanneTri Bonnard.
Arvoisa herra!
Eräs tyttö, nimeltä Rovet, joka näyttää olevan teidän entinen rakastajattarenne, on juuri synnyttänyt lapsen, jonka isäksi hän väittää teidät. Äiti on kuolemaisillaan ja rukoilee saada tavata teitä. Minä rohkenen sen vuoksi kirjoittaa teille asiasta ja pyytää voitteko myöntää tämän viimeisen yhtymyksen naiselle, joka näyttää olevan kovin onneton ja ansaitsevan sääliä.
PalvelijanneTri Bonnard.
Kun Jacques astui sairaan huoneeseen, kamppaili tämä jo kuoleman kanssa. Alussa ei nainen tuntenut häntä. Lääkäri ja kaksi hoitajatarta huolestivat häntä, permanto oli täynnä jäällä täytettyjä astioita ja tahrittuja liinavaatteita.
Pirskoitettu vesi tulvehti lattialla; pari kynttilää paloi pöydällä, sängyn takana olevassa pienessä pajukorissa lepäsi kirkuva pienokainen. Joka kerran kun tämä parkasi, koetti kärsivä, jäisten siteidensä sisässä värisevä äiti liikahtaa.
Hän vuosi verta, kuolettavasti haavoitettuna vuosi hän verta, sillä tämä synnytys oli ollut hänelle kuolemaksi. Koko elämänsä vuodatti hän verensä kanssa ja jäähaute sekä huolenpidosta huolimatta jatkui ehkäisemätön vuoto kiirehtien hänen viimeistä tuntiansa.
Nyt tunsi hän Jacques'in ja aikoi kohottaa kätensä, vaan ei voinutkaan; niin heikoiksi olivat ne käyneet, Mutta hänen sinertäville poskillensa alkoivat kyyneleet vuotaa.
Jacques heittäysi polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen toiseen käteensä ja suuteli sitä intohimoisesti. Vähitellen kumartui hän sitten aivan lähelle kuolevaista, aivan lähelle noita laihoja kasvoja, jotka värähtivät hänen kosketuksestansa. Toinen hoitajattarista seisoi kynttilä kädessä valaisten heitä ja syrjään vetäytynyt lääkäri katseli kohtausta kamarin perältä.
Nainen kuiskasi kaukaisella ja huohottavalla äänellä:
— Minä kuolen kohta, rakkaani; lupaa siis jäädä tänne loppuuni saakka. Oi, elä jätä minua nyt, elä jätä minua viimeisellä hetkelläni.
Itkien suuteli Jacques häntä otsalle ja kiharoille sopertaen:
— Ole huoletta, minä jään tänne.
Kesti muutamia minuutteja ennenkuin kuolevainen voi mitään puhua, niin oli hän heikontunut ja rasittunut. Sitten jatkoi hän:
— Pienokaisen isä olet sinä. Jumalan edessä vannon minä sen, sieluni autuuden nimessä minä sen vannon tällä kuolemani hetkellä. Minä en ole rakastanut muita kuin sinua... Lupaa siis minulle, ett'et sitä hylkää...
Jacques yritti vielä kerran sulkea syliinsä tuon raihnaisen ja verestä tyhjentyneen olennon. Omantunnon tuskien ja huolten valtaamana sopersi hän:
— Minäkin vannon sinulle, että kasvatan hänet ja rakastan häntä lapsenani. Hänestä en ai'o luopua.
Kuolevainen yritti silloin suudella häntä. Jaksamatta kohottaa raukeaa päätänsä tarjosi hän vaalenneet huulensa suudeltaviksi. Jacques lähensi omansa poimiaksensa tämän surkuteltavan ja rukoilevan hyväilyn.
Hiukan tyyntyneenä kuiskasi tyttö:
— Tuo se tänne, että saan nähdä rakastatko sinä sitä.
Jacques meni noutamaan lasta. Hän laski sen hellästi heidän välillensä vuoteelle; pienokainen lakkasi itkemästä.
— Ole hiljaa, lapseni, sanoi äiti. Eikä lapsonen sen koommin ääntä päästänyt.
Jacques jäi siihen pitäen omassaan kuolevaisen tulista kättä, jota kuolon ahdistuksen väristykset puistattivat, pitäen sitä samalla tapaa kuin hän äsken oli pitänyt toista rakkauden väristysten puristamaa kättä. Silloin tällöin katseli hän kelloa salasilmäyksellä seuraten viisaria, joka jo näytti puoliyötä, sitten yhtä ja vihdoin kahta.
Tohtori oli vetäytynyt syrjään; molemmat hoitajattaret kuljeksivat jonkun aikaa kevein askelin ympäri huonetta, mutta nukkuivat nyt jo tuoleillansa. Lapsi nukkui niinikään ja äiti näytti myöskin lepäävän silmät ummessa.
Kun päivän heikot säteet alkoivat tunkeutua ristiakuttimien lävitse liikautti äiti äkkiä käsivarttansa niin rajusti ja lujasti, että lapsi oli putoamaisillansa lattialle. Jonkunlainen korina kuului hänen kurkussansa; sitten jäi hän liikkumattomana ja kuolleena makaamaan seljällensä.
Hoitajattaret olivat havahtuneet, kiirehtivät luo ja selittivät:
— Nyt se on lopussa.
Viimeisen kerran katsoi hän tätä naista, jota hän oli rakastanut, ja vilkaisi sitten kelloon, se näytti jo neljää. Lapsi sylissä pakeni Jacques pois ainoastaan juhlapuvussa, sillä hän oli unhottanut pukea ylleen päällystakkinsa.
Yksin jäätyänsä oli hänen nuori vaimonsa odottanut häntä alussa sangen rauhallisesti pienessä japanilaisessa budoarissa. Mutta kun häntä ei alkanut kuulua palaavaksi, palasi tämä salonkiin näennäisesti välinpitämättömänä ja rauhallisena, vaikka sisällisesti tavattoman levottomana.
Nähdessänsä hänet yksinänsä oli äiti kysynyt:
— Missä puolisosi on?
Tähän oli Bertta vastannut:
— Huoneessansa, mutta kyllä hän pian palaa.
Kun kaikki vieraat tunnin kuluttua kysyivät nuorta aviomiestä, kertoi hän kirjeestä, Jacques'in hämmästyneestä ulkomuodosta ja hänen pelvostansa, että joku onnettomuus uhkasi.
Vielä varrottiin häntä palaavaksi. Mutta sitten poistuivat vieraat ja jäljelle jäivät ainoastaan lähimmät omaiset. Puoliyön aikana käytiin levolle, nuori aviovaimo itkevänä ja nyyhkyttäen. Hänen äitinsä ja kaksi tätiä istuivat äänettöminä ja lohduttomina hänen vuoteensa ympärillä kuullen hänen yhäti itkevän. Isä oli mennyt poliisikonttoriin kysymään, tiedettiinkö siellä mitään asiasta.
Klo 5 aamulla kuului hiljaista ääntä rappukäytävästä. Ovi avautui ja sulkeusi hiljaa. Sitten kuului äkkiä muuten hiljaisessa talossa pientä ääntä, joka muistutti kissan naukumista.
Naiset hypähtivät kerralla seisoallensa ja äidistänsä ja tädeistänsä huolimatta syöksi Bertta aamupuvussansa ensimäisenä ulos.
Kylmästä sinertävänä ja hengästyneenä seisoi Jacques keskellä lattiaa pitäen pienokaista käsivarsillansa.
Hämmästyneinä katsoivat häneen nuo neljä naista; pelonalaisena ja ahdistunein sydämin juoksi Bertta hänen luoksensa:
— Mitä nyt? Mitä tämä merkitsee, sano!
Hän näytti vallan mielipuolelta vastatessaan änkyttäen:
— Se merkitsee, että ... että ... minulla on lapsi, jonka äiti on juuri kuollut...
Samassa antoi hän parkuvan pienokaisen Bertan tottumattomiin käsiin.
Sanaakaan virkkamatta otti tämä lapsen syliinsä, suuteli sitä ja painoi sitä rintaansa vastaan. Sen jälkeen loi hän kyyneleiset silmänsä puolisoonsa sanoen:
— Sanoitko, että tämän äiti on kuollut?
Jacques vastasi:
— Äsken juuri ... minun syliini hän kuoli... Minä tein eron hänestä viime kesänä .. tästä en minä tiennyt mitään. Lääkäri kutsui minut hänen luoksensa...
— Mutta tämän pienokaisen me kasvatamme yhdessä, kuiskasi Bertta.
Hän oli kasvanut perheessä, joka eli erillänsä sulkeutuneena ja näytti aina pysyttelevän loitolla kaikesta touhusta. Valtiollisista tapahtumista tällaiset perheet eivät siis paljoa tiedä, vaikkakin niistä ruokapöydässä keskustellaan; mutta kaikki hallitus-muutokset y.m. tapahtuvat niin kaukana, niin kaukana, että niistä puhutaan kuin historiallisista tapauksista, kuin Ludvig XVI:n kuolemasta tahi Napoleonin maihin astumisesta.
Tavat muuttuvat, muodit seuraavat toisiansa. Mutta rauhallisessa perheessä, jossa aina noudatetaan samoja juurtuneita tapoja, tuota tuskin huomaatkaan. Ja jos ympäristössä tapahtuu joku epäilyttävän rivo tapaus, kuolee häväistystarina jo tällaisen talon kynnykselle. Isä ja äiti juttelivat eräänä iltana tuollaisista asioista puoli-ääneen, koska seinilläkin voi olla kuuntelevat korvat.
— Oletko kuullut siitä ikävästä tapauksesta Rivoil'in perheessä? kysyi isä varovasti.
— Niin, kuka olisi uskonut sellaista? vastasi äiti. Sehän on kauheaa.
Lapset eivät tavallisesti epäile mitään ja kasvavat täysi-ikäisiksi ikäänkuin side silmillä, aavistamatta elämän nureaa puolta ja tietämättä, ett'eivät ihmiset puhu niinkuin ajattelevat, eivätkä ajattele niinkuin he toimivat. Yhtävähän tietävät he, että maailman kanssa täytyy elää sotakannalla taikka ainakin aseellista rauhantilaa; eivätkä he myöskään aavista, että luonnonihminen pettyy alin-omaa, että avosydämiselle ihmiselle tavallisesti ilveillään ja että hyvää juuri pahoin pidellään.
Toiset elävät kuolemaansa saakka tällaisessa hurskauden, laillisuuden ja kunnian sokeudessa — ja pysyvät niin koskemattomina, ett'ei mikään avaa heidän silmiänsä.
Toiset taas, jotka maailmaa vieläkään oikein ymmärtämättä huomaavat erehtyneensä, hoipertelevat epätoivoisina ja vimmoissansa eteenpäin kuollen siinä uskossa, että he ovat joutuneet tavattoman kovan kohtalon leikkikaluiksi tai surullisten tapahtumain ja erityisesti rikoksellisten ihmisten uhreiksi.
Savignolin perhe naitti tyttärensä Bertan jo 18-vuotiaana. Hän solmi avioliiton erään nuoren pariisilaisen pörssimiehen kanssa nimeltä Georges Baron. Tämä oli kaunis poika, jutteli hyvin ja omasi kaikki tarpeellisen ulkonaisen hurskauden hyveet; mutta sydämessänsä teki hän hieman pilkkaa ajastansa jäljelle jääneistä appelan vanhuksista kutsuen heitä nimellä: "rakkaat muinaismuistoni".
Muuten oli hän hyvästä perheestä; nuori tyttö taas oli rikas asettuessaan puolisonsa kanssa elämään Pariisissa.
Hän lisäsi siis puolestansa pääkaupungissa eläväin maaseutulaisten lukua, joka muutenkaan ei enää ole vähäinen. Mutta suurkaupungin elämästä, sen loisteliaasta seurapiiristä, huvituksista ja puku-urheilusta pysyi hän yhtä tietämätönnä kuin muistakin elämän petollisuuksista ja salaisuuksista.
Suljettuna kotipiiriinsä, tunsi hän pääkaupungista tuskin muuta kuin oman katunsa ja jos hän joskus uskalsi toiseen kaupunginosaan, tuntui hänestä kuin olisi hän tehnyt pitkän matkan johonkin etäiseen, tuntemattomaan ja outoon kaupunkiin.
— Tänään olen minä tehnyt matkan aina bulevardeille saakka, sanoi hän, joskus tällaisen retken jälkeen.
Pari kolme kertaa vuodessa vei puoliso hänet teaatteriin. Nämä illat olivat hänestä juhlahetkiä, joita hän ei unhottanut ja joista hän aina uudelleen jutteli.
Joskus tapahtui, että hän vielä kolme kuukautta jälkeen tällaisen illan huudahti aterialle ruvettaessa:
— Muistat kai sinä sen kenraalia esittävän näyttelijän, joka matki kukon kiekumista?
Koko hänen tuttavapiirinsä supistui kahteen sukulaisperheeseen, jotka hänelle edustivat ihmiskuntaa. Näitä nimitteli hän aina maalaisten tavalla liittäen heidän nimiinsä päätteen -läiset, nim. Martinetiläiset ja Micheliniläiset.
Hänen puolisonsa taas eli kuin itse tahtoi tullen joskus kotiin kaupungilta vasta aamun sarastaessa ja syyttäen silloin liikeasioita. Varmana siitä, ettei mikään epäilyksen taimi päässyt versomaan tässä vilpittömässä sielussa, ei hän näet katsonut tarvitsevansa mitenkään kahlita itseänsä. Mutta eräänä aamuna sai hän nimettömän kirjeen.
Hän ihan vimmastui, sillä hän oli liian vilpitön sielu ymmärtääksensä panettelijain hävyttömyyksiä ja halveksiaksensa tällaista kirjettä, vaikka kirjoittaja sanoikin toimivansa osanotosta hänen, Bertan, avio-onneansa ja vihasta kaikkea vilppiä kohtaan sekä rakkaudesta totuuteen. Kirjoittaja ilmoitti siinä, että hänen miehellänsä oli ollut rakastajatar jo kaksi vuotta ja että tämä oli eräs nuori leski, rva Rosset, jonka luona hänen puolisonsa vietti kaikki illat.
Hän ei osannut teeskennellä, ei salata, ei viekastella eikä vakoilla. Kun puoliso palasi kaupungilta aamiaiselle, viskasi hän itkien kirjeen tämän eteen ja pakeni huoneeseensa.
Näin jäi syytetylle aikaa harkita asiaa ja valmistaa vastausta, ennen kuin hän meni naputtamaan vaimonsa ovelle. Se avattiinkin heti, mutta Bertta ei uskaltanut katsoakaan mieheensä. Hymyillen istuutui tämä alas ja otti Bertan syliinsä alkaen hellällä, hiukan ivallisella äänellä:
— Rakkahin pikku vaimoni! Minulla on tosiaankin eräs ystävätär nimeltä rva Rosset, jonka olen tuntenut jo 10 vuotta ja josta paljon pidän. Voinpa lisätä tuntevani parikymmentä muutakin perhettä, joista en ole sinulle koskaan puhunut, koska tiedän, ettet sinä rakasta suurta seuraa, et juhlailtamia etkä uusia tuttavuuksia. Mutta tehdäkseni kerralla lopun näistä hävyttömistä panetteluista, pyydän sinua pukeutumaan aamiaisen jälkeen, niin voimme mennä vieraskäynnille tuon nuoren naisen luo. Teistä tulee epäilemättä hyvät ystävykset.
Bertta syleili innolla puolisoansa. Ja koska tuollainen naisellinen uteliaisuus, kerran herättyänsä, ei niin hevillä ole tyydytetty, suostui hän lähtemään tuntemattoman lesken luo, joka hänestä sittenkin tuntui hieman epäiltävältä. Vaistomaisesti tunsi hän, että ken vaaran tietää, hän on sen jo puoleksi välttänyt.
Georges saattoi hänet pieneen, sievään huoneistoon, joka sijaitsi erään kauniin talon neljännessä kerroksessa ja muuten oli täynnä kirjallisuutta ja taideteoksia.
Viisi minuuttia kestäneen odotuksen jälkeen tässä tummilla tapeteilla, oviverhoilla ja sirosti laskeutuvilla akuttimilla sumennetussa salongissa avautui ovi ja sisään astui tummanruskea, pienikasvuinen, mutta hiukan lihava nuori nainen hymyilevänä ja vähän hämmästyksissänsä.
Georges ehätti esittelemään.
— Vaimoni ... rouva Julie Rosset.
Nuori leski huudahti hieman hämmästyksestä ja ilosta ja riensi avosylin häntä vastaan. Hän ei ollut uskaltanut toivoakaan onnea saada tutustua rva Baroniin, kun tiesi tämän välttävän seuraa; vaan hän oli niin onnellinen, niin kovin onnellinen! Ja hän piti niin paljo Georgesista, kuten hän vallan lyhyesti sisarellisella tuttavuudella Bertan miestä nimitti, että hän jo kauvan oli tuntenut kovaa halua tutustua hänen nuoreen vaimoonsa, josta hän tulisi paljo pitämään, vakuutti hän.
Kuukauden kuluttua olivat nämä uudet ystävättäret jo ihan erottamattomia. He tapasivat toisensa joka päivä, usein parikin kertaa päivässä ja söivät aina päivällistä yhdessä, milloin toisen, milloin toisen luona. Georges ei mennyt enää illoin ulos juuri koskaan eikä syyttänyt liikeasioita, vaan jumaloi kotiliettänsä, kuten hän sanoi.
Kun sitten eräs asuinhuoneisto sattui vapaaksi siinä talossa, jossa rva Rosset asui, kiiruhti rva Baron ottamaan sen haltuunsa ollakseen ystävätärtänsä lähempänä ja voidaksensa tavata tätä sitä paremmin.
Kaksi kokonaista vuotta kesti tämä täydellisesti hellä, pilvetön, uskollinen ja suloinen sydänten ja sielujen ystävyys. Bertta ei voinut enää puhua mitään sekoittamatta siihen Julieta, joka hänen mielestänsä oli itse täydellisyys.
Ja Bertta oli onnellinen, täydellisesti onnellinen, rauhallinen ja lempeä.
Mutta sitten sairastui rva Rosset. Bertta oli erottamaton ystävätär. Hän istui yötkin sairaan luona lohdutellen häntä; myöskin Georges oli sen johdosta sangen suruissansa.
Tullessansa eräänä aamuna sairaan luota pyysi lääkäri Georgesia ja hänen vaimoansa erilleen, ilmoittaen että heidän ystävättärensä tila oli kovin arveluttava.
Lääkärin mentyä istuivat nuoret masentuneina vastakkain; sitten ratkesivat he äkkiä itkemään. Yön valvoivat he yhdessä rva Rossetin sängyn vieressä ja alinomaa syleili Bertta hellästi sairasta, sillä välin kuin Georges seisoen hänen sänkynsä jalkapuolessa katseli häntä äänetönnä ihan vimmatulla hartaudella.
Seuraavana aamuna oli sairas yhä huonompi.
Mutta illemmalla selitti hän taas voivansa paremmin ja pakotti ystävänsä menemään kotiinsa päivälliselle.
Murheellisina istuivat nämä aamiaiselle voimatta syödä paljo mitään, kun palvelustyttö toi Georgesille kirjeen. Tämä avasi sen, luki sen läpi, kalpeni, hypähti ylös ja sanoi vaimollensa omituisen näköisenä:
— Odota minua täällä, minun täytyy pistäytyä hetkeksi pois. Mutta kymmenen minuutin kuluttua olen täällä taas. Elä missään tapauksessa poistu kotoa.
Hän riensi kamariinsa noutamaan hattunsa.
Bertta odotti häntä uuden levottomuuden vallassa. Mutta taipuisana kaikessa ei hän tahtonut mennä ystävättärensä luo, ennen kuin Georges oli palannut.
Vaan kun häntä ei alkanut kuulua takaisin, pälkähti hänen päähänsä mennä katsomaan, oliko hän ottanut hansikkaansa, sillä siinä tapauksessa hän nähtävästi meni johonkin perheeseen.
Ensi silmäyksellä huomasi hän niiden olevan paikoillaan hänen kamarissansa. Niiden viereen oli hän viskannut rutistetun paperilipun, jonka Bertta heti tunsi: se oli äskeinen kirje Georgesille.
Ensi kerran elämässänsä valtasi hänet voimakas houkutus lukea toisen kirje ja saada tieto sen sisällyksestä. Omatunto kamppaili tosin vastaan, mutta piiskattu, surkuteltava uteliaisuus johti hänen kättänsä, hän otti paperin ja avasi sen. Hetipaikalla tunsi hän Julien käsialan... Vapisevalla kädellä oli siihen kirjoitettu lyijykynällä:
— "Tule yksin syleilemään minua viime kerran, poloinen ystäväni. Minä olen kuolemaisillani."
Alussa ei hän ymmärtänyt mitään, vaan seisoi siinä tuhmana ajatellen ystävättärensä kuoleman ilmoitusta. Sitten äkkäsi hän sinuttelemisen; se vaikutti kuin suuri, koko hänen elämänsä valaiseva salama, joka näytti hänelle koko katalan totuuden: heidän kavaluutensa ja petollisuutensa. Nyt ymmärsi hän heidän pitkällisen kavaluutensa, keskinäiset silmäyksensä, oman pilkatun vilpittömyytensä ja petetyn luottamuksensa. Hän muisti nyt, kuinka he olivat istuneet vastakkain iltaisin ... lampun varjostimen alla ... lukien samaa kirjaa ja vaihtaen sivujen lopussa silmäyksiä. Ja hänen suuttumuksesta kiihoittunut, kärsivä sydämensä joutui ihan rajattoman epätoivon valtaan.
Samassa kuului askelia. Hän pakeni pois ja sulkeutui huoneeseensa.
Pian sen jälkeen kutsui Georges häntä.
— Pian, pian, Bertta, rva Rosset on kuolemaisillansa.
Bertta tuli ovelle ja sanoi väräjävin huulin:
— Menkää yksin hänen luoksensa... Minua ei hän kaipaa.
Georges katsoi häneen kuin surun murtama mielipuoli sanoessaan:
— Pian, pian, hän — kuolee.
Bertta vastasi vain:
— Näkisitte kai mieluummin minun kuolevan?
Silloin hän vasta alkoi ymmärtää ja riensi takaisin kuolevaisen luo.
Hän suri rva Rossetia teeskentelemättä, häpeämättä ja välittämättä siitä, että hän täten aikaansai kärsimyksiä vaimollensa, joka sen jälkeen ei enää puhutellut häntä eikä katsonutkaan häneen, vaan eli yksin harmiinsa sulkeutuneena ja ankaran pahastumisensa vallassa rukoillen Jumalaa aamuin illoin.
Kuitenkin asuivat he yhdessä ja aterioitsivat vastakkain istuen äänettöminä ja lohduttomina.
Georges olisi vähitellen leppynyt, mutta Bertta ei hänelle antanut anteeksi.
Ja tätä molemmille kiusallista elämää jatkui yhä.
Kokonaisen vuoden pysyivät he toisillensa niin vieraina kuin eivät olisi toisiansa koskaan tunteneet. Paljo ei puuttunut, ettei Bertta menettänyt järkeänsä.
Eräänä päivänä oli hän mennyt ulos jo varhain aamulla ja palasi kotiin klo 8 kantaen käsissänsä jättikimpun ruusuja, valkoisia ja punaisia ruusuja.
Sitten lähetti hän sanan Georgesille, että hän halusi puhutella tätä.
Tämä saapuikin levotonna ja hätäytyneenä.
— Tulkaa kanssani, sanoi Bertta, ja ottakaa nämä kukkaset kantaaksenne; minulle ovat ne liian raskaat kantaa.
Georges otti kukat ja seurasi vaimoansa. Ulkona odotti heitä ajopelit, joihin he nousivat. Vaunut pysähtyivät kirkkomaan portille.
Bertta, jonka silmät täyttyivät kyynelillä, sanoi puolisollensa:
— Saattakaa minut hänen haudallensa.
Georges tunsi vapisevansa tietämättä syytä siihen ... ja lähti astumaan eteenpäin kantaen ruusukimppua. Vihdoin pysähtyi hän erään valkoisen marmoripatsaan eteen ja viittasi siihen mitään virkkamatta.
Bertta otti jättikimpun, polvistui ja laski ruusut hautapatsaan juurelle. Sitten vaipui hän nöyränä rukoukseen, jonka sisällystä emme tunne.
Hänen takanansa seisoi hänen puolisonsa muistelmien vallassa ... ja itki.
Bertta nousi ylös ja ojensi hänelle kätensä:
— Jos niin tahdotte, voimme jälleen olla ystäviä, sanoi hän.
Argenteuilissa kutsuttiin häntä kuningatar Hortenseksi.
Mutta kukaan ei saanut koskaan tietää, miten hän oli tämän nimen saanut. Ehkä sen vuoksi, että hän puhui kovasti kuin komentava upseeri? Taikka siksi, että hän hallitsi pientä kotieläinten valtakuntaa, johon kuului kanoja, koiria, kissoja, kanarialintuja ja vanhoille piioille aina rakkaita papukaijoja?
Mutta näille eläimille ei hänellä koskaan riittänyt hemmottelevia hyväilysanoja eikä noita lapsellisia hellittelyjä, jotka useimmiten tulevat naisten huulilta, kun on kysymys esim. hyrräävän kissan pehmeästä karvaturkista.
Kuningatar Hortense ohjasi eläinvaltakuntaansa arvokkaasti. Hän hallitsi.
Muuten oli hän täydellinen vanha piika, yksi noita naimattomiksi jääneitä, ijäkkäitä neitoja, joiden, ääni on särkynyt, joiden liikkeet ovat särmikkäät ja joiden sielukin näyttää kovettuneen. Mitään hangoittelua, vastaväitteitä, empimistä, leväperäisyyttä, laiskuutta tai väsymystä ei hän kärsinyt. Koskaan ei hänen oltu kuultu valittavan, ei katuvan mitään eikä kadehtivan ketään. "Kullekin osansa" oli hänen tapana sanoa kohtalouskoisen vakaumuksella. Kirkossa ei hän käynyt, ei suosinut pappeja eikä uskonut paljo Jumalaakaan, vaan olivat hänestä kaikki uskon-asiat "kauppatavaraa itkijöitä varten".
Niinä kolmenakymmenenä vuonna, jotka hän oli asunut nykyisessä talossansa, mihin kuului myöskin pieni puutarha kadun puolella, ei hän koskaan ollut muuttanut tapojansa, vaikka hän armotta vaihtoikin palvelustyttöjä niinpian kuin nämä olivat 21 vuotta täyttäneet.
Itkemättä ja surematta hankki hän uudet koirat, kissat ja linnut, kun entiset kuolivat vanhuudesta taikka jostakin tapaturmasta, ja hautasi pienen lapion avulla eläinvainajat erääseen puutarhapenkereeseen, jonka hän taas tasaili entisellensä muutamilla välinpitämättömillä potkuilla.
Kaupungissa oli hänellä muutamia tuttavia virkamiesperheitä, joiden isät joka päivä kävivät virkatunneillansa Pariisissa. Silloin tällöin kutsuttiin hän näiden luo iltaisin teevedelle. Näissä iltaseuroissa hän aina nukahti auttamattomasti, niin että isäntäväen täytyi herättää hänet kotiinlähdön aikana. Koskaan ei hän sallinut kenenkään saattaa itseänsä, sillä hän ei peljännyt mitään yöllä eikä päivällä.
Lapsia ei hän näyttänyt rakastavan. Aikansa kulutti hän tuhansilla miesväen toimilla nikkaroiden, hoitaen puutarhaa, sahaten puita tahi karsien niitä kassarilla, korjaillen milloin mitäkin ja tehden muurarinkin työt, kun tarvis vaati.
Kahdesti vuodessa saapuivat häntä tervehtimään omaiset, nim. hänen sisarensa rva Cimme ja rva Colombel puolisoinensa, joista toinen oli kukkaislääkeyrttien kauppias, toinen koroistaan eläjä. Hra ja rva Cimmellä ei ollut perillisiä, mutta Colombeleilla oli kolme: Henri, Pauline ja Josef. Henri oli jo 20 ja Pauline 17, mutta Josef ainoastaan 3 vuotias; viime mainittu oli siis syntynyt toisia niin paljo myöhemmin, ett'ei kukaan enää olisi uskonut heillä olevan saman äidin.
Näihin omaisiin ei vanhaa piikaa mikään hellyys sitonut.
Keväällä 1882 sairastui kuningatar Hortense vallan äkkiä. Naapurit kiiruhtivat noutamaan lääkäriä, mutta tämän ajoi sairas tiehensä. Kun pappi sitten yritti taloon, nousi sairas puolialastomana sängystänsä ja ajoi tämän tuokiossa ulos. Haikeasti itkevä tyttönen sai valmistaa hänelle lääkejuoman.
Kolme päivää maattuansa kävi sairaan tila niin arveluttavaksi, että lähellä asuva tynnyriseppä tunkeusi lääkärin neuvosta arvokkaana ilmoittamaan, että hän oli kutsuttanut tänne nuo kaksi sukulaisperhettä.
Nämä saapuivatkin samalla junalla klo 10 aamulla. Pikku Josefin oli Colombel ottanut mukaansa.
Puutarhan portille tultuansa huomasivat he ensiksi palvelustyttösen, joka istui tuolilla muuria vastaan ja itki.
Olkimatolla portin luona nukkui vahtikoira kuumassa auringon helteessä. Kahden ikkunan reunalaudalla makasivat talon kissat, silmät kiinni, käpälät ojoina, häntä suorana ja ikäänkuin kuolleina.
Suuri kaakottava kana kuljetti kellertävällä pumpuli-untuvalla olevia poikasiansa pienen puutarhan poikki; muurilla, puoleksi murattien peitossa, riippui suuri häkki, jossa kokonainen parvi lintusia viserteli tämän helteisen kevätpäivän paisteessa. Toisessa, sweitsiläisen vuoristomökin näköisessä häkissä istui pari papukaijaa nuokkuen rauhallisina istuin-paikoillansa.
Hra Cimme oli sangen turpea, puuskuttava mies, joka kaikkialle tunkeusi ensimäisenä sivuuttaen tarvittaessa kaikki muut, olivatpa ne sitten miehiä tai naisia: ensimäisenä hän nytkin tuli kysyen heti:
— No, Céleste, täällä ovat asiat siis huonosti?
Tyttönen huoahti itkusilmin:
— Hän ei tunne minua enää. Lääkäri sanoo lopun olevan lähellä.
Kaikki katsoivat pitkään toisiansa.
Rva Cimme ja rva Colombel syleilivät sitten toisiansa sanaa sanomatta. He olivat kovin toistensa näköiset, molemmat kun aina kävivät sileissä otsanauhoissa, soljissa ja punaisissa shaaleissa eli ranskalaisissa kashmirhuiveissa, jotka hohtivat kuin palava hiiloshehku.
Hra Cimme kääntyi lankomieheensä, joka taas oli kalpean kellertävä, laiha, vatsataudin vaivaama ja pahasti ontuva mies, ja sanoi vakavasti:
— Saakeli! olipa siis jo aika tulla tänne.
Mutta kukaan ei uskaltanut tunkeutua kuolevaisen kamariin, joka sijaitsi alakerrassa. Ei edes hra Cimmekään näyttänyt halukkaalta. Vihdoin teki Colombel päätöksensä ja astui sisään häilyen kahtaalle kuin laivan masto ja kalistaen pihakivitystä raudoitetulla kepillänsä.
Hänen jälkeensä uskalsivat molemmat naiset lähteä ja vasta viimeisenä tuli hra Cimme. Pikku Josef jäi pihalle leikkimään koiran kanssa.
Auringon säde jakoi sängyn kahtia ja valaisi juuri hermostuneesti kokoon puristuvat kädet, joita sairas vuoroin aukoi, vuoroin puristi nyrkiksi. Sormet liikkuivat kuin olisi niitä ajatus liikuttanut tai niinkuin olisi potilas tarkoittanut ilmaista niillä joitakin ajatuksia tai niinkuin olisivat ne totelleet älyn käskyjä. Mutta vartalo pysyi hievahtamattomana peiton alla. Kulmikkailla kasvoilla ei näkynyt värähdystäkään. Silmät olivat ummessa.
Sukulaiset asettuivat puoliympyrään ja katselivat häntä äänettöminä, ahdistunein rinnoin ja ikäänkuin lyhyesti hengittäen. Pieni palvelustyttö oli seurannut heitä ja itkeä nyyhkytti yhäti.
— Mitkä olivat siis lääkärin sanat?
Palvelustyttö sopersi:
— Hän sanoi, että on viisainta jättää neiti rauhaan, sillä häntä eivät muut voi enää auttaa.
Äkkiä alkoivat vanhan piian huulet liikkua. Hän näytti lausuvan joitakin hiljaisia sanoja, jotka kätkeytyivät kuolevaisen päähän, ja sormet tempoivat taas omituisella kiihkoisella tavallaan.
Nyt sanoi hän jotakin heikolla, ohuella ja hänelle ihan vieraalla äänellä, joka kuulusti tulevan kaukaa, ehkä ainaiseksi suljetun sydämen pohjasta.
Hra Cimme poistui hänen sänkynsä jalkapuoleen, sillä hänestä kävi tämä näytös kiusalliseksi. Colombel, jonka raajarikkoista jalkaa väsytti, istuutui.
Naiset jäivät seisomaan.
Kuningatar Hortense puhua sopotti nyt sangen nopeasti, mutta hänen puheestansa ei voinut saada selkoa. Hän mainitsi nimiä ja puhutteli hellästi vallan kuviteltuja henkilöitä.
"Tule tänne, pikku Filip, ja syleile äitiäsi. Sanopas, lapseni, rakastatkos sinä äitiäsi? Sinä, Rosa, saat katsoa pikku siskoa sillä aikaa, kun äiti on poissa. Mutta elä jätä häntä yksin, ymmärrätkö? Ja tulitikkuihin minä kiellän sinua koskemasta."
Oltuansa vaiti muutamia sekunteja huudahti hän kovemmin: Henriette! Hetken perästä jatkoi hän: — Käskepäs isäsi tulla luokseni ennenkuin hän menee toimistoon.
Ja sitten äkkiä:
— Minä en ole oikein terve tänään, rakkaani. Lupaa minulle, ett'et viivy kovin myöhään. Sano herralle, että minä olen kipeä. Ymmärrättehän, että on vaarallista jättää lapset yksikseen, kun minun täytyy maata vuoteessa. Minä laitan sinulle päivälliseksi riisipuuroa sokerin kanssa. Lapsetkin pitävät siitä kovasti. Claire tulee tyytyväiseksi, sen saat uskoa!
Sitten nauroi hän niin nuorta, äänekästä naurua, ett'ei hän koskaan ennen ollut sillä tavoin nauranut:
— Katsos, Jean, mikä käytännöllinen pää hänellä on! Hän on tuhrinut kasvonsa sokurileivoksilla, tuo pikku siivoton! katsohan toki, rakkaani, kuinka hassua!
Hra Colombel vaihtoi alinomaa matkasta väsynyttä jalkaansa ja kuiskasi:
— Hän uneksii, että hänellä on puoliso ja lapsia. Kuolonkamppailu on siis alkanut.
Molemmat siskot seisoivat hämmästyneinä ja tuhmina hievahtamatta paikaltansa.
— Eikö herrasväki tahdo riisua pois shaalejansa ja hattujansa ja käydä saliin? kysyi palvelustyttö.
Äänettöminä poistuivat kaikki. Hra Colombel seurasi heitä ontuen ja niin jäi sairas yksin.
Riisuttuansa matkapuvut kävivät naiset vihdoinkin istumaan. Akkunalaudalla nukkuva kissa heräsi, venyttelihe, hyppäsi saliin ja kapusi rva Cimmen syliin, joka alkoi sitä hyväillä.
Sivuhuoneesta kuului kuolevaisen ääni, sillä viime hetkellänsä oli tämä vironnut elämään nähtävästi jo odotettua, uutta elämää ja uneksi unelmansa loppuun hetkellä, jolloin kaikki alkoi olla lopussa.
Hra Cimme leikitteli puutarhassa pikku Josefin ja koiran kanssa; hän näytti huvittelevan kuin mikäkin kunnon maaiais-ukko muistamatta ensinkään kuolevaa.
Mutta äkkiä tuli hän sisään ja kysyi palvelustytöltä:
— Etkös sinä, tyttöseni, puuhaisi meille aamiaista? Mitä te haluatte, hyvät rouvat?
Sovittiin ruokalajeista: kasvis-omelettia, filet-paistia uusien perunain kanssa, juustoa ja kahvia.
Ja kun rva Colombel alkoi haparoida taskustansa rahakukkaroa, pidätti hra Cimme hänet ja kääntyi palvelustyttöön kysyen:
— Tarvitsetko sinä rahaa?
— Tarvitsen, vastasi tämä.
— Paljoko?
— 15 frangia.
— Kas tuossa. Joudu, tyttöseni, sillä minulla alkaa olla nälkä.
Rva Cimme huomasi katsahtaessaan ulos nuo auringon paisteessa kylpeväiset kukkaset ja pari kuhertelevaa kyyhkystä vastapäätä olevalla katolla ja sanoi suruisesti:
— On surullista, että niin ikävissä oloissa tänne tulimme, sillä muuten olisi tänään todellakin ihana olla täällä maalla.
Sisar huokasi vastaamatta ja hra Colombel murahti ehkä mahdollista kävelyretkeä ajatellen:
— Jalkaani pakottaa niin vietävästi.
Ulkona piti pikku Josef hirmuista meteliä koiran kanssa, joka haukkui ankarasti pojan ilosta huudahdellessa.
Nyt leikkivät he piilosilla juosten kuin hullut kolmen laakapalkin ympärillä.
Kuoleva jatkoi yhä keskusteluansa lasten kanssa kutsuen heitä ja tarinoiden itsekunkin kanssa; milloin kuvitteli hän pukevansa heidän yllensä, milloin hyväilevänsä niitä, milloin opettavansa niitä lukemaan:
— Kas niin, Simon, sano nyt uudelleen A, B, C ... niin, ja sitten D ... ymmärrätkö? Vielä kerran...
— Omituista hourausta viime hetkellä! sanoi hra Cimme.
— Ehkä pitäisi meidän palata hänen luoksensa? arveli rva Colombel.
Mutta hra Cimme oli toista mieltä:
— Miksi niin, kun emme kuitenkaan voi tehdä mitään hänen hyväksensä? Yhtähyvin voimme olla täällä.
Kukaan ei pannut vastaan. Rva Cimme katseli noita molempia vihreitä lintusia (papukaijoja), joita kutsuttiin "eroamattomiksi". Muutamin kaunein sanoin kiitteli hän tuota harvinaista uskollisuutta ja päivitteli ihmisiä, jotka eivät ota esimerkkiä noista eläimistä. Hra Cimmeä alkoi naurattaa, hän katsoi vaimoonsa ja lauloi rivosti: "tra- la laa, tra-la-laa" ikäänkuin olisi hän lintuna liverrellyt uskollisuuttansa.
Hra Colombel taas, jota vatsanväänteet jälleen lienevät vaivanneet, löi kepillänsä permantoon.
Sisään hiipi toinen kissa häntäänsä lierutellen. Vasta klo 1 voitiin istuutua aamiaispöytään. Niin pian kuin Colombel, jolle oli suositeltu ainoastaan valikoitua Bordeaux-viiniä, oli ehtinyt maistaa sitä, kutsui hän palvelustytön:
— Sanopas, tyttöseni, eikö teillä ole kellarissa mitään parempaa lajia kuin tämä?
— On, herra, sitä samaa hienoa, valkeata viiniä, jota te heti tultuanne joitte.
--- No niin! Tuopas kolme pulloa sitä.
Se olikin erinomaista. Ei tosin mistään huomattavasta viinitarhasta, mutta jo 15 vuotta vanhaa.
— Tämähän on oikeaa sairaan juomaa, sanoi hra Cimme.
Hra Colombel tunsi tulisen halun päästä tämän Bordeaux-viinin omistajaksi ja kysyi tyttöseltä:
— Paljoko teillä on tätä vielä?
— Melkein koko lähetys. Neiti sitä tuskin koskaan maistoi.
Sitten kääntyi hra Colombel lankoonsa:
— Jos tahdotte, Cimme, vaihdan tämän viinin jotakin muuta perintötavaraa vastaan. Tämä soveltuu näet hyvin vatsalleni.
Samassa tuli kana poikaparvensa kanssa katselemaan seuraa; naiset huvittelivat itseänsä heittämällä niille leivänmurusia.
Niinpian kuin Josef ja hänen leikkitoverinsa olivat saaneet ruokaa saivat he mennä takaisin puutarhaan.
Kuningatar Hortense puheli yhä houreissansa, mutta niin matalalla äänellä, ett'ei voitu erottaa sanoja.
Kun kahvi oli juotu, mentiin miehissä katsomaan, kuinka sairas voi. Hän näytti rauhalliselta. Sen vuoksi vetäytyivät sukulaiset kohta pois ja istahtivat puutarhaan puoliympyrään levähtämään. Äkkiä alkoi koira, joku esine suussansa, laukata heidän tuoliensa ympärillä, minkä ikinä käpälistä lähti, ja koiran jäljessä juosta läähätti poikanen; molemmat hävisivät sisälle.
Hra Cimme nukahti vatsa aurinkoon päin. Kuoleva alkoi taas puhua kovalla äänellä ja päästi parahduksen.
Naiset ja hra Colombel riensivät katsomaan, kuinka hänen laitansa oli. Hra Cimme heräsi tosin, mutta ei viitsinyt hievahtaa paikaltansa, sillä tuollaiset asiat olivat hänestä ikäviä.
Kuoleva oli noussut istualleen sängyssä ja hänen katseensa näytti vauhkolta. Pikku Josefin ahdistaessa oli koira hypähtänyt sänkyyn ... kuolevan päälle, päänalustyynyn ta'a suojaan; sieltä katseli se leikkitoveriansa kiiluvin silmin ja valmiina hyppäämään uudelleen lattialle leikkiä jatkamaan. Suussansa oli sillä toinen emäntänsä tohveleista, jolla se puoli tuntia oli leikitellyt ja jonka se oli repinyt hampaillansa.
Säikähtyen äkkiä istuallensa noussutta potilasta oli lapsi jäänyt liikkumattomana seisomaan sängyn luo ... hänen eteensä. Kana, joka väliajalla oli pujahtanut sisään, oli melusta peljästyneenä hypähtänyt tuolille ja kutsui epätoivoisesti luksuttaen poikasiansa, jotka kauheasti piipittäen juoksivat tuolin neljän jalan ympärillä.
Tämän melun keskellä huusi kuningatar Hortense sydäntä vihlaisevasti:
— Ei, ei, minä en tahdo kuolla, minä en tahdo, minä ... en tahdo! Kukas minun lapseni kasvattaisi? Ja kuka pitäisi niistä huolta? Ja rakastaisi niitä? En, minä en tahdo ... minä en...
Hän kaatui seljällensä. Kaikki oli lopussa.
Kovin kiihoittuneena hyppäsi koira ympäri sairashuonetta, hra Colombel juoksi avonaiseen akkunaan ja huusi langollensa:
— Joutukaa pian, joutukaa pian. Luullakseni on hän juuri kuollut.
Hra Cimme nousi ylös päättävästi ja kompuroi sisään sammaltaen:
— Se loppui siis pikemmin kuin luulinkaan.
Tavattuansa tuon nuoren tytön eräässä iltamassa toimiston alapäällikön luona joutui hra Lantin rakkauden pauloihin kuin kala verkkoon.
Hän oli monta vuotta sitten kuolleen veronkantajan (= kruunuvoudin) tytär maalta. Isänsä kuoltua oli hän saapunut Parisiin äitinsä mukana, joka seurusteli eräiden porvariperheiden kanssa samassa kaupunginosassa toivoen saavansa nuoren tyttönsä naitetuksi. Muuten olivat he köyhää, kunniallista, rauhallista ja lempeää väkeä. Nuori tyttö näytti olevan siveän naisen perikuva, jolle nuori, älykäs mies mielellään unelmoi omistavansa elämänsä. Hänen kainon kauneilla kasvoillansa lepäsi enkelimäisen ujouden viehkeys. Tuo alituinen hieno hymy hänen huulillansa näytti olevan heijastus hänen sydämestänsä.
Kaikki ylistivät häntä ja kaikki hänen tuttavansa toistelivat alinomaa: onnellinen se, joka hänet saa, sillä parempaa vaimoa ei voi löytää.
Hra Lantin, joka palveli ensimäisenä toimistosihteerinä sisäasiain ministeristössä 3,500 frangin vuosipalkalla, pyysi häntä vaimoksensa ja nai hänet.
Hra Lantin olikin hänen kanssansa uskomattoman onnellinen. Hän hoiti taloutta niin taitavasti ja säästäväisesti, että he näyttivät elävän loistavasti. Puolisoansa kohtaan oli hän aina huomaavainen, hienotunteinen ja hyväilevä. Ja niin tasaisen viehättävä oli hän ihmisenä, että hra Lantin kuusi vuotta kestäneen avioliiton jälkeen rakasti häntä enemmän kuin ensi aikoina.
Kaksi moitittavaa vikaa oli hänessä puolison mielestä kuitenkin, nim. halu käydä teaatterissa ja omistaa vääriä jalokivikoristeita.
Rva Lantin oli tuttava eräiden pienempien virkamiesten rouvien kanssa ja nämä ystävättäret hankkivat hänelle alinomaa aitiopaikkoja huomattujen näytelmien esityksiin, vieläpä ensi-iltoihinkin. Puolisonsa vastustelusta huolimatta raahasi hän tämän näihin huvituksiin, jotka väsyttivät häntä hirmuisesti päivän työn jälkeen. Ennen pitkää pyysi aviomies häntä menemään teaatteriin jonkun tuttavan naisen kanssa, joka aina tulisi noutamaan häntä kotoa. Tähän ei hän tahtonut hevillä suostua, koska tämä menettely ei hänen mielestänsä ollut oikein säädyllinen. Myöntyväisyydestä hän vihdoin suostui tähän ja aviomies olikin hänelle tästä sanomattoman kiitollinen.
Mutta tämä teaatteri-into herätti hänessä pian halun esiytyä loistavasti. Puvussansa pysyi hän tosin edelleen vaatimattomana, aistikkaana ja häveliäänä. Hänen lempeä, vastustamattoman luonnollinen ja hymyilevä hempeytensä näyttivät nuo yksinkertaiset puvut tekevän yhä suloisemmaksi; mutta kuitenkin oli hänen tapansa ripustaa korviinsa pari suurta, reiniläistä kuutilokiveä, jotka näyttivät jalokiviltä, ja sitä paitse käytti hän kaulakoristetta tekohelmistä, simili-rannerengasta ja pääkampoja, jotka olivat koristettuja erilaisilla, jalokiviä jäljittelevillä lasihelmillä. Usein sanoi hänen puolisonsa, johon tällainen mieltymys kiiltokaluihin vaikutti vastenmielisesti:
— Rakkaani, jos ei ole varaa maksaa oikeita jalokiviä, niin on parasta tyytyä omaan luonnonkauneuteensa ja suloonsa, jotka aina ovat kalleimmat jalokivet.
Mutta hän hymyili vain vienosti vastatessansa:
— Mitä sille voi? Minä pidän näistä. Se on vika luonteessani. Tiedän kyllä, että olet oikeassa, mutta minä en voi sille mitään. Oikeita jalokiviä minä jumaloin, näetkös!
Pyöritellen sormiensa välissä helmikoristeita ja välkytellen niiden hiottuja kristallisärmiä lisäsi hän:
— Mutta katsohan, kuinka hyvin jäljitettyjä ne ovat. Melkein vannoisi niiden olevan oikeita.
Hän hymyili vain sanoen:
- Sinulla on mustalaisnaisten mielihaluja.
Kun he iltaisin istuivat kahden kotilieden luona, toi rva Lantin joskus teepöydälle erään sahviaani-kotelon, joka hra Lantinin sanojen mukaan sisälsi "laivatavarat." Sitten ryhtyi hän tutkimaan noita jäljitettyjä jalokiviä niin intohimoisen tarkkaavana kuin olisi se tuottanut hänelle syvän, suloisen nautinnon. Saipa hän vihdoin puolisonsakin taivutetuksi panemaan erään helmikoristeen kaulaansa ja nauroi sille täydestä sydämestänsä huudahtaen: voi, kuinka hassulta sinä näytät! Sitten heittäysi hän tämän kaulaan ja syleili häntä kuin hurja.
Käytyänsä eräänä talvi-iltana operassa palasi hän sieltä myöhällä viluisena ja värisevänä. Seuraavan päivän ryki hän ja viikkoa myöhemmin kuoli hän keuhkotulehdukseen.
Lantinin surullinen velvollisuus oli saattaa hänet hautaan.
Niin epätoivoisesti suri hän vaimoansa, että hänen tukkansa kävi valkeaksi yhden ainoan kuukauden kuluessa. Aamusta iltaan vuodatti hän kaipauksen kyyneliä ja hänen sydämensä oli pakahtua tuskallisista kärsimyksistä, joihin yhtyi muisto vainajan hymyistä, äänestä ja hempeästä olennosta.
Murhe ei ottanut hälvetäksensä ajan mukana. Kun toverit virkatunneilla poistuivat hetkeksi virkahuoneesta juttelemaan hiukan päivän tapahtumista, tapahtui usein, että hänen poskensa äkkiä paisuivat, hänen nenänsä poimuili ja hänen silmänsä täyttyivät vedellä, niin että "koko hänen kasvonsa vääntyivät hirveästi ja mies ratkesi itkeä nyyhkyttämään."
Vainajan kamarin säilytti hän koskemattomana sulkeutuen sinne joka päivä muistelemaan häntä, jonka kaikki puvut ja huonekalut saivat olla niin kuin ne vainajan eläessä olivat olleet.
Mutta elämä kävi hänelle kalliiksi. Samat tulot, jotka vaimon käsissä olivat riittäneet molempien kaikkiin tarpeisiin, eivät enää riittäneet hänelle itsellensäkään. Hän ihan hämmästyi, kuinka hänen vaimonsa oli voinut hoitaa taloutta niin, että hänellä aina oli pöydällänsä mainiota viiniä ja parhaimpia ruokalajeja, joihin hänen vähäiset tulonsa eivät enää riittäneet.
Hän teki velkaa juosten rahaa hankkimassa niin kuin neuvokkaat ihmiset tekevät, jotka koettavat pelastua tilapäisestä ahdingosta. Kun hän eräänä päivänä, noin viikkoa ennen kuukauden loppua, huomasi olevansa aivan pennitönnä, arveli hän myydä jotakin. Ja samassa pälkähti hänen päähänsä kaupata pois vaimovainajansa "laivatavarat." Sydämensä sisimmässä sopukassa tunsi hän näet yhä jonkunlaista kaunaa tuollaisia valhekaluja kohtaan, jotka ennenkin olivat häntä harmittaneet. Jo niiden jokapäiväinen näkeminen häiritsi häntä hieman, kun hän antautui muistelemaan rakastettua vainajaa.
Hän valikoi kotvan, minkä esineen hän tuosta jälkeen jääneestä korukalu-joukosta ottaisi, jota vainaja viimeisiin päiviinsä saakka oli itsepintaisesti lisännyt melkein jokailtaisilla uusilla "ostoilla." Hän päätti myydä sen suuren kaulakoristeen, jota vainaja enimmän oli käyttänyt ja joka hänen mielestänsä voi olla ainakin 2:n tai 3:n frangin arvoinen, sillä se oli kovin huolellista työtä ollakseen jäljiteltyä työtä.
Hän pisti sen taskuunsa ja riensi boulevardeja pitkin ministeristöön päin etsien luotettavaa jalokivikauppiasta.
Vihdoin oli hän löytävinään sellaisen ja astui sisään hieman häveten näyttää köyhyyttänsä näin vähäarvoista esinettä kaupitsemalla.
— Haluaisin mielelläni tietää, minkä arvoiseksi te tämän koristeen arvostelette, kysyi hän jalokivisepältä.
Tämä otti koristeen, tutki ja käänteli sitä, punnitsi sen, tarkasti sitä suurennuslasillansa, kutsui apulaisensa, kuiskasi hänelle jotakin ja laski sen sitten tiskille, voidakseen katsella sitä kauvempaa ja päättää sen vaikutuksesta.
Tuntien itsensä hieman vaivatuksi tästä kultasepän menettelystä, koroitti hra Lantin äänensä selittäen:
— Tiedän varsin hyvin, ett'ei se ole paljo minkään arvoinen, niin että...
Mutta jalokivikauppias keskeytti hänet sanoen:
— Se on 12:n-15:n tuhannen frangin arvoinen; mutta minä en voi ostaa sitä, ell'ette ilmoita minulle tarkalleen, mistä se on ostettu.
Leskimiehen silmät kävivät kovin suuriksi ja jäivät pyöreiksi: nyt ei hän ymmärtänyt mitään. Vihdoin sopersi hän:
— Mitä sanotte?... Oletteko varma asiasta?
Jalokivikauppias erehtyi hänen hämmästyksestänsä ja lisäsi kuivasti:
— Voitte kysyä muilta kauppiailta, maksavatko he siitä enemmän. Minun mielestäni se on korkeintaan 15,000:n frangin arvoinen. Tuokaa se tänne, ell'ette enempää muualta saa.
Aivan typertyneenä otti hra Lantin koristuksensa ja poistui tuntien hämmentyneen halun olla yksinänsä ja miettiä asiaa.
Mutta kadulle tultuansa alkoi häntä naurattaa:
— Tyhmä-Jussi, voi mikä tyhmä-Jussi! ajatteli hän. Jos minä heti olisin ottanut hänet sanoistansa tiukalle ja — myynyt sen. Ainakaan ei tuo jalokivikauppias osaa erottaa vääriä helmiä oikeista!
Niin meni hän erään toisen kauppiaan luo la Paix (= Rauhan) -kadun suussa. Heti koristuksen nähtyänsä huudahti tämä:
— Hiisi vie! Tämän kaulakoristeen minä tunnen. Se on minulta ostettu.
Kovin hämmästyneenä kysyi hra Lantin:
— Paljonko arvoinen se on?
— Minä möin sen 25,000 frangista ja olen valmis ostamaan sen takaisin 18,000 frangista, kunhan vain laillisten määräysten mukaisesti ilmoitatte, miten te olette sen saanut.
Tällä kertaa täytyi hra Lantinin istahtaa herpoutuneena kummastuksesta. Sitten vasta voi hän puhua.
— Mutta .... mutta, tutkikaahan sitä tarkkaan, hra kauppias; minä olen näet tähän saakka pitänyt sitä vääränä korukaluna.
— Tahdotteko olla hyvä ja ilmoittaa minulle nimenne, arvoisa herra? kysyi jalokivikauppias.
— Mielelläni. Nimeni on Lantin, virkamies sisäasiain ministeristössä, ja osoitteeni on katu Martyrs n:o 16.
Kauppias avasi kirjansa, etsi niistä jonkun aikaa ja sanoi.
— Kaulakoriste on todellakin lähetetty rva Lantinin osoitteella Martyrs-katu n:o 16 heinäkuun 20 p. 1876.
Sitten katsoivat miehet toisiansa silmiin, virkamies aivan ällistyneenä ja kultaseppä vainuten varkautta.
— Tahdotteko uskoa koristeen minulle ainoastaan 24:ksi tunniksi, sanoi kauppias; minä annan teille siitä todistuksen.
— Tietysti; miksi en, sopersi hra Lantin.
Pian meni hän tiehensä mukana paperilippu, jonka hän pisti taskuunsa.
Sitten astui hän kadun yli ja riensi eteenpäin, kunnes huomasi erehtyneensä suunnasta, palasi Tuileries'in luo, kulki Seinen yli, huomasi jälleen menevänsä väärään ja palasi Champs Elyséesiin päin ilman ainoatakaan järkevää ajatusta päässänsä. Hän koetti ajatella järkevästi ja käsittää tätä pulmaa. Hänen vaimonsa ei ole voinut ostaa niin kallista esinettä. Ei, ihan varmaan ei. Se oli siis lahjakalu. Lahja! Mutta keneltä? Ja mistä hyvästä?